Upload
others
View
1
Download
0
Embed Size (px)
Citation preview
1
Lukemista Levantista 2/2012
Arabikevät 2011 ja tutkimus – mitä, miksi, miten
Tuomo Melasuo
Eurooppalainen Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja arabimaailman tutkimus syntyi nykyisessä
mielessä joskus 1700-luvun loppupuolella, ja Napoleonin Egyptin retkeä seuranneen noin
parin sadan tutkijan työ oli sen ensimmäisiä tieteellisiä huipentumia. Sittemmin tämä
tutkimustraditio on seurannut Euroopan tieteellisiä, filosofisia ja poliittisia aatesuuntauksia
enemmän kuin mitään muuta. Alkuvaiheen tieteellisistä retkikunnista siirryttiin 1800-luvun
toisella puoliskolla koloniaaliseen tieteeseen tarkoituksena legitimoida ja oikeuttaa
siirtomaaherruus. Orientalismi ja erityisesti sen kritiikki1 ovat olleet tuota vaihetta
koskevan debatin keskiössä viimeisen neljännesvuosisadan.
Viimeistään 1870-luvulla vakiintuneesta koloniaalisesta tieteestä eteenpäin aina tähän
päivään asti Lähi-itää on tarkasteltu voittopuolisesti erilaisten ideologisesti värittyneiden
silmälasien läpi. Essentialististen käsitteiden liukuma 1970-luvulta eteenpäin arabisuudesta
ja arabeista muslimeihin ja islamisteihin on tästä oiva esimerkki.
Keväällä 2011 Lähi-idässä koettiin ensimmäinen vallankumous, joka ei perustunut islamiin
tai panarabismiin vaan itse yhteiskuntaan, siis sen ristiriitoihin ja niiden pohjalta
syntyneisiin poliittisiin voimiin. Nämä vuoden 2011 tapahtumat pakottavat meidät tutkijat
pysähtymään ja miettimään, millaista tutkimusta tässä on oikeastaan oltu tekemässä.
Seuraavassa tarkastelen Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa koskevaa tutkimusta ensisijaisesti
1 Tästä kritiikistä hyvä esimerkki on Edward Saidin Orientalismi (alkuteos Orientalism, Vintage Books, New York, 1978, suomentanut Kati Pitkänen, Gaudeamus, Helsinki, 2011), mutta ehkä vieläkin kriittisempi on Maxime Rodinsonin ‘La fascination de l'Islam’ suivi de ‘Le seigneur bourguignon et l'esclave sarrasin’, François Maspéro, Paris, 1980 (toimitettu englanniksi nimellä Europe and the mystique of Islam, I.B.Tauris, Lontoo, 1988).
2
yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden osalta. Arabikevät 2011 haastaa nykyisin
vallitsevat tutkimustraditiot ainakin kolmella tai jopa neljällä tärkeällä alueella.
1. Lähestymistavat ja peruskäsitteet
Muistikuvani mukaan joskus 1970-luvun puolivälissä eurooppalainen nimittely vaihtui
“tyypillisestä arabimaailmasta” “tyypillisiin muslimimaihin” puhuttaessa Pohjois-Afrikan ja
Lähi-idän yhteiskunnista. Tämän huomioiden Anna Lindh -säätiön2 toiminnanjohtaja
Andreu Claret, käydessään Suomessa huhtikuussa 2011, kehotti meitä hylkäämään nuo
liian monien tarkkailijoiden vääristyneet näkemykset, jotka ovat hallinneet Välimeren
etelärannan ymmärtämistä viimeiset nelisenkymmentä vuotta.
Vuoden 2011 tapahtumien seurauksena esiintyy nyt vaateita, että tutkimuksessa tulisi
siirtyä nimikkeistä ja nimittelystä itse yhteiskuntiin, siis yhteiskuntien tutkimukseen.
Käytännössä tämä merkitsee, että sosiologit tutkivat Egyptiä tai Marokkoa ja niiden
yhteiskuntia aivan kuin mitä tahansa yhteiskuntaa, tietysti kuitenkin kohteen erityispiirteet
huomioiden. Mutta välttäen “tyypillisen arabimaan” tai “tyypillisen muslimimaan” leiman
käyttöä. Tämän logiikaan mukaan näitä yhteiskuntia tulisi tutkia aivan samanlaisella
tieteellisellä kurinalaisuudella kuin millä eurooppalaisia yhteiskuntia pyritään tutkimaan.3
“Arabisuus”4 ja arabimaailma tulisi ehkä ymmärtää kulttuurisena kokonaisuutena – ennen
kaikkea kielen ja uskonnon kautta – mutta ei panarabismin, arabinationalismin tai
baathilaisuuden5 prisman läpi. Nämä kolme viimeksi mainittua voivat tietysti olla
tutkimuskohteita, ja arabimaailma on varmasti myös osittain poliittinen kokonaisuus.
