View
240
Download
6
Category
Preview:
Citation preview
Sarelasta
Leevi Sarela ja Salme
Laukkonen ja Taito Salmi
Kuulosalla Pertti Talka
Sarelassa 1.6.2010
Laatokan Mantsinsaarelta
Saimaan Kuivaniemelle
Leevi: Meidän suvun alkuperäinen
nimi oli Vostrakoff. Tämä Sarela on
otettu jo ennen sotia, 1930-luvulla. Toi-
nen isän veljistä otti sukunimen Penso ja
toinen sukunimen Hulmela. Suomalais-
ten nimien käyttöönotto oli Salmissa
suoranainen suuntauksensa. Kannaksella
vaikutti yksi Pimenoff, joka ajoi tätä
suomalaistamisasiaa, ja tämä toiminta
todennäköisesti heijastui myös Laatokan
toiselle puolelle, Salmiin. Ei ole tiedos-
sa, ilmenikö tässä ihan painostusta. Isän
etunimi oli Nikita, hänen isänsä oli Gri-
gori ja isoisänsä oli Timo eli Timofei.
Äidin etunimi oli Klaudia ja tyttö-
nimi oli Pashke. Minusta se Paschke ei
ole venäläinen nimi, vaan pikemminkin
englantilainen tai ranskalainen. Sitä ni-
meä on paljon Australian puhelinluette-
loissa. Karjalassahan on ollut kautta ai-
kojen ihmisiä vaikka mistä: Englannista,
Ranskasta, Keski-Euroopasta. Äiti oli
kotoisin samasta kylästä kuin isä, mutta
kylän toisesta päästä. Se meidän kotikylä
Salmin Mantsinsaarella oli Työmpäisten
kylä ja oli sen saaren eteläisin kylä. Se
Mantsinsaarihan on pitkänomainen poh-
jois–eteläsuunnassa. Valto A. Peiponen,
joka on itsekin Mantsinsaaren evakkoja,
on toimittanut isonpuoleisen kirjan ni-
meltä Laatokan Mantsi, härkäuhrin saa-
ri.
Mitä muistelen vanhempiemme ker-
toneen, niin talvisodan jälkeen me oltiin
evakossa kai jossain tuolla Savossa.
Mantsinsaarelaisia on sijoitettu aika pal-
jon Juankoskelle. Jatkosodan aikana me
joka tapauksessa oltiin evakossa Karttu-
lassa. Mutta sodan loputtua isä osti tilan
Uus-Värtsilästä, ihan parin kilometrin
päästä rajasta. Sillä tilalla ei ehditty teh-
1
dä käytännössä mitään. Kaksi viljasatoa
saatiin. Se oli hallainen paikka, ja kun
halla vei viljan, isä osti tilan Mäntyhar-
julta Mynttilän kylästä. Pellot siellä oli-
vat kivisiä. Meidän perhe oli Mynttilässä
pari vuotta ja sitten mentiin vuokralle
Savitaipaleen Heituinlahteen, missä taas
oltiin pari vuotta. Ja sen jälkeen tultiin
tänne Kuivaniemeen huhtikuussa 1953.
Ennätin itse asua täällä suunnilleen kol-
metoista vuotta. Heti koulusta päästyäni
rupesin räpeltämään metsätöitä. Nykyi-
sin ajateltuna se semmoinen yrittäminen
tuntuu hiukan huvittavalta, mutta ei tun-
tunut silloin. Vuonna 1966 läksin Aust-
raliaan, ja siellä minä asun nykyäänkin.
Sukulaiskosketuksia niukasti
Taito: Oliko teillä täältä kosketuksia
sukulaisiin tai muihin salmilaisiin?
Leevi: Kyllä niitä kosketuksia oli
hyvin vähän. Sukulaisia kävi joskus ke-
sällä, mutta talviaika meni niin ettei ollut
minkäänlaista yhteydenpitoa. Sukulaisia
oli täällä etelässä Lahdessa ja Karhulas-
sa. Ja pohjoisempana heitä oli Oulun lää-
nissä Iissä ja Kuopion läänissä Juankos-
kella ja Varkaudessa. Yksi mielenkiin-
toinen pikku tapaus. Isän sisko Eeva asui
Juankoskella, ja minä en tiennyt että sel-
laista henkilöä on olemassakaan. Mutta
Australiassa yksi työkaverini, joka oli
kotoisin Juankoskelta, kertoili kotikylän-
sä tapahtumista minun kuulteni yhdelle
toiselle työkaverille ja mainitsi hänelle,
että ”Kätsyrin yhdeksänkymmentä vuot-
ta vanha mummo on kuollut”. Minä en
puuttunut siihen keskusteluun, mutta se
tieto alkoi minua jotenkin vaivaamaan.
Ja kun myöhemmin kysyin että kuka tä-
mä Kätsyrin mummo oikein oli, niin se
olikin minun tätini. Tämmöisen sattuman
kautta sain tiedon tädistäni, kun hän oli
jo kuollut.
Ikoni nurkassaan vieläkin
Taito: Oliko teillä täällä sitä tavan-
omaista karjalaisten ortodoksien esineis-
töä: ikoni ja lampukka ja käspaikat eli
kirjaillut pellavaliinat?
Salme: Käspaikkoja meillä ei ole
ollut koko aikana. Ikonia meillä ei ollut
esillä alkuvuosina, mutta meidän äiti toi
toisen ikoneistaan tänne joskus 1970–80-
lukujen paikkeilla. Oli perinyt ne omalta
äidiltään. Se äidin tuoma ikoni on tuolla
sisällä nurkassaan vieläkin, mutta lam-
pukkaa ei ole. Se ikoni on niitä asioita,
joita ei muuteta.
Taito: Oliko teillä myös tapana teh-
dä ristinmerkkiä?
Leevi: Kotioloissa ei tehty ristin-
merkkiä, mutta kirkossa tehtiin. Minä to-
sin en ole paljoa kirkossa käynyt, vaikka
vanhemmat kävivät. Mutta ne kerrat, mi-
tä olen kirkossa käynyt, olen tehnyt ris-
tinmerkin. Se tapahtuu samalla tavalla ja
samasta syystä kuin muukin mukautumi-
nen. Jos menen kylään, otan kengät pois
jalasta. Kun ollaan kylässä, eletään isän-
täväen sääntöjen mukaan.
Taito: Onko Australiassakin orto-
doksisia kirkkoja?
Leevi: Kyllä on. Minun kotoani Sur-
face Paradisessa on lähimpään ortodok-
sikirkkoon vain kolmisen kilometriä.
Siellä en ole käynyt sisällä, mutta ulkoa
olen sen rakennuksen nähnyt. Ne sikäläi-
set seurakuntalaiset ovat etupäässä kreik-
kalaisia, koska Kreikassa on ortodoksi-
nen kirkko – en tiedä kuinka suuri, mutta
voimakas kuitenkin. Ja ortodoksikirk-
koahan on ennen sanottukin kreikkalais-
katoliseksi kirkoksi.
Taito: Ortodokseilla on paitsi kris-
tikunnan yhteisiä myös omia kirkollisia
juhlapyhiä. Oletteko te viettäneet niitä?
Salme: Elämä on kouluttanut ja
tuolla maailmalla niitä ortodoksisia juh-
lapyhiä ei ole tullut erikseen pidettyä. Ja
omalta osaltani asia on vielä niinkin, että
olen aina tehnyt vuorotyötä sairaaloissa.
Minulle on sama onko se jouluaatto tai
juhannusaatto – minä lähden töihin aina
silloin kun on työvuoro. Joskus sitten
maanantaina pidän pyhän, kun kaikki
muut ovat töissä. Se toimeentulo on
kumminkin niin kuin tärkeintä.
Merraksen minirippikoulussa
Salme: Täällä Kuivaniemessä me
oltiin kirjoilla Lappeenrannan ortodoksi-
sessa seurakunnassa. Ja siellä me tuon
Leevin kanssa ollaan päästy ripillekin sa-
mana päivänä. Leevin piti mennä ripille
jo vuosi aikaisemmin, mutta mihinkähän
rokkoon tämä sitten sairastui. Ei päässyt.
Ja minä puolestaan menin ripille vuotta
aikaisemmin kuin oli määrä. Meidän rip-
pi-isänä oli Leo Merras. Hän on myös
vihkinyt avioliittoon meidän vanhimman
siskon Sylvin sekä siunannut hautaan
isän. Äidin kuollessa Merras ei enää ol-
lut pappina. Meidän vanhemmat on hau-
dattu Lappeenrannan ortodoksiseen hau-
tausmaahan. Isä oli syntynyt 1902 ja
kuoli 1978. Äiti oli syntynyt 1911 ja
kuoli 1994.
Taito: Millainen se teidän rippikou-
lunne oli?
Salme: Me saatiin sitä opetusta orto-
doksisella kirkolla, siellä Lappeenrannan
Linnoituksessa. Yleensä sitä rippikoulua
piti olla kaksi viikkoa ja päivisin, mutta
sillä kertaa tilanne oli poikkeuksellinen
ja se meidän rippikoulu oli sellainen mi-
nirippikoulu, kevennetty versio. Merras
oli silloin sairaana ja oli ihan sairaalassa
eikä hänelle ilmeisesti saatu sijaista. Hän
tuli sieltä sairaalasta iltaisin meitä opet-
tamaan. Meitä oli kymmenkunta: viitisen
oppilasta Lappeenrannasta ja viitisen
Imatralta.
Leevi: Eikä me käyty siinä rippikou-
lussa edes joka päivä. Meillä oli kyllä
oma moottorivene, mutta sillä ei täältä
paljoa ajeltu. Käytiin ehkä vain kaksi tai
kolme kertaa. Se opetus jäi sikäli kyllä
retuperälle. Meille kerrottiin uskonasioi-
ta ja meitä neuvottiin elämän kysymyk-
sissä, minun muistaakseni jopa aviolii-
tosta. Annettiin hyvin asiallista arkitie-
toa, ei kovinkaan paljon pelkkää morali-
sointia että ”tee sitä tai tee tätä”. Minulle
jäi sellainen muistikuva, että se oli hyvin
selkeätä asiaa. Hiukan selvitettiin myös
sitä jumaluusoppia, mutta sitä aikaahan
oli erittäin rajoitetusti. Toisaalta me ei
tiedetä, millaista se ortodoksisen seura-
kunnan rippikoulu oli yleensä.
Taito: Oliko teillä kansakoulussa
omat uskontotunnit?
Salme: Kun me tultiin tänne Meren-
lahden kouluun, ne opettajat kysyivät,
haluttiinko me se ortodoksinen uskonto-
tunti, mutta isä ja äiti sanoivat, ettei mei-
dän tarvitse erottua joukosta. Niinpä me
oltiin niillä normaaleilla uskontotunneil-
la. Ja pyhäkoulun kanssa sama juttu. Jo-
ka pyhähän me käytiin luterilaisessa py-
häkoulussa Illukansaaressa Vanhallapel-
lolla. Eikä siellä kukaan meitä ihmetellyt
tai erotellut. Päinvastoin: tervetuloa! Il-
lukansaaressa oli silloin paljon asukkaita
ja Illukansaaresta tuli meille tuttu paik-
ka.
Ja mehän osallistuttiin Illukansaaren
kinkereihinkin. Muistan, että minäkin
kävin Väkevällä ja olisinko käynyt Van-
hallapellollakin. Muistan kun Väkevällä
oltiin ja minä pelkäsin koko ajan että mi-
tä se pappi sitten minulta kysyy. En enää
muista sitä kysymystä, mutta kyllä minä
kumminkin osasin siihen vastata. Isä ja
äiti halusivat sulautua siihen yhteiskun-
taan missä elettiin, vaikka kovasti muis-
teltiinkin sitä Karjalaa ja sanottiin että
lähdettäisiin vielä Karjalaan takaisin.
Leevi: Ja mehän oltiin luterilaisilla
kinkereillä niillä muillakin evakkopaik-
kakunnilla. Ei siinä tullut mieleen eri-
tyisesti se oma uskonto. Sitä oltiin mu-
kana paikalla, koska kerran ne kinkerit
oli. Ei siinä sen kummempaa.
Nimittelyä ei juuri nimeksikään
Taito: Miten koulutoverit suhtautui-
vat teihin? Nimiteltiinkö teitä ryssiksi?
Leevi: Tuo oli hyvä kysymys, mutta
ei minulla ole mitään kielteistä mieliku-
vaa, ei ainakaan suuremmin. Ainahan si-
tä on lapsien kesken kaikenlaista pientä,
mutta ei me koettu kuitenkaan mitään
todellista painostusta. Eikä koettu sitä
myöskään opettajilta. Ei täällä Merenlah-
della, missä kävin viimeiset luokat, eikä
niissä meidän aikaisemmissakaan evak-
kopaikoissa.
Salme: Ei minullakaan ole valitta-
mista. Minusta meihin suhtauduttiin iha-
nasti. Ja kun läksin tuonne maailmalle,
Helsinkiin ja muualle, niin ei sielläkään
ollut mitään ikävyyksiä. Minua sanottiin
ensimmäisen kerran ryssäksi Pohjan-
maalla joskus 1970- ja 80-lukujen vaih-
teessa. Olin siihen aikaan perushoitaja-
yhdistyksen puheenjohtajana ja minulla
oli siinä tehtävässäni sellainen kanta,
etten ajanut kenenkään yksityistä etua
vaan pyrin ajamaan yhteistä etua. Tästä
yksi minua ylempi ja minua vanhempi
työtoveri ärtyi ja nimitteli minua. Minä
en reagoinut siihen mitenkään, ja se oli-
kin ainoa kerta kun semmoista ilmeni. Ja
siihen oli mennyt Karjalasta lähdön jäl-
keen melkein neljäkymmentä vuotta.
Taito: On surkuhupaisaa, että myös
luterilaisia evakkoja saatettiin ryssitellä.
Leevi: Lapsien kohdalla nämä kiel-
teiset asenteet ymmärtää. Jos kotona pu-
hutaan jotain tämmöistä, lapsi toistaa sen
monesti ihan ymmärtämättään. Me ihmi-
set ollaan tällä tavalla rakennettuja. Ja
tätä samaa tapahtuu joka puolella maa-
palloa. Olen ollut ikäni rakennustyömail-
la. Varsinkin Australiassa puhetyyli on
semmoinen että parhaallekin ystävälle
voidaan sanoa you bastard elikkä ”sen-
kin äpärä” eikä se kuitenkaan merkitse
mitään. Mutta jos sanot sen saman vää-
rässä paikassa, niin saat turpiisi. Ihan sa-
moilla sanoilla on eri tilanteissa eri tun-
nelataus, varsinkin englannissa, suomes-
sa vähemmän. Tuota Salme-siskoani ha-
luttiin tuossa yhteydessä varmasti lou-
kata, mutta jossain toisessa yhteydessä
moisella ei olisi ollut mitään merkitystä.
Karjalan kieli komeaa kuulla
Taito: Puhuivatko vanhempanne si-
tä Salmin murretta eli oikeammin aunuk-
senkarjalaa?
Pertti: Minä voin vastata: kun kuu-
losteli heidän keskinäistä puhettaan, niin
kyllä se oli sieltä Salmista lähtöisin.
Mutta kyllä oli komeaa kuulla, kun näi-
den äiti puhui sitä karjalan kieltä. Siinä
oli justiin se sen alueen karjalainen soin-
ti, sanat ja puhetapa ja kaikki.
Leevi: Muistan meidän äidinäidin,
Afrosinja Paschken. Hän kuoli, kun olin
20-vuotias ja olin armeijassa. Kun hän
puhui, hän todennäköisesti puhui sitä
karjalaa aivan siinä puhtaassa alkuperäi-
sessä muodossa. Siinä oli suuri ero jopa
meidän vanhempiinkin nähden. Mutta
uskon kyllä tuohon mitä Perttikin sanoi.
Ei se tosiaan ollut tämän paikkakunnan
puhetta. Paikkakuntalaisista näki, että he
eivät aina ymmärtäneet kaikkia meidän
isän ja äidin käyttämiä sanoja, ja se sal-
milainen ääntämyskin oli niin toisenlais-
ta. Nuoremman polven ihmisenä sen ti-
lanteen näki ikään kuin kaksilla silmillä.
Sitä ei kyllä ajatellut siihen aikaan, mutta
näin se oli.
Taito: Osasivatko vanhempanne ve-
näjää?
Leevi: Isä osasi, mutta äiti ei. Isä oli
syntynyt siihen aikaan, kun oli käynnissä
sen Raja-Karjalan venäläistäminen. Hän
kävi useamman vuotta venäläistä koulua.
Mantsinsaarella oli kumpiakin, suoma-
laisia ja venäläisiä. Siinä Mantsinsaari-
kirjassa on tarkemmin tästäkin.
Salme: Mutta venäjästä puheen ol-
len. Kun oltiin Värtsilässä, Silja-sisko
aloitti keskikoulun, joka toimi naapuri-
kunnassa Tohmajärvellä, ja siellä Toh-
majärvellä luettiin ensimmäisenä vieraa-
na kielenä venäjää. Mutta kun tultiin
Mynttilään Mäntyharjulle, siellä ei tie-
tenkään luettu venäjää, ja Silja joutui
muuttamaan Lahteen, missä opetettiin
venäjää. Meillä oli sukulaisia Lahdessa,
muun muassa äidin äiti sekä äidin veli
vaimonsa kanssa, ja Silja pääsi asumaan
heidän luokseen. Hän kävi keskikoulua
neljä vuotta, mutta kun hän oli kova ikä-
vöimään eikä se koulu mennyt hyvin,
hän keskeytti sen.
Taito: Tuo Pertti tietää, että Lap-
peenrannassa luettiin poikalyseossa pak-
kovenäjää hyvin legendaarisissa olosuh-
teissa ja minä olen yksi niistä oppilaista.
Tiedoiniekan hattu
Taito: Nyt väliin pieni kahvipöytä-
puhe tällä aurinkoisella pihamaalla. Olen
itse tverinkarjalaisen heimopataljoona-
laisen poika, joten te Sarelat olette oike-
astaan minun heimoveljiäni. Kielen puo-
lesta te olette tavallaan heimoserkkujani,
koska tverinkarjalaisten kieli on Suojär-
ven ja useimpien muiden rajakarjalaisten
pitäjien karjalaa eli varsinaiskarjalaa,
kun taas Salmin karjala on aunuksenkar-
jalaa eli livviä. Varsinaiskarjalan laita on
nykyisin kiikun kaakun, mutta aunuksen-
karjala on tavallaan nousussa.
Karjalan Kielen Seura on äskettäin
käännättänyt karjalaksi Tove Janssonin
kirjan Taikurin hattu nimellä Tiedoinie-
kan hattu. Näitä Muumi-kirjoja aiotaan
kääntää vielä lisääkin. On kiinnostavaa,
että tällainen käännöstoiminta on aloitet-
tu suomenruotsalaisen kirjailijan teoksel-
la, sillä juuri Ruotsi 1600-luvun valloi-
tuksillaan sotki Suomen ortodoksisten
karjalaisten asioita melkoisesti ja lennätti
puolet heistä pakosalle Tverin kuverne-
menttiin. Mutta tässä on nyt joka tapauk-
sessa se Tiedoiniekan hattu teille tuliais-
lahjanani. Minäkin olen päässyt kuule-
maan karjalaa melkoisesti, ja toivotta-
vasti äännän kohtalaisesti tätä takakan-
nen tekstiä: ”Muumipeigoi da hänen do-
varišat löytäh mäin n’okas korgien mus-
tan hatun…” Eli suomeksi jotensakin
näin: muumipeikko ja hänen toverinsa
löytävät mäen harjalta korkean mustan
hatun. – Mutta lukekaa itse ja lumoutu-
kaa. Palatkaa lapsuuteenne.
Tila ostettu Inkin perikunnalta
Taito: Olette eläneet täällä Kuiva-
niemellä melkein kuin erakkoina.
Leevi ja Salme: Alkuaikoina kyllä,
koska ei ollut tietä. Täältä oli vaikea läh-
teä ja tänne oli vaikea tulla. Eikä ollut
puhelintakaan. Ja oli työt: sitä oli niin
kiinni, että sai sen jokapäiväisen elan-
non. Tosin kaikki oli täällä jo valmiiksi
raivattua – päinvastoin meidän tulon jäl-
keen on kaikki ruvennut kasvamaan um-
peen. Nämä rakennuksetkin, talo ja ul-
korakennukset, olivat tässä. Tämä tila on
ostettu Inkin perikunnalta. Tässä oli kol-
me ja puoli hehtaaria viljeltyä maata ja
kaupan mukana tuli kaksisataa marja-
pensasta – punaista ja mustaa viinimar-
jaa ja karviaista – ja nelisenkymmentä
omenapuuta sekä muutama pelto man-
sikkaa. Marjoja oli myyntiin asti, ja sa-
toja litroja keitettiin aina itselle mehuksi.
Meillä oli pari–kolme lehmää ja hevo-
nen. Ja järvessä oli kalaa. Pappa, se mei-
dän isä, oli kova kalastamaan. Se into oli
kaikua siitä Laatokasta. Ei isä päässyt
siitä Laatokasta koskaan eroon. Hänellä
oli kaipuu sinne. Ja niin oli monella
muullakin Laatokan evakolla.
Taito: Minkähän takia Inkit myivät
tämän tilansa?
