”Eikä Jumalan lamppu ollut vielä sammunut” 1. Sam 3:3

Suomen Luther-säätiön tiedotuslehti 5/2011

KAlkoiko lokakuun viimeise-

nä päivänä 1517 traagisten tapahtumien ketju, jonka

seurauksena kristillinen kirkko kärsi ennennäkemättömän vahingon pirs-taloitumisen myötä? Vai merkitsikö Martti Lutherin teesien naulaaminen Wittenbergin linnankirkon oveen alkua kauan kaivatulle ja hartaas-ti Jumalalta pyydetylle kirkolliselle elpymiselle? Voivatko luterilaiset kristityt olla ylpeitä ja kiitollisia historiastaan, kun samaan aikaan paine kaikkien kristittyjen yhdisty-miselle maallistuvan lännen piirissä on kova? Vai tuottaako jo Suomen evankelis-luterilaisen kirkonkin piirissä luterilaiseen tunnustukseen pitäytyminen yhä suurempaa ja kat-kerampaa hajaantumista?

Miltä kuulostaa väite, ”Juuri kirkon ykseyttä vaaliakseen luteri-laisten täytyy pitää kiinni siitä, että heidän tunnustuksensa on Raamatun mukainen ja tosi, eikä siitä voida tinkiä eikä sen kanssa ristiriidassa olevia oppeja suvaita”? Pähkähul-lulta? Eikö kokemus ja terve järki-kin sano, että juuri tunnustuksesta turhan tiukasti kiinni pitävät ovat syypäitä kirkon rikkoontumiseen? Miten tällainen järkkymättömyys voisi mitenkään varjella ja edistää kirkon ykseyttä?

Kirkon todellinen ykseys ei milloinkaan ole ihmisten aikaan-saannosta. Siinä ei ole kyse sen kaltaisesta yksimielisyydestä, jota ihmisten muodostamissa ryhmitty-missä saattaa esiintyä. Kirkon yk-seys on Jumalan luomaa ykseyttä, joka perustuu Pyhän Hengen läsnä-oloon seurakunnassa ja yksittäisissä Kristuksen ruumiin jäsenissä. Tämä ykseys syntyy, säilyy ja vahvistuu siellä, missä evankeliumia saarna-taan koko puhtaudessa ja sakramen-tit hoidetaan tarkasti Kristuksen ase-

tuksen mukaan. Tästä syystä kristityt eivät voi

päättää luoda tai ylläpitää tätä yh-teyttä, jos yhteyden perusteet eivät ole kunnossa. Mutta eivät he voi päätöksillään tätä yhteyttä syvim-mällä tasolla rikkoakaan, kunhan yhteyden edellytykset ovat eheät. Ihmiset eivät voi luoda tai poistaa kirkon todellista ykseyttä, he voivat vain tunnistaa ja tunnustaa sen Hen-gen yhteyden, jonka Jumala on jo rakentanut.

Jos tunnustus eli seurakunnan saarnan sisältö suhteellistetaan ja tehdään epäselväksi ja epävarmaksi, ei tuloksena ole kristillisen yksey-den lisääntyminen vaikka aluksi voisi siltä vaikuttaa. Seuraukse-na on ykseyden perustan heiken-täminen, sillä kun saarna muuttuu epäselväksi ja epävarmaksi, silloin evankeliumi ei pääse koko voimal-laan työskentelemään ykseyden lisäämiseksi.

Jos luterilaiseen tunnustukseen ei tahdota pitäytyä raamatunmukaise-na tunnustuksena, vaan se esitetään vain yhtenä tulkintavaihtoehtona monien joukossa, on sillä seu-rauksensa käsityksellemme kirkon ykseydestä. Emmekö silloin juuri hyväksy kirkon jakaantuneisuuden pysyväksi asiaintilaksi, luopuen toivosta sen suhteen, että Jumalan sanan kautta voitaisiin vielä joskus löytää uskon yksimielisyys?

Tämä voi kuitenkin kuulostaa melkoiselta hybrikseltä eli suu-ruudenhullulta kuvitelmalta oman teologisen kyvykkyyden ylivertai-suudesta. Näin onkin, mikäli kirkon tunnustuksen sisältö mielletään ih-mistekoiseksi. Sen sijaan tuttu lau-se ”Tässä seison, enkä muuta voi, Jumala minua auttakoon!” kuvastaa sekä Martti Lutherille että luterilai-sille uskonpuhdistajille syntynyttä

käsitystä heidän tehtävästään pelk-kinä Jumalan sanan palvelijoina. Raamattu on Jumalan tekoa, ja siksi siitä johdettu tunnustuskin on hänen tekoaan. Tunnustus on lahja, jonka Jumala seurakunnalleen antaa, ei heidän itse kehittämänsä ajatustyön hedelmä.

Tunnustus, kun se selkeästi, roh-keasti ja ystävällisesti lausutaan, voi auttaa myös niitä, jotka alkujaan eivät tahtoneet sellaiseen tunnus-tukseen liittyä. Vuonna 1845 pastori Wilhelm Löhe kirjoitti teoksessaan Jumalan puutarha: ”Puhtaan opin tähden luterilainen kirkko on ollut ja on yhä keskipiste ja tulisija siinä valoisassa piirissä, jota sanotaan kristikunnaksi. Sen todistus on vai-kuttanut kolmen vuosisadan aikana jollain tavalla kaikkien tunnustusten opin ja niiden elämän kirkastumi-sessa.” Suokoon Jumala, että näin voisi yhäkin olla!

Kestävää yhteyttä etsimässä

Esko Murto

P Ä Ä K I R J O I T U S

Pyhäkön Lamppu 5/20112

Suomen ja Ruotsin Lähetyshiippakunnan piispa Matti Väisänen vihki 17. syyskuuta papiksi Se-bastian Grünbaumin, Joel Kerosuon ja Vilho

Teivaisen Kuopion ortodoksisen seurakunnan seurakun-tasalissa. Paikalla olleet noin 250 henkilöä vastasivat reippaalla äänellä ”Tahdomme” seurakunnalle esitettyyn kysymykseen ”Tahdotteko ottaa nämä miehet paimenik-senne ja rukoilla heidän puolestaan?”

Piispa Matti Väisänen sanoi saarnassaan vihittäville pastoreille, että he paitsi kuuluvat Kristuksen laumaan, heistä tulee myös tämän lauman apupaimenia.

- Mutta lauma on kuitenkin Hyvän Paimenen.

Ruotsinkielinen työ on alkanut

Sebastian Grünbaum on aloittanut Turun ruotsinkielisen jumalanpalvelusyhteisön paimenena. Messut Turussa al-koivat kaksi viikkoa pappisvihkimyksen jälkeen.

