Kettu Repolainen.

Arvataksemme tuntee moni lukijoistamme ennallaan ainakin ni-meksi vanhan saksalaisen sadun: Reineke Fuchs, jolle olemmetässä antaneet suomalaisen nimen: KettuRepolainen.Emme voitässä laveammin selittää tämän sadun syntyä, kun tämmöinenasia on kirjallisuus-historian oma. Tässä tahdomme vaan jutellasen, samalla tavalla kuin sen Göthe kertoclee, sillä eroituksellakuitenkin, että seuraten englantilaista mukailemista, teemme pit-kän saksalaisen runoelman lyhykäiseksi suorakieliseksi jutuksi,ottaen kertomukseemmeainoastaan sadunpää-asialliset tapaukset.

Ensimäinen Luku.Oli Heluntai, tno ihana kevät-juhla. Vuoret, metsät ja

niitnt olivat kukkien ja viheriäisten lehtien peitossa; lin-nat pitivät iloa puitten latvoissa ja aurinkoinen vietti juh-laa maan päällä.

Kuningas Jalo kutsutti läänitys-miehensä kokoon janämät nyt tulla heijahtelivat joka haaralta. Sinne tuliKurki Kurerikko ja Ruis-rääkkä Tapinvääntäjä ja kaikkimitä isoista ja sunrisukuista löytyi. Sillä Kuninkaan oliaikomus, läänitys-miestensä kanssa pitää juhlallinenhovi-kokous, ja sinne nyt oli kaikkien tuleminen, suurten sekäpienten. Mutta kuitenkin oli yksi, joka ei tullut, se olitao petturi Kettu Repolainen. Ketulla oli, näet, pahaomatunto ja sentähden vältti hän kokoontuneitaylimyksiä.Kaikilla oli kanteita häntä vastaan, kaikki olivat häneltävääryyttä kärsineet. Ei hän ollut säästänyt maita, kuin.veljensä poikaa, Mäyrä Metsäsikaa.

112

Susi Jolkka aloitti kanteet. Heimolaisensa ja ystä-vänsä ympärillään hän astuskeli kuninkaan eteen ja pitipitkän puheen, jonka lopetti näin: Hyvä kuninkaani,jospa kaikki liinakangas, joka Gentin kaupungissa valmis-tetaan, tehtäisiin paperiksi, niin tulisi kuitenkin paperistapaha puute, jos tekisin luettelon niistä konnantöistä, joitatämä riiviö on minulle tehnyt".

lYempana seisoi pieni koira, nimeltä Silkki, jokaranskaksi selitti kuninkaalle, kuinka oli köyhä ja vähä-varainen, ollen hänellä ainoastaan palanen lihamakkaraaomaisuutenansa. Tämän vähän omansa oli nyt Kettuhäneltä ryöstänyt. — Mutta kissa Mirri nyt astua hiivut-teli eteen. Joutavia kiljusi hän", Silkillä ei ole mitäänvalitettavaa. Asia on jo kolmen vuoden vanha jo oikeas-taan olikin tuo makkara minun, sillä minä sen varastineräältä mylläriltä".

Pantteri sitä vastoin lausui: me menetämme aikaaturhiin valituksiin; kuninkaallinen valta on antava meillekostoa. Annappas minä juttelen,kuinka tuo hävitön junk-kari eilen kohteli Jänes Wääräsäärtä, tuota hyvän-suopeatamiestä, jota ei kukaan meistä tahtoisi loukata. Kettu oliolevanansa pyhä ja rupesi Wääräsäärelle papiksi. He is-tuivat nyt yhdessä levollaruvetaksensauskontunnustusta lu-kemaan; mutta kettu ei voinut hillitä pahaa luonnettansa,vaan karkasi jäneksen niskaan ja rupesi häntä kynsillänsärepimään. Minä tulin paikalle ja tunsin kohta ketun jamyöskin Wääräsääri paran, jota hän piti kurkusta kiinni.Tuloni pelasti hurskaan miehen; katsokaat haavojansa,kuinka niistä on vuotanut syytön veri. Ohoh, Jänes par-kaa, jota ei kukaan raskitsisi sormella koskea. Saltivatkokuningas ja hänen korkeasukuiset ylimyksensä semmoisenkonnan pilkata lakia ja oikeutta"? oh, jos olisi luo il-keä jo Manalan majoissa"? arveli susi vihoissaan.

113

Multa Ketun veljen-pgika, Mäyrä Metsäsika, rupesipoissa-olevan ystävänsä asiaa ajamaan. Harvoin, sanoihän, toivovat viholliset toisillensa hyvää; ja niin onteidänkin laita, Susi Jolkkaseni. Me tiedämme kyllä,mitä arvelette sedästäni. Ah, jos olisi setäni täällä itseasiansa ajamassa, kylläpä myrkyllinen kielenne vähänkangistuisi suussanne. Mitä taas tuohon Janesta koske-vaan jnora-jtittuun tulee, ettekö voi ymmärtää, että opet-tajan välistä täytyy rangaista oppilaistaan, knn hän kan-gertaa lukemisessa? Mitä tulisi nuorisosta nousevasta, josjäisi eritetyksensä rankaisematta? Ja entäs tuo Silkkisitten, joka aidan takana kadotti lihamakkaransa. Mitähelposti saadaan, se helposti menetetään. Olisi senkinollut paras hillitä liehakoitseva kielensä! Kuka voi moittiasetääni siitä että hän ottaa varkailta heidän varastami-ansa? Korkea-sakuisten miesten pitää ainakinkohtelemanvarkaita kovuudella. Mutta vähänpä näkyy sedälleni vil-pittömyydestä ja hurskaudesta kiitoksia tulevan. Sittenkuin kuninkaan yleinen rauha on julistettu, ei ole ku-kaan itseänsä käyttänyt niin siivosti kuin hän. Hän onruvennut vallan toiseen elämän-laatuun; syö ainoastaankerran päiväänsä, elää niinkuin erokas, käy rötti-kan-kaisissa vaatteissa ja on kokonaan luopunut liha-ruuasta,niinkuin eilen sain kuulla eräältä tykönänsä käyneeltä.Hän on jättänyt Veitikkälä nimisen linnansa ja ottanutluostari-kammion asumasiaksi. Kuinka hän on käynytohueksi ja vaaleaksi paastootoisesta ja ruumiin kurituk-sista, joita hän kärsii lihansa kuolettamiseksi, sen voitteitsekin havaita, jos menette häntä katsomaan. Jos olisitäällä vaan, niin Aylläpä hän saattaisi päälle-kantajansahäpeään.

Kun Mäyrä Metsäsika oli lopettanut puheensa, tullapöyhisteli Kukko Kotkottajaa ynnä koko hänen sukunsa.

114

Mnstalla murhe-paarilla kannettiinkananen, nimeltäKuop-pukenkä, etevin munivien sisarten joukossa. Tämä nytmakasi kuoliaana, pää ja niska pois-katkaistuna. Oh,verensä juoksi vielä juoksemistaan ja Kettu Repolainenoli sen vuodattanut!Kaikki pitää kuninkaalle kerrottaman.Kukko isännän seurassa kävi kaksi muuta kukkoa, ni-meltä, Kukkuluurus ja Kekkalaarus, jotka nyt murheesenvaipuneina painoivat silmänsä maata kohden; Molemmatolivat murhatun naisen veljekset ja hunsivat yhtä ääntäkostoa murhaajalle. Kumpikin kantoi kynttilää. Kaksinuorempaa kukkoa kantoi paaria; haikeat valituksensakuuluivat yli ympärin. Sitten kukko isäntä otti näin pu-lmaksensa: Armollisin Herra ja kuningas, ole laupiasminulle ja lapsilleni. —

Katso Repolaisen tekoa! Kunkevät kukoisti, niin minäkin raukka iloitsin, nähdessänionnellista ja rakasta perhettäni, kymmenen nuorta poikaaja neljätoista tytärtä. Emäntäni, joka on kanoista pa-ras, oli synnyttänyt ne minulle yhtenä kesänä. Me ollaeleskeliinme rauhassa ja rakkaudessa; kartanomme olirikasten munkkien hallussa, vahva muuri suojeli meidätvaaroista ja kutisi rotevaa koiraa vartioitsi lasteni turvaa.Repolainen kadehti hyvää rauhaamme, oli ehtimiseenväijyksissä ovemme takana, jossa koirat hänen kerran ta-voittivat ja ryöpyttivät niin että luut kolisi. Nyt jättihän meidät rauhaan vähäksi aikaa. Vaan mitäs tästä,hän palasi jälleen — kuulkaa semmoista ilkeyttä —erokkaan vaatteissa kantaen kirjeen sinettinensa, jonkatunsin teidän omaksenne. Tässä luin kirjoitettuna, ettäolitte julistaneet rauhaa kaikkien petojen ja lintuin vä-lille. Hän ilmoitti minulle ruvenneensa munkiksi ja teh-neensä tarkat lupaukset hyvillä töillä palkitsemaan mui-naisia syntiänsä. No, siis ei ollut mincilla mitään hä-nestä pelättävää. Hän oli muka ikipäiviksi hyljännyt li-

115

harattani Päälliseksi näytti hän minulle papillisen pu-kunsa ynnä luostarin esimieheltä saamansa todistuksenuudesta arvostaan, jopa repi vaatteensakinauki,näyttääk-sensä jouliipaidan, jonka piti vasten ihoa. Tähän oli hänpukeunut, kurittaaksensa muka kaikki maalliset ja lihal-liset himot. Sitten jätti hän minun, lausuen muutamiahurskaita sanoja; hänen oli muka vielä sinä päivänämonta rukousta ja esirukousta pitäminen jopa kiitosvir-siäkin veisaaminen. Mennessänsäkin hän rukousta lukeajnpistoli. Minä läksin ilomielin lapsilleni ilmoittamaanRepolaisen hyvät sanomat ja heidän kanssa iloitsemaantästä merkillisestä mielen muutoksesta. Nyt kun oli Kettumunkki, ei ollut meillä maailmassa enään mitään pelät-tävää. Me hääräsimme suruttomina muurien toisellapuo-lella. Mutta eipä aikaakaan, niin seurasi pahintapahempi.Kettu, kavaluutta täynnänsä, oli asettainnut pensastenalle piiloon. Täältä hän nyt yhtäkkiä ryöpsähti ylös jasaavutti meitä portin suussa. Nyt seurasi surman töitä.Kauniimman pojistani ryösti hän minulta ja kun kerranoli maistanut vertamme, niin tästäpä hänessä pysyväinenhimo siihen. Varasti, näet, kunakin päivänä pojistanijonkun, jotta kahdestakolmatta ei ole jäljellä muuta kuinviisi. Nämätkin joutuvat kohdakkoon surman suuhun.Oh, Kuninkaiseni, ole armollinen meille!Eilen tuo julmalöi tyttäreni, mutta koirat pelastivat kuolleen ruumiinsa.Täällä se nyt makaa! Repolainen on ilkeän työn tekijä."

Sitten Kuningas lausui:— Tule tänne Mäyrä Met-

säsika;katseleppas, miten tuo erokas paastoo ja ruumis-tansa kurittaa. Mutta sen minä sanon, jos vielä eläntulevana vuonna, pitää hänen oikein toden-teolla katu-man syntiänsä. Luota minuun, armasKukkoseni, sinulleon oikeus tapahtuva. Haudata nyt vaan tyttäresi juh-lallisesti, niin kuin korkeasukuinen ainakin. Anna soit-

116

taa sanoma-kellot ja kätke kaikella kunnioituksella kuoliotmaan povehen. Minä tahdon sen jälkeen neuvoitellanäitten ylimysteni kanssa, kuinka kuninkaallinen oikeu-temme on pahantekijätä rankaiseva."

Näin Kuningas määräsi juhlallista hautausta pidettä-väksi. Kansa alkoi veisata juhlallisella nuotilla hautaus-virttä: Domine placebo, kaikki värsyt järjestänsä. Voi-sin mainita kuka piti ruumissaarnanki, mutta vähäpätuosta. Ruumis laskettiin hautaan ja haudan suulle pan-tiin paksu kiilloitettumarmorikivi johon hakattiinseuraa-vat sanat:

Tässä lepääKuoppukenkä, Kukko Kotkottajantytär. Seoli eläessään kanoista kaikista etevin, koko suuren sukunsakunnia; munimisessa ei sille kukaan vertoja vetänyt eikäollat sitä kanaa, joka olisi voinut niin tarkasti kuin tämävaipunut vainajamme jyviä maasta kuoputella. EhkäLuoja oli hyvillä availla hänen kaunistanut, ei ollut sillepitkä ikä sallittu. Kettu Repolainen hurja, pahanteki-jöistä pahin, kaunokaisen kauheest tappoi, piian pikka-raisen surmas.

Tämmöinen päällekirjoitus oli kiveen hakattu. — Nytkuningas kutsui viisaimmat neuvottelijat kokoon, jottakeskusteltaisiin tästä lakien ja asetusten julkisesta häväis-tyksestä. Nämät esittelivät, että kuninkaan piti lähettä-män sanansaattaja käskemään Repolaisen hengen uhallatulla kuninkaan eteen. Karhu Mesikämmen valittiin lä-hettilääksi. Kuningas puhutellen Mesikämmentä, muis-tutti häntä olemaan tarkka ja varova. Kettu," lausuihän, on viekas ja täynnänsä kavaluutta; hän varmaankinkoettaa silmäsi lumoa valheilla ja liehakoitsemisilla javiet-telee sinun pauloihinsa, jos vaan suinkin voipi." —Alkaa millännekään olko, hyvä kuningas," vastasi Mesi-kämmen; ..onpa minussa mies häntä kurissa pitämään".

117

Toinen Luku.

Nyt Karhu lähti matkoille. Ensin hän käydä kat-kutteli kankaisen korven läpitse, josta tuli vuoriloille,joissa Ketun oli tapa metsästää ja muutakin vilpitöntäelatuskeinoa viljellä, kuten vaan sopi. Tänne matkamie-hemme ei pysähtynyt, vaan pyrki uutterasti Ketun lin-naan, Veitikkälään. Tämä oli linnoistansa paras ja vah-vin, jonkatähden siellä myöskin oleskeli, kun pelkäsi jon-kun vaaran uhkaavan. Mesikämmen, matkansa perilletultuaan, tapasi linnan portit tarkasti suljettuna, vieläpäerinomaisen hyvissä Uikuissakin. Nyt kun ei voinut kuin-kaan omin neuvoin sisälle päästä, rupesi huutamaan ul-kopuolelta: Kettu orpanani, oletko kotona?Minä, KarhuMesikämmen, tulen kuninkaan lähettiläänä tänne. Ku-ningas on valalla vannonut, että sinun on tuleminen oi-keuteen ja on nyt lähettänyt minun tuomaan sinun sinne.Jos et tule, on sinulla hirsipuu ja kiristyspenkki edessä.Valitse nyt parempi puoli ja seuraa minna."

Repolainen, kun kuuli vieraan äänen puhuvan, oliensin juosta linnansa piilopaikkoihin. Oli, näet, asumuk-sensa täynnä luolia, rotkoja ja käytäviä, sekä anastaviaettä suljettavia sen mukaan, kuten kulloinkin tarvittaisiin.Moni elävä raiska oli tietämättänsä tullut näihin sokke-loihin, joista ei enään voinut ulos päästä, vaanoli jäänytketulle saaliiksi. Näihin turvapaikkoihin ei hän kuiten-kaan nähnyt tarpeelliseksi paeta, kun huomasi Karhunolevan yksin, vaan läksi ulos sanoen: tervetultuanne,arvoisa setäni; suokaa anteeksi, jos olen antanut teidänodottaa ylimäärin, mutta olin par'aikaa lukemassa eh-toorukoustani. Kiitoksia tulemastanne tänne ; minunon oikein hauska nähdä teitä hyvässä terveydessä.Huomenna tahdon lähteä kanssanne kuninkaan hoviin,

118

jossa toivon teidän parhaasta päästä anttavanne asiatani.Tahtoisin vielä tänäänkin matkaan ruveta, päästäksemmepikemmin perille, vaan olen ruumiiltani kovin raskas.Olen syönyt liiaksi yhtä ruokaa, joka ei ole minulle oi-kein terveellinen."—

«Mitä ruokaa se oli?" keskeytti Mesikämmen.Repolainen vastasi:mitä mä aikaanne kulutan jut-

telemalla semmoisia turhanpäiväisiä. Niinkuin kyllä tie-dätte, hyvä setäni, on elämäni aivan vaivaloinen ja han-kala. Semmoisen köyhän raukan, kuin minä, täytyyusein syödä mitä vaan sattuu olemaan, olkoon sitten ter-veellistä tai terveydelle vahingollista. En milloinkaan syömettä, paitsi kun ei minulla ole muuta syötävää. Köy-hyyteni nytkin pakoitti minun tuohon ruokaan."—

Ho! mitä mä kuulen, ystäväni?" hnusi Mesi-kämmen kummastellen. Vai sinä halveksitmettä! Sepänyt oikein on mieliruokani. Jos minusta tahdot hyvänystävän, niin tuo minulle vähän sitä lajia."— Oh, laskette leikkiä, armas setäni", sanoi Re-polainen,

"En totisesti," vastasi Mesikämmen.No, sitten voin toimittaateille hyvän atrian. Tuolla

vuoren juurella on Simalan talo; siellä on mettä koossaenemmän, kuin milloinkaan ennen olette nähneet".

Mesikämmenen tuli nyt suu veden valtaan; saataminua sinne", huusi hän, jos olisi vaikka kuinka vähän,niin tahdon ruveta sinulle ikuiseksi ystäväksi, kun vaantoimitat minnn siihen herkkupaikkaan".— Tulkaa sitten", sanoi Repolainen, ehkä olenkovin kipeä ja raskas, en tahdo kuitenkaan voimianisääliä, kun on minulla tilaisuutta palvella teitä, kunnian-arvoisa setäni". Kettu veitikalla ei ollut muuta mielessä,knin toimittaa vieraallensa hyvä selkäsauna.

119

Repolainen juoksi edellä ja Mesikämmen tulla lot-kotteli perässä, kunnes päästiin Simalan puutarhaan. Olijo ilta lähestynyt. Repolainen tiesi hyvin että isäntä tä-hän aikaan otti unta kammiossaan.

—Oli pihalla vahva

tammi, jonka isäntä oli ottanut halaistaksensa. Tähänoli hakattu kaksi paksua vaajaa, jotka tekivät puussa le-veän aukon.

..Tuossa puussa", sanoi Repolainen, on enemmänmetsä, kuin voitte aavistaakkaan. Pistäkää kuononnetuosta aukosta sisälle, mutta älkää olko aivan perso,sillätiedätte hyvin, kuinka vaikeasti mesi sulaa vatsassa".

Oh, en minä mikään ahmaja ole," vastasi Karhu,tungelen päänsä ja etujalkansa puun-aukkoon. MuttaRepolainen repi vaajat pois ja Mesikämmen oli vangittu.Siinä hän nyt parkua möyrysi potkien takajaloillansa,kunnes talon-isäntä juoksi ulos nuija kädessä katsomaan,mikä nyt olisi.

M'lUi maistuu mesi, hyvä setäni?", huusi nyt Repo-lainen. Syökää kohtuullisesti, ett'ei tulisi kalliille tervey-dellenne mikään vamma. Katsokaa isäntä hyväkin tn-lee teille seuraa pitämään. Hän ehkä antaa teille vähänjälkiruokaa atrianne päätteeksi". ■

— Ja näin sanottua,kettu juosta ketkutteli kotia linnaansa. Mutta isäntä, kunhuomasi, miten oli asiain laita, pani koko naapurikunnanliikkeelle. Tulkaa," huusi hän, totta-tosiaan on puu-tarhassani karhu, se on puussa kiinni, se ei pääse sieltämihinkään. Pappi, kokki, haudankaivaja ja mnut kaikkitunkeusivat ulos tätä ihmettä katsomaan. Yhdellä oliheinähanko, toisella lapio ja kaikki rupesivat aseillansa,mikä kullakin sattui olemaan, karhu rankkaa ahdistamaan.Tämä nyt joutui huutavaan hätään. Tuskassansa repihän verestävän päänsä puusta, jotta nahka ja molemmatkorvat reväistiin pois; mutta vieläkin oli hän jaloistansa

120

kiinni. Päästäksensä niistä irti, menetti hän molemmatkyntensä. Nyt hän juosta nilkutti vainoojiansa pakoon.Seppä koetti saavuttaa häntä suurella vasarallansa, toisettaas lapioilla; Jusu renkimies ahdisti häntä pitkällä vars-tallansa; Jusa ja Kyösti olivatkin vainoojista ilkeimmät.Leena emäntä juoksi hiilihanko kädessä vaimoväen pääl-likkönä. Naiset olivat tässä takaa-ajossa erinomaisen ;n-

--nolliset. He riensivät hapset hajalla huutaen ja parknenojien ja aitojen yli, itsiänsä vähintäkään säästämättä.Leena emäntä oli aina etunenässä. Mutta yhtäkkiä kåän-tyi Mesikämmen ja syöksi viisi naista jokeen. Niittenjoukossa oli myöskin urhea emäntämme. Tästäpä melskeja huuhu vielä pahempi. Katsokaa," huusi kylänpappi,siellä uppoo Leena emäntä veden alle, hyvä palkintosille, joka hänen pelastaa." No, miehet oieti karkasivatveteen, josta Karhulle vähän hengen-vuoroa.