Leevi: Koko siinä Inkin puutarha-
bisneksessä oli varmaan alkuaan taustal-
la se, että tässä oli Lavikanlahden ja
Lappeenrannan välillä sitä vakituista lai-
valiikennettä, joten niitä tuotteita saatiin
laivalla kaupunkiin. Mutta se laiva oli la-
kannut jo kulkemasta siinä vaiheessa kun
me tultiin tänne. Kun Mikkelin maantie
oikaistiin ja kunnostettiin sotien jälkeen,
laivayhteys menetti merkityksensä. Savi-
taipaleeltakin matkustettiin kaupunkiin
linja-autolla eikä laivalla. Kun laivalii-
kenne loppui, kaikki tällaiset paikat sen
reitin varrella menettivät merkityksensä.
Ja siitä minun nähdäkseni alkoi monen-
lainen rappeutuminen koko tällä alueella.
Täältä oli erittäin vaikeata viedä torille
mitään, kun piti kuljetella moottorive-
neillä. Mainitsin jo, että meillä oli moot-
torivene, mutta täällä oli kaksi muutakin
moottorivenettä, huomattavasti isommat
kuin meillä. Inkin Väinöllä tuolla Illu-
kansaaressa oli moottorivene, samoin
Mielakan Juntusilla.
Taito: Ja Juntusen Erkki kiukutteli,
että kun tori siirrettiin rannasta keskus-
taan, rahti rannasta keskustaan maksoi
saman kuin rahti Mielakasta Lappeen-
rantaan.
Pertti: Se laivaliikenne tosiaan lo-
pahti, vaikka se laiva kulki ihan päivit-
täin jonkun aikaa vielä sodan jälkeenkin.
Muistan, miten me oltiin tuossa Koisan-
niemessä aina paimenessa. Eihän meillä
ollut kelloa – harvinainenhan se kello
olikin siihen aikaan. Aina mentiin kat-
somaan laivaa tuohon kalliolle Koisan-
niemen kärkeen. Leukasaaren ja Kuiva-
niemen välistä näkyi, kun se laiva lähti
menemään Lavikanlahdelle. Silloin me
paimenet tiedettiin, että kello on niin ja
niin paljon – ei minuutilleen mutta tun-
nilleen. Ja vähän aikaa piti olla paime-
nessa sen jälkeen vielä ja sitten saatiin
lähteä viemään lehmiä pois.
Kuivaniemen ”muinaisjäänteitä”
Leevi: Täällä Kuivaniemessä on ol-
lut aikanaan oma laivalaituri, vaikka me
ei koskaan sitä käytetty. Tuo Kuivanie-
mentie loppuu lahteen ja vastaan tulee
kallioniemi, mihin on nyt rakennettu hu-
vila. Se laituri oli siinä kallioniemessä.
Jos menet sinne tyynellä ilmalla, se lai-
turin arkku näkyy vieläkin veden alla.
Sinne lähti meidän navetan takanta kul-
kuväylä, mitä pystyi ajamaan reellä. Jos
oli jotain sellaista mitä ei jaksanut kan-
taa, se pantiin siihen rekeen ja hevonen
veti. Sitten seuraava laivalaituri oli heti
siinä Illukansaaren puolella Väkevän ja
Koskisen kohdalla. Ja sen Illukansaaren
kylän rannassa oli kolmas laituri. Ja näi-
den kolmen laiturin lisäksi oli laituri Or-
jainniemessä. Sitä Orjainniemen laituria
käyttivät aika monet, Orjainlahden mökit
ja muut. Tuo Pertti tietää ne asiat minua
paremmin.
Mutta minunkin pitää mainita, että
tuossa niityllä tuossa lahdenpoukamassa
on ollut yksi niistä vanhoista karjama-
joista, joita täälläpäin oli useampia. Sil-
loin kun me tultiin, siinä ei ollut kuin jät-
teet jäljellä. Minä en osannut yhdistää
niitä jätteitä niihin karjamajoihin, mutta
Kaulion Markku, jonka juuret on tuolla
Illukansaaressa, otti asian puheeksi ja
kysyi minulta, muistanko minä jotakin.
Minä muistin ne rauniot. Se karjamaja
on varmaan ollut samanlainen kuin nuo
muutkin. Ja Mustassaniemessä on ollut
karjamaja myös, mutta se oli palanut jo
ennen kuin me muutettiin tänne.
Kaulioiden kanssa tuli puheeksi vie-
lä, että Illukansaaressakin on ollut Vä-
kevän rakennuksien takana semmoinen
muinainen paikka, jonka nimi oli Liisan-
niitty. Siellä on tietysti asunut joku Lii-
sa-niminen yksinäinen naishenkilö, ja
siellä pitäisi vieläkin löytyä ne paikat
missä ne hänen huushollinsa rakennukset
ovat olleet. Mutta mitään sen vanhempia
”muinaisjäänteitä” en täältä tiedä.
Taito: Jo syksyllä 2009 tein retken
Leena ja Ilpo Väisäsen kanssa Illukan-
saareen. Juteltiin nauhalle Liisannittykin.
Ja nämä mantereen karjamajat on setvit-
tävä vielä ainakin tuon Pertin kanssa.
Kalastus vähätuottoista
Leevi: Kalaa meiltä liikeni myyn-
tiinkin jonkun verran. Tai sanoisin mie-
luumminkin niin päin, että se mikä itse
syötiin oli sitä ylimääräistä. Mutta kun
laski kustannukset verkoista ja moottori-
veneen polttoaineesta ja kulkemisesta,
niin tokko siitä myynnistä mitään voittoa
jäi. Joskus jos oli hyvä kalansaalis, niin
tuntui että siitä jäi, mutta sitten oli taas
kertoja ettei jäänyt. Mitä olit laittanut, se
oli mennyt. Pitkäsiimakin meillä oli,
mutta verkothan ne olivat pääasia. Meil-
lä oli kymmenkunta verkkoa.
Pertti: Keväällä kutuaikaan näiltä
vesiltä saatiin kalaa paljon, mutta kesem-
mällä se oli huonoa. Eivätkä pyyntiväli-
neetkään välttämättä olleet hyviä. Nyky-
ään on niin että saalista tulee aina, vetää
verkon milloin vaan.
Leevi: Yleensä sanotaan, että kun
kutu menee keväällä ohi ja kun kaisla
tulee taas veden pintaan, niin kala alkaa
taas liikkua. Ehkä se on aika luonnollis-
ta, että ne kalat ovat siinä välissä väsy-
neitä, kun ovat viettäneet kuherruskuu-
kautta viikon–kaksi. Kalatkin tarvitsevat
lepoa.
Taito: Kysyn erikseen kuhasta, kos-
ka sitä on kehuttu arvokalaksi.
Leevi: Kuha tosiaan oli hyvä myyn-
tikala. Ja joskus sitä tuli aika hyvinkin,
mutta sitten taas oli vuosia ettei sitä nä-
kynyt missään. En tiedä, miten paljon
pitää paikkansa, mutta olen lukenut, että
kuhan kutu on erittäin tarkka. Veden
lämpötila täytyy olla oikea ja veden kor-
keus täytyy olla oikea. Kuha kutee mää-
rätyillä luodoilla. Ja jos tätä kutemista ei
jostain syystä tapahdu, niin sinä vuonna
sitten ei pieniä kuhia tule. Sen jälkeen
kun Imatran voimalaitos rakennettiin,
kuhakannat rupesivat täälläpäin heittele-
mään. Joskus sitä on ja ne ovat kaikki
samanmittaisia ja sitä on paljon. Viime
vuosina sitä on istutettukin, ja tämähän
muuttaa asian ihan toiseksi.
Pertti: Tuolla Riuttaselän puolella,
mihin näillä Sareloillakin on oikeus ja
mitkä ovat Illukansaaren vesiä, pojat ot-
tavat syvänteistä kuhia nytkin, mutta sa-
novat, että kuha ei liiku talvella.
Taito: Entäpä sitten muikku, jota
myös on yleensä pyydystetty ja kaupattu
kovasti?
Leevi: Kun tultiin, niin oli hyvä jos
muikkua sai yhden tai kaksi. Mutta nyt
myöhempinä aikoina sitä on saanut. Nyt
on vaan kysymys siitä, että verkko pan-
naan oikeaan paikkaan ja oikealle kor-
keudelle. Isällä oli aika paljon muikku-
verkkoja, koska oli saanut muikkua Vir-
majärvestä, joka on siellä Heituinlahdes-
sa missä asuttiin ennen kuin tänne tultiin.
Isä yritti kaikella tavalla, mutta kun sitä
muikkua ei ollut niin sitä ei ollut. Se
kanta oli hävinnyt johonkin, todennäköi-
sesti vesien likaantumisen vuoksi. Siihen
aikaan vedet menivät huonoksi. Nyt ne
ovat puhdistuneet ja sen takia tuossa jär-
vessä on muikkua ja jopa lohta. Muikku
on puhtaan veden kala. Sen ruokana on
planktoni ja kaikki muu pieni. Ja se mui-
kun sapuska kun häviää, niin muikkukin
häviää.
Pertti: Aikanaan tuolla kylälläkään
ei ymmärretty mitään siitä muikusta. En-
nen sotia muikkua sai kumminkin hyvin.
Mutta kun rupesivat sitten sanomaan et-
tei sieltä mitään saa, niin ei enää pantu
verkkojakaan järveen.
Salme: Kaukas saastutti. Kun 1960-
luvun alussa katselin Lappeenrannassa
työni lomassa keskussairaalan yläkerrok-
sista Saimaalle, niin se lahtihan aivan
kuin kiehui siitä saasteesta.
Kuivattu kala kuin karamelliä
Salme: Suolakalaakin meillä syö-
tiin, mutta mammahan kuivatti lahnaa.
Meillä oli sitä varten pingotettu narut.
Mamma ahavoi kalaa ilmassa ja sitten
syötiin kuivaa kalaa talvella. Meillä oli
pahvilaatikko uunin päällä, ja sieltä sit-
ten otettiin kalaa mistä keitettiin soppaa.
Ja meikäläinenhän söi sitä kuin karamel-
liä.
Leevi: Se kala halkaistiin ensin ma-
hastaan, poistettiin sisälmykset ja sitten
pantiin pariksi päiväksi kuivamaan tänne
ulos, tämmöisenä hienona päivänä kuin
tänään. Ja sen jälkeen se pantiin uuniin,
missä se kuivi ihan sellaiseksi että se sär-
kyi. Se säilyi kyllä hyvin yli talven ja sii-
tä voit keittää sitten kalakeittoa. Tätä ta-
paahan on käytetty muuallakin päin maa-
ilmaa.
Pertti: Venäjällä myydään sitä kui-
vattua kalaa vieläkin. Oltiin 1979 Pieta-
rissa – tai Leningradhan se oli siihen ai-
kaan – ja oltiin menossa keisarin kesä-
palatsiin Pietarhoviin. Nakarin Hanski,
Merenlahden poika, oli justiin opiskele-
massa lääketiedettä siellä Leningradissa
ja lähti meille oppaaksi. Vartuttiin kanto-
siipialusta siinä rannassa. Joku venäläi-
nen mies söi semmoista kuivaa kalaa ja
joi venäläistä olutta. Ja näytti meille että
haroosi, että tulkaa pojat ottamaan. Talan
Toimi oli siinä meidän sakissa. Toimi
meni ja otti ja sanoi hänkin että haroosi.
Minäkin otin ja vähän aikaa natustelin,
mutta sylkäisin sitten pois. Ei puraissut
minulle.
Taito: Lemiläiset ovat vedelleet Ki-
vijärvellä kuoretta eli norssia nuotalla ja
natustelleet sitä kuivattuna.
Leevi: Se norssi on, muuten, lohen
sukuinen kala. Se on niin pieni kala, että
se menisi verkon silmästä läpi, mutta sil-
lä on isot hampaat ja se jää niistä kiinni.
Ei meillä ole nuottaa vedetty sen norssin
takia eikä meillä ole nuottaa koskaan ol-
lutkaan. Enkä ole kuullut, että sitä nors-
sia on kukaan täällä suuremmin saanut.
Sen saanti on satunnaista.
Salme: Mammahan se aina puhui
siitä, miten sitä norssia sai siellä Laato-
kalla. Siellä sitä käytettiin ihan ruokaka-
lana.
Pertti: Tuossa Kaulion rajalla on
metsäpalsta, minkä Nakarit ostivat ihan
sen takia kun eivät muuten päässeet ka-
lastamaan kirkonkylän vesiin, mitkä oli-
vat paremmat kalavedet. Nakarit vetivät
nuottaa ja saivat kuoreita paljon ja möi-
vät Lappeenrannan torilla. Ja meilläkin
kuoreita kuivatettiin uunissa ja laitettiin
talvella keittoihin. On vedettävä tiuhalla
nuotalla ja niitä kuoreita voi tulla silloin
paljonkin. Minä itse en kyllä ole käynyt
nuotalla ikinä, vaikka olin osakkaanakin
kun viimeisen nuotan ostivat. Mutta us-
kon, että Anttisen pojat ja muut pystyvät
kertomaan nuottahommasta paljonkin.
Vetivät nuottaa jatkuvasti sodan jälkeen.
Taipalsaarella on muistaakseni Rymät-
tylän jälkeen toiseksi eniten nuotta-apa-
jia.
Samassa onnellisessa sakissa
Leevi ja Salme: Se karjan kesälai-
dunnus oli meillä sellaista, että hevonen,
lehmät, vasikat ja lampaat olivat kaikki
samassa sakissa. Kulkivat tuolla metsäs-
sä ja olivat onnellisia yhdessä. Melkein
joka kesä meillä oli myös sika. Keväällä
otettiin porsas. Sialle oli aituus, mutta
joskus me laskettiin se sieltä vapaaksi ja
se oli heinäpellolla meidän mukana. Si-
kahan kesyyntyy helposti ja seuraa sinua
joka paikkaan. Sika on ihan toisenlainen
eläin kuin mikä kuva meillä ihmisillä sii-
tä on. Ja olihan meillä myös kanoja ja
nekin juoksentelivat kesällä vapaana pi-
halla. Koko tämä alue oli täynnä marja-
pensaita ja tuosta meni polku tuonne na-
vetalle. Kanat juoksentelivat marjapen-
saiden alla ja lannoittivat pensaat. Sitä
tässä on ihmeteltykin, että miksi ne kanat
silloin tuottivat niin hyvin.
Pertti: Te saitte onnellisen kanan
munia.
Taito: Otitteko lampaistanne pelkät
lihat vai muokkasitteko itse myös villat?
Salme: Kyllä me jossain vaiheessa
muokattiin villatkin itse. Minulla on sel-
lainen mielikuva, että mamma karstasi ja
kehräsi villaa. Mutta myöhemmässä vai-
heessa se villa laitettiin johonkin käsi-
teltäväksi ja se tuli lankana.
Pellavaakin omasta takaa
Salme: Ja olihan meillä ihan ensim-
mäisinä vuosina täällä pellavaakin. Toi-
sena kesänä ainakin oli pellavaa tuossa
Kaulion niityllä. Siinä pellavassahan on
ne kauniit kukat. Niitä varsia liotettiin
sitten tuolla ojassa. Ja olen itsekin lou-
kuttanut tuolla pellavaa. Äiti käsitteli ne
ja kutoi kangasta. Niitä vanhoja pellavai-
sia pyyheliinoja oli minulla pyykissä vie-
lä eilenkin.
Leevi: Se meidän pellavaloukku
saattaa olla tallessa vieläkin. Pellavassa
sen ulkokuoren täytyy siinä liotuksessa
tavallaan märäntyä, että sen saa sitten
irti. Se liotettu pellava levitettiin kuivu-
maan ihan mihin tahansa aukealle. Kun
se oli kuiva, sitä pääsi käsittelemään. Me
oltiin siihen aikaan kovin nuoria, mutta
mitä ikinä meillä tapahtuikin, niin aina-
han me siinä mukana oltiin – oltiin siinä
pellavan käsittelyssäkin. Se pellavahan
ensin loukutetaan, säretään se varren ul-
kokuori, ja ne kuoret irrotetaan vetele-
mällä naulojen välistä. Tätä pellavaakin
täällä tehtiin, kun elettiin hyvin sellaista
omavaraistaloutta.
Pertti: Merenlahdella on kaksikin
Likonientä ja on täällä Likolahtikin. Sitä
sanotaan Likalahdeksi, mutta Likolahti-
han se tosiasiassa on. Ne nimitykset liit-
tyvät varmaan justiinsa siihen pellavan
liotukseen. Ne pellavathan pantiin yleen-
sä likoon samaan paikkaan ja näkyyhän
niillä rannoilla vieläkin niitä pohjaan
lyötyjä pystykeppejä, joilla ne liotettavat
pellavat saatiin pysymään paikallaan.
Lehmät ja heidän sapuskansa
Leevi ja Salme: Paraisiin aikoihin
meillä oli täällä kolme lehmää. Kesällä
ne lehmät olivat metsälaitumella. Siihen
aikaan oli vielä aitoja joka puolella vilje-
lysten ympärillä. Eläimet kulkivat met-
sissä, mutta se metsälaidunnus hävisi sit-
ten pikkuhiljaa pois. Jonkun verran meil-
tä liikeni voita myyntiinkin. Alkoi nimit-
täin olla näitä kesämökkiläisiä ja ne os-
tivat. Harvemmin sitä torille vietiin. Ne
mökkiläiset olivat meillä myös maitotin-
kiläisinä. Saatiin sitä rahaa, mutta siihen
aikaanhan rahaa ei ollut kenelläkään
siinä määrin kuin nykyään.
Taito: Mistä saitte karjalle talveksi
heinän? Pellolta vai luonnonniityiltä?
Leevi: Heinä oli etupäässä viljeltyä,
olivatpa ne pellot sitten missä kunnossa
hyvänsä. Täydellisiä luonnonniittyjä ei
ollut – jos nyt ei oteta huomioon ihan
tuota rantakaistaletta, mitä voi ehkä pitää
luonnonniittynä. Tosin silloin kun me
tänne tultiin, vesi alkoi olla tuossa jär-
vessä aina niin ylhäällä ettei sitä kaista-
letta voinut käyttää. Mutta ennen kuin
Imatran voimalaitos on rakennettu, noita
rantoja on selvästikin käytetty, koska ne
on ojitettukin.
Taito: Onko näillä rannoilla syötetty
lehmille myös järvikortetta?
Leevi: Täällä ei kortetta kasva kuin
vähäsen siellä täällä. Mikä täällä kasvaa
se on kaislaa, ruokoa. Kun oltiin evak-
koina Karttulassa, joka on vähän Kuopi-
osta länteen, siellä oli sitä kortetta run-
saammin. Se kasvoi tasapohjaisella lam-
men rannassa, ja siellä sitä tosiaan niitet-
tiin karjan rehuksi. Täällä tämä luonto on
toisenlainen.
Pertti: Talanlahdella talot leikkasi-
vat ruokoa karjalle vuorovuosittain. Yh-
tenä vuotena sitä leikkasivat Töyryn ja
Männistön talot ja toisena vuotena Antti-
sen ja Kaartisen ja Rantalan talot. Vuo-
rovuosittain saivat tällä viisiin leikata ai-
na toisen puolen ja toisen puolen. Oliko-
han se määräaika elokuun alussa, mitä
ennen ei saanut mennä ruokoa leikkaa-
maan, ettei se kuole. Ja äitihän se kertoi,
että ”housuja vaan paljon jalkaan ja sin-
ne vaan naiset järveen ruokoa leikkaa-
maan ja miehet vetämään sitä rantaan”.
Yhteistyössä.
Pientä jäynää isäpapalle
Taito: Mitenkäs se yhteistyö täällä
Sarelassa? Oliko työnjako heinänteossa
ja muussa oikeudenmukainen?
Leevi: Kyllä täytyy sanoa, että jos-
kus kävi mielessä että ”minkä takia mi-
nä”. Eihän siitä pääse mihinkään. Mutta
yleisesti ottaen ei kai siinä työnjaossa
kovin paljon suosittu ketään erikoisem-
min. Riippui siitä minkä ikäinen kukin
oli ja mitä pystyi tekemään. Mutta mitä
heinäntekoon tuli, niin eihän tässä ollut
suuria aloja. Haasialle heiniä laitettiin
ihan vaan muutamia kertoja – sehän oli
niin paljon mutkikkaampaa hommaa.
Laitettiin yksinkertaisemmin seipäille ja
siitä sitten latoon.
Salme: Minulla on mukava muisto
yhdestä heinäurakasta siltä ajalta, kun
me oltiin jo nuoria aikuisia. Me tehtiin
heinää tuon Leevin kanssa kahtena tai
kolmena kesänä, ja meillä oli silloin jo
traktori. Kun me pistettiin heinät seipäil-
le kolmessa päivässä, niin pappahan
suuttui.
Leevi: Se oli melkein niitä minun
viimeisiä kesiäni täällä. Minä niitin trak-
torilla melkein kaiken heinän mitä oli.
Sattui muutama hyvä päivä ja saatiin ne
heinät suoraan latoon. Mutta normaali-
oloissa se homma olisi kestänyt muuta-
man viikon, ehkä kuukaudenkin. Siinä
oli vähän tuuria mukana, että oli hyvät
ilmat. Ei siitä itseään voi kehua.
Salme: Ja tuli tässä mieleeni toinen-
kin mukava juttu. Ennen kuin tultiin tän-
ne me asuttiin kaksi vuotta Savitaipaleen
Heituinlahdessa, niin kuin oli jo puhetta.
Ja olihan tämä meidän sakin nuoriso
”kuritonta” ja ”pahanteossa” jo silloin-
kin. Isä oli niittänyt meidän heinät sieltä
yhdeltä pellolta ja nuoriso käväisi laitta-
massa ne yöllä seipäille. Mutta ihan
kaikkea me ei silloin saatu ylös, koska
seipäät loppuivat kesken.
