Juvan seurakunta - Diakoniatyön historiikki

1

Juvan seurakunta

Kirsi Vertainen

”Meijän luo suap tulla” –Vuosisata Juvan diakoniatyön poluilla

Kirsi Vertainen

”Meijän luo suap tulla” –Vuosisata Juvan diakoniatyön poluilla

Juvan seurakunta

2

Meijän luo suap tulla

– Vuosisata Juvan diakoniatyön poluilla

Julkaisija Juvan seurakuntaKäsikirjoitus Kirsi VertainenUlkoasu Ann-Mari Lintunen

Kannen kuva Tuula Pesonen: Diakonit Maarit-Hannele Sutinen ja Saija Grün Koikkalan kesätorilla 2013.

Takakannen kuva Helvi Savolainen: Diakonissa Marja-Terttu Valkeavuori kotikäynnillä Kiiskilässä vuonna 1980.

Juvan seurakunnan arkiston asiakirjojen valokuvaus Hannu Luostarinen.

ISBN 978-952-93-3272-4 (nid.)ISBN 978-952-93-3273-1 (PDF)1. painosPainopaikka Kopijyvä, Mikkeli

3

Sisällysluettelo

Saatteeksi 4

Juvan Seurakunta Ja kunta 6 kirkollinen ja maallinen valta eroavat toisistaan 6 Juvan seurakunta 8 Sadan vuoden aikana vaikuttaneet kirkkoherrat 11 Sairaanhoitoa 13 Juvan kunnanlääkärit 1913-1972 15

Diakoniatyön alkutaival SuomeSSa 17 laitosdiakonia saa alkunsa 17 Seurakuntadiakonia vakiintuu 20

Diakoniatyön vuoSikymmenet 23 Diakoniatyö seurakuntien työmuodoksi 23 Diakoniatyö 1900-luvun puolivälissä 25 Diakoniatyö 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä 28 Diakoniatyö 2000-luvulla 30

Diakoniatyötä JuvalaiSittain 32 ”kirkollinen sairaanhoitaja” saadaan vihdoin myös Juvalle 32 Diakoniatyö jatkuu tauon jälkeen 36 Diakoniatyö vakiintuu 38 Sisar Helvi Haajasen muistelmia Sortavalan oppilaitoksesta 44 Diakoni, lääkärin ”vierimmäinen” 46 Diakoniatyö sotavuosien jälkeen 48 elli kukkosen muistelmia virkavuosilta 54

muutokSen tuulet puHaltavat myöS Juvalla 57 Diakoniatyön tehtäväkenttä muuttuu 57 marja-terttu valkeavuoren muistelmia virkavuosilta 61 reetta riipirannan muistoja Juvan vuosilta 63

Juvan Seurakunnan Diakoniatyö tänä päivänä 65 maarit-Hannele Sutinen kertoo työstään 65 Saija Grün kertoo työstään 68

Juvan diakoniatyön tärkeitä vuosilukuja 71Diakoniapiirit ja vapaaehtoistyö 72pukeutuminen 75viranhaltijat Juvalla 76pieni sanasto 80lähteet 81

4

Saatteeksi

Diakonia on enemmän, kuin pelkkä työ. Diakonia on osa kristillistä uskoa, uskon ilmaus. Diakonia elää siellä, missä ihmiset haluavat toteuttaa Jumalan tahtoa omassa elämässään, kirkossa ja yhteiskunnassa. Diakonia on tekemis-tä toisten hyväksi – kristillistä palvelutyötä.

Diakoniatyön juuret ovat Raamatussa. Diakoniaa ei ole ilman Kristusta. Jeesus on antanut esimerkin toimia vähempiosaisten hyväksi. Diakoniatyö on myös ensimmäinen alkuseurakunnassa sanallisesta julistuksesta erotettu työmuoto.

Diakonia on koko kirkon tehtävä. Oikein toteutuakseen se vaatii erityisiä virkoja. Diakonian virka on ammatti, johon vaaditaan tietty koulutus, ko-kemus, sopivuus ja pätevyys. Teologian tohtori Risto Cantell on todennut: ”Ammattinakin diakonian virka on aina kirkon virka”. Kirkko kutsuu, vihkii ja lähettää.

Diakonissa marja-tertti valkeavuori sairaan vuoteen äärellä. kuva Jari piikki.

5

Ammatillisen diakoniatyön aate sai alkunsa 1800-luvun alun kärsimyksen ja hädän vuosista Saksassa ja levisi vähitellen suomalaisiinkin seurakuntiin, jossa siitä tuli osa seurakuntien harjoittamaa toimintaa. Tämän jälkeen alet-tiin palkata työntekijöitä tätä työtä hoitamaan. Ensiksi tuli aate, sitten sen käytännöntoteuttajaksi diakonissa. Näin saatiin Juvankin seurakuntaan en-simmäinen diakonissa, Armiida Pakarinen, vuonna 1913 Viipurin diakonis-salaitoksesta. Armiida kohtasi työssään varmasti monia ennakkoluuloja uut-ta ammattialaa kohtaan, mutta myös seurakuntalaisten kokemaa puutetta, nälkää ja sairauksia. Noista ajoista seurakunnan diakoniatyö on läpikäynyt monia muutoksia kotisairaanhoidon ja kunnallisten palvelujen kehittymisen myötä, mutta keskeisimpänä tehtävänä on säilynyt edelleen apua tarvitsevan ihmisen kohtaaminen.

Tämä käsillä oleva tutkimus on kertomus Juvan diakoniatyön satavuoti-sesta matkasta palvelun poluilla. Toivottavasti kertomus on helppolukuinen, helposti ymmärrettävä ja ihmistä lähellä kuten diakoniatyö itse. Pääasialli-sina lähteinä tutkimuksessa on käytetty juvalaisten diakoniatyöntekijöiden haastatteluja, Juvan seurakunnan arkistosta löytyvää ammattialaa sivuavaa aineistoa ja alaan liittyvää kirjallisuutta.

Juvan seurakunnan diakonissat Helvi Haajanen ja elli kukkonen Soiniemen koululla tyttöleirin vetäjinä 1950-luvulla. yksityisomistus.

6

Juvan seurakunta ja kunta

Kirkollinen ja maallinen valta eroavat toisistaan

1800-luvun alkupuolen seurakunta oli jähmeä kirkkoherran johtama laitos. Se kyllä huolehti osaltaan vaivaisista ja puutteenalaisista, piti kinkereitä, kiertokouluja ja antoi alkeisopetusta, mutta seurakunnan työntekijät olivat miltei poikkeuksetta säätyläiskodeista peräisin. Papeiksi hakeutuvat olivat pappien tai säätyläisten poikia. Apupappien ja kappalaisten palkkaedut saat-toivat olla heikot, mutta varsinkin kirkkoherrat nauttivat Savon suurissa pitä-jissä hyvää palkkaa. Savon kirkkoherroja kutsuttiinkin ”kirkkoruhtinaiksi”. Palkkaedun lisäksi kirkkoherrat olivat pitäjäyhteisön johtajia, koko pitäjän asioista päättävän pitäjänkokouksen johtajia ja he seurustelivat pääasiassa pitäjän ruotsinkielisen säätyläisistä ja aatelisista koostuvan ohuen kerros-tuman kanssa.

Tavalliselle rahvaalle kirkonmiehet saattoivat jäädä vieraiksi ja hei-dän ylläpitonsa tuntui kohtuuttomana rasituksena pitäjäläisille rakennus-velvollisuuksineen ja papinveroineen. Lisäksi olivat toimitusmaksut. Esimer-kiksi varakkaan talollisen hautaamisesta kirkkoherra sai lehmän tai hevosen ja tavallisen talonpojan hautaamisesta kaksi hopeataalaria tai tynnyrin viljaa. Pitäjillä käynnistä tuli maksaa papille kahdeksan kappaa viljaa tai lammas. Seurakuntalaisilla oli myös papin kyyditsemisvelvollisuus, joskin pappi usein käytti omia ajoneuvoja.

Tilanteeseen tuli muutos 1800-luvun puolivälissä kunnallishallinnon uu-distamisen myötä. 1864 annettu asetus erotti kirkollisen ja maallisen hallin-non toisistaan. Kun aiemmin pitäjänkokouksissa oli päätetty kirkkoherran johdolla sekä maalliset että hengelliset asiat, nyt kuntauudistuksen myötä kirkolle jäi vain väestörekisterin pito ja omaa seurakuntaa koskevat päätök-set. Myös diakoniatyötä läheisesti sivuava köyhäinhoito siirtyi kunnallisuu-distuksessa seurakunnilta kuntien tehtäväksi. Toisaalta uudistuksen kat-sottiin olevan hyväksi. Näin papisto pystyi keskittymään seurakuntalaisten hengellisen elämän vaalimiseen. Toisaalta uudistus heikensi kirkon yhteis-kunnallista asemaa. Kirkkoherrasta tuli pelkästään seurakuntansa johtaja ja hän siirtyi syrjään pitäjän silmäätekevien keskiöstä luovuttamalla suuren osan tehtävistään uusille kunnallisille luottamusmiehille. Muutokset tapah-tuivat kuitenkin hitaasti. Monessa tapauksessa kirkkoherra säilytti edelleen arvostetun asemansa ”herrasväen” edustajana ja he toimivat usein edelleen myös pitäjänkokouksen syrjäyttäneen kuntakokouksen puheenjohtajina, kuten Juvallakin tapahtui. Pitkällä tähtäimellä uudistus alkoi kuitenkin nä-


7

kyä laimentuneena kiinnostuksena seurakuntahallintoa kohtaan ja kirkossa käynnin vähenemisenä.

Uudistunut seurakuntahallinto koostui vuonna 1870 voimaan tulleen kirkkolain mukaan kirkonkokouksesta, kirkkoraadista eli kirkkoneuvostosta ja lisäksi olivat kylän vanhin, joka valvoi järjestystä kinkerikunnassa ja kirk-koväärti eli kirkonisäntä, joka oli apuna talousasioiden hoidossa. Kirkon-kokous vastasi kuntakokousta ja sen puheenjohtajana toimi kirkkoherra. Äänioikeutettuja kokouksessa olivat kaikki, joilla oli äänioikeus papinvaa-lissa. Ääniä sai maksetun kirkollisveron eli varallisuuden mukaan. Kirkko-neuvosto oli luottamuselin, joka valmisteli kirkonkokouksessa käsiteltävät asiat, kuten seurakunnan taloudenhoitoon liittyvät asiat ja vaaleihin ja kirk-kokuriin liittyvät asiat. Neuvosto huolehti myös päätösten toimeenpanosta. Seurakunnan virkamiehiä olivat papit ja lukkarit. Pappeja olivat kirkkoher-ra ja kappalaiset. Lukkari taas oli alun perin kellonsoittaja, johon nimikin, klockare, viittaa. Sittemmin lukkari sai vastuulleen myös kirkon omaisuu-desta huolehtimisen, seurakunnan kirjeiden kuljettamisen, lukuja kirjoi-tustaidon opettamisen, suoneniskennän, rokottamisen ja muut välskärin tai-dot. Vuoden 1870 kirkkolain mukaan lukkarin tärkeimmäksi tehtäväksi tuli veisuun johtaminen ja virsien opettaminen. Muutos virkanimikkeessä tuli voimaan tosin vasta 1930, kun lukkari-nimike muuttui kanttoriksi (cantor eli laulaja). Tämä nähtiin varsin tarpeellisena, sillä kirkkoihin oli ryhdytty hank-kimaan urkuja, joiden soittaminen vaati erikoistaitoja. Laulavasta lukkarista tuli siis myös soittava lukkari. Näiden lukkari-urkureiden kouluttaminen aloitettiin monella paikkakunnalla, myös myöhemmin esille tulevan Sorta-valan Diakoni koulun yhteydessä vuonna 1913.

Köyhäinhoidosta – tai 1800-luvun termein vaivaistenhoidosta – tuli ter-veyden- ja sairaanhoidon ohella yksi tuoreen kunnallishallinnon vastuu-alueista. Varsinkin tilattoman väestön toimeentulo oli huonoina vuosina kyseen alaista ja sukulaisten apu usein riittämätöntä. Varattomuus ajoi ihmi-set kerjäämään. Tästä syystä varhaisimpien köyhäinhoitoa koskevien asetus-ten tehtävänä oli juuri kerjäämisen estäminen tai ainakin sen pitäminen oman pitäjän piirissä. Juuri kiertolaisuuden vähentämiseen tähtäsi esimerkiksi vuoden 1852 asetus, joka kielsi köyhää väestöä muuttamasta paikkakunnalta toiselle. Köyhäinhoito oli muutoinkin luonteeltaan ankaraa. 1800-luvulla vai-vaishoito toteutettiin käytännössä kahdella tavalla. Oli huutolaiset ja ruotu-vaivaiset. Huutolaiset olivat vaivaisia, joille huutokaupalla etsittiin edulli-simpia hoitopaikkoja ja ruotuvaivaiset puolestaan vaivaisia, joiden ylläpito perustui piiri jakojärjestelmään. Pitäjä oli jaettu piireihin eli ruotuihin, jotka vuorollaan ottivat vaivaisen huollettavakseen. Ruotulaiset kiersivät tietyn suunnitelman mukaisesti ruotukunnassaan talosta toiseen ja viipyivät siellä lyhyemmän tai pidemmän aikaa talon varallisuudesta riippuen.

Vuoden 1879 köyhäinhoitolaki oli jo huomattavasti liberaalimpi, sillä siinä muuttokielto kumottiin. Lisäksi uuden lain mukaan kunnilla oli vel-vollisuus avustaa työkyvyttömiä, sairaita, vanhuksia ja alaikäisiä, mutta ei työkykyisiä. Avustusmuodosta päättäminen jäi pääosin kunnan omaan harkintaan. Avun piiriin kuuluivat siis ne, jotka eivät saaneet sitä omin voi-min. Huutolais järjestelmä ja ruotuhoito saivat 1800-luvun lopulla paljon

8 Juvan seurakunta ja kunta

arvostelua osakseen ja lopulta Juvallekin rakennettiin 40 vuotta kestäneen suunnittelu vaiheen jälkeen vaivaistalo eli uudelta nimeltään kunnalliskoti Tirrola vuonna 1919.

Tästäkin huolimatta suuri joukko ihmisiä jäi edelleen yhteiskunnan avun ulkopuolelle, varsinkin kun Savossa tilattoman ja näin ollen vähävaraisen väestön osuus oli kasvanut 1800-luvun loppua kohden räjähdysmäisesti ja perättäin oli ollut useita katovuosia. Seurakunnan harjoittama diakoniatyö ja hyväntekeväisyys tulivat tarpeeseen täydentäessään osin puutteellista jul-kista huoltojärjestelmää.

Juvan seurakunta

Sata vuotta sitten eli niihin aikoihin, kun ensimmäinen diakonissa tuli paikka-kunnalle, Juva kuului Savonlinnan hiippakuntaan. Hiippakunnan piispa oli jumaluusopin tohtori, professori ja Ritarikunnan jäsen Otto Immanuel Col-liander. Seurakunta oli alueena käynyt läpi suuret muutokset keskiaikai-sesta emäpitäjästä nykyisiä kuntarajoja vastaavaksi alueeksi. Juvan seura-kunta perustettiin Savon alueelle toisena seurakuntana Mikkelin Savilahden jälkeen. Perustamisesta on säilynyt harvinaislaatuinen asiakirja. Se sisältyy Turun tuomiokirkon Mustaan kirjaan ja sen mukaan Juvan seurakunta ero-tettiin omaksi seurakunnakseen Savilahdesta 19. tammikuuta vuonna 1442. Juvan seurakunnan silloisesta laajuudesta kertoo se, että siihen kuului nykyi-nen Kuopio ja myös Olavinlinnaa ryhdyttiin rakentamaan Juvalle.

Juvan seurakunta on kuitenkin maantieteellisesti supistunut aikojen saa-

Juvalla oli paikallissairaalan eli sairaala ykkösen lisäksi 1960-luvulla myös kakkossairaala. kakkossairaala näkyy etualalla oikealla. takana vanhainkoti tirrola eli entinen vaivais talo. Juvan kotiseutuarkisto.

9

tossa, kun uusia seurakuntia on lohkottu sen alueista. Kirkon intresseihin kuului tiheän seurakuntaverkoston luominen jo siitä syystä, että näin kos-ketus papiston ja seurakuntalaisten välillä parani myös erämaissa ja sielun-hoito ja jumalanpalvelusmenot olivat yhä useamman ulottuvilla. Näin myös seurakuntalaisten varat olivat kirkon ulottuvilla kymmenysten muodossa. Viimeisin suurempi alueluovutus tapahtui Anttolan rukoushuonekunnan it-senäistymisen jälkeen 1872. Tämän jälkeen vähäisiä aluesiirtoja tapahtui vie-lä toisen maailmansodan jälkeenkin. Nykyinen kunnan pinta-ala on 1346,1 km2. Pinta-alaa suuremmat muutokset sadan vuoden aikana ovat koskeneet väkilukua, joka on heilahdellut 1900-luvun alun reilusta kahdestatoistatu-hannesta asukkaasta nykyiseen 6700 asukkaaseen.

Seurakuntaelämä keskittyi pitkälti jumalanpalveluksiin ja pyhäpäiviin, mutta diakoniatyön alkuaikoina seurakunnalla oli muitakin toiminnan muotoja. Yhtenä tärkeimmistä oli alkeisopetuksen antaminen kiertokoulu-jen, lukukinkereiden, pyhäkoulun ja rippikoulun muodossa. Vaikka kunta oli saanut kansanopetuksen vastuulleen kunnallisuudistuksessa 1868, kan-sakoululaitos lähti verkalleen käyntiin. Ensimmäinen koulu saatiin Juvalle 1870-luvun alussa ja se toimi vuokratiloissa. Tytöt kävivät koulua Partalassa ja pojat Huhtisen kartanossa Taipaleessa. Oma koulurakennus saatiin kir-konkylään vuonna 1875 ja se olikin kunnan ainoa koulu seuraavat toista-kymmentä vuotta. Vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä uusien koulujen rakentaminen pääsi kunnolla vauhtiin ja viimeistään vuonna 1921 annettu oppivelvollisuuslaki varmisti sen, että jokainen pikku kuntalainen sai tietyn määrän opetusta.

Kiertokoulun pitäminen seurakunnan toimesta alkoi 1800-luvun puolessa välissä eli parikymmentä vuotta ennen ensimmäisen kansakoulun perusta-mista. Kiertokoulut tavoittivat määrällisesti eniten lapsia ja saattoi jäädä mo-nen kohdalla ainoaksi kouluksi senkin jälkeen, kun kansakoulut yleistyivät. Kiertokoulun ongelmana Savonlinnan hiippakunnan piispa Immanuel Col-liander piti sitä, että se ei käynyt vuosittain joka piirissä. Lisäksi kuntalaiset pitivät kiertokoulua Collianderin mukaan ”ei niinkään mieluisana vieraana vaan ruotuvaivaisena”. Seurakuntalaiset valittivat, että muissa seurakunnis-

pyhäkoululaisia opettajineen Juva kirkossa 1960-luvulla. Juvan kotiseutuarkisto.

10

sa kylät hankkivat itse pöydät ja penkit kiertokoulua varten, mutta täällä ”ei ole pedagogisia tarkoituksia täyttäviä pöytiä”. Colliander katsoi, että heikot lapset tulisi laittaa kiertokouluun ennen rippikoulua.

Kiertokoulujen toiminta oli vilkkainta 1910-luvulle tultaessa, jolloin opet-tajia oli kaikkiaan kuusi. Toiminta alkoi vähetä sitä mukaa, kun kansakou-lujen verkosto tiheni. 1935 kiertokouluja oli toiminnassa enää kolme, mutta viimeinen lopetti toimintansa vasta 1947 eli 90 vuotta kestäneen toiminnan jälkeen. Kiertokoulujen toiminnan hiipuessa seurakunnan pyhäkoulujen toi-minta sen sijaan korostui. Vuonna 1929 voitiin piispantarkastuksessa tode-ta, että joka toinen seurakunnan lapsista kävi pyhäkoulua. Kirkon pitämillä kouluilla oli tietenkin oma tarkoituksensa kristinopin tuntemuksen lisäämi-sessä, mutta niiden merkitystä yleisen lukutaidon opettajana ei pidä vähek-syä aikana, jolloin kunnallinen kansakoululaitos vasta teki tuloaan.

Kirkkoherralla oli muitakin huolenaiheita, kuin lukutaidottomuus. Seu-rakunnan tilaa käsiteltiin joka viides vuosi pidetyissä piispantarkastuksissa. Esimerkiksi vuoden 1912 piispantarkastuksessa todettiin, että rippikouluja, pyhäkouluja ja lukukinkereitä oli pidetty säädetyllä tavalla, mutta poikien käytös oli epävakaata. Oli ollut kortinpeluuta, tupakointia ja muuta sopimat-tomuutta. Jumalanpalvelusten suhteen kansa otti kyllä osaa runsain määrin, mutta nuorison käytös ei ollut järin harrasta. Oli kuljettu kirkossa edesta-kaisin ja osa oli jäänyt kirkonmäelle viettämään aikaa tulematta lainkaan kirkkoon. Samat paheet olivat ihmisillä, kuin ennenkin eli haureutta ja juop-poutta. Lapsista oli kadonnut kunnioitus vanhempia kohtaan ja he jättivät vanhempansa vaivaishoidon huostaan sen sijaan, että olisivat heidät itse hoi-taneet. ”Seurakunnassa on mätähaavoja, jotka kaipaavat parannusta” jyrähti piispa Colliander. Täytyy kuitenkin huomauttaa, että nämä samat paheet ja huolenaiheet olivat hyvin yleisiä muuallakin Savossa, ei ainoastaan Juvalla.

Kun edellä mainittuihin ongelmiin lisätään taustalla olevat todelliset yh-teiskunnalliset ongelmat eli tilattoman väestön suhteessa suuri osuus asukas-määrästä, eriarvoisuus, heikko terveydenhuolto ja puutteelliset asumisolot, ymmärtää, minkä laatuisten ongelmien kanssa papisto paini 1900-luvun alussa yrittäessään pitää paimennettavansa kaidalla tiellä. Vähitellen kirk-koherran ja seurakunnan ote seurakuntalaisten yksityiselämään höltyi, eikä 1930-luvun jälkeen piispantarkastuksissa enää puututtu seurakuntalaisten siveellisen elämän varjopuoliin. Kirkon rooli oli muuttumassa ja ymmärret-tiin, ettei kirkko voi isällisin ottein hallita koko kenttää.

Yhtenä uskonnolliseen elämään vaikuttaneena ilmiönä voidaan pitää dia-koniatyön alkuaikoina herätysliikkeiden uutta nousua. Liikkeet olivat taantu-neet 1800-luvun puolivälissä, mutta aktivoituivat jälleen 1800-luvun jälkim-mäisellä puoliskolla. Etelä-Savo oli erityisesti herännäisyyden ja evankelisen liikkeen aluetta lestadiolaisuuden jäädessä tällä alueella hieman vieraaksi. Liikkeiden vaikutus tuntui vielä 1900-luvun alkupuolella voimakkaana.


11

Sadan vuoden aikana vaikuttaneet kirkkoherrat

Snellman, JuliuS, viraSSa 1912-1934

Snellman syntyi Laihialla 1840 ja hänet vihittiin papiksi 1878. Ennen Juval-le tuloaan hän työskenteli väliaikaisena pappina Pohjanmaalla ja Lapin eri seurakunnissa. Hänet nimitettiin 1893 Muonion niskan kirkkoherraksi ja vuonna 1912 Juvan kirkkoherran virkaan. Juvalle tullessaan Snellman oli jo yli 60-vuotias. Työuransa loppupuolella Snellman oli virkavapaalla. Julius Snellmannin virkakaudella diakonissat aloittivat työnsä Juvan seurakunnas-sa. Snellman kuoli 1934.

Halla, lauri vilHo, viraSSa 1935-1944

Lauri Halla syntyi 1890 Helsingissä veturinasentajan poikana. Hän suoritti teologian ja filosofian kandidaatin tutkinnon ja hänet vihittiin papiksi Por-voossa 1916. Halla toimi pappina useissa seurakunnissa ja viimeksi ennen Juvalle tuloa hän oli Mikkelin kaupunkiseurakunnan kirkkoherrana. Juvan kirkkoherran virassa hän aloitti vuonna 1935. Halla sai rovastin arvon 1940. Hän toimi myös kirkolliskokouksen jäsenenä ja Viipurin tuomiokapitulin asessorina 1941-1944. Vuonna 1944 hän siirtyi Kuopion tuomiorovastiksi. Hän kuoli 1965.

Jalkanen, Jalo JoHanneS, viraSSa 1944-1960

Jalkanen syntyi 1890 Savonlinnas-sa kansakoulun opettajan poikana. Hänet vihittiin papiksi 1916 niin-ikään Savonlinnassa. Juvalle tulles-saan hänellä oli takanaan jo 30-vuo-tinen pappisura. Hän oli toiminut kappalaisena, seurakuntapappina, sotilaspappina, vankilasaarnaaja-na ja uskonnonopettajana eri kou-luissa. Jalkanen sai rovastin arvon vuonna 1945. Jalkanen toimi myös useissa yhteiskunnallisissa luotta-mustehtävissä. Hän jäi eläkkeelle virastaan 1960.

Juvan seurakuntapäivä 1966. Saarnaamassa asessori Jyrki Järnefelt. kuva Juvan valokuvaamo. Juvan kotiseutuarkisto.

12

HakamieS, lauri pietari, viraSSa 1961-1975

Hakamies syntyi Seiskarissa lääninrovastin poikana. Äidinpuoleiset sukujuu-ret veivät Juvalle. Hakamies vihittiin papiksi 1934. Hän toimi pappina monilla paikkakunnilla Karjalassa ja Juvalle hän saapui Juuan kirkkoherran virasta. Rovastin arvon hän oli saanut 1960. Hakamies jäi eläkkeelle 1975 ja kuoli 2001.

kuuSela, JuSSi Salomon, viraSSa 1975-1987

Jussi Kuusela syntyi 1941 Lappeenrannassa rovastin poikana. Hänet vihittiin papiksi 1965 Mikkelissä ja ennen Juvalle tuloaan hän toimi pappina useissa seurakunnissa, muun muassa Sulkavalla. Juvalle hän tuli Anjalan kirkkoher-ran virasta. Kirkkoherra Kuusela oli hyvä esimies ja jämäkkä johtaja, joka py-syi kannassaan. Hän toimi myös luottamustoimissa. Juvalta Kuusela siirtyi Lappeenrannan kirkkoherraksi vuonna 1987.

komulainen, matti, viraSSa 1988-2001

Matti Komulainen syntyi Kuopiossa 1939. Kuopiosta hän tuli Juvalle kirkko-herran virkaan ja Kuopioon hän siirtyi takaisin jäätyään eläkkeelle. Komu-lainen toimi myös Mikkelin hiippakunnan pappisasessorina. Kirkkoherrana tämä teologian tohtori oli keskusteleva ja kuunteleva johtaja, joka piti tär-keänä, että asioista sovittiin yhdessä. Komulainen oli taiteilijasielu, joka sekä maalasi tauluja että myös tutki niitä.

karila, markku, viraSSa 2001-2012

Karila syntyi Juvalla 1946 hänen isänsä työskennellessä Piikkilän kartanos-sa työnjohtajana. Hänet vihittiin papiksi Mikkelissä 1972 ja ennen Juvalle tuloa hän toimi kappalaisena Heinolan maaseurakunnassa. Juvalle Karila tuli ensin kappalaisen virkaan ja vuonna 2001 hänet valittiin kirkkoherraksi. Toimikausi kesti vuoteen 2012, jolloin hän jäi eläkkeelle. Yhteisten asioiden hoitaminen on ollut Karilalle tärkeää, hän on toiminut kunnanhallituksessa yhtäjaksoisesti vuodesta 1981 saakka.

pylkkänen, Sirkka, viraSSa vuoDeSta 2012

Pylkkänen syntyi 1966 Viitasaarella maanviljelijäperheeseen. Hän valmistui 1990 teologian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta. Hän on suorittanut ylem-män pastoraalitutkinnon vuonna 2003. Vuosina 1991-2004 Sirkka Pylkkänen toimi Juvan seurakunnassa ensin seurakuntapastorina ja sitten kappalaisena. Sen jälkeen Pylkkänen työskenteli Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijä-nä sekä Suomessa että Venezuelassa. Ennen valintaansa Juvan kirkkoherran virkaan 2012 Sirkka Pylkkänen ehti työskennellä vielä Savonlinna-Säämin-gin seurakunnassa kolmantena kappalaisena. Pylkkänen on toiminut myös Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin pappisasessorina, piispainkokouk-sessa ja useissa muissa luottamustoimissa.


13

Sairaanhoitoa

Ensimmäisen diakonissan tullessa Juvalle kunta kuului niiden edistyksellis-ten Savon kuntien joukkoon, joihin oli 1900-luvun alkuun menneessä saatu niin apteekki, sairaala kuin kunnanlääkärikin. Terveydenhuollon kysymyk-set olivat nousseet esiin kunnallishallinnon uudistuksen myötä 1800-luvun puolivälissä. Vaivaishoito eli varhainen sosiaalihuolto ja terveyden- ja sai-raanhoito kuuluivat tuoreen kunnallishallinnon velvoitteisiin. Jo ennen kun-nallisuudistusta Suomi oli jaettu vuoden 1857 asetuksen mukaan 50 piiriin, joista vastasivat piirilääkärit. Juva kuului Joroisten piirilääkärin alueeseen. Apteekki oli saatu Juvalle jo vuonna 1876 ja apteekkari Minni olikin yksi niis-tä, jotka ponnekkaasti alkoivat ajaa kunnanlääkärin viran perustamista. Kos-ka piirilääkäri teki sairaanhoitoa vain muun toimensa ohessa ja esimerkiksi epidemian sattuessa piirilääkäri jakoi lääkkeitä kirkkoherran välityksellä, oman potilaita hoitavan lääkärin saamista kuntaan alettiin pitää tärkeänä.

