Sosiaalityön kodit ja kodit sosiaalityössä...kodista tehdään sellainen, että siellä on hyvä asua ja tarvittava apu ja hoiva tuodaan kotiin. Useimmat ikääntyneet ihmiset haluavat

Talentia-lehti

Sosiaalityön

tutkimuksen seura

2018

Sosiaalityön kodit ja kodit sosiaalityössä

Johanna Ranta, Jenni-Mari Räsänen & Kirsi Günther (toim.)

3

Talentia-lehti | Sosiaalityön tutkimuksen seura

ISSN 1797-8610 Julkaisija: Talentia ry/ Talentia-lehti ja Sosiaalityön

tutkimuksen seura 2018 talentia.e-julkaisu.com/julkaisut/

sosiaalityontutkimuksenseura.fi Tuottaja: Helena Jaakkola Ulkoasu:

Kinestasis Oy / Veikko Anttila

3 Lukijalle: Moniulotteinen koti sosiaalityön

tutkimuksessa ja käytännöissä

Johanna Ranta, Jenni-Mari Räsänen, Kirsi Günther ja Kirsi Juhila

7 Ikääntyneet ihmiset, koti ja hoivan tarpeet: sosiaalisia

kysymyksiä, teknologisia vastauksia

Lina Van Aerschot

19 Miten konteksti määrittää tuen tarjoamista

tukiperhetoiminnassa?

Tiina Lehto-Lundén ja Anu-Riina Svenlin

28 Lasten monipaikkainen asuminen haastaa sosiaalityön

Hannele Forsberg ja Aino Ritala-Koskinen

38 Yhteisösosiaalityön mallinnus TEKO – Tehostetun

kotoutumisen hankkeessa

Tuula Kostiainen ja Anna Metteri

50 Pakolaisnaisten kokemuksia pakolaisuudesta,

naiseudesta ja kotoutumisesta

Tanja-Maria Tauro

61 Sosiaalityö kodin rakentamistyönä yhteiskunnan

marginaaleissa

Riitta Granfelt

73 Kotiteatteriprojekti esittää: Hahmotelmia kodiksi

Saara Jäntti ja työryhmä

85 Ympä ristön ja kestävän kehityksen huomioiva

sosiaalityö

Taija Nöjd

Lukijalle

Moniulotteinen koti sosiaalityön tutkimuksessa ja käytännöissä

Teemaa Sosiaalityön kodit ja kodit sosiaalityössä kantaneet

Sosiaalityön tutkimuksen päivät järjestettiin 15.–

16.2.2018 Tampereen yliopiston sosiaalityön tutkinto-

ohjelman ja Sosiaalityön tutkimuksen seuran yhteis-

työnä. Tämänvuotisen Tutkiva sosiaalityö -julkai-

sun tekstit on kirjoitettu Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018

pidettyjen keynote- ja työryhmäesitysten pohjalta1.

Päivien esitykset osoittivat, kuinka monin eri tavoin kodit

ovat läsnä sosiaalityössä. Koti voidaan nähdä sekä konkreetti-

sena paikkana että metaforisena käsitteenä. Sosiaalityöntekijät

ovat perinteisesti jalkautuneet asiakkaiden koteihin, ja digitali-

saation myötä sosiaalityö näkyy lisääntyvästi kodeissa sähköisinä

palveluina, internet-välitteisinä kohtaamisina sekä robotiikkana.

Lina Van Aerschot tarkastelee tekstissään hoivarobotiikan tarjoa-

mia mahdollisuuksia ikääntyvien ihmisten hoivatyössä ja tule-

vaisuuden kodeissa esittäen siihen myös kriittisiä näkökulmia.

Robotiikka antaa mahdollisuuksia hoivatyön avustaviin tehtä-

viin, ihmisten väliseen yhteydenpitoon ja turvallisemman koti-

ympäristön luomiseen. Se ei kuitenkaan tarjoa selkeitä ratkai-

suja esimerkiksi sosiaalisten suhteiden rakentamiseen ja moni-

puoliseen hoivaan.

1. Liite on tehty osana Kodeissa tapahtuvien palvelukohtaamisten maantiede hyvinvointipalvelujen marginaalissa Suomessa ja Ruotsissa -tutkimushanketta (Suomen Akatemia 2017–2021), jossa julkaisun toimittajat ovat tutkijoina.

