il IM E i ET.fdfdfd

K ne

ko.

liac u s ' e n ki r

Iåiieiet.Isieni äLttufulificcinä.

Koelmoiuut

J. H. Erkko.

">Viipu_^issa 1878.

Zilliacus'en kirjapainossa.

ENSIMÄINEN JAKSO.On ilta. Pirtin istujatNäyttääpi rauhaisalle,Vaan ikkunasta ikkunaanKäy levotonna Kalle.Rinnassa häll' ei katumus, -

Poskilla kevät-tuoreusToist', aivan toista todistaa,Ja silmiensä palonSä luulet luovan, loitsivanTähdille uuden valon.

Hän harteva ja varteva,Häll' otsa kirkas hohtaa;Tuo otsa kirkas, kaarevaPelvotta vaarat kohtaa.Syys-yölle vasta-kohtanaOn tukka liinan valkea.Mut huolta kantaa rinnassaanJa rauhatonna kulkee,Kun laulut äidin lauhkeanTiet, ovet häitä sulkee.

4

..Et mallas-saunaan mennä saaTän' iltana, se muista!Nuo miettehet nyt mielestäisVaan, poika parka, poista!Syys-illat on ja pitkät yöt,Vaan viel' ei lopu iltatyöt:Voit veistää re'en kaplaitaTai päreinä vuolla —

Niin, luulen, isäs tahtoo — yöks'On sulle sänky tuolla.

Ei muulloin iltavalkeaNiin hauskuta kuin silloin,Kun perhe kaikk' on kotonaJa takan ympär' illoin.Myös silloin vanha rukkiniVoi pyörähdellä helposti,Ja huolet, joita kantaa saaLapsestaan vanhin aina,Ei silloin muistu mielehen,Ei höyhentäkään paina.*'

Näin äiti, polkein rukkiaan,Pojalle lauleskeli,Puut paukkuen kun takassaRatosti leimueli.Vaan Kalle yöhön synkeäänTähysti — teräs-silmistään

5

Hän ehkä syys-yön pilvihinValoa luoda tahtoi. —

Tuost' äidilF outo aavistusRinnassa piillä mahtoi.

Sisälle isä astui nyt,Mies lyhyt, vankka varsi.Entistä käskevämpi onNyt hällä käytösparsi.Hän poikahan kun katsahtaa,Sen käskyksi het' oivaltaa:„Sä otat eväskontin nyt,Kirveen ja pyssyn parhaan,Kuin nuoli nopsa, kiiruhtaaSaat Willin niittytarhaan !

On karhut, kuulin, kaataneetKylästä orhin nuoren.Muu hevosparvi paennutOn turviin Räihävuoren.Kylässä kaiken nuorisonOn hanke kar hun-ajohonMä häpeän, jos poikaniEi siell' ois' joukon kanssa;Kun nuoremp' öisin, nuolenaSaapuisin seurallansa."

Kuin päivän silmäterältä

6

Pois pilvet työntää tuuli,Niin Kallen yö nyt kirkastui,Tuon sanoman kun kuuli:..Tult' iskee nuorten kantapäät,Vaan vanhain pohkeiskin on jäät!Kun korven herran turkki vaanSilmiini vilkahtaapi,Niin metsän rinta raikahtaaJa karhu kellahtaapi!"

Mut tuohon isä: „MaitosuutNoin kerskaa ennen työtä.Kun voiton toisit kotihin,Muut kiitoksen tois myötä."Vaan näitä Kalle kuulisko?Hän valmis lähtöhön on jo.Mut lähteissään mit' etsii hän?Hän säästömakeisensaKokoopi kontin pohjahan —

Ne viepi kullallensa.

Kylässä matkan varrellaOn Kallen Mari kulta.Keväästä asti kummankinRinnassa hehkui tulta.Kuustoista täytti kumpikin,Kun kevät puhkes kukkihin.On syys — se kesän kuihdutti

7

Vaan loistaa nuorukaiset;Rehoittaa ruusut poskien,On rinnat paisuvaiset.