Lopulta Juvalle perustettiinkin kunnanlääkärin virka vuonna 1884 ja se oli ensimmäinen laatuaan Savossa. Teko oli rohkea, sillä valtio ei vielä tuolloin avustanut lääkärin palkkaamisessa. Ensimmäinen kunnanlääkärin virkaan valittu viranhoitaja oli Verner Starck. Ehdoksi lääkärille asetettiin, että hänen tuli asua lähellä kirkkoa ja hoitaa köyhät ilmaiseksi. Varakkailta tulisi periä maksu. Starck arvosteli ankarasti kunnan sairaanhoitoa, hänen mielestään se oli aivan retuperällä ja hän vaati sairastuvan perustamista. Starckin sanoissa oli perää, sillä tietty välinpitämättömyys vallitsi terveysasioissa. Kunnallis-lautakunta, jossa terveyden- ja sairaanhoitoon liittyvät kysymykset olisi pi-tänyt käsitellä, ei useinkaan pitänyt asioita lainkaan tärkeinä ja ne monesti jätettiin joko kokonaan käsittelemättä tai otettiin keskusteluun vasta pitkällä viiveellä. Ensimmäinen sairaalakin valmistui Kuhalammen rannalle vasta vuosisadan lopussa vuonna 1899, mutta se oli silti kolmas sairastupa Savon alueella. Sairaalassa oli 10 vuodepaikkaa ja sitä laajennettiin vuonna 1925 lisä rakennuksella 16-paikkaiseksi. Entisen kaksihuoneisen sairastuvan lisäk-si rakennukseen tuli kanslia, kylpyhuone, leikkaussali, liinavaatehuone ja huoneet hoitajattarelle ja palvelijattarelle. Kunnalliskoti eli Tirrola oli raken-nettu vuonna 1919 ja vuonna 1929 kuntaan saatiin myös kulkutauti sairaala eli Ala-Tirrola ja sen yhteyteen mielisairasosasto. Kaikki rakennukset ryhmit-tyivät Kuhalammen tuntumaan samalle alueelle. Lähimmät lääninsairaalat olivat 1845 perustettu Mikkelin lääninsairaala eli lääninlasaretti, 1785 perus-tettu Kuopion lääninsairaala ja 1894 valtion perustama Savonlinnan yleinen sairaala.

Juuri korjattu ja laajennettu Juvan kunnansairaala paloi vuonna 1948 sammaleiselle katolle lentäneestä kipinästä. Entinen kulkutautisairaala kun-nostettiin väliaikaiseksi sairaalaksi. Sairaalan palaminen oli kimmoke nyky-aikaisen sairaalan rakentamiselle ja uusi ajanmukainen paikallissairaala saatiinkin Juvalle vuonna 1954. Kiinteistö palvelee edelleen osana nykyistä terveyskeskusta.

Kunnanlääkärin virkaan oli alussa vaikea saada vakinaista ja pysyvää viranhoitajaa, eivätkä asunto- ja palkkakysymykset helpottaneet tilannetta. Myös kodeissa kiertävien hoitajien palkkaaminen kangerteli ja tämä oli suu-

14

ri puute, sillä sairaalasta huolimatta ihmiset yleensä sairastivat kodeissaan. Vuonna 1882 oli palkattu kuntaan ensimmäinen kätilö, Ida Otteliana Hut-tunen. Hänen seuraajansa Amanda Sofia Koljonen kuitenkin irtisanottiin jo 1886 syytä kertomatta. Ilmeisesti kätilön tointa ei pidetty tarpeellisena, sillä vielä 1930-luvullakaan kätilöjen apuun ei juuri luotettu. Seuraava kunnan palkkaama kätilö oli Anna Oxman ja hän toimi virassa peräti 33 vuotta, vuo-sina 1893-1926.

Mitä savolaiset sitten sairastivat? Sen ”ennakolta voipi arvata, kun tuntee savolaisen elantotavan,” totesi Joroisten piirilääkäri vuonna 1890. Eritoten tilattoman väestön yksipuolinen ruokavalio eli hyvin suolaiset ja happamat eväät, kuten suolaliha, suolakala, hapan leipä, hapan piimä ja kalja aiheutti-vat tulehduksia ja mahahaavoja. Jo nuorena aloitettu tupakanpoltto ja runsas kahvin juonti olivat omiaan lisäämään vatsavaivoja. Miedosti suolatun järvi-kalan mukana ihmiset saivat lapamadon ja sen myötä anemian. Eläminen ja työskentely savuisissa tuvissa, riihissä ja kaskiraivioilla aiheutti puoles-taan silmäsairauksia ja sokeutta. Myös rintatautia, mielenterveysongelmia ja tuberkuloosia esiintyi. Pikkulasten kohdalla yksipuolinen ravinto, raittiin ilman ja auringon valon puute ja kahvin juottaminen jo rintalapsille lisäsi riisi taudin ja ruoansulatuselimistön ongelmia. Tästä syystä etenkin lapsi-kuolleisuus oli suurta.

Aika-ajoin raivoavat kulkutaudit kuten isorokko, tulirokko, kolera, lavan-tauti, espanjantauti ja kurkkumätä olivat myös ongelmana. Tartuntatauti-epidemiat olivat arkipäivää vielä 1940-luvulla, mutta hävisivät vähitellen 1960-luvulle tultaessa ja kulkutautisairaalat voitiin lopettaa. Vuosi 1969 oli Mikkelissä ensimmäinen, jolloin yhtään hinkuyskätapausta ei todettu.

Sairaanhoidosta tuli terveydenhoitoa vasta, kun epäterveelliseen elin- ja asuinympäristöön alettiin kiinnittää huomiota. Terveyshaittoja olivat esimer-kiksi asuntojen likaisuus, ahtaus, syöpäläiset, pihoihin talvisin kerääntyvät lika- ja jätekasat, käymälöiden puuttuminen ja kaivovesien saastuminen pin-tavesien valuessa niihin. Kun tähän vielä lisätään raskas ruumiillinen työ, ihmisten epäluuloisuus lääkäreitä kohtaan ja sitkeässä elävät kansanparan-nusmenetelmät kuppauksineen, niukahduslankoineen, lukuineen ja loitsui-neen, lääkekasveineen (lutukka ja alvejuuri) ja muine lääkkeineen (pikiöljy, tärpätti, terva, ammoniakki, viina, elohopea ja kamfertti), on helppo ymmär-tää, mitä vaikeuksia lääkärikunnalla oli voitettavanaan.

Ihmisten asenteet muuttuivat pikkuhiljaa rahatalouden yleistymisen, elinkeinojen monimuotoistumisen, parempien asuntojen, vesi- ja viemäri verkostojen ja sairaanhoidon kehittymisen myötä. Myös marttayhdistykset, maamiesseurat, lehdet ja kansakoulut auttoivat tiedottamalla uusista ter-veemmistä elintavoista.

Kunnallinen terveydenhoito perustui kunnanlääkärijärjestelmään vuo-teen 1972 ja kansanterveyslakiin saakka. Sen jälkeen kunnanlääkärin virat muutettiin terveyskeskuslääkärin viroiksi.


15

Juvan kunnanlääkärit 1913-1973

enwalD, anDerS JoHan HaralD (Syntynyt 1883), viraSSa 1911-1916

Enwald oli piirilääkäri Kurt Enwaldin ja Johanna Wallen poika Savonlinnas-ta. Juvalta Enwald siirtyi Joroisiin. Hän työskenteli myös Nurmeksessa ja Valtimolla. Uudessakaupungissa hän toimi rautatielääkärinä, Haapasaaressa meritullivartioaseman koleralääkärinä ja Ikaalisissa ja Huittisissa piirilääkä-rinä.

lauSaS, väinö JoHanneS (1889-1945), viraSSa 1916-1918

Lausas valmistui lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1920. Toisen maailman-sodan aikana hän palveli sotilaslääkärinä Käkisalmessa.

nuutinen, Joel Henrik (1885-1964), viraSSa 1918-1954

Kyläläisten suussa ”Ukko Nuutinen” oli siihenastisista Juvan kunnanlääkä-reistä pitkäaikaisin. Hän tuli Juvalle Liperistä vuonna 1918 ja pysyi virassaan eläkeikään saakka. Joel Nuutinen oli syntynyt Juuassa maanviljelijäperhee-seen. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hän aloitti medikofiiliopinnot Helsingissä ja valmistui lääketieteen kandidaatiksi 1915. Opintojen jälkeen hän teki viran-sijaisuuksia. Naantalin kylpylän alilääkärinä hän tapasi tulevan puolisonsa Hildur Korhosen (os. Ungerth). Hildur oli ruotsinkielinen ja kotoisin Ahve-nanmaalta. Tapaamisaikaan hän oli leski ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Joel Nuutinen sai ensimmäisen vakituisen virkansa Liperistä vuonna 1915, jossa syntyi myös pariskunnan ensimmäinen yhteinen lapsi Rainer Nuutinen. Ju-valle siirtymisen jälkeen 1918 heille syntyi vielä kaksi tyttöä. Juvalla erin-omaisena kotitalous- ja käsityöihmisenä tunnettu Hildur sai antaa nimensä myös kunnanlääkärin virkatalolle, joka oli heidän asuin- ja virkatalonsa Joel Nuutisen työvuosien ajan.

nuutinen, rainer (1917-2011), viraSSa 1954-1980

Rainer Nuutinen oli Joel Nuutisen poika. Juvalle hän palasi valmiina lääkäri-nä ja suoraan uuden paikallissairaalan johtoon isänsä tilalle. Työuraa Rainer Nuutisella kesti eläkeikään eli vuoteen 1980 saakka. Vuodesta 1972 ja kan-santerveyslain uudistuksesta saakka hän oli terveyskeskuslääkäri, ei enää kunnanlääkäri. Nuutisella oli useita luottamustoimia Juvalla.

kallio-koSki, eila, viraSSa 1954-1957 Jokio, pekka, viraSSa 1957-1958 ForStröm, larS, viraSSa 1958

16

ronkainen, aili, viraSSa 1958-1961 rauSte, JuHani (1932-2007), viraSSa 1961-1966

Juhani Rauste oli valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi 1961 ja samana vuon-na hän aloitti myös työuransa Juvalla. Juvalle hän muutti yhdessä puolisonsa Arja Rausteen kanssa. Arja Rauste oli hammaslääkäri ja hoiti Juvalla kunnan hammaslääkärin virkaa. Aika Juvalla kesti vuoteen 1966, jolloin pariskunta palasi takaisin Helsinkiin, koska Juhani Rauste halusi erikoistumaan. Hänes-tä tulikin radiologian erikoislääkäri ja hän väitteli tohtoriksi vuonna 1972.

kaartinen pentti (Syntynyt 1936), viraSSa 1966-1975

Pentti Kaartinen teki Juvalla ensin kunnanlääkärin sijaisuutta lääketieteen kandidaattina vuonna 1965. Seuraavana vuonna hän sai vakituisen viran toi-sena kunnanlääkärinä. Työsuhde kesti vuoteen 1975 saakka. Kunnanlääkäri Kaartinen oli vuoteen 1972 ja kansanterveyslain uudistukseen saakka ja sen jälkeen hänen virkanimikkeensä oli terveyskeskuslääkäri. Diakonissojen vuosittaisissa toimintakertomuksissa kunnanlääkärin allekir-joitus löytyy ainakin vuosien 1950 ja 1973 välillä. Allekirjoituksensa niihin ovat kirjoittaneet ainakin Joel Nuutinen, Juhani Rauste ja Pentti Kaartinen.

verenluovutusta Juvan sairaalassa 1958. toinen vasemmalla niilo täkkälä. oikealla lääkäri rainer nuutinen. Juvan kotiseutuarkisto.


17

Diakoniatyön alkutaival Suomessa

Laitosdiakonia saa alkunsa

Ammatillisen diakoniatyön juuret olivat 1800-luvun alun Saksassa. Tämä uudenlainen kristillinen laupeudentyö sai alkunsa yhteiskunnallisten epä-kohtien esiin nostamasta tarpeesta. Muutaman uranuurtajan joukosta pasto-ri Theodor Fliednerin ajatukset diakonissojen koulutuksesta muodostuivat suomalaistenkin kannalta keskeisimmiksi. Vaikka Fliedner puhui seurakun-tadiakoniasta kaiken diakonian kruununa ja helmenä, nämä ajatukset eivät johtaneet sanottaviin tuloksiin Saksassa.Sen sijaan Fliednerin vuonna 1836 perustama diakonissojen koulutuslaitos Saksan Kaiserswerthissä ja sen har-joittama laitosdiakonia sai paljon huomiota. Fliednerin ajatusten mukaan koulutuslaitos ei ollut opiskelijoille pelkästään koulu, se oli koti ja heistä tuli laitoksen tyttäriä. Tehtävään vihityt diakonissat olivat Jeesuksen, sairaiden ja toistensa palvelijoita ja sitoutuivat noudattamaan laitoksen sääntöjä. Sisarilla

18

oli myös yhtenäinen puku, eivätkä he saaneet palkkaa työstään. Sairastuttu-aan he saivat avun omasta kodistaan eli diakonissalaitokselta, jonne he pa-lasivat viettämään vanhuuttaan. Viimeinen leposija löytyi laitoksen omalta hautausmaalta. Tässä muodossa koulutusaate levisi eri puolille Saksaa, Eu-rooppaa ja Pohjoismaihin, sekä Amerikkaan ja Lähi-Itään. Kun Kaiserswert-hin laitos täytti 100 vuotta, laitoksia oli jo 110 eri puolilla maailmaa, joista Saksassa 70 ja Suomessa kaksi. Suomen ensimmäiset diakonissalaitokset pe-rustettiin siis Fliednerin esikuvien mukaan Helsinkiin 1867 ja Viipuriin 1869.

Diakonissojen kouluttaminen alkoi ensin Helsingin diakonissalaitoksessa . Laitoksen perustaja oli Aurora Karamzinin, tyttönimeltään Eva Aurora Char-lotta Stjernvall. Hän oli syntynyt Viipurin läänin maaherran Carl Johan Stjernvallin ja Eva Willebrandin tyttärenä vuonna 1808. Tarunhohtoiset elä-mänvaiheet kuljettivat Aurora Stjernvallin Venäjän keisarinna Alexandra Fjodo rovnan eli keisari Nikolai I:n puolison hovineidoksi. Venäjällä Aurora Stjernvall avioitui hovijahtimestari Paul Demidovin kanssa vuonna 1936. Au-rora Demidov jäi leskeksi jo 1840 Demidovin kuoltua. Vuonna 1846 Aurora avioitui uudelleen, tällä kertaa Andrei Karamzinin kanssa. Myös toinen avio-mies kuoli melko varhain, vuonna 1854 Krimin sodassa. Viimeiset vuotensa Aurora Karamzin oleskeli Helsingissä ja Espoosta ostamassaan Träskändan kartanossa.

Hyväntekeväisyys oli kuulunut jo Pietarin aikoina Auroran elämään. Pau-perismi eli keskustelu köyhyydestä ja sen poistamisesta oli ollut 1830-luvulta lähtien osa eurooppalaista yhteiskunnallista keskustelua. Myös aristokratia reagoi köyhyyden ongelmaan. Venäjällä ei ollut yhtenäistä hallintoa, joka olisi vastannut sairaaloista tai lasten- ja vanhainkodeista ja sosiaalisella sek-torilla oli monta riippumatonta toimijaa. Aristokraatit ja varakkaat tehtailijat perustivat sairaaloita ja vanhainkoteja, avustivat sotaleskiä ja orpoja. Koko Venäjän ylhäisö harjoitti hyväntekeväisyyttä aina keisaria myöten. Venäjällä ortodoksiseen uskontoon liittyi lempeä suhtautuminen köyhyyteen. Rikka-us tuli Jumalalta ja siksi rikkaan piti hyvitykseksi käyttää varojaan hyvän-tekeväisyyteen. Aluksi Auroran laupeudentyö oli tällaista aristokratialle ominaista hyväntekeväisyyttä. Hän toimi hyväntekeväisyysyhdistyksissä niin Pietarissa kuin Helsingissäkin. Hyväntekeväisyyteen hänellä olikin hy-vät edellytykset, sillä ensimmäinen aviomies Paul Demidov oli ollut erittäin varakas ja hänen kuolemansa jälkeen Auroralle jäi huomattava omaisuus. Aurora Karamzinin kohdalla hyväntekeväisyydestä tuli kuitenkin enemmän kuin pelkkä velvollisuus. Poikkeukselliseksi sen teki hänen kohdallaan sekä laajuus että itsenäisyys, jolla hän hyväntekeväisyyttään harjoitti. Hän perusti lukuisia kouluja, sairaaloita, kansankeittiöitä, köyhäintaloja ja vanhainkoteja ja tuki yhdistyksiä ja seuroja. Silti Diakonissalaitoksen perustaminen katso-taan erityisen merkittäväksi teoksi arvioitaessa hänen filantrooppista toi-mintaansa. Diakonissalaitoksen perustamisajatukset saivat alkunsa Aurora Karamzinin tutustuttua 1850-luvun lopussa ja 1860-luvun alussa Saksassa Theodor Fliednerin diakonia-aatteeseen ja sen pohjalta toimiviin sairaaloihin ja kouluihin. Aurora ehdotti samankaltaisen laitoksen perustamista Helsin-kiin, mutta aika ei ollut vielä kypsä. Aurora Karamzin ei kuitenkaan luopu-nut ajatuksesta. Seurattuaan läheltä myös Pietarin Evankelisen hospitaalin

Diakoniatyön alkutaival Suomessas

19

perustamista vuonna 1859, sekä vierailtuaan 1866 Kaiserswerthin diakonis-salaitoksessa, hänen päätöksensä vahvistui. Hän sai tukea hankkeelleen edellä mainitun Pietarin evankelisen hospitaalin perustajalta, valtioneuvos ja lääketieteen tohtori Carl von Mayeriltä ja lopulta Diakonissalaitos perustet-tiin Helsinkiin 1867 Aleksanteri II:n päätöksellä.

Laitoksen ensimmäiseksi johtajattareksi valikoitui von Mayerin avustuk-sella Pietarin Evankelisen hospitaalin diakonissa Amanda Cajander, omaa sukuaan mikkeliläisen tuomari Nygrénin tytär. Amanda oli solminut avio-liiton Mikkelissä linnan- ja lasaretinlääkärin Anders Cajanderin kanssa. An-ders ja Amanda Cajander olivat käyneet 1850-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Italiassa tutustumassa sikäläiseen diakoniatyöhön. Kokemukset olivat olleet myönteisiä ja leskeksi jäätyään Amanda Cajander läksi sairaanhoitajaoppiin Pietarin Evankeliseen hospitaaliin. Sieltä hän siirtyi Helsingin diakonissalai-toksen johtoon ja ryhtyi kouluttamaan diakonissaoppilaita sairaanhoitajan tehtäviin. Nämä sairaanhoitajat työskentelivät ensisijaisesti sairaanhoitajina diakonissalaitoksen omassa sairaalassa.

Viipurin diakonissalaitos syntyi saksalaisen seurakunnan ja Hackmanin kauppiassuvun yhteistyössä 1869. Suuret katovuodet 1866–1868 olivat saa-neet ihmiset havahtumaan hätään, nälkään ja kurjuuteen ympärillään. Vii-purin diakonissalaitoksen sääntöjen mukaan laitoksen tarkoitus oli kasvat-taa diakonissoiksi naimattomia naisia ja lapsettomia leskiä. Tehtäväkenttä oli

20

myös määrätty säännöissä: heidän tuli hoitaa sairaita sekä sairaaloissa että yksityiskodeissa, pitää huolta köyhistä, hyljätyistä ja kodittomista lapsista ja mahdollisuuksien mukaan palvella pelastuslaitoksissa. Viipurin diakonissa-laitoksen sääntöjen mukaan diakonissalla piti olla ”elävä usko, vilpitön rak-kaus Jumalaan ja lähimmäiseen, minkä piti osoittautua kaikkien kristillisten hyveiden harjoittamisen ahkeroinnissa sekä erityisesti siinä, että hän uuras-taa oppiakseen kärsivällisyyttä, taloudellisuutta, ystävällisyyttä ja laupeut-ta ja olkoon hän myös tarkoin kuuliainen laitoksen sääntöjen ja määräysten noudattamisessa”.

Seurakuntadiakonia vakiintuu

1800-luvun loppupuolella perinteinen seurakuntaelämä eli jumalanpalve-lukset ja kinkerit saivat rinnalleen uudenlaisia työmuotoja, jotka painottui-vat vapaamuotoisuuteen ja toivat mukanaan maallikkojäseniä. Yksi näistä oli lähetystyö, joka alkoi toimia aktiivisemmin Suomen Lähetysseuran pe-rustamisen jälkeen 1859. Lähetystyö oli vireintä Lounais- ja Etelä-Suomen seurakunnissa. Savo ja erityisesti Etelä-Savo, joka jäi hieman tästä ”pakana-lähetyksestä” sivuun, oli sen sijaan Suomen Lähetysseuran sisälähetyksen vankkaa toimialuetta. Sisälähetyksen tärkeimpiä työaloja oli diakonia. Sisä-lähetysseuran toiminta keskittyi pääosin Sortavalaan, missä sillä oli muun toiminnan ohessa myös diakonissalaitos sairaaloineen.

Edellisessä luvussa esitellyistä Helsingin ja Viipurin laitoksista valmistu-neet diakonissat toimivat aluksi etupäässä vain oman laitoksensa palveluk-sessa. Vasta 1894 Sortavalaan ja 1896 Ouluun perustetut diakonissalaitokset toivat tämän uuden virkakunnan seurakuntien käyttöön. Sortavalan dia-konittaret (nimitystä käytettiin diakonissan sijaan, sillä diakonissaa pidettiin liian ruotsalaisperäisenä) edustivat selkeästi seurakunnallista vaihtoehtoa yhdistys- ja laitospohjaiselle diakonialle. Sortavalan Diakonissakoti perus-tettiin aluksi Sortavalan Evankelisen seuran toimesta. Se oli hengeltään suo-menmielinen ja keskittyi palvelemaan erityisesti Itä-Suomen maaseudun väestöä. Päämääränä oli saada työntekijöitä työskentelemään seurakuntiin. Vuonna 1906 Sortavalan Diakonissakoti ja sen kiinteistöt siirtyivät Sisälähe-tysseuran omistukseen. Tässä yhteydessä laitoksen nimi muuttui Sortavalan Diakonitarlaitokseksi. Sortavalasta tuli siis myös Kirkon Sisälähetysseuran kotipaikka. Kaiken kaikkiaan Sisälähetysseuralla oli paikkakunnalla Raa-mattutalo, Diakonitarlaitos käsittäen sekä oppilaitoksen että sairaalan, kas-vattajaopisto, lastenkoti, vanhainkoteja sekä vajaamielisten ja kaatumatau-tisten hoitolat. Diakonitarlaitoksessa koulutus oli hieman lyhyempi, kuin Helsingin ja Viipurin laitoksissa, mutta monipuolisuudessaan runsaampi eri toimintamuotojen keskityttyä samalle paikkakunnalle. Diakonittarien koulutus ohjelmassa painottui sairaanhoito, mutta laitoksessa haluttiin täh-dentää myös lasten, köyhien ja vanhusten huollon tarpeellisuutta. Tästä syystä diakonittarien opinnot sisälsivät myös samankaltaista ohjausta, kuin kiertokoulujen opettajilla, oppi laat pitivät pyhäkoulua Sortavalan ympäris-


21

tössä ja toimivat pienten lasten koulussa. Vanhukset ja köyhät tulivat tutuiksi kunnalliskodissa työskentelyn aikana. Monipuolista opiskelua tarvittiin sillä vaatimuslista siitä, mitä diakonittarien tuli Sortavalan laitoksen perustajan ja johtajan Jenny Ivalon mukaan tehdä, oli mittava. Heidän tuli muun muassa ”etsiä sairaat heidän mökeistään ja hoitaa heitä, puhdistaa likaiset, vaatettaa puolialastomat, opettaa epäsiistit huoneensa puhtaana pitämään, koota lap-set sunnuntaisin ympärilleen, hankkia työttömille työtä, opettaa taitamatto-mat parsimaan, paikkaamaan, kutomaan, koettaa tehdä rauha siellä missä riitaa on, pitää äidillistä huolta tehtaassa työskentelevistä tytöistä, koettaa valmistaa palvelustytöille todellista pyhäpäivän iloa, tehdä köyhien puutteet tutuiksi rikkaammille ja rukoilla köyhien puolesta”.

Alusta alkaen Sortavalan diakonittaret valmistuivat siis työskentelemään seurakunnissa. Vuonna 1907 hyväksytyn ohjesäännön mukaan diakonittaret eivät olleet enää laitoksen palveluksessa vaan niiden seurakuntien palveluk-sessa, joilta he saivat palkkansa. He olivat kuitenkin ensimmäisen kolmesta viiteen vuotta vielä laitoksen valvonnassa ja laitos määräsi heille työpaik-kansa. Vasta tuon noin viiden vuoden mittaisen jakson ja vielä laitoksessa suoritetun jatkokoulutuksen jälkeen heistä tuli täysivaltaisesti diakonnitta-ria. Diakonitarlaitos nimestä luovuttiin vuonna 1925 ja laitoksen nimeksi tuli Suomen Kirkon Sisälähetysseuran Diakonissalaitos. Diakonittaria oli ryhdyt-ty kutsumaan diakonissoiksi vuoden 1916 jälkeen, mutta virallisesti nimen-muutos tapahtui 1925.

Vuoteen 1914 mennessä, kun laitos vietti 20-vuotisjuhlaansa, oppilaaksi oli pyrkinyt 500 neitoa, joista 339 oli otettu vastaan. Diakonittariksi oli päästetty vain 186. Nämä luvut kuvastivat laitoksen koulutukselle asetettuja tiukkoja vaatimuksia. Sisälähetysseuran 25-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1930 an-nettujen tietojen mukaan Diakonissalaitokseen oli koko sen historian aikana eli vuodesta 1894 lähtien otettu 701 oppilasta, joista koesisariksi ja diakonis-soiksi oli valmistunut 367 eli hieman yli puolet. Kirjoilla oli tuolloin 232 sisar-ta ja heistä 119 työskenteli maalaisseurakunnissa ja 11 kaupunkiseurakunnis-sa. Loput työskentelivät sairaaloissa ja kuntien ja tehtaiden sairaanhoitajina.

Sortavalassa toimi vuosina 1901–1921 myös Sortavalan Diakonikoulu seurakunnan miespuolisia työntekijöitä varten. Myös tämä laitos siirtyi Sisä-lähetysseuran alaisuuteen vuonna 1906. Diakonien opinnot sisälsivät teo-reettista opiskelua, harjoittelua ja työntekoa. Teoreettisen puolen oppiaineita olivat raamatunhistoria, kirkkohistoria, uskonoppi, opetusoppi, diakonia, köyhäinhoito, terveysoppi ja kirjanpito. Harjoitteluun sisältyi pyhäkoulun pitämistä, lukukinkereiden seuraamista, suntion tehtävien hoitamista kir-kossa ja työskentelyä laitoksen potilaiden parissa.

Valmistuneet diakonit sijoittuivat huolto- ja hoitotyön tehtäviin seurakun-tiin, kuntiin, yksityisiin laitoksiin tai valtion palvelukseen. Sijoittuminen seu-rakuntiin osoittautui vaikeaksi, sillä seurakunnat eivät voineet palkata hei-tä pelkästään diakoniatyöhön ja siksi heidän työhönsä piti sisällyttää myös muita seurakunnallisia töitä, kuten esimerkiksi suntion tehtäviä. Tehtävien epämääräisyydestä johtuen vain yksi kolmannes valmistuneista diakoneista ohjautui seurakuntaan töihin. Diakonikouluun perustettiin 1913 myös luk-kari-urkuri osasto ja tämän yhdistetyn koulutuksen suoritti parikymmentä

22

lukkari-diakonia. Sisälähetysseuran jouduttua taloudellisiin vaikeuksiin oli opetus lopetettava 1921 sekä diakonikoulussa, että lukkari-urkuriosastolla. Osasyynä lopettamispäätöksessä oli se, että seurakunnat eivät olleet haluk-kaita ottamaan diakoneja palvelukseen ja se, että hakijoita oli liian vähän.

Talvisota ja jatkosota katkaisivat Sortavalan laitoksen toiminnan. Väliai-kaisesti laitos toimi Kuopiossa kunnes vuonna 1947 pääsi muuttamaan Piek-sämäelle. Aluksi Pieksämäellä toimittiin väliaikaisissa tiloissa. Uusia tiloja alettiin rakentaa vuonna 1949 ja ne valmistuivat 1951. Samassa rakennukses-sa toimi Kasvattajaopisto ja vanhainkoti. Diakonissakoulutuksen painopiste muuttui laitoksen kehittämisen kautta. Laitoksella ei muista diakonissalai-toksista poiketen ollut omaa sairaalaa, vaan harjoittelut tehtiin joko Pieksä-mäen seudun sairaalassa, seuran muissa huoltolaitoksissa tai Mikkelissä. Painopisteen muuttuminen näkyi myös siinä, että laitoksen nimi muutettiin 1973 Diakonissalaitoksesta Diakoniaopistoksi.

Opiskelijoista suurin osa tuli Pieksämäelle edelleen Pohjois- ja Itä-Suomen kunnista ja hakeutui valmistumisensa jälkeen takaisin kotipaikkakunnalleen eli siinä mielessä Sortavalan linjan voidaan katsoa jatkuneen Pieksämäelläkin.

kappaleen kuvat ovat Suomen pyhäkouluyhdistyksen korteista. myös pyhä-koulujen pitäminen kuului Juvalla diakonissan toimenkuvaan1940-luvulla. kortit Juvan seurakunnan arkistosta.


23

Diakoniatyön vuosikymmenet

Diakoniatyö seurakuntien työmuodoksi

Vaikka diakonissoja ja diakoneja alkoi olla saatavissa ja herätteitä uudesta laupeudentyön muodosta kantautui Savoonkin, uuden ammattikunnan vas-taanottaminen ei sujunut ongelmitta kaikissa seurakunnissa. Ennakkoluulot olivat tiukassa ja joillakin paikkakunnilla diakonissaa pidettiin pelkästään ”rohtojen jakajana”, ei niinkään papin, lääkärin ja vaivaistalon työn täyden-täjänä, kuten oli tarkoitus. Diakonien palkkaamista taas hidastivat yritykset yhdistää diakonin ja lukkarin virka. Savon ensimmäinen diakonissa palkat-tiin Kuopion maaseurakuntaan 1896, mutta ammattikunnan laajeneminen alkoi edellä mainituista syistä vasta 1900-luvun puolella. Juvan lähialueista esimerkiksi Mäntyharjulle ensimmäinen diakonissa palkattiin vuonna 1907 ja Mikkelin kaupunkiseurakuntaan vuonna 1909.