Vetopeleinä reki ja traktori
Taito: Oliko tuo teidän navettanne
jo alkuaan luomanavetta? Ja taloissahan
sonnanajo oli päivän pituinen talkoo-
urakka, mutta mitenkä oli teillä pienelä-
jillä?
Leevi: Kyllä tuo navetta oli alkuaan
ihan maapohjainen lantanavetta. Vasta
muutaman vuoden päästä me valettiin
siihen betonilattia ja tehtiin parret leh-
mille. En ole ollut missään talossa tal-
koissa, mutta ymmärrän sen talkoohom-
man, koska se lanta oli ajettava pellolle
melko lyhyessä ajassa. Meillä se sonnan-
ajo kesti aina muutaman päivän, mutta
osa siitä lannasta oli siirretty ulos jo ai-
kaisemmin. Yhdessä isäukon kanssa mä-
tettiin se kuorma, ja minä olin useimmi-
ten hevosmiehenä ja tyhjensin sen kuor-
man pellolle. Naisväki oli joskus levittä-
mässä. Meillä ei ollut sontakärrejäkään.
Vedeltiin ne kuormat reellä, vaikka ei
olisi enää ollut luntakaan. Eihän siihen
paljon voinut laittaa, mutta matka oli ly-
hyt. Tai olihan meillä toinen palsta kilo-
metrin päässä. Ei sinne sulan aikana vie-
ty reellä mitään.
Taito: Eikö tänne ollut jätetty kau-
pantekiäisiksi mitään vetokalustoa?
Leevi: Mitään vetokalustoa täällä ei
ollut valmiina. Se kalustopuoli oli ollut
Inkilläkin varmaan hyvin alkukantaista.
Ei heillä varmaan ollut kuin reki ja sen-
kin olivat antaneet jonnekin. Mutta me
ostettiin 1960-luvun alkupuolella tuo
Valmet-traktori, mitä pilkattiin piikkilan-
gankiristäjäksi, ja se on käyttökunnossa
vieläkin. Se oli kohtalaisen uusi silloin
kun se hankittiin, joten siinä oli aluksi
hyvin vähän korjattavaa. Kun se vanhe-
ni, siihen tuli vikoja, mutta kyllä me etu-
päässä itse ne korjattiin. Jos jotain sär-
kyi, se oli lähdettävä Lappeenrantaan ha-
kemaan osaa ja vaihdettava. Sieltä sai
varaosia hyvin ja niitä saa tuohon vielä-
kin.
Taito: Ja tuo toinen vanha ulkora-
kennus on ilmeisesti riihi?
Salme: Kyllä, se on entinen riihi.
Nyt se on meillä ihan vaan varastona.
Siellä talvehtii meidän traktori, ja siellä
on kaikkea sellaista miehistä työkalua.
Mutta kyllä minä muistan, että siellä on
ainakin kerran puitu. Varstoilla puitiin.
Siinä oli metriä korkea kynnys ja ovena
sellainen pieni luukku ja nurkassa uuni.
Siinä on sementtilattia, ei kalliota. Tuos-
sa takana on kyllä kalliota. Jos tuo riihi
olisi rakennettu vähän korkeammalle,
siinä olisi valmis kivilattia.
Kahvitauko
Leevi Sarela ja Salme
Laukkonen ja Taito Salmi
Kuulosalla Pertti Talka
Sarelassa 1.6.2010
”Nälkää me ei nähty”
Taito: Uskallanko kysyä: näittekö te
täällä Sarelassa joskus nälkää?
Salme: Nälkää me ei nähty. Voita
meillä ei kylläkään ollut talvella, koska
lehmät olivat ummessa yhtä aikaa. Mutta
meillä on aina laitettu paljon mehuja ja
hilloja ja sieniä ja on kalastettu. Oli nä-
mä omat marjapensaat ja omenapuut, ja
metsissä oli puolukkaa ja mustikkaa tosi
paljon. Vadelmaa ei ollut luonnossa sil-
loin niin paljon kuin nykyään, mutta nyt-
hän puolukka ja mustikka on hävinnyt,
kun on kasvanut sitä aluskasvillisuutta.
Kasvatettiin perunaa. Ja luulen, että se
on ihan Karjalan peruja että kasvatettiin
niin paljon myös porkkanoita, lanttuja ja
nauriita. Hapankaaliakin tehtiin jossain
vaiheessa. Ja kurkkuja suolattiin. Että
kyllä meillä on sitä perusruokaa aina ol-
lut.
Leevi: Kyllä minunkin täytyy se sa-
noa, että nälkää ei nähty. Mutta luonnol-
lisesti se ruokavalio ei ehkä ollut kaik-
kein terveellisintä siinä mielessä kuin se
asia nykyisin ymmärretään. Oli aikoja,
jolloin se ruoka oli aika yksitoikkoista.
Talvella etenkin.
Taito: Ja kevään korvilla oli ehkä
vieläkin kiperämpää. Oliko teillä mahla-
koivua, keväistä terveyslähdettä?
Salme: Oli ja se mahla tosiaan oli
tärkeä lisänsä niissä olosuhteissa. Tuossa
oli niemessä iso koivu, mistä otettiin
mahlaa. Sitä juotiin janojuomana, mutta
etupäässä siitä tehtiin vappuna simaa.
Taito: Onko näissä maisemissa yhä
lakkaa ja mesimarjaa? Tai onko edes jos-
kus ollut?
Salme: Joitakin lakan varpuja on nä-
kynyt, mutta olenko minä kaksi marjaa
noilta pikkuisilta soilta löytänyt. Ja sen
mesimarjankin minä tunnen. Sehän on
kasvi, missä on helakanpunaiset kukat ja
mikä kasvaa ojanvarsilla. Täällä sitä ei
ole näkynyt, mutta Värtsilässä sitä oli. Ja
Pohjanmaalla olen sitä itsekin poiminut.
Ja karpaloitahan täällä on, mutta ne minä
ihan unohdan, kun en ole moniin vuosiin
voinut poimia karpaloita kun minun kä-
siäni paleltaa. Minulla menee kädet niin
tönköksi etten pysty poimimaan.
Leevi: Ja ennen vanhaanhan täällä
oli juolukoita. Onkohan tämä sen marjan
virallinen nimi? Se on niin kuin mustik-
ka mutta vähän vaaleampi ja korkeassa
varressa. Ei niitä kovin paljon ollut eikä
niitä säilötty, mutta me lapset kyllä syö-
tiin niitäkin.
Salme: Se juolukka on mustikkaan
nähden mauton, mutta on vähän mustik-
kaa isompi ja olisi helpompi poimia. Vii-
me kesänä oli hyvin mustikkaa ja niiden
joukkoon nappasin muutaman juolukan-
kin.
Luonto muuttunut rajusti
Salme: Niin kuin jo sanoin sieniä
suolattiin, ja täällä olikin sieniä paljon.
Meillä oli sellainen iso saavi, mihin teh-
tiin suolasieniä talvea varten. Haapasieni
on mieto sieni ja tosi hyvä suolasieni.
Täällä oli myös karvalaukkua sekä mus-
tarouskua, mitä jotkut sanovat tervasie-
neksi. Oli myös voisientä, joka oli todel-
la herkullinen sieni. Se on karvalaukun
oloinen, sellainen karvainen, ja se erittää
sitä maitoa. Mutta kun se kanta on kat-
kaistu, se menee vähän ajan päästä ihan
siniseksi. Ja kyllä äiti keräsi tattejakin.
Hän kuivatti niitä ja niistä kuivatuista
tateista tehtiin tattikeittoa. Olihan niitä
sieniä ennen eri lailla kuin nykyään. Nuo
rannat ja metsät olivat täynnä sieniä, kun
eläimet kulkivat siellä. Mutta rantavyö-
hykkeeltähän me sienet yleensä kerättiin.
Ei me kovin paljon tuolla metsässä käy-
ty.
Leevi: Sienet ovat vähentyneet, kun
täältä on hakattu paljon metsää. Ennen
oli isommat metsät ja puiden aluset puh-
taammat. Ja karja on hävinnyt pois alus-
kasvillisuutta syömästä ja maaperää puh-
2
komasta ja lannoittamasta. Minä olen ol-
lut poissa kauan, ja on helppo nähdä ero,
millaista oli silloin ja millaista on nyt.
Olin lähtöni jälkeen poissa seuraavat
kuusitoista vuotta, ja kun tulin, täällä ei
ollut karjaa enää oikeastaan paljon mis-
sään.
Ennenvanhaan, kun keväällä lumet
sulivat, oli puroja ja lammikoita ja me
lapset leikittiin. Nyt niitä puroja ja lam-
mikoita ei ole enää. Metsät ja muu kas-
villisuus on sitonut kaiken kosteuden.
Pihlaja oli ennen harvinaisuus, mutta tä-
nä päivänä se on maan riesa. Ja monet
muutkin kasvit viihtyvät ja toiset taas
ovat hävinneet. Luonto on muuttunut ra-
justi, ihan toiseksi. Jos olet koko ajan
täällä, et sitä huomaa, mutta jos olet
poissa vähän aikaa, niin huomaat.
Taito: On sanonta ”ikävöi kuin leh-
mä kesäistä sientä”. Olivatko teidän leh-
mät innostuneita sienistä?
Salme: Oli meillä se yksi lehmä, se
Ruusu, sienistä innostunut. Ruusu söi ta-
titkin kaikki. Meillä ne lehmät olivat lai-
tumellaan ihan tässä vieressä. Ne saivat
mennä ja tulla, ei muuta kuin haettiin ne
sitten lypsylle. Saivat olla omissa olois-
saan – ja syödä sitten sienetkin tai olla
syömättä.
Taito: Keräsittekö myös korvasieniä
ja kantarelleja?
Salme: Kyllä me korvasieniä käytet-
tiin, mutta ei niitä täällä niin hirveän pal-
jon ollut. Ei me niitä nyt etsimään läh-
detty. Niitähän on runsaammin siellä,
missä maa on tavalla tai toisella rikki. Ja
niiden käytössähän on se vaatimus, että
ainakin kolme kertaa pitää keittää. Ja
kyllä me ne kantarellitkin ymmärrettiin,
sehän on herkullinen sieni. Mutta niitä ei
ehkä ollut niin paljon kuin nykyään. Sen
kantarellin toinen nimihän on keltavah-
vero, ja suppilovahverokin on tuttu sieni,
mutta Pohjanmaalta. En ole oikeastaan
ollut täällä niin myöhään että niitä olisi
jo ilmaantunut. Minulla on pari purkkia
kuivattuna tuolla komerossa, mutta ne on
Pohjanmaalta Siellä olen yhtenä vuonna
vielä toinen päivä joulukuuta litran poi-
minut. Se kasvaa vaikka lumi on jo ollut
maassa.
Taito: Eivätkö sienet ole Länsi-Suo-
messa aika huonossa maineessa?
Salme: Täytyy sanoa, että kyllä siel-
lä nykyään sienet tunnetaan. Mutta vielä
silloinkin kun minä menin Pohjanmaalle,
Kortesjärvelle, siellä oli vähän niin kuin
ennakkoluuloa. ”Ei sieniä!” sanoi minun
anoppini. ”Ei sienet ole kuin köyhäin
ruokaa.”
Taito: Onko Australiassa, Leevi,
mitään syötäviä sieniä?
Leevi: Kyllä Australiassakin on syö-
täviä sieniä. Mutta mikä siinä on mielen-
kiintoista, ne eivät kasva Australian al-
kuperäisessä luonnossa. Australiaan on
istutettu paljon mäntymetsiä, ja syötäviä
sieniä löytyy niistä. Ja vielä toinenkin
seikka. Kun Euroopasta vietiin Australi-
aan männyntaimia, ne sterilisoitiin. Mut-
ta kun ne taimet hetken aikaa kasvoivat,
ne kuolivat. Sitten huomattiin, että män-
nyn juuristossa kasvaa itiölaji, joka on
symbioosissa männyn juuriston kanssa.
Ja kun paikalle tuotiin sitä itiötä, niin
männytkin rupesivat kasvamaan. Yksi ei
kasva ilman toista.
Sultsinoita ja tšupetniekkoja
Salme: Siitä ruuasta vielä. Meidän
äitihän laittoi paljon kalakukkoa ja lant-
tukukkoa. Nämä olivat hyvin ruokaisia
ruokalajeja. Vaikka sanotaan että kala-
kukot ovat Savosta, niin ainakin minun
muistini ajan sitä kalakukkoa valmistet-
tiin meilläkin. Ruisjauhosta tehtiin taiki-
na ja sen taikinakuoren sisään ahvenia ja
sianlihaa ja sitten uuniin hautumaan. Jos-
kus äiti teki niinkin, että pani ne kalat ja
lihan saviruukkuun ja teki taikinasta kan-
nen. Mutta yleensä se kalakukko tehtiin
sen leipätaikinan sisälle. Sitä sellaista
ruokaa tehtiin jo Karjalassa.
Pertti: On meillä Karsikossakin teh-
ty kalakukkoa, mutta nykyään hyvin har-
voin. Tekivät, kun joskus tuli oikein pal-
jon pilkillä kalaa.
Salme: Ja meidän äidillähän oli sit-
ten nämä piirakat, karjalanpiirakat sekä
sulhaspiirakat eli tšupetniekat mitkä
paistettiin pannulla. Ja kukkoset. Mitä se
äiti luetteli, että kyllä hän voi jokaisena
viikonpäivänä aina erilaisen piirakan
tehdä. Voi sanoa, että vähintään kymme-
nen ensimmäistä vuotta täällä joka sun-
nuntaiaamu äiti paistoi karjalanpiirakoita
ja ne olivat ennen kymmentä valmiita.
Se oli sellainen karjalainen tapa.
Taito: Tekikö äitinne pääsiäisenä
pashaa?
Salme: Kyllähän äiti sitä pashaakin
teki, jos oli tekoaineita. Teki maidosta
itse sen rahkan. Mutta se meidän elämä
oli kumminkin sen verran yksinkertaista,
ettei se pääsiäinen paljoa poikennut siitä
tavallisesta arjesta.
Joulua vähin lahjoin ja
vähin kynttilöin
Salme: Niitä karjalaisia piirakoita
paistettiin jouluksikin, sekä pullia ja pi-
parkakkuja. Ja jos sika oli tapettu syk-
syllä, niin jouluna oli se kinkku. Muussa
tapauksessa jouluruokana oli vaan jota-
kin mitä kaupasta sai. Kuusi meillä oli,
mutta mitään kummempia koristeita sii-
nä ei ollut, paitsi mitä nyt itse siihen
tehtiin karamellipapereista renkuloita tai
jos jossain vaiheessa saatiin vähän jotain
koristetta kaupasta. Ja kynttilät kiinnitet-
tiin langalla kuusen oksiin, kun ei ollut
niitä kynttilänpidikkeitäkään. Niitä kynt-
tilöitä sai sitten vahtia, ettei syty kuusi
palamaan. Heikkisen Tuula ja Arja tuolta
kylältä kävivät äskettäin tässä ja muiste-
livat nähneensä, että meillä oli jonain
vuonna joulupuuna mänty. Minullakin
on siitä mielikuva. Katajakin olisi kau-
nis, mutta kynttilöiden asettaminen olisi
vähän hankalampaa.
Pertti: Sodan jälkeen ei kynttilöitä
saanut, mutta meillä isä oli kumminkin
hommannut meille kynttilät jostakin. Ei
niitä pidetty palamassa juuri muuta kuin
sen aikaa kun joulupukki kävi. Sitten ne
sammutettiin. Saivat olla kuusessa sellai-
sinaan. Ja seuraavana vuonna niitä käy-
tettiin uudelleen. Kun oltiin jo aikuisia,
meillä oli päätöksenä ettei hommata säh-
kökynttilöitä, että kuusessa kuuluu olla
luonnolliset kynttilät. Milja-siskoni pojat
olivat pieniä ja ne halusivat aina polttaa
kynttilöitä. Eivät sitten kuitenkaan jää-
neet katsomaan niitä pitkäksi aikaa. Kun
se joulu oli ohi, niin Orvo-veli läksi heti
seuraavana arkipäivänä kaupunkiin ja
osti sähkökynttilät, että saavat pojat polt-
taa jatkuvasti. Raukeni se hyvä luonnon-
kynttiläpäätös siihen.
Salme: Luulen, että meilläkin sääs-
tettiin ensimmäisinä vuosina niitä kyntti-
löitä kovasti. Ne paloivat aattoiltana het-
ken aikaa. Ja eihän niitä voinut jättää yh-
tään vahtimattakaan.
Taito: Millaisia olivat Sarelan sakil-
la joululahjat?
Salme: Etupäässä vaatteita, pehmei-
tä paketteja. Mutta jotkut meidän ystä-
vät, niin kuin Turun Helvi ja Kauko,
muistivat meitä aina jouluna. Silloin tuli
milloin villatakkia, milloin suklaalevyä,
milloin mitäkin. Joskus oli hyvin monta-
kin pakettia. Pienikin lahja ilahdutti niis-
sä oloissa.
Leevi: Lahja ilahdutti olipa se mikä
hyvänsä. Yleensä ne olivat käytännön
lahjoja. Niihin aikoihin se pyhä tuntui
poikkeukselta siitä arjesta, mutta näin
jälkeenpäin ajatellen – eihän se kovin
suurellista ollut.
Taito: Salme, mainitsit Turut. Turku
on kovasti lemiläinen sukunimi.
Salme: Lemiläiset Turuthan ajoivat
Merenlahdelle linja-autoakin, mutta ne
Turut eivät olleet näille ainakaan läheistä
sukua. Kauko Turku oli nuohoojamestari
Lappeenrannassa ja oli kotoisin Lappeel-
ta, ja Helvin syntyjuuret olivat Viipuris-
ta. Näillä Turuilla oli tuolla meidän ran-
nalla sellainen pahvinen mökki. Se oli
vähän parempi kesäasumus kuin teltta,
mutta ei siellä ollut mitään tulisijaa eikä
muitakaan mukavuuksia. Kävivät muuta-
mana kesänä aina viikonloppuisin ja sillä
lailla me tutustuttiin heihin.
Ostokset ja posti Telamäeltä
Taito: Mistä te täällä korvessa teitte
kauppaostokset?
Leevi: Se kauppa oli Lemin puolella
neljän kilometrin päässä, Alarik Tuuliai-
sen kauppa Telamäellä Mikkelintien var-
ressa. Se oli käytännössä lähin kauppa.
Kuljettiin veneellä tai jäätä pitkin Sääsk-
lahteen ja siitä Vainikkalankylän läpi.
Kun oli kelirikko, niin syötiin ”eväitä”
elikkä omia ruokavarastoja. Eihän siellä
kaupalla joka päivä muutenkaan käyty –
käytiin ehkä kerran viikossa. Minulla on
aika selvä muistikuva siitä Alarikista ja
hänen vaimostaan Helenasta ja jopa hei-
dän tyttärestään Tuulasta. Se Tuula oli
minua joitakin vuosia nuorempi, mutta
ihan viimeisinä vuosina ennen kuin läk-
sin Australiaan se Tuulakin tuli siihen
ikään että rupesi käymään tansseissa.
Taito: Tanssilava olikin Tuula-tyttö-
sellä ihan kivenheiton päässä.
Leevi: Ja sieltä Telamäeltähän me
postikin haettiin. Myös Illukansaarelais-
ten posti tuli Telamäelle, ja Jukkaran vä-
ki toimitti sen sitten edelleen Illukansaa-
reen. Se äitihän se virallinen postiljooni
oli, mutta pojat sitä käytännössä kuljetti-
vat.
Salme: Pappa kävi minun ymmär-
tääkseni aika usein myös Nisosen kau-
palla Hyvärilässä. Siinä Nisosen kaupas-
sa minäkin kävin muutaman kerran.
Asuin silloin jo Kokkolassa, mutta kun
tultiin käymään täällä, poikettiin siihen
tekemään viimeiset ostokset. Sitä Alari-
kin kauppaa Telamäellä ei tainnut silloin
enää ollakaan.
Niukkojen aikojen ostoksia
Salme: Niistä meidän kauppaostok-
sista minulle tulee mieleen tulitikut, so-
keri, suola, jauhot, hiiva ja kahvi – tai
teetähän meillä paljon juotiin. Ainakin
iltaisin juotiin teetä, tšuajuu. Onhan tuol-
la vintillä samovaarikin vielä. Se on to-
sin tuotu myöhemmässä vaiheessa Venä-
jältä. Ei se kuitenkaan ole sähkösamo-
vaari, vaan siihen pannaan hiilet alle.
Minulla on kotona sähkösamovaari. Olen
minä pari kertaa sillä vettä keittänyt.
Mieheni osti sen, kun kävi Petroskoissa
Ykspihlajan soittokunnan kanssa. Hän
harrasti soittamista parikymmentä vuot-
ta, soitti trumpettia ja johti yhdessä vai-
heessa sitä soittokuntaa.
Taito: Entäpä teemakkara ja sulate-
juusto tai marmelaadi ja mansikkakara-
mellit?
Salme: Kyllä mekin makkaraa ostet-
tiin, sitä teemakkaraa tai sitten lauantai-
makkaraa. Se Vaaterin teemakkara oli
suurta herkkua. Kun kesällä oltiin torilla
myymässä marjoja, ostettiin lähtiessä
Kohvakan kaupasta sitä Vaaterin tee-
makkaraa ja ranskanleipä ja meille lap-
sille pullo limsaa. Kotimatkalla mootto-
riveneessä sitten herkuteltiin. Ja ostettiin
me sitä sulatejuustoakin, sitä Koskenlas-
kijaa. Marmelaadia meille ei ostettu,
koska meillä oli omasta takaa niin paljon
hilloa. Ja karamelliäkin saatiin, mutta se
oli vaan se lakupötkö. Ne me saatiin, kun
vietiin kaupunkiin torille marjoja. Vähän
varakkaammat vieraat toivat sitten niitä
mansikkakaramellejä. Mutta hyvin vä-
hän me syötiin makeisia.