Syys-ilt' on, tähtein silm' ei näy,Kuu hallava ei paista.Keveesti Kalle kiiruhtaa,Yön synkeytt' ei muista.Syys vaikk' on kolkko, kukaton.Vaan tähtitarhan, ruusustonRinnassaan poika säilyttääJa laulaa riemuisasti;Noin vuoroin laulaa, viheltääHän mallas-saunaan asti.

Kas, höyry sauhun sekainenOvesta tupruaapi.Käy joutuin, Kalle, kiiruhda,Jo Mari odottaapi!Ah, makeata lämmintä!Oi Maria, kuin lempeä!Sen tukka liekin leimunaHarteilla lainehtiipi;Kuin lintunen hän liikkuvi,Kuin pääsky sirkosiipi.

Uunissa hiillos punoittaa,Kas Marin poskipäitä!

8

Oi, sulho, aamun koittavanSä luulet, nähden näitä.Sinervä liekki hiilloksenOn leimu Marin silmien.Oi, poika, etsi taivahasJa joudu tyttös luokse!Oi, muista aamu-ruskoasJa kiiruisammin juokse!

Kuin tulen kieli tuikuttaaPihdissä pärevalo,Ja viulu-Aapran sävel soi,Rehoittaa nuorten ilo.He permannolla pelmuaa,Ken laulelee, ken rallattaa.Kupeessa uunin yksinäänEi sirkan virsi soinut,Ei soinut sirkan —■ Mari eiMyös laulella nyt voinut.

„Pois, Aapra, viulu! laulut pois!Syys-yöll' ei leikki sovi! —

Vaan ken se kopsii ulkona?Aukeeko saunan ovi?Oi, soita, Aapra ! laulakaa !

Nyt vallan vaikka tanssi saa!Ah, oisko seinät, katto pois,Sais hyppiä kuin hullut!

9

Taas Mari onnen lapsi on:On Kalle kulta tullut." —

„Oi, Mari, katso konttihin —

Kas siellä ispinöitä!Tuo suukkosi!" — „oi, Kalle, noinSä kuljet yksin öitä!Kas täältä nauris-paistikkaatJa ohra-pannukaakut saat.Tääir ystäväs' ja kultas' on,Et yksin lähde varmaan;Voit hetken hellän viipyä,Laulellen luona armaan."

Niin kuiskuivat, ja Aapra taasViritti viuluansa,Sai Kalle, Mari rinnakkainLaulella muistojansa.Hymyili huuli-mansikatJa silmätähdet loistivat.Syys synkkä vaihtui riemuhun,Neidoiksi karhut vaihtui;Loi lempi sielut kahleihinJa vaaran pelko haihtui.

He ylistellen lauloivatSuloa paimen-muistoin,Kuin kautt' ois' rinnan kulkeneet

10

Purojen, metsä-puistoin: —

Kuink' kevät uhkui armautta,Kuink' kesä kantoi kukkia,Syys kuink' on runsas lahjoistaan,Syys-illat rauhaisia,Ja talven jäillä leikitkinKuink' ovat raittiina.

Han maisin.

Ylhäinen metsästäjäNäin lauloi kulkeissaan :

~Oi teitä laakson lehdot,Kanervat kangasmaan,Puut pienet, puolan varretJa korven mökkitien !

Teilt' ei vie myrskyt rauhaa,Ei tuiske tuulien;Teili' aina kaste kirkasOtsalla loistelee,Luonanne perhot pyöriiJa linnut laulelee.Niin tyyness' aina öisin,Kun voisin."

11

Vaan köyhä mieron poikaTien varrell' lauloi näin:~Te hongat uljaslatvatTaivaasen käytte päin;Palatsit teistä paisuuValoisat aina vaan —

Mit' on nuo laakson lehvätPimeessä piilossaan! —

Te tuulten juhlavirttäSynnyitte laulamaan,Saleina loistollisnaSoitollen kaikumaan. —

Niin ylhäinen ain' öisinKun voisin."