- Tuntuu hyvältä. Itse olen ollut kiitollinen, että seura-kuntalaiset ovat osallistuneet, Grünbaum kertoo tunnel-miaan ensimmäisiltä viikoiltaan pastorina.

- Pappisvihkimys meni nopeasti ohi. Sen jälkeen al-koi maratonjuoksu.

Grünbaumin tehtävänä on myös kehittää Luther-sää-tiön ruotsinkielistä työtä. Turun lisäksi Luther-säätiö on aloittanut ruotsinkieliset jumalanpalvelukset Pietarsaa-ressa, missä niistä vastaa pastori Jani-Matti Ylilehto.

VahVistusta itä-suomeen

Joel Kerosuo palvelee Joensuun ja Kiteen jumalanpalve-lusyhteisöjä. Hän toimii ainakin aluksi puolipäiväisenä pastorina ja viimeistelee samalla opintojaan Joensuun yliopistossa.

Vilho Teivainen toimii laajemmin Itä-Suomen alueel-la pastorina oman toimen ohella. Hänkin viimeistelee teologian opintojaan ja hänellä on ennestään sähköalan tutkinto. Teivainen kutsuu itseään lomittajaksi seitsemän seurakunnan alueella.

- Tykkään kovasti. Saa nähdä monen paikan ihmisiä.Hän on päässyt heti toimiin pastori Kalle Väätäisen

ollessa isyyslomalla. Teivainen on ehtinyt toimittaa jo kuusi messua.

- On ollut hieno aloittaa sillä, että oli monta messua. Olen päässyt hyvin sisään.

Laajaa työsarkaa Itä-Suomessa hoitanut pastori Kal-le Väätäinen saa nyt apuvoimia, mistä hän vaikuttaa rohkaistuneelta.

- Vallataan Suomi takaisin luterilaiseksi, hän sanoi puheessaan vihkimystä seuranneessa päiväjuhlassa.

Hän kertoo Itä-Suomessa syntyneen uusia jumalan-palvelusyhteisöjä, jotka tarvitsevat paimenia.

- Nämä (pappisvihkimykset) eivät ole ensisijaisesti pastoreiden juhlia. Nämä ovat seurakunnan juhlia.

L

2 Pääkirjoitus3 Uutisia4 Kahden vihkimyksen vuosi6 ”Jos se on armosta, niin se ei ole enää teoista!”8 Päivän virsi – Seurakunta veisaa9 Ihmeitä kuolinvuoteella

10 Uskonpuhdistus ja konstantinolainen dilemma11 Jumalanpalvelukset12 Riparilla sai tutustua Raamattuun ja toisiin nuoriinKannen kuva: Ludolf Bakhuizen: Christ in the Storm on the Sea of Galilee

Luther-säätiö sai KoLme uutta pastoria

Sisällys 5/2011

Jouko MakkonEn

Pyhäkön Lamppu 5/2011 3

KKahden vihKimyKsen vuosi

Joel ja Maria Kerosuolla on ollut suurten muutosten vuosi. Kesällä he menivät naimisiin ja syksyllä Joel vihittiin Joensuun Nehemia-yhteisön pastoriksi.

Yö on jo laskeutunut Joensuun ”ruutukaavalle” kun haastat-telun tekijä soittaa Kerosoi-

den ovikelloa. Isäntä, tuore pastori Joel Kerosuo avaa oven hymyillen ja toivottaa tervetulleeksi lämpimäl-lä kädenpuristuksella. Rouva Maria Kerosuo ilmestyy myös tervehti-mään vierasta. Iloinen ja lempeästi kiusoitteleva huumori kukkii tämän avioparin välillä, kuten kuuluukin.

Joel on paitsi tuore Nehemia-seu-rakunnan pastori myös varsin tuore aviomies. Vuosi on ollut kahden suuren vihkimyksen vuosi. Vihki-mys avioliiton kutsumukseen sekä vihkimys paimenvirkaan. Jälkim-mäisessä myös puoliso kantaa iestä miehensä tukena.

Teillä on tähän mennessä vauhdi-kas vuosi takana. Miltä nyt tuntuu?

- Tosi nopeasti kaikki on tapahtu-nut, Joel vastaa.

- Ylipäänsä kutsu pastoriksi tuli nopeammin kuin olin ikinä kuvitel-lut. Välillä on sellainen fiilis, että huhhuh. Onhan se elämäntilanteessa huikea muutos. Viime vuodet olen asunut poikamiehenä kaupungin hir-vittävimmässä solurötiskössä vailla vastuuta ja velvollisuuksia. Ja nyt asunkin rouvan kanssa, yhteisessä kodissa enkä ole enää ensisijaisesti opiskelija vaan seurakunnan pastori.

- Elämässä vastaan tulevia isoja muutoksia olisi hyvä päästä joskus käsittelemään vähän pidempään. Kyllähän nämä muutokset ovat tul-leet aika yllättäen vastaan, Maria toteaa mietteliäänä.

- Vaikka nämä ovat positiivisia asioita, niin on tässä välillä herkkä-nä muutosten edessä. Kyllähän se tuo stressiä, Joel toteaa.

- Uusissa rooleissa on kyllä opet-telua. Mutta yritän olla ihan oma it-

seni myös pastorin vaimon roolissa, Maria toteaa hymyillen.

taiteilijasta teologiksi

Joel on kotoisin Riihimäeltä ja Ma-ria Lappeenrannasta. He tapasivat toisensa ystävien häissä.

- Joel yritti tehdä vaikutuksen kertomalla omituisia filosofisia aja-tuksia, Maria nauraa.

Maria on saanut kasvaa us-koon kristillisessä kodissa. Joelin tie seurakuntaan nousee erilaiselta pohjalta.

- Minulla on aina ollut jonkinlai-nen usko Jumalaan, lapsena ja sekä seurakuntanuorena. Ensimmäinen kokemukseni Jumalasta on ala-as-teen koulukirkko, jossa rukoiltiin ja siellä laitoin hieman häpeillen kourat ristiin ja toivoin, ettei kukaan näe.

- Raamattuopetusta en ollut saa-nut ja siksi olin aina pihalla kaikes-ta, mutta iltarukousta olen rukoillut.

Joelin mielessä ei ollut pasto-rin työ Luther-säätiössä. Taitei-den kautta tie vei kuitenkin kohti kutsumusta.

- Nuorempana olin innostunut teatterista ja suunnittelin, että olisin elämässäni tekemisissä taiteiden kanssa. Päädyin Ryttylän Kansan-lähetysopistoon taidelinjalle, mutta siellä alkoivatkin teologiset kysy-mykset vaivata mieltä enemmän ja teologian lukeminen ajoi ohi taidemaailman.