Käsitteiden kohdalla tämä merkitsee turhasta eksotiikasta luopumista. Esimerkiksi termejä
kuten ’heimo’ tai ’klaani’ tulisi käyttää ainoastaan silloin kun ne pystytään riittävän
selkeästi ja aukottomasti määrittelemään. Jacques Berque, yksi 1900-luvun
merkittävimmistä Pohjois-Afrikkaa tutkineista sosiologeista, kyseenalaisti jo 1950-luvulla
heimokäsitteen käytön.6 Samoin alan tutkijat suosittelevat, että klaanikäsitteen käyttö
rajoitettaisiin lähinnä Skotlantiin, jossa se on syntynyt. Sitä voidaan ehkä tietyin
edellytyksin käyttää koskien myös Korsikaa ja Algerian Kabyliaa, mutta ei todellakaan
paljon muuta. Ja nämä ovat vain esimerkkejä.
2 Anna Lindh -säätiö on EU:n komission ja 43 jäsenmaan yhdessä vuonna 2004 perustama elin kulttuurivuoropuhelun edistämiseksi. Sen sihteeristö sijaitsee Aleksandriassa. 3 Viime vuosikymmeninä vallinneiden tutkimustraditioiden kyvyttömyydestä ymmärtää ja selittää vuoden 2011 tapahtumia Välimeren etelä- ja itärannan yhteiskunnissa katso esimerkiksi johdantoa tapahtumaan “Printemps arabes: mythe et fictions”, Cinquième Rencontre européenne d’analyses des sociétés politiques, REASOPO ja CERI, Pariisi, 2.-3. helmikuuta 2012. 4 Arabisuus, arabité, arabism, 5 Panarabismi ja arabinationalismi syntyivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lähinnä Beirut–Kairo-akselilla, baathilaisuus taas 1930-luvulla. 6 Jacques Berque, "Qu'est-ce qu'une tribu nord-africaine?", teoksessa Hommage à Lucien Febvre, Armand Colin, Paris, 1953.
3
Alueen kansainvälisten suhteiden tutkimuksen osalta minua häiritsee arabimaailman liian
yksioikoinen mieltäminen yhtenä ja samanlaisena kokonaisuutena. Tämäntyyppinen
lähestymistapa estää meitä ymmärtämästä, että esimerkiksi Marokko on melkein kaikilla
yhteiskuntaelämän aloilla lähempänä Espanjaa kuin Jemeniä. Kuitenkin tämän läheisyyden
tunnustaminen avaa hyvinkin mielenkiintoisia vertailevan tutkimuksen näkymiä sekä auttaa
meitä ymmärtämään niin Marokkoa kuin Espanjaa ja niiden yhteiskuntien kehitystä.
Minua on myös hieman häirinnyt tapa, jolla Suomessa ja Euroopassa vuonna 2011 on
keskusteltu Kreikan ja erityisesti Espanjan “suuttuneiden” (“los indignados”)
massamielenosoituksista sekä Occupy Wall Street -liikkeestä. On ongelmallista, että niitä ei
ole tarkasteltu yhdessä arabimaiden kuohunnan kanssa, vaikka niin monta yhteistä piirrettä
ja tekijää löytyy. Mistähän moinen johtuu? Nähdäkseni kysymys on erään asteisesta
rasismista, ei yksinkertaisesti haluta käsitellä Välimeren etelä- ja pohjoisrannan kehitystä
yhteisen viitekehyksen puitteissa. Kuitenkin New Yorkin Wall Streetin valtaajat yhdistivät
heti hankkeensa Kairon Tahrir-aukion tapahtumiin.
2. Mitä tutkia eli mikä on relevanttia tutkimusta?
Kuten edellä yritin sanoa, vuoden 2011 mullistukset ovat merkinneet lopun alkua tähän asti
vallinneelle tavalle ymmärtää arabimaailmaa. Käytännössä se merkitsee, että uskonto ja
erityisesti uskonnollinen identiteetti sekä ns. Lähi-idän konflikti, siis palestiinalaisten ja
israelilaisten välinen taistelu maasta, ovat menettämässä rooliaan alueen keskeisinä
ongelmina ja selittäjinä.
Katse on siirtymässä moskeijasta laajemmin yhteiskuntaan, hunnusta naiseen, koraanista
nuorisoon ja (oletetusta) arabisuudesta itse arabeihin. Ranskalaisen tutkijan Olivier Royn
mukaan tieteellinen keskustelu islamista on alkanut kiertää kehää jo jokin aika sitten.