Leevi: Ne Kohvakan ostokset minä-
kin muistan. Minä olin usein se joka
ajoin meidän moottorivenettä ja autoin
marjojen viennissä kaupunkiin torille.
Sen päivän palkka oli minulla ranskan-
leipä ja limpsapullo. Ja ne olivat hyviä.
Joskus oli makkaraakin, joskus ei. Ja jos-
kus ostettiin savuhaileja. Me sanottiin
niitä kultakaloiksi. Ei se savukala joka-
päiväistä ruokaa ollut. Kotona ei savus-
tettu – tämä savustus on tullut muotiin
vasta myöhemmin. Niitä savuhaileja os-
tettiin ehkä silloin, kun ei itse saatu ka-
laa. Harvoin me kalaa ostettiin, koska
meillä oli itsellä sitä hyvin paljon.
Taito: Mutta entäpä sitten silli, jota
ei saanut kuin kaupan tynnyristä?
Leevi: Silliä ostettiin silloin tällöin.
Se oli herkkua. Vuodenajalla ei ollut vä-
liä. Isä tykkäsi sillistä ja meidän vanhin
sisko Sylvi tykkäsi sillistä. Sitä ostettiin
niin kauan kuin hän vielä täällä kävi. Se-
hän taisi olla 1950-luvulla ja vielä 1960-
luvullakin niin, että sitä silliä tuli vaan
syksyllä johonkin aikaan.
Pertti: Minäkin olen sitä sillin ”ka-
lastusta” nähnyt. Kun Haimilan Taavetti
hommasi tuonne kylälle kaupan, siellä
oli se sillitynnyri justiin. Uutta perunaa
ja silliä – se oli herkkua! Mutta eihän
sitä silliä vielä 1950-luvun alkupuolella
saatukaan tänne. Kaikki oli tiukalla.
Taito: Pertille kysymys: kävikö Me-
renlahdella hailikauppiaita?
Pertti: Olikohan se 1970-lukua vai
1980-lukua, kun Metsolan Saara kävi
Merenlahdella kerran viikkoon kauppaa-
massa kalaa. En tiedä, kenen kalakauppi-
aan palveluksessa se Saara oli tuolla
Lappeenrannan torilla kalahallissa. Ihmi-
set ostivat paljon. Kun oli kiireinen vil-
jankorjuuaika syksyllä eivätkä ihmiset
muuten saaneet kalaa, se Saara tuli au-
tolla ja myi. Meilläkin ostivat sitä hailia
paljon.
Pioneerit tienraivaajina
Leevi: Merenlahden kylälläkin oli
Penttisen puoti ja sen parannuksena Hai-
milan kauppa, mutta meillä oli aika vä-
hän yhteyksiä Merenlahdelle, kun ei ol-
lut kunnon tietä. Me ainoastaan käytiin
koulua siellä. Muuta kanssakäymistähän
meillä oli tuonne Illukansaareen. Siellä
oli silloin asukkaita ja se kylä eli vielä.
Mutta sieltäkin ihmiset loppuivat. Vasta
kun meille tuli tämä tie, on päästy kulke-
maan ulkomaailmaan Merenlahden kaut-
ta.
Salme: Vuonna 1974 minä ajoin en-
simmäisen kerran autolla tähän meidän
pihaan, mutta minä en ollut pariin vuo-
teen käynyt täällä. Vuonna 1971, kun kä-
vin edellisen kerran, se tie oli auki vaan
tuonne Valaniemen tienhaaraan asti. Se
oli vuosi 1972 tai 1973, kun tänne perille
päästiin eka kertaa autolla.
Leevi: Armeijan pioneerit raivasivat
kivet tältä viimeiseltä jaksolta, tuolta Va-
laniemen tienhaarasta tähän aitan taakse.
Pappa oli tutustunut yhteen lappeenran-
talaiseen armeijan kapteeniin, jonka ni-
meä en muista. En tiedä, miten se tutta-
vuus oli syntynyt, mutta taisi olla niin
että täällä pidettiin aina silloin tällöin so-
taharjoituksia, muun muassa vesistönyli-
tyksiä syöksyveneillä. Isä tarjosi sille
joukolle hyvää harjoituskohdetta: ”Rai-
vatkaa kivet.”
Siinä ehti sitten kuitenkin mennä
aikaa, mutta yhtenä syksynä pioneerit
porasivat kiviin reiät ja löivät niihin puu-
tapit, ettei niihin pääse lika eikä vesi. Ja
seuraavana keväänä ne kivet käytiin rä-
jäyttämässä. Se oli niille pioneereille
jonkinlainen harjoitustyö, mutta ei siinä
tiettävästi mennyt silmiä eikä sormia.
Sitten se oli monta vuotta sillä tavalla.
Mitä sitten tapahtui, siitä en tiedä muuta
kuin että täkäläisten kesämökkien omis-
tajat perustivat tiekunnan joka rakensi
tämän tien. Ihan kaikki eivät heti olleet
tämän tien rakentamisen kannalla, koska
ne kustannukset olivat sen verran isot.
Mutta asiahan on niinkin, että niiltä jotka
eivät osallistu yhteiseen tiehankkeeseen,
voidaan lain nojalla kieltää sen tien käyt-
tö. Tosin sellaisen kiellon valvonta ei ole
käytännössä mitenkään yksinkertaista.
Uskon kyllä, että nyt jälkeenpäin kaikki
ovat tämän tien kannalla. Sitä paitsi sitä
tientekoa taisi rahoittaa jollain pienillä
osuuksilla kunta ja joku metsäyhtiökin.
Ja jossain vaiheessa metsäyhtiöt ovat
maksaneet jonkinmoista korvausta, kos-
ka ovat ajelleet täällä raskailla tukki-
kuormilla.
Viisi tietöntä kilometriä
Salme: Ensimmäinen kerta kun läh-
dettiin kouluun syksyllä 1953, me läh-
dettiin Leevin kanssa kahdestaan. Minä
olin silloin kymmenvuotias, ja Leevi oli
täyttämässä jouluna kaksitoista. Van-
hemmat siskot Sylvi ja Silja eivät enää
olleet kouluiässä, olivat kahdeksantoista
ja kuusitoista. Olivat syntyneet jo ennen
sotia, 1935 ja 1938. Nuorin sisko Seija
oli vasta viisi–kuusivuotias, ei vielä kou-
luiässä. Isä sanoi meille: ”Viisi kilomet-
riä tuonnepäin. Siellä on koulu.”
No, me lähdettiin menemään tätä
Orjainlahden rantaa. Siellä jonkinnäköis-
tä polkua välillä oli ja välillä ei. Mentiin
ja mentiin. Ja tultiin sitten näiden Talko-
jen talon Karsikon kohdille. Minä sanoin
Leeville: ”Käydäänkö kysymässä, että
missä se koulu on?” Leevi sanoi vaan:
”Ei, kyllä me nähdään se koulu. Kyllä se
erottuu tuolla kylässä.” No sitten me läh-
dettiin taas eteenpäin ja mentiin Männis-
tön ohi ja poikettiin viimeksi Anttilaan
kysymään, että missä se koulu oikein on.
Siinä oli näet puut edessä ja me ei huo-
mattu sitä koulurakennusta. Me tultiin
perille kaksikymmentä minuuttia myö-
hässä, mutta kaikki kyllä tiesivät että me
tullaan.
Taito: Mitäs kun ne vähätkin polut
olivat talvella ummessa?
Leevi: Parhaimmillaan se oli sem-
moista, että tuo Salme meni aina puun
viereen ja löi susta siihen puuhun ja eteni
kymmenen metriä ja taas teki saman.
Joskus pääsi vähän pitemmälle. Tätä oli
silloin, kun oli satanut uutta nuoskaa lun-
ta joka tarttui suksen pohjaan. Joskus oli
kynttilä mukana, ja sitä tämä Salme vä-
hän hankasi suksien pohjaan, mutta sit-
ten ne sukset tahtoivat mennä takaperin
kanssa, eivät pitäneet.
Salme: Leevin avustuksellahan sitä
hiihdeltiin. Leevi teki ladun suoraan
metsän halki sinne koululle. Ei me kel-
tään kysytty, saadaanko me niiden mai-
den läpi mennä. Eikä tietysti tarvinnut
kysyäkään, koskapa kukaan ei mitään sa-
nonut.
Kotimatkassa urheilua tarpeeksi
Salme: Ja sitten kun me Seijan
kanssa jäätiin käymään kahdestaan kou-
lua, silloin isä syksyllä lähti aina lyhdyn
kanssa meitä saattamaan suurin piirtein
kilometrin päähän. Sitten rupesi jo aa-
mukin vähän valkenemaan eikä niin pe-
lottanut. Ja kerran oli satanut kaksikym-
mentä senttiä uutta lunta. Me sitten läh-
dettiin koulua kohti ja joka kymmenen
metrin päässä poisteltiin lumia suksen
pohjasta. Me jaksettiin sinne Koisannii-
tulle asti, ja sitten me jätettiin ne sukset
siihen ja lähdettiin möhnimään eteenpäin
siinä umpihangessa. Silloin myöhästyt-
tiin toisen kerran neljän vuoden aikana,
puoli tuntia. Ensimmäisen kerran myö-
hästyttiin silloin ensimmäisenä päivänä
ja toisen kerran tämän kelin takia. Nämä
kerrat minä olen Merenlahden koulussa
myöhästynyt.
Taito: Ymmärsikö opettaja kiittää
teitä urheudestanne?
Salme: En muista, mitä hän silloin
sanoi, mutta sen muistan että hän antoi
meidän olla välitunnit luokassa eikä pa-
kottanut meitä ulos. Ja ainakin kerran se
opettaja, Pentti Nyström, sanoi minulle
urheilutunnilla, joka oli koulupäivän lo-
pussa: ”Mene sinä Seijan kanssa kotia.”
Me oltiin pitkämatkaisimmat ja kaikki
tiesivät, ettei meillä edes ollut tietä.
Opettaja ymmärsi, että me kuitenkin ol-
laan myöhemmin kotona kuin ne, jotka
kiertävät jonkun kolmen kilometrin la-
dun ja lähtevät sitten kotiin. Ymmärsi,
että siinä kotimatkassa on meille urhei-
lua ihan tarpeeksi.
Taito: Pureskeliko pakkanen ladun
varrella?
Salme: Kyllä se välillä pureskeli.
Minä olin kuudennella luokalla, kun oli
oikein kova viikon mittainen pakkasjak-
so. Me lähdettiin Seijan kanssa hiihtä-
mään koulua kohti. Hiihdettiin ensim-
mäinen ylämäki, mutta sitten me oltiin jo
niin paleltuneita, että me laskettiin se
mäki takaisin alas ja tultiin kotiin. Ja se
viikko me oltiin pois koulusta. Ne mei-
dän talvivaatteetkaan eivät olleet häävit.
Mutta äitihän ompeli itse vaatteita, ja
hän ompeli heti meille hiihtohousut.
Meillä oli jalassa pitkät housut, jommoi-
sia ei vielä silloin ollut välttämättä kai-
killa tytöillä.
Taito: Juntusen Erkki, joka sivakoi
Mielakasta Vitsain kouluun, sanoi, että
viimassa sateli vastaan puukkoja.
Leevi: Viima ei meitä suuremmin
haitannut, koska metsä suojasi. Mutta se
pakkanen oli välistä melkoinen koettele-
mus.
Taito: Saitteko te koulusta ystäviä?
Tapailitteko heitä koulupäivän jälkeen?
Salme: Kyllä täytyy sanoa, että mi-
nä en oikeastaan käynyt missään. Ja sit-
ten kun lopetin koulun, minä läksinkin jo
maailmalle. Eihän sitä jaksanut toista
kertaa samana päivänä mihinkään enää
lähteäkään. Mutta sen muistan, että jos-
kus läksin koulun jälkeen Telamäen kau-
palla käymään. Kyllä siinä päivätyö tuli
tehdyksi. Leevi: Kyllä se yhteydenpito koulu-kavereihin oli vähäistä. Voi sanoa, että se oli olematonta. Mutta kyllähän minä sitten myöhemmin kävin Merenlahdella aika paljon.
Tyttöjen lyhykäinen metsäkurssi Pertti: Kerropa, Salme, siitä kun kä-vitte Taipalsaarella kansalaiskoulua. Salme: Niin tosiaan! Leevi ja minä käytiin Vitsaissa se viimeinen, se kah-deksas luokka, Leevi tosin pari vuotta aikaisemmin kuin minä. Se kahdeksas luokka oli kurssimuotoinen, se ei ollut kokonainen vuosi. Mutta sitten keväällä tuli tieto, että kahdeksasluokkalaisten pi-ti mennä kirkolle viikoksi metsäkurssille. Minä ja Illukansaaresta Nikusen Anneli, joka oli minun kanssani samaa ikäluok-kaa, lähdettiin sille kurssille jo sunnun-taina, sen alkamispäivän aattona. Ja tämä Leevi ja Väkevän Erkki, sekin sieltä Illu-kansaaresta, lähtivät meitä saattamaan. Ja jäät olivat jo niin heikot, että me hiih-dettiin varmuuden vuoksi kahden–kol-menkymmenen metrin välein. Jos suksi-sauvalla löi, se meni jään läpi. Ja me tultiin onnellisesti sinne Vit-sain koululle silloin sunnuntaina ja tavat-tiin se opettaja, Rainer Terävä. Hän tuu-masi meille vaan: ”Ei se ole tytöille tar-koitettu.” Niin me lähdettiin samaa reit-tiä sitten takaisin. Pojat, Leevi sekä Erk-ki, sanoivat kyllä muutaman valitun sa-nan sille opettajalle. Erkki ei enää elä, mutta me muut vielä eletään.
Ikimuistoisa öljykatastrofi Taito: Miten te vietitte täällä kor-vessa vapaa-aikanne? Oliko se pelkkää nahistelua vai oliko teillä harrastuksia? Leevi: Ehkä se nahistelu kuvaa aika hyvin sitä tilannetta, jossa elettiin. Se minun on myönnettävä. Se oli paljon sitä peuhaamista ja toistensa pientä kiusaa-mista. Hyvin monta kertaa meille sanot-tiin, että olkaa hiljaa.
Salme: Tuli mieleen yksi sunnuntai-
ilta. Sylvi oli jo maailmalla, mutta Silja
eli silloin vielä. Pappa ja mamma olivat
käymässä jossain ja me ruvettiin sitten
iltaselle. Jotain soppaa meillä oli ruoka-
na kumminkin. Tämä Leevi halusi ottaa
ensiksi, mutta Silja tempaisi kauhan sen
kädestä: ”Minä otan!” Katossa roikkui
öljylamppu, jossa oli lasinen säiliö, ja
kun se kauha kalahti sen lampun poh-
jaan, öljyt kaatui kaikki pöydälle. Ja sii-
nä sitten oli meidän valot. Tuli hiljaista
porukkaa sen jälkeen. Se oli katastrofi,
koska se öljy oli niin tärkeä täällä.
Taito: Mutta näkikö pelkän öljylam-
pun valossa edes tehdä läksynsä tai lukea
mitään?
Salme ja Leevi: Kyllä sen öljylam-
punkin valossa näki läksyt tehdä. Mutta
myöhemmässä vaiheessa meillä oli Pet-
romax, se sellainen valopetroolilla toimi-
va lamppu mihin piti pumpata sitä pai-
netta ennen sytyttämistä ja aina joskus
käytön aikanakin. Siinä oli sukka, jossa
paloi tuli pienellä suhinalla ja hyvin
kirkkaalla valolla, oikeastaan kirkkaam-
malla kuin joku tavallisen tehoinen säh-
kölamppu. Eikä se lamppu haissut niin
kuin öljylamppu. Mutta piti varoa kovas-
ti, ettei se sukka mennyt rikki, koska se
oli hyvin hauras. Piti aina olla varalla
toinen sukka. Petromaxin jälkeen meillä
oli Aladdin-lamppu, joka oli parempi ja
turvallisempi, koska siihen ei pumpattu
painetta, vaan öljy imeytyi sukkaan sy-
dännauhan kautta. Petromax tai Aladdin
meillä oli tuvassa, ja kamareissa oli pie-
net viiden linjan öljylamput milloin niitä
tarvitsi. Ja saunassa oli normaali sauna-
lyhty. Navetalla käytettiin kannettavaa
myrskylyhtyä.
Taito: Säännösteltiinkö sen katto-
lampun polttoa?
Leevi: No ei ihan ankarasti, ei ihan
tähdentämällä. Mutta huomautettiin kyl-
lä, jos lamppu paloi turhaan tai liian
myöhään. Yleensä lampun sytytti se joka
tarvitsi valoa, ja se oli sitten ihan kuka
hyvänsä. Ei se ollut kenenkään varsinai-
nen tehtävä tai oikeus, ei isän eikä äidin-
kään.
”Aina tuo toosa on auki!”
Taito: Oliko teillä täällä sähköttö-
mässä korvessa minkäänlaista radiota?
Salme: Kyllä meillä radio oli. Meil-
lä on aina ollut radio. Olikohan se Hel-
var, semmoinen iso laatikko. Kaksi pat-
teria: katodi ja anodi. Eikö meillä ollut
tuvassa sellainen nurkkahylly, kolmio-
hylly, minkä päällä se radio oli? Aluksi
se oli tuvassa, mutta myöhemmin se oli
kamarissa senkin päällä.
Leevi: Ja meidän isällähän oli radio
jo Mantsinsaarella. Hän sanoi sen olleen
sen saaren ensimmäinen radio. Ja siitä se
joutui sota-aikana vaikeuksiinkin. Isä
ymmärsi venäjää ja pystyi kuuntelemaan
radiosta ohjelmia myös Venäjän puolelta
ja eikä osannut pitää suutaan kiinni. Nyt
se naurattaa, mutta pappa pistettiin vä-
häksi aikaa turvasäilöön, koska vihollis-
maan ohjelmien kuuntelu oli kiellettyä.
Hän ei osannut pitää suutaan kiinni, kun
karjalainen oli. Sen siitä saa.
Taito: Säästeltiinkö teillä radion
pattereita?
Leevi: Kyllä siitäkin huomauteltiin,
että ”aina tuo toosa on auki”, mutta en
muista että sitä kuuntelemista olisi kos-
kaan suoranaisesti kielletty. Kyllä meillä
sitä radiota aika vapaasti kuunneltiin,
mutta eihän sieltä tullut niitä lähetyksiä-
kään niin paljon. Ne patterit kestivät
puolisen vuotta ja sitten piti ostaa uudet.
Maksoivathan ne jonkun verran kyllä.
Tämän patteriradion jälkeen meillä oli
akkuradio.
Taito: Mitä kaikkea te sieltä ”too-
sastanne” kuuntelitte?
Salme: Mikä minulle jäi mieleen
lapsuudesta, niin tietysti se Markus-se-
dän lastentunti torstai-iltana. Uutiset ja
iltahartaus. Vaikka se iltahartaus oli lute-
rilainen, se kumminkin kuunneltiin. Ja
maanantai-iltana tuli kuunnelma. Koko
perhe kuunteli, ne kuunnelmat olivat tär-
keitä sekä aikuisille että lapsille. Muistan
sellaiset kuin ”Niskavuoren emäntä” ja
”Niskavuoren Heta”. Olen nähnyt ne
myöhemmin elokuvina. Kun se kuunnel-
ma tuli, niin siinä vaiheessa iltaa oltiin jo
sängyssä, sieltä kuunneltiin. Ja sitten kun
kuunnelma päättyi, pantiin radio kiinni
ja käytiin nukkumaan. Ja olihan lauantai-
iltana vielä se toivekonsertti, ”Lauantain
toivotut levyt”. Nämä ovat jääneet mi-
nulle mieleen 1950-luvulta. Kaikki meni
kyllä jakeluun mitä vaan tuli.
Taito: Ettekö te onnettomat muista
Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen
seikkailuja?
Leevi: Totta kai niitäkin kuunnel-
tiin. Siitä on muistissa vielä tänäkin päi-
vänä joitakin osia.
Rattoa myös televisiosta
Salme: Me oltiin jo kotonta pois,
kun isä osti joskus 1968 tai 1969 musta-
valkoisen television joka toimi akulla. Ja
sitä akkua piti käyttää latuuttamassa kau-
pungissa. Ja kun akku oli latuuksilla, sil-
loin ei nähty televisiota, koska vara-ak-
kua ei ollut. Kyllä se telkkari oli valtava
viihdyke täällä, vaikka sitä ohjelmaa ei
ollut paljoa. Päivällähän televisiosta ei
tullut mitään – kaikki tuli illalla. Tänne
se telkkari tuli sen verran myöhemmin,
että se oli tuolla kylällä jo useammassa
savussa. Ja kyllä se ensimmäinenkin
telkkari näkyi jo ihan hyvin, mutta pieni-
hän se kuvaruutu oli. Ja siinä viimeises-
säkin mustavalkoisessa, mikä täällä oli,
oli terävä kuva. Tuolla katolla on vielä-
kin se sama antenni, mutta se pitää aina
kesällä käydä asentamassa oikeaan suun-
taan – pitäisi varmaan ostaa jo uusi an-
tenni. Minusta tuntuu, että se lähetys tu-
lee Joutsenosta. Täällä on myös niitä
kännyköiden ja netin linkkitorneja. Täs-
säkin näkyy linkkitornien valot kolmesta
paikkaa: Taipalsaarelta, Konstusta ja Le-
miltä.