Opistoaikana Joel joutui taiteen sijasta Jumalan puhutteluun. Joel muistelee tuon ajan kokemuksiaan vakavana, ollen kuitenkin niiden kanssa selkeästi sinut.

- Koin klassisen syvän synnin ahdistuksen, tietämättömyyden ja epäuskon itsessäni. Se ajoi valta-vaan jokapäiväisen ahdistuksen ko-kemukseen. Erilaisten teologisten

Vilho tEiVainEn

Pyhäkön Lamppu 5/20114

näkemysten valtava kirjo ja kristit-tyjen väliset kiistat ja riidat. Mistä saisi jotain tolkkua kaikkeen tähän ja löytäisi rauhan itselleen? Muistan olleeni kateellinen sellaisille kristi-tyille, jotka olivat iloisella, rauhal-lisella ja turvallisella mielin. Minä luin dogmatiikan kirjoja masentu-neena kammiossani.

Ahdistus ajoi kyselemään ja etsi-mään, kolkuttamaan. Se vei ikuisten aarteiden luo. Jumalan teot löysivät Joelin.

- Oli yksinkertaisesti pakko sel-vittää itselleen teologisesti kysy-myksiä, jotta saisi sielunrauhan. Tä-män ahdistuksen kautta olen saanut löytää klassisen luterilaisen teologi-an ja julistuksen äärelle.

Siinä on saanut löytää oman hei-kon, epäuskoisen, häilyvän ja mur-heellisen sydämensä turvaksi Juma-lan valtavat aarteet. Ne ovat meille ihanasti tarjolla luterilaisessa mes-sussa, sanan ja sakramentin palve-luksessa. Se on valtava ilo ja riemu. Siitä on tullut tahto ja halu olla välit-tämässä sitä eteenpäin myös muille.

yksinäisestä ahdistuksesta seuRakuntaan

- Seurakunnan merkityksen olen ymmärtänyt ehkä omien ahdistusten kautta. Minulla oli kristittynä vahva yksinäisyyden kokemus. Ei ollut tar-

peeksi toisia kristittyjä, jotka olisivat voineet auttaa uskontiellä, ei ollut pastoreita. Siellä kammiossani olen lukenut sellaisia tekstejä, joissa on pilkattu Raamattua ja olen huoman-nut, etten osaa vastata noihin väittei-siin. Se on murentanut uskoa ja olen paiskonut Raamattua seiniin ja ky-synyt: Jeesus, miksi et tee mitään?

- Kivulla ja säryllä ymmärsin, että seurakunta voi olla paikka, jossa tavalliset kristityt, teologian opis-kelijat ja kaikki voivat saada tukea. Meillä on kysymyksiä, epäuskoa ja epäilyjä, eikä sitä tarvitse säikähtää. Seurakunta voisi olla paikka missä voisimme yhdessä tukea toisiamme. ”Heikkouskoista hoivatkaa”, kuten Paavali opastaa.

- Suuri haaste ja valtava riemu on, että saan olla Luther-säätiön palve-luksessa rakentamassa luterilaista messuyhteisöjen verkostoa Suomes-sa. Olisi hienoa, jos seurakunnissa pystyisimme enemmän ottamaan vastaan myös epäonnistuneita, heik-koja ja kärsiviä.

- Meillä on hieno ja upea seu-rakunnallinen näky. Totta kai se tuo omat haasteensa ja siinä kokee aikamoista pienuutta useammal-la tavalla. Ilo on olla opettelemassa Jumalan seurakuntaperheen raken-tamista täällä Joensuussa. Onneksi se ei lopulta ole pastorista tai jostain ihmisestä kiinni.

lutheR-säätiössä on tilaa hengittää

Joel Kerosuon pappisvihkimykses-tä on kulunut reilu kuukausi. Oliko pappisvihkimys Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan alaisuudes-sa vain yksi vaihtoehto muiden joukossa?

- Siitä lähtien kun löysin lute-rilaisen messun aarteet, niin kyllä minulle oli selvää, ettei ollut muuta mahdollisuutta toteuttaa luterilaista elämää, kuin Luther-säätiön pappis-vihkimys. Jos se joskus toteutuisi.

- Luther-säätiön jumalanpalve-lusyhteisöt antavat mahdollisuuden elää ja opetella elämään klassisen luterilaisuuden mukaan. Sellaisessa elämässä voivat olla täysipainoisina Kristuksen valtavat taivaalliset aar-teet läsnä. Siinä voi opetella perin-teistä seurakunnallista elämää.

- Tämä pappisvihkimys ei ole vastustusreaktio ketään vastaan. Koen, että muualla olisin joutunut luopumaan, antamaan joistain Kris-tuksen hyvistä lahjoista periksi. Nyt on lupa elää ja hengittää luterilaisen evankeliumin sydänmailla.

- Toivon, että voisin olla omalla paikallani julistamassa ihmisille tätä armon evankeliumia ja kutsumas-sa kaikkia heikkoutta, epäuskoa ja häilyväisyyttä sydämessään tuntevia omistamaan evankeliumia.

Pyhäkön Lamppu 5/2011 5

JEsko Murto

Lakihenkisyydeksi kutsutaan sellaista julistusta tai uskonelämän muotoa, jossa Jumalan armo ei saa koko kirkkaudessaan vaikuttaa, vaan siihen sotkeutuu vaativa, kahlitseva sävy. Lakihenkisyys ei kuitenkaan ole kaikki samanlaista, vaan sama asenne voi ilmentyä hyvinkin eri tavoin.

1. ValikoiVa lakihenkisyys

Jumalan laki, jos se koko terävyy-dessään ja tarkkuudessaan sovelle-taan ihmiseen, paljastaa synnin koko syvyydessään. Tältä osin laki raivaa tietä sanomalle Jumalan armos-ta. Jos evankeliumia ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole tarjolla tai sitä ei uskota, täytyy ihmisen löytää kei-not elää lain syytösten kanssa.