Diakoniatyön alkuun saattamisessa päästiin eteenpäin vasta, kun saatiin hyväksyttyä diakoniasäännöt. Askel siihen suuntaan otettiin vuonna 1889 Kuopion yleisessä pappeinkokouksessa, jossa keskusteltiin diakoniatyön tarpeellisuudesta ja jossa Kuopion lyseon rehtori Johannes Schwarzberg lau-sui suomalaisen seurakuntadiakonian syntysanat. Vuonna 1893 hyväksyttiin Kuopion hiippakunnan kirkollisen diakonaatin säännöt. Niiden mukaan diakoniatyö oli osa seurakuntien toimintaa, jota johti papisto kirkkoneu-voston tai sitä varten valitun toimikunnan kanssa. Käytännön työtä hoitivat diakonissat ja diakonit. Diakonien tehtävänä oli pitää hartauskokouksia ja levittää raamattuja ja hartauskirjoja. Diakonissat toimivat sairaiden auttaji-na ja kirkollisen köyhäinhoidon järjestäjinä. Toiminnan rahoittamiseksi tuli perustaa diakonaattikassoja, joihin koottiin kirkossa ja lukukinkereillä koleh-dilla kerättyjä varoja ja lahjoituksia.

Samat Kuopion hiippakunnan kirkollisen diakonaatin säännöt otettiin käyttöön myös juuri perustetussa Savonlinnan hiippakunnassa vuonna 1898. Juvan kuuluminen Savonlinnan hiippakuntaan antoi mahdollisuuden kerätä Juvallakin kolehtivaroja suoraan diakoniatyön hyväksi. Myös monis-sa muissa Savon seurakunnissa ryhdyttiin pian tämän jälkeen kartuttamaan dia konaattikassoja ja järjestämään diakoniakokouksia. Varojen kartuttami-seksi pidettiin myös diakoniaompeluseuroja ja diakoniajuhlia. Kesti kuiten-kin vielä pitkään, ennen kuin varoja voitiin käyttää suoraan diakonissojen palkkaamiseen.

Nihkeän alun jälkeen seurakuntien diakoniatyössä alkoi vahva laajene-misen aika 1900-luvun alussa. Yksi seurakuntadiakonian puolesta puhujista

24

oli Otto Aarnisalo. Hän kirjoitti vuonna 1897 vihkosen Diakonia eli seurakunnallinen vaivaishoito. Myöhemmin julkaistiin vielä Suomen kirkon diakoniakysymys. Hänen määritelmänsä mukaan ”Diakonia oli kristillisen seura-kunnan viranomaisesti järjestetty, vapaa saarnatoimen rinnalla käyvä ja sen tukeeksi tapahtuva laupeudentoimi.” Keskustelussa, pitäisikö diakoniaa to-teuttaa laitoksissa vai seurakunnissa Aarnisalo oli ehdottomasti seurakunta-diakonian puolella. Hänen lausumiaan ovat myös paljon lainatut lauseet diakonian tehtävistä toimia ”äänettömän hädän puolesta” ja etsiä ”hädän äärimmäistä päätä.” Aarnisalo työskenteli vuodesta 1900 Sortavalan Evanke-lisen seuran palveluksessa ja vuodesta 1905 lähtien juuri perustetun Suomen Kirkon Sisälähetysseuran johtajana. Aarnisalon ohella Sortavalan Diakoni-tarlaitoksen johtaja ja perustaja Jenny Ivalo oli yksi huomattavimmista seura-kuntadiakonian puolestapuhujista.

Diakonaattirahastojen (vuodesta 1912 lähtien diakoniarahasto) varat al-koivat vähitellen kasvaa seurakunnissa kolehtien ja yksityisten lahjoitusten turvin ja useisiin seurakuntiin palkattiin diakonissoja. Toiminta perustui kui-tenkin edelleen vapaaehtoisuuteen. Diakoniatyöstä tuli seurakuntien vakiin-tunut työmuoto vasta vuoden 1918 kirkkolakiin tehdyn muutoksen seurauk-sena. Kirkkolaissa asia esitettiin näin:

”Seurakunnan vaivaisista tulee kirkkoherran pitää erityistä huolta, ilmoit-taa heitä tarpeen mukaan autettaviksi ja kristillisesti heidän asiaansa valvoa. Niinikään hänen tulee edistää jatkuvaa laupeudentoiminnan ylläpitämistä seurakunnassa ja varsinkin toimia tarvittavien diakonien ja diakonissojen eli mies- ja naispalvelijoiden ottamiseksi seurakunnan palvelukseen.”

Toisen maailmansodan tapahtumat nostivat kirkon diakoniatyön entistä merkittävämpään asemaan ja tämä näkyi sodan aikana valmistellussa uu-dessa kirkkolaissa. Vuonna 1943 kirkolliskokous päätti, että jokaisessa seura-kunnassa tuli olla diakonian virka. Tästä syystä vuoden 1944 kirkkolakiin on kirjattu: ”Laupeudentoiminnan tarkoituksena on kristillisestä rakkaudesta johtuva hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antaminen seurakunnan hädänalaisille.”

Laki velvoitti kohdistamaan avun lisäksi ”niihin, joiden hätä on suurin tai joihin muu avustustoiminta ei ulotu”. Näin seurakuntadiakonia sai vaki-naisen luonteen, vaikka lain velvoitteista huolimatta kaikki seurakunnat ei-vät alkuvaiheessa perustaneetkaan diakonian virkaa. Keskustelua käytiin myös kunnallisen terveyssisaren ja diakonissojen työnjaosta. Terveyssisarille tulisi esimerkiksi ehkäisevä terveydenhoito ja diakonissojen tehtäväksi jäisi köyhien, sairaiden ja yksinäisten huoltaminen. Työnjako- kysymys jäi kui-tenkin avoimeksi, sillä sodan jälkeen kaikille oli riittävästi töitä työnantajasta riippumatta. Diakoniatyöntekijät olivatkin sodan jälkeisenä kautena yksi no-peimmin kasvaneista kirkon henkilöstöryhmistä.

Sodanjälkeinen aika merkitsi diakoniatyölle myös haasteiden aikaa, sillä pula ja köyhyys, vaikea poliittinen tilanne ja yhteiskunnan sosiaalihuollon kehittymättömyys pakottivat kirkon kehittämään toimintaansa. Työn koor-dinoimiseksi perustettiin jokaiseen hiippakuntaan diakoniatoimikunta ja diakoniapastorin sekä hiippakuntasisaren virka. Diakoniatyön keskeinen tehtävä oli sodan jälkeisessä Suomessa heikossa asemassa olevien auttami-


25

nen. Olojen kohentuessa aineellisen avun tarve väheni, mutta diakonissoja tarvittiin edelleen kiertävinä kotisairaanhoitajina. Heidän osuutensa oli huo-mattava avosairaanhoidossa sekä Pohjois- että Etelä-Savossa.

Diakoniatyö 1900-luvun puolivälissä

Sota-aika oli tuonut esiin yhteis-henkeä ja auttamisen halua. Sodan kestäessä avustuksia oli koottu puolivaltiollisen Suomen Huolto -järjestön Kansanapu-keräyksillä. Niiden jatkajaksi perustettiin 1949 Yhteisvastuukeräykset, joista en-simmäinen valtakunnallinen keräys toteutui 1950. Se käynnistyi piis-pojen Väinö Malmivaaran ja Eino Sormusen tekemästä aloitteesta. Nimen tälle keräykselle keksi Var-kauden kirkkoherra Kustaa Sarsa. Ensimmäisiksi avustuskohteiksi määriteltiin Pohjois- ja Itä-Suomen työttömät, hallavuoden takia hä-tään joutuneet ja Sortavalasta Piek-sämäelle siirretyn diakonissalai-toksen tukeminen. Ensimmäinen keräys suoritettiin maallikkojäsen-ten toimesta ovelta ovelle -keräyk-senä. Yhteisvastuukeräyksistä tuli vuosittainen ja laajamittainen seura-kunnan toimeenpanema tapahtuma ja ne laajensivat vapaaehtoistyön

yhteisvastuu keräyksen kiitoskirje vuodelta 1965.

yksityiskohta kansanapu-keräyksen kansiosta. Juvan seurakunnan arkisto.

26

osuutta. Alusta alkaen keräyksen suojelijana on toiminut tasaval-lan presidentti. Seurakuntien dia-koniatyötä keräykset hyödyttivät erityisesti siksi, että vuoteen 1962 saakka seurakuntien oli mahdollis-ta käyttää puolet keräyksen tuotos-ta omaan diakoniatyöhönsä. Tämä mahdollisti toiminnan laajentami-sen monissa seurakunnissa. Vuo-desta 1963 lähtien keräyksen tuot-toa ryhdyttiin suuntaamaan myös ulkomaan kohteisiin.

Diakonissan käytännöntyö oli varsin itsenäistä. Työmatkat hoi-tuivat vielä 1950-luvulla jalan, pol-kupyörällä, potkurilla tai hiihtäen ja monet talot olivat yhä tiettömän taipaleen takana. Vähitellen polku-pyörä korvautui mopolla ja 1960-lu-vulta eteenpäin autolla. Autetta-vat olivat johtosäännön mukaan edelleen niitä, joilla hätä oli suurin ja jotka eivät saaneet muuta apua riittävästi. Työn kohteita olivat hen-gellisesti ja ruumiillisesti kärsivät, sokeat, halvaantuneet, vanhuuden-

heikot, sairaat, vanhempiensa hoivaa vaille jääneet lapset, aistivialliset, raa-jarikkoiset, vajaaälyiset, vanhukset ja rasittuneet äidit, paheisiin langenneet, alkoholistit, irtolaiset, rikolliset sekä heidän omaisensa. Työn itsenäisestä luonteesta huolimatta diakonissat työskentelivät kahden esimiehen alaisuu-dessa. Seurakunnan kirkkoherra oli varsinainen esimies, mutta myös kun-nanlääkärin kanssa tuli toimia tiiviissä yhteistyössä. Sisaret olivat mukana myös diakonia- ja diakoniakylätoimikuntien toiminnassa ja tekivät yhteis-työtä sairaanhoitajien kanssa. Heillä oli myös velvollisuus pitää toiminnas-taan päiväkirjaa, kortistoa autetuista potilaista ja raportoida työstään sekä diakoniatoimikunnan puheenjohtajalle että diakonissalaitokselleen. Sairaan-hoitotyöstä tuli raportoida myös lääninlääkärille. Sisarilla ei ollut kiinteää työaikaa, vaan heidän tuli olla käytettävissä silloin kun seurakuntalaiset tar-vitsivat apua. Sisarille kuului yksi vapaapäivä viikossa, mutta aina sen pitä-minen ei ollut käytännössä mahdollista.

1950-luvulla koettiin diakonissojen roolissa suuri murros. Vuosikymme-nen alussa sisarkotijärjestelmä oli vielä käytössä ja sen mukaan diakonissa-laitos sai määrätä, mihin seurakuntaan sisar meni töihin. Suuri osa sisaren palkasta meni edelleen laitokselle ja vastineeksi laitos valvoi diakonissan oi-keuksia ja työolosuhteita ja huolehti diakonissasta sairauden tai vanhuuden päivinä. Koska naisten työssäkäynti yleistyi muillakin aloilla, myös diakonis-

Diakonissa elli kukkonen työmatkallaan 1950-luvulla. yksityis omistus.


27

soiksi opiskelevat alkoivat kokea laitokset pelkiksi koulutuspaikoiksi ja työnsä ammattina, jonka puitteis-sa saattoi toteuttaa kutsumustaan. Tästä syystä sisarkotijärjestelmä pu-keutumissääntöineen, asuntokysy-myksineen ja sisarmaksuineen mu-reni vähitellen ja lopulta järjestelmä katsottiin aiheelliseksi lakkauttaa vuonna 1958. Näin ollen välikirjat jäivät pois käytöstä ja työsopimus tehtiin suoraan seurakuntasisaren ja seurakunnan välillä. Myös asun-tovelvoite poistui seurakunnilta. Varsinaisesti se loppui sisarkoti-järjestelmän lakkauttamiseen, kun diakonissat liittyivät kirkon virka- ja eläkelain piiriin. Asuntoetu eli kuitenkin sitkeästi palkan rinnalla vielä paikoin 1970-luvullakin.

Seurakuntasisar oli sisarkotijär-jestelmän lakkauttamiseen saakka perinteisesti ollut omat tarpeensa uhraava ja kutsumustaan toteutta-va nainen. Diakonissa oli työssään täyttänyt kolme ihannenaisen vel-vollisuutta: äitiyden, sisaruuden ja tyttärenä olemisen velvollisuudet. Vaimon rooli ei sen sijaan ollut kuulunut diakonissalle. Hänen tuli olla naimaton tai lapseton leski ja perheen sijaan laupeudentyön tuli täyttää diakonissan koko elämä. Tämä ihannekuva alkoi vähitellen haalistua ja naimattomuuden vaatimus rakoilla sisarkotijärjestel-män lakkauttamisen jälkeen. Naimisiin meno ei ollut koskaan ollut kiellettyä sisarilta, mutta siitä oli yleensä seurauksena ero sisarkunnasta. Tähän tuli muutos 1960-luvulla eikä avioliitto ollut enää este diakonissaksi opiskelulle.

1950-luvun alkaessa Suomessa oli viisi kaupunkia, joissa toimi diakonissa-laitos ja joissa diakonissaksi opiskelu oli mahdollista: Helsinki (perustettu 1867), Lahti (jonne 1869 perustettu Viipurin laitos siirrettiin toisen maailman-sodan jälkeen), Pieksämäki (jonne 1894 perustettu Sortavalan laitos siirret-tiin toisen maailmansodan jälkeen), Oulu (1896) ja uusimpana Pori (1949). Sairaanhoitajakoulutus oli alkanut Suomessa juuri Helsingin Diakonissalai-toksesta ja vuosisadan puolivälissä se kuului edelleen laitosten opetusohjel-maan. Tämä siitäkin huolimatta, että kun vuonna 1929 säädettiin ensimmäistä kertaa sairaanhoitajien koulutuksesta lailla, lain tarkoituksena oli yhdenmu-kaistaa opetusta ja keskittää se lääkintöhallituksen valvomiin sairaanhoita-jakouluihin. Sairaanhoitajan koulutus kesti tuolloin kolme vuotta ja se antoi pätevyyden työskennellä vanhempana sairaanhoitajana sairaalassa. Lääkin-töhallitus suhtautui tuolloin epäillen diakonissalaitosten antamaan opetuk-

Seurakuntasisaren toimintakertomus vuodelta 1961. Juvan seurakunnan arkisto.

28

seen. Laitokset halusivat kuitenkin pitää kiinni sairaanhoidon opetuksesta ja diakonissoille myönnettiin lopulta nuoremman sairaanhoitajan oikeudet eli kelpoisuus työskennellä esimerkiksi kiertävänä sairaanhoitajana.

1950-luvulla diakonien koulutus alkoi uudelleen. Se aloitettiin vuonna 1953 Seurakuntaopistossa Järvenpäässä. Koulutuksessa haluttiin yhdistää sekä seurakuntien että ihmisten tarpeet. Koulutus oli kaksivuotinen nuoriso- ja sosiaalihuollon tutkinto ja siitä tuli diakonin virkaan edellytettävä tutkinto. Koulutus tähtäsi täyttämään seurakuntien työvoimapulaa, sillä 1950-luvun alussa vielä yli 200 seurakuntaa oli ilman kirkkolain edellyttämää diakonia-työntekijää.

Vuonna 1960 Seurakuntaopisto yhdisti nuorisonohjaaja- ja diakonikoulu-tuksen nuoriso- ja sosiaalityön tutkinnoksi. Vuonna 1966 Sisälähetysseuran opisto aloitti puolestaan nuoriso- ja sosiaalityön tutkintoon johtavan koulu-tuksen. Näin ollen Sortavalassa keskeytynyt diakonikoulutus sai jatkoa. Kai-ken kaikkiaan 1950- ja 1960-luvut olivat diakonien osalta ristiriitaista aikaa. Työvoimapulasta huolimatta diakonien palkkaus seurakuntiin kangerteli ja myös diakonin työnkuvan selkiytymättömyys heikensi heidän työnsaanti-mahdollisuuksiaan. Lähes kaikki seurakuntien virat olivat diakonissojen vir-koja, eikä niiden muuttaminen diakonin viroiksi käynyt käden käänteessä. Lääninrovasti Erkki Niinivaara totesikin, ettei diakonia-käsite ole ikuisesti samanlainen. Diakonia on muuttuva asia, joka saa uusina aikoina myös uu-sia muotoja ja uusia työntekijöitä.

Diakoniatyö 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä

Vuonna 1972 voimaan tullut kansanterveyslaki muutti diakoniatyön luon-netta. Uuden lain tarkoituksena oli taata kaikille kuntalaisille tasaveroiset terveyspalvelut, kuten rokotukset, neuvolat, hammashuolto, työterveyshuol-to ja terveyskasvatus asuinpaikasta riippumatta. Uuden lain myötä vanhat kunnanlääkärin virat muutettiin terveyskeskuslääkärin viroiksi ja sen myö-tä myös kotisairaanhoito jäi sairaanhoitajien vastuulle. Diakonissan työssä siihen saakka keskeisessä asemassa ollut sairaanhoitotehtävä jäi virallisesti pois ja vaihtui luonteeltaan neuvoa antavaksi ja ohjaavaksi. Diakoniatyönte-kijöiden kotikäynnit muuttuivat sävyltään kuuntelu- ja keskustelutilaisuuk-siksi, eikä diakoniaa tarvittu enää yhteiskunnallisten palvelujen täydentäjäk-si siinä määrin kuin ennen. Muutos ei tapahtunut kuitenkaan yhdessä yössä ja diakonissat jatkoivat kotisairaanhoitoa sairaanhoitajien rinnalla hyvinkin pitkään asiakaskunnan painottuessa eläkeläisiin ja sosiaalihuollon tarpeessa oleviin. Diakoniatyöstä tuli muutoksen myötä kuitenkin seurakunnan omaa toimintaa ja se alkoi suuntautua vanhusten, vammaisten, äitien, lapsien ja nuorten kerhoja seuratoimintaan. Erityisesti 1970- ja 1980-lukuja leimasi ko-konaisvaltainen auttaminen, laitosvierailut, sielunhoidot, vanhus-, päihde-, kriminaali- ja vammaistyö ja monipuolinen ryhmätoiminta. Diakoniatyössä alkoi painottua sosiaalialan osaamisen merkitys ja työhön haluttiin palka-ta yhä enemmän työntekijöitä, joilla oli diakonin koulutus. Myös kansain-


29

välinen diakonia alkoi saada huomiota osakseen 1960-luvulta eteenpäin. Kansainvälistä diakoniaa tehtiin yhteistyössä Kirkon Ulkomaanavun kanssa.

1990-luvun talouslama muutti jälleen asiakaskunnan luonnetta. Yksinäi-syys ja talousvaikeudet olivat huono yhdistelmä ja se toi vanhusten ja sairai-den rinnalle työttömät, mielenterveysongelmaiset, konkurssin läpikäyneet ja alkoholistit. Diakoniatyöntekijöiltä vaadittiin jo talouspuolen osaamistakin. Asiakaskunnan kirjavoituminen toi seurakunnat ja kunnat taas tiiviiseen yh-teistyöhön. Myös seurakuntien ja työttömien yhdistysten yhteisesti järjestä-mistä ruokailuista tuli osa diakoniatyötä.

Koulutuspuolella vuosisadan viimeiset vuosikymmenet toivat muutoksia mukanaan. Sairaanhoitajakoulutuksen liittäminen osaksi ammatillista kou-lutusjärjestelmää vuonna 1968 aiheutti näkyvimmät muutokset oppilaitosten nimiin. Diakonissalaitokset muuttivat nimensä diakonia- tai diakonissaopis-toiksi. 1970-luvulla hoitotieteen kehitys taas toi hoitotieteen osaksi diakonis-ta hoitotyötä. Diakoniatyön opetuksessa olleita suuria eroja opistojen välil-lä pyrittiin yhdenmukaistamaan opistojen yhteisellä opetussuunnitelmalla vuonna 1976.

Seurakuntaopisto muutti diakoniatyön opetuksen sisältöä ja tutkinnon nimeksi tuli diakonia- ja sosiaalityön tutkinto vuonna 1972. Sama uudistus tehtiin myös Sisälähetysseuran Opistossa. Lisäksi Helsingin Diakoniaopis-to aloitti samana vuonna seurakuntakuraattorikoulutuksen. Koulutuksen tarkoituksena oli jälleen vastata diakoniatyön kaipaaman lisätyövoiman haasteisiin. Seurakuntadiakonia nähtiin yksipuolisena sairaisiin ja vanhuk-siin keskittyvänä työmuotona, kun sen sijaan nuorien ja perheiden ongelmat olivat jääneet vähemmälle huomiolle. Diakonien palkkaaminen seurakuntiin helpottui kuitenkin oleellisesti vasta, kun 1982 kirkkolaissa erilliset diakonis-

Diakonissa marja-terttu valkeavuori kotikäynnillä näkövammaisen Jalmar pasasen luona vuonna 1980. kuva Helvi Savolainen.

30

san ja diakonin virat yhdistettiin diakonian viraksi. Diakonian virkaan saat-toivat hakea sekä diakonissat että diakonit.

1980-luvulla Suomessa käytiin läpi myös keskiasteen ammatillisen kou-lutuksen uudistus. Tämä koski myös diakonissa- ja diakonikoulutusta. Dia-konissakoulutuksesta tuli neljä ja puolivuotinen sisältäen kolme ja puoli vuotta sairaanhoitajaopistoja ja vuoden verran seurakunta- ja diakoniatyö-hön syventävää opetusta. Diakonin opintolinjaan sisällytettiin sosiaaliohjaa-jan opinnot. Koulutus siirrettiin Ammattikasvatushallituksen alaisiin sosiaa-lialan oppilaitoksiin Järvenpäässä ja Pieksämäellä. Diakonin opistotasoinen koulutus kesti myös neljä ja puoli vuotta sisältäen diakonista hoitotyötä ja yhteiskuntatieteellisiä, sosiaalihuollollisia, käyttäytymistieteellisiä ja teologi-sia aineita.

Keskiasteen koulutuksen saaneet ensimmäiset diakonissat valmistui-vat 1991 ja diakonit 1992. Tästä ei mennyt kauaakaan, kun rakenteellisista epäkohdista kärsinyt koulutusjärjestelmä muutettiin ammattikorkeakoulu-uudistuksessa vuonna 1996. Sairaanhoitajakoulutuksen siirtyminen ammat-tikorkeakoulupohjaiseksi pakotti myös diakonia- ja diakonissaopistot miet-timään antamansa koulutuksen asemaa. Lopputuloksena oli, että 1900- ja 2000-lukujen taitteeseen tultaessa yhä useampi perinteinen opisto opistota-soisine terveys- ja sosiaalialan koulutuksineen oli liittynyt Diakonia ammat-tikorkeakouluun (Diak). Diakissa otettiin käyttöön hoitotyön ja sosiaalialan koulutusohjelmat ja molemmissa on myös kirkollinen suuntautumisvaihto-ehto. Hoitotyön koulutusohjelmassa diakonisen hoitotyön suuntautumis-vaihtoehto antaa pätevyyden diakonian virkaan diakonissana. Sosiaalialan koulutusohjelmassa taas diakonisen sosiaalityön suuntautumisvaihtoehdon valinneet saavat kelpoisuuden niin ikään diakonian virkaan.

Pieksämäen yksikkö (Diak Itä) liittyi myös ammattikorkeakoulujärjestel-mään. Pieksämäen koulutusohjelmista valmistuu nykyisin sairaanhoitaja-diakonissoja, sairaanhoitajia, sosionomi-diakoneja, sosionomi-kirkon nuo-risotyönohjaajia ja sosionomeja. Lahdessa Diakonia-ammattikorkeakoulun Lahden yksikön toiminta loppui 2007, ja näin ollen päättyi 140 vuotta aiem-min Viipurissa alkanut diakonissakoulutus.

Diakoniatyö 2000-luvulla

◦ Kaikkein heikoimmilla olevien tukemista. ◦ Eniten kärsivien etsimistä. ◦ Ihmisten kokonaisvaltaista kohtaamista ja auttamista hengellisesti,


henkisesti ja aineellisesti. ◦ Lähimmäisen rakkauden toteutumista. ◦ Armon ja toivon välittämistä. ◦ Ihmisen kuuntelemista. ◦ Heikoimpien puolustamista.

Nämä ovat diakoniatyöntekijöiden itsensä antamia määritelmiä oman työn-sä perustehtävistä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Aika on mennyt eteenpäin ja sekä kirkko että diakoniatyö ovat muuttuneet sen mu-kana. Diakoniatyö ei ole enää kotisairaanhoitoa eivätkä diakoniatyöntekijät

31

ole enää laitoksen tyttäriä, vaan itsenäisiä ja mahdollisesti perheellisiäkin ihmisiä. Heille diakoniatyö on työtä, ei uhrautuva elämäntapa. Silti moni asia on pysynyt ennallaan. Diakoniatyön tekijät tekevät työtään edelleen paljolti yksin ihmisten kodeissa. Työ on myös edelleen ”työajatonta” työtä ja diakoniatyöntekijän on oltava edelleen tavoitettavissa niin päivällä kuin illallakin. Työn laaja-alaisuus ja erityisesti lisääntynyt hallinto ja erilaiset kirjaamisvelvoitteet vaativat myös yhä enemmän aikaa ja ponnisteluja. Dia-koniatyöntekijöiltä vaaditaan joustoa ja kykyä vastata ajankohtaisiin haastei-siin, sillä kriisityö, vapaaehtoistoiminnan projektit ja yhteistyö järjestöjen ja kunnan sosiaalitoimen kanssa ovat lisääntyneet. Työn itsenäinen luonne voi tuntua paitsi positiiviselta mahdollisuudelta tehdä valintoja, myös rasitteel-ta työmäärän paisumisen ja oman jaksamisen suhteen. Työn rajaaminen ja tärkeimpien painopistealueiden löytäminen ovatkin keskeisiä haasteita jak-samisen kannalta.

Vuonna 2011 diakoniatyöntekijöillä oli asiakaskontakteja koko maassa 591 058 kappaletta. Asiakkaita kirjattiin olevan 184 403 henkilöä ja asiakas-kontakteista yksi kolmannes tapahtui puhelimitse, yksi kolmannes vastaan-otolla ja loput kodeissa, virastoissa ja sairaaloissa. Huomionarvoista asiakas-kunnassa on se, että vaikka asiakkaiden kokonaismäärä on vähentynyt vuositasolla vuoden 1999 runsaasta 900 000:sta, erityisesti maahanmuuttaja-naisten määrä on lisääntynyt monena vuonna peräkkäin. Myös kirkon anta-ma suora taloudellinen avustus, jota vuonna 2011 annettiin 7,35 miljoonan euron edestä yksin asuville, eläkeläisille ja yksinhuoltajaperheille, kertoo yh-teiskunnan turvaverkkojen aukoista.

Mikkelin hiippakunnassa asiakaskontakteja oli 51 778 vuonna 2011. Näis-tä asiakkaista yksin asuvia oli yli puolet. Asiakaskontaktin syistä puolestaan taloudelliset syyt olivat nousseet lähes puoleen kymmenen viime vuoden aikana. Seuraavaksi eniten asiakaskontaktien taustalla oli terveyteen ja ih-missuhteisiin liittyviä kysymyksiä, kun taas päihteiden tai muun riippu-vuuden, hengellisten kysymysten, vammaisuuden, väkivallan ja työelämän kysymysten osalta yhteydenotto oli ollut määrällisesti vähäisempää. Asia-kaskontaktien syistä johtuen toimenpiteenä taloudellinen avustaminen oli ollut lukumääräisesti runsainta elämäntilanteen selvittämisen ja hengellisen keskustelun ohella. Piireistä ja kerhoista suurimman suosion valtakunnalli-sesti ovat saavuttaneet eläkeläisten ryhmät ja tämä toistuu myös Mikkelin hiippakunnassa. Muita ryhmiä ovat diakoniapiirit, vammaisten ryhmät, ih-missuhderyhmät, päihdetyön ryhmät, sururyhmät ja muut pienemmät ryh-mät, joita ei erikseen ole eritelty.

32

Diakoniatyötä juvalaisittain

”Kirkollinen sairaanhoitaja” saatiin myös Juvalle

Juvalla diakonaattirahasto mainitaan seurakunnan tileissä ensimmäistä ker-taa kirkon kassan, viinikassan ja kirkonrakennusrahaston ohella vuonna 1901 piispantarkastuksen yhteydessä. Tarkastuksen suorittaja Immanuel Colliander Savonlinnan hiippakunnasta huomautti, että koska varsinaista ”diakonaattirahastoa ei vielä ollut perustettu”, tähän rahastoon oli siirrettävä 1. toukokuuta 1901 lähtien ”kaikki kolehtirahat, jotka lakkautettujen ulosme-nevien kolehtien kautta ovat kirkonkassaan kannetut”. Myös entiset vaivais-kolehdit olisi pantava diakonaattikassaan.

Vuoden 1907 piispantarkastuksessa Colliander löysi epäkohtia seurakun-nan virkojen täyttämisessä. Suntion ja kirkonpalvelijan toimi oli yhdistetty urkurin ja kirkkoväärtin toimeen. Collianderin mielestä oli asetettava varsi-nainen suntio pitämään huolta kirkon puhtaudesta ja palveluksesta sakastis-sa. Tähän hän lisäsi, että ”Sortavalan diakonialaitoksessa kasvatetaan nuoria miehiä suntion ja diakonin tehtäviin. Kaikki seurakunnat, jotka ovat sieltä ottaneet suntionsa, ovat olleet tyytyväisiä”. Colliander kehotti seurakuntaa harkitsemaan suntion hankkimista kyseisestä laitoksesta. Seurakuntalainen O.W. Harmaja huomautti, että kun kirkkoon saatiin urut, ei silloinen lukkari osannut niitä soittaa. Siksi väliaikaiselle urkurille annettiin suntion virkakin hoidettavaksi. Mutta nyt, kun urkurin virkaan oli tulossa pätevä henkilö, jäi-si suntion toimi avonaiseksi ja siihen voitaisiin ottaa ”vakinainen mies Sor-tavalan laitoksesta”. Juvan seurakunnan kirkonkirjojen mukaan näin myös tehtiin, sillä vuonna 1909 Turusta saapui Kustaa Waivio tätä suntio-diakonin virkaa täyttämään. Waivio palasi Turkuun vuonna 1911, eikä hänestä juuri muuta dokumenttia jäänyt.