Vilvoitellaksensa saamia haavojansa,karkasi myösMe-sikämmen raukka jokeen. Nyt kulki hän virran viemänäjokea alaspäin, voivotellen korvia ja jalkoja ja kiroten Re-polaista.

Repolainen, joka tällä aikaa oli ollut kanain pyyn-nössä, tuli nyt jokeen saalistansa viruttamaan. Täällähän näki Karhun hervotonna kulkevan virtaa alaspäin. Re-polainen ensin vähän hämmästyi nähdessänsä karhun vieläolevan hengissä. Mutta kun näki hänen olevan korviapaitsi, tuli hän tästä hyville mielin, jotta huusi:hoi, se-täseni, minkä tähden olette jättäneet korvanne Simalaan"?Karhu, päästäksensä Ketun irvistelemisista, sukelsi vedenalle. Nyt ajoi virta hänen rantaan, jossa makasi odot-taen kuoleman lähestymistä. Vihdoin, kun ei kuolemaakuulunut, rupesi hän jälleen matkalle ja pääsi, vaellet-tuansa neljä päivää suuressa tuskassa, vihdoin viimeinkinkuninkaan hoviin.

121

Kuningas knn näki, mimmoisenaMesikämmen palasimatkastaan, hausi: Jumala nähköön,Karhuseni, kuka onsinun tuohon kurjuuteen saattanut.

Repolainen heittiö",vastata murisiKarhu. SittenKu-ningas vannoi juhlallisen valan, että semmoinen kunnonmies kuin Karhu ei olisi suotta semmoista solvausta kär-sinyt. Kunniansa ja vieläpä kruununsakin pani hän pan-tiksi siitä, että olisi Repolainen ilkeyttänsä katuva; muu-toin hän ei tahtoisi muka ikinä miekkaa kantaa. Täm-möisen valan teki kuningas.

Kuningas kutsutti sitten neuvoskuntaa kokoon. Hepäättivät taasen kutsuttaa Repolaista töistänsä tiliä teke-mään. Kissa Mirri piti lähettilääksi rupeemaan. Sanosille roistolle", lausui kuningas, että hänen on kuolemaedessä, jos hän jää kolmannen kerran kutsuttavaksi".

Mitä ininä vaivainen voin tehdä", arveli Kissa allapäin, pahoilla mielin. Minä olen ainoastaan pieni kissa.Kuinka voin minä siinä toimeen tulla, mihin ei karhukaankyennyt? Älkää pahaksi panko, ett'en voi ottaa tuotatehtäväkseni".

No, vähänpä tuosta", vastasi kuningas;moni pikkui-nen mies on käytöksistänsä sukkela, ymmärryksestänsä te-rävä. Sinä, Kissaseni, et ole suuren suuri, etkä myöskäänpienen pieni, vaan sinä olet tarkka ja varova".

..Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne", sanoiMirri aivan hyvillänsä kuninkaan ylistyssanoista. Jos mat-kallani näen jonkun aaveen tien oikealla puolella, siitätiedän onnistuvani.

Kolmas Luku.No, Kissa oli astuskellut vähän matkaa,niin näki pääs-

kyisen lentävän. Tule, kultalintuni" huusi hän, tule,

122

istu oikealle puolelleni". Vaan lintu lensi vasemmallapuolella olevaan puuhun ja rupesi laulamaan. Tästä jon-tui Kissa pahoille mielin, kun nyt tiesi yrityksensä me-nevän mitättömäksi. Mutta mitäs tästä? Hän astui vaanyhä eteenpäin, kunnes pääsi Weitikkälään, jossa tapasiKetun istuvan linnansa edustalla. Kissa nyt sanoi asiansa,miten oli tullut kuninkaan lähettiläänä.

Terve-tultnanne, armas orpanani"! vastasi Repolai-nen. «Toivon teille Jumalan siunausta".

—Minkä siu-

nauksen Repolainen mielessänsä toivoi, sen lukija helpostiarvaa. ..Orpanani, mitä tahdotte ruuaksi? Uni tuntuuaina makeammalta, kun vatsa on hyvin täynnä. Taksiyöksi olette vieraani; huomenna tahdommeyhdessä lähteämatkoille. Minun on erinomaisen hauska, kun saan teitäkumppanikseni. Sillä kaikista sukulaisistani ei ole ketään,johonka semmoisella uskalluksella luottaisin kuin teihin.Tuo Karhu on kovasti siistitön ja ahnas. Hän kohteliminua törkeästi ja säädyttömästi. Minä en kuinkaan us-kaltanut lähteä matkoille kanssansa. Mutta teidän kans-sanne on minun oikein hupainen matkustella. Huomennatahdomme oieti auringon nousulla lähteä liikkeelle".

Mirri vastasi: Mikäpä on kohta lähtiessämme? Num-mella matkustaessamme tulee meille kaunis kuunvalo".

Alas vielä",arveli Repolainen,yö-matkustamiset ovatkovin vaaralliset ja vaivaloiset. On, näethän, niitä, jotkapäivänpaisteessa ovat hyvinkin kohteliaat, vaan kuunva-lossa pahimmat viholliset".

Jos niin on", vastasi Mirri, tahtoisiu kernaasti tie-tää, mitä voin saada ruuaksi, jos yöksi jään".

Minulla on hyvää mettä", sanoi Repolainen.En syö semmoista", arjasi Kissa melkein sylkäisten.

Mutta eikö teillä olisi hiiriä syötäväksi tarjota"?..Mitä ma kuulen! syöttekö mieluisesti hiiriä,,? sanoi

123

Kettu. Onko se vaan todella sanoita"? Oh, jos niin on.onpa naapuri-papilla aitta, jossa on hiiriä niin että ki-hisee. Pappi on hyvin halukas pääsemään niisiä vapaaksi.Minä saan joka päivä kuulla hänen marritlavan niistä".„Viekää minä sinne", huusi varomaton Kissa.

No, kyllä minä teille sitten toimitan oivaa ruokaa".Mirri otti uskoaksensa Ketun sanoja ja seurasi jäl-

kiänsä. Näin tulivat papin aittaan. Repolainen oli entis-päivänä kaaputtanut reiän seinän alle, josta sitten yönpimeydessä oli varastanut kanan. Martti, papin vanhinpoika, kohosi kanan kostajaksi. Hän asetti paulan Ketuntekemän reiän eteen, jotta kanan-varas siihen puuttuisi.— Tätä Repolainen hyvin tiesi.

..Pistäytykää nyt tuosta lävestä sisälle, armas orpa-nani", sanoi pahan-ilkeä Kettu. Minä tahdon tässä var-tioida, niin kanan kuin te atrioitsetle. Kuulkaa vaankuinka hiiret vinkuvat siellä sisäpuolella. Palatkaa sitienkun olette syöneet tarpeenne".

..Eihän täällä vaan mitään vaaraa lie"? kyseli Kissatarkistellen Repolaista. Nuot papit ovat usein hyvin liuk-kaat, jos lihavatkin".

Öh, jos olette pelkuri", vastasi Repolainen, ..niinmenkäämme kotio, kyllä minä sielläkin voin tarjota teillejommoisenkin atrian, ehkei hiiriä siellä ole saatavana".

Mutta Mirri riensi reikään ja tarttui paulaan. Täm-möisen kohteliaisuuden osoitti Kettu Repolainen vieraal-lensa.

Mirri, kun tuskissansa pyrki irti päästä, joutui yhäahtaampaan kiinni. Repolainen kysyi: Mirriseni, mim-moiset ovat hiiret syödä? hyvät, luullakseni. Jos pikkuMartti tietäisi sinun atrioitsevan täällä, niin kylläpä häntulisi tuomaan sinulle sinappia; hän on hyvin kohteliasnuorukainen. Oh, onko hovissa otettu tavaksi veisata

124

noin pitkiä raokavirsiä, käin sinä, veli pyhä, vetelet"?Näin sanottua, Repolainen läksi tiehensä, miettien jotakintoista kounantyötä.

Mutta Mirri vaikeroitsi surkeasti, niinkuin hädän-alai-nen kissa ainakin, kunnes Martti heräsi unestansa jahyp-päsi ilomielin vuoteeltansa. Hän herätti isänsä ja äitinsäynnä koko perheen, huutaen: rae olemme saaneet Ketunkiinni". Pappikin häthätää pistäytyi pieneen yönuttuun.Kaikki juoksivat nuijia ja soittoja käsissä, tappaaksensavarkaan. Mirri, joka luuli kuoleman lähestyvän, rupesinyt leiskumaan entistä pahemmin. Toisen silmän kadottihän nuijan-lyönnistä. Nyt kun oli melkein pääsemättö-missä, kävi hän papin reiteen kiinni ja rnpesi hirmuisestikostamaan. Pappi kävi pyörryksiin ja tästä kaikki niinhämmästyivät, että Kissasta huolimatta menivät viemäänpappia vuoteelle. Kissa raukka jäi vielä elämään.

Haavoitettuna ja melkein puoli-kuolleena rupesi Mirrivielä henkensä edestä taistelemaan, kunnes hänen viimeinonnistui hampaillansa leikata paksu köysi poikki. Nytriensi reiästä ulos ja läksi aika vauhtia hoviin juokse-maan. Koko matkan valitti hän itseksensä kadotettua sil-määnsä ja haavojansa sekä Ketun häpeällistä petosta.

Mutta nyt kuninkaan viha virisi ilmi-tuleen. Hänuhkasi surmaa ja kuolemaa petturille. Taas kutsutti neu-voskunnan kokoon ja kysyi kokoontuneilta ylimyksiltä,mitä oli tehtävää.

Mäyrä Metsäsika vastasi:Kutsuta häntä kolmas kerta,jos hän silloinkaan ei tule, annahänen mennä kuolemaan".

Kuka tahtoo mennä kutsumaan häntä"? kysyi kunin-gas. Kenellä on semmoinen into minua palvelemaan"?

Armollisin Kuningas", vastasi Mäyrä, «kyllä minämieluisesti lähden tälle kutsumustohnelle, jos niin hyväksinäette".

125

Mene ystäväni", lausui kuningas, mutta ole varoil-lasi, ett'et tule tuhoon".

No, Mäyrä läksi astumaan tietä, joka vei Weitikkä-lään. Perille päästyänsä tapasi hän Repolaisen kotonavaimonsa ja lastensa seurassa.

Hyvää päivää, Kettu setä" huusi Mäyrä. ..Kuinkate, jonka aina olen luullut ymmärtäväksi mieheksi, olettevoineet noin pahoin pilkata kuninkaan lähettiläitä?Ettekojo ole malttaneet mieltänne ja päättäneet tulla kunin-kaan oikeuteen? Kanteita teitä vastaan karttuu päivä päi-vältä. Jos ette nyt tule hoviin, ankara tuomio lankeeteidän päällenne. Kuningas miehinensä voiminensa onvarmaankin piirtävä linnaanne. Silloin ette voi hävitystäpaeta. Te olette perheenenne päivinenne joutuva surmansuuhun. Tulkaa siis minun kanssani hoviin. Sukkeluu-tenne on ennenkin pelastanut teidät hädistä''.

Kiitoksia neuvoistasi, hyvä nepaseni" lausui Repo-lainen. Minun on aina ollut sinusta iloa. Tahdon läh-teä kanssasi matkoille. Kuninkaan toivon osoittavan mi-nulle hyvää suosiota. Hän tietää minun tarpeelliseksiitsellensä. Minutta ei hän voi toimeen tulla, vaikka oli-sin tehnyt vielä kymmenen vertaa enemmän pahaa.Ylimykset katsovat karsain silmin älyäni ja toimellisuut-tani ja ovat sentähden salaisissa hankkeissa minua vas-taan. Meidän täytyy ottaa tarkasteltavaksi mitä on teh-tävää".

Sitten lausui Repolainen rakastetulle rouvallensa, Re-vottarelle, näin:pidä, herttaseni, tarkkahuoli tapsistamme,erittäinkin Mikko pojasta. Hänellä on terävät hampaat,niinkuin isälläkin. Minä toivon siitä pojasta paljon. Viemyöskin Ruso poika pieniin harjoitusretkiin, jotta luonnon-lahjansa paremmin eteyisivät. — Aiä myöskään tuhlaatalon varoja".

126

Näin sanottua, meni Repolainen tiehensä, jättäen per-heensä, erittäinkin Revottaren suureen kaipaukseen.

Eipä kauaksi päästykään, ennenkuin Repolainen lau-sui: armas nepaseni, pelkäänpahoin kuolevani tällä mat-kallani; syntini kauhistavat minua kovasti. Ei ole pappiatoista saatavana. Anna minä tunnustan sinullerikokseni".

Katuvaisuutenne ilahuttaa minua; tehkää tunnustuk-senne ilman pelotta ja varaisuutta".

Repolainen sitten kertoeli muutamia petoksia, joitaoli tehnyt Susi Joikalle. Sen jälkeen lausui hän katu-vaiseila katsannolla: ..semmoinen on tunnustukseni, mää-rää mitä minun on tehtävää, saadakseni syntini anteeksi.Sen vaan rukoilen nöyrimmästi, määrää nämät tehtä-väni mitä suuremmiksi, jotta tulisi sydämmelleni lepoa."

Mäyrä Metsäsika, kun oli tämmöisiinhyvin tottunut,otti vitsan ja sanoi Ketulle: lyökää tällä kolme kertaaselkäänne, laskekaa se sitten maahan ja juoskaa kolmastisen ylitse ; kun tämän olette tehneet, suudelkaa sitä sii-vosti, näyttääksenne katuvaista mieltänne. Tehkää mitäolen käskenyt ja minä julistan teidän kaikista synnistännevapaaksi".

Kun oli Kettu tehtävänsä tehnyt, sanoi Mäyrä: nytpitää teidän myöskin elämässä osoittaman, että teidän onaikomus vastapäin astua parempaa polkua. Teidän pitääveisaaman virsiä, käymän kirkossa, antaman almuja ja ol-letikkin ikäpäiviksi luopuman kaikesta ryöstämisestä japetollisuudesta".

Kettu nyt lausui juhlallisesti: minä vannon täyttääk-seni kaikkia, mitä minulta vaatinut olet".

Mentiin siitä sitteneteenpäin. Kun tultiinhovinlikelle,meni tie erään luostarin sivutse, jonka ympäristöllä olipaljon kanoja, hyvin puhlakat ja lihavat kaikki. Kettu,kun näki näin paljon herkkua, huusi kiiltävin silmin:

127

suorin tie menee juuri muurin sivutse, kulkekaamiuesitä"!— Kun tulivat kanoja likelle,Kettu veitikka rupesisalaa niitä tirkistelemään. Multa yksi kana, joka näyttihyvin tuoreelta ja nuoreumaiselta, astui hänelle erittäin-kin silmiin. Muistamatta valansa riensi hän nyt takaa jaoli kohta höyhenissä kynsin kiinni.

Mutta Mäyrä tästä kovin pelästyen, huusi: »niinkö käy-tätte itseänne, saatuanne synnit anteeksi"?

Repolainen luopui yrityksestänsä ja sanoi hyvin sii-vosti: ..minä olen niin kovasti hajamielinen, Jumala ar-mahtakoon, jos niinä välistä epähuomiosta harhailen"!

Sitten kuljettiin kaidan sillan ylitse. Mutta Kettu;>arka käänsi aina silmänsä ta'appäin kanain puoleen.Sitä eihän kuinkaan voinut olla tekemättä. Vaikka olisipäänsä leikattu vartalosta pois, olisi se kuitenkin juossutkananpoikien perässä. Näin vallaton oli hänessä tuopaha halu.

Mäyrä Metsäsika, kun tätä huomasi, lausui varoittaen,kuin rippi-isä ainakin: setäni, minkätähden kiertää sil-männe aina ta'appäin? Minä pelkään teissä pahoja himojasyntyneen. Katsokaa vaan, ettei ahmustamisen halu vieteitä kadotukseen".

Repolainen vastasi:ole minusta huoleton;varoituk-sillasi häiritset minua rukouksissani. Minä luen nyt juurimuutamia Pater-nosteria niitten kanain hyväksi, jotkatapoin tuolta kanan-perheeltä".

Tästä Mäyrä vaikeni ja Repolainen katseli ta'appäinkanoja, niin kauan kuin silmä sinne kannatti.

Neljäs Luku.Kun hovissa kuultiin, että Repolainen nyt vihdoin

viimeinkin oli tulossa, kokoontuivat kaikki häntä katse-

128

lemaan. Kaikki odottivat ilomielinKetan tutkistelemusta.Repolainen tästä huolimatta tuli hyvin reippaasti hoviin.Niin astni hän vakailla askeleilla kuninkaan eteen ja ottinäin pulinaksensa: Armollisin, Armollisin ja kuuluisin kuningas!Ottakaatte kuullaksenne mitä minä teille esittelen. Tetunnette uskollisuuteni —

■ hovilaisenne tuntevat sen myösja sentähden ho vainoovat minua."

Suus' kiinni!" ärjähti kuningas, se on vallan tur-haa, että sinä nyt koetat lorutella ja liehakoitella. Kat-sele tuota kukkoa,

—ehk'et tunnekkaan sitä?

— mi-hinkä sinä olet hävittänyt hänen lapsiansa? selitä minullese.

— Katsele Kissaa ja Karhua. Kysynet ehkä, mitävasten minä sinua soimaan. Katsele ympärillesi. Kokomaakunta on täynnänsä valituksia sinua vastaan. Nyt etole täältä niin pian pääsevä."

Armollisin herra," vastasi Kettu, jos tuo Mesi-kämmen hurja on joutanut korvattomaksi siitä että käviryöstämässä mettä toisen puutarhasta, olenko minä siitäedesvastaukseen vedettävä. Ja olenko minä rangaistuksenalainen sitä vasten että Kissa, jonka minä otin kaikellakunnioituksella vastaan, ei voinut hillitä kynsiänsä vaanmeni huolimatta varoituksistani pappilaan varkaisiin?Tehkäätte kuitenkin, mitä tahdotte. Polttakaa minua,korventakaa taikka hirttäkää, jos mielenne laatii. Minäolen Teidän valloissanne. Te olette väkevä ja mahtava,minä olen heikko ja vähäpätöinen. Mutta tapahtukoon,mitä tahansa, minä vaan pysyn oikeuden tiellä."

Sitten lausui Oinas Ollikka:ah, nyt on meidän ai-kamme tullut; esitelkäämme nyt kanteemme.

Nyt astuikin sitten Susi Jolkka kanteillensa eteen, vie-läpä Kissa Mirri ja Karhu Mesikämmenkin, kaikki tulivatnyt oikein miehissä kuninkaan eteen. Ei kaikkia niitävoi mainilakkaan, jotka nyt tulivat Kettu riiviöstä valit-

129

tamaan. Kanne seurasi kannetta. Kertomukset heittiönilkitöistä olivat lukemattomat. Vaan Kettu tästä ei ollutmillänsäkään, hän seisoi siellä niinkuin totuudenmarttira.Kun vaan sopi, pisti hän jonkun sanan väliin ja välistätulvasi puolustus-puheensaniinkuin kirkas virtavesi. Kaikkikuulijat ihmettelivät. Sillä hän ei ainoastaan väittänytitsensä syyttömäksi, vaan ajoi asiansa niin hartaasti, ettäusein näytti siltä, kuin olisi hän ollut päälle-kantaja eikäkanleen-alainen. Mutta todistuksia häntä vastaan karttuiyhä uusia vaan. Kanteetkin jo rupesivat käydä yhä sel-vemmiksi. Yksimielisesti julistettiin Repolainen syyn-alaiseksi ja päätettiinkuoleman-rangaistukseen velkapääksi.Hän olisi muka kahleisin pantava ja hirsipuuhunnostettava.

Repolainen itsekin luuli nyt tuhon tulevan. Hänensukkela puheensa oli rauennut tyhjään. Kuningas itsejulisti tuomion. Nyt pahantekijä pantiin kahleisin ja kuo-lema kauhistavaisessa muodossansa kuvastui silmäinsäedessä.