Vaan paimen huiluhuuliPolulla soitti noin:~Kuin raitis kevät-tuuli,Vapaana laulaa voin:Kun kuuset huokaa, silloinHartaammin laulelen,Ja myrskyll' entis-aikainMurheita muistelen.Ja kosken pauhu kertooKuink' ennen taisteltiin,Vaan laakso tuolla kutsuuIloihin nykyisiin.

12

Tällaisna aina öisin,Kun voisin.

Kas täällä lintu laulaaIlonsa, huolensa,Ja kukka armas kuiskaaSuloimmat toivonsa.Mä rinnassani tunnenPurojen helkkehen,Ja aamu-kaste kirkasMik' on, sen tuntenen:On paimen-tytön silmä —

Hän etsii kukkiaLaaksossa — poika poimiiAholla marjoja. —

Tällaisna aina öisin,Kun voisin."

Jlamalla.

Tutu, tuu, jo päivä koittaa,Tutu, tuu, jo paimen soittaaLaitumelle laumojaan :

13

Laajan laakson, ruohomaan,Virran vieremille,Miss' on paimenilleKukkakunipu, marjamaa,Missä lauma rauhan saaRehoittaa.Ahdas laidun, lauma nälkäinenSyy on paimenten. —

Tutu, tuu, jo kellot kaikuu,Tutu, tuu, jo torvet raikuu:Riemu aamun, rauha illallen.

Hpsä-aika.

On kevät. Paimen-torvi soiJa soipi karjan kellot.Jo nurmen nukka vihannoi,Vihoittaa viljapellot.Purosen partailla vilppahanPuut puhkeaapi jo lehteen,Ja paimentyttö hän kirkkahanIstuupi laidalla lähteen.

Ja tuores kevät-vesa onPurosen luona poika;

14

On raitis hän ja huoleton,Kuin toivon-, riemun-aika.On puhdas lähde se tyttönenJa poika kuin kevä-tuuli,Ei heitä hallan ja myrskyjenViel' ole koskenut huuli.

Heili' elämä on aavistus,Kuin toivon aamurusko;On haaveksiva rukous,On murtumaton usko.Min kevät kätkevi kohdussaan,Sen kesä kukkina kantaa;Ja syys kun joutuvi, tultuaanSe lahjat runsahat antaa.

Sai toiste nurmi kukkihin,Heräsi tunnot nuorten,Puroset niinkun ilmihinRinnoista puhkee vuorten;Niin sammal-mättähäir istahtaaLuo tytön poika nyt tohti. —

\Taan luudat, siivilät singoittaaTuo tyttö poikaista kohti!

Ei poika suutu — poimi vaanRopeisen mansikoita :

Nyt tyttö ylväs nauramaan

15

Ja huolinut ei noita!Vaan sitten suolla kun luutineenHän karjan jälkiä astui —

Jo vaipui multahan, lietteeseenJa tyttö parka nyt kastui!

Poik' avuks' ehti, ryntäilläänKummulle tytön kantoi:Nyt kiitokset jo mielissään„Marjoista" tyttö antoi.Ja sammal-mättähäir istuaLuo tytön poika nyt tohti;Nyt silmät säihkyivät riemua,Nyt posket ruusuja hohti.

On kesä; kummut kukkivat,Aholla marjat hohtaa,Ja paimen-lapset iloisatUseesti toistaan kohtaa.He marjat kukkihin vaihtavatJa missä kulkevat, sielläJo vuorten-rinnatkin huokuvatJa laaksot on ilomieliä.

On päivä kuuma, helteinenJa harvoin käki kukkuu;Niin paimentyttö kukkienKeskelle väsyi — nukkuu.