Kirkonkokouksessa 28. maaliskuuta vuonna 1912 tehtiin lopulta päätös diakonissan viran perustamisesta. Toimi perustettaisiin ensin kahdeksi vuo-deksi edellyttäen, että palkka saataisiin kootuksi vapaaehtoisesti kerättävillä varoilla, käytännössä siis kolehtivaroilla. Tähän tarkoitukseen oli käytettä-vissä myös 1912 kuolleen kappalaisen Gustaf Weckmanin ja hänen puolison-sa Mimmi Weckmanin seurakunnalle testamenttaaman omaisuuden jälki-säädöksellä määräämät korkovarat. Sopimus diakonissan kanssa uusittaisiin kahden vuoden kuluttua. Ohjesääntönä seurakuntadiakonissalle käytettiin Helsingissä vuonna 1906 pidetyn pappeinkokouksen laatimaa ja vuonna 1908 Porin kokouksen hyväksymää ohjesääntöä. Sen mukaan diakonissan tehtäviksi katsottiin seurakunnallinen vaivaishoito ja seurakunnallinen sai-


33

rashoito eli päätehtävinä oli hoitaa seurakunnan vaivaisia ja varattomia sai-raita. Näillä periaatteilla tointa jatkettiin vuoteen 1920 saakka, jolloin toimin-ta keskeytyi kokonaan muutamiksi vuosiksi.

Tämän päätöksen jälkeen kirkkoherra saattoi ilmoittaa vuoden 1912 piis-pantarkastuksen yhteydessä elokuussa, että ”mitä diakoniaan tulee, kirkon-kokouksen yhteydessä 28. maaliskuuta 1912 on päätetty, että seurakuntaan otetaan diakonissa kahdeksi vuodeksi” ja ”palkkio hankitaan vapaaehtoisesti kootuilla varoilla”. Se ei ehkä ollut paljon se, sillä piispa totesi, ettei kolehtia paljon tullut, vaikka kyseessä olikin varakas seurakunta. Kolehtia kannettiin lisäksi pyhäkouluyhdistyksen, pipliaseuran, sisälähetyksen, merimieslähe-tyksen ja Raamatun levittämisen hyväksi.

Päätöksen jälkeen oli otettava yhteys Viipurin diakonitarlaitokseen ja jäätä-vä odottelemaan. Tämä hartaasti odotettu diakonissa saatiinkin Juvalle 1913 ja välikirja Juvan seurakunnan diakonaattiyhdistyksen ja Viipurin diakoni-tarlaitoksen välillä kirjoitettiin 6. huhtikuuta 1913. Diakonissan palkkausta ja muita käytännön asioita hoitamaan perustettiin samana päivänä diakonaat-titoimikunta. Perustamiskokouksessa olivat läsnä Viipurin diakonissalaitok-sen johtaja U.B. Nordström, seurakuntaan juuri saapunut diakonissa neiti Armiida Pakarinen, seurakunnan papisto ja ”jommoinenkin määrä seura-kuntalaisia”. Läsnäolijat hyväksyivät ohjesäännön ja totesivat diakonissan varsinaiseksi tehtäväksi sairaanhoidon. Diakonaattitoimikuntaan valittiin kokouksessa rovastinna Emma Snellman, rouva Selma Paunonen, nahku-ri Alfred Sunell, talollinen Antti Konsti, kauppias Albin Valkonen, tohtori Harald Enwald, kansakoulun opettaja Aleksanders Wäätänen ja kelloseppä Schadewitz. Tomeenpanevana johtajana oli kappalainen Hugo Alfred Kalaja.

Diakonaattitoimen aSiamieHikSi 1913 valitut Seurakunnan JäSenet:

◦ Rouva Emma Taskinen Nääringiltä ◦ Talollinen Wilhelm Ronkanen Suurniemestä ◦ Ylioppilas Lauri Taskinen Härkölästä ◦ Kauppias Albin Kaasinen Kaskiista ◦ Talollinen Abel Tarkiainen Soiniemeltä ◦ Talollinen Ivar Härkönen Kaislajärveltä ◦ Talollinen Tuomas Venäläinen Maaralasta ◦ Talollinen Wille Purhonen Haikarilasta

◦ Talollinen Sakari Purhonen Leskelästä

◦ Talollinen Abraham Teittinen Wuorilahdesta ◦ Rouva Hilda Pylkkänen Knuuttilanmäestä ◦ Kansakoulun opettaja Honkalinna Maivalasta ◦ Lautamies Wenäläinen Tuhkalasta ◦ Talon emäntä Bertta Rouhiainen Wuorenmaasta ◦ Talollinen Herman Wenäläinen Hyötyystä ◦ Talollinen Kalle Piispa Narilasta ◦ Talollinen Wille Bagge Kaihunmäestä

Kokouksessaan heinäkuun 7. päivä 1913 tuore toimikunta päätti, että kaikilta diakonissan hoitoa tarvitsevilta kannetaan maksua yksi markka. Köyhille hoito olisi ilmaista. Diakonaattitoimen asiamies arvioi varallisuuden eli kuka oli köyhä ja kenellä oli tarpeeksi varallisuutta maksua varten. Diakonissa oli

34

aluksi täysihoidossa nahkuri A. Sunellin luona ja Sunell sai täysihoidosta aiheutuvista kustannuksista korvausta. Kokouksessa diakonissalle myön-nettiin kesäloma 15. elokuuta ja 15. syyskuuta väliseksi ajaksi. Diakonissan ehdotuksesta päätettiin myös ostaa ”sairashoitovälikappaleita ja tarvik-keita” Wiipurista. Sisar ilmoitti käyvänsä siellä kesälomalla ja voisi tuoda sieltä tarvikkeita mukanaan. Wiipurista saisi sisaren mukaan tarvikkeita halvemmalla .

Kokouksessa päätettiin vielä, että diakonaattiasian edistämiseksi seura-kunnassa pidettäisiin diakonaattijuhla. Juhlatoimikunnan muodostivat pa-piston rouvat eli Anna Wäätänen, Emmi Taskinen, Tyyne Talvitie, Salme Paunonen, Fredrika Harmaja, Anna Nordström, Josefina Kaartinen ja dia-konissa Armiida Pakarinen.

26. marraskuuta edelleen vuonna 1913 diakonissan ehdotuksesta päätet-tiin vuokrata asunto diakonissan käyttöön kansakoulunopettaja A. Wäätäsen rakennuksesta. Asuntoon kuului kamari ja keittiö ja ne vuokrattiin toistaisek-si. Asialistalla oli myös ompeluseuran perustaminen diakonaattitoimen edis-tämiseksi. Pohdittiin myös, kuinka koota varoja vaatteiden ja muun tarpeel-

lisen hankkimiseksi seura kunnan köyhille.

Seuraava kokous pidettiin 27. helmikuuta 1915. Kokouksessa päätettiin edelleen säilyttää yhden markan suuruinen maksu diakonis-san suorittamista hoidoista. Maksu perittäisiin edelleen kaikilta muilta paitsi köyhiltä. Kokouksessa tuli esille se hankaluus, että kun dia-konissa oli kylillä, ihmiset joutuvat turhaan käymään oven takana kol-kuttamassa. Diakonissaa kehotettiin jättämään lappu ovelle kyselijöitä varten, missä päin hän on tavatta-vissa, sekä jättämään sanan Huttu-lan pappilaan mikäli mahdollista.

Diakonaattitoimikunnan ko-koontumisessa 8. lokakuuta 1916 tuli esille, että kirkonkokous oli valtuuttanut diakoniatoimikunnan ”järjestämään diakoniatyön seura-kunnassa ja oikeuttanut sen tarpeen mukaan täydentämään itseänsä”. Diakonaattitoimikunta korvattiin-kin tuolloin juuri perustetulla dia-koniatoimikunnalla. Sen jäsenet ja asiamiehet olivat paljolti samoja, kuin aiemmassa diakonaattitoimi-kunnassakin. Diakonissan asioista

vuosikertomus vuodelta 1937. Juvan seurakunnan arkisto.


35

tuli kokouksessa esille ruokakysymys. Pohdittiin, voisiko postineiti Riikka Turakainen antaa ruokaa diakonissalle alle kahdella markalla. Päätettiin myös ostaa diakonissalle pöytä nikkari Kalle Blombergilta, joka sai tehtäväk-seen korjata myös kiikkutuolin. Diakonissalle päätettiin hankkia myös muita pienempiä kapineita.

Diakoniatoimikunnan kokouksessa oli 18. helmikuuta vuonna 1917 asialis-talla diakonissalle kunnan puolesta maksettavat korvaukset rokotusmatkois-ta. Varoja oli jälleen kerätty diakoniatoimintaan ja suunnitelmissa oli elo- ja diakonaattijuhlan järjestäminen uudelleen. Elo- ja diakonaattijuhla oli järjes-tetty ensimmäisen kerran vuonna 1914. Vuoden 1917 juhlan toteutumisesta ei ole mitään tietoa, sillä diakoniatoimikunnan pöytäkirjoja ei ole säilynyt. Seuraava pöytäkirjaote on vasta vuodelta 1930. Siltä väliltä ainoat säilyneet dokumentit ovat vuodelta 1919 peräisin oleva välikirja Katri Kortelaisen ja Juvan seurakunnan diakonaattitoimikunnan välillä ja diakonissan asunnon kalustoluettelo vuodelta 1920. Kortelainen toimi Juvalla vuoteen 1920 saak-ka. Täyttä varmuutta ei ole siitä, milloin varsinainen tauko diakoniatyössä alkoi, oliko se juuri 1920 vaiko 1922, mutta joka tapauksessa diakoniatyö oli seisahduksissa useita vuosia.

vuoDen 1920 kaluStoluettelo:

◦ Huonekaluja olivat sohva, pöytä ja kolme tuolia, vaatekaappi ja ruokakaappi. ◦ Talouskaluja olivat vesisanko, paistinpannu, öljylamppu, pesuvati, tiskivati, vesikauha, kaksi vispilää, teekannu, tarjotin, neljä lusikkaa, puulusikka, leipäveitsi, kaksi porsliini karottia, kaksi juomalasia, sokerirasia, kaksi voiasettia, kolme paria kahvikuppeja, neljä matalaa lautasta, kaksi syvää lautasta, emaljimuki, kastrulli, käsiharja, kaksi kuvataulua ja kaksi saviruukkua. ◦ Liinavaatteita olivat kuusi lakanaa, kuusi pyyheliinaa, neljä astiapyyhettä, neljä tyynynpäällistä, sänkypeitto, tyyny, pari harsoikkunaverhoja ja pöytäliina. ◦ Sairaanhoitovälineitä olivat jääpussi, kolme koeputkea, irrigator, kaksi spriilamppua välineiden sterilisointiin, kuumemittari ja puolikas pullo formaliinia.

Diakonissa asunnon kalustoluettelo vuodelta 1920. Juvan seurakunnan arkisto.

36

Diakoniatyö jatkuu tauon jälkeen

Vuoden 1923 piispantarkastuksessa todettiin seurakunnan diakoniatyös-tä, että ”diakonissoja on ollut seurakunnan palveluksessa, mutta juuri nyt ei valitettavasti ole”. Eli toiminta oli edelleen pysähdyksissä. Rippikoulut, kinkerit, kierto- ja pyhäkoulut toimivat sen sijaan seurakunnassa entiseen tapaan. Myös jumalanpalveluksia ja katkismussaarnoja oli pidetty. Maallik-kosaarnaajat olivat lisänneet uskonnollissiveellistä elämää ja lähetysmieltä. Muuta hyvää ei seurakunnasta tuntunut löytyvän. Uhrautuvaisuus oli alhai-nen, kolehtia saatiin kannettua vain vähän, siveellinen tila oli edelleen heik-ko ja kirkkoveisu huonoa. Seurakunnan rahastoihin kuuluivat pastori Gustaf Weckmanin ja hänen puolisonsa testamenttaamat varat, kirkonrahasto, viini-rahasto, pappilan rahasto, kirkonrakennusrahasto, diakonaattirahasto, kier-tokoulurahasto, Albin Walkosen lahjoitusrahasto ja urkujen korjausrahasto. Pastorin testamenttaamia varoja ja Walkosen lahjoittamia rahoja oli tarkoitus käyttää diakoniatyön edistämiseksi.

Vuonna 1925 hiippakunta, johon Juva kuului, vaihtui Savonlinnasta Vii-puriin. Seuraava piispantarkastus 2. kesäkuuta 1929 pidettiin siis Viipurin hiippakunnan alaisuudessa. Tarkastuksessa kiertokoulujen toiminnan kat-sottiin vähentyneen, koska kunnalliset alakoulut olivat lisääntyneet. Rippi-koulua ja lukukinkereitä oli pidetty edelleen. Myös lähetysharrastuksen katsottiin elpyneen ja lähetyksen hyväksi toimi yksitoista ompeluseuraa. Tähän katsottiin herätysliikkeillä olleen positiivinen vaikutus. Siveellisessä elämässä oli seurakunnassa jälleen toivomisen varaa. Nuori väki kasvoi tur-huudessa ja jumalattomuudessa, myös viinakauppa, paheellinen elämä ja tanssi vetivät edelleen väkeä mukaansa. Diakoniatyöstä, joka tarkastavan piispan, jumaluusopin tohtori Erkki Kailan mukaan rinnastettiin vapaaeh-toistyöhön, mainittiin, että siinä oli katkeama, sillä pitkään aikaan ei ollut seurakunnassa ollut diakonissaa. Diakoniatyö nähtiin kuitenkin niin tar-peelliseksi, että seurakunta halusi ottaa jälleen diakonissan palvelukseen-sa. Diakonissan saamisen uskottiin helpottuvan, kun uusi suunnitteilla ol-lut seurakuntatalo saataisiin rakennettua ja sen yhteyteen valmistuisi myös asunto diakonissalle.

Diakoniatoimikunta alkoi jälleen toimia diakonissan saamiseksi seura-kuntaan. Toimikunnan ensimmäisessä kokouksessa pitkän hiljaiselon jäl-keen 16. tammikuuta 1930 olivat läsnä Suoma Kaila, Hilja Kalli, Hilma Lehtiö ja puheenjohtajana kirkkoherra Hannes Kaila. Asialistalla oli nimenomaan diakonissan ottaminen Juvalle. Puheenjohtaja valtuutettiin tiedustelemaan asiaa sekä Sortavalan että Viipurin laitoksilta, milloin ja millaisin ehdoin dia-konissa voidaan saada.

Seuraava kokous pidettiin 2. toukokuuta samana vuonna. Puheenjohtaja Kaila luki sekä Helsingin että Viipurin laitoksen vastaukset ja kummastakin diakonissan saanti oli suuren kysynnän vuoksi mahdotonta. Sen sijaan Sor-tavalan laitokselta annettiin toiveita siitä, että Juvalle voitaisiin saada dia-konissa. Toimikunta päätti lähettää Sortavalaan ilmoituksen, että diakonissa otettaisiin seuraavan vuoden alussa. Kokouksessa päätettiin myös kalustaa diakonissan asunto kuntoon. Muutamia tuoleja ja pöytä, tiskipöytä ja ikku-


37

naverhot ainakin oli laitettava valmiiksi. Tämä uusi asunto oli juuri valmis-tuneessa seurakuntatalossa Juvan kirkonkylän keskustassa.

Sortavalan vastaus saapui ja sitä käsiteltiin kokouksessa 2. joulukuuta vuonna 1930. Sen mukaan vuoden 1931 alusta voitaisiin antaa vain väli-aikainen diakonissa ja vasta seuraavana kesänä vakinainen. Toimikunta päätti jäädä odottamaan vakinaista diakonissaa. Kokouksessa käytiin läpi ehtoja välikirjasta. Sen mukaan diakonissaa ei saanut rasittaa ylettömällä kävelyllä ja pitempiaikaisella valvomisella. Diakonissalle kuului yksi lepo-päivä viikossa ja yksi kuukausi lomaa vuodessa. Diakonissalle tuli hankkia myös työvälineet sairashoitoon. Tämän lisäksi diakonissalle tuli varata ka-lustettu huone polttopuineen ja palkkaa 700 markkaa vuodessa. Lisäksi tuli varata 200 markkaa vuodessa saappaita varten. Seurakunnan tuli maksaa myös diakonissan kasvatuksen korvaamiseksi ja vanhuuden turvaamiseksi diakonissalaitokselle 600 markkaa vuosittain. Diakonissan matkakustannuk-set paikkakunnalle tuli myös maksaa. Diakonissa oli puolestaan velvollinen noudattamaan ohjesäännön määräyksiä ja pitämään päiväkirjaa työstään.

Sortavalasta tulikin pian iloisia uutisia ja niitä käsiteltiin kokouksessa 31. maaliskuuta 1931. Sortavalan laitos lupasi antaa Juvalle yhden seurakunta-sisaren syyskuussa. Kokouksessa päätettiin hankkia myös polkupyörä dia-konissan käyttöön. 11. elokuuta 1931 käydyssä kokouksessa tarkastettiin diakonissalle tulevia kalustoja, jotka oli tuotu seurakuntatalolle Huttulan pappilasta. Nikkari Kalle Blombergin tehtäväksi tuli kalustojen puhdistus, liimaus ja maalaus ja verholistojen teko. Nikkari Pylkkäseltä Pakinsydän-maalta ostettiin kolme sarjaa tuoleja diakonissan keittiöön. Rouvat Kalli, Kai-la ja Lehtiö valtuutettiin ostamaan Mikkelistä huovat, talouskalut, liinavaat-teet ja muut tarpeelliset tarvikkeet.

DiakoniSSan aSunnon kaluStoluettelo vuoDelta 1931:

Kalustus piti sisällään kaksi sohvaa, kaksi nojatuolia, pienen tuolin, ruokakaapin ja vaatekaapin Huttulan pappilasta. Lisäksi tuli kirjoituspöytä ja sohvapöytä. Liinavaatetta oli kymmenen lakanaa, seitsemän astiapyyhettä, tusina pyyheliinoja, yhdeksän tyynyliinaa, tyyny, täkki, pöytäliina, pari salusiineja, valkeat akkunaverhot kolmeen ikkunaan ja värilliset akkunaverhot niin ikään kolmeen ikkunaan, päällismahdrassi ja tyynypussi.Vanhoja talouskaluja olivat öljylamppu, vesikauha, tarjotin, leipäveitsi, juomalasi, kolme matalaa lautasta, kaksi syvää lautasta, emaljimuki ja kastrulli. Uutta taloustavaraa olivat kolme paria veitsiä ja haarukoita,

puoli tusinaa isoja ja pieniä lusikoita, puoli tusinaa lasia, kolme syvää ja kolme matalaa lautasta, vati, pilkkumi, pöytäkannu, puoli tusinaa kahvikuppia tasseineen, maitokannu, emaljiämpäri, sinkkiämpäri, kahvimylly, kahvipannu, sokerikko ja kermakko, pesuteline ja siihen kuuluvat kalustot, paistinpannu, liemikauha, lattiaharja ja rikkalapio ja silitysrauta.Vanhaa sairaskalustoa olivat vain pari koeputkea ja irrigator. Uutta olivat naisten uusi S.O.K:n polkupyörä, lääkekaappi, matkalaukku, kaksi jääpussia, makuurengas, kolme käärettä, kaksi vahaliinaa, emaljiastia, palloruisku, kahdet pinsetit, kahdet sakset ja kolme katetria.

38

Syyskuun ensimmäiseen päivään mennessä oli saatu seurakuntaan jo dia-koniaohjesääntö. Diakoniatoimikunnan valmistelut oli saatu päätökseen ja kaikki oli valmiina: asunto oli kalustettu huone- ja talouskaluin, uutta sairas-kalustoa hankittu, diakoniaohjesääntöön tutustuttu ja polkupyörä valmiina. Pitkä ja innokas odotus lopulta palkittiin, sillä 15. syyskuuta 1931 Juvalle saa-pui diakonissa Siiri Suikkanen Sortavalasta.

Diakoniatyö vakiintuu

Suikkasen aloitettua työt kävi valitettavasti ilmi, ettei hän täysin vastannut asetettuja odotuksia. Jo marraskuussa 1931 diakoniatoimikunnan kokouk-sessa, jossa sisaren päiväkirja käytiin läpi, Siiri Suikkaselle yritettiin teroittaa, että ”etevä sairaanhoito olisi perin juurin tärkeää”. Puheenjohtaja painotti sisarelle, että sairaille tulisi koettaa lukea Jumalan sanaa. Seurakuntalaisilta kun oli kuulunut valituksia, että sitä ei ollut aina tehty.

Koska Suikkaseen ei oltu aivan tyytyväisiä, hänen tilalleen saapui dia-konissa Helmi Lehtelä 1. maaliskuuta 1933 niin ikään Sortavalan laitoksesta. Kokouksessa 1. huhtikuuta 1933 uusi sisar lausuttiin tervetulleeksi. Puheen-johtaja luki Sortavalan lähettämän välikirjan palkkatoiveineen ja sen jälkeen keskusteltiin sisaren tehtävistä sairaanhoidon alalla. Sisar toivoi hankittavan muutamia sairashoitovälineitä ja toimikunta katsoi ne tarpeellisiksi hankkia. Sisar saisi ottaa ne laskua vastaan.

14. marraskuuta 1933 käytiin diakonitoimikunnan kokouksessa läpi sisar Lehtelän työkirjaa. Tilanne oli aivan toinen, kuin Suikkasen kohdalla. Työkir-ja osoitti sisar Lehtelän liikkuneen harvinaisen ahkerasti työmaallaan seura-kunnassa, mikä mielihyvällä todettiin. Päätettiin hankkia sisaren pyynnöstä seuraavat sairashoitovälineet: kuumelasi, mittakannu, sanko ja spriilamppu. Lopuksi päätettiin viettää ensimmäistä adventtia hengellisenä iltana, jolloin kerättäisiin varoja sisaren hankintoihin vähävaraisia varten.

17. lokakuuta vuonna 1934 pidetyn diakoniakokouksen aiheena oli sisa-ren tulo- ja menoarvio. Menoja olivat sisaren palkka 8400 markkaa, laitok-selle maksettava 600 markkaa, köyhien lääkkeet ja välineet 1000 markkaa ja matkat varattomien luo 76 markkaa. Ilmeisesti polkupyörästä huolimatta kä-velymatkojakin tuli vielä riittävästi, sillä jalkineisiin varattiin se toivottu 200 markkaa. Tulopuolella olivat lääkkeet ja päivärahat 500 markkaa, kolehdit 200 markkaa, myyjäiset 500 markkaa ja korkotuloja 765 markkaa. Sisarelle annettiin lisäksi 1000 markkaa, että hän saisi hankkia itselleen turkin matkoja varten. Jos rahaa jäisi yli, sisar saisi vielä töppöset. Tämä osoittaa, että uusi sisar tuntui lunastaneen ne korkeat odotukset, joita seurakunnan puolesta oli diakonissaa kohtaan asetettu.

Piispantarkastuksessa 15. kesäkuuta vuonna 1935, joka oli samalla kirk-koherra rovasti Lauri Vilhelm Hallan virkaanasettamisjuhla, tyytyväisyys diakonissaan tuli jälleen ilmi. Kokouksessa todettiin, että diakonissa oli ollut seurakunnassa vuodesta 1931.Tarkastava piispa eli Viipurin hiippakunnan piispa ja jumaluusopin tohtori Yrjö Loimaranta kysyi, millaista diakonis-


39

san toiminta oli ollut ja minkälaiset olivat papiston kokemukset. Tähän tuo-re kirkkoherra vastasi, että edellinen diakonissa ei ollut onnistunut, mutta nykyinen diakonissa oli tehnyt työtä liiankin kiitettävällä ahkeruudella. Edellisenä kesänä hän oli ajanut 100 peninkulmaa kuukaudessa eri puolille pitäjää suuntautuneilla sairasmatkoilla. Loimaranta kyseli jälleen, että kuin-ka asiaa voisi auttaa, johon Kailan vastaus oli, että oli saatava seurakuntaan toinenkin diakonissa, sillä yksi ei ehdi tekemään kaikkia töitä. Piispan ohje oli, että kirkkoneuvoston oli otettava kysymys toisen diakonissan viran pe-rustamisesta esille, jos seurakunnan talous sen vain sallisi. Hän totesi vielä, että valtio tuki diakonissojen palkkaamista lääkintöhallituksen ehdotuksesta. Tarkastuksessa tuli ilmi myös se, että Walkosen rahasto ja pastori Weckma-nin rahasto oli yhdistetty diakonaattirahastoon diakoniatyötä edistämään.

Suntio Remonenkin puuttui tässä vaiheessa puheeseen ja sanoi, että edel-linen diakonissa teki hallaa viralle. Toisen diakonissan palkkaaminen olisi otettava asialistalle vasta, kun seurakunta oppisi käsittämään sen merkityk-sen. Keskustelu diakonissoista päättyi lopulta mainintaan, että Sortavalan diakonissalaitoksen johtajan mielestä diakonissa oli ylikuormitettu. Muita-kin asioita seurakunnan tilasta käsiteltiin tarkastuksessa. Yksi merkille pan-tava asia oli kirkossa käynnin väheneminen, jonka arveltiin johtuvan radios-ta tulevista aamuhartauksista ja jumalanpalveluksista ja maakirkoista, joita papit pitivät syrjäkylillä kansan parissa. Ne todettiinkin hyväksi toiminta-muodoksi harhaopin kitkemisessä. Koikkalan kylästä oli esitetty toivomus kylän omasta seurakunnallisesta työkeskuksesta. Pyhäkoulujen toimintaa oli edelleen mutta osallistujamäärältään vähäisempänä. Sen sijaan lähetystyö oli hyvin vilkasta.

Diakoniatyössä tuli kuljettavaksi pitkiä matkoja pienten tilojen välillä. kuvassa vielä 1900-luvun puolivälissä tyypillisiä maatilan talousrakennuksia. kuva august puranen, 1960-luku. Juvan kotiseutuarkisto.

40

Tyytyväisyys sisaren toimintaan jatkui, kun 23. elokuuta vuonna 1935 diakoniatoimikunnan kokouksessa sisaren työpöytäkirjaa käytiin jälleen läpi. Todettiin, että sisar ”osoitti entistä uutteruutta toimissa”. Diakonissan esityksestä päätettiin hankkia jääpussi, kaksi kumikankaista käärettä, huuh-telukannun letku ja kärki, pakka sidekangasta, pulvereita ja pinsetit. Sisar valtuutettiin myös hankkimaan itselleen kirjahylly ja naulakko.

Myönteiset kokemukset diakonissan toiminnasta saivat toimikunnan poh-timaan 9. joulukuuta vuonna 1935 pidetyssä kokouksessa toisen diakonissan hankkimista. Kysymys kuuluikin, kuinka saataisiin toinen diakonissa palka-tuksi vapaaehtoisilla varoilla. Lopulta päätettiin painattaa keräyslistoja kan-natusjäsenten saamiseksi seurakunnan kaikilta kolkilta. Listoja lähetettäisiin myös kaikille 25:lle kansakoululle. Kirkkoherra Halla tiesi kertoa kokouk-selle, että toinenkin diakonissa olisi saatavissa Sortavalasta. Uusi diakonis-sa voitaisiin sijoittaa Koikkalaan ja hänen alueekseen tulisivat seurakunnan eteläiset osat. Kokouksessa esitetyt kauaskantoiset ajatukset tähysivät myös kohti kolmannen diakonissan hankintaa pohjoisalueelle Narila-Vuorenmaa- seudulle. Kokouksessa painotettiin, että sairashoito, köyhäinhoito ja hen-gellinen työ oli perin tärkeää. Papiston ja sisaren tuli myös olla vilkkaassa vuorovaikutuksessa keskenään. Sisaren välityksellä saattoi myös välittää hengellisiä kirjoja ja lehtiä.

Toukokuun 5. päivä vuonna 1936 kokouksessa olivat läsnä rouvat Kal-li, Halla, Lehtiö, Leinonen, kirkkoherra Halla ja sisar Lehtelä. Asialistalla oli perin harmillinen uutinen. Uuttera sisar Lehtelä oli hakenut uutta paikkaa ja saanut sen. Kokouksessa oltiin sitä mieltä, ettei sisar voisi jättää virkaa ennen irtisanomisajan loppua, ellei toimittaisi tilalleen virkaatekevää diakonissaa. Sortavalasta oli annettu toiveita saada yksi tai kaksi uutta diakonissaa tam-mikuun alusta Juvalle. Kunnalle esitettäisiin yhteisen diakonissan palkkaa-mista. Rahalliset kulut maksettaisiin puoliksi. Seurakunta antaisi asunnon, lämmön ja valon. Mikäli kunta ei suostuisi, seurakunta maksaisi molempien diakonissojen palkan omalla kustannuksellaan.

Lokakuun 5. päivä vuonna 1936 käsiteltävien asioiden joukossa oli jälleen hyvä uutinen. Sortavalan laitos luovuttaisi sisaren Juvan seurakunnalle jou-lukuussa ja jos mahdollista, toinen diakonissa tulisi vuoden 1937 alussa. Sen hetkinen sisar, Lehtelän tilalle tullut Aune Lehtimäki olisi palveluksessa 15. joulukuuta saakka 1936.

Vuonna 1937 tammikuun 15. päivän diakoniatoimikunnan kokouksen ai-heena oli toivottaa uusi sisar Aino Kanerva tervetulleeksi Juvan seurakunnan palvelukseen. Sisar oli saapunut paikkakunnalle 3. joulukuuta vuonna 1936. Tämä ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä kokouksessa 7. maaliskuuta 1937 Aino Kanerva pyysi jo eroa siirtyäkseen kunnan palvelukseen. Ero myönnet-tiin 10. maaliskuuta alkaen. Samassa kokouksessa rouvien Halla, Lehtiö ja Kaila lisäksi olivat Sortavalan koulun johtajatar Elsa Wennervirta ja diakonis-sa Aino Kurki. Wennervirta itse saattoi tämän uuden diakonissa Kurjen Ju-valle ja hänen työsopimuksensa alkoikin saman tien. Johtajatar lupasi myös uuden väliaikaisen sisaren Juvan seurakuntaan 1. huhtikuuta alkaen.

Tämä toinenkin sisar ilmeisesti saatiin, sillä sisar Kurjen vuosikertomuk-sessa mainitaan, että huhtikuun alusta oli ollut toisena työntekijänä sisar


41

Olga Leinonen. 17. joulukuuta 1937 diakoniatoimikunnan kokouksessa kummallekin sisarelle, sekä Kur-jelle että Leinoselle päätettiin mak-saa matka-avustusta seurakunnan alueella liikkumista varten. Myös toiselle sisarelle päätettiin hankkia polkupyörä ja toiseen pyöristä tulisi asentaa seurakunnan puolesta valo-laitteet. Sisarten asunnon remontti-töiden kartoitus otettiin myös asia-listalle. Sisar Aino Kurjen päätettiin antaa valita, haluaako hän joululah-jaksi edestakaisen matkan Turkuun kirkkopäiville vaiko sadetakin. Kokouksessa järjestettiin myös toi-mikunta uudelleen. Siihen valittiin kirkkoherra Halla ja kappalainen Kaila sekä rouvat Kalli, Kaila ja Halla. Koska sisar Leinosen välikir-ja on kirjoitettu vasta 1. tammikuu-ta 1938, on mahdollista, että hän oli aluksi Juvalla Wennervirran lupaa-mana väliaikaisena sisarena, mutta jäi sitten vakinaiseksi diakonissaksi Juvan seurakuntaan.