Tunisian ja Egyptin kansannousut päästivät demokratian irti myös tässä kysymyksessä.7
Erityisesti humanististen ja yhteiskuntatieteiden kannalta on tärkeä miettiä tutkimuksen
relevanssia. Mitä tekemämme tutkimus palvelee?
Suomesta katsottuna voisi kuvitella, että keskiössä on tutkimus, joka auttaa meitä
ymmärtämään Välimeren etelä- ja itärannan yhteiskuntia, niiden mahdollisuuksia,
ongelmia ja kehityspulmia. Tämä on tärkeää niille itselleen mutta myös meille, koska
ainoastaan myönteisellä kehityksellä saavutetaan rauhanomainen yhteiskunta ja
rauhanomaiset kansainväliset suhteet.
Nähdäkseni arabimaiden yhteiskuntien tutkimuksen tulee kohdistua ensisijaisesti niiden
7 Yrittäessään ymmärtää tämän päivän maailmaa Olivier Roy puhuu post-islamistisesta vaiheesta ja väittää poliittiseen islamiin lukeutuvien puolueiden olevan lähempänä Yhdysvaltojen kristillistä äärioikeistoa kuin mitään muuta.
http://www.arabist.net/blog/2012/1/7/olivier-roy-and-post-islamism.html
4
sosiaalis-taloudelliseen todellisuuteen ja toiseksi alueen nuorisoon. Nuoret ihmiset ovat
alueen väestörakenteen kannalta tärkein ryhmä, ja heidän sosiaalis-taloudellisen
todellisuutensa ja sen muutosmahdollisuuksien tunteminen on todellinen haaste
tutkimukselle.
Arabikevään vallankumousten harjalla ratsastanut nuoriso välitti kuvan täysin erilaisesta
arabimaailmasta kuin mitä meidän tutkimukselliset ja mediakoodimme sekä lukkiutuneet
asenteemme ovat viime vuosina tehneet. Välimeren etelä- ja itärannan nuoriso on selvästi
kiinnostuneempi puhumaan kansalaisuudesta (siis merkityksessä citoyenneté, citizenship),
kansalaisoikeuksista ja demokratiasta kuin uskonnosta. Relevantin tutkimuksen tavoitteena
tulisi olla tuottaa tietoa, joka soisi nuorisolle ja nuorille ihmisille suurin piirtein samanlaiset
mahdollisuudet luoda oma elämä kuin muillakin maapallon nuorilla on. Käytännössä tämä
merkitsee normaalia elämää, johon kuuluu koulutus, asunto, työpaikka ja mahdollisuus
perheen perustaminen.
Jos paikallinen, eurooppalainen ja muu kansainvälinen tutkimus eivät pysty tuottamaan
tutkimustuloksia, joiden myötä voidaan hyvin nopeasti antaa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän
nuorisolle toiveita normaalista tulevaisuudesta, niin hukka meidät kaikki perii.
3. Tieteen ja tiedemaailman näkymät
Kansainvälisissä tutkijapiireissä on jo jonkin aikaa kuulunut vaade, joka on voimakkaasti
vahvistunut vuoden 2011 kuluessa, siirtyä ideologisista enemmän empiriaan perustuviin
käsitteisiin, jotka kykenevät käsittelemään menossa olevia muutosprosesseja. Onneksi
Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä on suhteellisen laaja hyvin koulutettu
yhteiskuntatieteellinen tutkijavaranto. Silti eurooppalaisen tutkimuksen helmasyntejä on
ollut samojen kosmopoliittisten eliittihahmojen kohottaminen tieteellisen keskustelun
kohteeksi ja kumppaneiksi.
Jatkossa olisikin suotavaa, että alueen yhteiskuntia koskeva tutkimus tapahtuisi paljon
enemmän yhteistyössä paikallisten tutkimuslaitosten ja tutkijoiden kanssa, jopa heidän
johdollaan. Tällä tarkoitan nimenomaan ja ennen kaikkea paikan päällä koulutettuja sekä
paikan päällä asuvia tutkijoita, en niinkään ainoastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa
koulutettuja ja siellä toisella jalalla eläviä “intellektuelleja”.