16

Kun metsäruusujen haltijaaNyt kesän hengetär suojaa,On tyyni rauha, on pyhä maaJa luonto kiittävi Luojaa.

Katveesta paimenpoika vaanTuon näkee suloisuuden;On hiljaa, tuskin huokuikaan -

Hän havahtuu vois muuten!Vaan silloin kellot soi karjojen,Jotk' eellä paarmojen kiili: —

Heräsi tyttö ja — poikanenNyt taakse pensahan piili!

Vaan kevät, kesä lyhyinenKuin siivin ohi kulkee.Syys saapuu, suru paimentenJa riemun laaksot sulkee.Jo laumast' on susi kaatanutParasta hiehoa kaksi:Nyt paimentyttö on muuttunutOn käynyt murheisemmaksi.

Vaan paimenpoika lohduttaa:„Kas pellon kuhilaita! —

Ne hiehoja taas kasvattaa! —

Ja muista niittymaita.Suo syksyn tulla! ja talvi tuo

17

Paimenten juhlivan joulun,Talv'-illat raittihin riemun suo,Kun viulu soi kera laulun."

Niin kesä vierii paimentenJa muistot hellät painaa;Yks' etsii toista kaivaten,Yhdessä oisvat aina.Kun sitten näin kesät vuorottainOn mennyt, toisia tullut,Niin poika, tyttönen rinnakkainOn vihkityynyllä ollut.

iltalailla.

Ukon ilmaa, sadetta,Tyyntä, päivän paistetta —

Ken niif aamull' aatteli!Vaan kun päivä mennyt on,Kaikki juohtuu muistohon,Ilta kaikki muistavi.

Päivän silmä sammuvaLuopi iltaruskonsa

18

Vaimoille, metsillen.Väsyttää jos paimenta,Vielä soittaa torveaHyvästiksi saloillen.

Kylä viljavainionKeskelf aukee; laaksohonRauhaisaan se viettelee.Sauhut kohden taivastaNousee ilta-uhrina,Laakson virta vilisee.

Kylän lapset laulaenRientävät luo paimenen:„Missä metsän tuomiset?"Karja ammoo, kellot soi:Päivän voiton ilta toi,Kylän lapset riemuiset.

Sinne lauma kylläinenSaapuu eellä paimenen.Heltehestä väsyneetSiellä virvoitusta saa.Paiment' innoll' odottaaSiellä kasvot kaivanneet,

Petoin kanssa kamppailla,Myrskyss' olla, ukkoista

19

Kokea jos päivän saa,Kunhan illan tultuaLöytyy koti rauhaisa -Taistella se kannattaa.

<fJai_unti.ii talmilanln.

On kesä mennyt paimenten,Ja kuihtui kesän kukka;Syys ohitse on myrskyinen.Pois metsän keltatukka.Ne mennehet,Vaan paimenetOn talven pakkasissaViel' iloiset,Kuin tähtyetTuoli' ylä taivosissa.

Vaan kukkalaaksot muistoilleenEi heitä paimenlasta:Ne piilee paimen-sydämeenViluhun kuolemasta.Viel' laulujaKuin niitulla

20

Saat kuulla paimenelta;On ruusujaSen poskilla.Ei poistu pakkaselta.

Metsästä paimen ajeleeNyt havuja ja multaa,Mut mieli täynnä hehkuileeVaan hunajaa ja kultaa:Hän muistelee.Kuink' kuteleeNyt tyttö kangastansa,Tai neuloneeJa kehräileeHän äiti-mummon kanssa.

Ja hän jok' kutoo palttinaa,Hän ketä aatteleepi?Hän muistaa mullan-ajajan,Hänestä lauleleepi.Oi, poikanenJos tyttösenKädestä paidan saisi —

Ois lämpöinen ! —

Vaan noin nyt kenToivottaa uskaltaisi!