Sisar Kurjen vuosikertomuksesta selviää myös, että vuoden aikana oli yhteensä 866 kotikäyntiä. Ne pi-tivät sisällään sairaanhoitoa, yövalvontaa, vanhusten luona käyntiä ja huol-tokäyntejä. Desinfektioita oli suoritettu 12 kodissa. Vähävaraisille oli jaettu lääkkeitä ja muuta tarvittavaa. Myös ruoka-apua oli annettu sitä kipeimmin tarvitseville. Diakonissat olivat jakaneet myös hengellistä kirjallisuutta seu-rakunnan puolesta kodeissa käydessään. Diakonaattirahastosta oli annettu rahaa joulujakelua varten. Jakelu suuntautui köyhiin koteihin ja piti sisällään ruokatarpeita ja diakonaattiompeluseuran valmistamia alusvaatteita, suk-kia ja käsineitä. Joulupaketteja oli yhteensä 40 kotiin jaettavaksi. Sisar Kur-ki kirjoitti vuosikertomuksessa joulupaketeista vielä näin: ”Sitten sain vielä kirkkomme kattokruunujen viime vuonna palamatta jääneet kynttilänpätkät, joita laitoin joka joulupakettiin, että pienimmässäkin kodissa voitiin sytyttää joulukynttilä muistuttamaan siitä valosta, josta joulusanoma kertoo”. Kirkos-sa oli vielä tuolloin todella kynttilävalaistus, sillä vasta seuraavana vuonna eli 1938 kivikirkko sai sähköt ja myös messinkikruunuihin vaihdettiin sähkö-kynttilät.

Vuoden 1938 vuosikertomuksessa sisaret ilmoittivat, että sairaskäyntejä oli ollut 879. Vanhusten ja köyhien luona he olivat käyneet 200 kertaa. Yö-valvomisia oli ollut 127 yönä. Työn on täytynyt olla raskasta, sillä jos vä-

aino kurjen työsopimus laadittiin välikirjana hänen oppilaitoksensa Sortavalan diakonissalaitoksen ja Juvan seurakunnan välillä. välikirja menettely jäi historiaan 1958. Juvan seurakunnan arkisto.

42

hennetään yksi vapaapäivä viikossa, jää jäljelle 313 työpäivää vuodessa. Se tarkoittaa 2,8 sairaskäyntiä jokaista työpäivää kohti. Kun tähän vielä lisätään yövalvontaa 127 yönä eli noin joka kolmas yö, alkaa tuntua ihmeeltä, että sisaret ovat jaksaneet hoitaa työnsä. Siitä huolimatta sisaret eivät valittaneet. Päällimmäisenä ajatuksena oli kiitollisuus. Tämä tulee esille vuosikerto-muksessa, johon he kirjoittivat: ”Ajatellessamme kulunutta vuotta emme voi muuta kuin kiitollisin mielin sitä muistella. Sillä kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme joutuneet persoonallisiin kosketuksiin, he ovat suhtautuneet ystävällisesti, myötätuntoisina ja ymmärtäväisinä sekä meitä että työtämme kohtaan, josta vilpitön kiitoksemme heille, sekä kaikille vielä tuntemattomillekin.”

Marraskuun 14. päivä vuonna 1939 käsiteltiin diakoniatoimikunnan ko-kouksessa tuomiokapitulin esitystä diakoniapiirihenkilöistä. Nämä henkilöt valittaisiin diakoniapiireittäin ja he olisivat sisarille avuksi ja ilmoittaisivat diakoniahuollon tarpeessa olevista ihmisistä.

Vuonna 1941 Piispainkokouksen asettama valiokunta selvitti diakonian ti-laa Suomen kirkoissa. Selvityksen avulla oli tarkoitus kehittää toimenpiteitä diakoniatyön edistämiseksi. Tästä selvityksestä on säilynyt myös Juvan seu-rakunnan arkistossa kirkkoherra Lauri Hallan allekirjoittama yksityiskohtai-nen kyselylomake. Lomakkeen mukaan diakonissan virkoja seurakunnassa oli kaksi. Toinen oli perustettu 1913 ja toinen 1937. Diakonissat olivat Sorta-valan diakonissalaitokselta. Seurakunnassa oli käytössä ohjesääntö. Rahas-toa kartutettiin kolehdilla, elojuhlilla ja ompeluseuralla. Lomakkeessa kysyt-tiin myös, miten suuri oli palkka ja mistä se maksettiin. Hallan vastauksen mukaan palkka oli 1000 markkaa kuussa ja sen lisäksi tulivat vapaa asunto, lämpö, valo, täydellisesti kalustetut huoneet ja vastaanottohuone seurakun-tatalossa. Toisen diakonissan palkka maksettiin diakoniarahastosta ja toisen seurakunnan rahastosta.

Työn luonnetta Juvan seurakunnassa Halla kuvaili sairaanhoidoksi ja muuksi huoltotoiminnaksi. Tällä hän tarkoitti sotaorpojen ja invalidien tark-kailua, vaatetuksia ja ruoka-apua, tyttökerhoa ja pyhäkoulua. Elojuhlien jär-jestämiseen osallistuivat myös kirkkoneuvoston jäsenet, diakoniatoimikun-nan jäsenet, kylän vanhimmat ja piirimiehet. Elojuhlia järjestämällä saatiin Hallan mukaan hyvin kerättyä vapaaehtoisia varoja toisen diakonissan palk-kaamiseksi.

Vuonna 1943 sisaret Kurki ja Leinonen olivat edelleen seurakunnan pal-veluksessa. Sisar Kurki oli kuitenkin anonut siirtoa kotikuntaansa Jääsken seurakuntaan 1. toukokuuta alkaen vuonna 1943. Kurjen toimintaan oltiin oltu tyytyväisiä ja poismuutto oli valitettava asia. Sisar Kurjen eron myötä sisar Olga Leinonen siirtyisi samana päivänä seurakunnan viralliseksi dia-konissaksi. Seurakunta pysyi edelleen kannassaan, että Juvalla tarvittaisiin toinenkin diakonissa. Rahastoa päätettiin edelleen kartuttaa kolehdilla.

Sisar Leinonenkin sanoutui irti seurakunnan palveluksesta vuonna 1944 1. heinäkuuta alkaen ja jälleen sai puheenjohtaja tehtäväkseen tiedustella sisaria muista seurakunnista. Seuraava saatiinkin jo 15. elokuuta 1944, kun Helvi Haajanen muutti Mäntyharjulta Juvalle. Hänestä seurakunta saikin yhden pitkäaikaisimmista diakonissoista. Vuoden 1944 piispantarkastus oli


43

19. elokuuta ja se oli samalla kirkkoherra Jalo Johannes Jalkasen virkaanaset-tamisjuhla. Tarkastus olikin viimeinen Viipurin hiippakunnan alaisuudessa suoritettu, sillä vuonna 1945 alueluovutusten jälkeen Juva liitettiin Mikkelin hiippakunnan jäseneksi. Vuoden 1944 tarkastuksessa asioiden katsottiin ole-van olosuhteisiin nähden hyvällä tolalla. Kirkossa oli rauhatonta, mutta epä-järjestyksen arveltiin johtuvan sankarihautajaisista, joihin omaiset kokoon-tuivat jo kirkonmenojen aikaan. Lähetystyötä katsottiin tehtävän runsaasti. Suurta köyhyyttä ei ollut havaittavissa, sillä köyhäinhoito oli saatu lainsää-dännön kautta riittävän tehokkaaksi.

Vuonna 1945 Helvi Haajanen työskenteli aluksi kolme kuukautta lää-kintöhallituksen määräyksellä Juvan kunnan palveluksessa kiertävänä sai-raanhoitajana ja huhtikuun alusta jälleen Juvan seurakunnan palveluksessa. Omien sanojensa mukaan hän toimi seurakunnassa ”sekä sairashoito että huoltosisaren tehtävissä”. Vuonna 1945 työ keskittyi pääasiassa sairashoi-toon. Hoitotapauksia oli kaikkiaan 753, joista 594 hoidettiin kotikäynnillä ja 159 seurakuntatalolla. Kulkutauteja oli edelleen liikkeellä ja puhdistuksia tehtiin 11 kodissa. Tämän lisäksi olivat huolto- ja tervehdyskäynnit, joita oli ollut 98. Lisäksi seurakunnallista toimintaa oli kristillinen tyttökerho, joka kokoontui kerran viikossa. Kerho perustettiin juuri tuona vuonna eli 1945. Tyttökerhon toiminta oli varsin vireää vuosien varrella ja se laajeni kirkonky-län ja Haajasen oman kerhon lisäksi myös muille kylille. Esimerkiksi vuonna 1954 kerhoa pitivät myös Beda Hänninen Narilassa, Elli Kukkonen Vuoren-maassa, taiteilija Kerttu Kaskinen Kaskiissa ja Helli Manninen Paatelassa. Kuukausittainen ohjelma oli seuraava: ensimmäinen kerta oli Raamattutunti ja lauluharjoitus, toinen kerta oli askarteluilta, sairaanhoitoavun opetusta ja käsityötä. Kolmas kerta oli ohjelmallinen ilta ja neljäs kerta tietokilpailuja, lausuntaa tai leikkiä.

Vuonna 1946 sisar Haajasella oli urakkana amerikkalaisten seurakuntien lähettämien lahjatavaroiden jakelua. Lahjatavarat olivat pääosin vaatteita, jalkineita, ruokasäilykkeitä ja lapsille tarkoitettuja askartelutarvikkeita. Haa-janen kierteli kesän ja syksyn kuluessa eri puolilla seurakuntaa, että selviäisi todellisessa avun tarpeessa olevat henkilöt. Samalla oli ”hauska tutustua lä-hemmin seurakuntalaisiin joista on tullut läheisiä ystäviä,” Haajanen kirjoitti vuosikertomuksessaan. Lahjatavaroiden jakamista riitti vielä usealle seuraa-vallekin vuodelle.

Vuosi 1947 oli sisar Haajaselle vaikea, sillä hän itse sairastui ja yritti hoitaa työtään sairaana. Hän kirjoitti vuosikertomukseen, että diakonissalaitoksen aikainen koesisarlause oli lohduttanut mieltä koettelemusten kestäessä ja sen täyden merkityksen hän oli ymmärtänyt vasta omien vaikeuksiensa keskellä: ”Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa (2 Kor. 12:2)”.

Sairaudesta huolimatta hän jatkoi Amerikan seurakuntien lahjatavaroiden jakelua, teki kotikäyntejä, piti tyttökerhoa, pyhäkoulua, Raamattupiiriä, si-säompeluseuraa, lauluharjoituksia ja osallistui huoltokokouksiin. Seuraava-na vuonna eli 1948 kuntaan saatiin kolme uutta työntekijää: terveyssisar ja kaksi apuhoitajaa. Tämä helpotti sisaren työtaakkaa sairaanhoidon osalta ja hänelle jäi hieman enemmän aikaa kerhoja neuvontatyöhön.

44

Sisar Helvi Haajasen muistoja Sortavalan oppilaitoksesta

Oma kolmentoista sisaren kurssi alkoi tammikuussa 1939. Jo Sortavalan ase-malla tapasin Tyyne Kauppisen, tulevan kurssi- ja huonetoverini Nurmelan asuntoon. Nurmelassa oli luokkahuonekin, jossa opiskelimme pikkusisarku-rssin ajan. Se oli iloista ja monipuolista opiskelua. Käytännöllisten oppiai-neitten ohella jäi mieleen erikoisesti pastori Sipilän syvälliset raamattutunnit ja sisar Aino Soukan piristävät diakoniatunnit.

Diakonissalaitoksen sairaala oli ensimmäinen sairaalaharjoittelupaikka. Meillä Tyynen kanssa oli osastojen 1 ja 2 siivous, ruoan jako ja heikkojen syöttäminen sekä vuorollaan aamuhartauden pito osaston käytävässä. Las-tenhoitoharjoittelu oli kaupungilla seimessä, jonne heidät tuotiin päivittäin. Vilppulan lastenkoti sekä Harlun lastensairaala olivat myös harjoittelupaik-kojani.

Syksyllä Vaalijalassa ollessa tuli puhelu: ”Veli asemalla, tule tapaamaan”. Lähdin kiireesti pyörällä ajamaan. Asemalle päästyä junailija komensi soti-laat vaunuihin, juna lähtee. Se oli ensimmäinen kosketus sotaan ja tapasin

siinä Adi veljeni viimeisen kerran. Joulukuun 20. päivänä hän kaatui Ägläjärvellä ja tammikuun lopulla siunattiin kahdentoista aseveljen kanssa Mäntyharjun kirkossa. Sain olla mukana surujuhlassa, sillä olin vuosilomalla. Kaikki tavarat jäivät Sortavalaan, jonne ei ollut enää pa-luuta loman jälkeen.

Monet meistä pääsivät jatka-maan Helsingin diakonissalaitok-sella 15. elokuuta 1940. Olin siellä joululomalle asti, mutta Sortavalan lämpöä ja kodikkuutta jäin kaipaa-maan. Sodan uudelleen alettua hain apusisareksi. Ensimmäinen paik-ka oli sotasairaala 22:n kirurginen osasto Joensuun lyseolla. Haavoit-tuneita sotilaita oli paljon, kaikki osastot ja käytävät täynnä. Sieltä Sortavalan valtauksesta niitä tuli. Työtä riitti lääkäreillä ja jokaisella. Tunsin suurta lämpöä ja rakkautta saada hoitaa näitä kärsiviä veljiä, sotilaita, jotka tyynen rauhallisesti tuskansa kantoivat.

Seuraava oli Pälksaaren sota-sairaalan sisätautiosasto, jossa oli monenlaista sairautta, heikkoja

Sisar Helvi pitämässä tyttöleiriä Soiniemellä kesällä 1956. yksityisomistus.


45

kuumeisia sotilaita. Pälksaareen tuli viesti: ”Veli kaatunut, tule hautajaisiin”. Sain lomaa ja pääsin Martti-veljeni siunaustilaisuuteen Mäntyharjun sanka-rihaudoille. Suur-Suomen valtaus eteni ja meidät siirrettiin Äänislinnaan so-tasairaala 66:een. Siellä ensin siivottiin paikkoja sairaalaa varten. Työssä olin silmä- ja korvaosastolla, hammasklinikalla ja lääkärin apuna ihotautiosastol-la. Äänislinnaan sain Elsa-tädin kutsun tulla Sortavalaan kurssia jatkamaan. Saimme palata takaisin rakkaaseen Sortavalaan 15. syyskuuta 1942. Kolmen-toista sisaren kurssi oli pienentynyt niin, että meitä oli enää kolme. Kun seu-raava kurssi liitettiin mukaan, meitä oli kahdeksan päätökseen asti. Asuim-me ensin Lintukodissa, josta tuli meidän kurssiperheen koti opiskeluajaksi. Uusi opiskelu alkoi johtaja Elomaan raamattutunnilla ja jatkui maisteri Sylvi Soinin raamattutunneilla. Elsa-täti opetti seurakuntaoppia, henkilökohtais-ta hoitoa ja sielunhoitoa kertoen, että tärkein oli oman hengellisen elämän hoito. Jeesus sanoo: ”Pysykää minussa niin minä pysyn teissä”. Ainoastaan tässä yhteydessä voimme kantaa hedelmää ja vain sisar itse yhteydessä Jee-sukseen voi toista auttaa pysymään Herrassa. Toisen apu on suurenmoinen hengellisissäkin asioissa, opetti Elsa-täti. Tämä opetus painui lähtemättö-mästi mieleen ja sitä tarvittiin, sillä potilaat halusivat keskustella sisäisistä ahdistuksistaan ja oli hyvä, että Elsa-täti oli niin monilla opetustunneilla mei-tä huolellisesti valmistanut, niin saatoimme näinkin potilaitamme palvella.

Meillä kurssilaisilla oli erikoinen tilaisuus saada sotasairaalan erikoislää-käreiden luennot, samoin harjoittelua eri osastoilla. Näin olimme ensimmäi-nen kurssi Sortavalassa, joka sai sairaanhoitajan pätevyyden ilman opiskelua Helsingissä. Opiskelu oli kovaa, illalla myöhään ja aamulla luettiin huoneis-sa. Koesisariksi meidät otettiin 6. marraskuuta 1943 Sortavalassa, mukana oli johtaja Elomaa ja johtajatar sisar Elsa Wennervirta. Oma koesisarraamatun-paikkani oli ”Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. (2 Kor. 12:2.) Jumalan kantava voima on ollut todellista, kaikissa elämän vaiheissa.

Sotasairaalassa harjoitteluajan asuimme Iloharjussa, kaikki samassa isossa huoneessa. Kyllä iltasilla juttua riitti. Ruoka oli annoksina ja kotoa saadut paketit olivat tervetulleita ja koko perhe aina yhdessä nautittiin. Se oli meille juhlahetki. Kahvia ei silloin ollut. Korviketarpeita kokosimme pellolta, pel-lolle jälkeen jääneistä tähkäpäistä kuivattiin, paahdettiin ja jauhettiin kahvi-myllyllä korvikejuomaksi.

Viimeinen harjoittelupaikka oli Sortavalan huoltoasema, josta tehtiin koti- ja sairaskäyntejä lähiseudulle. Se oli hyvää valmentautumista tulevaan teh-tävään seurakunnassa. Huoltoasemalla jouduimme Bertta Mantilan kanssa vakavan pommituksen uhreiksi. Pommi putosi talon lähelle, josta sinkosi huoneeseemme. Sängyt särkyivät, mutta Jumala varjeli pahemmalta, vaikka vuode putosi lattialle. Jalkaani sain sirpaleen, jonka vuoksi sotilaat veivät sai-raalan polille. Toisille asukkaille ei sattunut kohti, mutta huoltoasema meni pahasti hajalle, niin että piti muuttaa muualle asumaan. Sota alkoi olla siinä vaiheessa, että jälleen alkoi evakuointi. Olin saattamassa Sortavalan vanhuk-sia junavaunulastillisen lähelle Vaasaa. Kun sieltä palasin, oli määräys ilmoit-tautua Mäntyharjun nimismiehelle, jolta sain todistuksen sotakomennuksen päättymisestä. Sain kahden viikon loman, sen jälkeen matkustin Juvalle työ-

46

hön. Siellä oli vielä sotilaita 15. elokuuta 1944 seurakuntatalossa, josta olin asunnon saanut. Ensin olin määrätty kiertävän sairaanhoitajan tehtävään, myöhemmin alkoi seurakuntasisaren tehtävät.

IV kurssimme oli Kuopiossa Pappilanmäellä ja jälleentapaamisen ilo oli valtava. Kurssimme sisarvihkimys oli 9. kesäkuuta 1948 Pieksämäen maa-seurakunnan kirkossa. Piispa Eino Sormunen, johtaja Pentti Erkamo ja sisar Elsa olivat alttarilla toimittamassa vihkimyksen. Juhlahetkellä lauloimme Eino Sormusen kirjoittaman laulun ”Kätes Jeesus siunaten hiljaa”. Hänen siunauksensa varassa saimme lähteä elämäntehtäväämme jatkamaan.

Sisar Helviteksti on julkaistu ensimmäisen kerran Sisälähetysseuran Diakonissalaitoksen sisarille lähetetyssä kiertokirjeessä joulukuussa 1994.

Diakonissa, ”lääkärin vierimmäinen”

Diakonissan yhteistyöstä kunnanlääkärin kanssa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla kerrotaan Juvan kunnan vuosikertomuksissa. Vuosikertomuk-sessa eri ammattialojen edustajat antoivat selvityksen oman alansa tärkeim-mistä tapahtumista kyseisenä vuotena ja näin teki myös kunnanlääkäri. Vuonna 1931 kunnanlääkärin kertomuksessa mainitaan ensimmäisen kerran seurakuntasisar Siiri Suikkanen, jonka kerrotaan hoitaneen kodeissa sairaita. Ensimmäiset diakonissat toimivat lääkärin ohjeiden mukaan kotisairaanhoi-tajina ja vastasivat rokotuksista, desinfioinneista, sairauksien hoitamisesta ja vainajien arkkuun laittamisista. Tästä juvalainen nimitys diakonissasta lää-kärin ”vierimmäisenä”. Lääkärien suhtautumista diakonissoihin on pidetty Juvalla erittäin suopeana. Kunnan asukasmäärä oli vuonna 1931 12 715 hen-keä. Kuolleita oli 168, joista 13 oli kuollut tuberkuloosiin. Liikkeellä oli ollut myös kurkkumätää, tulirokkoa ja lavantautia. Koululaisten keskuudessa oli entistä enemmän tuberkuloosia. Huonot taloudelliset olot, ahtaat asunnot ja heikko vaatetus kylmänä aikana olivat omalta osaltaan kunnanlääkärin mu-kaan lisänneet sairastuvuutta. Muita oppilaiden vaivaamia tauteja olivat ol-leet kalpeus ja vähäverisyys, heikentynyt näkökyky, trakooma, huonot ham-paat, syöpäläiset ja struuma.

Vuonna 1932 asukasmäärä ja kuolemantapaukset olivat edellisvuoden kanssa samoissa lukemissa. Kunnassa ei ollut ollut suurempia kulkutauteja. Diakonissa Siiri Suikkanen oli kiertänyt kodeissa 298 kertaa ja toimittanut useimmat formalisoinnit. Oppilaissa oli esiintynyt hengitystiehyiden ka-tarreja, suolimatoja, sydänvikaa, struumia, ihotauteja, heikkonäköisyyttä ja huonokuuloisuutta. Lapsilla oli myös tuberkuloosia.

Vuonna 1934 terveydenhuoltolautakunta, jonka puheenjohtajana kunnan-lääkäri Joel Nuutinen toimi, kielsi iltamien ja kokousten pidon elo-syyskuussa Tuhkalan, Nuutilanmäen ja Remojärven kylissä ja myöhemmin Narilan ky-lässä tarttuvien tautien ehkäisemiseksi. Myös Tuhkalan koulu oli suljettuna elo-syyskuun vaihteessa. Liikkeellä oli runsaasti tuhkarokkoa, kurkkumätää


47

ja edelleen jonkin verran tuberku-loosia. Vuonna 1934 seurakuntasi-sar Helmi Lehtelä oli toimittanut desinfioimiset tarttuvien tautien jälkeen 16 eri paikassa. Kouluissa oli myös monenlaista terveyson-gelmaa, mutta Joel Nuutinen laittoi ilolla merkille, että niissä kouluissa, joissa koulukeittola toimi, yleinen hyvinvointi oli edistynyt: alipainoi-suus, yleinen heikkous ja taudit oli-vat vähentyneet.

1940-luku oli kunnassa vaikea sotavuosien vuoksi, mutta samalla terveydenhuollossa otettiin edistys-askelia. Esimerkiksi vuonna 1943 saatiin kuntaan ensimmäiset ter-veyssisaret ja äitiys- ja lastenneu-vola aloittivat toimintansa. Sota-vuodet aiheuttivat ongelmia hyvin alkaneeseen toimintaan, sillä silloin olivat sairaanhoitajat ja terveyssisa-ret komennettuna muihin tehtäviin. Vuonna 1943 oli suuri kurkkumätä epidemia ja sen takia laajat roko-tukset. Myös tuberkuloosin hoita-miseksi käynnistettiin tuberkuloo-sitarkastukset röntgenlaitteella ja calmette-rokotukset vuonna 1948. Muita terveydenhuoltolautakunnan tehtäviä 1940-luvulla olivat kirkon-kylässä ja sen lähialueilla toimitettu rottasota ja syöpäläisten hävittämis-kampanja. 1940-luvulla kuntaan palkattiin myös kodinhoitajatar ja perustettiin ensimmäinen ter-veystalo kirkonkylään. Terveystalo Aholaan oli rakenteilla 1940-luvun lopussa ja Vuorenmaahan 1950-lu-vun alussa. Lisäksi terveydenhuol-tohenkilökuntaan kuuluivat kätilöt kolmessa kätilöpiirissä ja kiertävät sairaanhoitajattaret, joita oli pakko palkata täydentämään puutuvia terveydenhoitajattaria. Seurakun-tasisarista ei ole 1940-luvulla enää kunnalliskertomuksissa mainintaa.

Sisaren työn tilastolukuja vuodelta 1949. Juvan seurakunnan arkisto.

48

Diakoniatyö sotavuosien jälkeen

Uusi vuosikymmen alkoi Juvan diakoniatyössä yhteisvastuukeräyksen mer-keissä. Diakoniatoimikunta kokoontui helmikuun 5. päivä vuonna 1950 nimenomaan yhteisvastuukeräyksen tiimoilta. Mikkelin hiippakunnan lä-hettämä kirje aiheesta luettiin ja rouva Toini Tuukkanen selosti Mikkelin tuo-miorovastikunnan diakoniakokousta, jossa oli ollut läsnä. Keräys päätettiin aloittaa Juvalla helmikuussa jumalanpalveluksella ja seurakuntajuhlalla. Toi-ni Tuukkasesta tehtiin keräyspäällikkö.

Vuonna 1951 sisar Haajanen kirjoitti vuosikertomuksessa olevansa jo miltei terve. Diakonissan ohjelmassa olivat tuolloin edelleen normaalit sai-raskäynnit ja huoltokäynnit. Kotikäyntejä tuli 648 ja niistä huoltokäyntejä 224. Huoltotapauksia oli käynyt sisaren luona 65 ja sairaanhoitotapauksia niin ikään sisaren luona 224. Juvaa vaivanneita kulkutauteja olivat olleet tuhkarokko, hinkuyskä, tulirokko ja vesirokkotapaukset. Muuta toimintaa olivat vanhusten mökin sisustustalkoot, parsimatalkoot, nuorten retki Sää-mingin Kristilliselle kansanopistolle, nuorisoillat, vanhusten juhla, nuorten rukousviikko, tervehdyskäynnit kunnalliskotiin ja mielisairaalaan yhdessä diakoniaväen kanssa, vappujuhla, äitienpäiväjuhla, vanhusten joulujuhla

ja uudenvuoden vastaanottojuhla. Lisäksi Haajanen oli pitänyt rippi-koululaisille esitelmän siveys- ja sukupuolikysymyksistä. Muun toiminnan ohessa hän oli pitänyt erilaisia kerhoja, joiden kokoontu-misia oli yhteensä 35 kertaa, raa-mattupiirin, jonka kokoontumisia oli neljä kertaa, nuorisopiirin, jonka kokoontumisia oli 51 kertaa ja lähe-tysompeluseuraa 16 kertaa.

Vuoden 1952 piispankokoukses-sa 17. lokakuuta sivuttiin jälleen diakoniatyötä. Esillä oli Vuoren-maan rukoushuoneen rakentami-nen, sillä sinne tulisi myös diakonis-salle asunto. Tarkastuksen pitänyt Mikkelin hiippakunnan piispa ja teologian tohtori Martti Ilmari Si-mojoki kehotti kiirehtimään raken-nushankkeen läpiviemisessä, sillä Vuorenmaahan sijoitettaisiin pian diakonissa, kun toinen virka saatai-siin täytetyksi 1. joulukuuta alkaen samana vuonna. Ensimmäisessä virassa työskenteli edelleen Helvi Haajanen, jonka asunto oli kirkon-kylällä seurakuntatalossa. Samaan

ote koikkalan lukukinkeripiirin diakoniatoiminnan vuosikertomuksesta. Juvan seurakunnan arkisto.


49

aikaan Vuorenmaan rukoushuoneen kanssa oli suunnitelmissa myös Koik-kalan rukoushuoneen rakentaminen. Piispa kehotti hakemaan molempiin valmiit tyyppipiirustukset kirkkohallituksesta ja käyttämään rakentamisessa sekä seurakunnan että paikallisten puuta ja apua.

Juva oli tuohon aikaan hiippakunnan suurimpia pitäjiä, väkiluku päälle 13 000 ja siirtoväkeä 700 henkilöä. Sairaanhoitajia oli kunnalla kolme. Seura-kunnalla oli yksi diakonissa ja toinen siis tulossa. Piispa sanoi, että diakonis-san työ oli enemmän kuin sairaudenhoitoa, sillä diakonissa oli laupeuden sisar. Hän toivotti diakonissoille siunausta työhönsä. Hän kysyi myös, oliko diakonissoille varattu matkarahoja, mihin vastattiin myöntävästi. Diakonissa käytti kuulemma usein linja-autoa ja lyhyillä matkoilla polkupyörää. Piis-pa Simojoki totesi, että diakonissan tuli käyttää rohkeasti linja-autoa, sillä hänen oli säästettävä voimansa tärkeämpään kuin polkupyörällä ajamiseen. Rovasti Jalkanen totesi, että Juvalta oli lähtöisin puolen kymmentä diakonis-saa. Myös pian toisessa virassa aloittava Elli Kukkonen oli juvalainen. Muita esille tulevia asioita olivat jumalanpalvelukset, joiden osanottajamäärä oli runsasta, kesällä oli keskimäärin 550 henkeä ja talvella 250 henkeä. Pyhä-kouluja pidettiin ja myös lasten- ja koulun jumalanpalveluksia. Maakirkot toimivat edelleen.

Vuonna 1953, kun Elli Kukkonen oli työskennellyt toisessa diakonissan virassa jo vuoden, sisar Haajanen kirjoitti vuosikertomuksessaan, että: ”Siitä huolimatta tuntuu kuin ei työ olisi sentään vähentynyt. Taitaa olla niin että työntekijöiden lisääntyessä osataan niitä sitä paremmin käyttää”. Elli Kuk-

tyttökerhon vihko kertoo myös diakoniatoiminnasta. Juvan seurakunnan arkisto.

50

konen taas kirjoitti ensimmäisestä vuodestaan, että: ”Ensimmäisen työvuoden kokemukset ovat hyvin rikkaita kohdallani”. Sisar Kukko-nen toimi siis seurakunnan poh-joisella puolella ja sisar Haajanen eteläisellä puolella ja kirkonkylän alueella. Sisar Kukkonen toimi nor-maalien kotikäyntien, joita kertyi 649 ensimmäisenä vuotena, lisäksi apuna neuvolavastaanotolla ja piti Vuorenmaalla tyttökerhoa, Agri-cola-kerhoa, raamattuja evanke-liumipiiriä ja ompeluseuraa. Sisaret Kukkonen ja Haajanen järjestivät 1953 myös ensimmäisen kerran seurakunnan tyttöleirin, johon osal-listui 60 tyttöä. Tyttöleiriä pidettiin sen jälkeen useana kesänä.