Kettu Repolaisen ystävät nyt tulivat kovin murheelli-siksi. Erittäinkin oli Martti Apinja ja Mäyrä Metsäsikasuruissansa. He surivat enemmin kuin olisi voitu us-koakkaan, sillä Repolainen oli mahtava ylimys, jonkakamala onnettomuus kovin pelästytti kumppaniansa. Niinpyysivät kuninkaalta lupaa lähteäksensä hovista ja meni-vät tiehensä.

Mutta Susi, Karhu ja Kissa olivat hyvin mielistyneetnäihin mestaus-askareisin.

..Muistatteko, Susi orpana," lausui Kissa, irvistellenilosta, kuinka Kettu oli apumiehenä veljeänne hirtettä-essä. Ja te, Mesikämmen, helposti muistattekäymistänneSimakin puutarhassa. Jos tuon heittiön kavaluus taasvapahtaa hänen, ei tule meille enään ikinä koston aika".

130

Åla semmoisia pullukkaan, että hän täältä pääsisi-'jyrisi Susi. Anna täune köysi vaan".

Ja nyt tuli kuningas koko hovinensa katselemaan,miten tuomion täyttäminen olisi tapahtuva. Myöskin tulikuninkaan puoliso kaikkine hovi-naisinensa. Vieläpä tulisQuri joukko katsojaisväkeä, sekä köyhiä että rikkaita,kaikki toivoen Repolaisen kuolemaa ja halukkaat ominsilmin näkemään sitä. Susi varoitti ystävänsä eritäinkinvaimonsa pitämään Repolaisesta tarkkaa vaaria. Karhuakäski hän muistamaankärsimisiänsä. Koetteli,näet, saadatuon vakaa-luonteisen miehen hyvään intoon.

Mirri on sukkela kiipeemään", sanoi hän, hänenpitää kiinnittämän köysi hirsipuuhun. Pidä sinä Kettukiinni niin kauan kuin minä asetan tikapuut".

Oh, pane vaan tikapuut paikallensa", vastasiKarhu,kyllä minä pidän tästä heittiöstä huolta.

Oh, kuinka nyt olette toimeliaat", lausui Kettualakuloisena. Mikä into teissä on murhataminua, vaikkaminä aina olen ollut teille hyvän-suopea!" Mutta itsek-sensä arveli hän vaan, millä olisi tästä pahasta pakene-minen. Jos nyt vaan saisin kuninkaan armon, kylläminä näille kolmelle toverille toimistansahyvän palkka-rahan toimittaisin. Olisin valmis myöntymään kaikkiin,päästäkseni eheänä täältä". Näin miettien täytyi Ketturaukan astua tikapuita ylöspäin ja tässä viimeisessä tus-kassansa rupesi hän päätänsä vääntämään yli ympärin jasurkealla äänellä huutamaan: kuolema jo vilajaasilmäiniedessä. Suokaa, että minä ensin le'en tunnustukseni,jotten kuolemani jälkeen tulisi vielä pahemman rangais-tuksen alaiseksi jostakin salassa pidetystä synnistä".

Säälien häntä, sanoivat muutamat: tämä on aivankohtuullinen pyyntö". Kuningaskin, kuultuansa Ketunsielun-ahdistusta, myöntyi hänen anomukseensa. Nyt Re-

131

polainen tunsi mielensä keveämmäksi ja alkoi kohta har-taalla äänellä: Spiritus Domine, auta minua! Ei olekoko tämän avaruuden alla olentoa semmoista, jolle enolisi minä poloinen vääryyttä tehnyt. Olen ollut viatto-luain lammasten murhaaja. Olen ilomielinsoaissut kyntenirauhallisten vuohten vereen. En ole minä murha-vim-massani säästänyt lintuja, en kanoja, en ankkoja enkähanhia ensinkään. Missä vaan tapasin surmasin niitä, jamonta, jota en voinut syödä, kaivoin santaan. Eräänätalvena ollessani Reinin tienoilla pääsin suden tutta-vuuteen. Me rupesimme osamiehiksi. Kaikki saalis,mitäsaisimme, olisi keskenämme jaettava. Mutta aina va-rasti hän petoksella minulta osani. Jos yhdessä olimmetavoittaneet härän taikka lehmän, toi hän vaimonsa jaseitsemän lapsensa atriaan, jotta minulle jäi ainoastaanluut nuuskittaviksi. Kuitenkaan en Jumalan kiitos! kuollutnälkään. Sillä minä elin salaisesta aarteestani, joka olitarpeitani paljoa suurempi. Ei ole semmoisia vaunuja,joilla voisi tala seitsemään päivään pois-vedettää".

Kuningas, kun kuuli aarteesta puhuttavan, astuiKettualikemmäksi ja kysyi uutterasti: ..millä olet sinä arteenkäsiisi saanut"?

Repolainen vastasi: "en tahdo nyt kuoleman hetkellämitään salana pitää; tahdon kaikki Teille tunnustaa. Tämäaarre, josta puhuin — sydäntäni puree sitä sanoa —on varastettua omaisuutta. Oli, näette, suuri joukko yh-tynyt liittoon tappaaksensa Teitä. Tähän olivat he va-lalla sitouneet ja olisivatkin ilkeän aikomuksensa täyttä-neet, ell'en olisi minä heiltä kaikki rahansa varastanut.Voimakas kuningas! kallis henkenne rippui tästä arteestaja vaikka tiesin tällä varkaudella saattavani isäni hau-taan, en voinut Teidän tähtenne olla sitä tekemättä".

Kuninkaan puoliso kuuli hämmästyksellä näitä salai-

132

snuksia. Mina käsken sinnn, Repolainen", huusi hän,johdata kaikki tämän asian kohdat mieleesi. Tunnustanyt kuoleman hetkellä uskollisesti kaikki seikat".

Kuningas lausui: kukin pitäköön suunsa kiinni.Tämä asia on tärkeä. Selitä sinä Repolainen se minulleperin pohjin. Astu likemmäksi ja puhu suusi puh-taaksi".

No Repolainen, näistä kuninkaan sanoista hyvin vir-kistynyt, astui tikapuita alaspäin vihollisillensa suureksisuuttumukseksi ja lähestyi kuningasta ja kuninkaan puo-lisoa, jotka rupesivat häntä tarkasti tutkistelemaan.Kettunyt valmistaikse oikein ankariin valheisin. Jos nyt voinuudestaan voittaa kaninkaan mielisuosion, olen jo voi-tolla", arveli hän. Mutta minun täytyy nyt voimienimukaan valheita laskea".

Kuninkaan puoliso, kun oli kovin hädillänsä, viskasikysymyksiä yhden toisensa perästä. Repolainen vaanvastasi: minä tahdon teille kaikki jutella. Kuolema onedessäni; minä en tahdo sieluanikärsimään tunnusluksenlaimin-lyömisestä. Parempi on tunnustaa, vaikka tämätunnustus on esiin tuova hirmuisia kanteita rakastetuitaystäviä ja sukulaisia vastaan, kuin heittää sielunsa ijan-kaikkiseen kadotukseen".

Kuningas, kun kuuli nämät Ketun sanat, kävi oikeinyksitotiseksi ja lausui: puhutkos totta, Repolaiseni"?

Kettu vastasi tirkistellen maata: ah! armollisin ku-ningas, vaikka olen köyhä syntinen raukka, on totuuskuitenkin aina ollut minulle kallis, ja mitä minä nyt enäänvalheista hyötyisinkään? Te tiedätte itse, että minunpitää kuoleman". —

Oh poloinenraukka", sanoi kuninkaan puoliso, ..ininäsurkuttelen tuskitustansa".

Kuninkaan käskystä vaikeni nyt koko kokous. Arm-

133

ollisin kuningas! sanoi Repolainen, Teidän lavallannetahdon minä puhua. Jos puhunkin pikaisesti enkä joudusanojani oikein sovittaa, olen kuitenkin oleva kokonaantodenperäinen. Koko sala-liiton tahdon juuriltansaTeilleselitellä".

Viides Luku.

Repolainen nyt alkoi puhua näin:minun isä vaina-jani sattui löytämään erään muinaisen kuninkaan kätke-mää aarretta. Tästä tuli hän kovin ylpeäksi, rupesi ylen-katseella kohtelemaan kumppaniansa ja koki päästäksensävihaisempiin yhteyksiin ja seuroihin. Hän lähetti KissaMirrin Ardenni-vuorlen jylhiin metsiin hakemaan KarhuMesikämmenen. Oli, näet, isäni aikomus tehdä Karhukuninkaaksi ja vannoa hänelle uskollisuuden-vala.

Kun Karhu sai tämän sanoman, lähti hän kohdak-koon isäni luoksi. Isäni tuli tästä varsin iloiseksi. Hänlähetti noutamaan Susi Jolkan ja viisaan Mäyrä Metsä-sian. Nämät neljä nyt aprikoitsivat asiaa, vieläpä Kissa-kin viidentenä miehenä. He päättivät kuninkaan tapet-tavaksi ja tekivät keskenänsä ikuisiksi päiviksi kestävänliiton, jonka vahvistivat vahvalla valalla. — Mutta eräänäaamuna tapahtui että Mäyrä suurusta syödessänsä vähänjuopui oluesta, jotta tuli tavallista puheliaammaksi. Nyttuo tyhmä ei enään voinut suutansa takkia, vaan jutellalörpötteli vaimollensa koko salaisuuden. Vaimonsa kylläsitoutui rikkomattomaan äänettömyyteen,vaan mitäs vielä!Ei aikaakaan niin tapasi vaimoani, jonka käski juhlal-lisesti vannoa, sielunsa, kunniansa ja kalliin autuutensauhalla, ett'ei tahtoisi hiiskua sanaakaan siitä, mitä nytmuka tahtoi sille jutella. Tämä oli, niinkuin kylläarvaatte,

134

i

i(

tähän valaan kohta valmis. Nyt kertoeli hän sille kokoasian. Vaimoni taas, kielevä niinkuin naiset ainakin, eivoinut olla tätä kummaa minulle juttelematta. Näin sainminä asiasta tiedon. Jopa nyt peräti! arvelin minä it-sekseni, mikä hurjaus on nyt päihinsä puuttunut!Kunin-kaamme on korkeasukuinen, mahtava ja armollinen, seolisi meille aivan ,huono muutos, jos ylentäisimme kunin-kaan-istuimelle semmoisen tyhmän hölmön, kuin tuoKarhu on. Näin ajattelin minä monta viikkoa tuota sa-laliittoa, miettien mielessäni, millä voisin sitä estää.

Minä sen hyvin ymmärsin, että niinkauan kuinisänihallussa oli tuo aarre, olisi hänen helppo milloinka hy-vänsä kokoilla sotajoukkoa. Sentähden oli ensiksi tarkkahuoleni löytää se paikka, johon oli aarre kätketty, jasalaa viedä tämä pois. Jos joskus isäni lähti kotoa pois,seurasin minä kohta jälkiänsä, nähdäkseni, menisikö'aarre-paikalle.

«Kerran havaitsin hänen pistäytyvän erääsen rotkoon.Täällä hän luuli olevansa yksin. Ensin katseli tarkastiympärillensä, mutta kun ei nähnyt mitään ei likellä eikäkaukana, tukki hän rotkon läven sannalla ja poisti hän-nällänsä jalkainsa tekemät jäljet. Sitten meni hän muilletoimille, mutta minä heti aarretta katsomaan. Kohta jäl-keenpäin läksin vaimoni kanssa sitä noutamaan. Monetyöt päivät läpitsensä kanniskelimme ja laahasimme tuota,ollen meillä suuri vastus siitä, kun ei ollut meillä rat-taita eikä vankkuria, millä olisimme voineet saaliimmepois vetää. Sillä aikaa piti isäni joka päivä kokouksiasalaliittolaisten kanssa. Mesikämmen ja Susi Jolkka lä-hettivät avoimen kirjeen pitkin maakuntaa, houkutellak-sensa itselleen lahkolaisia. Tämmöisiä olisi muka jou-kottain karttuminen. Karhu lupasi maksaa hyvän palkankaikille, joitten oli halu mennä hänelle sotapalvelukseen.

135

Luottaen aarteesensa, jonka luuli olevan vallankin hy-vässä säilyssä, matkusti isäni maakunnan läpitse, näyttäentätä kirjettä.

Uudestaan oli kesä tulossa. Nyt palasi isäni kump-paniensa luoksi. Ilomielin näytteli hän heille pitkänluettelon niistä, jotka rahan viettelyksestä olivat si-touneet valtakumouksen tekemiseen. Kävipä Mesikämmentästä kovin iloiseksi. Nuot viisi toveria lukivat nyt yh-dessä tuota ilahuttavaa luetteloa. Ei paremmista lupa-uksista apuakaan, kuin mitkä siinä oli; kaksitoista sataaSuden sukulaista olisi tuleva pitkillä kynsillään ja terevillähampaillansa; myöskinolivatkaikki kissat ja karhutilmoitta-neet itsensä Mesikämmenen liittolaisiksi; kukin metsäsikaoli valmis kohta marssimaan sotaan. Mutta yksi ehto olitässä kuitenkin; oli, näet, kuukauden palkkaraha edeltä-käsin maksettava kullekkin soturille. Jumalan kiitosi olenminä saattanut pahat aikomuksensa häpeään.

No, isäni lähti nyt aarrettansa katsomaan. Muttatässä oli kummaa kummempaa. Hän haki kaikki paikat,kaappi kaikki luolan seinukset ja haisieli joka nurkassa,vaan aarteesta ei voinut löytää äyriäkään. Sitten riensihän tuskan ja häpeän alaisena luolasta ulos ja — oh,kuinka tuo muisto kauhistuttaa minua, — hirtti itsensä.

Tämä hirmuinen tapaus oli vaikuttamani. Minuntäytyykin kärsiä siitä, matta en kuitenkaan kadu tekoani.Susi Jolkka ja Mesikämmen, ehkä ovat valtion petturia,istuvat neuvoskunnassa kuningasta likinnä. Mutta Kettupoloinen, mitä kiitollisuutta hänelle osoitetaan? Hän onantanut oman isänsä hengen alttiiksikuninkaansa edestä".

Nyt tuli kuninkaalle ja puolisollensa suuri halu saadatuo aarre käsiinsä. No, kutsuivat Repolaisen erillensä,jotta saisivat muitten kuulematta asiasta keskustella. Kunmuista erille oli päästy, sanoivat kohdakkoon: kertoele

136

meille missä tuo aarre on, sillä meidän tekisi mieli tie-tää se".

Repolainen vastasi: miksi minä antaisin tuon rikkau-den kuninkaalle, joka on minun kuolemaan tuominnut?Te olette luottaneet vihollisteni puheisin, vaikka he ovatmurhaajia ja varkaita".

Älä ole milläskään," sanoi kuninkaan puoliso ar-mollisesti, puolisoni tahtoo heittää kaikki entiset unoh-duksiin. Hän on leppynyt sinua kohtaan ja lnpaa si-nulle armonsa. Mutta käytä itsesi siivommin toisten,muista se".

Kettu nyt lausui.- Armollisin kuninkaalar! jos kunin-gas Teidän läsnä ollessa tahtoo luvata minulle armonsa,olen minä tekevä hänen niin rikkaaksi, jottei maallamointa".

Älä usko häntä," arjasi kuningas vieläkin vihois-sansa. Häneen ei ole luottamista. Hänestä ei ole läh-tenyt muuta, kuin valheita ja konnankoukkuja".

Kaninkaatar vastasi: se on kyllä totta, että elämänsätähän saakka ei ole voinut antaa hänelle meidän luotta-mustamme, mutta minä luulen nämät rikoksensa parem-min vallattomuuden kuin minkään pahan luonteen vai-kuttamiksi. Arvele vaan kuinka jalosti hän onparastam-me valvonut ja kuinka hän nyt meidän parhaaksi kantaasnkulaisiensa päälle. Luultava on myöskin että huiken-televa mielensä on kuoleman likeisyydestä muuttunut jäy-kemmäksi".

No, jos sinä uskot häntä", sanoi kuningas, tahdonminä antaa hänelle rikoksensa anteeksi. Mutta tämä onviimeinen armon aika. Olkoon tästä lähin käytökses-sänsä varova".

Repolainen sitten lausui: nyt tahdon teille jutella,missä tuo aarre on, enkä tahdo teiltä salata mitään".

137

Flanderin itäpuolessa on, näette, autio erämaa, jossaon pieni metsikkö nimeltä Hysterlo, — pankaa nimimuistoonne. Siellä on Krekelborn niminen lähde, jossaei oleskele muita eläviä kuin pöllöjä. Sinne minä kätkinaarteen. Menkää sinne itse puolisonne kanssa ja älkäämillekkään lähettiläälle uskoko semmoisen suuren saaliintuomista. Kyllä minä tien neuvon. Kun tulette Kre-kelborniin, näette kaksi nuorta koivua; yksi niistä onjnuri lähteen reunalla. Menkää suorastaan koivun jun-relle, sinne koivuin alle kätkin minä aarteen".

Mutta kuningas vastasi: sinun täytyy tulla kans-samme. Kuinka minä yksin neuvoin sinne löytäisin?Olen eläessäni kuullut puhuttavan Lybeckistä ja Kölnistäjopa Pariisistakin, mutta Hyslerlosta en ole sinä ilmoisnaikänä kuullut hiiskuttavankaan. Yhtä outo, ystäväni, onuinlle tuo Krekelborn".

Repolainen vastasi tähän: jos epätiette sanomiani,kysykää keitä hyvänsä. — Hysterlo ja Krekelborn ovatmainittuin paikkaili oikeat nimet".

Sitten hän kutsutti Jänes Wääräsäären ja sanoi hä-nelle: selitä kuninkaalle, niin hyvin kuin tiedät, missäovat Hysterlo ja Krekelborn. Pane juttusi alkuun".

Siitä voin tarkat tiedot antaa", yastasi Wääräsääri.Hysterlo on tuo metsikkö, jonka likellä Simo kyttyrä-selkä toverinensa oleskeli, kun tekivät väärää rahaa.Tämän paikan likitienoilla olen usein kärsinyt paljon vai-noa Musti koirastansa".

Kuningas nyt sanoi Repolaiselle: anna anteeksi ettäminä ensin vähän epäilin sanojesi tolnutta. Katso nytvaan, miten paraiten voisit viedä minun tuohon aarre-paikkaan".

Kettu nyt lausui kiiltävin silmin: minä katsosin it-seni oikein onnelliseksi, kun pääsisin kuninkaan seura-

138

laisena kulkemaan Flanderiin. Minä olisin tuosta kun-niasta vähän ylpeäkin. Mutta nyt on asian laita sem-moinen, — en tahdo Teiltä mitään salata — Te tekisittesyntiä, jos ottaisitte minun mukaanne. Vaikka olen tästäasiasta kovin häpeilläni, tahdon sen Teille tunnustaa.Susi .loikka, näette, rupesi muutamia viikkoja sittenmunkiksi, jotta pääsisi vapaasti kulkemaan luostarin vii-nikellarissa, sillä hän ei mennyt Herraa palvelemaan,vaan omaa vatsaansa. Täällä hän nyt syödä ahmi yksinyhtä paljon kun kuusi muuta ja kuitenkin valitti minullekuolevansa nälkään. Tästä minun tuli häntä sääli. Vii-mein auloin häntä pakoon, erittäinkin kan oli minulleläheinen sukulainen. Mutta kun tuli asia ilmi, Paavipani minun pannaan. Teidän lavallanne täytyy minunsieluni hyväksi kiiruhtaa huomenna auringon nousullahakemaan synnistäni päästön. Minun täytyy tehdä py-hissä-vaellus Romaan ja sittemmin pyhään hautaan, en-nenkuin kunnialla voin olla seurassanne. Ja muu-toinkin, jos nyt lähtisin Teidän kanssanne, ruvettaisiinkohta sanomaan: oh! kuinka ystävällinen kuningasnyt ontuolle Kettu veitikalle, jonka nykyään oli tuominnutkuo-lemaan ja joka muutoinkin on pannaan pantu kulkuri".Itse sen näette, herraseni, että tuo olisi kovin sopi-matonta".

Oikein puhutta", vastasi kuningas. Kun olet pan-naan panta, en voi ottaa sinua mukaani. Wäärä-sääri tahi joku muu tulkoon minulle seuralaiseksi. Muttasinä, Repolainen et saa viivyttää menemistäsi päästöäpyytämään. Sinun on jo huomennalähteminen. Mene, ys-täväni, Jumalan nimeen"!

139

Kuudes Luku.

Näin Kettn Repolainen uudestaan sai kuninkaan suo-sion. Toisena päivänä lähti hän matkalle, ottaen pääl-lensä hurskaan muodon. Käytöksensä olivat vakaat jakoko olonsa näytti harras-mieliseltä, niinkuin pyhissä-mat-kustajan ainakin. Kuningas ja koossa olevat eläimet pa-lasivat hoviin. Moni helläsydämmellinen eläin oli säälinytKetun tekomurheita. Mutta Jänes Wääräsääri surkuttelihäntä enimmiten.