Saas joulu-aamun joutua,

21

Voi hauskaa, riemullista!Kun tervas-lyhtyin loistossaOn kylät juhlallisna.Ja kilvassaKun kelloissaKirkolle varsat juoksee! —

On tullunnaNyt valoaMaan paimen-lasten luokse.

On Hiivanuutti, LaskiainKaks suurta talven juhlaa.Oi, niistä kieli laula vain,Et turhan päiten tuhlaa!Kun illoillaSoi raitillaTuhatta kellokaulaa!Kun varsat vaanOn vaahdossaanJa nuorikansa laulaa!

Mont' talven jouto-illoistaKuluupi leikkilöissäJa monta tanssin tahtiaOn soinut tähti-öissä.Ei murheitaanSuo kaikumaanTää raitis paimen-elo.

22

On talvi vaanKuin tarinaanPuettu kesän sulo.

Syys-illair istuessa noinSoi viulu, laulut luisti:Ken miehentöitä, vaarojaYön liekkumassa muisti?Vaan kopse kuuluu ulkona,Ov' aukenee ja — ovestaSisälle vanhus keikahtaa,Muut' yllä ei kuin paita;Hän säärin seisoo paljahinJa katsoo „kuink' on laita."

Pään harmajan ken nosti noinYö-vuotehelta varhain,Kun kukko viel' ei laulanut,Tuo aamun virkku parhain? —

No, eihän koske kukkohon,Min soitto, laulu tehnyt on. —

Hän vakavaan kun silmäilee,Ujoina seisoo naisetJa vaiti miehet tuijottaa —

Niin kaikk' on kummanlaiset.

23

„Kun elin nuorna", ukko näinNyt laukes' lausumahan,„Ei tyttö kättäns' antanut,En mennyt ottamahan —

Mä kunnes töissä olin mies,Niin että muut, kuin tyttö, tiesMun urhoseuraan kelpaavan —

Nyt tyttäreni tässäOn valmis kätens' antamaan,Vaikk' ken ois pyytämässä!"

Tuo soimaus kuin käsky soiJa kaivoi nuorten mieltä.Asehet nousi olallen,Ei kuultu äänt', ei kieltä.Katellen jäivät tyttöset. —

Marilta vieri kyynelet. —

Kuin päivä ukkoispilvehen,Niin riemu peittyi yöhön.Lähteissä viulu vingahti —

Ja sulhot riensi työhön.

TOINEN JAKSO.JliatkäUa sijtjs-pssä.

I.

On metsätiellä poikajoukkoNiin reipas astumaan;Ken myrskyss' itkisi, ois' houkko,Vaan mies ei milloinkaan.Vaikk' usein hongat vuortenSaa tuuli sortumaan,On selkä notkee nuorten,Ei sorru kuitenkaan.

Jos riemu runsas tyttötarhaanJäi poika-parvesta,AT eksy toki nuorna harhaan,Vaan kestä urhona!Saas tulla taisteluita,Ne meistä miehen saa,Yön petoja tai muita —

Ne voimme karkoittaa!

25

Yö must' on, kesän kiiltomatoEi loista ruohosta;Vaan aamun voitto, runsas satoOn meillä toivona.Pois nimen poikanalkkiMe kauas suljemme:Kuin urho uljas halkiMaailman kuljemme.

11.

Syys-viima vinkuu puusta puuhunJa metsä huokuu raskaliasti.Yön pilvet varjonsa luo kuuhunJa taivas katsoo surevasti.Vaan vaikk' on luonnossaSyys-yö ja kuolema,Ain' nuorten rinnoissaElämän virrat pauhaa:Ne rauhaaEi suo — ne jalohon vie taisteloon.

i"yli' itkee luonto kyynelsilmin,Syys kun sen riisuu kukat yltä;Noin rinnan huokaus käy ilmi,Ku . kuihtuu ruusut lemmityltä.Mut poikaparv' on vaan.Kuin kevät, riemuissaan;

26

Ja toukolauluillaanSe ennustaa: syys-vallanJa hallanTaas nuori kevät kerran karkoittaa.