Kirjoja ja lehtiä vähänlaisesti
Leevi: Kirjoja meillä oli omasta ta-
kaa hyvin vaatimaton määrä. Kirjat eivät
olleet kovin jokapäiväisiä. Meidän isä ei
oikein tykännyt, että luetaan. Hukkaan-
tuu aika, mikä pitäisi käyttää työntekoon.
Sen ajan ihmiset näkivät työnteon paljon
arvokkaampana kuin nykyisin. Ja jos
lapset menivät tansseihin, niin siitäkin
tuli vanhemmalta väeltä sanomista. Mut-
ta olihan meillä Anna Karenina ja Toh-
tori Živago, mitkä olivat venäläisten kir-
jailijoiden teoksia. Sekä yhden englanti-
laisen kirjailijan kirja Taivasten valta-
kunnan avaimet, josta on tehty elokuva-
kin. Joitakin kirjoja lainasin koulun lai-
nastosta, mutta en yhtään muista niiden
nimiä.
Salme: Minä luin lapsena Pekka Tö-
pöhäntää, ja sitähän oli useampi kirja. Ja
sitten oli semmoinen Helena-sarja, missä
oli viisi kirjaa. Se kertoi englantilaisesta
sairaanhoitajattaresta. Ehkä sekin oli yk-
si virike minun ammatinvalinnalleni. Mi-
nä olen vieläkin aika huono lukemaan ja
kouluaikaan ei jaksanut paljon lukea.
Siinä oli tarpeeksi, kun suoritti aina tuon
koulumatkan. Ja kumminkin piti kotona-
kin aina jotain tehdä. Sinä talvena kun
olin kolmetoistavuotias, äiti sairasti aika
paljon. Minun piti aamulla lypsää kolme
lehmää, vaikka isä kyllä muuten hoiti
navettatyöt. Kun tulin koulusta, laitoin
ruuan ja lypsin taas ne kolme lehmää.
Siinä oli hommaa niin paljon, ettei siinä
ylimääräistä paljon kerkiä.
Taito: Oliko teissä lapsissa ketään,
joka luki paljon?
Salme: Oli. Sylvi, meidän vanhin
sisko, oli kova lukemaan. Hän luki lai-
dasta laitaan. Sanoi lukeneensa Australi-
assa Raamatunkin kolmeen kertaan. Kun
hän kävi viimeisen kerran Suomessa, mi-
nä laitoin hänen peräänsä kolme kirjapa-
kettia. Hän oli ostanut täällä vanhoja kir-
joja, joissa ei ollut kovia kansia. Kävi
postittaminen halvemmaksi, kun ei tar-
vinnut niistä kansista maksaa.
Leevi: Sylvi luki paljon muutenkin,
mutta häntä innosti siinä lukemisessa se-
kin, että hänen englannin kielen taitonsa
ei ollut kovin hyvä ja kanssakäyminen
ihmisten kanssa jäi vähän puutteelliseksi.
Hän tuli kyllä englannilla toimeen, mutta
hän ei kyennyt ilmaisemaan kaikkea mi-
tä ajatteli eikä myöskään kyennyt ym-
märtämään kaikkea mitä hänelle sanot-
tiin. Ei ollut ainut tapaus siinä maassa,
tätä tapahtuu siellä liiankin usein. Ei hän
minun ymmärtääkseni ikävöinyt Suo-
meen, mutta tämä suomalainen kirjalli-
suus tyydytti sitä lukemisen ja kommuni-
koinnin tarvetta.
Taito: Tuliko tänne mitään lehtiä
vai olivatko nekin ajan ja rahan hukkaa?
Leevi: Meille tuli Karjala-lehti mon-
ta vuotta. Ja Etelä-Saimaata luettiin, kos-
ka se oli tärkeä paikallinen lehti. Joku
viikkolehtikin tuli: Seura tai Apu, jom-
pikumpi. Minulle tuli Pecos Bill ja myö-
hemmin tuli Aku Ankkakin. Mutta ne
jäivät pois, kun ikää tuli.
Salme: Sitä Karjala-lehteä minäkin
katselin aina kun täällä kotona kävin. Ja
minulle itselleni tuli 1990-luvulla use-
amman vuoden Nuori Karjala, missä kä-
siteltiin enemmän Salmin asioita.
Iltamaraha aina jostakin
Taito: Vanhempanne paheksuivat
tansseissa käyntiä, mutta saitteko te ra-
haa siihenkin?
Salme: Minä en koskaan iltamara-
haa saanut. Minä tienasin sen itse. Olin
ensiksi lappeenrantalaisessa opettajaper-
heessä hoitamassa lasta ja huushollia.
Sitten olin puolisen vuotta kotiapulaise-
na Tukholmassa, ja siellä kävin eka ker-
taa Suomi-tansseissa. Tukholmasta tulin
Helsinkiin lääkäriperheeseen ja sitten
menin vastaanottoapulaiseksi Lahteen
kirurgien yksityisvastaanotolle ja sen jäl-
keen opiskelin apuhoitajaksi eli nykyni-
mikkeellä perushoitajaksi.
Leevi: Juu, kyllä minäkin sen ilta-
marahan aina jostain löysin, vaikka sit-
ten ropsia kuorimalla. Se kuori oli kyllä
yleensä tiukassa. Niin kuin tuli jo sano-
tuksi, minä aloitin metsätyöt heti koulun
jälkeen, viisitoistavuotiaana. Paljonhan
siitä ei hankkinut, mutta vähän kuiten-
kin.
Taito: Missä kaikkialla te sitä ilta-
marahaa törsäsitte?
Leevi: Kesällä käytiin lavoilla. Jos
mentiin Telamäen lavalle, niin ajettiin
meidän tai Väkevän Erkin moottorive-
neellä Vainikkalankylään Haapalahteen
ja käveltiin siitä se pari kilometriä Tela-
mäelle. Se Väkevän Erkki oli tuolta Illu-
kansaaresta, on jo kuollut, kuten Salme
jo mainitsikin. Oli kymmenisen vuotta
vanhempi kuin minä, mutta oli poika-
mies. Ja jos mentiin Iitiän lavalle, niin
ajettiin Kähönsalmelle, mistä meni polku
Iitiän lavalle. Matkaa oli parisen kilo-
metriä. Nykyäänhän silläkin suunnalla
on autolla ajettava tie. Ja kun se lavakau-
si loppui, kävin Kotajärven talolla. Suli-
en aikaan menin veneellä ja talvella suk-
sipelillä Lemin puolelle Mittariniemeen
ja muihinkin kohtiin Hyvärilän ja Värtö-
län rannoille, mistä tuli niitä polkuja ky-
lälle. Ja talvella siitä Tallisenlammelta
sen Kotajärven talon luota oli hevosella
ajettava talvitie tänne Saimaan rantaan.
Se oli kaikkein suorin yhteys. Kannatti
kävellä sitä talvitietä ja hiihtää suksilla
se Kähönsalmen ja tämän Kuivaniemen
väli.
Salme: Mutta kerranhan me mentiin
Kotajärven talolle traktorilla. Se oli pää-
siäisen aikaan ja jäällä oli niin paljon
sohjoa, että siellä oli aika vaikeaa ja ras-
kasta liikkua. Mutta se jää oli vielä ihan
vahvaa, että kyllä se traktorin kantoi.
Mentiin ihan tuolla samalla Valmetilla,
mikä tuolla pihassa on vieläkin. Ei me
siihen peräkärryä otettu, minä seisoin
jossain siinä Leevin selän takana. Ja kun
siellä Kotajärven talolla joku poika pyysi
saatille, minä sanoin sille: ”Et sinä voi
tulla saatille, kun minä olen traktorilla.”
Se vähän katsoi pitkään. Minä en luvan-
nut ketään saatille, vaikka tanssittajissa
ei ollut moittimista. En itse ollut kovin
hyvä tanssimaan, mutta yritinhän minä
aina mennä tanssittajan perässä. Ja sitten
kun olin siinä ”saatti-iässä”, minä olin jo
maailmalla.
Leevi: Näin jälkeenpäin ajatellen se
traktorikyyti oli oikeastaan yhtä luonnol-
lista kuin jos nykyään hyppäisi taksiin.
Vaikka se kulku oli vaikeaa, niin saihan
siinä aina vaihtelua siihen jokapäiväi-
seen arkeen, oli se huvi sitten mikä hy-
vänsä. Näet toisia ihmisiä ja toista paik-
kakuntaa. Nuoren on välttämätöntä pääs-
tä toisten pariin, vaikka minäkin pärjäsin
paremmin metsähommissa kuin tanssi-
lattialla. Siellä talolla ja lavoillakin soitti
orkesteri, harvoin oli levytansseja. Sii-
hen aikaan oli orkestereita, suurempia ja
pienempiä. Ja väkeä oli paljon. Vielä sil-
loin kun aloin käydä tansseissa tulin aina
suoraan kotiin. Mutta kun aika kului ja
vuodet vieri, niin sitten sitä saattoi ereh-
tyä saatillekin.
Taito: Sitä Kähönsalmea on ylitetty
tanssireissuilla jopa uimalla, haettu vene
vastarannalta. Tuo Perttikin tiennee niis-
tä urotöistä.
Salme: Kyllähän Sylvikin, se mei-
dän vanhin sisko, kertoi että hän on men-
nyt Kähönsalmesta yli tansseihin venees-
sä niin isolla sakilla että laidoissa ei ollut
varaa enää kuin muutama sentti. Saattoi
siinä olla pientä liioittelua.
Leevi: Ja tämä kaikki oli aikaa en-
nen kuin autot tuli. Kun tuli autot, se
muutti kaiken.
Salme: Mutta kerronko minä vielä
yhden tanssijutun? Leevi oli silloin vielä
kotona, mutta minä olin jo Lahdessa ja
olin täällä käymässä. Se oli syksyä ja jä-
nisten metsästys oli sallittua. Leevi am-
pui jäniksen päivällä, ja äiti jäi illalla
laittamaan sitä jänistä, kun me lähdettiin
Kotajärven talolle tanssimaan. Ja kun me
yöllä tultiin takaisin, niin jänispaisti
odotti meitä pöydässä. Minä ehdin nuk-
kua vaan muutaman tunnin, koska minun
piti olla kymmeneltä Lahdessa töissä.
Minun oli mentävä varhain aamulla Me-
renlahden autolla kaupunkiin, että kerki-
sin junaan ja sillä Lahteen. Niin se oli,
että jänispaisti odotti meitä pöydässä sil-
loin yhden–kahden aikaan yöllä.
Leevi Sarela ja Salme
Laukkonen ja Taito Salmi
Sarelassa 24.6.2010
Yövieraita tuvan täydeltä
Taito: Vanhempanne eivät unohta-
neet Mantsinsaartaan. Muistelivatko he
sitä kovasti ääneenkin?
Leevi: Ei voi sanoa, että he keske-
nään olisivat muistelleet kovinkaan pal-
jon, mutta heti kun joku tuli kylään, niin
se Mantsinsaari tuli jossain vaiheessa
puheenaiheeksi. Sukulaisvieraiden lisäk-
sihän meille poikkesi ohikulkijoita. Tääl-
lä saattoi viikonloppuisin olla melkein
kaksikymmentä henkeä – siskonpetejä
vaan lattialle. Täällä kävi kaupungista
paljon porukkaa kalalla, ihan satunnaisia
tuttavia. Olivat käyneet kalalla täällä ai-
kaisemminkin, ja pahalla säällä pappa oli
karjalaisena miehenä sanonut niille:
”Tulkaa tuonne sisälle nukkumaan.” Ne-
hän olisivat tyytyneet nukkumaan ehkä
saunassakin. Joillakin oli teltta, mutta ei
kovin monella. Kun tulivat talvella, niin
yöpyivät meillä sisällä.
Tämmöistä majoitteluahan harras-
tettiin muinoin Mantsinsaarella, koska ne
Laatokan sääolot oikuttelivat suuresti. Se
on ollut siellä elinehto, että sinä autat
toisia ja toiset auttavat sinua. Niitä tilan-
teita ja tapauksia on ollut siellä vaikka
kuinka paljon. Mantsinsaarella oli use-
ampia majakoitakin, huomattavimmat
olivat kummassakin päässä saarta.
Tuttuja Lemin Vainikkalassa
Taito: Tuuliaisen Eevert kertoo käy-
neensä teillä teurastamassa eläimiänne.
Tulivatko muut Vainikkalan ihmiset tu-
tuiksi teille?
Salme: Kyllähän me ne kylätien
varren ihmiset – Suomalaiset, Huttuset,
Tuuvat – tiedettiin ja tunnettiin ja joskus
käytiin niillä kylässäkin. Minä tosin en
niin paljon, koska minä jo niin nuorena,
kuusitoistavuotiaana, läksin maailmalle.
Tuo Leevi muistaa ne varmasti parem-
min, koska oli kauemmin täällä.
Leevi: Kyllä voi sanoa, että kaikki
jotka siinä tien varrella asuivat tervehti-
vät meitä ohi kun mentiin. Mutta ei siinä
yleisesti ottaen sen enempää kanssakäy-
misissä oltu. Muhlin talo, se missä oli
mäellä tuulimylly, tuli minulle tutum-
maksi, kun kannoin yhtenä vuotena pos-
tia Telamäeltä Illukansaareen ja siinä
ohessa tänne meillekin. Toin sitä postia
kolme kertaa viikossa, ja se Muhlin talo
kuului minun kantopiiriini. Vein postin
ihan sisälle tupaan. Tuli aina pysähdyt-
tyä myös Jukkaralle, joka oli Kanttura-
niemessä. Illukansaaren rannassa oli pos-
tilaatikko. Isä jatkoi sitä postinkantoa
sen jälkeen, oli alkujaan jo varapostin-
kantaja. Se vesimatka me tehtiin omalla
moottoriveneellä, mutta sen käytöstä ei
kylläkään saanut mitään korvausta. Se
vesimatka olisi pitänyt soutaa. Tosin
Kantturaniemestä Illukansaareen, ei var-
maan ollut täyttä kilometriä.
Muhlilla emännöi siihen aikaan sen
Muhlin Heikin sisko Laura. Hän ei mi-
nun muistini mukaan asunut siinä Muh-
lin talossa vaan mökissä siinä lähellä.
Kun kerran tulin siihen Muhlin tupaan,
siellä oli koira saanut pentuja. Minulta
kysyttiin siinä, haluanko pennun. Minä
tietysti halusin, koska meiltä oli kuollut
edellinen koira, Tessu, jonka olin aika-
naan tuonut tuolta kylältä Rantalasta.
Pistin tämän pennun puseroni sisälle ja
toin sen tänne kotiin Ja tännehän se sit-
ten jäi. Annettiin sille nimeksi Eeva. Tä-
mä Eeva oli pitkän aikaa papalla vielä,
varmaan suurena rattona niinä hänen yk-
sinäisinä vuosinaan.
Taito: Et tiennyt, että sen Lauran
mökin omisti hänen sisarensa Kerttu ja
että minä asuin siinä mökissä äitini ja
veljeni kanssa syksystä 1949 loppiaiseen
1953. Vainikkala oli minun kotikyläni.
Mutta senhän sinä tiesit varmaan, että
Laura ja Kerttu lähtivät perheineen Aust-
raliaan?
Leevi: Minä tapasinkin sen Lauran
Australiassa. Se oli ihan niitä minun al-
kuaikojani. Suomalaiset pitivät kerran
3
kuussa Suomi-tansseja, joita järjestetään
vielä nykyäänkin, ja siellä tavattiin. Ja
minä kävin hänellä kerran kylässäkin.
Lauralla oli kaksi tytärtä, joista Paula oli
vanhempi ja Seija nuorempi. Ja myös
sen Kertun sakin kanssa olin satunnai-
sesti tekemisissä.
”Otatko kaljaa?”
Salme: Syrjässähän me täällä oltiin,
mutta eksyihän tänne kerran vankikarku-
rikin. Tämä tapahtui siihen aikaan, kun
tuo Leevi oli jo Australiassa ja isä ja äiti
olivat täällä kahdestaan. Joku vaisto sillä
isällä oli. Kun se mies oli pyytänyt yösi-
jaa, isä oli ohjannut sen tuonne Lemin
puolelle. Oli vedonnut kai siihen, että
jäät olivat aika huonot ja sanonut sille:
”Mene ajoissa.” Jotakin tällaista siinä
oli. Jälkikäteen lukivat lehdestä, että
Konnunsuolta oli karannut vanki. Tunto-
merkit sopivat hyvin siihen mieheen.
Ja kuuluisin vieras, joka meillä on
käynyt, on tasavallan presidentti Urho
Kekkonen. Se oli vuosi 1956. Kuusi
viikkoa aikaisemmin tässä kävi muutama
sotapoika, hiihtivät sitä suunniteltua reit-
tiä. En muista, mistä se Kekkonen oli
lähtenyt, mutta Savonlinnaan hän oli me-
nossa. Ne sotapojat vähän kyselivät, että
jos Kekkonen tulisi tässä käymään ja
joisi kahvit. Me oltiin tietoisia tästä reis-
susta. Ne söivät tuolla Lemin puolella ja
joivat kahvit sitten jossain tuolla Taipal-
saarella.
Kun se Kekkosen seurue tuli tästä,
minä olin tullut koulusta ja olin paikan
päällä. Isä meni rappusille niitä vastaan –
siitä on muuten valokuvakin – ja isä pyy-
si sitä Kekkosta sisälle. No, Kekkonen
sitten tuli sisälle. Turvamiehet meinasi-
vat mennä edeltä, mutta Kekkonen sa-
noi: ”Olkaa siellä. Minä menen.” Eihän
meillä nyt mitään ollut tarjota, mutta kar-
jalaismiehenä isä halusi tarjota sitä kuu-
luisaa Sarelan kaljaa, sitä tavallista kal-
jaa mitä meillä tehtiin pöytäjuomaksi.
”Otatko kaljaa?” Kekkonen seisoi mei-
dän keittiössä hellan ja tiskipöydän välis-
sä ja joi lasillisen kaljaa.
Pappa esitti siinä Kekkoselle sellai-
sen toivomuksen, että pitäisi tie saada
tänne, mutta ei siitä ainakaan vielä siinä
vaiheessa mitään päätöstä tullut. Ja sitten
Kekkonen tuli ulos ja sanoi miehille:
”Menkää sinne sisälle. Siellä on hyvää
kaljaa.” Sen takia seuraavan päivän Ete-
lä-Saimaassa oli sitten otsikko: ”Sarelas-
sa on hyvää kaljaa.” No, tuo Heikki Ha-
su kävi sisällä ja kävi siinä joku muukin.
Ja sitten ne jatkoivat sitä hiihtämistä. Ja
oli ihan paljas jää, kierä jää niin kuin sa-
notaan, ei yhtään lunta jään päällä. Oli
siinä vähän hankala hiihtää.
Evakkolapsen muistikuvia
Taito: Onko sinulla, Leevi, muistoja
evakkomatkaltanne?
Leevi: On, mutta aika rajoitettuja,
ihan sellaisia mitä pieni lapsi voi muis-
taa: joitakin rakennuksia, polkuja… Siel-
lä Karttulassa, meidän ensimmäisessä
evakkopaikassa, oli suuri maalaistalo tai
ainakin lapsen mielestä se näytti suurel-
ta. Ja me asuttiin yhdessä huoneessa.
Meitä oli silloin jo kaikki viisi lasta, kos-
ka Seijakin syntyi siellä. Sen talon nimi
oli Lapinkallio ja isäntäväen sukunimi
oli Nuutinen. Se talo on nyt purettu pois.
Todettiin tämä, kun käytiin siellä Sylvin
ja Salmen kanssa muutama vuosi taka-
perin.
Muistan niiltä evakkoajoilta, miten
kerran niitä talon poikia oli raivaamassa
peltoa, olivat jo aikuisia miehiä. Talon
emäntä antoi minulle vastapaistettuja
rieskoja ja käski: ”Vie pojille.” Ja minä
vein ne rieskat sinne pojille ja sain yhden
rieskan itselle. Se oli hyvä juoksupalkka.
Ja muistan myös, miten käytiin ongella.
Siellä oli järven rannalla venevaja, joka
oli jo sortunut mutta katto oli tallella. Is-
tuttiin siellä katon räystäällä ja ongittiin.
Ja mieleeni jäi semmoinenkin, kun siellä
kävi Helsingistä minun ikäiseni Pauli-
niminen poika. Se Pauli ajoi minua takaa
kettinginpätkä kädessä, mutta ei se mi-
nua kiinni saanut. Kun tapasin vuosien
päästä Tapio Junnosen Tuula-siskon,
niin kävi ilmi että hänen miehensä oli
juuri se Pauli. Minäkin olen tavannut sen
Paulin nyt jälkeenpäin pari kertaa. – Ihan
tämmöisiä vaatimattomia lapsen muisti-
kuvia.
Salme: Minä olin Karttulassa olles-
sa vielä niin pieni, etten muistanut sieltä
keitään ihmisiä enkä mitään tapahtumia,
mutta tunnistin sentään ne sen talon kak-
si aittaa.
Taito: Oliko Karttulassa enää ke-
tään, joka muisti teidän perheenne?
Leevi: Se joka nyt hoiti sitä taloa oli
sen talon poika, nimeltään muistaakseni
Raimo. Ja hän muisti kyllä hyvin meidät.
Minäkin muistin hänet, mutta en kuiten-
kaan tunnistanut häntä kun nyt tavattiin.