Valikoivassa lakihenkisyydes-sä ihminen pelastautuu huonosta omastatunnosta keskittymällä vain tiettyihin lain käskyihin. Jotkin asi-at korotetaan yli muiden, ja voimat keskitetään niiden noudattamiseen. Tällaisesta Jeesus nuhteli: ”Voi tei-tä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kym-menykset mintuista ja tilleistä ja ku-minoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden!” (Matt. 23:23)

Tällaiseen lakihenkisyyteen kuu-luu myös uusien, Jumalan laille vieraidenkin käskyjen keksiminen. Koska laki osoittautuu mahdotto-maksi noudattaa, koetetaan luoda uusia, mahdollisempia tapoja lepyt-tää soimaava omatunto. Sen vuoksi sekä juutalaisuudessa, että myöhem-min lakihenkisessä kristillisyydessä on menty ”yli sen, mikä on kirjoi-tettu” lain käskyjä kehiteltäessä. Tällaisesta Augsburgin tunnustuksen puolustus toteaa: ”Koska mitkään teot eivät voi rauhoittaa omaatuntoa, keksitään jatkuvasti uusia tekoja, joita Jumala ei ole käskenyt.” Tä-män myötä monet kristityt on saatu uskomaan, että hengellinen kuolema saapuu teatterin, television tai rytmi-musiikin kautta. Samalla jotkut kiel-tävät syömästä tiettyjä ruokia, toiset

taas opettavat, ettei kristitty saa mil-loinkaan koskea kahviin, teehen tai alkoholijuomiin.

Valikoiva lakihenkisyys voi johtaa hengelliseen ylpeyteen ja synnintunnon häviämiseen. Mut-ta se voi myös johtaa rakkauden kylmenemiseen, kun lain sisältö kaventuu vain tiettyihin käskyihin, muut unohtaen. Fariseusten tapaan meidän aikamme lakihenkisyys voi esimerkiksi keskittyä hyvin tiukan seksuaalimoraalin varjelemiseen, ja samaan aikaan ummistaa silmänsä ahneudelta ja piittaamattomuudelta taloudellista hätää kärsivien lähim-mäisten suhteen.

2. aRmollinen lakihenkisyys

Lakihenkisyys voi olla raakaa ja ahdistavaa, mutta siitä on olemassa myös pehmeämpi versionsa, armol-linen lakihenkisyyden muoto. Län-simaiden protestanttisten kirkkojen

raunioilla juuri tällai-nen lakihenkisyys on vallitsevassa asemassa.

Armollisessa lakihenkisyydes-sä puhutaan paljon Jumalan armos-ta, mutta se ei enää merkitse sitä, mitä sillä vanhastaan on tarkoitettu: toivottomasti syntisen ihmisen ar-mahtamista ja syntien täyttä anteek-siantamusta Kristuksen ristinuhrin tähden. Tässä uudenlaisessa, helläs-sä lakihenkisyydessä Jumalan armo on tullut merkitsemään riman laske-mista koko ajan alemmaksi niin, että surkeinkin kompuroija pääsee siitä omilla teoillaan yli.

Tätä väitetään armollisuudeksi, rakkaudellisuudeksi, inhimillisyy-deksi – ja ehkä se inhimillistä onkin, sillä jumalallista se ei ainakaan ole. Tässä lempeässä lakihenkisyydessä on nimittäin aivan sama perusraken-ne kuin kaikessa lain tien kulkemi-sessa. Huomion keskipisteenä on yhäkin ihminen ja hänen tekonsa. Sen sijaan että ”lihaa säästämättä ja laadusta tinkimättä” piiskattaisiin ihminen lain tekoihin, tässä peh-meässä legalismissa laki taivute-taan sellaiseksi, että ihminen selviää siitä. Armo on sitä, että ihmiseltä ei vaadita liikaa, että vähäiset teot kat-sotaan riittäviksi. Ja kaikesta huo-limatta jatkuvasti liikutaan lain ja suorittamisen pelikentällä.

Armollinen lakihenkisyys toteu-tuu monin tavoin, mutta ehkä nä-kyvin esimerkki on Suomen evan-kelis-luterilaisessa kirkossa käyty keskustelu suhtautumisesta homo-seksuaalisuuteen. Ei oikeastaan ole osuvaa kutsua homoseksuaalisuuden hyväksymistä kannattavia teologeja ”antinomisteiksi” (’lain kieltäjät’), sillä tässä asiassa kyse on juurikin lakihenkisyydestä – sen pehmeäs-

”Jos se on armosta, niin se ei oLe enää teoista!”

Pyhäkön Lamppu 5/20116

sä muodossa. Kun ”ar-mollisuuden” nimissä vaaditaan, että sitä, minkä Raamattu ni-meää synniksi, ei pidettäisi enää syntinä, mistä muusta on tällöin kyse

kuin edellä kuvatun so-

veltamista yk-sittäiseen kysy-mykseen? Armon tehtävä on tällöin lieventää laki sel-laiseksi, että ih-

minen pääsee läpi lain vaatimuksista.

3. huRskas lakihenkisyys

Jos ensin mainittu la-kihenkisyyden muo-to karsii käskyjä ja toinen lakihen-kisyyden muoto

laimentaa ne, kolmas laki-henkisyyden muoto menee

kaikkein pisimmälle korvaa-malla kaikki lain käskyt vain

yhdellä käskyllä. Tämä käsky voidaan muotoilla eri tavoin, mut-

ta sen perusajatus on tämä: ”Sinun pitää uskoa Jeesukseen, niin sinä pelastut.”

Miten tämä sitten on enää laki-henkisyyttä? Eikö kristinuskossa ole kyse juuri tästä? Ulkonainen ilme on hyvinkin samanlainen kuin evanke-lisessa kristillisyydessä, ja siksi tätä lakihenkisyyden muotoa on niin vai-kea tunnistaa siksi mitä se on.

Hurskaassa lakihenkisyydessä lain käskyt ”tee näin” tai ”älä tee noin” siirretään syrjään, ja niiden tilalle tulee hengellinen käsky uskoa Kristukseen. Lakihenkisyyttä tästä kuitenkin tekee se, että tätä uskoa ei käsitetä Jumalan lahjaksi, vaan siitä tulee ainakin osittain ihmisen teko.

Tällainen lakihenkisyys puhuu paljonkin syntien anteeksiantamuk-sesta uskon kautta, mutta kysy-mykseen siitä, miten usko syntyy ja säilyy, se antaa ihmiskeskeisen vastauksen. Ihmisen tulee tosissaan, ihan oikeasti katua syntejään – niin

paljon, että kyynelet vuotavat. Liian lievää katumusta ei Jumala hyväk-sy. Ihmisen tulee uskoa evankeliumi ja sen pitää synnyttää sydämessä pulppuavaa iloa ja suorastaan sil-minnähtävää vapautta. Muuten se ei ehkä ole oikeaa uskoa, ei riittävän ”palavaa”.

Tällaisessa käsityksessä uskon syntyminen on ihmisen tahdosta kiinni. Jumala tahtoo pelastaa kaik-ki, mutta ratkaisevaan rooliin nousee valintaa tekevä ihminen. Otatko Jee-suksen vastaan? Annatko sydäme-si hänelle? Annatko Pyhän Hengen ihan kokonaan täyttää itsesi? Suos-tutko olemaan vilpittömästi kuuliai-nen Jumalan sanalle? Jumala ottaa sadasta askelesta yhdeksänkymmen-täyhdeksän – mutta sinun vastuullasi on ottaa myös yksi. Tällöin ratkaise-vaan asemaan jää lopulta kuitenkin ihmisen teko, ja kaikesta puheesta huolimatta jäädään lain ja suoritta-misen kentälle.