Hitaasti valtansa yö heittää,Pimeys ei sois' päivän tulla;Yön varjot aamun otsaa peittää,On usva luonnon hartiolla.Vaan nuoret rinnoistaanSaa usvat poistumaanJa aamun koittamaan,Vaikk' keskell' luonnon yötä —

MiestyötäOn poikaparvi uljas alkamaan!

jlanln lipmnspaiinniicta.

Annas kuulla kertomustaPoikaparven keskeltä,Kuinka ennen hevospaimenEli syys-yön metsässä;Kuinka alla kuusien

27

Luona niittylähtehen,Havumajan edustallaRoihui liekki korkealla,Yötä mustaa valaisten.

Kuinka koivukannon päähänTulinuijaa jyskittiin,Taikka paimentorven rai'ull'Ilman-ranta halkaistiin:Metsät, vuoret vastasi,Sudet, karhut pakeni.Kellot vaan soi hevoskarjan,Hirnu kuului liinaharjan —

Paimentaan se muisteli.

Satuja jos kerrottihin,Peljätty ei peikkoja;Painittiin jos toisinansa,Aina oltiin veikkoja.Nukkua jos tohti ken,Jalat ilmaan nousi sen,Vettä kylmää satoi päähän —

Ken nyt, jos ei käynyt jäähän,Taas ei tuost' ois' virkkuinen?

Valvoa ja hoitaa tultaTääll' on virka paimenten.Huuto, pauke, torven raiku,

28

Niissä pelko petojen.Niin he lauman säilyttää,Vaikk' on yö ja myrskysää.Kunnes kulta-otsa aamuKoittaa — poistuu yö kuin haamu,Rauha maille leviää.

tilarjiiui saarin.

Ryöstösaalist' usein rauhassaKun par'aikaa nautitaan,Mehu mieless' on ja huulilla,Rangaistust' ei aavistetakaan, —

Silloin saapuu nuolet kostajan,Päättää päivät, matkat maailman,Tilin vaatii ankaran.

Niinpä osmon, korven herran,Koktas kosto kerran,Saalistaan kun aamusellaRäihävuoren kupehellaAhmi parhaillaan.Silloin saapui parvi nuorten,

29

Sulki tiet ja polvut vuortenJahtiverkoillaan.

Joukko uljas ties:Niinkun yksi miesKuulat laskettava on —

Petohon.

Vaan ken käskyn ankarimmanSai, ja toivon suloisimmanTallentaa, ja kellä tahdon ponsiLuja on, ei mielenhaave onsi, —

Valmis on hän mielellänsäTäyttämähän tehtävänsä,Säästämättä henkeänsä.SemmoinenNuor' on joukoss' sulhonen.

„ Kättä neidon enkö voittais,Kun sen miehen työllä saa?Nuorukaisna enkö koittaisVanhain toivot vahvistaa?Mik' on miesten työksi luotu,Lie se mun myös tehdä suotu!''Näinpä sulho rohkeasti.Silloin joukko vakavastiTähtäsi —

Paukahti !

30

Huuto hurja raikui,Vuoren rinta kaikui!

Vaan nyt nousi kämmenilleenKorven herra kauhea;Ennustaen vainojilleenKuolemaa ja kostoa. —

Päälle kärkäskinKaksin kämmenin,Irvihampahin,Karj unallaHirmuisalla!

Pyssyn ponsi, kirveslapa,Minkä kukin löytää!Paeta ei ole tapa,Päälle parvi töytää.Ensi miesnä ken on siellä,Jonk' on peto melkein niellä?Hän, tuo nuorin,Pulskin, suorin,Sulho parven parhain!Hänpä viskaaLailla huimanPedon niskaanIskun tuiman —

Mutta sortuu varhain

31

Maahan alle kämmenten,Raivoisten.