Vuonna 1954 seurakunnan dia-koniatyöhön käytettyihin varoi-hin sisältyivät molempien sisarten matkalaskut, Elli Kukkosen lasku Vuorenmaalta ja Helvi Haajasen lasku kirkonkylältä. Lisäksi sisar Kukkoselle oli hankittu uusi polku-pyörä ja siihen valot ja seisontatuki. Haajaselle puolestaan kustannettiin polkupyörän korjaus ja rasvaus,

sekä uusi pyörän pumppu. Kuluja olivat aiheuttaneet myös lääkkeet seura-kunnan varattomille ja molempien sisarien apteekkilaskut. Sisar Kukkosen ”injectioruisku” tarvitsi myös korjausta. Menoja koitui myös Vuorenmaan seurakuntakodille vedetystä puhelinlinjasta ja sisaren asuntoon hankituista pöydästä ja tuoleista. Kirkonkylän sisaren asuntoon taas oli hankittu kolmet sälekaihtimet. Hankintalistalla olivat myös kahvipannut seurakuntajuhlien tarjoilua varten.

Kahvipannut tulivat tarpeeseen, sillä osan diakonissojen tehtävistä muo-dostivat erilaisten kestitysten järjestämiset 1950- ja 1960-luvulla. Oli esimer-kiksi vanhusten kirkkopyhää, vanhusten joulujuhlia, naapuriseurakuntien vierailupäiviä, diakoniaväen koko päivän kestäviä retkiä ruokailuineen ja kolmine kahvitarjoiluineen, Säämingin nuorten vierailupäivää, Lappeen nuorten kuoron vierailua, uuden kirkkoherran tulojuhlaa, Partaharjun par-tiolaisten vierailua ja poikien rippikoulutarjoilua. Tapahtumissa saattoi olla hyvinkin vieraita muutamista kymmenistä useisiin satoihin. Helvi Haajasen päiväkirjamerkintöjen mukaan joskus loppuivat tarjottavat kesken. Esimerk-kinä tällaisesta tapahtumasta vanhusten juhlat vuonna 1958.

tyttöleirin kenttäkeittiö Soiniemellä kesällä 1956. yksityisomistus.


51

vanHuSten JuHlia varten oStettiin:

◦ Kahvia 7 kg ◦ Palasokeria 13 kg ◦ Puolikarkeita vehnäjauhoja 32 kg ◦ Karkeita vehnäjauhoja 3 kg ◦ Hiivaa 40 kpl ◦ Hienoa sokeria 7,5 kg ◦ Leivinjauhetta 2 prk ◦ Kardemummaa 3 prk ◦ Sitruunaöljyä 1 kpl

◦ Maitoa 39,5 l ◦ Kermaa 9,7 l ◦ Voita 6 kg ◦ Pikkuleipiä 1 kg ◦ Munia 4 kg ◦ Margariinia 4,5 kg ◦ Sillifilettä 4 kg ◦ Teemakkaraa 3,3 kg

Juhlassa oli tarjolla kakkua ja sillifile- ja makkaravoileipiä kahvin kera. Helvi Haajasen muistivihosta löytyy myös kakkujen valmistusohje.

yHteen kakkuun tarvitaan 18 kakkuun tarvitaan

◦ 200 g hienoa sokeria 4,4 kg hienoa sokeria ◦ 2 kananmunaa 44 kananmunaa ◦ 100 g margariinia 2,2 kg margariinia ◦ 1 dl vettä 22 dl vettä ◦ 2 tl leivinpulveria 44 tl leivinpulveria ◦ 200 g vehnäjauhoja 4,4 kg vehnäjauhoja

Munat ja sokeri vatkataan ja seokseen lisätään jauhot. Viimeiseksi tulee kiehuva vesi ja siihen liotettu margariini.

Diakonissojen muistivihkosta löytyy monenlaista varsin käytännönläheistä tietoa toiminnasta. Juvan seurakunnan arkisto.

52

Diakonissojen keittämä joulupuuro on voinut monen vanhuksen kohdalla jäädä ainoaksi. Tällainen seurakunnan diakoniatyön tarjoama apu oli var-sin konkreettista myös avustusten suhteen. Yhteisvastuukeräyksen varois-ta annettiin avustusta esimerkiksi kodin kunnostamiseen, heinän niittoon, sähkölaskuihin, hampaitten tekoon, uunin korjaukseen ja hevosen ostoon. Erääseen perheeseen, jossa isä oli joutunut parantolaan, oli lahjoitettu kaksi paria kumisaappaita ja niihin ”teräkkeet”. Vajaamielisten lasten äitejä taas lähetettiin virkistyslomalle Otavan kansanopistoon. Myös jouluisin jaettiin avustuksia ja paketteja erityisesti lastenkoteihin, Vaalijalan koulukotiin, van-geille ja lapsiperheille. Joulupakettien sisältö oli useissa tapauksissa neulot-tu tai ommeltu diakoniaompeluseurojen illoissa. Vuonna 1959 kirkonkylän diakoniaompeluseurassa oli valmistettu villapaita, 19 paria sukkia, 18 paria lapasia, neljä kappaletta nenäliinoja ja neljä kappaletta liivihameita. Lisäksi seuran kahvirahoilla oli ostettu yksi villapaita ja kaksi ”Frodee puseroa”.

Myös diakonissojen työ oli varsin konkreetista. Päiväkirjamerkintöjen mukaan kotikäynnit olivat 1950- ja 1960-lukujen taitteessa usein injektioi-den antamista, koiran pureman sitomista, jalkaan mennen tikun poistamista, matokuurin antamista, kylvettämistä, tukan leikkuuta, paiseen puhkaisua,

vuoDelta 1958 on myöS luettelo vanHuSten JouluJuHlaan HankituiSta tarveaineiSta:

◦ Maitoa 15 l ◦ Kermaa 2 l ◦ Riisiä 4 kg ◦ Kahvia 1 kg ◦ Palasokeria 1 kg

◦ Hienoa sokeria 1 kg ◦ Margariinia 750 g ◦ Kanelia 1 prk ◦ Kynttilöitä

vanhustenkerho vuorenmaan seurakuntakodilla 1960-luvulla. yksityisomistus.


53

palohaavan hoitoa, lääkärissä, pap-pilassa tai toimistoissa käyttämistä ja joskus myös sairaalaan vientiä Mikkeliin, Savonlinnaan tai Helsin-kiin. Käynnit saattoivat olla myös erilaisista asioista neuvottelua tai hautausasioiden järjestelyä.

Konkreettisen avun antami-sen lisäksi tulivat erilaiset kerhot. Vuonna 1957 kerhotoiminnan voi katsoa olleen jo melko runsasta. Tarjolla oli lähetysompeluseura, kokoontumiskertoja vuoden aikana yhdeksän, laulukuoro, harjoituksia 41 kertaa, kolme tyttökehoa, joilla yhteensä 63 kokoontumista, äiti-kerhon kokoontuminen 13 kertaa, vanhustenkerhon kokoontuminen 13 kertaa, raamattupiirin kokoon-tuminen 15 kertaa ja nuortenpiirin kokoontuminen 10 kertaa. Nämä tekevät yhteensä 164 erilaista ko-koontumiskertaa vuoden mittaan. Kun tähän lisätään vielä sosiaali-lautakunnan kokoukset, joihin dia-konissa oli osallistunut 22 kertaa, puheet ja esitelmät, joita oli pidetty 31 kertaa, yhteisvastuukokoukset, joita oli ollut 16 kertaa ja vielä dia-koniatoimikunnan kolme kokous-ta, on lopputuloksena luku, joka tarkoittaa diakonissalle jonkinlais-ta kokoontumista joka kolmas ilta vuoden ympäri. Ei siis ihme, että esimerkiksi vuoden 1955 diakonia-työkertomuksessa kerhotoiminta oli nostettu yhdeksi tärkeäksi pai-nopistealueeksi sairaanhoidon ja huoltotyön rinnalle. Diakoniatoimi-kuntaan kuuluivat tuona vuonna

yllä: Seurakuntasisaren vuosi-kertomus vuodelta 1961.alla: Diakoniatyön vuosikertomus samalta vuodelta. Juvan seurakunnan arkisto.

54

rovasti Jalo Jalkanen, Toini Tuukkanen, Hilja Valmula, Kalevi Noponen, Nii-lo Pohjalainen, Maija Immonen ja Anna-Liisa Roponen.

Asuntoetu oli vielä 1950-luvulla kiinteä osa seurakuntasisaren palkkaa. Vuoden 1958 jälkeen sisarkotijärjestelmän lakkauttamisen myötä seurakunta ei ollut enää varsinaisesti velvoitettu asuntoa järjestämään. Kuitenkin vanha käytäntö jatkui edelleen. 1960-luvun alussa laskettiin sisaren luontoisetuihin kuuluvan edelleen huone, keittiö, taloustavarat, liinavaatteet, polkupyörä, potkukelkka ja sukset.

SeurakuntaSiSaren aSunnon irtaimiStoluettelo vuoDelta 1953:

◦ Kamarin kalusto: kaksi hetekaa, kirjahylly, sohvatuoli, viisi tuolia ja pöytä, kirjoituspöytä, pöytälamppu ja lampunvarjostin, keinutuoli, hiilihanko ja ikkunaverhoja kolme paria. ◦ Keittiössä: puusänky, pöytä ja kolme tuolia, kaksi pikkutuolia, pesuteline pesukannuineen ja saippuaastioineen, kolme pesuvatia, sanko, kattila, paistinpannu, paistinpelti, kaksi maitokannua, tarjotin, silitysrauta, kahvimylly, yhdeksän matalaa lautasta, kahdeksan syvää lautasta, kaksi paistinvatia, liemikauha, vesikauha, lasiasetteja, tusina kahvikuppeja, tusina kahvilusikoita, veitsiä ja haarukoita kuusi paria, leipäveitsi, litran mitta, liemimalja, kermakko, sokerikko, roskalapio ja harja, salaattikuppeja, eteisen naulakko ja emalikuppi. ◦ Vaatevarasto: kaksi mahdrassipussia,

patja, kaksi höyhentyynyä, kaksi peittoa, kaksi huopaa, neljätoista lakanaa, kymmenen tyynyliinaa, kymmenen käsipyyhettä, kahdeksantoista astiapyyhettä, kolme pöytäliinaa, kolme suojatakkia ja matkaturkki. ◦ Sairaalavälineitä: siteitä, makuurenkaita, kolmet pinsetit, palloruisku, kaksi jääpussia, miesten katetri, kaksi naisten katetria, käyrät ja suorat sakset, kolme koeputkea, huuhtelukannu ja siihen letkuja ja kärkiä, injektioruisku, kolme alusastiaa, kaksi virtsapulloa, yöastia, kaksi kaarimaljaa, seitsemän lääkelasia, kuumelasi, spriilamppu, pulverivaaka, rintapumppu, agraffipinsetit, kolmet suonipuristimet, reppu, kankainen olkalaukku, kaksi lääkekaappia, kaksi partaveistä, stetoskooppi, lääkärin kuuloke ja kumikäsineet.

Elli Kukkosen muistelmia virkavuosilta

Sisar Elli Kukkosen diakonissan uran alku sijoittuu 1950-luvun alkuun, sillä hän aloitti vuonna 1952 Juvalla toisen diakonissan virassa. Elli Kukkosen tie diakonissaksi alkoi kuitenkin oikeastaan jo 1940- luvun puolivälissä. Toive päästä seurakuntaan töihin oli vahva jo nuorena. Siinä vaiheessa, kun oli aika lähteä kotoa, Elli Kukkonen tutustui Juvalla toimineeseen ainoaan diakonis-saan Helvi Haajaseen, joka asui seurakuntatalon yläkerrassa. Elli Kukkonen taas kävi seurakuntatalossa Raamattukurssia. Helvi Haajanen pyysi kurssin loputtua Elli Kukkosta auttamaan Amerikan pakettien lajittelemisessa. Ame-rikasta oli vuosina 1945–1946 lähetetty lahjatavaraa jaettavaksi juvalaisiin ko-teihin. Niin Helvi Haajanen ja Elli Kukkonen lajittelivat lahjatavarat, pääosin


55

vaatteita, ja jakoivat ne kylille diakoniapiirien kautta edelleen jaettaviksi ko-teihin. Iltaisin Elli saattoi olla Helvin apuna kantamassa laukkua vielä koti-käynneillä kirkonkylän lähialueilla.

Elli toivoi hartaasti, että myös hän pääsisi diakonissan ammattiin. Helvi Haajanen rohkaisi hakemaan koulutukseen ja Elli pääsi kuin pääsikin opis-kelemaan Pieksämäelle. Äiti oli kotona opiskelua vastaan, kun hän olisi tar-vinnut apua kotitöissä. Isä sen sijaan tuki Elliä ja mahdollisti koulun aloitta-misen. Opiskelut alkoivat lokakuussa 1948 Pieksämäellä Sisälähetysseuran diakonissalaitoksella. Aloittavia oppilaita oli 24 ja koulutus alkoi kuukauden mittaisella koesisarkurssilla, jonka aikana punnittiin tulevien diakonissojen soveltuvuutta alalle. Diakonissalaitos oli tuolloin juuri valmistumassa Piek-sämäelle. Opiskelun sisältö oli monipuolinen. Siihen sisältyi sairaanhoito-koulutus, vanhainkoti- ja lastenkotiharjoittelua, keittiötöitä ja käsitöitä. Op-pilaiden askareisiin kuului myös polttopuiden kantaminen opettajattarien asuntoihin. Laitoksen johtajattarena oli Elli Kukkosen aikaan Sortavalasta siirtynyt Elsa Wennervirta, jonka veli oli Juvalla nimismiehenä. Wennervir-ran jälkeen johtajattareksi tuli Airi Railio, joka oli myös johtamassa Elli Kuk-kosen ja muut tulevat diakonissat vihkimystilaisuuteen 6. kesäkuuta 1952. Tuolloin 24 aloittaneesta vihittiin 12 eli puolet lopetti koulutuksen kesken syystä tai toisesta.

Elli Kukkonen toimi ensimmäiset puolivuotta valmistumisensa jälkeen sairaalassa Pieksämäellä ja piti sairaalatyöstä. Juvan silloinen kirkkoherra Johannes Jalkanen kuitenkin pyysi Elli Kukkosta poikkeamaan Isossa pap-pilassa Juvalla käydessään. Elli menikin käymään pappilassa, jossa Jalkanen kiikutteli kiikkutuolissa verkkaiseen tapaan ja esitti asiansa. Elli Kukkosta pyydettiin toiseen diakonissan virkaan Juvalle. Sairaalatyö olisi kyllä kiin-

elli kukkonen työmatkalla 1980-luvulla. yksityisarkisto.

56

nostanut, mutta Elli päätti valita diakonissan työn Juvalla. Elli Kukkosen toimipaikaksi tuli Vuorenmaan kylä, sillä kirkonkylällä toi-

mi jo Helvi Haajanen. Juvalla olisi ollut tarvetta kolmannellekin diakonis-salle, sillä asukkaita oli kunnassa tuolloin vielä yli 12 000. Ensialkuun Elli Kukkonen asui Vuorenmaalla maatalossa, kunnes terveystalo valmistui. Sen valmistuttua Elli ehti asua siinä puoli vuotta, kunnes rakenteilla ollut seura-kuntakoti valmistui. Seurakuntakotiin tuli asunto diakonissaa varten ja se olikin Elli Kukkosen kotina useita vuosia.

Aluksi Elli Kukkosellakin oli virkapuku käytössä, mutta kun se kului, hän teki työtänsä siviilivaatteissa. Työpäivä alkoi sillä, että aamulla oltiin kotona vastaamassa puhelimeen ja otettiin ylös tietoja tarvittavista kotikäyntipai-koista. Iltapäivällä lähdettiin kierrokselle tekemään kotikäyntejä. Kotikäyn-nit olivat luonteeltaan joko normaaleja huoltokäyntejä tai sairaanhoitokäyn-tejä. Vielä 1950-luvulla diakonissan työhön kuului myös ruumiiden pesua ja arkkuun laittamista, valvomista kuolevan vuoteen äärellä ja auttamista eläkeasioissa ja muissa raha-asioissa. Nämä kotikäynnit tehtiin 1950-luvulla kävellen tai polkupyörällä, talvella suksilla ja potkurilla. Naapurista antoivat myös hevoskyytiä, jos tarve oli. Kun mopot yleistyivät, Elli Kukkonen osti mopon ja teki matkat sillä. Hän ehti ajaa monta mopoa loppuun ennen kuin siirtyi autoihin. Ensimmäinen oma auto oli kuplavolkkari ja käytössä vuo-desta 1962 lähtien. Autojakin tuli käytettyä useampia työuran aikana, tosin ei enää kuplan mallisia, mutta edelleen Volkswageneita.

Työhön kuului myös niin sanottuja sairaskuljetuksia eli diakonissa oli saattamassa hoitoon menevää potilasta. Esimerkiksi syöpä- ja huulihalkiopo-tilaita käytettiin Helsingissä hoidossa. Silloin piti paikanpäällä myös yöpyä. Joskus taas potilaat vietiin ja haettiin jonkin ajan kuluttua takaisin, mikäli kyseessä oli pitempi hoitojakso. Tällaisia olivat esimerkiksi tuberkuloosipo-tilaat, joita vietiin hoidettavaksi Kuusankoskelle parantolaan. Kirkkoherran pyynnöstä Elli Kukkonen piti myös tyttökerhoa ja nuorisopiiriä. Piirin puit-teissa pidettiin leirejä, tehtiin pyöräretkiä etenkin sunnuntaisin ja käytiin myös talkoissa apuna.

Työssä näki niin syntymät ja kuolemat. Kuuluessaan kiinteästi kylän elä-mään Elli Kukkonen oli myös kylän tapahtumissa mukana, vaikka ne kaikki eivät ehkä kuuluneetkaan diakonissan ohjesääntöön. Milloin oltiin puhe-miehenä nuoren parin välillä, milloin kaupattiin halkokuormaa ja milloin taas hevosta.

muistelmat kirjannut kirsi vertainen haastattelun pohjalta.


57

Uudet tuulet puhaltavat myös Juvalla

Diakoniatyön tehtäväkenttä muuttuu

Uusi kymmenluku aloitettiin vuoden 1970 piispantarkastuksella 20. hel-mikuuta. Tarkastuksessa todettiin, että Juvan seurakunta oli hiippakunnan laajin pinta-alaltaan. Asukasmäärä oli hieman yli 10 000. Uudelle seurakun-tatalolle oli merkitty tontti kirkon läheisyyteen. Lukukinkereitä pidettiin edelleen, piirejä oli 36. Myös lähetyspiirejä oli päälle 30 ja piispan mielestä molempia tulisi karsia. Huolimatta piirien aktiivisesta toiminnasta katsottiin, että melkein joka kodissa oleva televisio, jonka ohjelma oli heikkoa ja moraa-lisia käsityksiä tuhoavaa, vei aikaa hengellisiltä harrastuksilta. Pyhäkoulut toimivat edelleen. Alkoholin käyttö keskioluen muodossa oli lisääntymään päin. Diakonissat Helvi Haajanen ja Elli Kukkonen kertoivat työstään ja tote-sivat, että painopiste oli vanhusten parissa.

Tämän jälkeen seurakunnan diakoniatyö siirtyi uuteen aikaan. Vuonna 1972 tuli voimaan terveydenhuoltoalaa koskenut uudistus eli kansanterveys-laki. Käytännön tasolla se tarkoitti sitä, että kotisairaanhoito järjestettiin kun-nan puolesta ja diakonissojen sairaanhoitokäynnit vähenivät. Diakoniatyön tuli etsiä uusi suunta sairaanhoitotyötä korvaamaan. Diakoniatyötä ohjasi edelleen diakoniatoimikunta, johon kuuluivat kirkkoherra, diakonissat ja maallikkojäsenet. Helvi Haajasen jäätyä eläkkeelle 1975 Elli Kukkonen siir-tyi kirkonkylälle ja toimi kaksi vuotta ainoana diakonissana. Toinen virka laitettiin hakuun ja toiseksi diakonissaksi seurakuntaan saatiin Marja-Terttu Valkeavuori vuonna 1977. Työnjako oli sellainen, että pohjoinen alue kuului edelleen Elli Kukkoselle ja eteläinen alue Marja-Terttu Valkeavuorelle. Kuk-kosen erikoisalana oli toimia yhteisvastuun keräysjohtajana ja kuurojen ja nä-kövammaisten palveluista vastaavana. Marja-Terttu Valkeavuoren vastuulla oli lähimmäispalvelu ja kehitysvammatyö. Myös sairaalasielunhoidosta tuli Valkeavuoren työkenttää. Tehtävänjaosta näkyy jo seurakuntasisarien muut-tunut työnkuva.

Vuoden 1978 piispantarkastus pidettiin 25. marraskuuta. Siellä todet-tiin, että seurakuntaan oli saatu uusi seurakuntatalo ja kirkkoherranvirasto. Myös diakoniatyöllä meni hyvin. Diakoniatyön käyttövarat olivat kasvaneet ja myös vapaaehtoisten varojen määrä oli noussut. Yhteisvastuukeräyksen tuotto oli kolminkertaistunut viidessä vuodessa. Myös diakoniapiirien luku-määrä oli lisääntynyt. Seurakuntasisar Marja-Terttu Valkeavuori totesi tar-

58 Uudet tuulet puhaltavat myös Juvalla

kastuksen yhteydessä, että Juvalla edelleen luultiin, että diakoniatyöntekijät toimivat vain vanhusten parissa. Kuitenkin 55 % asiakkaista oli alle 65-vuoti-aita. Vanhukset olivat toki tärkeä ryhmä, mutta ei ainoa. Mikkelin hiippakun-nan piispa, teologian tohtori Kalevi Toiviainen totesi tähän, että diakoniatyö on koko seurakunnan yhteinen asia. Positiivista oli myös se, että pyhäkoulu-jen tilanne oli hyvä ja että jumalanpalvelusten kävijämäärä oli noussut.

Vuonna 1984 piispantarkastuksessa 30. marraskuuta pohdittiin, kuinka saada lapsia mukaan toimintaan. Päiväkerhoihin, rippikouluun ja partioon vielä riitti osanottajia, mutta pyhäkoulujen kävijämäärä oli laskussa, samoin kuin varhaisnuoriso- ja kinkerityössä oli vaikeuksia. Kirkossakäynti ja ju-malanpalveluksiin osallistuminen oli sen sijaan aktiivista. Kävijöitä oli kes-kimäärin 220 henkilöä viikoittain. Yhteisvastuukeräyksen tuotto oli jälleen kaksinkertaistunut viidessä vuodessa. Diakoniapiirejä oli viisi ja vanhusten piirejä kolme. Vapaaehtoisia oli diakoniatyössä mukana 10 henkeä ja edel-lisen vuoden lähimmäispalvelukursseilla oli ollut 23 osanottajaa ja vuonna 1981 31 osanottajaa. Vapaaehtoisten työpanos oli suuri erityisesti vanhusten kerhotoiminnassa. Jälleen todettiin, että diakoniatyö ei ole pelkästään vi-ranhaltijoiden asia, se on jokaisen seurakuntalaisen asia. Muuta seurakun-tasisarien tehtäväkenttää olivat vierailut sairaalassa kaksi kertaa kuussa. Sairaalasielunhoidon tehtävänä oli tarjota keskusteluyhteyttä potilaille. Sai-raalasielunhoito koettiin tänä aikana tärkeäksi asiaksi koko hiippakunnas-sa, sillä vaikka papit pitivät sairaaloissa hartauksia ja toimittivat kuolevalle ehtoollisen hänen niin halutessaan, puuttui tästä suhteesta keskustelu. Sai-raalasielunhoitajan oli tarkoitus korvata tämä puute sairaaloissa. Hoitajille järjestettiin kursseja ja myös Marja-Terttu Valkeavuori kouluttautui tähän tehtävään.

70-vuotiaiden syntymäpäiviä on pidetty seurakuntatalon salissa 1987 lähtien. kuva vuodelta 2011. yksityisomistus.

59

Samaan aikaan diakoniatyö kehittyi suurin harppauksin ja etsi muotoaan myös muissa seurakunnissa. Tärkeäksi toimialueeksi juuri 1970- ja 1980-lu-kujen taitteessa tuli edellä mainittu vapaaehtoistyön kehittäminen. Juvalla Marja-Terttu Valkeavuori oli tässä uranuurtaja. Kun vapaaehtoistyöhön kou-luttavat lähimmäispalvelun kurssit ja vanhustyön ohjaajien kurssit alkoivat Juvalla 1980-luvun alussa pyöriä, Marja-Terttu oli jo kouluttautunut ja pystyi kurssittamaan vapaaehtoisia. Tiiviin vapaaehtoistoiminnan ansiosta osa ai-emmin diakonissoille kuuluneista tehtävistä, kuten juuri vanhustyön kerho-jen ohjaaminen voitiin näin antaa vapaaehtoisille ja diakonissoille vapautui aikaa muuhun työhön.

1970- ja 1980-lukujen taitteessa diakoniatyötä tehtiin edelleen piireissä, jotka toimivat Risulahdessa, Mäköiskylässä, Tuhkalassa, Nuutilanmäellä ja kirkonkylällä. Muuta toimintaa olivat vanhusten kerhot ja näkövammaisten, liikuntavammaisten ja kuurojen leirit ja retket. Erilaisia piirejä ja kerhoja saat-toi olla pitkälti yli toistakymmentä.

Diakoniatyöntekijöiden varsinaista työtä olivat edelleen vastaanotot ja kotikäynnit. Aamupäivät olivat vastaanottoaikaa ja iltapäivät oli varattu ko-tikäynneille. Koteja, joissa käytiin oli vuositasolla 300-600 ja niissä 600-900 asiakasta. Kaikkiaan asiakaskontakteja normaalivuonna oli yleensä pitkälti toista tuhatta. Asiakaskontaktit sisälsivät sielunhoitoa, keskustelua, sairaan-hoitoa ja sosiaalisia tukipalveluja. Mitä muuta diakoniatyöhön vuoden mit-taan kuului, nähdään esimerkiksi

vuoDen 1977 toimintakertomukSeSta:

◦ 6.2. Diakonissa Marja-Terttu Valkea-vuoren virkaan siunaus Jumalanpalveluksen yhteydessä. ◦ 15.5. Yhteisvastuujuhla. ◦ 9.6. Koikkalan vanhustenkerhon retki Sysmään.

◦ 12.6. Diakoniaväen retki Heinä vedelle. ◦ 26.6. Vanhusten kirkkopyhä Koikkalassa. ◦ 4.9. Vanhusten kirkkopyhä Juvan kirkossa. ◦ 21.9. Vanhusten retkipäivä

Koskenmäessä. ◦ 23.10. Diakoniapiirihenkilöiden koulutuspäivä. ◦ 8.11. Vanhusten kerhon retki Puumalaan. ◦ 27.11. Diakonialounas. ◦ 12.12. Kehitysvammaisten joulujuhla seurakuntatalossa. ◦ 15.12. Vanhusten joulujuhla Koikkalassa. ◦ 19.12. Vierailu ja joulutervehdykset Moision ja Tuukkalan sairaaloihin.

Vuonna 1982 kansainvälisen diakonian puolella toteutettiin suuri kerä-ys Puolaan. Mikkelin hiippakunnan hiippakuntasihteeri Helvi Savolainen oli lausunut ajatuksen ääneen ja pian vaatteita ja jalkineita kerättiin kautta koko Mikkelin hiippakunnan. Juvallakin lajittelu- ja pakkaustalkoot kestivät kolme päivää ja talkoolaisia oli 50 henkeä. Elli Kukkonen oli yhtenä hiippa-kunnan 15 edustajasta valvomassa lahjoitusten perillepääsyä rekkakolonnan mukana. Matka tehtiin 18.-25. helmikuuta 1983.

31.heinäkuuta 1986 Elli Kukkonen jäi eläkkeelle ja hänen tilalleen pohjoisen ja läntisen alueen ja myös kirkonkylän pohjoispuolen diakoniatyöntekijäksi

60

tuli 1.syyskuuta alkaen Reetta Riipiranta, silloinen Parkkinen. Riipirannan tehtäviin kuuluivat Elli Kukkosellekin kuuluneet yhteisvastuukeräysjohta-jan tehtävät ja näkö- ja kuulovammaiset. Näiden lisäksi Parkkisen vastuulla oli myös kriminaalityö, romanit ja kunnan vanhainkoti. Marja-Terttu Val-keavuorella olivat edelleen eteläisen ja itäisen osan ja kirkonkylän eteläisen puolen alueet. Lisäksi Marja-Terttu Valkeavuoren vastuualueeseen kuului-vat kehitysvammaiset, lähimmäispalvelu ja terveyskeskuksen vuodeosastot. Hän oli myös vanhustyönohjaajien yhdyshenkilö. Normaalit päivystykset ja asiakastapaamiset jatkuivat entiseen tapaan. Esimerkiksi vuonna 1986 asia-kaskontakteja tuli 983 kappaletta, joista vastaanotolla oli tavattu 298 kertaa ja laitoksissa 685.

Vuonna 1987 järjestettiin ensimmäisen kerran 70-vuotta täyttäneiden syntymäpäiväjuhlat seurakuntatalossa. Juhlien järjestäminen jatkui yhtäjak-soisesti vuoteen 2011 saakka, jonka jälkeen syntymäpäiville on kutsuttu eri ikäluokkia, 70-vuotiaiden lisäksi myös 75-, 80-, 85- ja 90-vuotiaita ja sitä van-hempia. 1988 kokeiltiin ensimmäisen kerran omaishoitajien virkistyspäivän järjestämistä yhdessä kotisairaanhoidon, kotipalvelun ja terveyskeskuksen sosiaalityöntekijän kanssa. Samana vuonna sai alkunsa päihdeongelmaisten päiväkeskus Huttulan pappilassa. 1990 uusia työmuotoja olivat avoin päivä-kerho yhdessä seurakunnan päiväkerhotyön kanssa sekä yksinäisille suun-nattu ateriapalvelu kerran viikossa. Vuonna 1991 alkoi sururyhmä ja vuonna 1993 sai puolestaan alkunsa uusi lähimmäispalvelun toimipiste Olotila Olki-hattu kaiken ikäisten kohtauspaikkana. Sen avajaisia vietettiin 18.tammikuu-ta. Vuonna 1998 uutena toiminta muotona oli maahanmuuttajien ja heidän perheidensä kokoontuminen.