Jumalan lain kanssa ei voi tinkiä. Laki läpäisee ihmisen kokonaan, ja pal-jastaa hänen syntinsä koko rumuudessaan. Lain tehtävä on hävittää ih-misen kuvitelmat omista kyvyistään tai omasta hyvyydestään. Tätä teh-

tävää ei saa kaventaa poistamalla laista käskyjä tai korvaamalla niitä toisilla käskyillä (valikoiva lakihenkisyys), eikä lain terää saa tylsyttää armollisuu-den nimissä (armollinen lakihenkisyys). Lain tehtävä on ajaa suorituksiinsa nojaava ihminen umpikujaan niin, että Kristuksen armo saa tehdä työnsä.

Syntien täysi anteeksiantamus ei perustu siihen, mitä ihminen on (tai mitä hän tulee olemaan) sen enempää tekojen kuin hengellisten asenteiden puo-lesta. ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.” (Room. 5:8) Jumala ei odottanut, että maailma kääntyisi hänen puoleensa ennen kuin hän lähet-ti Kristuksen. Päinvastoin, Jeesus tuli maailmaan kuollakseen juuri niiden puolesta, jotka eivät häntä halunneet pelastajakseen. Jumalan armo on alus-ta alkaen ollut yksin hänen käsissään. Näin on sekä pelastussuunnitelman suurten linjojen, että myös yksittäisen ihmisen kohdalla. ”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.” (Ef. 2:2–3)

Lain Ja evanKeLiumin vapaus

Pyhäkön Lamppu 5/2011 7

SseuraKunta veisaa

JannE koskEla

Veisatkaa Herralle, ylistäkää hänen ni-meänsä. Julistakaa päivästä päivään hänen pelastustekojansa! (Ps 96:2)

Luterilaisessa jumalanpalveluksessa laule-taan paljon yhdessä. Luterilaista uskonpuhdis-tusta on jopa kutsuttu laulavaksi reformaatiok-si. Uskonpuhdistus sai aikaan kirkkomusiikin ja virsirunouden ennennäkemättömän kukois-tuskauden, kun puhdas evankeliumin oppi tuo-tiin sanoina ja sävelinä veisaavan seurakunnan suuhun. Luther itse oli innokas musiikkimies, ja hänen laulunsa tekivät joidenkin aikalais-ten mielestä ”pahempaa jälkeä paavikunnassa” kuin kirjansa konsanaan.

Virret ovat olennainen osa messua – eivät vain tunnelmointia tai välisoittoja, joiden ai-kana pappi ehtii siirtyä saarnatuolista alttaril-le ja seurakunta saa lepuuttaa korviaan ennen seuraavaa puhetta. Virret ovat seurakunnan, kuninkaallisen papiston (1. Piet 2:9) yhteistä ylistystä, rukousta ja julistusta. Ne ovat seura-kunnan vastausta Jumalan puhutteluun ja lah-joihin sanassa ja sakramenteissa. Virret ovat juuri sitä, mistä psalmissa puhutaan: Herran nimen ylistämistä, siis Jumalan pelastusteko-jen julistamista kaikille luoduille.

Musiikki on Jumalan suuri lahja ihmis-kunnalle. Lutherin mukaan tämä lahja tekee ihmiset iloisiksi, karkottaa paholaisen ja saa aikaan viatonta iloa. Musiikki vaikuttaa ihmi-seen kokonaisvaltaisesti – se synnyttää ja he-rättää tunteita ja muistoja, rakentaa ja vahvis-taa yhteisöllisyyttä ja kantaa mukanaan myös tiedollisia sisältöjä. Sanat ja tekstit painuvat yleensä mieleen huomattavasti tehokkaammin melodian kanssa kuin ilman melodiaa. Sik-si musiikki on Jumalan luomakunnassa yksi lisäkanava evankeliumin tulla meidän luok-semme. Kuolinvuoteen äärellä moni pappi ja omainen on saanut huomata, että virret ovat usein sitkeintä ainesta dementoituneessa mie-lessä. Laulut kantavat evankeliumin lupauksia lohduksemme silloinkin, kun muisti, ymmär-rys ja tietoisuus alkavat sammua.

kiitosViRtten keskellä

Virsilaulun olemme perineet juutalaisesta temppeliliturgiasta ja erityisesti synagogapal-veluksesta, jossa luettiin Raamatun tekstejä

ja veisattiin psalmeja ja hengellisiä lauluja Jumalan kunniaksi. Laulut kuuluivat myös ko-din hartauselämään: Ja veisattuaan kiitosvir-ren he lähtivät Öljymäelle. (Mark 14:26)

Messiaanisessa kärsimyspsalmissa 22 lau-sutaan: Ja kuitenkin sinä olet Pyhä, jonka istuin on Israelin kiitosvirtten keskellä. Näillä sanoilla kuulee usein perusteltavan tietyntyyp-pistä ‘ylistyskristillisyyttä’: ”Jumala on luvan-nut olla siellä, missä hänen kansansa ylistää häntä.” Ikään kuin kiitosvirsien veisaaminen olisi keino saada Jumala paikalle. Alkupe-räisessä merkityksessä syy-seuraussuhde on kuitenkin toisin päin. Herran istuin on siellä, missä Israelin kiitosvirret soivat: temppelissä. Ja temppelissä veisataan kiitosvirsiä siksi, että Jumala on lupauksensa mukaisesti armollise-na läsnä ja kohdattavissa juuri siellä.

Jumalan läsnäolosta, hänen rakkautensa ja armonsa vastaanottamisesta nousee meidän-kin laulumme ja ylistyksemme messussa. Ja kiitos ja ylistys on nimenomaan tästä rakkau-desta ja armosta laulamista – Jumalan suurten tekojen julistamista, ei oman ylistämisemme kuvailua.