Armas Wääräsääreni", sanoiKettu, täytyykö meidännyt toisistamme eritä? Jos sinä ja Oinas Ollikka, te jotkamolemmat olettehyvänsuopeat ja hurskaat, tahtoisitte saat-taa minua vähän matkaa, olisi se aivan otollista särjetyllemielelleni".

No, nämät, kun juuri jäähyväisissä oltiin, eivät ras-kinneet tuota ystävyyden osoitusta häneltä kieltää. Kunaikaa vähäisen oli kuljettu, näkivät Weitikkälä linnaansa.Kun sinne oli päästy, sanoi Repolainen Ollikalle: jäätänne ulkopuolelle vähäksi aikaa odottamaan. Maista silläaikaa näitä tuoreita ruohoja. Minä otan Jänes ystävämmemukaani sisälle. Pyydän hänen lohdutella vaimoani mat-kastani". Näin meni hän sisälle Wääräsäären kanssa.Täällä hän näki Revotar rouvan makaavan murheellisenalastensa vieressä. Sillä hän epäili jo miehensä palaavankuninkaan hovista. Nyt kun näki Repolaisen astuvan si-sälle, laukku selässä ja sauva kynnessä, hyppäsi hän ylösja huusi ilomielin: Kettu, omenani ainoiseni, missä oletsinä näin kauan viipynyt? kuinka sinun nyt on laita"?

Kettu sanoi: minä olin juuri Manalan majoihin me-nemäisilläni, mutta kuningas osoitti minulle laupeutta jaminä jätin hänen, lähteäkseni pyhissä-vaellukseen. SusiJolkka ja Karhu Mesikämmen jäivät hoviin takausmiehik-

140

seni. Kuningas antoi minulle tuon Jäneksen sovintojai-siksi. Me saamme tehdä sen kanssa mitä tahdomme.Sillä kuningas sanoi eritessämme: se oli Jänes, jokapettisinun, Repolaiseni".

Nämät sanat kuultuansa, pelästyi Jänes kovin ja koettipaeta. Mutta Repolainen astui oveneteen ja tarttui häntäniskaan kiinni, jotta hän rupesi kauheasti kiljumaan:

ystäväni, tule auttamaan! minua surmataan! py-hissä-vaeltaja murhaa minun"! — Mutta Jänes raukka eiennättänyt pitkälle parkua, ennenkuin Kettu puri kurk-kunsa poikki. Näin kohteli Kettu Repolainenvieraitansa.

Tu!e nyt ruualle",sanoi hän vaimollensa.Harvoin näinlihavaa paistia saadaan. Ensi kerranmaailmaantultuansa,on tuo Jänes huono johonkin kelpaava. Repolainen istuinyt ruualle vaimonsa ja lastensa kanssa. Nahan nyljet-tyänsä, rupesivat he kaikki hyvillä mielin syömään.

Nyt sanoi rouva Revotar: ..kuinka pääsit tuosta pu-lasta vapaaksi"?

Oh, se on pitkä juttu", lausui Kettu irvistellen.Mutta minun täytyy myöntää, että minun ja Hänen Ma-jesteettinsa välisellä ystävyydellä ei ole juuri montapäiväävarttuaksensa. Kun hän saa totuaden tietää, ei ole mi-nulla armoa loivottavanakaan".

Oinas, jolle kävi pitkäksi näin kauan kumppaniansaodottaa, huusi levottomastiovensuussa;Wääräsääri hoiletkö tule jo? Meidän on jo aika lähteä".

Repolainen, kun tämän kuuli, meni ulos ja lausni hy-vin kohteliaasti:armas ystäväni, Wääräsääri pyytää si-nulta anteeksi, että on viivyttänyt sinun näin kauan.Mutta katso, asia on semmoinen, että on joutunut puhei-sin vaimoni kanssa, joka on hyvin suulas. Ja arvaathanitse, miten paljon sukulaisilla on puhumisia, toistansa ta-

141

tatessa. Hän pyytää siis sinun yksin mennä hiljalleenkotiapain.

Sitten sanoi Oinas: minä kuulin pahan parkumisen.Korviini kuului melkein siltä, kuin olisi Wääräsääri huu-tanut apua. TeMttekö vaan sille mitään pahaa"?

Kettu vastasi: Minä puhuin pyhissä-vaelluksestani,josta vaimoni tuli semmoiseenpelästykseen ja tuskaan ettäpyörtyi. Se vaivanen on, näet, murheista poissa-olostanikäynät kovin heikoksi. Wääräsääri, kun näki tämän, jou-tui kovaan hätään, jolta huusi: „Ollikka, Ollikka! tulepian auttamaan, taikka hyvä tätini kuolee".

Minä pelkään vaan", jupisi Ollikka, että sille onjotakin pahaa tapahtunut".

Kettu nyt vannoi oikein juhlallisesti, ett'ei Jänekseenollut kukaan sormellakaan koskenut. Kuule mitä minäsanon", lausui hän. Kuningas on käskenyt minun kir-jallisesti selittää muutamia tärkeitä asioita. Tämä nyt onvalmiiksi kirjoitettu. Ehkä sinä, hyvä orpanani, tahtoisitottaa paperit mukaasi. Niissä on kuninkaalle hyviä neu-voja".

..Ystäväni", sanoi Ollikka, teidän pitää paneman nehyvään kääreesen, sillä minulla ei ole lakkana. Jos si-netti rikkoisi, tulisi minulle siitä ehkä harmia".

Oh", vastasi Repolainen, kyllä minä käärimisestämuretta pidän. Täällä on karhunnahkainen laukku, jokaon hyvin paksu ja mukava. Sinne sopii pistää tuo pa-peri-tukku. Kuningas on varmaankin antava sinulle hy-vän palkinnon ja sinä olet kolme kertaa enemmin terve-tultu".

Tämän kaiken uskoi Oinas Ollikka.Mutta Kettu Repolainen juoksi sisälle huoneesen ja

pisti Jäneksen pään laukkuun. Kun tuli ulos, sanoi Olli—kalle: ripusta nyt, orpanaseni, laukku kaulaan, muttaälä

142

vaan millään muotoa tirkistele paperiin. Älä aukaise edeslaukkua, sillä minä olen sen sisäpuolelta sitonut semmoi-sella solmulla, jota kuningas ja ininä käjtämme, kun lä-hetämme tärkeitä kalaja toisillemme. — Mutta jos sinätahdot voittaa kuninkaan erinomaista suosiota, niin sanoilosella katsannolla, kun tulet hänen saapnvillensa,että tuothänelle suuri-arvoiset paperit ja että sinä olet auttanutminna kirjoittamaan niitä. Siitä olet saava suuren kun-nian".

No, Ollikka tästä kävi varsin ilomieliseksi, jotta kii-reesti lähti matkalle ja pääsi puolipäivän-aikana hoviin.

Kuningas, kun näki hänen laukkunensa astuvan si-sälle, huusi: raita tuo on merkitsevänänsä? missä onRepolainen? — Oinas Ollikka vastasi simasuin ja varsinilosella katsannolla:..armollisinkuningas!hän käski minuntuoda teille tämän laukun, jossa tulee teille arvoisia kir-joituksia. Niistä olette löytävä hyvin tärkeitä asioita erin-omaisen älykkäästi selitettynä. Minäkin olen ollut Repo-laiselle avullinen näitten kirjoittamisessa. Tässä laukussaovat. Repolainen itse sitoi solmun".

No, mitäs tästä? Kuningas kävi hyvin uuteliaaksi tie-tää, mitä nuot tärkeät paperit sisältäisivät. Laukku avattiinja solmu revittiin poikki. Mutta kun murhatun Jäneksenpää otettiin ulos laukusta, julmistui hän ja huusi: ohsinä Repolainen konna, jos vielä olisit käsissäni!"

Mutta sitten kävi kuningas puolisonansa hyvin ala-kuloiseksi ja sanoi: se vala-patturi on pettänyt minan.Oh, jos en olisi uskonut valheitansa"! Kuningas muuttuimelkein riivatuksi ja kaikki eläimet hänen kanssansa jou-tuivat vihan vimmoihin.

Mutta Leoparli, kuninkaan likeinen sukulainen, lausui:mitä varten tuosta otatte näin kovin suuttuaksenne?Et-tekö ole herra? Eikö kaikkien ole teitä totteleminen"?

143

Se on juuri se seikka", vastasi kuningas, joka mi-nussa murheen vaikuttaa. Minä olen väärin käyttänytvaltaani. Olen, näet, tuon heittiön tähden heittänyt suo-siottomuuteen Susi Jolkan ja Karhu Mesikämmenen, ho-vini parhaat ylimykset. Minä seurasin aivan pikaisestipuolisoni neuvoja. Katumus tulee nyt liian myöhään".

Leoparti sanoi:Älä ota tuota surraksesi, vaan uhraatuo Oinas Ollikka synti-uhrina Sudelle jaKarhulle lepyt-täjäisiksi. Sillä hän julkisesti tunnusti kehoittaneensa Re-polaista Wääräsäären tappamiseen. Rankaise häntä tästä.Sitten tahdomme kaikki miehissä marssia Repolaista vas-taan ottamaan hänen kiinni ja sitten kohta paikalla hirt-tää hänen. Sillä jos hän taas pääsee puhetta pitämään,sekoittaa hän niin kaikkien päät, että pääsee taas va-paaksi".

Kuningas vastasi Leopardille: minä hyväksyn neu-vojasi. Tuo takasin nuot suosiottomuuteen heitetyt yli-mykset. Heidän on jällensä asettaminen istuimensa mi-nun viereeni. Kutsu kaikki eläimet hoviin. Kaikkienpi-tää osoittaman kunnioitusta Jolkalle ja Mesikämmenelle.Näille herroille sovintojaisiksi tahdon antaa valtaansa Oi-nas Ollikan ja kaikki hänen jälkeisensä ikuisiksi aioiksi.

Näin nyt tapahtuikin. Oinas Ollikka rangaistiin kuo-lemalla ja kaikki hanen sukulaisensa ja jälkeisensä tule-vissa polvissa laskettiin ikuisiksi päiviksi suden vainonalaisiksi. Mutta Suden ja Karhun kunniaksi kuningaspitkitti hovinsa istunnot kaksitoista päivää yli määrättyäaikaa, että muka koko maailma näkisi, mikä täydellinenoikeus heille tehtiin.

144

Seitsemäs Luku.

Nyt seurasi loistavia pitoja toinen toisensa perästä.Näihin kokoontuivat kaikki eläimet, mutta Kettn Repolai-nen yksin ei tullut tätä loistoa katsomaan; hän vaan py-syi linnassansa. Jo oli syöty ja juotu, laulettu ja tans-sitin kahdeksan päivää yhtä päätä eikä vielä hetkeenaiottu tästä ilosta loppua tehdä, kun taas tuli Repolai-sesta pahoja sanomia.

Oli, näet, puolipäivän aika. Kuningas istui puolisonensa hovinensa ruualla, kun tuli Kaniini eteensä kokonansa veren ja tuskan omana.

Armollisin Majesteetti" ja kaikki te arvoiset her-rat"! huusi hän, armahtakaa minua"! Harvoin olettekuulleet semmoisesta ilkeydestä puhuttavan, kuin minäKettu Repolaiselta olen kärsinyt. Eilen aamulla kävinminä, matkustellessani tännehoviin, linnansa sivutse. Sielläistui hän pyhissä-matkustajan puvussa, näyttäen minulleikäänkuin hartaisin rukouksiin uupuneelta. Hän, kunnäki minun, nousi hyvin kohteliaasti ylös ja lähestyi mi-nua tervehtimään. Mutta yhtäkkiä kävi hän kynsillänsäminuun kiinni ja rupesi repimään minua korvien ta'a niinpahoin, että pelkäsin pääni katkeevan. Jumalan kiitos!pääsin kuitenkin kynsistänsä irti ja lähdin nyt kaikin voi-min pakoon pötkimään. Mutta tässä kamalassa taisteluk-sessa oli minulta toinen korva katkennut. Katsokaa kuinkapääni on veressä. Katsokaa näitä neljää läpeä kaulassani.Tästä voitte itsekin päättää kuinka likellä olin kuolemaa.Kuka nyt enään uskaltaa matkustaa hoviinnekaan, kunrosvot näin saavat väijyä alamaisianne"?

Ennenkuin vielä oli joutunut oikein puhua kaikki sa-nottavansa, Wares Waakkujainen tulla rapisteli ja ottinäin pulinaksensa: Mahtava kuningas! Minun on teille

145

kamala tapaus kerrottava, jos paljaasta kauhistuksesta jattiskistnksosta voin sen Teille selitellä. En voi minä la-vealta puhua, siliä sydämmeni on murtanut. Kohtalo ko-vinta kovempi on tapahtunut minulle tänään. — Minä javaimoni Teränokka lähdimme aamulla varhain yhdessäulos. Vähän matkaa käveltyämme tapasimme Repolaisenmakaavan ikäänkuin kuolleena kedolla. Silmät olivat um-mella ja kieli roikkui suusta. Tätä outoa näköä kamok-suen, rupesin hämmästyksestä huutamaan. Mutta hän eituosta tointunut, vaan makasi yhä hengetönnävaan. Sää-lien häntä rupesin parkumaan: ,,Juma!a armahtakoonhäntä! Mikä häneen on tullut! Hän on oikein todestakinkuollut! Kuinka minä olen suruissani! Ei tiedä kukaanmilloinka se kuoleman hetki tulee!"" — Tämmöisiälau-seita vieri suustani toinen toisensa perästä. Myöskin vai-moni suri Kettu katalan kohtaloa; molemmat surkutte-limme häntä haikealla äänellä. Minä koettelin vatsaa japäätä ja vaimoni lähestyi suutansa tutkistellaksensa, eikökuuluisi enään vähintäkään hengitystä. Mutta ei mitäänkuulunut. Me olisimme molemmat voineet vannoa, ettähän oli hengen-pisaraton. Mutta nyt seurasi onnettomuus.Teränokka, kun seisoi siellä suruissansa, sattui huomaa-matta nokallansa koskea Repolaisen suuta. Tämä hirviö,tunnettuansa vaimoni koskemasta, ankasi kohta suunsa jasieppasi kultaiseni pään poikki. En tarvitse mainitak-kaan, miten tästä jouduin kauhistuksiin. Kieli kangistuisuussani, en voinut huutaa muuta kuin: ,,I'eränokkaseni!Teränokkaseni!"" — Matta tuo julma ei pysähtynyt tä-hän, vaan koetti myöskin saavuttaa minua hirvittävillähampaillansa. Mutta pääsin kuitenkin likellä olevaiseenpuuhun häntä pakoon. Ah, mitä vasten lähdinminä sur-man suusta? — Minä näin rakkaan vaimoni tuon heittiönjulmissa kynsissä. Pian oli hän syönytsen kokonaan suu-

146

hunsa. Hän näytti sitten katselevan enempää vaan, eikäjättänyt kultasestani ainoata lautakaan minulle korjatta-vaksi.

—Kun tao syöpäläinen,ilkityön tehtyään, olimen-

nyt pois, lensin minä surmapaikalle, mutta sieltä en löy-tänyt muuta kuin verta ja muutamia höyheniä, jotka tuonTeille todistukseksi sanomastani. — Oh, Suuri Kuningas!osoita minulle laupeutta! Jos päästät murhaajan rankaise-matta, niin sanottaisiin: ,,ei ole enään lakia, kun ei olerikoksista rangaistusta"".

Tämän kuultua, kuningas Jalo kiivastui ja sanoi:Vaim-oni houkutteli minua sääliväisyyteen, mutta en ole minäensimäisiä enkä viimeisiä, joka on katunut seuranneensanaisten neuvoja. Päättäkää te nyt, korkea-sukuiset Pa-roonit, miten tuo konna on rangaistettava".

Tämä kuninkaan puhe oli varsinkin Suden ja Karhunmieliin, mutta he eivät uskaltaneet mitään sanoa, kunnäkivät kuninkaan olevan kovin kiivastuneena. Mutta vii-mein kuninkaan puoliso lausui: Alkaa, ystäväni, näinvallattomasti antauko vihan vimmoihin, jos tahdotte sano-jani tärkeinä pidettäviksi. Älkää ruvetko näin pikaisiinkostohuutoihin. Eipä oleRepolaista itseäkään vielä kuultu.Minä tiedän sen varmaan, että moni paällekantaja vaike-nisi, jos Repolainen olisi itse täällä asiatansa ajamassa.Minä luulen hänen ymmärtäväiseksi ja nerokkaaksi, muttahän vaikuttaa pahennusta elatuskeinollansa. Minä olenollut väärässä luulossa hänestä, — minä tunnustan senjulkisesti, mutta kuitenkaan en voi olla muistuttamatta,että hän on viisas neuvon-antaja ja että hänellä on pal-jon tärkeitä tuttavuuksia. Asiat eivät kiirehtien parane.Te olette valtikas. Miettikää tarkasti asiata, ennenkuinte'ette päätöksen. Sillä Teidän pitää vakaasti tekemän,mitä kerran olette päättäneet tehtäväksi".

Kuningas sitten lausui: pitäisikö minun istua täällä

147

häntä odottamassa? Minä käsken teidät kaikki, korkea-sukuiset Paroonit, valmistamaan teitänne sotaan, jotta kuu-den päivän perästä voitte minna seurata. Minä tahdonjo tästä leikistä loppua. Se on miekan ratkaistava. Tuo-kaa kaikki mukaanne harniskoja, Joutsia ja keihäitä ynnämuita aseita. Meidän täytyy piirittää tuota Weitikkälälinnaa ja hävittää se juuriltansa".

Tähän huusivat kaikki yksimielisesti: me olemme val-miit noudattamaan käskyjäsi, Suuri Kuningas!"

Mutta Mäyrä Metsäsika, kun kuuli tämän, riensi hetiRepolaiselle tästä sanaa viemään. Se onkyllä totta", ar-veli hän,että tuo heittiöpanetteliminua kuninkaan edessä.Mutta hän on kuitenkin sukumme päämies ja vielä pääl-liseksi hyvin älykäs, jotta onpelättävä että koko sukummevaipuu vähäpätöiseksi, jos se jää tätä tukeansa vaille".

Näissä mietteissänsä joutui hän Weitikkälään, missätapasi Repolaisen istuvan linnan edustalla. Tämä oli juuriäsken saavuttanut kaksi kyyhkyisen-poikaa, jotka puoli-höyhenissä olivat ottaneet lentääksensä ulos pesästä,muttapudonneet maahan, missä olivat joutuneet Repolaisen saa-liiksi. Tästä olikin tämä nyt erinomaisen hyvällä tuulellaja otti hyvin leppeästi Mäyrää vastaan, sanoen: no, ter-vetultuasi! veli hopea, ei olisi voinut minulle tulla sinuarakkaampi vieras. Mutta mitä vasten sinä olet näin juos-sut? Sinä olet vallan hengestynyt! Mitä uutta nyt tiedät"?

Mäyrä vastasi: hyvin pahoja uutisia nyt tiedän si-nulle jutella. Kuningas on vannonut tappaaksensa teidän.Minä kuulin itse omin korvinkuinka hänen julma vihansapuhkesi kostosanoihin. Kuuden päivän päästä on hän tu-leva koko sotavoimansa kanssa piirittämään tätä linnaa.Susi Jolkka ja Karhu Mesikämmen ovat tähän aikaanparhaat mielitehtoisensa. Jolkka on nyt tehty sotamarsal-kiksi. Kaniini ja Wares Waakkujainen kävivät syyttä-

148

mässä teitä petollisista juoneistanne. Jos kuningas taassaa teidän vangiksensa, kyllä sitten on teiltä armon aikaohitse".

Siihenki> nyt juteltavat loppui"? kysyi Kettn. Entuosta huoli hituistakaan. Jos kuninkaan parlamentti olisivaikka kolme tuntia yhtä mittaa vannonut kuolettaaksensaminua, en ottaisi tuosta ollenkaan kamoksuakseni, silläpääsisinhän kuitenkin vastoin kaikkia uhkauksia kuolemaapakoon pujahtamaan. He keskustelevat ja keskustelevatja vieläkin keskustelevat,

—eikä siitä tule sen enempää.— Älä siis, nepaseni,noista tuhmista toimista enään huoli,

vaan käy sisälle vähän suun-avauksia saamaan. Minäsatuin juuri ennen tuloasi saamaan kaksi aivan nuorta jalihavaa kyyhkyistä. Ne ovat oikein mieliruokaani. Sulaa-vat, näet, vatsassa hyvin helposti eikä niihin tarvitsepure-misella hampaitansa tärvennellä; ja nnot pienokaiset luutsitten! he ovat niin herttasen makeat, että jo suussa su-lavat; ovat puoleksi verta, puoleksi maitoa. Herkät rnoka-lajit ovat minulle sopivat ja vaimonikin on semmoisiinmieltynyt. Käy nyt sisälle vaan. Se on sinua ystävyy-dellä vastaan-ottava. Mutta älä juttele sille, minkä täh-den tulit tänne. Se on aina vähäpätöisistäkin hyvin le-voton. Vähätkin asiat käyvät hänen niin sydämmelle.Huomenna minä lähden hoviin kanssasi; ja sitten toivon,nepaseni, sinun parhaasta päästä auttavan minua, niinkuinsukulaisen sopiikin".