Rovastikunnallisesta toiminnasta voidaan mainita leirit, kirkkopyhät ja lähimmäispalvelun koulutuspäivät.

vanhusten virkistyspäivä Jukajärvellä vuonna 1986. yksityisomistus.


61

Marja-Terttu Valkeavuoren muistelmia virkavuosilta

” Viihtykee ja viipykee ” toivotti eräs juvalainen emäntä minulle, kun olin muuttanut päivää aikaisemmin ja 1. helmikuuta 1977 ottanut toisen seura-kuntasisaren viran vastaan täällä Juvan seurakunnassa. Se oli tervetulotoivo-tus ja jäi hyvin mieleen itähämäläiselle työntekijälle. Tulojuhlassa kirkkoher-ra Jussi Kuusela kehotti että ”sanoman tulisi vaikuttaa myös unohdettujen vanhusten keskuudessa”.

Tulin tänne Leivonmäen ja Luhangan yhteisestä diakonian virasta. Täällä oli työtoverina sisar Elli, josta sain oivan opastajan seurakuntaan. Edellisessä seurakunnassa oli vastaanottohuone asunnon yhteydessä, joten tuntui suu-renmoiselta saada työhuone, diakoniatoimisto, uudesta seurakuntatalosta. Kaikki vaikutti aluksi suurelta: laaja seurakunta ja paljon työntekijöitä. Työs-säkin oli mahdollisuus jakaa sekä pitäjän aluetta että eri tehtäviä. Eteläisestä Juvasta tulikin minulle ajan myötä tuttu alue ja Koikkalan kirkosta melkein kuin ”kotikirkko”.

Tärkeimmistä työmuodoista nousee nyt muistoissa esille henkilökohtai-nen työ, kehitysvammaistyö sekä vapaaehtoistoiminnan kehittäminen. Hen-kilökohtainen työ tapahtui lähinnä kotikäyneillä, vastaanotolla sekä terveys-keskuksen vuodeosastolla, jossa vuodesta 1983 lähtien vierailin viikoittain potilaiden luona. Vuodeosastolla työskentely oli vaativaa, mutta sielunhoi-dollinen täydennyskoulutus ja työnohjaus auttoivat jaksamaan. Sairaan vuo-teen äärellä tunsi olleensa työssä, johon diakonissakoulutus antoi valmiuk-sia.

Kotikäynneillä sain tavata henkilön ”omassa olossaan”. Joskus olen voi-nut olla avuksi pienissä, erikoisissakin tilanteissa, joista pari esimerkkiä: Syrjäkylällä asuva yksinäinen vanhus oli juuri vetämässä hiiliä uunista kun menin hänen kotiinsa. Koska oli kova pakkanen, vanhuksella oli huoli kel-larissa olevista perunoista. Hänen toivomuksestaan kannoin ämpärillä heh-kuvia hiiliä lämmönlähteeksi maakellariin. Tuisku oli tukkinut polun, joten huonosti liikkuvalla vanhuksella olisikin ollut vaikeuksia tuossa tehtävässä.

Eräänä syksyisenä päivänä menin jällen hänen luokseen. Käynti alkoi kes-kustelulla senhetkisestä, vähän epävarmasta elämäntilanteesta. Sitten hän sanoi, että pitäisi saada työkalut suojaan talveksi. Ainakin viikate, mutta hän ei sitä yksin saa. Tarjouduin avuksi. Keppien turvin hän käveli hiljaa ulkora-kennukseen ja neuvoi minua miten viikatteen terä oli ensin rasvattava. Sen tehtyäni käärin terän paperiin vanhuksen ohjeiden mukaan ja laitoin sen lii-terin hirren ja seinän väliin. Paikkaan, jossa sitä ennenkin oli säilytetty. Ihai-lin perusteellisuutta millä esineet huollettiin odottamaan uutta kesää. Van-hus ei kuitenkaan sitä tarvinnut, vaan kuoli keväällä. Viikate jäi huollettuna tuleville polville.

Kehitysvammaistyöhön sain alussa arvokasta apua kehitysvammaohjaaja Raili Petäjältä. Yhteistyö oli voimaa niin leireillä kuin joulujuhlien järjeste-lyissä. Rovastikunnalliset kehitysvammaisten rippikoululeirit, joita muuta-mien vuosien väliajoin järjestettiin, ovat olleet minulle merkityksellisiä. Sain vielä viime aikoina osallistua kehitysvammapapin ja henkilökunnan kanssa neljän vaikeavammaisen rippikouluun opettajana Vaalijalan hoitokodissa.

62

Se vahvisti yhteistyötä myös laitoksen henkilökunnan kanssa. Konfirmaatio syksyisenä lauantaina 9.9.2000 olikin sitten merkittävä juhlapäivä niin kon-firmoiduille kuin myös koko hoitokodille, jossa kiitollisin mielin omaisten kanssa rippijuhlia vietimme.

1980- ja 1990-luvut olivat mielestäni erilaisten vapaaehtoistoiminnan el-pymisen aikoja. Vanhustyönohjaajakursseille lähetettiin vuosittain tehtävään sopivia seurakuntalaisia. Vähitellen oli mahdollista lisätä vanhustenkerhojen kokoontumispaikkoja myös laitoksiin. Parhaimmillaan oli 9 kerhopistettä ja 15 ohjaajaa. Diakoniatyön järjestämä virkistystoiminta on vuosien varrella ulottunut yhä useampien vanhusten ulottuville, niidenkin jotka esim. huo-nokuntoisuuden vuoksi eivät ole voineet osallistua suurempiin tapahtumiin.

Työntekijänä minulle on kuulunut ohjaajien varustaminen ja tukeminen heidän tehtävissään. Siinä tärkeänä osana olivat vapaehtoisten yhteiset ko-koontumiset suunnittelun tai virkistyksen merkeissä. Ensimmäinen lähim-mäispalvelukurssi järjestettiin vuonna 1980. Eri kurssilta on aina osa lähtenyt varsinaisen lähimmäispalvelutoimintaan yksinäisten vanhusten tai vam-maisten lähimmäisiksi kotiin tai laitoksiin. Joidenkin kohdalla säännölliset käynnit kestivät useita vuosia, toisilla lyhyemmän ajan, riippuen kulloisesta-kin elämäntilanteesta.

Etelä-Juvalla pidettiin oma lähimmäispalvelukurssi. Epäröiden aloittelin koulutusta, olihan opiskelijoita vain kuusi. Mutta ehkä juuri sen pienuuden vuoksi yhteisestä kurssiajasta muodostuikin tärkeä tapahtuma. Jo vuoden kuluttua kurssista alkoi Koikkalassa viikoittain kokoontuva vanhusten päi-väkeskustoiminta, jossa vapaaehtoisten osuus oli merkittävä. Myös minulla


kehitysvammaisten rippikoulut ovat olleet tärkeä osa marja-terttu valkeavuoren työtä diakonissana. kuvassa Simo ruotsalainen ja marja-terttu rovastikunnan rippileirillä vuonna 1999. yksityisomistus.

63

oli seurakunnan työntekijänä noin kerran kuukaudessa työvuoro.Vuonna 1994 toteutimme yhdessä asiakkaiden ja henkilökunnan kanssa

joulukuvaelma-esityksen, joka tapahtui päiväkeskuksen tiloissa. Siitä alkoi vuosia jatkunut jouluinen tapahtuma, myöhemmin kirkkosalin puolella. Ku-vaelman paimenina esiintyivät yleensä miespuoliset asiakkaat. Eräs vanhus sai ensimmäistä kertaa elämässään, 80-vuotiaana, esiintyä paimenen roolissa.

Diakoniatyön juhlavuoden johdosta olen selaillut päiväkirjan merkintöjä ja valokuvia työajaltani. Monet seurakuntalaiset, kodit, leirit, kirkkopyhät, neuvottelut, syntymäpäivät jne. ovat tulleet jälleen elävinä mieleeni. Osa työ-tehtävistäni on tapahtunut hiljaisuudessa, joten tilanteita ei ole voinut kuvata eikä niistä kertoa. Monet tapahtumat ovat taas vaatineet yhdessä tekemistä, joissa runsas vapaaehtoisten joukko on antanut aikaansa ja taitoansa.

Päällimmäisenä näin vuosien jälkeen on kiitollinen tunne siitä että olen diakoniatyöntekijänä voinut olla omalla ”työvuorollani” kulkemassa kap-paleen matkaa juvalaisten rinnalla. Alussa mainitsemani juvalaisemännän toivotus viihtymisestä ja viipymisestä on ainakin jossain määrin toteutunut.

Marja-Terttu Valkeavuori

Reetta Riipirannan muistoja Juvan vuosilta

Aloitin Juvan seurakunnan diakonissana syksyllä 1986. Olin keväällä val-mistunut Suomen Kirkon Sisälähetysseuran diakoniaopistosta Pieksämäeltä. Tämä oli ensimmäinen työpaikkani, Jussi Kuusela oli silloin Juvan kirkko-herrana.

Elli Kukkonen oli pitkään virassa olleena jäänyt ansaitulle eläkkeelle. Hän ei halunnut määritellä virankuvaani, joten edessä oli tyhjä työpöytä ja miet-timinen ”mitähän pitäis tehdä”. Jotain ”turhuutensa heiluttamisesta” oli pu-huttu Ellillekin hänen tullessa aikoinaan virkaansa, ja saatuaan kiikkustuolin ko. toimintaa varten.

Onneksi työtoverinani oli jo jonkin aikaa Juvalla työskennellyt M-TV, jon-ka kanssa teimme työalajakoa. Hän tiesi mitä halusi, minä otin mukisematta mitä jäi; yleisen diakonian lisäksi mm. YV-keräys, romaanityö, työ näkövam-maisten-, kuurojen- ja päihdeongelmaisten kanssa. Myöhemmin kuvioon tulivat myös vankilavierailut ja kriminaalityö, toiminta työttömien kanssa, perhetyö sekä yhteistyö lastenohjaajien kanssa Perhekerhossa ja Avoimessa päiväkerhossa. Tietenkin tein yhteistyötä myös seurakunnan nuorisotyön kanssa, ja siitä on jäänyt mieleen rippikoululeirit, erityisnuorten rippikou-lu ja yhteistyö Paalupaikka-nuorisokahvilan tiimoilla. Sain osallistua myös vaatimattomalla panoksella Ystävyys-seurakuntatoimintaan Viron suuntaan.

Näin jälkikäteen muistelen monia asioita hyvällä mielellä. Oli ihania ih-misiä; työtovereita, yhteistyökumppaneita ja seurakuntalaisia. Oli myös ta-loudellisia resursseja toimia (”emäpitäjä” kun oli, vaikka uudet talousarviot ohjeistettiin aina tekemään 0-linjalla taloudellisen tilanteen takia). Joka vuosi pääsin johonkin koulutukseen, tai kurssille, työalakokoontumisiin jne.

64

Kokea sain myös sen, kun Juvan mutkaiset ja mäkiset tiet olivat usein, niin keväällä kuin syksylläkin, liukkaita ja vaarallisia. Auto sanoi liian usein ”yh-teistyösopimuksen” irti kesken työpäivää. Harvoin tunsin olevani ”riittävä”, usein tunsin olevani ymmälläni ja väsynyt, vaikka se ei ehkä/toivottavasti minusta aina näkynytkään. Niin se vaan meni 16 vuotta.

Juvalta lähdin vuonna 2003 Lappiin, Muonioon hoitamaan diakonian vir-kaa. Nykyisin olen Muonion seurakunnan ja Enontekiön seurakunnan ainoa diakonissa. Juvan aikana sain monia taitoja jotka ovat olleet tarpeen toimi-essani täällä taloudellisesti paljon vaatimattomimmissa, mutta niin ihanissa seurakunnissa. Voimaa on antaneet myös tärkeimmät ystäväni Juvalta, joi-den kanssa olen edelleen tekemisissä.

Minulle on jäänyt mieleen Juvan ajoilta khra Matti Komulaisen käyttämä ilmaisu ”Jumalan ihmiset”. Siis me kaikki. On onnea tietää että onnistumme tai emme kuulumme Luojan joukkoihin, käymme samaa ”elämän koulua” ja olemme lunastettuina matkalla taivaallisiin juhliin.

Reetta

reetta parkkinen (nyk. riipiranta) diakoniatoimistossa Seurakuntatalolla joulu-kuussa 1987. yksityiomistus.


65

Juvan seurakunnan diakoniatyö tänä päivänä

2000-luvun alkupuolen diakoniatyötä väritti työntekijöiden vaihtuvuus. Marja-Terttu Valkeavuori jäi eläkkeelle 2001 ja Reetta Riipiranta muutti pois Juvalta 2002. Parin vuoden ajan eli 2002-2004 diakoniatyöntekijänä toimi Sirkku Alho-Laamanen. 2004 aloittivat diakoniatyöntekijöinä Rauni Tarvo-nen ja Aino Reponen. Tarvosen lähdettyä 2008 Haukivuorelle hänen tilalleen tuli Maarit-Hannele Sutinen. Aino Reposen jäätyä 2009 äitiyslomalle hänen virkaansa tuli hoitamaan Saija Grün. Sutinen ja Grün ovat edelleen Juvan seurakunnan palveluksessa diakoniatyön juhlavuonna 2013.

2000-luvun alun toiminta jatkui edelleen pitkälti samoissa raameissa, kuin edellisen vuosituhannen lopussakin. Perusdiakonia sisälsi päivystyksiä, kotikäyntejä, kehitysvammatyötä, vanhustyötä ja sairaalasielunhoitoa. Sen lisäksi tulivat kerhot, syntymäpäiväjuhlat, Yhteisvastuukeräykset, vapaa-ehtoistoiminta ja diakoniapiirit. Yhteistyötahoja olivat ystävyysseurakunta Järvakandi Virossa, Parikanniemen orpokotisäätiö ja palvelukodit Koivula, Vaalijalan osasto ja Vilma hoitokoti. Omassa seurakunnassa tehtiin yhteis-työtä lapsi- ja nuorisotyön kanssa erilaisten tempauksien merkeissä.

Maarit-Hannele Sutinen kertoo työstään

Vuonna 2008 viranhaltijoina toimivat Rauni Tarvonen ja Aino Reponen. Rau-ni Tarvonen jäi virkavapaalle 7.1. - 6.3. väliseksi ajaksi. Tulin tekemään tuota pientä pätkää silloisen kirkkoherran pyynnöstä ja tarkoitukseni oli palata jat-kamaan opiskeluani Savonlinnaan. Aino Reponen jäi sitten virkavapaalle ja tulin valituksi hänen virkansa sijaisuuteen 1.3 2008 alkaen. Rauni Tarvonen otti viran vastaan Haukivuorella ja sanoutui irti virastaan Juvalla 11.8 ja mi-nut valittiin häneltä jääneeseen virkaan 1.11.2008. Koko vuoden 2008 tilanne diakoniatyön saralla oli sekava. Alkuvuoden aikana työtä oli tekemässä kak-si diakoniatyöntekijää. Toinen heistä olin minä ja hoidin vuoronperään jom-paakumpaa virkaa sijaisena. Loppuvuoden ajan tein työtä yksin. Tässä vai-heessa minulta olivat karisseet suuret suunnitelmat ja luulot. Tein sen mihin pystyin ja kykenin. Saija Grün aloitti Aino Reposen viransijaisena 5.1.2009.

Marraskuussa 2008 alkaneen viranhoidon myötä alkoi kehitysvammatyön opettelu. Arvokkaana apuna olivat kehitysvammaisten kanssa työskentele-

66

vät hoitajat ja ohjaajat sekä pitkään kehitysvammatyötä tehnyt diakonissa Marja-Terttu Valkeavuori. Tällä hetkellä työhöni kuuluvat käynnit Juvan kunnan ylläpitämässä Pääskylinnan asumisyksikössä ja Vaalijalan työhön-valmennuskeskus Savosetillä sekä Koivulan palvelukodissa. Yhteistyö kun-nan kehitysvammahuollon esimiehen kanssa on hyvää ja arkista yhteistä työtä. Kehitysvammatyö on antanut minulle paljon. Olen oppinut uskon yk-sinkertaisuutta ja sen, että luottamus on tärkeintä ja pelätä ei tarvitse – Juma-la pitää kyllä huolen.

Kirkko on joutunut valtion ja kuntien tavoin miettimään omaa varautu-mistaan erilaisiin ennakoimattomiin tilanteisiin. Monenlaiset normaaliolojen häiriötilanteet ovat mahdollisia. Näissä tilanteissa kirkko osallistuu ihmisten henkiseen huoltoon. Kirkon Henkinen Huolto eli HeHu on hiippakuntiin ja seurakuntiin luotu organisaatio, joka huolehtii käytännön toimenpiteistä kriisitilanteissa. Minut valittiin Juvan seurakunnan edustajana hiippakun-nalliseen/rovastikunnalliseen HeHu ryhmään. HeHu kutsun tullessa työnte-kijä jättää oman tehtävänsä seurakunnassa ja lähtee toteuttamaan kriisityötä hiippakuntamme alueella noin parin tunnin siirtymäajalla. Olen aina koke-nut sielunhoidon omaksi tehtäväkseni. Ihmisten kuunteleminen ja heidän kivussaan myötäeläminen ovat osa minua ja minun tapaani tehdä työtä dia-konina. Juvalla sairaalasielunhoito on kuulunut diakoniatyöntekijän työn-kuvaan Marja-Terttu Valkeavuoren ajoista saakka. Muuttuva diakoniatyö vaatii kuitenkin aina myös tehtävien uudelleen tarkastelua ja vuonna 2012 päätettiin siirtää sairaalasielunhoito papin tehtäväksi. Muuttuva sairaan-hoito muuttaa myös diakoniatyötä. Nykyisin ihmisen toivotaan pärjäävän omassa kodissaan niin kauan kuin mahdollista. Tuettu asumismuoto ja osto-palvelut ovat tätä päivää. Vanhainkoteja ei enää ole, vaan ihmiset hakeutuvat palveluasuntoihin tai -koteihin, tuettuun asumismuotoon tai käyttävät koti-hoidon palveluja pärjätäkseen omassa kodissaan. Sairaala on viimesijainen hoitopaikka. Diakoniatyössä tämä tarkoittaa ihmisten kohtaamista heidän erilaisissa kodeissaan. Diakoniatyöntekijät käyvät Juvakodin ja Kuharannan palvelutaloissa asuvien ihmisten kodeissa keskustelemassa niin hengellisistä kuin maallisistakin asioista. Tämän lisäksi diakoniatyöntekijät tekevät koti-käyntejä erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten omiin koteihin heidän omasta pyynnöstään, yhteistyössä toisten toimijoiden kanssa tai toisten toi-mijoiden pyynnöstä. Yhteydenottopyyntöjen syinä voivat olla esimerkiksi yksinäisyys, päihteiden käyttö, mielenterveyteen ja jaksamiseen liittyvät ky-symykset, taloudelliset vaikeudet, ikääntyminen sekä hengelliset kysymyk-set. Diakoniatyöntekijä menee kotiin aina kutsuttuna tai kyselee lupaa saada tulla. Enää koteihin ei voi mennä yllättäen tai ilmoittamatta, näin aika on muuttunut.

Taloudellinen avustaminen on vuosien saatossa monimutkaistunut. Yksit-täisen avustuksen selvittelyihin ja valmisteluihin saattaa mennä paljon aikaa. Avustukset voidaan joutua valmistelemaan yhteistyönä monen eri toimijan kanssa ja joskus asiat etenevät hitaasti. Diakoniatyöntekijä joutuu etsimään tietoa ja osaamista monista eri lähteistä. Yhteistyö Juvan kunnan sosiaalitoi-men ja Mikkelin velkaneuvonnan kanssa on mutkatonta ja toimivaa. Isojen avustusten lisäksi diakoniatyöltä haetaan myös osto-osoituksia juvalaisiin


67

ruokakauppoihin. Vuodesta 2011 lähtien diakoniatyöntekijät ovat vieneet jouluavustuskasseja kylille ihmisten koteihin. Diakoniatyöntekijät ovat ha-lunneet kohdata niitä ihmisiä, jotka eivät itse ole päässeet hakemaan avus-tusta. Nämä ihmiset osaavat jo odottaa diakoniatyöntekijöitä käymään jou-lun alla. Juvan SPR:n paikallisosasto lahjoittaa kauttamme Hyvä Joulumieli -keräyksen lahjakortteja kymmenen kappaletta jaettavaksi juvalaisille lap-

Juvan seurakunnan nykyiset diakonit maarit-Hannele Sutinen ja Saija Grün. kuva artur Särkinen. Juvan seurakunta.

68

siperheille. Taloudellinen avustaminen ei ole vain laskujen maksamista tai osto-osoitusten antamista. Se on ihmisen kokonaistilanteen kartoittamista, kuuntelemista ja rinnalla kulkemista. Joskus riittää, että yhdessä katsotaan muovipussiin kertyneet laskut. Tehdään niille maksusuunnitelma yhdes-sä perintätoimistojen tai velkojien kanssa ja ihminen selviytyy lopusta itse. Tämä osan työtäni koen nimenomaan toivon välittämiseksi. Aina voidaan tehdä jotain, aina on toivoa.

Esimieheni pyynnöstä olen aloitellut yhteistyötä elinkeinonharjoittaji-en kanssa. Osallistuminen Juvan yrittäjien seminaaripäivään toi asiaa siellä olleiden tietoisuuteen ja siitä matka jatkuu. Lokakuussa 2013 suuntaamme ensimmäisen messun nimenomaan elinkeinonharjoittajille ja työssäkäyville ihmisille. Messun teemana on työhyvinvointi.

Diakoniatyön haasteet ovat moninaiset 2000-luvulla. Diakoniatyössä joudutaan jatkuvasti etsimään ja kyselemään, mitä diakoniatyö on tänään, tässä ja nyt. Kristuksen esimerkin mukaisesti on löydettävä niitä ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka muilta jäävät huomaamatta tai joihin muilla ei ole aikaa paneutua. Diakoniatyö on kutsumustyötä, jota tehdään Kristukselle ja Kris-tuksessa. Diakoniatyö on kuitenkin työtä ja sille tarvitaan rajat ja painopis-teet. Diakoniatyön laaja-alaisuus on jatkuva haaste tekijälleen ja koko seura-kunnalle. Diakoniatyöntekijä tarvitsee rajat työlleen kyetäkseen palvelemaan seurakuntalaisia parhaalla mahdollisella tavalla. Diakoniatyö toteutuu viran kautta, mutta se on samalla myös jokaisen kristityn kutsumus.

Saija Grün kertoo työstään

Aloittaessani vuoden 2009 alussa viransijaisena Juvan seurakunnan dia-koniatyössä, luulin tulevani tekemään seurakuntaan päihde- ja mielenterve-ystyötä. Yllätys olikin suuri, kun työn koko laajuus ja tehtäväkenttä avautui minulle. En osannut ajatellakaan, miten monimuotoista ja laaja-alaista diako-nin työ on tämän kokoisessa seurakunnassa. Itse asiassa en oikeastaan tien-nyt mitään diakonin työstä, olihan opiskeluistani ja valmistumisesta kulunut jo kymmenen vuotta. Juvan seurakunnassa meitä on kaksi diakonia, joten työtehtäviä olemme voineet jakaa keskenämme. Tästä huolimatta työhöni kuuluva erilaisten tehtävien paljous yllätti. Aluksi työ tuntuikin hyvin seka-valle. Mietin miten osaan, pystyn ja ehdin tämän kaiken hoitamaan. Tuossa hetkessä harmittelin, etten ollut aikaisemmin työskennellyt diakoniatyössä. Kaikki oli uutta ja haastavaa. Myös se, että diakoni tekee työajatonta työtä, oli vuorotyömaailmasta tulleelle työntekijälle outoa ja vaativaa. Mistä tietää milloin tekee sopivasti töitä, milloin taas liian vähän tai liikaa. Työajan ja seurakuntalaisten toiveiden rajattomuus ja työn sisällön raamien puuttumi-nen aiheutti sen, että pian huomasin tekeväni pitkiä työpäiviä, töitä myös vapaapäivinä ja täyttäväni kalenteria ääriään myöten. Miten osaisin miettiä mikä on tärkeää, mikä oleellista, kenen toiveeseen ja hätään vastaan ja mitä taas jätän pois, mitä en tee ollenkaan ja mitä voin siirtää myöhemmäksi. Pian huomasin uupuvani, työn rajaaminen oli todella vaikeaa. Myös työn sisällön


69

ymmärtäminen oli vaikeaa. Olemassa oli toimivia ja hyviä tapoja tehdä työ-tä. Oli myös olemassa olevia ryhmiä ja tapahtumia. Mutta toisaalla oli vain yläotsikko, kuten näkövammaistyö tai työttömyystyö, silloin ei ollut valmis-ta sapluunaa jonka mukaan töitä saattoi tehdä. Siinä oli seurakuntaan tullut diakoni melkeinpä hätää kärsimässä, kun mietti päänsä puhki mitä tämä tar-koittaa? Miten minä tällaista työtä teen?

Olin tehnyt aiemmin työtä lastensuojelun sekä päihde- ja mielenterveys-työn parissa. Aikaisempi työkokemus antoi paljon valmiuksia tähän uuteen työhöni, mutta se myös nosti esille kysymyksiä. Seurakuntaan siirryttyäni jouduin pohtimaan, mitä on kristillinen työ? Mitä kristillisyys tarkoittaa kun puhutaan työn tekemisestä, miten se eroaa muiden toimijoiden tekemästä työstä, mitä lisää se tuo työhöni. Onneksi sain pohtia näitä kysymyksiä yh-dessä työtoverini ja toisten diakonien kanssa. Ajan kuluessa olen oppinut ymmärtämään kristillisyyden tuoman oman erityispiirteensä työssäni. Ny-kyisin olen kiitollinen siitä, että saan tuoda esille uskon tuomaa toivoa pa-remmasta. Toivoa siitä, että tapahtuipa meidän elämässämme mitä hyvänsä tai oli meidän elämäntilanteemme kuinka vaikea tahansa, on yksi joka pysyy meidän rinnallamme. Jeesus ei hylkää meitä, päinvastoin, Hän antaa armon-sa meille. Jeesus kantaa meitä vaikeuksien läpi, kulkee meidän rinnallamme elämän kipeyden keskellä, lähettää auttavia ja tukevia ihmisiä meidän luok-semme. Muuten emme selviäisi.

Kun tätä kirjoittaessani mietin omaa työtäni, huomaan sen selkeytyneen ja löytäneen uomansa. Se on myös muuttunut yllättävän paljon. Päällisin puo-lin katsottuna teen samaa työtä mitä aloittaessani viisi vuotta sitten. Suurim-man osan ajasta teen päihde- ja mielenterveystyötä sekä vanhustyötä. Vaikka työn perusasiat ovat säilyneet samana koko seurakunnassa olo aikani, työn sisältö on muuttunut. Näin sen kuuluu ollakin. Diakoniatyö on koko ajan muuttuvaa, etsivää ja kehittyvää. Se ei saa jäädä paikalleen, vaan sen (ja sa-malla meidän työntekijöiden) tulee olla koko ajan valmis muuttamaan toi-mintatapoja vastaamaan yhteiskunnallisen tilanteen tarpeisiin ja haasteisiin.

Työssäni tapaan eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä heidän kodeissaan. Puhumme Jumalasta, laulamme virsiä, rukoilemme, mutta yhtä lailla puhumme arjesta, sen iloista ja suruista. Erityistä työssäni on jalkautuminen asiakkaan kanssa hoitamaan heidän asioitaan. Toisinaan asiakkaitani pelottaa kohdata yksin kodin ulkopuolinen maailma, toisinaan heitä jännittää asioiminen vieraiden ihmisten kanssa. Joskus asiakkaani ei tiedä missä mitäkin asiaa hoidetaan, kenen luokse pitää mennä. Tällaisissa tilanteissa useimmiten riittää, kun on joku, joka voi lähteä mukaan, ettei tar-vitse selvitä yksin. Käymme yhdessä esimerkiksi pankissa, virastoissa, ap-teekissa tai lääkärissä. Usein asiakkaani hoitaa asiansa itse, riittää kun olen tukena ja läsnä. Vilkaisu olan yli ja tutun ihmisen näkeminen riittää kerto-maan, ettei minulla ei ole hätää. Diakoniatyö on täynnä pieniä asioita joilla on suuri merkitys.

Teen paljon yhteistyötä kunnan mielenterveys- ja sosiaalityöntekijöiden kanssa. Ohjaamme yhdessä Rinnetuvalla kokoontuvaa naisten ryhmää ja olen mukana kunnan ylläpitämän päihde- ja mielenterveyskuntoutujien päiväkeskuksen toiminnassa. Pullakirkkopäivä on Rinnetuvan päiväkes-

70

kuksella kerran kuukaudessa lauantaina. Silloin minä olen siellä ohjaajana. Pullakirkkopäivään ovat kaikki tervetulleita tapaamaan toisiaan, jakamaan ajatuksia ja kokemuksia. lukemaan päivän lehtiä, kahvittelemaan sekä osal-listumaan hartauteen.

Olen mukana seurakunnan edustajana Juvan Vanhusneuvostossa. Van-husneuvoston sihteerinä olin tämän vuoden alkuun asti, jolloin kunnan työntekijä otti sihteerin tehtävät hoitaakseen. Olen myös työryhmässä, joka suunnittelee Rinnetuvan järjestötalon toimintaa sekä olen ollut mukana laa-timassa kunnan päihdestrategiaa. Työvuosieni aikana olen saanut olla seu-rakunnan edustajana kahdessa eri päihdetyön hankkeessa, Sininauhaliiton Lähipalveluhankkeessa sekä Tyynelän Kehittämis- ja Koulutuskeskuksen KiipIt-hankkeessa. Viimeisen vuoden aikana olen ollut mukana suunnittele-massa diakoniatyön satavuotisjuhlavuotta sekä kirkon 150-vuotisjuhlaa.

Juvan seurakunnan diakoniatyössä uutta on meneminen sinne missä tä-män päivän ihmiset ovat. Tämä tarkoittaa sosiaalista mediaa. Käytän osan työajastani sosiaalisessa mediassa. Olen luonut seurakunnalle oman Face-book-sivun ja -ryhmän. Alkuhämmennyksen jälkeen Facebook-sivun ylläpi-täjiksi ovat tulleet muutkin seurakuntamme työntekijät. Siellä kohtaamme ihmisiä, keskustelemme heidän kanssaan sekä kuljemme heidän rinnallaan elämän eri tilanteissa. Joskus puhuminen näppäimistön kautta, ilman fyysis-tä läheisyyttä, on helpompaa ja kuitenkin keskustelun molemmissa päissä on tunteva ja elävä ihminen.