Avuks' ehtii toiset.Silloin sinkuu iskut julmat,Lyönnit rajunmoiset :

Puhkoo pedon otsakulmat,Verihinsa sulloo, sortaa,Maahan murtaaUrhokkaanKorven kuulun valtiaan.

Miks' ei kuulu riemun raiku,Miks' ei kaikuKajahtele vuoresta?Voittoparv' on synkkä aivan,Lailla taivaan,Jok' on pilvivaipassa.Siit' on päivä pilvessänsä,Poikaparvi murheissaan :

Urhon alku, ystävänsä,Tainnoksiss' on haavoistaan.

Vaan ei hädäst' auta voivotusTyöstä, toimesta on lohdutus.

Kotihin nyt vaan on tie.Heinäreki, Valjakat

32

Niityir on. SielF uljahatRuunat syö ; — kas niistä pariReippahasti kyllä vieSaalihit ja sairahat,Vaikk' ois tie kuin hiekkakari. -Elävän ja kuolevaisen,Vanhuksen ja nuorukaisenKoti, armas koti saaRauhoittaa.

j/alans.

Himmeesti pärevalkeaValaisee uunin korvallaNokisen orren alla.Sen luona, käsi poskellaan,Uneksii tyttö valveillaanKuin illan kuutamalla.

Innosta mieli hehkua,Se silmäin kautta soimuaa,Kuin joskus pohjan palo.Ja kyyhky kotkan rohkeanSaa siivet — sulhon seurahanSe kiiruhtaa kuin valo.

33

„oi, armas, joukost' uljahinSä ollos! — tullen kotihinSaat miehen arvon kantaa.Ja tyttös, juosten vastahas,Sukostaa huulin poskeas,Kätensä sulle antaa.

Koi, anna aamun joutua,Hän saapuu, saalis seurassaJa voittokulut raikuu.Niin nuoret, vanhat riemuitsee,Ett' ilman ranta kohiseeJa kylän kummut kaikuu." —

Sai vihdoin päivä puolehen,Syyspäivä tumma, sumuinen,Kuin murhevaipassansa.Vaan silloin hetkeks' aurinkoPilkahti — pilvilouhistoSen laski luolastansa.

Nyt kansa kulki kuj alienJa voittajille hurratenSe kiitos-laulut kantaa.Ylinnä Kallen nimi soi:..Hänestä urho tulla voi,Kun Luoja elää antaa."

34

Kas silloin hapsin hajonneinKeskelle nuorten kumppaleinRiens' innoissansa Mari.Siell' luona korven kuninkaanNyt kansa kiehui riemuissaan,Syleili nuori pari.

Vaan päivä väistyi pilvehen,Syys saapui taasen sumuinenVait synkistyi nyt kansa;Ja Mari hämmästyksissäänSyvästi heltyi itkemään —

Hän itki sulhoansa.

„Äl' itke!" Kalle aprikoi,„Näin nuorna syys ei tulla voi,Sen kevät-lempi voittaa.Sun nähtyän' en kuolla saa,Sinussa lemmin maailmaa,Sun kauttas taivas koittaa!"

Taas uljasta kaks' orhiaOtusta kiskoi vaahtoisna —

Reen tallat tulta tuiski!Kelmeenä sairas verinenTaas istui karhun kupeellenJa armastaan vaan muisti.

35

Vaan Mari toivon, epäilynVälillä horjuu — lemmitynHän suree onnetuutta:Syys kadehtiiko nuoruudenKeväältä ruusuin, liljojenSuloa, tuoksuisuutta?

KOLMAS JAKSO.|Ji*lfän aattn.

On ilta, Herran päivän aattoJa kirkon kellot kumisee :

Näin päivän töistä väsyneilleNe juhlalevon julkaisee.

Vakaana, tyynnä, hartahanaKäy kansa töiltään kotihin.Ken täyttänyt on tehtävänsä,Sill' ain' on rauha suloisin.