Oli kulunut viisikymmentä vuotta, ehkä
enemmänkin. Mutta yhteisiä puheenai-
heita meillä kyllä oli, kun muisteltiin mi-
ten se ja se paikka oli siellä ja siellä ja
tehtiin sitä ja sitä. Kaikkea tällaista.
Taito: Mikä sai teidät menemään
jäljillenne uudestaan?
Leevi: Me oltiin käyty juuri silloin
tämän Salmen ja Sylvin kanssa Mantsin-
saaressa, meidän syntymäpaikalla, ja kun
tultiin sieltä Värtsilän kautta pois, minä
sanoin näille siskoille: ”Käydään nyt
siellä Karttulassa saman tien.” Ja ajettiin
sen kautta. Siinä ei ollut sen kummem-
paa.
Ja sillä samalla matkallahan me poi-
kettiin myös Mäntyharjulle, Mynttilän
kylään. Ei sinnekään ystäviä jäänyt, mut-
ta jostain syystä kun tulee ikää ja kun jää
enemmän aikaa, niin jotenkin se kiinnos-
tus herää. Alkaa miettiä, missä kaikkialla
sitä on elämänsä aikana ollut ja elellyt.
Ja tällä vanhemmalla iällä jo tajuaa, että
monet muistot eivät vastaa ihan täysin
todellisuutta, koska ne muuttuvat tuolla
matkan varrella. Se kivi, mitä lapsena
piti niin hirveän suurena, näyttää nyt
paljon pienemmältä. Tämä tämmöinen
matkailu on lähinnä sen tarkistamista
kuinka hyvin jaksaa mitäkin muistaa.
Siellä Mynttilässä oli vielä pystyssä
se meidän vanha paikka ja vaikutti asu-
tulta, mutta me ajettiin siitä ohi naapuri-
taloon. Muistin, että siellä naapurissa oli
poika, joka oli vähän minua vanhempi.
Olin itse ollut silloin noin kymmenvuo-
tias ja olin leikkinyt sen kaverin kanssa
ja varmaan tapellutkin. Siellä oli nyt
isäntänä yksi niistä meidän isäntäväen
veljeksistä. Pysähdyttiin siihen ja jutel-
tiin jonkin aikaa. Kuultiin iloiset uutiset
ja surulliset uutiset. Joku oli mennyt nai-
misiin ja saanut lapsia. Jotkut veljistä
olivat kuolleet. Kahvillekin meitä kutsut-
tiin, mutta meillä oli jostain syystä olevi-
naan kiire.
Salme: Oli yövytty edellisenä yönä
Karttulassa maatilamajoituksessa ja oli
jo kiire tänne Kuivaniemeen.
”Ettei vaan Klaudin ja
Mikin lapset!”
Salme: Minä olen käynyt Mantsin-
saarella kaikkiaan kolme kertaa, mutta
tuo Leevi on käynyt siellä vaan kaksi
kertaa. Ensimmäinen matka tehtiin vuon-
na 1993. Sylvin oli määrä lähteä Leevin
ja minun mukana sille matkalle, mutta
kun Sylvi tuli Australiasta tänne Suo-
meen, hän saikin suruviestin, että hänen
miehensä oli kuollut, ja hän joutui lähte-
mään takaisin Australiaan. Ja niinpä me
lähdettiin Leevin kanssa sille matkalle
ilman Sylviä. Kaksi muuta matkaa on
tehty 2000-luvulla.
Taito: Millaista on ollut käydä siellä
Mantsinsaarella?
Leevi: Tietysti on vaikea kuvata
tunteitaan, vaikka olen ajatellut niitä elä-
myksiä monta kertaa nyt jälkeenpäin.
Sieltä oli melkein kaikki rakennukset pu-
rettu, ei ainoastaan meidän vaan koko
kylän. Jäljellä ei ollut kuin ihan muuta-
ma vanha rakennus. Peltojen ojissa kas-
voi puskia, luonto oli ottanut siellä val-
lan. Mutta ehkä juuri tämä lohduttikin,
niin että siinä ei reagoinut niin voimak-
kaasti. Jos olisi nähnyt kaikki ne entiset
rakennukset ja vielä toisten hallussa, niin
tavallaan olisi tullut paha mieli: näissä
ne meikäläiset ovat ennen eläneet ja asu-
neet. Mutta kun niitä ei ollut, niin näki
vaan sen kauniin luonnon, ja ainakin mi-
nua se lohdutti ja rauhoitti.
Taito: Olitteko liikkeellä yksityises-
ti vai jossakin seurueessa?
Salme: Keskimmäisellä reissulla ol-
tiin yksityisesti, mutta tämä ensimmäi-
nen Mantsinsaaren-retki oli sellainen, et-
tä mukana oli muitakin salmilaisia. Bus-
seja oli kaksi. Ne bussit lähtivät Kuopi-
osta, ja kun me noustiin Joensuussa toi-
seen näistä busseista, niin kävi ilmi ettei
siinä ollut ketään mantsinsaarelaisia.
Mutta siinä bussissa oli yksi minun työ-
kaverini, joka oli kotoisin Salmista man-
tereen puolelta. Oli oltu aikanaan töissä
Koskelan sairaskodissa, kun olin vasta-
valmistunut apuhoitaja. Kun pysähdyt-
tiin Tohmajärvellä kahvilla, niin se van-
ha työtoverini tuli sanomaan: ”Kuule
Salme, tuosta toisesta bussista on kaksi
miestä menossa Mantsinsaarelle. Kun
tullaan rajalle, niin käykää kysymässä
niiden matkasuunnitelmista.”
Ja sitten kun me tultiin sille Suomen
ja Venäjän rajalle ja siellä peräti viisi
tuntia odotettiin ylitystä, niin me tuon
Leevin kanssa mentiin siihen toiseen
bussiin, Leevi edellä ja minä perässä. Ja
siellä kuului heti kuorossa: ”Ettei vaan
Pasken Klaudin ja Vostroin Mikin lap-
set!” Siellä oli meidän serkkuja ja pikku-
serkkuja, jotka tunsivat meidät ulkonäös-
tä. Siellä oli niitä yli puoli bussillista. Ja
näitten kanssa me sitten mentiin Mant-
sinsaarelle veneellä, jolla päästiin suo-
raan omaan rantaan. Ja toinen porukka
tuli Mantsinsaarelle lossilla bussissa.
”Tätä ne pappa ja mamma
muistelivat”
Taito: Sukulaisten tapaaminen sillä
samalla matkalla varmasti ilahdutti suu-
resti?
Leevi: Kyllä siinä oli sitä semmoista
yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ja luonnol-
lisesti se oli hyvä siksikin, että meillä
itsellä ei oikeastaan ollut minkäänlaista
muistikuvaa eikä kovin paljon tietoakaan
mistään. Siinä oli paikalla ihmisiä, jotka
olivat hyvinkin tietäviä ja hyvin valmiita
ja auliita kertomaan muille mitä missä-
kin oli ollut ja kuka oli missäkin asunut
ja mitä kaikkea oli tapahtunut. Ja tämä
kaikki piti kokea siinä rajoitetussa ajas-
sa, mikä meillä oli.
Salme: Siinä seurueessa oli näitä
naapurin poikia, jotka olivat olleet toisel-
la kymmenellä silloin sodan melskeessä.
Ne tiesivät joka saunan paikan, joka kel-
larin paikan, joka mökin paikan. ”Tässä
on sen talo. Tässä on sen talo. Tässä on
Halmekari. Tässä on Vostroi.” Ne luki-
vat meille sitä historiaa. Se oli tosi mah-
tavaa. Siinä Työmpäisen kylässä ainut
kaivo, lähdekaivo, oli juuri meidän enti-
sessä pihapiirissä. Siitä otettiin vettä. Jol-
lakin oli kahvipannu, keitettiin ja juotiin
kahvit siellä meidän entisellä pihalla.
Tuo Leevi oli ostanut viskipullon tullista
ja tarjosi siinä pihalla kaikille viskit ja
sanoi: ”Tervetuloa meille, vaikka meillä
ei olekaan tässä mitään muuta.” Ja minä
luulen, että kaikki tykkäsivät.
Ja vielä: kun me tultiin sinne mei-
dän vanhaan pihaan, sen kaivon tienoille,
minulle tuli siinä sellainen tunne, että
tätä ne pappa ja mamma muistelivat ja
ettei se ole ihmekään. Silloin minulla
loksahti oikein niin kuin paikoilleen nä-
mä asiat. Siitä evakkoon lähdöstä oli jo
49 vuotta, mutta tämä uusi reissu piti
tehdä. Ja sen minä haluaisin omille lap-
sillenikin näyttää, että mistä minä olen
lähtöisin.
Sotilasvalvonnassa ja
perhemajoituksessa
Salme: Seuraavalla matkalla Leevi
ei ollut mukana. Sylvi ja minä oltiin
siellä Tuuttien, pikkuserkkujen ja heidän
puolisoittensa, mukana niiden matkailu-
autolla. Kolmannella matkalla oltiin taas
kolmestaan, tuo Leevi, Sylvi ja minä.
Silloin oli Mantsinsaarella Vostroi-suvun
epävirallinen sukukokous. Tosin kävi il-
mi, että me oltiin väärästä Vostroi-suvun
haarasta.
Taito: Miten teidän majoituksenne
on hoitunut?
Salme: Siellä Mantsinsaarella ei ole
ollenkaan asukkaita, ei venäläisiä eikä
muita. Siellä ei voi yöpyä, vaan on yö-
vyttävä paikallisessa perhemajoituksessa
mantereen puolella. Minä olen ollut kah-
dessa eri perheessä. Keskimmäisellä
matkalla, jolla Leevi ei ollut mukana, se-
kä se mies että rouva osasivat suomea
niin että tultiin toimeen. Ja siinä eläinlää-
käri-opettajaperheessä, missä oltiin kaksi
kertaa tuon Leevin kanssa, rouva puhui
suomea, mutta mies ei. He ovat tulleet
jostakin sieltä Aunuksesta päin. Mutta
sen perheen tytär osasi vähän englantia,
ja se tietysti helpotti tuota Leeviä.
Taito: Olikohan se teidän ensim-
mäinen matkanne ihan niitä historian en-
simmäisiä Salmin-matkoja?
Salme: Kyllä minä olen kuullut, että
siellä esimerkiksi meidän naapurin poi-
ka, joka asuu Kokkolassa, on käynyt jo
aikaisemmin. Hän kävi siellä jo joskus
1980-luvulla, mutta naamioituneena ve-
näläiseksi sotilaaksi ja sillä lailla. Kuulin
tästä sitten jäljestä päin.
Taito: Uskalias poika! Hyvä ettei
jäänyt kiinni ja joutunut vakoilijana van-
kilaan.
Salme: Ja olihan sillä meidänkin en-
simmäisellä matkalla pientä hankaluutta.
Tullissa oltiin ensiksi viisi tuntia, Värtsi-
lässä. Ja kun sitten ajettiin metsätaivalta,
niin ykskaks bussi pysähtyi. Metsästä tu-
li sotilaat ja meiltä tarkastettiin passit. Ja
sitten taas lähdettiin matkaan. Olikohan
siinä kaksikin tarkastusta matkan varrel-
la ennen kuin me Salmiin päästiin.
Leevi: Minä koin sen toiminnan hy-
vin epätavallisena, ajatellen sitä miten
asiat muualla maailmalla hoidetaan. Se
oli aika omalaatuista, mutta eihän siinä
kukaan millään tavoin vahingoittunut.
Matkamuistoista riesaa
Salme: Nämä kaksi seuraavaa mat-
kaa ovat olleet paljon helpompia. Tullis-
sa oltiin ja sen jälkeen ei ollut mitään sen
kummempaa. Tai voisin minä kertoa sil-
tä keskimmäiseltä matkalta tämmöisen
kommelluksen. Venäjälle mennessähän
pitää täyttää se tulliselvityslomake ja se
leimataan, ja se sama paperi pitää olla
mukana takaisin tullessa. Kun katseltiin
yhdessä niitä papereita, niin Sylvi, jolle
tämä oli ensimmäinen Karjalan-matka,
päätti ottaa yhden tyhjän tulliselvityslo-
makkeen muistoksi. Mutta hän ottikin
täytetyn ja leimatun lomakkeen. Ja pa-
luumatkalla tullissa sitä paperia perättiin
ja etsittiin. Miten minulla välähtikin mi-
nä sanoin: ”Katsopa, Sylvi, minkä pape-
rin sinä muistoksi otit?” No sittenhän se
paperi löytyi.
Ja tuli siinä toinenkin ongelma. Toi-
nen niistä meidän pikkuserkuista, Eila,
oli ottanut muistoksi muutaman kuusen-
taimen. Hän rakensi Lahden lähelle taloa
ja halusi istuttaa tontilleen kuuset van-
halta kotipaikaltaan. Hänellä oli ne tai-
met sellaisessa kolmenkymmenen litran
astiassa. No siihenhän tulli iski kiinni:
”Miten nyt näitä taimia viedään? Tehän
viette täältä koko metsän!” Eilan veli
Raimo sitten selitti sen siskonsa asian ja
se kuittautui sillä kun annettiin niille vir-
kailijoille yksi samppanjapullo. Sitten ei
enää ollut mitään ongelmaa.
Taito: Moskovalaisilla rakennustyö-
mailla 1987–90 minä opin, että venäläi-
set kuorma-autot kulkevat ketterimmin
votkalla.
Kantturaniemen kesäleiri
Taito: Kun kävin Sanelma-tätini
luona Kantturaniemessä kesällä 1953,
siellä oli kreikkalaiskatolisten lasten ke-
säleiri. Se tieto oli minusta, yhdeksän-
vuotiaasta, jotakin kiehtovaa ja mystistä.
Näin niitä lapsia vain kaukaa ja pidin
heitä vähän kuin ulkomaanelävinä.
Salme: Niitä leirejä oli siellä myö-
hemminkin. Minäkin olin sellaisella lei-
rillä kerran, joskus kaksi–kolmetoista-
vuotiaana. Seija, nuorin sisko, oli siellä
leirillä useamman kerran, ja tuo Leevikin
taisi olla pari kertaa. Se leiri oli viikon
mittainen. Siellä olivat ohjaajina Leo
Merras ja rouva Merras sekä kanttori
Patronen. Majoitus taisi olla semmoinen,
että me nukuttiin patjoilla lattialla. En
muista, oliko meillä mukana omat laka-
nat ja huovat. Ruoka oli todella hyvää ja
monipuolista ja syödä sai niin paljon
kuin jaksoi. Oltiinhan me toisella kym-
menellä, niin että ruoka maistui, varmas-
ti upposi siihen porukkaan. Oli lihakeit-
toa ja hernekeittoa. Oli pannukakkua ja
joskus me paistettiin lettujakin. Merrak-
sen rouva oli todella hyvä laittamaan
ruokaa. Sen minä totesin myöhemmässä-
kin vaiheessa. Minun mielestäni Merrak-
sen rouva vastasi siitä ruokapuolesta,
mutta oli siinä vissiin joku keittäjäkin.
Taito: Leevi, kun kerran menit lei-
rille uudelleenkin, niin varmaan myös
viihdyit siellä?
Leevi: On vaikea sanoa viihdyinkö
minä siellä, mutta olinhan minä siellä
ihan mielelläni. Siinä iässä asioita ei näe
sillä tavalla. Siellä oli paljon poikia ja
kujeita tehtiin ja ohjelmaa oli. Se viikko
meni nopeasti. Kai sitä voi sanoa viihty-
miseksi. Ruuassa ei ollut valittamista.
Muistelen, että siitä leiristä ilmoitti meil-
le Merras. Isä oli tutustunut Merrakseen,
kun oli muutettu paikkakunnalle. Seura-
kunnassa tiedettiin, että me ollaan asu-
massa täällä Kuivaniemessä.
Piispantarkastuksen
kommelluksia
Salme: Leo Merras ja hänen vai-
monsa olivat monta kertaa meillä täällä
vieraina. Ja Merraksen Olavin kanssa ol-
laan pelattu paskahousua tuolla aitassa.
Ja jos tällaista saa kertoa, niin olinkohan
minä neljätoistavuotias, kun ortodoksi-
sessa seurakunnassa oli piispantarkastus
ja minä olin viikon verran Merraksen
perheessä. Autoin rouvaa siivoamisessa
ja kaikessa muussa missä pystyin. Piispa
ja hänen seurueensa asuivat kyllä Patri-
assa, mutta ruokailivat siellä kirkkoher-
ran asunnossa. Rouva Merras laittoi itse
ruuat. Minä tarjoilin ja tein kerran sellai-
sen pienen mokan: minä jaoin lautaset
ensin Merrakselle ja sitten vasta piispal-
le.
Taito: No siinäpä rupesi sinultakin
taivaan portti sulkeutumaan.
Salme: Mutta kyllä minä olen aina
sen muistanut. Tapahtui toinenkin moka
ja se oli suuri. Perjantai-iltana oli määrä
tarjoilla keitettyä kuhaa, joka oli kuor-
rutettu kastikkeella. Merraksien astias-
tossa oli soikea tarjoiluvati, jonka toises-
ta päästä oli löyhällä pieni pala. Ja kun ei
ollut muuta sopivaa astiaa, me suunnitel-
tiin sen rouva Merraksen kanssa siten,
että laitetaan se kuhan häntä siihen, ei-
hän siihen kukaan koske. Kun se vati
kiersi, niin eikö se piispan vieressä istu-
nut henkilö ottanut kiinni juuri siitä höl-
lästä sirusta ja se kala ja kaikki lensi
piispan syliin. Oli se kyllä niin hirvittävä
tilanne, ettei paljon viitsisi kertoa.
Taito: Et muka julkeaisi muistella,
mutta nauraa höksötät.
Salme: No ei tässä voi itkeäkään.
On tästä yli viisikymmentä vuotta ja vie-
läkin se naurattaa.
Siirrytään pihamaalta sisälle.
Tuvan puolella
Salme: Tämä talo on rakennettu
1899. Se vuosiluku on kurkihirressä. Ko-
ko tämä mökki on seitsemän kertaa seit-
semän metriä eli tässä on pyöreästi viisi-
kymmentä neliötä. Tätä etuhuonetta me
sanottiin tuvaksi. Tuo uuni on alkuperäi-
nen. Tässä uunin vierustalla oli ennen
penkki ja penkin päässä oli separaattori,
mutta nyt tässä on tämmöinen säilytys-
laatikko.
Taito: Riippuiko uunin kupeella si-
pulipussi? Ja salaperäisiä yrttipusseja?
Salme: No sipulipussi roikkui jos-
sain vaiheessa sekä pussi kuivattuja ka-
loja. Mutta mitään ”salaperäisiä yrttejä”
ei oikeastaan kuivatettu. Tai kyllähän
meidän äiti, mamma, kuivatteli jossain
vaiheessa ainakin sianpuolukkaa, mutta
silloin minä en ollut enää kotona. Sanoi,
että se auttaa virtsatietulehdukseen. On-
han meillä aina kokeiltu jotakin, mutta ei
yleisesti eikä pitkiä aikoja. Ja vadelman-
lehtiä oli teenä ja olisiko ollut mustik-
kaakin.
Taito: Jouduitteko te heti tultuanne
tässä koviin kunnosteluhommiin?
Leevi: Kyllä tämä oli minun ym-
märtääkseni jokseenkin samassa kunnos-
sa kuin nytkin. Tämä oli yleisesti ottaen
lämmin asunto, mutta jos oli kylmä, niin
mentiin uunin päälle. Nyt myöhemmin
tajuttiin, että tuossa uunissa oli maaleja
puolisen tusinaa päällekkäin. Me tuon
Salmen kanssa hakattiin pienellä vasaral-
la kaikki se maali pois ja levitettiin tilalle
betoniittia, jolla oiotaan seiniä. Tämä on
nyt helppo maalata taas uudestaan, se ei
ole iso homma vetää kokonaan. Kukaan
ei näe eroa vanhan ja uuden välillä. Ja
betoniitti läpäisee lämmön, mutta monin-
kertainen maalikerros ei – lämpö pysyy
uunissa sisällä ja menee piipusta ulos. Ei
aikanaan tajuttu sitä, että semmoinen
maalikuori tekee uunista suoranaisen ter-
mospullon.
Taito: Ikkunoissanne on perintei-
seen tapaan kaksi pystyruutua ja yksi
poikittaisruutu ja tuplaikkunat.
Leevi: Nyt on tuo metsä kasvanut
eteen, mutta ennen tästä näki järvelle.
Koko maisema oli aukeana, ei ollut puita
yhtään.
Taito: Isänne olisi menettänyt jär-
kensä, jos ei olisi nähnyt järvelle.
Salme: Se pitää paikkansa 101-pro-
senttisesti.
Leevi: Seinähirret oli aikanaan tape-
toitu ja alaosa oli paneloitu niin kuin nyt-
kin. Isän toimesta panelointi otettiin pois
ja korvattiin ensopahvilla, mutta koska
hirsirakenne elää, ne pahvit kurttaantui-
vat. Kaksi vuotta sitten me tuon Salmen
kanssa revittiin ne pahvit pois ja minä
laitoin nämä panelit. Ja höyläsin hirret
niin hyvin kuin silloin ehdin. Eivät ole
niin hyvät kuin pitäisi olla.
Taito: En minä niissä moitittavaa
näe, vaikka olen häärinyt tulkkina luke-
mattomissa rakennustarkastuksissa.
Peräkamarissa
Salme: Me nukuttiin kaikki täällä
peräkamarin puolella, tässä samassa huo-
neessa. Pappa ja mamma nukkuivat
omassa sängyssään. Meitä nukkui neljä
siskosta kahdella hetekalla, ja Leevillä
oli sänky erikseen.