Tavarani ja henkeni panen teidän avuksenne", vas-tasi Mäyrä.

Jos Jumala suo minulle ikää, olen varmaankin us-kollisuuttasi palkitseva", lausui hartaasti Kettu.

Näin menivät molemmat sisälle linnaan, missä heitärouva Revotar hyvin ystävällisesti kohteli. Se pani heillesyötäväksi mitä vaan oli parahinla talossa. Kyyhkyisistä

149

ottivat kumpikin osansa. Näihin he hyvin mielistyivät jaolisivat syöneet enemmänkin, jos vaan olisi ollut saatavana.

Ruokailtuansa sanoiKettuMäyrälle: etkö oikein ihastulapsiani? Mitäs arvelet Rusosta ja pikku Mikosta? He te-kevät minulle iloa auringon noususta aina laskuun saakka.Niin sukkelat kanojen perässä! ja jos näkisit niitten aja-van nuoria ankkoja takaa! se on jotakin katseltavaa. Minälähettäisin niitä useimminkin semmoisiin pieniin yritys-retkiin, mutta en saa laiminlyödä heidän kasvatustansaperheessä. He ovat taivutettavat älyyn ja varovaisuuteenja erittäinkin opetettavat, miten paraiten pääsisivät pau-loista, metsästäjistä ja koirista. Knn kasvatuksensa onlopetettu, heidän on lähteminen ulos maailmaanominneu-voin työskentelemään ja tuomaan kotiin jotakin vanhem-millensa eläkkeeksi. Heidän hampaansa ovat jo varsinhyvissä voimissa ja karkanksensa on erinomaisen tarkka.

Se on suurin ilo vanhemmille", sanoi Mäyrä, kunheille kasvaa kelvollisia lapsia ja erittäinkin semmoisia,jotka oppivat elatuskeinon, jolla voivat heitä auttaa toi-missansa. Minä olen iloinen siitä, että nämät kuuluvatminun sukuuni, jolle toivon heistä kunniaa".

Ehkä nyt menemmelevolle'1,sanoiRepolainen,koskakaikki näkyvät olevan väsyksissä ja sinä erittäinkin, veik-koseni, näin pitkän matkan kuljettuasi.

Kaikki panivat maata linnan salin lattialle, joka olipeitetty heinillä ja lehdillä.

Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä, kun olikovin murheissansa. Asiansa olikin semmoinen, ett'ei ol-lut hyvä neuvo liikana. Kun aamu valkeni, oli hän vieläsyvissä mietteissä, miten pääsisi tästä pulasta. Nyt nousihän vuoteeltansa ja sanoi vaimollensa:Älä nyt ole le-voton, mutta asia on semmoinen, että minun on Mäyränkanssa meneminen hoviin. Pysy sinä täällä kotona vaan

150

alallasi. Jos joku hakee minua, sano olevani jossakinmuualla. Pidä nyt huolta talon toimista, niinkauan kuinolen poissa".

Mutta rouva Revotar sanoi: oudolta se kuuluu, ettäsinä taas lähdet siihen hoviin, missä vähä aikaa sittenolit hengen vaarassa. Onko sinun välttämätönpakko lähteäsinne? Muista entistä käymistäsi siellä."

—Se ei ole todestakaan mikään hauska muisto", sanoi

Repolainen. En muista milloinkaan olleenisemmoisessatuskassa, silla mulla oli vihollisia koolta eikä ystäviä en-sinkään. Mntta paljon tapahtuu tässä maailmassa; ei 010mitään uutta auringon alla. Näinpä tulivat vihollisenihäpeään, vaikka luulivat minun jo joutuneen auttamatto-miin. — Älä nyt siis, mnijaseni, koeta estää minua me-nemästä. Kyllä minä katson eteeni, missä varovaisuuson tarpeella. Ole siis levollasi vaan; ei ole nyt mikäänsyy tuskitellaksesi. Jos suinkin mahdollista on, tulen joviiden tahi kuuden päivän päästä luoksesi. Siksi, kulta-seni, jää Jumalan haltuun'!"

Näin sanottua, lähti Kettu Mäyrä Metsäsian kanssahoviin matkaamaan.

Kahdeksas Luku.Mäyrä ja Repolainen kulkivat suorinta tietä kunin-

kaalliseen hoviin. Matkalla lausui Repolainen: ,,Tulkoonnyt mikä hyvänsä, sen minä vaan tunnen, että menenhyvällä onnella. — Mutta minun täytyy tunnustaa sinulle,koska kerran olet ruvennut rippi-isäkseni, että olen vii-meisen tunnustukseni jälkeen tehnyt vielä muutamia syntiälisäksi. Kuule tunnustukseni."

Nyt kertoeli hän ilolla katsannolla, miten taas oliehnyt Sudelle uutta koiruutta.

151—Armas rippi-isäni, minä olen taas tehnyt sinulle

tunnustuksen; neuvo nyt, millä saisin tästä synnistänipäästön."

Mäyrä lausui vakaalla äänellä: haikealla mielellänäen teidän taas uudestaan syntien vallassa. Te ettenäy ymmärtävän mitä rauhaanne tulee. Matta kun pel-kään teidän nyt olevan likellä kuolemaa, tahdon teitäsynnistänne päästää, jottette niihin hukkuisi.

—Matta

pelkään pahoin, että olette saattaneet kuninkaan lepyt-tömyyteen. Sillä hän ei varmaankaan anna teille an-teeksi, mitä olette tehneet Wääräsäärelle ja Waakkujai-selle. Minua ihmettää, kuinka käytitte itsenne niin va-rottomasti ja hurjamielisesti."

Mitä joutavia!" huusi Kettu,knnkin pitää raivaamantiensä tässä maailmassa. Emme täällä taida elää niin-kuin luostarissa. Se joka simaa myy, nuolee sillointällöin sormiansa. Mielen-kuvittelukseni kiihtyi tuon Jä-neksen kauniista vartalosta. Yöt päivät näen minä hä-nen mielessäni juosta harppaavan silmäini edessä. Pienilihava ruumiinsa kutkutti ruoka-haluani. Ja tuo Oinassitten, kuinka usein olen ollut suutuksissa tyhmyydes-tänsä! No, knollut on kuollut, ei sitä enään voi mikäänauttaa. Ottakaamme jotakin toista puheeksi".

Repolainen sitten rupesi laveasti osoittamaan, kuinkaoli kuningas itse rosvo, vieläpä ylimyksensäkin rosvoja.No, olenko minä näitä valtikkaita pahempi", lausui hän.En suinkaan, multa katso, ystäväni, minä olen ryöstä-misen etu-oikentta vailla, ja sitä varten saan minä vainoakärsiä. — Ja nuot papit sitten, kyllä he yöt päivät saar-naavat meille korvat täyteen tämän maailman turhuudesta,mutta ovat kuitenkin valinneet lihavimman osan sen hy-vyydestä."

Tästä närkästyi Mäyrä ja sanoi:minusta se on hyvin

152

sopimatonta, setäseni, että otatte jaaritelluksenne muittensyntiä, kun teillä on kylläksi omia ajateltavia."

Kun pääsivät hovin likitienoille, tuli heitä vastaanMartti Apmja, joka kulki pyhissä-matkustajana. He sei-sahtuivat tervehtimään häntä ja Repolainen rupesi kans-sansa jaltelemaan. Kertoeli, näet, kuinka oli joutunutvihollistensa vainon alaiseksi ja vielä lisäksi pannaan pan-nuksi. Hän olisi muka tahtonut lähteä Roomaan päästöähakemaan, mutta ei tohtinut jättää perhettänsä, pelätensen joutuvan Mesikämmenen mielivaltaan.

Martti Apinja selitti nyt hänelle kaikenlaisen RoomanKirkon asioita ja kun oli muka paljon voiva Paavin ty-könä, lupasi toimittaahänelle pannasta päästön, jopa niin-kin ajaa asiansa, että Paavi julistaisi kirkon-kirouksenkuninkaan ja koko kansansa päälle, elleivät näinät lak-kaisi muka syyttömästi vainoomasta Kettu ystäväänsä.Ketut ja Apinjat olivat muka aina olleet hyvät ystävät,jonka tähden olisi hänelle mieluinen velvollisuus auttaavanhaa veikkoansa, semminkin kun oli syntien anteeksi-antamus ja semmoiset asiat paremmin ajettavat luotetta-van välimiehen avulla.

Kettu Repolainen kiitti Martti ystäväänsä hänen lu-paamasta avustansa ja lähti Mäyrän kanssa hoviin astu-maan, niissä par'aikaa sotaa tuumailtiin häntä vastaan.

Yhdeksäs Luku.

Perille päästyänsä, lankesiRepolainenpolvillensavalta-istuimen edessä, tervehtien kuningasta tavallisella kunni-oituksella ja liehakoiten parhaasta päästä kuninkaattarenedessä. Kaikki hovilaiset, jotka tunkeusivat katsomaanvaltiokiroukseen heitettyä, ihmettelivät surutonta käytös-

153

tänsä. Mutta kuninkaassa paloi ankara viha eikä olluthän niin helposti lepytettävä.

»Orpanasi, Martti Apinja", lausni Kettu, otti toi-mittaaksensa Paavilta minulle pannasta-päästön, jott'enitse tarvinnut lähteä sille pitkälle matkalle". —

Sitten koki hän sukkelilla valheilla kumota Kaniininja Vareksen kanteita. Viimein lupasi hän heittää oikeanasiansa Jumalan-tuomion ratkaistavaksi, vaatien päälle-kantajansa kahden-taistelukseen. Kaniini ja Wares Waak-kujainen, kun tämän kuulivat, lähtivät heti matkoihinsa.Mutta kuningas huusi: missä ovat päällekantajat?" Vaankaikki pelkäsivät kovin snu-taistelusta Repolaisen kanssaja tästäpä oli Kettu hyvillä mielin. Kuningas nyt nousikovin vihoissansa valta-istuimelta ja puhui ankaria sanojaJänes Wääräsäären murhasta ja Oinas Ollikan kuoleman-rangaistuksesta.

Repolainen sitten huusi: milä mä kuulen? onkoJänes jo kuollut ja tuo Ollikka kadonnut näiltä ilmoilta?No, sitten on minulta suuri aarre hukkunut; kaikki nuotkalliit tavarat, jotka heidän oli määrä viedä kuninkaalleja puolisollensa, ovat kaiketi menneet palaamattomiin.Kuka olisi voinut uskoa että tuo Ollikka olisi tahtonutmurhata Wääräsäärtä, ryöstääksensä kuninkaalle aiottuaomaisuutta. Oh, tämä maailma on täynnänsä ilkeyttä japetollisuutta!"

Mutta Kuningas ei ottanut kuullaksensa Repolaisenvalituksia maailman pahuudesta, vaan lähti vihastuneenakammioonsa, missä puolisonsa piti keskustelemuksenApin-jan vaimon, rouva Ryppynaaman kanssa. Rouva Ryppy-naama puolusteli,kaikin voimin Repolaista, muistuttaenHeidän Majesteettiansa hänen kyystänsä monenmoisiintoi-miin, mainitenesimerkiksi,kuinka hän eräässä taisteluksessakäärmeen ja talonpoian välillä oli näyttänyt erinomaista

154

viisauttansa. Kuningas tästä vähiin leppynyt palasi oikeus-haoneesen, vieläkin uhaten Ketulle kuolemaa. Muttatämä valitti haikeasti aarteen hukuttamista, ollen mukavakaa päätöksensä, elää ainoastaan sen löytämiseksi, jospääsisi vapaaksi.

Kymmenes Luku.Repolainen rupesi nyt semmoisella tarkkuudella, jotta

sanansa kuuluivat hyvinkin todenmukaisilta, luetelemaankaikkia, mitä tuo kuninkaalle lähetettävä aarre sisälti.Siellä oli muka sormus, johon oli kirjoitettu taikakirjai-mia, joita ei voinut kukaan muu kuin Juutalainen AbryonTrevesistä selitellä. Joka tämän sormuksen kantoi, seei muka ikinä voinut nälkää eikä janoa nähdä; ei mis-sään taisteluksessa joutua ahdinkoon, ei koskaan jouluasen vihoihin, jonka näkyvillä oli, eikä milloinkaan vahin-goittua vedestä tahi tulesta. Vielä monta muuta taikal-lista ansiota oli tällä sormuksella.

—Siellä oli myöskin

kuninkaan puolisolle yksi erinomainenkampa*ynnä merkil-linen pitkä-silmä. Nämät olivat Repolaisen kertomuksenmukaan vielä kummallisemmat kuin tuo sormus. Vielälisäksi oli kummankin päälle kuvia piirrelty, joista Repo-lainen jutteli aivan merkillisiä satuja. Näin puheensa venyikovin pitkäksi. — Viimein muistutti hän kuningasta isävainajansa tekemistäansiotöistä,kotilääkärinä ollessaan. —

Mitä isä vainajasi ansiotöihin tulee," vastasi HänenMajesteettinsa, ..ovat he jo muistostani kadonneet. Muttamitä hyötyä on minulla ollut sinusta?"

Repolaisella oli kohta vastaus valmiina. Hän juttelitoisen kertomuksen, missä parhaasta päästä koetti sortaaSusi Jolkan kunniaa. Tässä puheessansa keskeytti häntä

155

kuningas, sanoen:Oikeuden-tutkinto on aljettava;päälle-kantajat astukoot eteen."

Mutta nämät eivät uskaltaneet kanteeitansa esitellä,kun tiesivät selvän totuuden ei voivan paljon Repolaisenkavaluutta vastaan. Jo olisi Repolainen päästetty va-paaksi, aarretta muka hakemaan, ellei samassa Susi olisitulla astunut esiin Ketun taistelus-vaatimusta vastaan-ottamaan.

Yhdestoista Luku.Susi Jolkka antoi nyt lavean ja surkean kertomuksen

siitä, mitä hän ja rakas vaimonsa Hukatar oli kärsinytRepolaiselta. Ketun vastaukset olivat heti valmiit; hänväänsi taas kaikki Suden kertomat ilkityönsä omaksiansioksensa. — Hukatar jutteli vielä toisen kertomuksen;Repolainen teki tästä vallan toisenmoisen selityksen.

Nyt huusi Susi Jolkka: emme täällä voita sanoillamitään. Oikeus on aina oikeus ja on aina vakaana py-syvä. Sinä, Kettu, olet valhettelija, sinä oiet murhaaja,petturi ja varas. Minä vaadin sinua mies miestä vastaantaistelemaan. Heitän asiani Jumalan ratkaistavaksi."

Kuningas otti nyt takaus-miehet molempain saapu-misesta oikeus-taistelukseen, joka oli tulevana päivänäpi-dettävä, ja määräsi laipioita asetettavaksi tappelupaikalle.

Yöllä kokoontuivat kaikki Repolaisen ystävät hänenympärillensä ja rouva Ryppynaama puhui lohduttavaisiasanoja ja antoi hyviä neuvoja. Sitten ajeli hän Ketultakaikki karvat pois ja voiteli ruumistansa öljyllä ja ras-valla. Aamulla tuli Saukko ja Mäyrä kiihoittamaan su-kulaistansa, tuoden hänelle kyyhkyisen-poikaa cine-ruuaksi.Repolainen suurusti suruttomasti ja lähti sitten laipioille,sukulaisensa ja ystävänsä ympärillään.

156

Kahdestoista Luku.Kuningas nauroi ylimääriä, kun näki Repolaisen voi-

deltua ruumista. Nyt tuli Susi Jolkka ystävinensä, jotkauhkauksilla ja herjaus-sanoilla toivottivat Ketulle kuole-maa. Sitten lähestyi pappi ottamaan valan taistelus-miehiltä. Kukin vannoi että hänellä oli oikeus kaikissaja että vastustajansa oli väärässä. Sitten jätettiin mo-lemmat laipioin sisäpuolelle, johonka nyt kaikkien silmätkääntyivät.

Susi ahdisti ankarasti. Repolainenasetli itsensä niin,että oli hänellä myötä-tuuli, ja rupesi maasta kaaputta-maan santaa Suden silmiin. Kaikin neuvoin koetti hänvimmata vastustajaansa. Niinpä hätyytti hän sitä pahim-masli, kun sen silmät olivat täynnänsä santaa ja tomua.Viimein onnistui Repolaiselle kuokaista Suden toinen silmäpois. Mutta nyt kallistui taas onni Suden puolelle. Re-polainen rupesi sitten huutamaan ja vanhan-aikaistenurosten tavan mukaan herjaamaanvihollistansa, jotta tämävihan vimmoissa heittäisi kaiken varovaisuuden. MuttaSusi pani hurjistuneena kaiken voimansa liikkeelle ja saiviimein Ketun toisen etu-jalan hampainsa väliin. —

Tunnusta,Tun-nusta itsesi voitetuksi, konna!" kiljui nyt Jolkka. —

No, Repolainen, kun ei tiennyt, miten tästä pulastaolisi pääseminen, lupasi hiljaa tunnustaa Suden voitta-jaksi, ruveta orjaksensa ja tuoda perheensä Sudelle kun-nioitusta osoittamaan, jos vaan tästä pääsisi. Kaikkikyyhkyset, hanhet ja kalat, mitä tästä lähin saisi valtoi-hinsa, tahtoisi muka tuoda Sudelle. Paljon muuta vielälupasi;mutta ei tahtonut Susi enään ruveta hänen pil-kattavaksi, vaan olisi tehnyt koko taisteluksestalopun, elleiRepolainen juuri samassa silmän-räpäyksessä olisi kiinnit-tänyt toisen kyntensä arkaan paikkaan Suden nahassa.

157

Tästä Susi kauheasti huutamaan, jotta Kettu sai jalkansavastustajansa suusta. Kettu, joka nyt oli saanut toisenjalkansa irti, rupesi molemmin kynsin repimään sila Su-den arkaa paikkaa. Molemmat vierivät maahan ja veripurskahti Suden päästä. Nyt nostivat Jolkan ystävät va-litushuudon ja pyysivät kuningasta lopettamaan taisteluk-

■sen. Näin loppui kahden-taistelus jaKettu jäi voittajaksi.Kaikki Repolaisen ystävät riensivät nyt tykönsä on-

nen toivotuksia sanomaan ja eiliset päällekantajatkin soit-tivat nyt huiluilla ja torveillahänen kunniaksensa. Kunin-gas julisti, että Repolainen oli kaikkiin syytöksiin viatonja teki hänen paikalla Korkea-kansleriksensa.

Suuressa kunniassa palasi Repolainen nyt Weitikkä-lään ja suuri joukko suosion-hakijoita tuli mukaansaRouva Revottarelle kunnioitustaan osoittamaan. Multapimeään huoneesen jäi Hukatar voitelemaan unohduksiinjoutuneen Suden haavoja.

Näin pääsi Kettu Repolainen suureen kunniaan. Jaompi moni hänen vertaisensa samaa tietä kulkenut kun-nian kukkuloille.

159

Sukeltaja.(Schillerin mukaan.)

Ken tohtisi knaappinen tai ritariSukeltaa tähän pyörteesen?Kädestäin putos kultainen pikari —Kita musta jo niellyt on sen.

—Pikarin ken mulle sen saattavi jälleenPitäköön omanaan, mä sen lahjotan hällen!"'

Kuningas näin lausuen vuorelta,Joka jyrkkänä longottaaMeren uhkaten aaltoja valkeita,Pikarinsa Karybdihin langettaa,Ja virkkavi taas:ken tohtivi teistäMalien pikarin tämän noutoa veistä?"

Ritarit sen kuulevat knaappinehen,Sen ääneti kuuntelevat,Ja katsovat hurjahan pyörteesenJa päätään kaikki he puistelevat;Kuningaspa nyt mielessänsä jo suuttuu:Vai niinkös miehiä joukkoni puuttuu?"

He ääneti kuuntelit moitetta.Vaan poikapa miehuinenEdes astuvi pelkurijoukosta;Vyön päästää, riisuvi mittaisen

160

Ja miehet kaikki ja neitoset poikaaNyt ihmehin katsovat nuorta ja hoikkaa.