Pois arkitomut iltasillaSaa päivämies nyt puhdistaa,Kirkkailla juhlavaattehillaHän Herran päivää odottaa.

Yö vihdoin, hiljainen kuin hauta,Syliinsä sulkee nukkuneen.

37

Hän nukkuu, kunnes aamun koittoHerättää Herran huoneeseen.

lanrtnn.

Unessa muut on autuaassa,Ken yksin valvoo, rukoilee?Ken juhlan valko-vaattehissaTaivasta kohti huokailee?

Hän onko tunnon tuskissansaJa etsii sielun lepoa?Tai rauhan enkel', luojaltansaJok' anoo maalle armoa?

On ihminen, on luonnon lapsi,Keväimen tytär nuhteeton;Ylkänsä pelkää luopuvaksi —

Siit' on hän valpas, rauhaton.

Ei unta saa, hän hiipii yöhön,Hän etsii kullan kotoa:~oi, jospa aamun koittehessaYlkääni voisin kohdata!"

38

Ei kuu, ei tähdet taivahaltaValaise tietä tyttösen,Epäillys peittää toivehensa,Kuin taivahan yö pilvinen.

Ei pettäjää hän yljässänsä,Mut valoansa etsii vaan;Hän etsii kevät-lempeänsäJa toivon aamuruskoaan.

Irjalan sateita piian.

Tyyn' ilma on kuin hallayönä,Kuin taistelusi' ois' uupunut;Pimeys murhekapaloonsaOn luonnon kaiken verhonnut.

Ja neito sulhon kartanolleNyt hiipii valko-vaatteissaan ;Hän lohdutusta, virvoitustaTuo sairahalle rinnassaan.

Vaan vastahan mik' outo loisteSielt' ikkunoista hohtelee?

39

„Hän ehk' on terves — voiton vuoksiNyt nuoret siellä riemuitsee!

Siell' lauletaan ja viulu soipi,Mä saavuin voitto juhlahan!TäälF yöss' en viihdy harhaellen,Kosk' avata voin taivahan."

ffalnnjais.t.

Siell' laajan pöydän ympärilläNuor' istuu parvi paimenten,Ja korven saalis, karhun jalka,,On olvikannun viereinen.

Vaan alla orren honkapuisenEi riemun kannel kaiukaan.Ja reunall' ei nyt honkapöydänJuo nuoret riemumaljojaan.

Ei viulu-Aapran virret vieriNyt lailla hyppysoitelman,Ja kulu nuorten metsämiestenOn sävel surun haikean:

40

On parvest' uljain niielientoivo,On ylkä sorja sortunut.Hän, jonka luoti karhun löysi,On kylmäks' aivan kalvennut.

Siin' äiti istuu kyynel-silminPään luona poika vainajan,Ja isä, vailla lohdutusta,Myös sortuvans' sois' hautahan.

„Miks' omiaan ei syksy riistä,Vaan kevät-vesat katkaisee?TäälF elänyt ken kyllin onpi,Hän hautahan jo joutanee."

Näin kaikuu virret kaipaustaJa viulun kielet surua.Niin ilmestyypi valko-impiSisällen yöstä mustasta.

Hän kirkastui — vaan haamun laillaKasvonsa kohta vaaleni:Kuin kuolon enkel', armahansaHän vuotehen luo lankesi.

Nyt kynttilätkin kirkkahamminValaisi kuolin-vuotehen

41

Ja sävelvirrat suruisamminSoluivat kautta sydänten.

Yön kaiken voimakkaasti kaikuiNäin murhevirret ahkeraan,Vaan ylkänsä luo impi vaipui —

Ja siit' ei noussut milloinkaan.

Syysluonto armotonko voittiNäin ihmis-elon kevähän?Kun kukka puhkes, päivä koitti —

Jo halk-yö vei hedelmän.

Vaan varro! Herran päivän tullenSaat kuulla kelloin kaikuvan,Saat kuulla täältä kutsutullenIkuisen kevään koittavan.