Leevi: Minä nukuin jossain vai-
heessa tuossa erillisessä pikkuhuoneessa,
ikään kuin tämän peräkamarin peräka-
marissa, mutta talvella siellä oli kylmä.
Se on ollut alun perin samaa huonetta
kuin eteinen. Sitä erottaa eteisestä lauta-
seinä, missä oli ovi jota ei meidän aikana
koskaan käytetty.
Muuttotavaraa perin
vaatimattomasti
Taito: On vielä kysymättä: Millai-
sella muuttokuormalla te tulitte tänne?
Oliko teillä maallista omaisuutta jäljellä
tai suorastaan kertyneenä?
Leevi: Tänä päivänä se muuttokuor-
ma vaikuttaa aika vaatimattomalta. Eläi-
miä oli lehmä ja hieho sekä hevonen ja
varsa. Ne eläimet tuotiin Heituinlahdesta
kuorma-autolla Merenlahdelle, ja Pertti
Talkan pihassa, Karsikolla, ne purettiin
ja kävelytettiin sitten tänne. Pertti oli
muistaakseni vielä opastamassakin. Tuo
Salme ei ollut mukana siinä operaatios-
sa, eivätkä muutkaan siskot. En tarkkaan
muista, taluttiko sitä lehmää joku. Muut
eläimet olivat irti.
Oli tultu Karsikolta ehkä kolme–
neljäsataa metriä semmoista kulkureittiä,
mikä ei ollut oikea tiekään. Ja siinä oli
semmoinen savikko ja se hieho livahti
siinä savikon kohdalla metsään. Minä
ratsastin hevosella ja olisin lähtenyt sen
hevosen kanssa sen karkulaisen perään,
mutta se hevonen oli seissyt monta tuntia
auton lavalla ja halusi käydä jäähdytte-
lemään siihen saviseen veteen ja heittäy-
tyi nurin. Minä hyppäsin lennossa pois
selästä. Sitten se hevonen nousi ylös ja
lähti sen hiehon perässä metsään. Juok-
sin niiden elukoiden jäljessä varmaan pa-
risataa metriä ja sain ne sitten käännytet-
tyä takaisin toisten joukkoon. En kos-
kaan unohda sitä.
Kaikki meni sitten hyvin, mutta kun
jäljellä oli enää suunnilleen kilometri, se
hieho kyllästyi siihen kävelemiseen ja
kävi nukkumaan. Sitä ei meinannut saa-
da ylös millään. Oli nuori eläin ja oli ol-
lut koko talven navetassa. Sen olisi pitä-
nyt saada jaloitella kevään mittaan. Elet-
tiin huhtikuun puoliväliä.
Kaikki muu tavara tuli pari viikkoa
myöhemmin kuorma-autolla Kanttura-
niemeen, Sääsklahteen. Sinnehän on au-
totie. Sieltä ne tavarat tuotiin vapunpäi-
vänä tänne meidän niemeen Anttilan
Raimon isän moottoriveneellä ja siitä
rannasta sitten hevosella vedettiin tänne.
Siinä muuttohommassa oli apuna joita-
kin miehiä Heituinlahdesta. Minulla ei
ole tarkkaa muistikuvaa, mutta luulen
että ne hakivat niitä tavaroita pari–kolme
kertaa. Sitä tavaraa oli loppujen lopuksi
hyvin vähän: pöytä ja jokunen tuoli,
vaatteita ja sen sellaista.
Taito: Te nyt vaan naureksitte, mut-
ta minua liikuttaa.
Salme: Ei tässä voi itkemäänkään
ruveta. Monta kertaa on ollut elämän
varrella apua, kun on ollut vähän tällaista
kokemusta jo lapsesta lähtien.
Virhelaskelmia itseltä ja
neuvojilta
Leevi: Isä oli myyvinään ne meidän
evakkotaipaleen aikaisemmat tilat isom-
milla hinnoilla, mutta siinähän oli välissä
jo sitä inflaatiota. Tätä inflaatiotahan on
nykyäänkin, ja luulisi, että ihmiset ym-
märtävät tämän inflaatioasian. Australi-
assakin ihmiset ovat myyneet talonsa
isommasta summasta kuin mitä ovat
maksaneet ja ovat turhaan kehuneet voit-
taneensa siinä kaupassa. Kun ottaa huo-
mioon vielä ne kulut, niin ne kehujat
ovat voineet jäädä jopa tappiolle. Mutta
eihän sitä ilkeä niille sanoa.
Tämän tilan hinta oli miljoona kak-
sisataa tuhatta ja isä joutui ottamaan
velkaa kahdeksansataa tuhatta. Sitten tuli
Korean sota ja puun hinta nousi ihan
älyttömästi. Täällä oli aika hyvä varttu-
nut metsä, etupäässä mäntyä ja koivua,
mutta myös yksittäisiä kuusia. Siinä vai-
heessa isä halusi päästä velasta ja möi
täältä kaikki suuret puut ja jätti pienet,
jotka olivat kyllä yhtä vanhoja kuin ne
suuretkin. Ne kaadetut puut ajettiin tuo-
hon rantaan jäälle ja keväällä Buurin
Väinön laiva hinasi koivutukit Viipurin
vaneritehtaalle ja mäntytukit ja ropsit sa-
halle.
En tiedä mistä, mutta tuli kummin-
kin huomautus että isä haaskaa metsää.
Pistivät sen meidän metsän ”lukkoon”,
hakkuukieltoon, muistaakseni kymme-
neksi vuodeksi. Ne pienet puut jäivät
sinne pystyyn, mutta eiväthän ne mihin-
kään kasvaneet. Ne vaan kökötti siellä
metsässä. Minusta olisi ollut järkeväm-
pää, jos isäni olisi saanut kaataa kaikki
pois ja hänet olisi määrätty samalla istut-
tamaan. Nyt siellä olisi isoa tukkipuuta
joka paikassa. Jos isä olisi saanut myydä
kaikki puut, hän olisi selvinnyt kaikista
veloistaan. Nyt sitä velkaa jäi jonkin ver-
ran ja vekselillä sitä maksettiin ja samal-
la maksettiin älytöntä korkoa. Kun sitten
myöhemmässä vaiheessa ruvettiin met-
sää oikein istuttamaan, silloin sai ne ”ri-
sutkin” ottaa sieltä pois. Sillä hakkuu-
kiellolla ei ollut käytännössä mitään
myönteistä merkitystä, mutta se oli ajan
henki.
Monen sortin pääsiäisperinteitä
Taito: Jäi viime kerralla kysymättä:
harrastettiinko teillä virpomista, sitä kar-
jalaista perinnettä?
Leevi: Oli meillä virpomista, sen
muistan lapsuudesta. Ja kananmunia vär-
jättiin. En tiedä, mutta ehkä kirkko on
nähnyt sen virpomisen jossain varhai-
semmassa vaiheessa vähän kuin pakanal-
lisena toimintana. Mutta näinä aikoina se
nähdään hiukan eri lailla.
Salme: Virpomista on kyllä Pohjan-
maallakin, Kokkolassa, missä minä ny-
kyään asun, mutta en tiedä, milloin se ta-
pa on sinne tullut. Mutta Pohjanmaalla-
han on pikkunoidat, nämä trullit, jotka
ovat liikkeellä pääsiäislauantaina.
Taito: Sitten tärkeä kysymys: onko
pääsiäissoittelu teille tuttua?
Leevi: Sitä pääsiäissoittelua oli Sa-
vitaipaleella, mutta me ei oltu siellä kuin
kahtena pääsiäisenä. Viimeisenä pääsiäi-
senä meitä pojankloppia, pientä ja suur-
ta, oli liikkeellä ainakin kymmenen jollei
kaksikymmentä. Me kuljettiin talosta ta-
loon ja soitettiin pillejä ja vaikka mitä.
Kylässä asui poliisi Rahkonen, ja kun me
mentiin hänenkin talonsa ympärille soit-
tamaan, se Rahkonen aukaisi ikkunan ja
ampui pistoolilla ilmaan. Sen jälkeen
kaikki melu loppui ja koko sakki hävisi.
Kuulin jälkeenpäin, että sen ampumisen
syynä oli se että sillä Rahkosella oli vie-
ras joka oli sairaana. Oliko se hänen su-
kulaisensa tai tuttavansa, en tiedä. Hän
lopetti sen meidän lystin sillä tavalla.
Enkä muista, että minä olisin ikinä sen
jälkeen ollut missään soittamassa pilliä.
Taito: Luulen, että pääsiäissoittelu
on ortodoksisen pääsiäisseremonian lute-
rilainen muunnelma.
Leevi: Tämä on varsin mahdollista.
Ja se veden viskominenkin, mitä pääsi-
äissoittajien kanssa harrastettiin, saattoi
olla peräisin ortodoksisesta kirkosta. Mi-
nulla ei ole kovin paljon tietoa, mutta
olen aina ajatellut että nämä kirkot, lu-
terilainen ja kreikkalaiskatolinen, ovat
kumpikin vaikuttaneet Suomen historias-
sa ihmisiin. Ne ovat edustaneet Karjalas-
sa sekä Ruotsin valtaa että Venäjän val-
taa. En oikein usko, että Mantsinsaares-
sakaan oltiin uskonnollisia missään vi-
rallisemmassa, opillisemmassa mielessä,
mutta tšasounat ja kaikki tämmöiset oli-
vat ihan siinä vieressä ja kirkossa käytiin
ja kaikkia niitä tapoja noudatettiin. Siinä
saattoi olla aika paljon poikkeamaa siitä
puhdasoppisuudesta. Oli vähän niin, että
apua pyydettiin miltä taholta sattui, ke-
neltä arveltiin sitä tulevan.
Taito: Jopa luonnonjumalilta, maa-
hisilta ja vetehisiltä. Tverinkarjalaisilla-
kin on paljon semmoisia uskomuksia.
Salme: Tuntuu siltä, että Norjassa-
kin on tänäkin päivänä kaikkea sellaista
uskomusta hirveän paljon. Oliko ne nyt
maailmanmestaruuskisat vai mitkä, mis-
sä ne metsänpeikot ja kaikki olivat ko-
vasti esillä.
Nykypäivän uskomuksia
Taito: Trulleja ei Lemin pääsiäis-
yössä juurikaan liikkunut, ehkä siksikin
että lapset juoksentelivat silloin ympä-
riinsä soittelemassa.
Leevi: Se trullien puuhailu on hyvin
mielenkiintoista. Olen ajatellut usein si-
tä, miten ihmeessä ihmiset voivatkin aja-
tella ja toimia niin kuin ne trullit. Joten-
kin järjetöntä. Mutta tällaistahan tapah-
tuu ympäri maapallon eri muodoissa.
Minulla on pikkuisen henkilökohtaista
kokemustakin. Kun olin Malesiassa, jou-
duin tai paremminkin pääsin kosketuk-
siin paikallisen väestön kanssa. Siellä tu-
li puhetta tällaisista noituuteen liittyvistä
asioista. Ja eräskin, jonka piti olla sivis-
tynyt ihminen, vakuutti minulle kovasti
että hän tietää henkilön joka voi tehdä
toisen henkilön sairaaksi noitumalla. Mi-
nä taas yritin vakuuttaa kovasti, ettei se
ole mahdollista pelkällä noitumisella,
mutta jos vaikka panee myrkkyä toisen
ruokaan niin tuleehan siitä maha kipeäk-
si. Mutta ei minun puheeni mennyt pe-
rille.
Taito: Monet noidat, niin kuin nämä
trullitkin, pyrkivät anastamaan haltuunsa
uhristaan kynnen sirun tai hiuksen. Tai
vaikkapa valokuvan.
Leevi: Siitä valokuvasta. Vielä nyt-
kin siellä Australiassa on niin, että jos
televisio-ohjelmassa aiotaan näyttää va-
lokuvia sellaisista alkuasukkaista jotka
ovat kuolleet, siitä varoitetaan ohjelmas-
sa etukäteen. Näin tehdään aina.
”Ei tuollaisia saa puhua!”
Taito: Mutta mennäänpä kummin-
kin vielä omiin uskomuksiin. Meillä kar-
jalaisilla on tapana nähdä enneunia. Nä-
kivätkö vanhempanne sellaisia?
Leevi: Ei voi sanoa, että he mitään
ihan erikoisia unia näkivät, mutta aina-
han niistä puhetta oli.
Salme: Minä luulen, että minulla on
sellaista taipumusta. Olen nähnyt enne-
unta monen ihmisen kuolemasta. Hurjin-
ta oli, kun meidän Sylvi-sisko kuoli kak-
si vuotta sitten. Saanko kertoa?
Nukuin tuolla aitassa ja näin unen,
että tulin sisälle tähän mökkiin ja kun
täällä ei ollutkaan mitään huonekaluja,
täällä istuivat lattialla tuo Leevi ja Jari
Mustajärvi, joka oli kotoisin Evijärveltä
ja oli siihen aikaan rakentamassa tuota
venäläisten mökkiä meidän Sylvi-siskon
myymälle rantatontille. Ja kun niitä huo-
nekaluja ei ollut, minäkin kävin istu-
maan lattialle. Eikä tässä mökissä ei ollut
näitä seinähirsiäkään, ja katonkin läpi
näkyi taivasta. Oli vain jokunen lauta
pitkittäin ja sitten kattolaudat poikittain.
Ja tuo navettakin oli vinksin vonksin, ja
sen perässä oli niin kuin kaksikerroksi-
nen kerrostalo ja sekin oli ihan vinksin
vonksin. Minä istuin siinä unessani tässä
tuvan lattialla ja katselin ja mietin, että
miten minä nyt tässä asun. Silloin se Jari
Mustajärvi sanoi minulle: ”Kuule Salme,
kyllä me tämä mökki sinulle korjataan.”
Se uni oli niin todellinen, että kun
heräsin ja tajusin että untahan tämä on,
niin ensimmäiseksi minulle tuli mieleen,
että onko minun mökkini palanut. Minä
aukaisin aitan oven hyvin varovasti. Kat-
soin, että mökki on paikoillaan. No sitten
minä tulin tänne sisälle puoli kahdeksan–
kahdeksan maissa ja huomasin, että tuo
seinäkello oli pysähtynyt. Puntti oli puo-
livälissä ja ketju oli aivan sykkyrällään,
ja se kello oli pysähtynyt seitsemän yli
kaksi yöllä. Minä sitäkin ihmettelin, että
mitenkäs tämä on tällä lailla. Se oli tosi-
aan aivan outoa.
Laitoin hellaan tulet ja rupesin keit-
tämään teevettä. Sitten soi kännykkä.
Katsoin näyttöä ja ajattelin: ”No kukas
nyt soittaa?” Soittaja oli Sylvi-siskon
poika Australiasta ja ilmoitti minulle su-
rullisen asian, äitinsä kuoleman. Se Sylvi
oli kuollut siihen aikaan. Tästä tulee nyt
elokuun ensimmäinen päivä kaksi vuot-
ta.
Ja kun mieheni nuorin veli kuoli
rekka-autokolarissa 1977, minä näin sii-
täkin enneunta ja puhuin siitä. Minulle
sanottiin: ”Ole sinä akka hiljaa!” – tai ei
nyt ihan näillä sanoilla mutta kummin-
kin. ”Ei tuollaisia saa puhua!” Sen jäl-
keen en ole uskaltanut niistä puhua. Mut-
ta siitä unesta minä olen puhunut, minkä
näin sinä aamuna kun sisko kuoli. – Ei
mammakaan unistaan puhunut. Mutta
hän osasi jonkun verran korteista ennus-
taa.
”Uskotko sinä johonkin?”
Leevi: Meidän äiti oli jollain tavalla
uskonnollinen mutta ei korostetusti. Isä
ei ottanut uskontoon kantaa, sanotaan
näin. Rakennustyömailla siellä Australi-
assa puhutaan kaikesta: naisista, viinasta
ja uskonnostakin. Minä olen useasti ky-
synyt ihmiseltä: ”Uskotko sinä johon-
kin?” On aika vähän ihmisiä jotka sano-
vat en. Kun rupeaa kyselemään enempi,
niin sieltä aika useasti tulee vastaus: ”On
parempi varmuuden vuoksi uskoa.” Ei
oikeastaan sano, että todella uskoo, mut-
ta ei myöskään kiellä.
Taito: Olen jo alusta asti ajatellut,
että tuossa Leevissä on aimo annos Ha-
vukka-ahon yksityisajattelijaa.
Salme: Juuri se ”Havukka-ahon
ajattelija” on Sylvin Leeville keksimä ni-
mi. Leevi kun oli siinä meidän siskojen
seurassa, se oli omissa ajatuksissaan.
Leevi: Kyllä minä sen tiedän, että
minä poikkean aika usein yleisestä ajat-
telusta. En yleensä hyväksy asioita sel-
laisena kuin ne kerrotaan, minun pitää
saada myös todisteita. En mielelläni sano
ihmiselle, etten usko häntä, mutta en
toisaalta myöskään toimi hänen sano-
jensa pohjalta. Varsinkin uskon asiat on
jätettävä sellaisekseen.
Papalla kaksinainen luonne
Taito: Tuuliaisen Vertti ja varmaan
moni muukin oli viehättynyt isästänne,
ehkä juuri hänen karjalaisen vieraanva-
raisuutensa, seurallisuutensa ja runolli-
suutensa vuoksi.
Leevi: Kyllä isä tarinoi ja välillä sii-
nä lensi mielikuvituskin. Sitä semmoista
taipumustahan on meillä jokaisella jos-
kus. Me poiketaan välillä totuudesta, tie-
toisesti tai tietämättä. Tosin se hänen pu-
hetapansa ollut niinkään mitään karja-
laista runollisuutta, mutta olihan se ku-
vakieltä kumminkin. Ja sen isän luonteen
osalta totuus on se, että se hänen luon-
teensa viehätti mutta herätti myös när-
kästystä. Hän oli helposti suutahtava, ai-
lahteleva, äkkipikainen mies. Löi joskus
nyrkillä pöytään ja vaikka hellaankin ja
sai tietysti siitä käteen mustelmia. En
ymmärtänyt moista käytöstä koskaan en-
kä ymmärrä sitä tänä päivänäkään. Olen
kysynyt tuolta Salmeltakin, joka on hoi-
toalan ihminen, miksi ihmiset käyttäyty-
vät tällä tavalla, mutta näyttää siltä ettei
hänkään osaa siihen vastata.
Yleensähän siinä isän käytöksessä
oli kuitenkin osuutta alkoholilla. En
muista, että tätä tuiskahtelua tapahtui iki-
nä selvin päin. Ensimmäisen kaljatölkin
aikana naurettiin, mutta kun hän otti toi-
sen, hän rupesi muuttumaan. Tuli pilviä
taivaalle, alkoi syyttely. Tämä on hänes-
sä se ikävä piirre, joka on jäänyt minulle
muistiin.
Isän ja äidin elämä täällä ei ollut
millään tavalla helppoa. Kun he jäivät
tähän kahteisaan, tilanne kävi lopulta
sellaiseksi että äidin oli lähdettävä täältä.
Hän muutti meidän nuorimman siskon
Seijan kanssa Järvenpäähän. Isä jäi yk-
sin. Nyt ei voi kuin kuvitella, minkälais-
ta hänellä oli olla täällä yksin talvella.
Oli hän kenen mielestä millainen hyvän-
sä, mutta olihan se hirveä rangaistus van-
halle miehelle. En minä osaa muuta sa-
noa isän kohtalosta.
Karjalan kielen yhdestoista hetki
Salme: Olen jo lukenut sitä Tiedoi-
niekan hattua, mutta olen lukenut sitä
ääneen. Jos luen sitä hiljaa niin kuin kir-
jaa normaalisti, niin minä en ymmärrä,
mutta kun kuulen itse ne sanat, niin ym-
märrän paremmin. Tosin minä luen hi-
taasti ja minun pitää toistella niitä sano-
ja, että lausun ne oikein. Korvani sanoo,
että nyt lausuin tuon väärin, koska olen
lapsuudessani sitä kieltä kuullut ja joskus
puhunutkin. Se on unohtunut, kun ku-
kaan ei ole puhunut sitä minun kanssani
enkä ole sitä muutenkaan kuullut. Minun
pitää lukea lisää, niin kyllä se muisti siitä
palautuu.
Leevi: Sitä paitsi et ole tottunut nä-
kemään karjalan kieltä kirjoitettuna. Eikä
sitä toisaalta pysty lukemaan ääneen, jos
ei ole takana tietoa siitä miten sitä äänne-
tään. Voisi olla hyvä, jos tuo teksti olisi
äänitteenäkin. Sillä tavalla sen oppisi
ääntämään oikein.
Taito: En maininnut viime kerralla,
että Petroskoissa on julkaistu vuonna
2003 Uuzi Sana eli livvinkielinen Uusi
Testamentti. Sen on käännättänyt Helsin-
gissä toimiva Raamatunkäännösinstituut-
ti. Ja Karjalan Kielen Seuran aikomuk-
sena on julkaista karjalan kielellä myös
Kalevala. Tämä on hiukan paradoksaa-
lista, koska Kalevalan säkeet koottiin ai-
kanaan karjalankielisiltä runonlaulajilta
ja Lönnrot – ihan järkevästi – muokkasi
ne lähemmäksi yleissuomea. Nyt ne siis
muunnetaan taas takaisin lähemmäksi
karjalan kieltä.
Tverin Karjalassa, minun isäni koti-
seudulla, muun muassa pikkupikkuserk-
kuni Ljudmila Gromova ponnistelee si-
käläisen karjalan kielen pelastamiseksi.