PääViRsi

Päivän virsi on messun ”päävirsi”. Sen sisältö liittyy kiinteästi päivän aiheeseen ja tekstei-hin. Parhaimmillaan se on samalla vastaus juuri kuultuun epistolatekstiin ja johdanto seuraavaksi kuultavaan evankeliumiin. Päivän virren perinteinen nimitys graduale tulee la-tinan porrasta (gradus) tarkoittavasta sanasta. Esilaulaja on kuorin portaalta laulanut päivän aiheeseen liittyvän psalmin, jonka kertosä-keeseen koko seurakunta on liittynyt, samal-la kun evankeliumitekstin lukija on asettunut portaalle lukemaan. Gradualeen liittyi myös halleluja-laulu, joka meidänkin messussamme on evankeliumin lukemisen edellä: Herra itse kumartuu, astuu alas opettamaan meitä. Lute-rilaisessa messussa koko kuninkaallinen pa-pisto yhdessä veisaten kehottaa, lohduttaa ja rohkaisee toinen toistaan kuulemaan Jumalan sanaa, asettumaan sanan alle ja tarttumaan sen lupauksiin rohkeasti.

Minä veisaan armosta ja oikeudesta; sinun ylistystäsi, Herra, minä laulan. (Ps 101:1)

”Yhdessä enkelten ja kaikkien pyhien kanssa” -sarjassa käsitellään luterilaisen messun liturgiaa kohta kohdalta

Pyhäkön Lamppu 5/20118

Puhelin soi. Minua pyydetään sairaalaan viemään ehtoollis-ta kuolevalle. Vanhan mie-

hen läheiset ovat huolissaan tämän kohtalosta kuoleman edessä. Lupaan mennä paikalle heti, kun iltapäivän messu on ohi. Messun toimittami-sesta iloisena ja väsyneenä kuljen lumisateessa kohti keskussairaalaa. Menen sisään ensiavun aina auki olevista ovista. Hoitaja hätkähtää hivenen nähdessään pastorin mustan puvun, sokeripalan kaulassa ja ison paimenristin. Hän sanoo lähtevänsä näyttämään huoneen, jossa etsimä-ni mies on. Saavumme neurologian akuuttiosastolle. Valkoiset muoviset verhot erottavat viisi sänkyä toisis-taan. Kaikkien sänkyjen vieressä piippailee erilaisia koneita.

Mies, jota olen tullut tapaamaan, on saanut aivoinfarktin. Hoitaja huu-taa vanhuksen huonokuuloiseen kor-vaa, että vieras on saapunut. Sitten hän katsoo lähtiessään minua surul-lisen oloisesti silmiin ja toteaa, että mies ei enää pysty puhumaan kun-nolla. Tämä ei todennäköisesti eläisi enää seuraavaan aamuun. Mies nou-see istumaan ja kättelee minua työ-tä nähneellä kädellään. Esittäydyn huutaen ja kerron tulleeni läheisten pyynnöstä. Samalla tunnen lievää nolostusta huutamisesta neljän muun potilaan kuullen. Vastauksena kuu-len vain epäselviä sanoja. Aivojen puhekeskus on vaurioitunut. Yri-tän tutustua mieheen. Hän vastailee kysymyksiini, mutta hänen kielensä ei enää ole suomea. Olemme hetken hiljaa. Mieleeni hiipii surullinen aja-tus, etten voi antaa hänelle ehtool-lista, ellei tämä osoita tarvitsevansa syntien anteeksiantamusta.

Sitten päätän vain kysyä suoraan: ”Jos kuolet ensi yönä, voitko lähteä rauhassa? Ovatko sinun ja Juma-lan välit kunnossa?” Yllättäen hän

vastaa selvällä suomella: ”Mieltäni painaa moni synti” Ajattelen, että Jumalan Pyhä Henki avasi hänen suunsa taas hetkeksi puhumaan.

Hän ripittäytyy selväsanaisesti ja sitten julistan hänelle huutamalla synninpäästön: ”Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen palvelijana ja hänen käskystään minä julistan sinulle kaikki syntisi anteeksian-netuiksi ja poispyyhityiksi, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen Aa-men!” Enää en tunne edes nolostusta huutamisestani.

Sitten vietämme ehtoollista. Ensin asetussanat ja sitten Isä meidän ru-kous kaikuvat salissa. Sitten kuuluu huuto, ”Meidän Herramme Jeesuk-sen Kristuksen pyhä ruumis sinun puolestasi annettu, Meidän Herram-me Jeesuksen Kristuksen pyhä veri sinun puolestasi annettu.” Mies syö ja juo Kristuksen kyyneleet silmis-sä. Itsekin syön ja juon itkien. Sitten laulan virren 228, ”Vaiti kaikki pal-vokaamme salaisuutta Kristuksen.” Kiitosrukouksessa huudan kiitok-

sen siitä, että mies sai ottaa vastaan Kristuksessa varman pääsyn taivaan kotiin. Kiitän ehtoollisen ihmeestä, joka riittää tänäkin iltana tuomaan taivaan sairaalan ankeuteen. Kiitän Karitsan uhrista, hänen ruumiistaan ja verestään joka vie taivaaseen. Herran siunauksen jälkeen pidäm-me toisiamme kädestä. Kumpi-kaan meistä ei pysty puhumaan liikutukseltaan.

Sanon hammasta purren pysyvät hyvästit, ja että taivaassa tavataan. Mies vastaa taas sekavin ja käsit-tämättömin sanoin. Kävelen salin ovelle, kun kuulen huudon takaani toisesta vuoteesta. ”Hei, odota pas-tori!” Pyöreäkasvoinen huonetoveri hymyilee minulle. Hän sanoo ole-vansa kuolemansairas. ”Kiitos kai-kista sanoistasi, minäkin saan odot-taa kuolemaa uskossa Kristukseen. Hienoa, että koko huone ja hoitajat kuulivat kaiken!” Kiitän rohkaisusta entistäkin liikuttuneempana ja pois-tun lumisateeseen.

kallE VäätäinEn

Iihmeitä KuoLinvuoteeLLa

Pyhäkön Lamppu 5/2011 9

UusKonpuhdistus Ja KonstantinoLainen diLemma

Jari kEkälE

Kirkon suhde valtioon on vaihdellut vuosisatojen ku-luessa. Alussa kirkko oli

valtion vainoama ja sen sorrosta kärsivä yhteisö. 300-luvulla kirkosta tuli kuitenkin ensin keisari Konstan-tinuksen aikana sallittu ja alle sadas-sa vuodessa ainoa sallittu uskon-to Rooman valtakunnassa. Tämän myötä syntyi valtion ja kirkon kons-tantinolainen kytkös, joka kuitenkin viimeistään 1900-luvun aikana on purkautunut nopeasti.

Kirkon elämää ja identiteettiä leimannut konstantinolainen, yh-teiskuntaan kytkeytyvä rakenne on kriisissä, josta ei näytä olevan ole-massa ulospääsyä. Samalla hiekka tiimalasissa on käymässä vähiin. Nyt tarvittaisiin valtavaa ajattelu- ja toimintatapojen muutosta, mutta se vaatisi katsomista välittömän histo-rian tuolle puolelle. Sitä taas on vai-kea tehdä, koska vanha malli tuottaa edelleen muun muassa 850 000 000 euroa vuodessa. Pitäisi, mutta ei voi.