Loppukesänä 2011 kysyttiin, miten paikallisten elämää pääsisi tutkimaan. Kevään
vallankumouksen jälkeen tunisialaiset yhteiskuntatieteilijät ovat julkaisseet useita erittäin
mielenkiintoisia artikkelikokoelmia, joissa he ovat pohtineet vallankumouksen haasteita
tutkimukselle. He vaativat ponnekkaasti esimerkiksi ns. kehitystutkimuksen paluuta, mutta
eivät kuitenkaan kehitysmaita luokittelevana harrastuksena vaan ihan oikeasti
konkreettisia kehitysstrategioita palvelevana tutkimuksena. Tunisialaistutkijoiden
näkemysten mukaan yhteiskuntatieteilijöiden panosta tarvitaan poikkitieteellisesti kaikilla
5
yhteiskunnan sektoreilla ja maan eri alueilla hyvinkin paljon lähivuosikymmeninä.8
Mielestäni suomalainen Lähi-itä-tutkimus voi olla relevanttia ainoastaan, jos se kohdistuu
konkreettisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja jos se toteutetaan mieluiten yhteistyössä
paikallisten tutkijoiden ja tutkimuslaitosten kanssa. Toistan, paikallinen tutkimus ja
yhteistyö sen kanssa ovat tässä avainsanoja.
Onneksi monet Euro-Välimeri-tutkimusverkostot ovat tässä edenneet merkittävästi
viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.9
4. Mitä voimme oppia arabimaiden tutkimuksesta ja
tutkijoilta?
Vuosi 2011 on luonut meille mahdollisuuden vapautua vanhoista kaavoistamme ymmärtää
arabimaailmaa ja lopettaa status quota vaaliva “orientalismi”. Mutta voimme myös kysyä,
mitä eurooppalainen tutkimus, mukaan lukien Lähi-itä-tutkimus, voi oppia vuoden 2011
tapahtumista ja Lähi-idän omilta tutkijoilta.
Jo 1880-luvulla Emile Masquaray, kohdatessaan Pohjois-Afrikan vuoristojen
berberiyhteiskuntia, kuvitteli löytäneensä eläviä reliikkejä antiikin Kreikan
kaupunkivaltioiden demokratiasta ja pohti, miten näitä berberiyhteiskuntia tutkimalla
voisimme parantaa omiamme.10 Myös tänään, koskien vuoden 2011 mullistuksia, voisimme
miettiä, miten oppia arabimaiden tutkimuksesta ja tutkijoilta jotain sellaista, joka auttaa
meitä paremmin kehittämään omaa yhteiskuntaamme. Ehkä menossa olevat perustuslain
uudistamisprosessit voisivat sisältää jotain sellaista, jolla olisi laajempaa merkitystä ja joka
saattaisi edistää yleismaailmallista keskustelua demokratiasta.
Mielestäni arabikeväällä täytyy olla ainakin jokin vaikutus esimerkiksi niihin tapoihin, joilla
puhumme maahanmuuttajista, heidän kulttuureistaan ja heidän “kotouttamisestaan” täällä
koti-Suomessa – sosiaalisen median käytön vauhdittumisen lisäksi.
8 “La lettre de l’IRMC”, Bulletin trimestrial avril - août 2011, No. 6, IRMC, Institut de recherche sur le Maghreb contemporain, Tunis, 2011. 9 Erilaisia tutkimusyhteistyötä harjoittavia verkostoja on hyvin paljon. Nimenomaan Euro-Välimeri-akselilla toimivia verkostoja ovat esimerkiksi FEMISE, taloustutkimuslaitosten verkosto, joka on ehkä tieteellisesti vakuuttavin kaikista näistä verkostoista, ja EuroMeSCo, kansainvälisiin suhteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan keskittyvien tutkimuslaitosten yhteistyöelin. Mielenkiintoisia ovat myös SIHMED, historioitsijoiden verkosto, ja Unimed, yliopistoverkosto. 10 Emile Masqueray, Formation des cités chez les populations sédentaires de l’Algérie. Kabyles du Djurdjura, Chaouïa de l’Aourâs, Beni Mezab, (alunperin kustantanut Ernest Leroux, Pariisi, 1886), Présentation par Fanny Colonna, Archives maghrébines, CRESM, Edisud, Aix-en-Provence, 1983. Fanny Colonnan 25 sivua pitkä esittelyteksti on erinomainen johdanto aikakauden antropologiaan ja sen merkitykseen tämän päivän Pohjois-Afrikan todellisuuden ymmärtämiseksi.
6
Professori Tuomo Melasuo toimii TAPRIn eli rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen
tutkimusjohtajana Tampereen Yliopistossa. Tieteellisessä työssään hän on keskittynyt
erityisesti Pohjois-Afrikan tutkimukseen. Hänellä on myös vankka kokemus yleensä
arabimaailman, Länsi-Afrikan ja islamin poliittisen kulttuurin tutkimuksesta. Lisäksi Tuomo
Melasuo vastaa Anna Lindh -säätiön (ALF) Suomen toiminnan koordinoinnista TAPRIssa.
Kirjoitus perustuu Melasuon johdantoesitelmään Lähi-itä-kollokviossa 9.9.2011.