Olen sanonut hänelle ja muille aktivis-
teille: ”Jos tämä kieli ja kulttuuri elpyy,
voimme ylpeillä omasta osuudestamme
näissä ponnistuksissa. Mutta jos tämä
kieli ja kulttuuri sittenkin kuolee, voim-
me ylpeillä sillä että ennätimme järjestää
sille kunnialliset hautajaiset pelastamalla
talteen mahdollisimman paljon.”
Salme Laukkonen ja Taito Salmi
Patikkaretkellä Kuivaniemessä
hellesäässä 18.8.2010
Matkalla Leevin erakkomajalle
Taito: Harmi että Leevin piti lähteä
takaisin Australiaan niin yllättäen. Tämä
retki jäi tekemättä hänen kanssaan.
Salme: Leevi on raivauttanut ko-
neella tämän tien ja kaivauttanut sen var-
teen koneella tämän ojan. Tämähän on
Leevin haave, että se saa tien omalle
metsäaitalleen, omalle erakkomajalleen.
Tuolta meidän talolta on sinne aitalle
noin kahdeksansataa metriä. Tätä täyte-
hiekkaa näihin märkiin kohtiin ei ole
tuotu muualta, vaan se on nostettu mon-
tusta, joka on vähän tuonnempana. Na-
karin Tuomo, meidän koulukaveri tuolta
Merenlahden kylältä, kävi koneellaan
kaivamassa tuota ojaa, että tämä tie py-
syisi keväällä kuivempana. Ei ole itsellä
sellaisia pelejä, millä näitä töitä voisi
tehdä. Tuossakin montussa on tulvavettä,
joka tulee varmasti näiltä kallioilta. Näin
kuivallakin siinä on vettä vielä sen ver-
ran, että kyllä siinä justiin kastautumaan
pääsisi.
Taito: Ja onko tämä nyt tosiaan sitä
teidän ostamaa maata? Tulitte saaneeksi
ihan uskomattoman nättiä rantaa.
Salme: Tämä kaikki on sitä meidän
ostamaa maata. Sitä oli noin kolmekym-
mentä hehtaaria. Siihen aikaan tämmöi-
siä maita ei arvostettu sillä lailla kuin
nykyään, ja tämähän oli toisaalta niin
syrjäisessä ja tiettömässä korvessa. On-
nea siinä kaupassa oli, mutta se onni tuli
vasta nyt vuosikymmeniä myöhemmin.
Minun rantamökkini on ihan tuossa kah-
densadan metrin päässä, mutta sieltä ei
oikein voi tehdä tietä suoraan. On tehtä-
vä tämmöinen mutkainen tie, mutta on-
han se mukava kävellä tämmöinen pi-
tempi matka. Luulee menevänsä vielä
kauemmas ihmisten ilmoilta. Tämä reitti
kulkee nyt tässä kalliolla, mutta tuossa
on edessä pientä purnua minkä voi täyt-
tää soralla. Leevi valikoi tähän reittiin
tasaiset maat, koska ne saa tieksi mah-
dollisimman helpolla, vaikka nyt onkin
vähän pitempi matka.
Taito: Sivistys on tunkeutunut niin
lähelle nurkkianne, että Leevikin haluaa
laittautua syrjemmälle. Jotta saa mietis-
kellä rauhassa, vaikkapa niitä Havukka-
ahon ”sinisiä ajatuksia”.
Salme: No niinhän tässä on sen ”si-
vistyksen” kanssa ajan mittaan käynyt.
Mutta kyllä se Leevi saa täällä ihan rau-
hassa olla, kun on sen verran isompi
tontti siinä hänen aittansa ympärillä. Ja
muutenhan tätä väliä voisi kulkea jalkai-
sinkin, mutta kun tulee ikää enemmän ja
on tavaroita kannettavana, niin pystyykö
sitä tulemaan jalkaisin. On kiva kun tän-
ne pääsee myös autolla.
Leevin erakkomajalla
Salme: Tässähän tämä Leevin erak-
komaja nyt on. On se näköjään pysynyt
vielä pystyssäkin. Tämä on meidän enti-
nen sauna, tämmöinen höylähirsiraken-
nus. Jotakin kolme kertaa viisi metriä, ei
sen kummempi. Tämä olisi jäänyt tuon-
ne rantaan tontille, jonka Sylvi-sisko möi
venäläisille. Kyllä tänne voi mennä sisäl-
lekin, ei se ovi lukossa ole. – Oho, tuossa
on lintu lentänyt ikkunaan ja kuollut. –
Leevi numeroi hirret, kun purki tämän
rakennuksen entiseltä paikaltaan. Oli
niissä kyllä näkyvissä ne entisetkin nu-
merot. Ilmareikä tuolla takaseinässä oli
oikeassa saunassa lauteiden alla, mutta
Leevi piti parempana nostaa sen ylem-
mäksi. Leevi höyläsi hirret sisäpuolelta
ja käsitteli mattalakalla, että pysyy sitten
puhtaana. Vehkataipaleella Taipalsaarel-
la on firma, joka tekee näitä tämmöisiä
saunoja.
Taito: Hyvä kun otitte tämän raken-
nuksen uusiokäyttöön. Tämä on kaunis
juuri minun makuni mukaisesti: koruton
ja käytännöllinen. Näkee että Leevi on
rakennusalan ihmisiä. Ja tämä rakennus
on kaiken lisäksi todella kauniilla paikal-
la. Leevihän voisi ruveta eläkepäivillään
erakkomunkiksi ja ottaa täällä vastaan
4
matkailijoita elikkä pyhiinvaeltajia ja ja-
ella niille synninpäästöjä ja elämänohjei-
ta.
Salme: Eiköhän se nauti täällä yk-
sikseen olemisesta paljon enemmän.
Vaikka kyllähän se mielellään tuo tänne
vieraitakin, kuka vaan vaivautuu tähän
maastoon. – Jatketaanpa nyt matkaa vä-
häsen, niin tullaan jyrkänteelle jossa on
toistakymmentä metriä suoraa seinämää.
Maat’ ihanaista isien
Taito: Tämä kalliokin tässä Leevin
mökin ja järven välissä on kerrassaan ru-
nollinen. Talan Perttihän jo mainosti mi-
nulle tätä paikkaa. Sanoi, että siellä on
Sarelan lähellä oikein semmoinen luon-
nonmaisema. Jos haluaisi vielä parem-
man näkyvyyden tuonne järvelle, niin
tätä männikköä pitäisi harventaa, mutta
jos haluaa pysyä suojassa, niin sitten ei.
Tosin näin kuivassa paikassa puut eivät
varmasti kasvakaan kovin pitkiksi.
Salme: Leevi haluaa, ettei tähän
metsään kosketa. Minkä luonto kaataa,
se kaataa, mutta kirveen ja kassaran
kanssa siihen ei mennä. Täällä on puita
kaatunutkin, ettei tässä oikein pääse kul-
kemaan. Isommat puut kasvavat ja pie-
nemmät kaatuvat sieltä alta. Ja kaikki nä-
mä puut, nämä kelopuutkin, Leevi antaa
olla sellaisenaan, vaikka ne olisivat met-
sänhoidollisesti sairaita ja sairastuttaisi-
vat muita. Tässä metsässä se asia saa olla
näin.
Taito: Ja tuossakin makaa nyt oi-
kein vanhanajan jättimäinen kataja, joka
on romahtanut ja haaronut. Ja joka puo-
lella kasvaa niin nättiä vanhanajan jäkä-
lää että on varottava kulkemasta turhan
monesta kohtaa. Tämä on niin mahtavaa
maisemaa, että tulee pakostakin mieleen
Runebergin säkeet, jotka ovat Punkahar-
julla yhdessä muistomerkissä: ”Rannalta
tältä palasen maat’ ihanaista isien sä
näet, nuorukainen.”
Alueen ilmapuolustajia
Taito: Mutta tähän väliin on proo-
sallisesti sanottava, että olen salavihkaa
tappanut jo neljä hirvikärpästä ja nyt
tapoin viidennen. Puolustavat tätä paik-
kaa tungettelijoilta. Todella rumia ja sit-
keähenkisiä, pitäisi olla sytkäri ja polttaa
sillä nämä ötökät. Sinuun ne eivät näkö-
jään iske, kun sinussa on liikaa ryssän
verta.
Salme: Minä en ole vielä tuntenut,
mutta kun kotia tulee, niin kyllä niitä on
varmasti. Eivät vaan ole kerinneet iskeä
vielä. Oli niitä eilenkin. Ja kyllä kaikki
itikatkin ovat minussa kiinni.
Kuilun partaalla
Salme: Tässä on sitten se pystysuora
seinämä. Tällä on korkeutta yli kymme-
nen metriä ja tämä olisi tietysti vielä vai-
kuttavampi paikka, jos tuo seinämä ulot-
tuisi järveen asti. Tuolla pohjoisessa nä-
kyy Leukasaari. Ja tuolla, mistä tuo pur-
jevene näkyy, siitä oikealle on Haapalah-
ti. Siitä alkaa Vainikkalankylä, se sinun
kotikyläsi. Ja tuo niemenkärki on Mitta-
riniemi ja siitä lahdesta pääsee Hyväri-
lään. Leukasaaren takana on Susiniemi,
tuossa Vainikkalankylän tällä puolella.
Se Kantturaniemi, mistä on puhuttu, jää
tuon Leukasaaren taakse. Ja tuon salmen
takana näkyvä saari on Valkeasaari ja
sen takana on Mielakka.
Taito: On tämä todella huima jyr-
känne.
Salme: Ja minulla on tästä paikasta
yksi karmea kokemus. Mehän hypittiin
lapsena täällä näillä kallioilla. Minä olin
silloin neljäntoista ja minun Seija-sisko-
ni oli kymmenen. Ja mukana oli myös
sukulaistyttö Tytti, joka myös oli kym-
menen. Me tultiin tälle paikalle. Tuolla
on se kieleke ja minä seisoin siellä. Ja
kun Seija-siskoni tuli tähän minun luok-
seni tälle kielekkeelle, niin sitten se Tyt-
tikin kirmaisi tähän. Ja vasta ihan viime
hetkellä se Tytti huomasi vaaran ja hor-
jui ihan tässä kielekkeen reunalla. Ja kun
siinä ei ollut mitään mihin tarttua, se tyt-
tö parka takertui Seijaan. Ja pitkän aikaa
ne tytöt huojuivat siinä kiinni toisissaan.
Minä en uskaltanut tarttua heihin enkä
kerinnyt tekemään mitään muutakaan.
En tiedä, mikä varjelus siinä oli että ne
tytöt eivät pudonneet. Nehän olisivat
kuolleet kumpikin. Sen jälkeen olen aina
tänne tullessa muistuttanut lapsille ja
muillekin jo tuolla kauempana: ”Ei
juosta! Se on toteltava tai sitten ei mennä
sinne ollenkaan.” Se oli kyllä hyvin kova
kokemus.
Taito: Jospa siinä oli suojelusenkeli
pitelemässä.
Salme: Joku tällainen siinä oli. Sitä
ei oikein ihmisjärki aina pysty käsittä-
mään.
Taito: Maasto tuolla alhaalla on
hankalan näköistä. Pääseekö sinne mait-
se vai onko sinne tultava veneellä?
Salme: Veneellä on tietysti parempi,
mutta kyllähän tuonne alas pääsee paria-
kin reittiä, loivempaa ja jyrkempää. Ja
voidaanhan me mennäkin, tästä jyrkän-
teestähän saa parhaiten kuvan alhaalta
päin. Minun on nyt vähän harkittava,
koska siitä on niin kauan kun viimeksi
olen mennyt täältä alas. Tässä on van-
hemmiten tullut vähän kankeammaksi
kuin mitä on ennen ollut. Myös rantaa
pitkin pääsee, mutta hyvin kivistähän
siellä on. Veneellä ei olisi voitu tulla-
kaan, koska meidän veneet ovat jo talvi-
teloilla. Minun saunarannastani tänne ei
olisi pitkä matka.
Ortodoksista mentaliteettia
Salme: Mutta haluatko ensin nähdä
sen paikan, mihin Leevi sitä tšasounaa
on ajatellut? Eikö se Leevi ole puhunut
sinulle? Sehän meinaa tehdä kirkon
tuonne yhdelle kalliolle. Tällaista se ai-
nakin vitsailee, en tiedä miten totta se
on. Minä luulin, että siitä on teillä ollut
puhetta. Sekin on hyvin kaunis paikka.
Tästä ei ole kuin tuollaiset sata metriä ja
se sattuu reitin varteen, kun mennään
tuonne alas.
Taito: No totta hitossa se paikka on
nähtävä. Minusta tuossa erakkomajassa
oli jo ihmettä tarpeeksi. Onpas sillä Lee-
villäkin, epäilysten miehellä, kumminkin
sitä ortodoksista mentaliteettia. Eräs mi-
nun venäläissyntyinen helsinkiläinen or-
todoksituttavani osti ja kunnosti Tammi-
saaresta vanhan puutalon ja teetti ulla-
kolle kotikirkon. Ja nythän suunnitellaan
johonkin Saimaan saareen tšasounia.
Pannaankin Leevi kilpailemaan: jos sii-
hen saareen tulee tšasounia kahdeksan,
niin Leevi pykää niitä tänne yhdeksän.
Se on oikein pyhä luku, koska se on kol-
me kertaa kolme.
Salme: Minäkin olen kuullut siitä
saarisuunnitelmasta, mutta minäkään en
kyllä muista sitä paikkaa. En tiedä, tu-
leeko tästä Leevin suunnitelmasta totta
koskaan, mutta tällaista leikillistä puhet-
ta on kovasti ollut. Hän vie aina sinne
porukat. Tänä kesänä siellä on nautittu jo
ehtoollisviinitkin. Se ”ehtoollinen” siinä
on kylläkin lainausmerkeissä.
Taito: Vaikka tässä nyt on huumo-
ria, niin minusta tässä on vakavaakin
kaikua jostain. Ja tämä on jotain, mikä ei
luterilaisille niinkään tulisi mieleen. En-
nen pystyteltiin Venäjällä teiden varsille
vaeltajan ristejä toivottamaan varjelusta
ja siunausta matkalle. Oli jo aikaisem-
min puhetta, että ortodoksit pyrkivät
yhdistämään puhtaaseen kristinuskoon
myös luonnonuskontoa. Tässä maise-
massa jos missä on semmoiseen yhdis-
telmään otollinen ympäristö. Ortodoksi-
nen kirkko antoi periksi käännytettäville
pakanoille: jos kuka uskoi myös maahi-
siin ja vetehisiin, niin sai uskoa.
Salme: Ei tehty liian steriiliä ihmis-
tä.
Taito: Ja ortodoksisilla haudoilla
seurusteltiin vainajien kanssa konkreet-
tisemmin kuin luterilaisilla.
Salme: Kun on käyty rajan takana
Salmissakin, niin siellähän on hautojen
ympärillä aitaus ja penkki ja pöytä. Ja
siellä on ruokaa. Karamellejäkin sinne
viedään. Ja muistan senkin, että minun
äidinäitinikin – ainoa isovanhemmistani
jonka olen tavannut elossa – kertoi miten
vietiin riisiä ruuaksi vainajille. Sellaista
tapahtui siellä Karjalassa.
Taito: Se surku vain, että nyky-
Venäjällä ne vainajan muistajaiset eli po-
minkit ovat paitsi syöminkejä myös juo-
minkeja. Vainajan muistoksi on hörpät-
tävä viinaa, ja etenkin jos sitä hörpätään
samalla kertaa useammalla haudalla, vä-
ki on lopulta ihan rehellisesti kännissä.
Suomen ortodoksit tuntuvat olevan
enemmän raittiuden kannalla kuin Venä-
jän ortodoksit. Kun suomalaisia ortodok-
seja matkustaa Tverin Karjalaan ikään
kuin pyhiinvaellukselle, he joutuvat siel-
lä turhan useasti viinamellastuksen kes-
kelle. Moinen on vierasta heidän kulttuu-
rilleen. Eikä luterilainenkaan toki menisi
hautausmaalle viinaa juomaan.
Salme: Näin nämä tavat ja perinteet
ovat meillä ihmisillä erilaisia ja vastak-
kaisia.
Kirkkopolulla ja kirkkokalliolla
Salme: Tämä on nyt sitä ”kirkkopol-
kua”. Kyllä tämä polku voisi olla suo-
rempikin, mutta tämäkin on tahallaan
tehty tämmöinen mutkallisempi että pe-
rille olisi matkaa enempi. Äiti ja isä is-
tuttivat nämä kuuset joskus neljäkym-
mentä vuotta sitten. Ja nyt tämä kuusik-
ko on jo näin vankkaa. Kuusimetsälle on
ominaista, että aluskasvillisuutta on hy-
vin vähän. Tässäkään ei ole maassa juuri
muuta kuin vanhoja haristuneita käpyjä.
*
Salme: Ja tässä nyt sitten on sen
tšasounan paikka. Kun oltiin lapsia, tässä
oli ihan paljas kallio. Jossakin syväntees-
sä saattoi olla jotain kasvillisuuden al-
kiota jo silloinkin. Nyt on sammalta ja
jäkälää, ja kun on kertynyt multaa, niin
ruohokin on ruvennut kasvamaan. Sadan
vuoden päästä tässä voisi kasvaa vaikka
puita. On tuossa jokunen kuusen ja män-
nyn taimikin yrittänyt kasvaa, mutta on
kuivettunut.
Taito: No kyllä tähän totisesti voisi
semmoisen metsäkirkon pystyttää. Pe-
rustassakaan ei olisi paljon työtä, koska
tämä on kalliota. Voisi pystyttää pelkille
nurkkakiville, kuten Leevi on pystyttänyt
sen aittansakin. Ja puitakaan tässä ei
tarvitse raivata, koska tässä on tätä kal-
lioaukeata pari aaria. Kerro Leeville, että
olen hyväksynyt paikan. Mutta sanopa
Leeville kumminkin: ”Onkohan sitä tša-
sounaa vara perustaakaan. Että jos se
Salmikin vaikka tulee sinne saarnaa-
maan.”
Salme: Kyllä Leevi antaa luvan
saarnata. Ei se niin tiukkapipoinen ole.
Jyrkänteen juurella
Taito: On tuo kallioseinämä aika
huima näin alhaaltakin katsottuna.
Salme: Minä olen tullut tuon jyr-
känteen alas ihan oikeiden kiipeilyköy-
sien avulla. En kylläkään kiivennyt ylös,
tulin vaan alas. Kokkolassa yhden tutta-
vaperheeni poika, joka on minun poikani
ystävä, harrastaa kiipeilyä. Hän on erä-
opas yhdeltä ammatiltaan ja on kampaa-
japarturi toiselta ammatiltaan. Hän oli
kerran täällä, ja hänellä oli ne köydet
mukana ja hän laittoi ne tuonne ylös.
Tuli itse alas ja sitten tuli minun poikani.
Kukaan muu hullu ei tullut kuin minä.
Mutta se oli kyllä mahtava kokemus. Se
oli minun ensimmäinen eläkekuukauteni.
Kahta päivää aikaisemmin hiihdin vesi-
suksilla ja siitä reilu viikko eteenpäin po-
jan ja hänen appiukkonsa kanssa nostet-
tiin verkosta kuuden ja puolen kilon pai-
noinen kuha. Eli se oli kyllä aika tapah-
tumarikas ensimmäinen eläkekuukausi.
Taito: Onko tarkistettu, ettei tuossa
seinämässä ole kalliomaalauksia?
Salme: Kyllä se on tarkistettu. Ei
niitä ole. Kyllä me ollaan tutkittu tätä. Ei
me ainakaan eroteta. Mutta tuolla Val-
keisaaressahan niitä kalliomaalauksia on.
Olen käynyt niitä katsomassakin.
”Sitä Laatokkaahan
se isä etsi”
Salme: Nyt sitten ollaan jo siinä
minun rannassani. Tämä meidän vanha
savusauna oli aikaisemmin viisi–kuusi
metriä alempana. Vähän toistakymmentä
vuotta sitten Leevi sanoi: ”Minäpä nos-
tan tämän tuohon kalliolle aitaksi.” Pari
alinta hirsikertaa hän laittoi uutta, mutta
muut hirret ovat niitä vanhoja. Höylällä
tai jollain hän putsasi ne hirret sisältä
sieltäkin. Ne olivat ihan nokiset. Tämä
on hyvin vanha rakennus, en tiedä miten
vanha onkaan. Tuli siinä tilakaupassa
mukana. Olen minä yhden kerran kylpe-
nyt tässä lapsena. Siinä oli iso röykkiö-
mäinen kivikiuas, ja oli siinä patakin
siinä vaiheessa. Ja onneksi siihen oli jo
aikanaan laitettu peltikatto, niin että hir-
ret säilyivät.
Taito: Kyllä tämä patikkaretki oli
erittäin avartava, vaikka maasto oli pai-
koin hankala ja helle melkoinen. On jo
ollut puhetta, että tuo isohko selkä muis-
tuttaa jonkin verran Laatokkaa, mutta
näissä teidän rantamaisemissahan on to-
della suuresti myös samaa jylhyyttä kuin
Laatokan pohjoisrannoilla.
Salme: No sitä Laatokkaahan se isä
etsi, ja kun se täällä käveli, se löysi sen.
Mutta se Mantsinsaarihan on hirveän
matala, ei siellä kallioita ole. Ja kun tääl-
lä pääsee katsomaan korkeammalta, niin
tuo vesikin vaikuttaa vielä laajemmalta
kuin mitä se itse asiassa on. Isä tahtoi,
että vettä piti olla, ja tämä oli sitten sel-
lainen paikka. Tämä kallioranta lisää sitä
avaruutta, mitä Laatokalla oli niin run-
saasti luonnostaan. Näin minä ajattelen.
Recommended