Kirkon konstantinolainen ja sitä väistämättä seuraava jälkikonstan-tinolainen elämä ovat kaksi aivan eri asiaa. Kyse on toimintaympäris-töistä ja systeemeistä, joita ei niiden erilaisuuden vuoksi voida fuusioi-da keskenään. Kyse on siitä, mistä Jeesus opettaa puhuessaan uudesta viinistä joille tarvitaan uudet leilit. Vanha ei vaan sopeudu, eikä se kestä uutta viiniä.

Uskonpuhdistus ei siksi ole vain teologien pohdintaa tutkijakammi-oissa. Uskonpuhdistus on seurakun-nan ja seurakuntalaisten elämän ja yhteiselämän käytännöllistä uudistu-mista Jumalan sanan pohjalta. Mutta tässä on haasteensa. Konstantinolai-sessa systeemissä on aina ilman vaivaa tullut rahaa, jolla on palkattu väkeä tekemään se, mitä pitää tehdä.

Vapaaehtoiset ovat olleet lähinnä uhka ja riesa. Siksi on ymmärrettä-vää, että vapaaehtoisuus tai seura-kuntalaisten rohkea identiteetti eivät oikein kukoista.

Entä sitten rahat? Jos on totut-tu elämään tilanteessa, jossa raha perustoimintaan tulee itsestään ja kolehdit ovat valinnaista hyvänteke-väisyyttä (ei minkäänlaista välttä-mättömyyttä), niin mistä yhtäkkiä syntyisi tarve ja motivaatio ja aja-tus uhrata? Ja sitten on vielä ku-lut. Vaikka Tampereen kokoisessa kaupungissa saataisiin seurakunnan toimintaan mukaan sata vapaaeh-toista, ei sillä olisi mitään merkitystä rinnastettuna niihin kuluihin, joihin konstantinolainen systeemi on itsen-sä totuttanut. Hyttysen pissa järves-sä olisi se.

Pois hyVinVoinnin loukusta

”Uudet leilit” tarkoittavat, että on opittava aivan uudenlaiseen kulu-rakenteeseen. Sellaiseen, joka on realistinen suhteessa tuloihin. On opittava toimimaan vuokratiloissa ja ihmisten kodeissa, ja sisäistettä-vä ajatus, että vain pappeja palka-taan, jos niitäkään. Tässä on kirkon tulevaisuus.

Muutokseen liittyy ongelma. Pi-täisi ehdottomasti siirtyä uuteen, mutta vanha estää sen. Niin kauan kuin vanha vielä viipyilee, ei tar-vitse eikä ole motivaatiota opetel-la uutta. Sekä kirkko että kirkon tavoille oppineet seurakuntalaiset ja järjestöt ovat samassa hyvinvoinnin loukussa. Uutta pitäisi opetella, mut-ta vanhat edut ovat niin hyvät, ettei malteta.

Jälkikonstantinolainen yhteisö sen sijaan palkkaa itselleen papin ja maksaa kirkkotilan vuokran, jos

sillä on 35 sitoutunutta, keskipalk-kaa ansaitsevaa ja siitä uhraamaan oppinutta jäsentä. Nyt ei siis puhuta valtavista massoista, eikä mistään lainomaisesta kymmenyksiin pa-kottamisesta. Tämä on mahdollista, koska kulut ovat pienet ja ihmiset ovat motivoituneet osallistumaan. Mutta mistä löytyisi nuo 35 moti-voitunutta? Mistä sellaisia syntyy? Sellaisia seurakuntalaisia ei tuote-ta konstantinolaisella ”kaikki tulee meille itsestään ja ilman vaivaa” -systeemillä.

Konstantinolainen väistyy väistä-mättä eli siitä on luovuttava. Ky-seessä on murros, joka ei ole kenen-kään kirkon työntekijän tai jäsenen päätettävissä tai pysäytettävissä. Valtiokirkkorakenne murtuu, koska sen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset edellytykset ovat muuttuneet.

Pienuuden logiikka

Uusi, johon pitää siirtyä, on hyvin erilaista kuin vanha. Toinen pelaa suuruuden logiikalla, toinen tyytyy pieneen. Toinen toimii yhteiskunnan pakon ja suositummuuden voimalla, toinen elää kärsivänä ja kärsivälli-sesti ja vainonkin alla. Toinen ra-hoitetaan pakon tai sovinnaisuuden hedelmillä, toinen vapaaehtoisilla varoilla. Toisella on takana loista-va menneisyys, toisella on edes-sä aineellisesti niukka tulevaisuus. Toinen perustuu yhteiskunnalliseen asemaan ja keisarin apuun, toinen Jumalan sanaan ja uskon vakaumuk-seen. Toinen voittaa voittaessaan ja ollessaan suuri, toinen voittaa hävi-tessään ja kärsiessään. Toinen nojaa tämän maailmanajan viisauteen ja kansan enemmistön valtaan, toinen suostuu Jumalan hulluuteen.

Pyhäkön Lamppu 5/201110

HeinolaSunnuntaina klo 11, Taavilankatu 3.13.11., 11.12.

Helsinki: Markus-yhteisö Joka sunnuntai klo 11, Annankatu 7.

Helsinki: St. BarnabasEvery Sunday at 11 a.m., Kalevankatu 53.

Hämeenlinna: Matteus-yhteisö Joka sunnuntai klo 11, Tykistötie 13.

IisalmiSunnuntaisin klo 17, Satamakatu 5.13.11., 27.11., 11.12.

Imatra: Joosua-yhteisöSunnuntaisin Teppanalan rukoushuoneella klo 15.13.11., 27.11., 11.12.

JakobstadLisätietoja: jani-matti.ylilehto@luthersaatio.fi

Joensuu: Nehemia-yhteisö Joka sunnuntai klo 17, Kauppakatu 44.

Jyväskylä: Jesaja-yhteisöJoka toinen sunnuntai klo 17, Ilmarisenkatu 18.Seuraavat messut 6.11., 20.11., 27.11., 11.12.

Kajaani: Filippus-yhteisö Sunnuntaisin klo 11, Väinämöisenkatu 13.

KiteeMaanantaisin klo 18, Valamontie 4.21.11.

Kokkola: Andreas-yhteisöJoka sunnuntai klo 11, Asentajantie 13. 2.Krs.

Kouvola: Paulus-yhteisöJoka sunnuntai klo 11, Väinöläntie 21.

Kuopio: Pietari-yhteisöJoka sunnuntai klo 11, Saastamoisenkatu 10.