Työ on siis hyvin monipuolista ja laaja-alaista, alati ajan hermolla olevaa. Kuitenkin perusta pysyy samana koko ajan. Meidän tehtävämme on kohdata ihmisiä, kuunnella heitä, olla läsnä ja välittää. Tätä kohtaamista ja läsnäoloa saamme tehdä menemällä ihmisten luo heidän koteihinsa, kylille ja aitovie-rille sekä sosiaaliseen mediaan, sinne missä ihmiset ovat.

Usein kuitenkin muistutan ihmisiä: ”Myös meijän luo suap tulla.” Ei tar-vitse odottaa, että me tulemme. Meihin saa ottaa yhteyttä, rohkeasti vain. Me olemme ihmisiä ja Jumalaa varten.

rovastikunnallinen leiri Sattaspirtillä vuonna 2009. kuva Saija Grün.


71

Juvan diakoniatyön tärkeitä vuosilukuja

◦ 1909 Juvalle saadaan kahdeksi vuodeksi suntiodiakoni Kustaa Waivio. ◦ 1912 Päätös ensimmäisen diakonissan palkkaamisesta tehdään. ◦ 1913 Ensimmäinen diakonissa, Armiida Pakarinen tulee Juvalle. ◦ 1913 Diakonaattitoimikunta perustetaan. ◦ 1913 Diakonaattiompeluseura perustetaan. ◦ Noin 1920-1931 Seurakunnasta puuttuu diakonissa. ◦ 1931 Diakonissa aloittaa toimintansa taas pitkän tauon jälkeen. ◦ 1937 Seurakuntaan saadaan toinen diakonissan virka ja sen viranhaltija on työsuhteessa vuoteen 1943 saakka. ◦ 1939 Diakoniapiirihenkilöt valitaan diakonissojen avuksi. ◦ 1950 Ensimmäinen yhteisvastuukeräys järjestetään jumalanpalveluksena ja seurakuntajuhlana. ◦ 1952 Toinen, vuodesta 1943 täyttämättä ollut diakonissan virka saadaan täytetyksi. ◦ 1958 Sisarkotijärjestelmä puretaan. ◦ 1972 Kansanterveyslaki astuu voimaan. Kotisairaanhoito jää sairaanhoitajien tehtäväksi. ◦ 1980 Lähimmäispalvelun kurssit vapaaehtoisille Juvalla. ◦ 1982 Vanhustyönohjaajien kurssit vapaaehtoisille Juvalla. ◦ 1987 Seurakunnan järjestämät syntymäpäiväjuhlat 70vuotiaille. ◦ 1988 Ensimmäinen omaishoitajien virkistyspäivä kotisairaanhoidon, kotipalvelun ja terveyskeskuksen sosiaalityöntekijän kanssa. ◦ 1988 Päihdeongelmaisten päiväkeskus perustetaan Huttulan pappilaan. ◦ 1991 Sururyhmä perustetaan. ◦ 1993 Olotila Olkihattu perustetaan. ◦ 2012 Seurakunnan järjestämät syntymäpäivät 70-, 75-, 80-, 85- ja 90vuotiaille ja sitä vanhemmille. ◦ 2012 Luovutaan monista puurojuhlista ja toteutetaan yhdessä muiden työalojen kanssa yhteinen puuropäivä kaikelle kansalle. ◦ 2013 Diakoniatyön 100vuotis juhlavuosi.

72

Diakoniapiirit ja vapaaehtoistyö

Diakoniaompeluseurat ovat toimineet Juvalla vuodesta 1913 lähtien. Ompe-luseurojen nimi muuttui myöhemmin diakoniapiireiksi. Alun pitäen ompe-luseuroja oli 13, mutta määrä on 1960-luvun pienen runsastumisen jälkeen kutistunut vuosi vuodelta. Vielä 1984 piirejä oli viisi: kirkonkylä, Risulahti, Mäköiskylä, Tuhkala ja Nuutilanmäki, mutta diakoniatyön juhlavuonna 2013 toimii enää kaksi piiriä: Risulahden ja Mäköiskylän diakoniapiirit. Diakonia-piirit olivat ja ovat seurakunnan toimintaa ja niiden suunnittelua tehdään yhdessä diakoniatyöntekijän kanssa. Diakoniaripiireistä valittiin kinkereillä myös diakoniapiirihenkilöt diakonissojen avuksi. Tämä käytäntö tuli voi-maan 1939 tuomiokapitulin esityksestä. Diakoniapiirihenkilöt toimivat apu-na esimerkiksi yhteisvastuukeräyksissä, kyläkuntien vanhainkotivierailujen järjestämisessä ja erilaisissa diakoniatapahtumissa. Näitä henkilöitä saattoi olla 1970-luvulla jopa reilu 150 henkeä.

Yhtenä esimerkkinä toimivasta diakoniapiiristä on Mäköiskylän diako-niapiiri Mäköiskylän ja Koikkalan myllyn alueella. Se perustettiin vuonna 1955. Alkuaikoina kokoontumisissa tehtiin käsitöitä, jotka jaettiin lähialueen köyhille lapsiperheille ja vanhuksille. Yksi ohjelmanumero olivat arpajaiset, joista saadulla tuotolla ostettiin kaupasta ruokatarpeita, joita sitten jaettiin joulupaketteina lapsiperheisiin. Myös Lapuan patruunatehtaan räjähdyk-sessä 1976 vanhempansa menettäneille lapsille neulottiin sukkia ja lapasia. Myös ulkomaille lähti piiristä avustuspaketteja, yhtenä avustuskohteena Juvan ystävyysseurakunta Järvakandi Virossa ja vuonna 1983 Kilimanjaron Kristillinen sairaalakeskus, johon lähetettiin lakanoita. Mäköiskylän piirin toiminnan alkaessa langat käsitöihin saatiin vielä osallistujien omista lam-

risulahden diakoniapiiri on perustettu 1957, perustaja Hilja valmula. kuva vuodelta 1974. yksityisomistus.

73

paista, myöhemmin piirin varoilla ostettiin langat kaupasta. Mäköiskylän piirin 50-vuotista taivalta 2005 muistellut Anneli Piikki totesi, että tämän vapaaehtoisen avustustyön antia ei ole ollut pelkkä auttaminen, vaan piiri on ollut sen toimintaan osallistujillekin antoisaa ja koonnut ihmisiä yhteen hyvän asian puolesta.

Diakoniapiirien rinnalle tuli myöhemmin myös muita vapaaehtoistyön muotoja. 1980-luku oli todellista vapaaehtoistyön organisoinnin aikaa. Juval-la alkoivat 1980 lähimmäispalvelun kurssit ja 1982 ryhdyttiin kouluttamaan vanhustyön ohjaajia eli vapaaehtoisia vanhusten kerhojen ohjaajia. Kursseilla oli osanottajia 20-30 henkeä vuosittain. Tämän päivän vapaaehtoistyö jatkuu-kin pitkälti 1980-luvun alussa luodulta pohjalta. Nykyisin vapaaehtoisvoi-min ylläpidettäviä toimintamuotoja ovat Olotila Olkihattu, Juvakodin kerho, Yhteisvastuukeräys ja edellä mainitut diakoniapiirit.

Juvan seurakuntakerho on yksi pitkäaikaisimmista yhtäjaksoisesti jatku-neista vapaaehtoistyön muodoista Juvalla. Kerho aloitti toimintansa 14. tam-mikuuta vuonna 1954 Helvi Haajasen toimesta. Kerho toimi tuolloin Vanhus-ten kerhon nimellä vanhassa seurakuntatalossa. Kerhon ohjaajina jatkoivat Haajasen jälkeen Elli Kukkonen ja Marja-Terttu Valkeavuori, kunnes vuodes-ta 1982 kerhon vetäminen siirtyi vapaaehtoisten vastuulle. Ensimmäiset kou-lutetut vapaaehtoiset ohjaajat olivat Uuno ja Aino Ahonen. Vuodesta 1985 kerhoa on vetänyt Tuulikki Ronkanen, joka vetää kerhoa edelleenkin. Viime vuosina hänen työparinaan on toiminut Anneli Piikki. Kerhon nimi muut-tui vuonna 1995 seurakuntakerhoksi. Kerholla tulee vuonna 2014 täyteen 60 toiminta vuotta.

Edellä mainittujen vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi vanhustenkerhoissa ja lähimmäispalvelussa ovat toimineet vuosien varrella muun muassa Hil-ja Valmula, Tyyne Parviainen, Simo Pulkkinen, Eeva-Liisa Laamanen, Milja Mäkitalo, Eila Hyötyläinen, Rauha Matikainen, Liisa Kankkunen, Taimi Pöy-hönen ja Terttu Jaatinen.

kirkonkylän diakoniapiiriläisiä vuonna 1980. yksityisomistus.

74

vanhustyön ohjaajia vuosilta 1989-1993. yksityisomistus.

Juvan diakoniatyön 100-vuotis juhlassa 25.8.2013 tuli esille erilaisia diakonia-työn pukuja. vasemmalta kirkkoherra Sirkka pylkkänen, diakonien vihreässä virkapaidassa Saija Grün, mustissa juhlapuvuissa Helvi Savolainen ja marja-terttu valkeavuori, elli kukkosen sininen puku edustaa vanhempaa mallia, takana läänin rovasti, kangasniemen kirkkoherra matti tolvanen ja maarit-Hannele Sutinen. kuva Hannu luostarinen, Juvan seurakunnan arkisto.

75

Pukeutuminen

Ensimmäinen diakonissan virkapuku oli saksalaisen kotirouvan asua mu-kaileva puku. Se oli ikään kuin univormu, joka viesti kantajansa tehtävää ja asennetta. Puku omaksuttiin myös suomalaisiin diakonissalaitoksiin, jot-ka suunnittelivat omat pukujen ja myssyjen mallinsa sekä koesisarille, että jo valmistuneille sisarille. Puvuista tunnisti tietyssä laitoksessa opiskelleen diakonissan. Puvut tehtiin tummasävyisistä villakankaista ja olivat varsinkin kesäisin varsin kuumia. Sortavalan Diakonitarlaitoksen järjestyssäännöissä määrättiin vuonna 1907, että laitoksen diakonittarilla tuli olla yhtenäinen puku, erikseen juhla- ja arkikäyttöä varten. Juhlapuku oli seurakunnallisia tilaisuuksia ja juhlia varten, arkipuku palvelustehtäviin. Mikäli diakonitar ei jostakin syystä halunnut esiintyä laitoksen määräämässä puvussa, hänen tuli pukeutua yksinkertaisesti ja ”välttää semmoisia pukuja ja kuoseja, jotka joko värinsä tai muotonsa puolesta osoittivat turhamaisuutta ja ovat omiaan hou-kuttelemaan turhamaisuuteen taipuvia noudattamaan hänen esimerkkiään.”

Tällä hetkellä käytössä oleva pukumalli on vuodelta 1966. Se on taiteilija Riitta Immosen suunnittelema musta juhlapuku ja se on tarkoitettu mistä ta-hansa laitoksesta valmistuneelle diakonissalle. Tämän ohella laitosten omat vanhat pukumallit ovat edelleen käytössä. Diakonissoilla oli myös 1960 – 1980 -luvuilla erilaisia virkapukuja lähinnä arkikäyttöä varten.

Diakonien virkapaita tuli käyttöön ensimmäisen valmistuneen vuosikurs-sin myötä vuonna 1955. Aluksi vaatteeseen kuului vain paidan rintamus ja kaulus, mutta myöhemmin ryhdyttiin valmistamaan kokonaisia paitoja. Naispuolisilla diakoneilla on ollut paidan lisäksi käytössä erilaisia jakku-pukuja.

Diakonissojen virkapukeutuminen alkoi vähentyä 1970-luvun lopulla ja virkapuku korvattiin usein siviilivaatteilla. Nykyisillä työntekijöillä, sekä miehillä että naisilla, sekä diakoni- että diakonissakoulutetuilla on viran tun-nuksena diakoneilta tutuksi tullut vihreä paita, jonka kaulakappaleessa on valkea panta. Pantapaidaksi kutsutun virkapaidan käyttö on tilannesidon-naista, mutta pakollista se ei ole. Viranhaltija päättää itse, milloin käyttää virka paitaa. Vihreä väri – elämän väri – on diakoniatyöntekijöiden tunnus.

76

Diakoniatyön viranhaltijat Juvalla

waivio, kuStaa rikHarD

Kustaa Waivio syntyi 13.1.1880 Laitilassa. Juvalle hän tuli suntio-diakoniksi seu-rakunnan kirkonkirjojen mukaan 22.12.1909 Turusta ja sinne hän palasi 12.8.1911.

armiiDa pakarinen

Ensimmäinen Juvalle tullut diakonissa. Pakarinen tuli Viipurin diakonissa-laitoksesta. Välikirja kirjoitettiin Juvan seurakunnan diakonaattiyhdistyksen ja Viipurin diakonissalaitoksen välillä 6.4.1913. Täyttä varmuutta Juvalla työskentelyajasta ei ole.

kortelainen, riitta kaiSa (katri)

Kortelainen syntyi 1.2.1888 Iisalmessa. Juvalle hän tuli seurakunnan kirkon-kirjojen mukaan 3.9.1919. Välikirja Juvan seurakunnan diakonaattiyhdistyk-sen ja Sortavalan diakonitarlaitoksen välillä on kirjoitettu 1.10.1919. Juvalta Kortelainen muutti 18.6.1920 Kiuruvedelle.

Suikkanen, Siiri maria

Siiri Suikkanen syntyi Säämingin seurakunnassa 20.3.1908. Välikirja Sortava-lan diakonissalaitoksen ja Juvan seurakunnan diakoniatoimikunnan välillä on päivätty 15.9.1931. Kirkonkirjojen mukaan hän muutti Juvalle 7.11.1931 ja palasi Sortavalaan 15.6.1933. Suhtautuminen Siiri Suikkaseen oli papiston puolelta ristiriitainen eikä hänen työpanokseensa oltu täysin tyytyväisiä.

leHtelä, Helmi Helena

Helena Lehtelä oli syntynyt 25.8.1907 Luopioisissa. Juvan seurakunnan kir-konkirjojen mukaan hän tuli Juvalle 23.5.1933 Luopioisista ja muutti Kan-kaanpäähän 14.12.1937. Diakoniatoimikunnan kokouspöytäkirjan mukaan hän oli tullut Juvalle 1.3.1933. Juvalla hän onnistui ahkeruudellaan lunasta-maan diakonissalle asetetut korkeat odotukset. Lehtelä haki uutta paikkaa vuonna 1936 ja sai sen. Seurakunnan mielestä hän ei voinut lähteä ennen irtisanomisajan loppua, ellei saisi tilalleen virkaatekevää diakonissaa.

leHtimäki, aune

Lehtimäki oli Juvalla väliaikaisena diakonissana. On mahdollista, että hän juuri oli Lehtelän viransijainen, mikäli Lehtelä jätti virkansa ennen irtisano-misajan loppua. Lehtimäestä ei ole säilynyt tietoja. Työsuhde seurakunnan palveluksessa päättyi 15.12.1936.

77

kanerva, aino Sallima

Aino Kanerva syntyi 12.12.1909 Pyhärannassa. Juvalle hän muutti kirkon-kirjojen mukaan 16.12.1936 Haukivuorelta. Kuitenkin jo maaliskuussa 1937 hän pyysi eroa siirtyäkseen kunnan palvelukseen. Ero myönnettiin 10.3.1937 alkaen. Ilmeisesti Kanerva työskenteli Juvan kunnan palveluksessa reilun vuoden verran, sillä kirkonkirjojen mukaan hän muutti 1.6.1938 Raumalle.

kurki, aino maria

Aino Kurki syntyi 18.9.1905 Jääskessä, josta hän myös muutti kirkonkirjojen mukaan Juvalle 19.7.1937. Diakoniatoimikunnan pöytäkirjan mukaan hän tuli Juvalle kuitenkin jo 6.3.1937. Koulun johtajatar Elsa Wennervirta saat-toi hänet Juvalle. Välikirja allekirjoitettiin samassa yhteydessä. Juvalla Kurki työskenteli kuusi vuotta, jonka jälkeen hän anoi siirtoa kotikuntaan eli Jääs-ken seurakuntaan eli työsuhde päättyi 1943.

leinonen, olGa vappu

Olga Leinonen syntyi 27.11.1911 Paltamossa. Juvalle tullessaan hän oli Hä-meenlinnassa kirjoilla. Juvalle Leinonen muutti kirkonkirjojen mukaan 15.1.1938, mutta sisar Kurjen vuosikertomuksessa hänen mainitaan tulleen jo huhtikuun alusta 1937. Välikirja on puolestaan kirjoitettu 1.1.1938. Joka tapauksessa hän tuli Juvalle juuri perustettuun toiseen diakonissan virkaan. Olga Leinonen sanoutui irti virastaan 1.7.1944 lähtien ja muutti 29.11.1944 Kuusankoskelle. Osan virkavuosistaan Olga Leinonen oli toiminut lääkintö-hallituksen määräyksestä kunnan palkkalistoilla.

HaaJanen, Helvi aliina

Helvi Haajanen syntyi 8.6.1912 Mäntyharjulla. Juvalle hän tuli 15.8.1944 juuri Mäntyharjulta. Vuoden 1945 alussa hän toimi kolme kuukautta lääkintöhalli-tuksen määräyksestä Juvan kunnan kiertävänä hoitajana ja sen jälkeen siirtyi seurakunnan palvelukseen. Haajanen oli Juvalla yksi pitkäaikaisimmista dia-konissoista. Hän asui seurakuntatalon yläkerrassa kirkonkylällä. Aluksi hän toimi yksin, mutta vuodesta 1952 lähtien toisen diakonissan työparina. Haa-jasen aluetta oli eteläinen osa Juvan kunnasta ja kirkonkylä. Hän piti Juvalla myös kristillistä tyttökerhoa 15 vuotta. Haajanen jäi eläkkeelle 1975.

kukkonen, elli annikki

Elli Kukkonen syntyi Juvalla 1926. Hän opiskeli diakonissaksi Pieksämäellä vuosina 1948-1952 ja valmistumisensa jälkeen työskenteli puoli vuotta sai-raalassa. Sairaalatyö sopi hänelle, mutta kirkkoherran yhteydenotto Juvalta sai muuttamaan takaisin kotikuntaan. Työsuhde Juvan seurakunnassa alkoi 1.12.1952. Elli Kukkosen aluetta oli pohjoinen osa Juvan kunnasta. Hän asui työvuosinaan Vuorenmaalla. Myös Elli Kukkonen teki pitkän uran Juvalla

78

diakonissana. Diakonissan työ sopi hänelle, sillä omien sanojensa mukaan hän on arkinen ihminen, jolle käytännön työt sopivat. Hän jäi virastaan eläk-keelle 1986.

valkeavuori, marJa-terttu

Marja-Terttu Valkeavuori syntyi 1941 Sysmässä, Itä-Hämeessä. Valmistu-misensa jälkeen hän työskenteli Pertunmaalla kolme vuotta ja Leivonmäen ja Luhangan seurakuntien yhteisenä seurakuntasisarena. Kun virka Juvalle tuli haettavaksi Marja-Terttu Valkeavuori sattuikin olemaan ainoa hakija ja sai paikan. Hän tuli Juvalle töihin 1. helmikuuta vuonna 1977. Valkeavuo-ren ominta aluetta seurakuntasisaren työssä olivat vapaaehtoistyön kehittä-minen ja kehitysvammatyö. Valkeavuori jäi virastaan eläkkeelle 2001, mutta jatkaa edelleen seurakunnan vapaaehtoisena työntekijänä.

riipiranta, reetta-Sari Hannele (oS. kemppainen, Juvan vuoSina parkkinen)

Reetta Riipiranta, syntynyt 1960, tuli Juvan seurakuntaan töihin Elli Kukko-sen jäädessä eläkkeelle 1986. Hän aloitti työt 1.9.1986. Riipirannan alueena oli pohjoinen ja läntinen alue, sekä kirkonkylä pohjoispuoli. Hänelle kuuluivat Yhteisvastuunkeräysjohtajan tehtävät, näkö- ja kuulovammaiset, kriminaali-työ, romanit ja kunnan vanhainkoti. Riipiranta oli virassa 31.12.2002 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi Muonion ja Enontekiön seurakuntien diakonissaksi. Riipiranta oli Juvalla viimeinen diakonissa.

laakSo, kaiSa (oS. miettinen)

Laakso, syntynyt 1964, toimi Juvalla 1.10.1988 - 8.7.1989 Reetta Riipirannan äitiysloman sijaisena.

alHo-laamanen, Sirkku Hannele

Sirkku Alho-Laamanen, syntynyt 1967, toimi Juvan seurakunnassa diakoni-na 21.8.2002 – 16.12.2004 välisenä aikana.

tarvonen, rauni tellervo

Rauni Tarvonen, syntynyt 1964, tuli Juvan seurakuntaan diakoniksi 1.6.2004. Perinteisen diakoniatyön tehtävien rinnalla vastuualueina olivat muun mu-assa kehitysvammatyö, sairaalasielunhoito ja ystävyysseurakuntatyö. Tarvo-nen toimi virassa 10.8.2008 saakka, jolloin hän siirtyi diakonin virkaan Hau-kivuorelle. Vuodesta 2000 alkaen Tarvonen opiskeli työn ohessa teologiaa avoimessa yliopistossa sekä Joensuun teologisessa tiedekunnassa. Valmis-

79

tuttuaan helmikuussa 2011 hän tuli 1.5.2011 uudelleen Juvan seurakuntaan töihin, tällä kertaa ensin teologiksi, sitten 22.5.2011 alkaen seurakuntapasto-riksi. Työsuhde Juvalla kesti 31.1.2012 saakka, jonka jälkeen hän siirtyi Piek-sämäelle kappalaisen viransijaiseksi.

reponen, aino katri marJa

Aino Reponen, syntynyt 1979, aloitti Juvan seurakunnassa diakoniatyönte-kijänä 24.2.2004. Hän on edelleen virassa, mutta ollut viimeiset vuodet äi-tiyslomalla. Ainolle on työssä tärkeää olla heikomman puolella. Työn suuria kysymyksiä on se, kuinka nämä heikommat löydetään avun piiriin. Hänelle työn keskeisin kohde ovat köyhät ja tämä määritelmä pitää sisällään myös muunlaista puutetta, kuin aineellista, sillä tämän päivän ”hyvinvointiyhteis-kunnassa” osattomuutta on monella tasolla.

Sutinen, maarit-Hannele (oS. Himanen)

Maarit-Hannele Sutinen on syntynyt Juvalla 1965. Sutinen opiskeli kirkon nuorisotyön ohjaajaksi 1984-1987 Pieksämäellä Sisälähetysseuran opistossa. Hän työskenteli sen jälkeen SOS -lapsikylässä 1987-1989 ja Kuopion Alavan seurakunnassa 1989-1998 nuorisotyönohjaajana. Kuopion vuosiin sijoittuivat myös diakoniatyön opinnot 1992-1994 Pieksämäen Kasvattajaopistossa. Tie toi takaisin Juvalle vuonna 2008 ja hän aloitti Juvan seurakunnan diakonia-työntekijänä 7.1. Diakonin virkaan hän tuli Rauni Tarvosen jälkeen. Maarit-Hannele Sutisen työkenttään kuuluu kehitysvammatyön lisäksi kriisityö.

Grün, SaiJa

Saija Grün on syntynyt 1975 ja kotoisin Kontiolahdelta. Hän valmistui vuon-na 1998 diakoniksi Pieksämäen diakonia- ja kasvattajaopistosta ja työskenteli 1998-1999 Varkauden seurakunnassa. Sen jälkeen hän opiskeli vielä sairaan-hoitajaksi ja terveydenhoitajaksi Pieksämäellä erikoistuen huumetyöhön. Ju-valla hän aloitti 5.1.2009 Aino Reposen viransijaisena. Saija Grünille ominta työtä ovat päihde- ja mielenterveystyö, jota tehdään asiakastapaamisissa ja päiväkeskuksissa, mutta myös paljon asiakkaiden kotona. Asiakkaita tue-taan arjessa. Tätä työtä ei voi tehdä toimistosta käsin ja Saija Grün pitääkin diakoniatyön tekijän tärkeimpänä tehtävänä jalkautumista asiakkaiden luo.

80

Pieni sanasto

AgraffipinsetitPinsetit haavahakasten poistoon.DiakoniTermi tulee kreikankielen sanasta ja tarkoittaa palvelijaa. Mainitaan Raamatussa ensimmäistä kertaa Apostolien teoissa kuudennessatoista jakeessa. Termi on tarkoittanut katolisena aikana pappisvihkimyksen saanutta pappia, joka toimi palvelutehtävissä. Luterilaisen kirkon aikaan 1900luvun alussa diakonit olivat miehiä virka. Tänä päivänä diakoni on diakonisen sosiaalityön asiantuntija. DiakonissaSeurakunnan työntekijä, jolla on sairaanhoitajan koulutus. Aluksi diakonissat olivat vain naisia. Tänä päivänä diakonissat ovat diakonisen hoitotyön asiantuntijoita.Diakonian virkaSeurakunnan virka, jota hoitaa diakoniatyön tekijä eli diakoni tai diakonissa. Vuonna 1982 diakonissan ja diakonin virat yhdistettiin yhdeksi diakonian viraksi.DiakonitarSortavalan Diakonissalaitoksen vastine diakonissanimitykselle. Nimitys jäi vähitellen käytöstä vuoden 1916 jälkeen. Sortavalan Diakonissakodin nimi oli vuosina 1907-1925 Sortavalan

Diakonitarlaitos. Diakonitarnimessä voidaan nähdä myös pyrkimys erottaa laitos ja seurakuntadiakonian virassa toimivat henkilöt toisistaan. Diakonissat toimivat diakonissalaitoksissa, diakonittaret seurakunnissa.FilantropiaIhmisystävyys, hyväntekeväisyys.FormalisointiDesinfiointi.IrrigatorHuuhtelukannu.KarottiSoikea vati tai kulho, voi tarkoittaa myös sokeriastiaa.KastrulliTasapohjainen keittoastia, kasari.MahdrassipussiPatjapussi.SeurakuntasisarSuomenkielinen vastine diakonissanimitykselle. Termi otettiin käyttöön Oulussa tarkoittamaan seurakunnissa toimivia sisaria. Nimitys yleistyi käyttöön vähitellen koko maahan, mutta jäi epäviralliseksi.VälikirjaSopimus diakonissan työskentelystä seurakunnan diakoniatoimikunnan ja diakonissalaitoksen välillä.

81

Lähteet

Haastattelut5.2.2013 Kukkonen, Elli. Juvan seurakunnan diakonissa, eläkkeellä.5.2.2013 Valkeavuori, Marja-Terttu. Juvan seurakunnan diakonissa, eläkkeellä.12.6.2013 Sutinen, Maarit-Hannele. Juvan seurakunnan diakoni.12.6.2013 Grün, Saija. Juvan seurakunnan diakoni. 30.9.2013 Rauni Tarvonen. Juvan seura kunnan entinen diakonia-työntekijä.

Painetut ja painamattomat lähteetAurora Karamzin. Aristokratian elämää. (2006) Espoon kaupungin museon tutkimuksia 7. Otava.Kirkon tilastollinen vuosikirja 2011. Kirkkohal-litus. Suomen evankelisluterilainen kirkko. Helsinki.Kansanaho, Erkki (1964): Suomen Kirkon Sisälähetysseuran historia. Sortavalan aika 1905-1944. Suomen Kirkon Sisälähetysseura. Pieksämäki.Kinnunen, Erkki – Lyytinen, Eino – Soikka-nen, Hannu – Vihola, Teppo (2006): Savon historia VI. Heimomaakunnista maakuntien Eurooppaan 1945-2000. Savon Säätiö. Gum-merus Kirjapaino Oy.Korpela, Saija (Toim.) (2008): Rakkauden virassa. Diakonian ammattilaisten viisi vuosikymmentä. Minerva Kustannus Oy. Hämeenlinna. Nuutinen, Joel (1926): Terveys- ja sairashoi-to. Juvan kunnan kunnalliskertomus vuodelta 1926. Mikkelin työväen kirjapaino.Nuutinen, Joel (1931): Kunnanlääkärin ja koululääkärin kertomus. Juvan kunnalliskertomus vuodelta 1931. Mikkeli Oy Painon kirjapaino.Nuutinen, Joel (1932): Kunnanlääkärin ja koululääkärin kertomus. Juvan kunnalliskertomus vuodelta 1932. Mikkelin työväen kirjapaino.

Juvan srk:n arkistoDiakonaattitoimikunnan pöytäkirjat. II Ccd.Diakoniatyön kertomukset 1937-1973. II De.Diakoniatyön pöytäkirjat 1913-1984. II Ccb.Diakoniatoimikunnan pöytäkirjat 1977-1979. IICcb.Diakoniatyön johtokunnan pöytäkirjat 1979-1984. II Ccb.Juvan seurakunnan kirkonkirjat.Kirkkoraadin pöytäkirjat. Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1871-1933. II Cb 1.Piispantarkastuspöytäkirjat. Piispantarkas-tukset, pöytäkirjat 1797-1984. II Cd.

Nuutinen, Joel (1934): Kunnanlääkärin ja koululääkärin kertomus. Juvan kunnalliskertomus vuodelta 1934. Länsi-Savon kirjapaino. Mikkeli.Piikki, Anneli (2005): Mäköiskylän diakoniapiiri 50-vuotias. Juhlapuhe piirin vuosijuhlassa.Poppius, Liisa – Teittinen, U. K. – Huttunen, Veikko (1957): Juvan historia. Juvan seura-kunta & Juvan kunta. Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino. Pieksämäki.Ruotsalainen, Kari – Kantele, Liisa (2011): Sairaanhoidosta velkaneuvontaan. Pieksämäellä vuosina 1949-1995 valmistuneiden diakonissojen kertomuksia opiskelusta ja työstä. Diakonia-ammattikorkeakoulu. Helsinki.Vappula, Kari (2009): Rientäkää, älkää pysähtykö. Laitosdiakoniaa 70 vuotta Viipurissa ja 70 vuotta Lahdessa. Lahden diakoniasäätiö. Forssa.Wirilander, Hannele (2009): Diakonian alku-aika Mikkelissä & Sadan vuoden kehityslin-jat. Hädän keskellä, ihmisen vierellä. Poimintoja Mikkelin diakoniatyön 100vuotiselta taipaleelta. Kopiopiste. Wirilander, Hannele (2008): Savolaiset kir-kon ohjauksessa. Savon historia IV. Uudistuksiin heräävä Savo 1870 – 1918. Savon säätiö. Gummerus kirjapaino Oy. Jyväskylä.

82

Documents

Juvan seurakunta - Diakoniatyön historiikki