Hän kallion reunahan astnviJa katsovi pyörteesen:Karybdi nyt kaikki min nielaisiUlos syöksevi jällehen mylväillen —Kani ukkonen paukkoava elähälläVeet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.

Kas kuohuen nyt kohisee kihisee,—Tuli kuin sekauu vetelien

—Yhä aaltonen aaltoa toist' ajeleeJa höyrynä roisknvi taivahasen.Vesist' ei näy yhtään loppua noista,Kuni siittää pitäis meren merta nyt toista

Vaan hyöky jo viihtyvi vihdoinkin—

Ja mustana vaahdoistaanKita haukkoo pohjaton hirmuisin,Manalaan knni viepä ois suorastaan,Ja lainehet kuohuen vyöryvät taasenNyt pyörtehen kurkkuhun vaahdokkaasen.

Nyt ennen kuin vesi taas palajaaAlas poika jo syöstäiksee

—Väki säikähtäin kovin parkahtaa —Hänen pyörre jo nielaisee;Kita salpaus: hänt' ei enäänäe silmin,Ei tulle hän kuuna, ei päivänä ilmi.

Jopa viihtyvi pyörrenyt päältäpäin.Se pohjass' ulvovi vaan.

161

Vavisten väki miettivi mielessään:"Jalon poijan pyörre nyt vei Manalaan."Yhä pohjass' nivovan kuuluvi vielä

—Vaan kansapa raskaalloottavi miellä.

Jospa kruununki heittäisit rakohon,Luvaten: ken tuosta sen saa,Kuningasna sen päässähän kantakohon!En palkkoas sittenkään halaja,Mitä tuo sisältää pahast' nivova nieln,Ei kertoa voi eläväinen sielu.

Moni laiva mi virtahan erhettyi,Katos pohjaan sen sujahtain;Ulos pirstoja jällehen ilmestyiSuust'aaltojen kaikkea lainoavain.

—Jopa pauhaten taas kuni ankara myrskyNyt pyörtehen suust' ylös nonsevi hyrsky.

Ja kuohuen taas kohisee kihisee,Tali kuin sekauu vetehen;Yhä aaltonen aaltoa toist' ajeleeJa höyrynä roiskuvi taivahasen,Kuni ukkonen paukkaava etähälläVeet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.

Kah — jossa on mustana pyörtehen suu,Mikä välkkyvi valkoinen?Käsi tuossa ja niskaki paljastaa,Joka pyrkivi rantahan soudellen.Se on hänl Se on hän! Kädellään kohotellenPikarin hän näyttävi riemuitellen.

li

162

Hän huokasi kaavan ja riemuitenKun taas näki auringon;Ja toinen huusi sen toisellen:Hän elää, hän on tullu, hän säilynyt on!Hän vallasta vihasen vesinielunYlös ilmahan taas elävän toi sielun.1

'

Väki saattavi hänt' ilohuudoillaanHän tulee kuninkaan etelien,Pikarin hänell' antavi polvillaan —Kuningasp' oman tyttären kaunoisenPikarilla nyt käskevi viinoa kantaa;Vaan poikapa juotua tietonsa antaa:

Eläköön kuningas ja se riemuitkoonIhaella ken päiveä saa!Sillä kauheita minä nähnyt oon!Ei ihmisen koittaa pia Jumalaa!Jjäkseen pitäis syntinen pois halu heittääSe nähdä min Luoja syvyyksihin peittää!"

Minä nuolena pohjahan vierähdin;Vaan kallion luolastaTuli vastahan virta nyt toinenkin

—Niin tempasi pyörre mun kahtaaltaJa kuin kiekkoa alkoi pyörrähyteliä;Mä vierin, en taitanut vastustella."

Jumala, jota aukseni huuvahdinTähän hirveähän hätähäiu,Mun saattoi korkeahan karihin;Siihen tartuin henkeni säilyttäin, -

163

Tähän virta se myös pikarin oli tuonut;Se muuten pohjattomiin olis puonnut."

Alahallani purpurankarvaistaSyvyytt' oli vuorittain,Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha,Vaan hinnuksein sen nähdä sain;Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssaSe helvetin kattila oi' majanansa."

Ja vilskuvan siellä ma näin, sekasinMytyss' yhdess' uiksellen,Monipiikkisen rohkan ja tursaankinSekä moukkuripään ison venkalehen.Mull' irvisti hirveät hampahat sielläMeren kauhistus haj, mua pyytäen niellä

Siinä riipoin miettien hirmukseinApu kuin oli kaukaisna;Minä ihminen vaan ypöyksikseinMeren mittaamattomanpohjassa,Johon ei voi kuulua ihmisen kieli,Petojoukoss' ainoa järkevä mieli!u

Sitä miettiessäin — yhtäkkiä, hyi,Satajalkanen luokse mataa,Mua haukkaisee — minä peljästyin,Karist' irti katein jopa luikahtaa; —Heti tempasi virta man pois etähälle;Se oi' onneksein, se mun vei ylähälle."

Tätä kuulevi kummastuin kuningasSekä lausuu: Palkka on sun!

164

Tämän sormuksen pidän myös varallasKivin kallihin kirjavin kaunistetun,Jos uudestaan menet tuomahan tiedot,Mitä siin asnnee meren pohjaset hiedat"

Kuningattaren sääli jo poikoa ois;Sulosilmin hän anelee:Isä heitä jo leikkisi hirveä pois!Hän on tehny min toinen ei tee.Vaan jospa et mieltäsi hillitä voine,Elä häntä enää, jo nyt käskeös toinen".

Kuningaspa jo kaappaa taas pikarinJa sen nakkaa pyörteesen.Sinust' arvoisan heti teen ritarinPikarin tään mulle kun tuot kätehen.Hänen myös saat morsiameksesi vielä,Joka heinpeell' armoa pyytävi miellä".

Sydän poijan toivoen innostui!Tuli säihkysi silmistään. — -Sulo neitonen poskiltaan punastui,Vaan vaipuen vaaleni äkkiään.Pojan tempaa toivo sen saalihin voittaa,Hän kuollaksein eleäksehen koittaa.

Taas kuohuvi hyrsky, se taas palauu,Ylös nousten nyt kohajaa —Sulo neitinen katsoen kallistuu

—Vedet vaahdoton kaikki nyt taas kohoaaAlas pyörrene vie, ylös taas kohouttaaVaan poikoa sieltä ei tuo kadonnutta.

Runebergin

Puutarhahoitajan kirjeet.

(Suomennos.)

Ensimäinen kirje.20 p. kesäkuuta —36.

Vanhan palvelijani kastellessa kukkasarkoja ja harja-tessa matoja hedelmäpuista, minä kauniilla iltasella tar-tun kynään ja piirustan tahtonne ja vuotisen tapani ma-kaan sanan pari terveisiksi meiltä ja puutarhalta. Vieläkerran sanon, mitä ennen olen sanonut, etten ymmärrä,miksi te, herraseni, usein kirjotatte minulle ja pyydättevastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, kos-kee ainoastansa pientä maatilkaa, jota hiellä ja lemmelläolen raatanut, ja kolmea neljää ihmistä, joidenka päivätsen keskellä kuluvat, suurilta vaiheitta ja muutoksitta,joita saattaisi olla hupaisa kuulla. Kuitcnki minä teihinluotan aina siitä asti kun sen vähän ajan olitte luonani,jolloin usein silmistänne näin teidän lempivän kukkaisiani,ja varmaanki mielestäni joku side meitä yhdistää toisiimme.Niin taas alan ujostelematta ja pyydän vaan teitä olemaanpaheksimatta, jos ihastukseni pienimmistäki asioista täälläomassa maailmassani houkuttelee minun pitkiin pnheisinja kyllästyttämään.

Kiitos Jumalan, kahteen kymmeneen vuoteen, tahivuodesta ennen omakseni päästyäni, en ole nähnyt ke-vättä nykyistä kauniimpaa. Huhtikuu tosin oli sateinenja myrskyinen ja toukokuu alkoi kylmillä, että täytyi tai-milavatki peittää sydänpäivällä; mutta sitte muuttui ilmalopulla kuuta, ja ihmetellen katselee, miten kaikki nytmenestyy ja joutuu.

168

Nyt olisi aika meillä käydäksenne, te joka rakastattekevättä ja kaikkea kasvossa olevaa. Nyt viherjöitsevätpuistoni täällä ja kaikki saaret ja rannat järven ympärillä.Tnlpanit ja narsissat ovat jo kaavan kukkineet. Omena-ja pääronapnut vaalitasevat kukista ja kaikkia näitä kier-televät syrenihäkit sinivoina.

—Miksi en suosittelisi sy-

reniä? Ne vievät paljon tilaa, sanotte te, eivätkä kannahedelmiä! Näkyypä, että kesä oli enemmän joatunnl tei-dän täällä käydessänne. Tulkaa nyt, toistapa puhutte.Minä puolestani rakastan syreniä lapsuudestani asti. Nii-den pireys ilahuttaa minua, niiden ihanuus, kukoistus-aikana, viehättää sieluani. Vaan heittäkäämme eri mie-lemme arvoonsa. Lausun ennemmin pari sanaa niistälaitoksista, joita, täällä käyrnisenne jälkeen, olen kyhäillyt,osaksi omain neuvoinne ja suunnitelmienne mukaan. Ha-laa minulla tosin ei paljon ole muutoksiin, multa osaksiolen tahtonut tehdä mieliksenne, osaksi ovat eräät seikat,jotka tuonnemmalla osoitan, pakoittaneet minua tavoistanipoikkeemaan.

Tietkää kun se pienen lystihuoneen suunnitus, jonkateitte kirsikkasaarella, näyttää juuri somaltavalmistettaissa,varsinki Rosan ikkunasta, josta, pitkin vaahteiitanhuaa,sen näkee kohoavan niinkuin ison ulpnkan järvestä. Pi-din teistä pitäroistäni, kuta enemmän työ joutui. Kaunisalku on tehty tilan laajentamiseenkyökkikasvuille,niin ettähedelmäpuitten istuttamiseen olen saattanut ottaa kokoalan aina vanhasta kirsikkamelsästä järveen saakka. Ok-sastuksista on hyvä toivo, kun vaan voin pidätellä madot.Vanha Antti on näinä päivinäsaanut tätä toimitella. Vieläpilkahtelee siellä täällä turmeltuja lehtiä taikka kääriynty-neitä lehtikerppuja, mutta kauhistuksella muistan ne vuo-det, jolloin ihan kukoistuksen ja lihavuuden ajalla hävitystuli ja tnhoi vihannuuden ja loisteen,peitti vaaleaan kuolo-

169

pukuun paljastuneet oksat. liukkaan makasivat puut iha-nimmat päivänsä ja säikähyttivät jähmittyneidenaaveittenlavoin pois koko kesäisen riemun. Vasten mieltänimuis-telen tätä, sillä kaikesta luonnossa ei minusta mikään oleniin kauheata, kuin nähdä elollisten, viattomani olentojenvähitellen riutuvan ja ennen aikaansa kuolevan sen ma-don kaivamisesta, jota he itse tietämättänsä suojelevat jaelättävät. Oi, mitäpä olisi elo rakkaudetta tomuunsa,mitä on kasvu, jos ei se iloisesti ja hilpeästi kanna ka-toovaisia kukkiaan ja lehtiään?

Sitä soreaa leppäistä lehtimajaa, jonka laitoitte ran-nalle, johon asti nyt hedelmäpuita oleu istutellut

—unoh-

din siitä sanoa teille ■— en ole hentonut liikuttaa. Se

seisoo vielä keskellä omena- ja pääronapuita, rakkaanamuistona teistä. Rosa ompelee joskus siellä ja kiitteleekorkean kunnaksen ja kirkon näkyä toiselta puolen järveä.Minäpä tästä paikasta vähemmän pidän sen pahan kivi-karin vuoksi ulkopuolella, ja kalalokkien alinomaisen po-run tähden, jotka ovat tottuneet siellä aina oleskelemaan.Oikein ihmettää, kuinka pieninki melu minua vaivaa. Tul-lee tämä kärsimättömyyteni ehkä siitä, kun asun kokoikäni näitten hiljaisten ja säveäin olennoitten joukossa,joiden kovin melu on hiljainen kuiskutus, tuulen tuuvi-tellessa heidän notkuvia oksiansa ja lehtiänsä.

Tietkääs, herraseni, harmiseikoista, joista emme edesmekään täällä saa olla rauhassa, tapahtui joku päivä ta-kaperin muuan erinomaisen merkillinen. Koko aamun oliselkeää ja jää oli kaunis, vaan ilma erinomaisen palavaja hikinen. Puolipäivän rinnassa alkoi pilviä kokountuaja ukkoinen kuulua. Pian musteni taivas yli kaiken, vettäsatoi rajusti ja salamoita välkkyi tiheään, oikein erino-maisen tiheään. Istuimme juuri ja söimmeaamiaistamme,minä ja Rosa, kun vanha palvelijani astui huoneesen. En

170

milloinkaan unohda hänen kamalaa muotoansa. Oli muka,niinkuin sittemmin sain kuolla, kauvan jäykkämielisestipeitellyt taimilavoja ja, kun sade kävi rajummaksi, hake-nut suojaa muutaman ison pihlajan alla niemellä. Muttamitä suojaa siitä oli semmoista rajuilmaa vastaan? Vanhaolkihattu roikkui kostean rievun tavoin kädessä,sisään tul-lessansa, suvitakki niinkuin kaalinlehtipitkin raajoja, hap-set hajalla ja vettä vuotaenpitkin naamaa, ja tervehdykseksiei muuta kuin vohkasi. Ensi tuokiossa en voinut nauruapidättää, vaan tämä häntä niin vihaksi pisti että kielensäheltisi.

Niin, niin", sanoi hän, helppo on nauraa, vaan nyton loput kädessä1"

Ohoh, miekkoseni", arvelin minä ja pidäiten yksi-totisena, ota vaan yllesi kuivat vaatteet,niin tuletpa taastoimeen."

Ken minusta huolii", lausui hän enemmän närkäs-tyen; nyt on loppu Rosa mamselin, sanon minä, Jumalaminua auttakoon ukko raiskaa! Niin, niin, tuossa hän nytistuu nuorena ja punottaa, mutta lieneepä toista tulevanavuonna."

Mitä ennustusta se on, Antti", sanoin minä ja nou-sin seisaalleni, mikä sinun on?"

Ja nyt puhui hän viimeinki asian. Ukkoinen oli is-kenyt Rosan jalavaan, siihen kauniiseu puuhun, jonka kaimuistatte seisoneen juuri asun-rakennuksen nurkalla va-semmalla kädellä mannerpuolelta tultaessa, oli pirstonutoksat ja murtanut rungon juurelta. Arvannettehan, mitense minulle kävi harmiksi. Siinä oliki jotain erinomaistasiinä puussa. Niin nuori vielä, ja kuitenki niin tuuhea!Runko niin suora ja pitkä, ja latva sitte

—muistatteko

juuri sanoneemme, kuinka luonnikas se oli? Anttia olenkokenut lohduttaa minkä olen voinut. Näyttääki totisesti

171

Rosa häntä enemmän huolestuttavan kuin puu. Rosa itselaskee usein leikkiä hänen kanssansa tästä lystillisesläsäi-käyksestä; mutta ukko pudistaa vielä aina arvelevaisestipäätänsä, kun tästä puheeksi tulee. Paha vaan että onpannut ennustuksellensa niin pitkän ajan, sillä nyt hänpysyy kai aina tulevaan kesään saakka erhetyksessänsä.

Motta vielä yksi paha kohta. Heti en tiedä muutaneuvoa kun muuttaa aidan, joka eroittaa pienen saarek-keeni muusta maailmasta, tuonnemmaksi saaren puolellekannasta, kun valtamaantie, joka nyt kulkee ihan sen vie-ritse mannerpuolella,vaivaa ja häiritsee minua pölyllänsäja alituisella melullansa. En tiedä, vaan minusta tuntuukun matkustavien luku enenisi vuosi vuodelta. Joka aamutäytyy minun tomuttaa ja ruokota aidan läheiset kasvut,ja pitää viipymän tällä paikkaa kauvemmin kuin missäänmuualla puutarhassa. Usein sattuu silloin, että joku tun-tematoin seisattaa hevosensa, nähdessään minut, ja pyytääsisään päästäksensä katselemaan laitelmiani; ja vaikkaminä kernaasti suon jokaiselle sen pienen huvin, jokaniistä lienee, sattuvat toki nämät vieraiset ei harvoinkaansopimattomalla ajalla. Tämä ei kuitenkaan ole, mikä mi-nulle enin on vaivaksi. Paljon enemmän on minulla tus-kaa nähdessäni joitakuita naapureistani, jotka päivittäinjuuri huomeneksella kävelevät tästä ohitse. Olisin luullasaman madon, joka viime vuosina on hedelmäpuita sääs-tänyt, muuttaneen ihmisiin. Herraseni, täällä elelee lahkojumalisia, äänettömiä, kolkkoja olennoita, jotka lukevatvoitoksensa maallisten riemujen hylkäämisen ja ovat pos-kiensa kastehiviällä ja silmänsä tulella maksaneet sen,minkä pitävät ylevämpänä omaisuutenansa. Mikä eroitusluoda silmäni pireistä, ilosista kukistani näihin kalveoihin!Tämmöisistä kohdannoista tulen aina alla päin, raskaallatunnolla, joka pitää minua koko päivän, ja vastentahtoi-

172

sesti lepää ajatuksissani se huoli, jonka minä tuntisin, josolisin yksi näiden ihmiskakkain ylempi veikko ja ne mi-nun hoitoni alla, niinkuin tässä tomukukat ovat puutar-hassani.

Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni lämpimimmillä tervehdyk-sillä Rosalta. Hän käskee kysymään, kuinka kynsilaukat,jotka \iirnein lähetti tyttärellenne, menestyvät ja kasvavat.Syksyksi hän lnpaa joukon toisia laukkoja. Ehkä silloinitse seuraa niitä, jos sen suvaitsette. Hänen on tarvevähän nähdä maailmaa; hän on jo kuudentoista vuotias.Ah, herraseni, teidän täällä käydessänne oli hän ainoas-tansa lapsi; nyt on täysikasvuinen, ja miksikä peljännenilolla sanoa, kuinka kaunis hän on? Mitä olen kuitenkiitse tainnut tehdä hänen sivistykseksensä, minä täällä pö-lyisissä helmoissani, kädet tomusta mustana ja pää täynnähuolta kukistani ja puistani! Äitinsä on aikaa haudassalevännyt, minä olen vaan osannut nähdä hänen kostumis-tansa ja iloita siitä. Itse on hän kasvanut, mittakaan ih-miskäden johdotta, taivas sininen isänä, äitinä kodin tyy-ven kukkamaailma. En tiedä, miksi ajatukseni nyt sem-moisella hartaudella viipyvät hänessä. Ehkä ikävyys enen-tää lempoani häntä kohtaan, sillä nykyjään on hän muu-tama päivä sitle kodista poissa. Hän tulee nyt olemaanyhtä mittaa erään sukulaisen luona, kunnes valmistuuen-simaiseen ehtoolliselle käymiseensä. Kolmen viikon pe-rästä häntä odotan takaisin.

En saata häpeemättä luhea päästä päähän pitkää kir-jettäni, jossa on niin vähän sisältöä. Anteeksi antakaaherraseni vanhalle ystävällenne, hän antaa, mitä on, japuolustelekse sillä, että täyttää teidän oman pyyntönne.Olen aina j. n. e.

Toinen kirje.Elokuun 16 p. —36.

Nähnyt olen heidät, nähnyt tuskalla, ehkä kolkollaaavistukseilaki. Olen nähnyt heidät, ne pimeät hahnautkalpein poskin, puoleksi sammunein silmin. Oi, herra-seni, ukonpilviä on kauvan hiljakseen kulkenut säilysuo-jani vieritse; nyt on heistä heittäynyt ukkoisen nuoli,elämäni parhain onnellisuus on lyöty ja murrettu. Ken-tiesi ikuisesti? — Minä — toivon vielä.

OH aamu. Rosa tuli kotia päivää ennen. Aamu onminun iloni. Päivän kanssa nousin ylös, työkävi ripeästi,ja mielessäni, samate kuin kukissaki, oli vielä aamukaste.Oletteko havainnut, mitä silloin mielessä on, kun sydänmehiläisen tavoin imee mettä joka paikasta?

Muutamat panin-oksat siivottuani, kävin rantaan lep-pämajalle, siellä istui Rosa.