Lahti: Samuel-yhteisöSunnuntaisin klo 10, Uudenmaankatu 14.6.11., 20.11., 4.12.

Laitila: Vakka-Suomen lut. jumalanpalvelusyhdistysSunnuntaisin klo 12 Laessaaren siu-nauskappeli, Salontie 24.13.11., 27.11., 11.12.

LappeenrantaSunnuntaisin klo 18, Raastuvankatu 16. 13.11., 11.12.Raamattutunti ja iltaehtoollinen 1.12. klo 18.

Mikkeli: Tiitus-yhteisöJoka sunnuntai klo 17, Rouhialankatu 2.

Oulu: Timoteus-yhteisö Joka sunnuntai klo 10.30, Tuulimyllynkatu 18.

Pori: Sakkeus-yhteisöJoka sunnuntai klo 11, Karhunkatu 13.Seurat Sumialassa 5.11. klo 17, Kurulantie 10, Nakkila

Pyhänkoski, MerijärviSunnuntaisin klo 15.30, Pyhänkosken rukoushuone.6.11., 20.11, 4.12. Huom. uusi aika!

RovaniemiSunnuntaisin klo 11, Korkalonkatu 2. 13.11., 20.11., 27.11., 4.12., 11.12.

Savonlinna Raamattutunti klo 18.00, Talvisa-lon koulu, Muurarinkatu 415.11., 7.12.

Seinäjoki: Luukas-yhteisö Joka sunnuntai klo 11, Kauppaneliö 13 as 3.

Sodankylä: Lapin lut. jumalanpalvelus rySunnuntaisin klo 16, Hampputörmäntie 24.13.11., 27.11., 4.12., 11.12.

Tampere: Johannes-yhteisöJoka sunnuntai klo 11, Ilomäentie 5.

VaasaSunnuntaisin klo 17. Huom! Kirjaston-katu 5 on uusi osoite 20.11 alkaen.6.11. (Asemak.22); 20.11., 4.12., 18.12.

ÅboPå söndagar klo 11, Universitetsgatan 29 a.6.11., 13.11, 27.11., 11.12

Päätoimittaja: Esko Murto Toimitussihteeri: Jouko MakkonenTilaukset: 050 5225 855tiedotus@luthersaatio.fi

Taitto: Jouko MakkonenPaino: Westpoint OyISSN 1457-9901 Nordea IBAN: FI59 1023 3000 2354 52

Pyhäkön Lamppu

J U M A L A N P A LV E L U S Y H T E I S Ö T

Pyhäkön Lamppu 5/2011 11

RripariLLa sai tutustua raamattuun Ja toisiin nuoriin

Markus niEMinEn

Vääksyläinen Kasperi Kantoluoto oli yksi Luther-säätiön viime kesänä järjestämän rippikoulu-leirin kolmesta osallistujasta. Pastori Markus

Nieminen kävi kyselemässä Kasperin rippikoulukoke-muksia matkallaan nuorteniltaan Lahteen. Kantoluodot asuvat Vääksyssä itse rakentamassaan omakotitalossa. Perheeseen kuuluvat vanhemmat Susanna ja Hannu sekä lapset Kasperi 15, Konsta 12, Hilja 9 ja Helmi 7 vuotta.

oPetusta ja toimintaa

Kasperilla ei ollut paljon odotuksia rippikoululeirille lähtiessä, eikä hän miettinyt leiriä paljon etukäteen. Lei-ri oli hänelle hyvä kokemus.

- Mukavahan se oli. Kiva porukka ja rennot pastorit, toteaa Kasperi hiukan nauraen.

Huonoja puolia hän ei keksi edes asiaa kysyttäessä.- Ei tule mitään mieleen.Leiripäivän ohjelmaan sisältyi tasapainoisesti opetus-

ta ja vapaa-ajan toimintaa.- Aamupäivisin oli opetusta, mutta aamullakin oli

pikkuinen ulkoiluaika, jonka jälkeen taas opetusta ja sitten ruoka kahdeltatoista. Iltapäivällä oli opetus ja

pidempi ulkoilu, joka sisälsi pelejä kuten lentopalloa ja jalkapalloa. Saunomista ja uintia, jos uskalsi mennä veteen. Lisäksi heitettiin tikkaa ja saimme ampua myös jousipyssyllä, Kasperi kertoilee leiripäivän ohjelmasta.

- Illalla saatettiin paistaa makkaraa, oli iltaohjel-ma ja iltahartaus, jonka jälkeen mentiin iltapesuille ja nukkumaan.

Yhtenä mieleen painuneena leirimuistona Kasperi mainitsee leiriltä tehdyn vierailun Hauholle Matteuksen Markus-papin kotiin, jossa pelattiin ulkopeliä nimeltä Gubbe. Sateessa.

- Se oli ainakin mieleenpainuvaa, Kasperi virnistää.

Paljon uutta Raamatusta

Kasperi oppi leirillä Raamatusta useita uusia juttuja, joi-ta ei ollut aikaisemmin tajunnutkaan. Myös messusta ja liturgiasta aukesi uusia näköaloja.

- Käskyjä käytiin leirillä läpi ja olen aina ajatellut, että ne ovat sellaisia kieltäviä ”älä tee sitä tai tätä”. Op-pitunneilla mietittiin myös käskyjen positiivisia puolia. En ole aikaisemmin ajatellut käskyjä niin ja niistä avau-tui ihan uusia puolia.

Pienessä Ryhmässä oli helPPo tutustua

Viime kesänä järjestetty leiri oli kolmas laatuaan. Edel-listen vuosien leirien nuoria oli mukana isosina. Pasto-reina oli Antti Lehrbäck ja Sami Liukkonen. Loppupuo-lella leirin vahvuuteen liittyivät myös Luther-säätiön nuortenleiriläiset.

Koska nuoria oli leirillä vähän, porukka muodostui hyvin tiiviiksi. Kaikkiin ehti tutustua kunnolla, myös vetäjiin ja isosiin.

- Leirissä hyvää oli, että kaikki otettiin mukaan, ku-kaan ei joutunut olemaan yksin ja ketään ei kiusattu, Kasperi listaa pienen leirin etuja.

Pastorit olivat Kasperin mielestä hyvin huumorintajuisia.

- Kun oli vapaata, kyllä siellä vitsit lensi!Kasperi aikoo pitää yhteyttä riparikavereihin jatkos-

sakin. Hän on esimerkiksi menossa jatkoriparille.

Luther-säätiön ensi kesän rippikoululeiri pide-tään 11.–17.6.2012. Paikka tarkentuu myöhemmin. Konfirmaatiomessu leirin päätteeksi. Leirin hinta on 150€. Ilmoittautumiset Antille (antti.lehrback@luther-saatio.fi).