R°s a> kah Rosa!" — Hän nousi seisaalleen ja tekihyvän huomenen. Aivoin häntä jollaki työllä huvittaa.Tule, Rosa", sanoin minä, mennään ja kastellaankuk-kasarat; näyttää tulevan lämmin päivä." Olin samassamennä, vaan huomasin Rosan viivyttelevän. Kääntyes-säni kohtasi silmäni hänen silmänsä. Sanomatoin lempikuvailihe katsannossansa, joka oli synkeä, säikähyttävä,vaivaava, sillä ilo ei sitä nyt sulostanut. Mutta silmäm-me pysyivät kauvan toisissansa, minä katsoin, kauhistuinja olin ääneti. Niin alkoivat hänen silmänsä itkua vas-tustella, ja kyyneleet voittivat ja murtivat salkunsa, ja

174

hän kävi kaulaani ja huokaavan kuulin hänen: nOi, isäni,isäni, knn toki pitää olemanne niin hukassa!"

Minussa vavahteli aavistus, pidätin kumminki itsenija koin olla tyyven. Oletpa kipeä, lapsi hyvä", sanoinhänelle, tule, saatan sinua levolle!"

Mutta Rosa otti askeleen taaksepäin. Kipeä?" lau-sui hän jalolla vaan suruisella äänellä, kipeä olen ollut,terve olen jälleen. Olen samate kuin teki painanut pa-remman eloni tomuun, joka länäpänä välkkyy, huomennakatoaa; elämään olen nyt oppinut sitä eloa, joka ei vai-heista tiedä. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Ju-malata?"

Nyt näin, minkä olin kadottanut, mieleni musteni,minä vihastuin. Lymyite päivältä, madon panema kuk-kainen", sanoin minä, ruttoa sä hengit viattomiin lap-siini ja peloitat aamun enkelit puistosta." Leppyä enehtinyt, kun Rosa totteli ja meni. Mutta sivutse men-nessänsä nain hänen silmin tarttuvan minuun, kuin olisimielinyt temmata minua sydämeensä. Astui harvaan pit-kää käytävää myöten alas ja katosi vaahteriston taakse.Minä notkistin polveni, anoin lastani Jumalalta jälleen jaitkin. Herraseni, rauha tuli takaisin ja tyyven mieli, jaminä noudatin Rosan jälkiä. Päästyäni kammionsa ovellekuulin äänensä. Se oli rukoilijan ääni, vaan hiljainen,ja tuulen henki suhahteli jalavan latvassa huoneen sei-nuksella. Kului hetkinen, tuuli herkeni hengittämästä,kuulin sanoja; ..Hänessä, hänessä on sinulle välikappale;minä olen ainoastansa nainen heikko. Ota häntä ylösvalkeuteesi, jospa vaikka heittäisitki minun takaisinyöhöni."

Sydämeni oli sulaa lemmestä ja huolesta. Avasinoven hiljaa, aivan hiljaa, ja astuin kynnyksestä. Senhavaitsi Rosa, ja tuli vastaani, naurusuin kuin enkeli.

175

01en rukoillut edestäsi, isäni", kuuluivat sanansa, jarukoukseni on kuultu, kun tulet tänne tyköni ja oletleppeä." Minä suljin hänen syliini ja suutelin otsaansa.Mutta en tahtonut meitä sanoilla häiritä, olin vaiti vaanja kävin työhönietsimään lohdutusta.

Puolisen aikaan tapasimme toisemme tavallisuudenura-kaan. Pöydässä ei hiiskuttu sanaakaan aamun seikasta.Karttaa tahdoin ja unhottaa. Kosa haasteli paljon sa-kulaisestansa ja olostansa siellä: millä helleydellä hänhäntä oli kohdellut, kuinka paljon oli oppinut häneltä janiiltä hyviltä ihmisiltä, jotka hänen luonansa oli nähnytja tullut tuntemaan, miten tähdellistä olisi minunki —tässä vaikeni hän ja keskeytti lauseensa. Voi, voi, her-raseni, että niin vähän olen silmäillyt ulos kukkatarhas-tani ja niin vähän oppinut ihmisiä ja maailmaa!Ym-märrättehän kaikki. Pois lähetin kukkaiseni valossa vaa-littavaksi, ja tuleen hän istutettiin. Ei kuitenkaan ko-vuutta; maltoin mieleni, ja Rosan sanat jäivät selittä-mättä. Koko muun ajan oli hän tyyvennecmpi ja nau-rahti joskus, joka muistutti entistä. Mutta kasvojensahelevien vivahduksien seassa näin nyt kuvan, joka vaanharvoin haihtui, kadonnut ei koskaan, vaivan ja kuihtu-misen kuvan, sen varjon tapaisen, joka ensi kerran pi-mentää valkean lemmenkukan lehdellä, eikä edes päivän-kään kimeltäessä ole ilmaisematta kukkimisen loppuansalähenevän.

Jälkeen puolipäivän en Rosaa nähnyt, mutta ikäpuo-leen hänen käsketin alas puutarhaan. Tulikin, otin kä-tensä käteeni, ja yhdessä kävelimme lehtokujia, parhaas-taan ääneti. Olipa aikomukseni puhua, mutta ilta oliylen ihana ja sydämeni ylen täysi. Viimein tulimmerantaan. Vuosi takaperin olin yhdenlaisena iltana sei-sonut Rosan kanssa samalla paikalla. Kaikki oli yhtä

176

kuin silloinki; hän vaan — —matta näinpä nytki sil-

mästänsä ilon vilahtavan, tullessaan pimennoiselta käytä-vältä, knn laaja kirkas järvi rantoineen, saarineen jaaleneva aurinko, ja kullastava taivaan kansi aukenivathänen silmäinsä eteen. Tässäpä", sanoinRosalle,kerr-an minulle teit kysymyksen, joka vieläki minua iloiltaa,vaikka paljon sitte on muuttunut."

Mitä silloin kysyin?" sanoi hän ja silmäili minuakummastellen.„Vähän, aivan vähän; tuskin olikaan se kysymys, olivaan huokaus, oli lyhyt rukous. Sinä levähdit tässä,työskenneltyäsi kaiken päivää kukkien kerällä puutar-hassa. Itse istoin lähellä ja katsoin milloin seutua mil-loin sinuun, sillä silloin olitte yhdennäköisemmät nykyis-tänne, ja se yhdenkaltaisuus teki minun onnelliseksi.Kun joka tuulen vilakka oli levolla, ja järvessä kuvastimaa ja taivas, ja taivas kuvastimen tavalla heijasti maanmonenkarvaiset kukkaiset, ja aarinko valosyliinsä sulkikaiken tämän, niin naurusuin kysyit minulta, kumpi olikauniimpi, maako vai taivas? Se oli sinun taivaallinenja viatoin kysymyksesi, lapseni, ja sen vielämuistan." —Mieleni heltyi, luulin jo kohdanneeni Rosan sydämen;mutta hän kävi käteeni ja sanoi vakaasti:ne olivat sa-nani anessa, isä hyvä, unohda ne herättyäni."

Vielä kerran ratkesin puhumaan ja sanoin:sanoja unenpäissä, Rosa; ylistysvirsihän se

oli, enkelein laulaman tapainen, sillä enkelein jumalan-palvelus on riemu jostaki ihanasta ja totisesta. Sillointaisi tuntosi käsittää ihanuuden vielä, ja totuus oli selväsilmissäsi, sillä se paistoi sinulle Luojan koko maail-masta, ja maa oli sinusta silloin suloinen kuin taivas.Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonkas kadotit ja hyl-käsit?" —

177

Mutta minnn lapseni vastasi minna tällä haikeallaky-symyksellä: Langenneen maanko ihanuuden sijassa, jakatoovan tomun totuuden?" —

Sie!usi rauhan", lisäsin kiivaudetta, sydämesi viat-tornnuden, ja rakkauden lempeätä luontoa hohtaan?"

Marhe", sanoi hän, siitä mikä silloin olin, ja toivoett'en kuitenkaan tule kadotukseen."

Sano", lausuin minä tulistuen, valhekuvitus omanmielesi siittämästä epäjumalasta, joka on sortanut nuo-ruutesi kukoistuksen ja kummituksena osoittaa tulevai-suuttasi haudan hahmussa, epäjumalasta, joka sormel-lansa osoittaa ijankaikkisen kirkasta maailmaa, hänen vi-heriöivää maatansa, hänen leppeätä taivastansa, kaikkeapyhää ja armasta, omia kukkajäscniäsi, sydämesi rauhaaja isäsi harmaita hapenia, ja sanoo uhaten ja kolkosti:katso, tno on mitätöntä kaikki, kiellä, hylkää, kiroo se,jos tahdot omani olla, minun, jolle kaikki, mikä hehkuu,rakastaa, henkii, elää, on kauhistus, ja jonka valtakun-tana on se ikuinen tyhjyys, kussa ei ainoakaan olentoelähytä tomuansa, yksikään voima riemuitse voitosta, heik-kous itke rakkauden armossa." ■

Puheeni oli tulla, sillä totuus syttyi liekiksi sielus-sani, ja lapseni harhaili yön synkeydessä ja oli valkeallasaatettava takaisin.

Oi, armaani, mitä piti minun tehdä? Rosa ilki japyysi laupeuden herraa olemaan kuulematta sanojani. —

Ei ole koskaan minun niin vaikea ollut saada voittoaitsestäni, kuin silloin oli. Rakkaus oli apunani ja voittooli minnn. Masensin vihani

—en vihaani — tuskani,

ja totuuden kirkkaus tuli rauhallisesti sielohuni jälleen.Sen puun juurella, jonka siimeksessä seisoimme, kas-

voi viatonna ihana, heikko, valkea lemmen-kukka, hiljankasvinhuoneesta ulos tuotu, raittiin kesälämpimen vaalit-

178

tavaksi, ja elinkauden vapaasti kukoistaaksensa. Yhdenpäivän oli kukka kaunoinen vasta katsellut kuorestansa,ja muodollansa kantoi vielä sitä hohdetta, joka näyttääolevan epätiedossa, kuuluneeko maahan vai taivaasen, jajoka tekee, että silmän on mahdotoin eroittaa,missä lehtiloppuu, ja missä väri, koste, ilma, päivä alkaa. Sen uh-rasin lapseni tähden, tempasin ylös mullasta ja siimek-sestä, puhalsin tomun sen juuresta ja panin puun ok-salle, hennon kupunsa vasten auringon seisahtumattomiasäteitä. Otin Rosaa kädestä, kävelimme ääneti puistoaja palasimme entiselle sijallemme.

Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli ihana loisteiholtansa, jalehdet olivat kuolleinapäivänvalossa. Katso",sanoin Rosalle, äsken kasvoi tuo kukka matalana, ja juu-rensa oli maassa, ja varjo peitti hänen elämänsä, ja to-munsa oli tomussa. Mutta eikö' hänen olentonsa silloinollut enemmän taivahinen kuin nyt, ja eiköhän silloinollnt iloni, murheeni nyt? Oisiko nyt omin valloin tem-mainuut siitä paikasta, mihin lempeni hänen sai, ja oi-siko, heti puhdistuaksensa sulaksi kirkkaudeksi, erkaunuttomusta ja kohoiunut auringon tuleen, rakastaisinkohäntäsiitä? Enköpä sanoisi: kuole, kukkainen typerä, sillä sitenet elää voi!"

Kuolla", sanoi Rosa naurahtaen, onkos kuolemi-sessa pahuutta?"

Kuolema", sanoin hänelle, ..on syntyminen elämään,kuolema on myös syntyminen hävitykseen. Ah,.Rosaseni,kuolla niinkuin tämä kukka eilen kuoli kuori-elonkuole-man, tänään avataksensa hopeanvalkeatakehäänsä, se onkuolla eloksi runsaammassa ihanuudessa ja iloksi valoi-semmassa maailmassa. Senlaisen kuolon kuoli lemmen-kukka, murtaessaan kätkönsä, ja hän ei sitä sen vuoksikuollut, kun olisi ollut lakastunut kuoressaan, vaan sen

179

tähden, että oli pimeässä kodissansa terveenä ja uskolli-sena hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto ne näki valmiiksikohtaamaan päivää. Niin se kuolee, joka kuolee elääk-sensä. Hän ei hätäile ulos kuorestansa, vaan täyttää senkauneudella ja elolla, ja sitte ei hän varista lehtiänsä,vaan levittää ne iloon ja valkeuteen.;'

Näin puhuin. Hetki kului äänettä. Kaikki oli hil-jaa, juhlallisena, odottavana. Minulla oli toivo. — Onhirmuista, herraseiii, ja minua kauhistuttaa sitä sanoa.Lapseni rukoili ja manasi minun isän-sydäntäni viettele-mästä hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.

Päiviä, viikkoja on kulunut siitä kun tämä tapahtui.Rosa kuihtuu. Selvenemistänsä selvenee minusta se oppi;jonka myrkkyä hän on imenyt, tämä helläin sydäntenmurhaava harhaus, hyljätä hiljaisuuden rauha ja sydellepolttaa itsensä, ollaksensa kykenemättömät tykyttämäänheikkoudessa. Eiköstä kaikki kauneus kirkastu ja eläheikkoudessa ja tomussa, niinkuin aurinkoki elää tuhan-sin hohtein kasvujen katoovassa suvussa? Miksi siis hä-vittää asnntoa, kussa ihanuus saattaa elää loistossa jarauhassa? Kuolemattomuudenpa elämää he etsivätki, jamaallista elämäänsä he sanovat kuolemaksi. Ah, herra>-seni, koska olette odotellut sen kasvun kukkimista, jokasiemenessänsä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuden!Senkö vuoksi, että maa on niin synkeä ja elo täällä mi-tätöin? Ei, ei, sen vuoksi odotan minä taivaallista maa-ilmaa, ylevämpää eloa, kun tämä maa onniin ihana, tämäelämä, kaikkine huolineen, niin pyhä ja niin suloinen.

Lopetan nyt. Mitä saatan toivoa lapselleni? Onkoteillä neuvoa antaa, niin älkää viipykö. Syksyn tulevan,ja hedelmäin kypsyvän, olon sivumennen havainnut. Lä-hettäkää minulle jokin kirja, jossa rauhalla on mietittyhiukkainenki elämän ihmeellisyydestä. Hyvästi.

Kolmas kirje.Kesäk. 20 p. —37.

Herraseni, tässä lähetän teille päiväkirjan, jota olenkirjottamit Rosan sairastaessa. Näistä muutamista muis-toonpanoistani tainnetle arvata ne seikat, jotka ovat tapah-tuneet, ja joita en uudelleen saata kertoa.

,.— —Tammikuunlpäivänä —

37. Oi väärää, so-keata oppia, hyljätä viattomuuden maallista iloa! Mi-täpä on tämä ilo muuta kuin sen taivaallisuuden nau-tintoa, joka kaikessa vallitsee? Myrkkyä! Milloin imeepimehiläinen myrkkyä! —

Anna silmääni valoa, taitaakseni katsella ihmiskuntaa,niinkuin silmäilen jonkun kasvoja, ja näytä minulle niissäyksiki paikka, jota ei viattomuuden mahti voita ja jokaci enennä sen eläväistä suloa. Oi, te jalauden puhuvatkuvat, valonenne ja pimentonenne, oi ylenkatsotut kuk-kani, teistä toki olen oppinut, elämän luovan ihanuut-tansa pimeydestä ja valkeudesta. —,Täydellisyys. Turhaanpa sanotaan: täydellisyys on

pysyvä. Täydellisyyttä on ajan jokaisessa hetkessä, jatähän täydellisyyteen kuuluu itse se puuttuvainen silmäki,joka sitä ei näe.

Helmik. 7p. — Sydänyö. Rosa valvoo. Valkeallahangella näen valon paistavan akkunastansa. Olen itsekisytyttänyt lamppuni unen puutteessa. Ah te säteet han-gella, jotka todistatte siitä valon lähteestä, josta on syn-tynne, teissä olen yöllä mielinyt nähdä kuvaelmia ihmis-kunnasta, Jumalan pyhästä valovirrasta. Rosa, eksynyt

181

lapseni, elä soimaa sadetta siitä, ett'on mennyt niin kau-vas valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä edcmmä seehtii, sitä kirkkaampaa syntyä se osoittaa. Paistakaammetäällä rakkaudesta ja uskosta, niin yöympärillämme onpäiväksi muuttuva, elkäämme vavisten heittäykö takaisinlähteesemme, se on sen säteiden kieltoa, se on sen va-lon kieltämistä.

Helmik. 17 p. — Ensimäinen kevätpäivä. Aurinkoanastaa valtansa jälleen. Ilma huokuu sulaa elävyyttä,se on herännyt pimeästä talvi-unestansaja maaki herääpiheti. Rosa on lähtenyt huoneestansa ensi kerran isoonaikaan. On istunut hetkisen portahilla, kuullut varpusenvisertävän ja nähnyt kimeltäväin pisarten herahtelevankatolta. Silmänsä näin loistavan, kuulin hänen syvältäjanoten henkeänsä vetävän, luulenpa hänen tuokion etsi-neen Jumalaa huomenriemuisessaki maailmassansa. Ahitse riemu, joka nostattaa muiden mielen pilviä kohti, onhänestä ylen raskas, pienin ryyppäys luonnon terveys-maljasta sulattaa hänen olentonsa. Väsyneenä, milteivaipuneena saatettiin hän jälleen huoneesensa. Millainenloppu kaikesta tästä?

Huhtik. 17 p.—

Kukkia jo! Kirsikukkia on lasissaRosan pöydällä. Ihmeellistä, mitä enemmän itse kuih-tuu, sitä paremmin näyttää hän taas rupeevan rakasta-maan pireyltä ja eloisuutta. Eron aikako lähestynee jatehnee hyljätyt armaiksi jälleen?

Huhtik. 25 p. — Selkä on auvennut, jää on poissa.Päivän laskussa näkyi kurkiparvi välkkyvän järvellä. Heovat jo kohottaneet lentimensä ja muuttaneet. Mikä iha-ninta on, se ei ole jokapäiväinen vieraamme, se on mat-kamies, joka vaan käypi katsomassa.

Toukok. lp.— Hän tahtoo täältä, tahtoo eritä. Mi-täpä etsii? Mihinpä pakenee? Maan alla, pilvien takana,

182

ylempänä rnaailmain maailmoja, mitä siellä löytää munta,kuin minkä täällä on hyljännyt: luoman jaJumalan? Oli-siko minulla keinollinen mahti, istusin tautivuoteenääressäja kuvaisin kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hä-nelle maan juhlaloistossaan, panisin vuoden vaihtelevatajat kiertelemään kauniina silmäcnsä ohi, johdattaisinmie-lensäkavileltaviksi lapsuutensa,nuoruutensa,miehuus-ikänsäriemut, kaikki kohtaamansa lemmen silmäilykset, kaikkine voitot, jotka on nähnyt hyvän voittavan, ja tekisinniinympärinsä kesämaailman sanoista. Siinä hän nukkuisi,niinkuin pilvettömänäkesäiltananukutaan, iloisena olleestapäivästä ja odottaen auringon ja ilon koittoa aamulla.

Toukok. 28 p.—

Tulla tänne, pyrkiä hänen vuoteensaääreen, lohduttamaan! Pois, pois, mustat aaveet, lohdu-tuksenne tunnen! — Mikä on jalointa, tosinta, pyhintä,sepä välikappaleena viettelijän kädessä. Ei pahalla, vaanparhaalla kahleitaan sydän. Kuvaan yhden niistä teistä;tuhansia ovat. Majassa pyörii vanhempain ja siskostenseassa viatoin tyttö, ja muistaa iloisissa vaivoissaan ainoas-tansa heidät. Siitä välttyy sitte päivä ja ilta tulee, jahiljaiselle tienoolle nousee tähtiä loistavia. Uusi maailma,täynnänsä hartautta ja rauhaa, kypsyypi ulkona. Tuossalähenee viettelijä.

—Tule viatoin, sanelee hän, ett'et hau-

tauisi pienten huoltesi tomuun, vaan oppisit elämään yle-vämpää eloa.

—Ja hän menee myötä, ja majasta ulos tul-

lessansa kuu kohoaa vuorten takaa ja kaunistaa hänenseutunsa kaksi vertaa. Tuntonsa taipuvat, sydämensä rie-mastuu. — Katso, sanoo taluttaja, eikö tämä ansaitse sil-mäystä? — Hän näkee hänen puhuvan totta. Tuopa sitteteroittaa äänensä ja nuhtelee entisestä tylyydestä, että onmaannut hartautensa, ett'ei ole useasti etsinyt hetkeä, ja-loa kuin nykyinen. Tyttö säikähtyy, sillä sydän on täynnäihastusta, ja hän näkee, minkä on hyljännyt. — Ja elo, jo-

183

tas elät, kuiskaa viettelijä, ja ne tunnot, jotka sinussaliikkuvat, keilläpä osaa semmoisista? Ylennä silmääsi jakatso, josko tuhansista olennoistaympärillämme ainoakaannostattaa itsensä jokapäiväisestä elämästään, elääksensäkuin me. Näetkö ainoatakaan rinnallamme?

—Jahänkat-

selee, ketään ei näe. Silloin häneltä mustenee maa, jaihmiskunta on hänestä aaltoileva meri sielutoin, ja hännojaakse viettelijän rinnoille ja sanoo: me seisommo kal-liolla merellisellä, elä luovu minusta, sinutta olen yksin!

" Mieletöin! miksi et sanonut: niin, pyhä on jaihanaminulle avaamasi maailma, mntta onpa majaniki pyhämaailma, siskosteni silmät ovat myös kirkkaat, suloisettähdet, ja vanhempaini sylissä elän runsaudessa kuin tääl-läki; opeta minua rakastamaan, eläkä hylkimään!

Kesäk. 1 p.—

Koko päivän vaan äidistänsä! Heh-kuvin silmin, kuulaana, melkeen kirkastuneena ainoastaanäidistänsä! Olipa vaan lapsi, vakahainen lapsi, kadottaes-sansa äiti armaansa, ja muistaa kuitenki kaikki. Eiköhän ollut semmoinen? Eikös rauhallisena ja vakaana kä-vellyt kukkaistesi keskellä, hoitanut niitä, hoitanut sinuaja minua?" Kysymys kysymyksen perään! Ah, rakkaudellamuistelee äitiänsä, ja iloitsee elettyänsä,niinkuin eli. Onpapelastettu! Voinko uskoa hänen — — Minua käsketäänluoksensa.

— —Kärsiväisyyttä, maittavuutta, toivoa! Kohtaammehan

jälleen toisemme!

Täkäläisen tilan näette tästä ilmoituksesta, jota pyy-dän teitä hyväntahtoisesti panettamaan johonki sanoma-lehteen.

Hän lepää nyt järven toisella puolella. Kirkas selkä,joka ennen oli ihastukseni, on nyt musta, kolkko hauta,jonka yli harvoin hirviän luoda silmäystäkään.

184

Päivät ovat hitaita ja munttelelitainaUomia. Hämärääsaan odotella melkeen sydänyöstä sydänyöhön,se on vuo-den ajan syy, ja hämärän ei aina ole uni mukana.

Vuoden päivät olen yhä enemmän havainnut vanhe-nevani, ja vuosien kanssa vähenevät voimat, herraseni,voimain kanssa mielilaata, niin on luonnon tapa.

Vanha palvelijani ijästyy niinkuin minäki. Joku päivätakaperin menin puutarhaan. Hän kasteli kukkasarkaa,mutta huolimattomasti, äkäisesti, että loukkailiki kukatvesikannulla. Nuhtelin siitä. He niin," sanoi hän, kelleniitä hoidamme?" Ukko kääntyi katkeraan itkuun, minäjätin hänen ja läksin pois.

Tunnetteko ketään hyvää, turvatointa tyttöä seitsen-toista vuotiasta, joka mielisi isää saada? Yhtäläisyys!Nuoruudessa ovat ihmiset toinen toisensa kaltaisia, toisellatytöllä on aina jotakin loisen sielusta.

Antakaa anteeksi, herraseni, ett' on niinlyhyt kirjeeni..Minun on kovin vaikea pitää ajatuksiani koossa. — Vieläkerran: hellän sydämenne tähden lähetän päiväkirjani, jo-hon olen pannut yhtä ja toista viime ajoin. Sen takaisinsaapuessa odotan mielellistäkirjettä. Hyvästi!

Suomennoksia

Runeberg'in Runoelmista.

187

Kuoleva Sotilas.

Jo veri-päivä päätynytOil Lemun rannalla,Ja lyötyin huoku viihtynytJo kuolo-kentalla;Merellä, maalla pimeni,Yö haudan tyyneen hiljeni.

Reunalla aallon pimiän,Mi näki metelin,Suursaaren aioilt äkiänHavaitsi soturin;Hän istu, käsi otsallaan,Oil juosnut veri povestaan.

Hyvästiäns ei lausuaHän tainnut tutulle,Isäins' ei ollut seutua,Min vnoti verelle;Kotins' oil Wolgan rannallaHän täällä vihan alalla.

Silmänsä, vaikka sammuvanLoi välist' ylös hän,

188

Sannalla saman lakean,LähoHä urou tän,Mies nouri makas kuoltunut,Hänt' ukko katsel' uupunut.

Kun kuula viuhui, sota soi,Kun vert' oil povissaan,Vihansa vastakkain he toiKalpaansa koittamaan;Nyt vanh' ei riitaa hakenut,Nuorenki miel' oil masennut.

Mut yö se yhä etenee,Ja soutu ktiullahaan,Kuu pilven raost' anteleeSeudulle kuumettaan;Jo saapuu venhe rannallen,Siin' impi yksin soudellen.

Hän kuolon käypi jälkiäKuin haamu rauhatoin,Käy vaiti ruumis-riviä,Vaan itku-karpaloin;On kulku kumma nkosta,Hän havahtavi horrosta.

Vaan heltyin hetki helkekäänMink' impi eteni,Ja miettivämpi entistäänNäkönsä lieveni;Kai aave iski mieiehen,Hän tios', kut'etsi neitonen.

189

Se ootti; impi läheniKun sanan saanna ois,Niin vakaan, vait, niin äänetiKnn häntä henki tois;Hän tuil ja näki edessäänJo ruotsalaisen pitkänään.

Jo näki, huusi nimenkin,Vastett' ei kuulunut —Jo varsin vaipui sylihin

—Se hänt' ei sulkenut;Kylm' oli rinta rikkunut,Ja kaikk' oil vaiti, riutunut

Nyt kyynel — sanoo runotarJnoks' ukon poskelle;Hän sanan sanoi — IlmatarSen korjas tuulelle;Nyt nousi hän, käy' askelenJa näänty neidon etehen.

Mi miel' oil suru-näkönsä,Sanainsa salaisten?Tuo kyynel hellän silmänsä —Ken selittävi sen?Hän kun käy' immen etelienJa kuoli

— mi tuil mielehen?

Tunnollenkohan lepoaViel' ano äänensä?Rnkoillakohan rauhoaViel' oli mielensä?

190

Vain osoako ihmisenHiin itki ilkeen, vaivaisen?

Hiin vihan inaalt' oil lähtenyt,Sen kalpaa kantaen;Vaan, veikko, vihas heitä nyt,Käy käteen leppyen,Ah! eloon kosto katsovi,Sen himot kuolo katkovi.

191

Poika ja Lähde.

Lähtehelle vihoin virkki poika:Lähde, niityn silmä, lemmen lähde!Tuhannesli muotoons' armahaniSini-povessas on silmäiliynnä,Vaan sa sen et sulo-kuvaa vaali,Säilytä et muotoo impyeni.Hän kun poistua, pois on kuvansakin,Ja ma etsin suotta sitä sitten.Ilankaisenko sua, lemmon lähde,Sekoanko, kaivanko sun kuiviin,Talloanko kauniit kukka-reunas?

Lähde taasen rukoili ja lausui:Poika, miksi rankaisisit mua,Anitoin sekaisit ja loisit kuiviin.Tallaisit mun kauniit kukka-reunain?Minä veen on vieno tytär vainen,Lämmint' ei oo veri-suonta inulla,Lempee mull' ei muille, muill' ei mulle;Pahempipa kun ei sun povessas,Oman poves lämpö-lähtehessäKultas kuva viikompahan viivy,Kuin hän kukitan' ompi silmäis eessä.

192

i

Yhtyminen.

Impi kesä-iltan' istuiKuvaans' ihaellen veessä:..Kaspa, ah! kuin oon ma kaunis!Vaan mit' onpi siitä mulle;Nuorukainen, lemmittyniNää ei mna eikä kuule!Ruusu, vieressäin ka kukit,Puna ota huuiiltani!Ilman purpurainen pilvi,Purpur' ota poskiltani!Tähti kalpee pilven päällä,Kirkkaus sa silmäin ota!Loput ota sa, o hauta!"

Tänp' on kuullut kulta kilttiLähimmästä lehdiköstä,Ja hän tytön tykö rientää,Hän tuo etsitty, tuo löytty.Vaan hän suuta sille suikkas:Ruusu vei nyt hnulen punan!"Ja hän posken liitti poskeen:..Posken purpuran vei pilvi!"Ja hän tytönkatso silmään:..Silmän kirkkaun vei tähti!"Ja hän syliin tytön sulki:Loput hauta vei nyt viinien,"Sill', o! tyttö, tää on hauta,Knst' ei kukaan poies pääse."

193

Lähtehellä.

Ma kalson, lähde, rcunallais,Kuin pilvet kulkevat;Kun taika jokin johdatlais,Ne veessäs vaihtuvat.

Tuil tuossa pilvi puna-suaKuin ruusu tupessaan;Hyvästi, ah! se poiestuu;Ei pyörrä polvenaan.

Kas, tuossa toinen selkeemrainJo eessäin loistelee;Ahl rientäin vielä vireeniminPois sekin pakenee.

Jo loinen taas; se jämiä,Ei käy se joutuhun;Vaan, lähde, tää on'pimiä,Se pimentävi sun.

Mä mietin, kun sun näin mä nään,Mun mielläin muuttuvaa;Kuin monta kuHa-pilveäänSilt' yhä katoaa;

Kuin moni pilvi pimiäLoi yön sen poveheen,Ja tulless', ah! oil' viriä.Vaan meni verkalleen.

194

Mut mennessään kun tullessainNuo tyynni tunsin mä;Ne pelkät pilvet olit vainMun mielein peilissä.

Ja peilin varjo, valoisuusNiin niist' on rippuva! —O! lähde, kosk' on lepoisuusAalloissas asuva?!

195

Soturi-vanhus.

Nousi vanhus vankka loukostansa,Missoil maannut pimennossa pirtin,Ikä, ennen raskas hartioilla.Kevenneeksi näytti nyt. Hän seisoiMittavana, paljon muuttununna,Varsi suora kuni sotamiehen.

—Ruoti-vaivaiseksi vanhoillansa

ii

Utaunut oli uljas ukko,Muiston' oli halla muinosistaTappeluista —

arvet ainoasti.Koditoinna kauan käveltyä,Matkattua viikon, pääty viimenTiensä Röikön tölliin Alavuuteen.

Niinkuin horroksista herännynnäPyslyälle hän nyt pyrähtihcn,Ryhtyi arkipuvun riisuntahanKulunehen, mutta päälleen pukiPyhä-vaattehensa ukko vanhat,Hopee-hapset korjas korvain taakse.Valmis lähtöönpirtist' oli tuossaSoturimme, arvosana asuinKeltasinisessä puvussansa,Hattu vaski-päärmehinen päässä,Laen koskeen, pyöreen partahalla.

196

Kuolon vaka tyyni katsannossa,Kädessänsä sauva käypäläisen.

Llkon' armas paisloi aurinkoinen,Kauan pilviin piiltyänsä, taasen;Elokaun oil päivä seitsentoistasSelvä, sulo, kesä-heltehinen;Kentän, järven pintaa puhalteliKevein löyhäyksin vieno tuuli,Millin piti vanhan sotamiehen?Mihin säällä Sulosella tällä?Minne ohjas nkko askeleitaan?Minne meni tällä kertaa tiensä?Tokko kolkoks' oli käynyt, koto ,Ahtahaksi loukoss' asuntonsa?Ja nuo pyhiivaattehensa vanhatMiks' oil päällens' ukko pukenunna?Kirkkohonko käkes hän nyt käydä,Templihinkö Herran piti malka?Kuulunut ei soitantoa sieltä,Kaikumist' ei kimeen kirkonkellon;Kiinni oli kivimuurin portti,Kiinni kirkko, väestäkin tyhjä,Ja mit' oiskaan tänäpänä ollutHuonehessa tekemistä Herran;Seitsentoislas päivä elokuutaSunnuntai ei tänä vuonna ollut.

Vaanpa niinkin vanhan mielest' oliParhaillansa kiihkun':kirkonmeno,Kirkon sisäss' ei se^tosin ollut,Lähistöllä toki likimmällä;Sillä siinä seuduin kunnahalla.

197

Kankaalt' asti järven partalialleSoti juuri Suomen sotajoukkoEdest' isänmaan ja kuninkaansa.

Elokuun oil päivä eeitsentoistasSelvä, sulo, kesäheltehinen,Ja se sotnr, vanhukselle oliJuhlapäivä, jalo, kaunis, suuri.Hänpä suoraan kävi kukkulalle,Minn oil pystytetty Suomen sotalippuTahtoi tänään Adlercreuts'in nähdäJumalata julki palvelevan.Miekkain kitinätä teki mieliUkon vanhan vielä kerran kuulla,Kuulla kannnnien laulantoa,Säveleitä tuiki tunnetuita,Juohutella muistiin muinosia,Noita nuoruutensa urotöitä,Katsastella, kuin trio nuori sukuKiistat kesti veritantereella.

Näin on ukon mieltä selitetty,Elikäp' oikeahan osattukin;Tuumiansa tok' ei nähnyt kukaan,Kävelynsä, sen vaannähdä saatti.Vakavia astuin askeleitaHänen näki yhä etenevän,Kunnes kirkon kunnahalle pääsi,Missä sodan rajuin liekki riehui,Varteen tien hän siinä sioittihen,Oppimahan istaht' ottelua,Silmäns' iski siitä Snomalaisiin,Wenäläisiin samon, vuorotellen.

198

Missi» vainen raivos vastatustenJoukkoin viha, vanhan silmä viipyi,Kuultip' usein kuni kirkastettaMuoto ukon ani mieltynehen.

Vihaisina vihisivät kuulatSokeoina yhä ympärillään,Viljoin kaatui kuolon jalo toukoLikell' uron utelevan siinä,Hänpä tok' ei tuosta liikahtanna.Mielens' yht' oil iloinen ja tyyni;Ja nuo kuulat kaikki ohi kuljit,Ukkoon yksikään ei kajonnutina,Vaihdellen yhtä yhtenänsä.Mukaan onnen oikullisen aina,Saarti häntä parvi sotilaita,Päälle-käypä tahi pakeneva.Vaan kuin kävivätkin sodan vaiheet,Rikkonut ei ukon rauhaa kukaan,Kunnioittani kulki ohitsensa,Suomalainen, samoin Wenäläinen.

Mutta ehtoo ehti; aurinkoinenLännen veräjillä väjyin seisoi,Silloin miehuus Suomen sotilastenHeille voiton tuotti vihdoin viinen.Silloin sorretuksi näkyi vastus,Vihollinen poies pakenevan,Ja tuon urheen ukon ympärilläKaikki taas oil tyyntä turvallista.Koska sitten joukko jälkimäinenKunnaan kukkulalta töytäis alas,Ja se sotilasta sivuutleli,

199

Kookas kohos tämä seisaallensa,Väkäisellä virkkui lausehella:

Nuoret, urheet, somat Snomen poiat,Onko joukossanne, kuka kuulisHarmaahapsen sanaa sotilahan?Kiitos snuri — se on lausehensa

—Teille päivän kunniasta tämän?Ilmoiss' ikänäns' ei oo hän nähnytTappelua tätä loistavampaa.Jumalalle kiitos, kunnioitus!Vielä viepi voitot Suomen kansa,Isäin henki viel' on liereillänsä,Vielä miehi' ompi maalla meidän."

200

Kirkko.

Vaikeet vaiheet, koetukset kovatOiva tilalt' olit OnnelaisenSyvään sysännehel köyhyytehen.Min kov' onni säästi, sen vei aika.Talvee viisi kahdeksat!' oil tuonut,Päähän lumen, jot' ei sulaa suvi.Yks vaan halla kaikest' oil, mi rmiinenIlons' oli, yks vaan, luja lnottoJumalaan, ku onnens' ohjann' oli;Ja hiin oven loukossa nyt asuiToisen taloss' ylenkatsottuna,Armo-leipää syödenpitäjäänsä.

Multa Juhannuksen juhla koitti,Väki heräsi ja vanhat, nuoretJuhla-pukuun pakenivat, kaikkiHerran huoneesen nyt rientelivät.Sama halu heräs ukoiienkinJa hän baluns' isäunällen liaasti:Veli armas, suoppa seuraan suaTempliin tänään, koko kevät-kaudenKivun tuskiss' ooti ma taistellunnaSopessani; vuotta puoli sitten,Jumalan kun sanaa kuullut olen."

Järveen viittas isäntä. Se vieläVahvan sumu-vaipan vallass' oli,

201

Saart' ei näkyviss', ei vett', ei rantaawOotko itse osoava, lähde,"Sanoi hän, muut venein eivät mene;Vaan on matka pitkii maata myöten,Eik' oo varsoja sun varaksesi."

Kovan kuultoansa lauseen läksiVaiti vanhus rantaan, veneen työnsiVesille ja soudun sumuss' alko...Joka kalain retket veessä johtaa,Lintuin ilmass', että ennättävätKunne kutsuu lakinsa, Hän suopiMinun myöskin templinsä nyt löytää."

Aika kului, vettä vaan ja usmaaNäki ukko, uralt' eksynynnä.Voima oi! jo vaipumassa, soutuTyöläämpi ja hervotoin jo käsi.Aamu-tyynessä kun selän yliKorviins' ensi kerran soitto kaikui,Hiljaist' oil se huminaa ja vienoo.Ja hän kaukan' oivals' olevansaKirkosta, jo kotoo kauempana.Kaikui toiste, kaikui kolmannestiSoitto, vaanpa kaukaa sekin.Ja hän silmäns' iski taivahalle,Katsoi ylös pilvihin, kuin kysyin,Voimaa vailla, neuvoa ja toivoo.

Vaan samassa vene, verkan kulkein,Päätyi paadellen, ja himiästiPaaden yli sumun suusta siintiSilmiin tanner, lepoo tarjoava.

202

Rannall' astui ukko, uteleva,Tunsi paikan, tunsi tyynni saaren,Miss' oil nuorna monet kerrat käynyt,Ja hän kalliollen istui, syväänMiettien, ja kolkkoo oil nyt kaikki,Pimee mieli, pimee maa ja taivas.

Matta yhteen-soitto kaiku.— Oilko

Korkeimman turvissa nyt vanhus? —Hiin kun taivolle loi loivotoinnaSiimat, sini-juova selvä näkyiPihein rakoloista, valon aave.Kirkossa nyt veisuu afettamanPiti; saarell' autiolla samanEnsi-kerran luuli henkee vetiLehtein lomissa, ja kiuru kiiti,Valon herättiimä, ylös ilmaan.Luonnon horto pian haihtui. SävelSäveltä nyt seuras, ääntä lisäsMakein, laaksoin linnut. Riemu raikuiSumuiss' ilman, raikui rannan puissaUkon ympärillä, ja hän laulunViehäyksessä huolet poies heittiJa sai sanat säveleille. KesänVirsi ihana Jo joutuu armasAika"' liiljasena hyrinänäHuulilt' ukon hartahasti sointui.

Ja jo joutunn' oli armas aika.Suvee, josta lauloi, muuri mikäänHäneltä ei sulkennnna. SuloKukka-kenttä ecssä oil ja lintuinLiverrykset kouli hän; ja Kristus,

203

Kuta Saaronin kukaksi kutsui,Laakson lemmityksi viherjäisen,Tuli kukkana ja lempen', aivanNiinkuin rukoillut hän oli, mieltäänJoka löjbäyksessä lämmittäen.

Kun hän virren päätti, sekehessäOil jo taivas, alhalla vain asuiSumu vielä. Silloin päivyt nousiIdän pilvi-vuotehelta, valainSädet-virran usmiin maan ja veden.Vaikeni nyt ilma, ja sen parvetLepoo etsit, jok' olento näyttiKatsella vain tahtovan, ei laulaa;Myöskin vanhus silmillänsä seurasHartaulla, vaiti valon teitä. —Sumeaa mi äsken oil, se seestyiTuossa tuokiossa. Niemi niemenPerään nsmast' ui nyt ylös, saariSaaren viereen syntyi; mailina täynnäKauneutta kasvoi hiljallehenVarjon tyhjyydestä, rajautuiVärin sai ja kirkkauden.

MennytAikoja jo aamu-hetki oli,

Kuinpa vanhus, kirkas katsannolta,Otsa pilvetöinnä, liikutettuMielessään ja kiitollinen nousiPaikaltaan ja palas venehelle.Mutta hyvästiksi loi hän vieläSilmäyksen rannalle. Nyt HerranRauha teille", lausuvan hän kuului,

204

Linnnt kaikki, veikot, siskot nuoret,Herran seurakunta, jotka kanssainKirkoss' yhdess' tänä-pän' oletteHänen kunniaansa veisannehet.Ja nyt kiitos sulle, kirkas päivyt,Tulkki opin taivahisen, jokaSaarnan meille pidit, sydämmemmeTaivuttelit Hänen hyvyyttänsäTuntemaan ja silmin näkemähän."