4 5

Tutkiva sosiaalityö 2018 Talentia-lehti | Sosiaalityön tutkimuksen seura

Koteja myös arvioidaan lasten kasvuympäristöinä sekä raken-

netaan julkisia koteja turvattomien ja rikkoutuneiden yksi-

tyisten kotien tilalle. Tiina Lehto-Lundén ja Anu-Riina Svenlin

jäsentävät kontekstin merkitystä tukiperhetoiminnassa niin

lasten kuin heidän vanhempiensa, tukiperheen vanhempien

ja sosiaalityöntekijöiden kertomuksissa. Heidän tekeillä olevat

väitöstutkimuksensa osoittavat, kuinka konteksti määrittyy

kaikissa näissä kertomuksissa keskeiseksi osaksi tukiperheen

tarjoaman tuen sisältöä.

Myös Hannele Forsberg ja Aino Ritala-Koskinen käsittelevät

tekstissään kysymyksiä lasten kodeista näkökulmanaan moni-

paikkainen asuminen. Keskiössä ovat erityisesti monessa pai-

kassa asuvien lasten hyvinvointiin liittyvät kysymykset ja lasten

monipaikkaisen asumisen tuomat haasteet sosiaalityölle.

Sosiaalityössä pyritään lisäksi ihmisten kotouttamiseen sekä

oman paikan ja kuulumisen tunteen vahvistamiseen muun

muassa yhteisösosiaalityön keinoin. Tuula Kostiainen ja Anna

Metteri tuovat esiin, kuinka yhteisösosiaalityöllä voidaan luoda

paikallisia rakenteita yhteisöllisyyden ja osallisuuden toteutta-

miselle maahanmuuttajatyössä. Sen myötä voidaan tukea maa-

hanmuuttajien ja kantasuomalaisten välistä vuorovaikutusta

purkamalla institutionaalisia ja hierarkkisia toimintakäytäntöjä

ja tuoda työntekijät lähemmäksi asiakkaita. Teeman käsittelyä

jatkaa Tanja Tauro, joka tuo näkyväksi palkittujen vuoden pako-

laisnaisten kokemuksia pakolaisuudesta, naiseudesta ja kotoutu-

misesta. Naisten ainutkertaiset ja yksilölliset kertomukset ovat

samalla kertomuksia suomalaisen maahanmuuttopolitiikan

lähihistoriasta ja kehittymisestä pakolaisnaisten näkökulmasta.

Riitta Granfelt pohtii koteja ja niiden rakentamista asun-

nottomuuden ja kodittomuuden kontekstissa. Hän tarkastelee

näitä käsitteitä ja niihin liittyviä kysymyksiä erityisesti päihteitä

käyttävien naisten kokemusten näkökulmasta. Granfelt jäsentää

kodittomuuden riskitekijöitä ja sen aiheuttamia pitkäaikaisiakin

vaikutuksia yksilöiden elämään sekä Asunto ensin -periaatteen

merkitystä ja vaikutusta asunnottomuuden vähentämisessä.

Saara Jäntti työryhmineen tuo vuorostaan esiin, miten taiteen ja

teatteri-ilmaisun keinoin voidaan tehdä näkyväksi kodin erilai-

sia merkityksiä mielenterveyskuntoutuksessa. He kuvaavat tut-

kimushankkeensa puitteissa luodun teatteriesityksen kulkua ja

sen antamia merkityksiä yleisölle sekä esitykseen osallistuneille

itselleen.

Globaalimmin ajateltuna koko maapallon voi nähdä edusta-

van meidän kaikkien yhteistä kotia, kuten Taija Nöjd kirjoittaa.

Ympäristön ja kestävän kehityksen huomioivan sosiaalityön käy-

täntöjä ja keskeisiä piirteitä avaava teksti pohjautuu hänen pro

graduunsa, jonka Sosiaalityön tutkimuksen seura palkitsi vuoden

2018 sosiaalityön pro gradu -tutkielmana. Kaiken kaikkiaan se,

mitä koti kullekin ihmisille merkitsee ja voiko merkityksellisiä

koteja olla useita, ovat sosiaalityössä olennaisia kysymyksiä. Vielä

metaforisemmin tarkastellen teemaa voi lähestyä sosiaalityön

omien kotien kautta. Useissa teksteissä ovat taustalla kysymyk-

set siitä, millaisia ovat sosiaalityön omat teoreettiset, metodolo-

giset ja yhteiskunnallis-historialliset juuret, mistä sosiaalityö on

itse kotoisin ja millaisiin paikkoihin se tulevaisuudessa haluaa

kotoutua tai tulee kotoutetuksi?

Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 saimme kahden päivän

aikana kuulla edellä mainittujen aiheiden lisäksi paljon muitakin

esityksiä sosiaalityöstä ja kodeista: perinteisten keynote- ja kom-

menttipuheenvuorojen lisäksi mukana oli sosiaalityön käytän-

töjen ja tutkimuksen ammattilaisista koostuva paneeli. Päivien

osallistujat saivat myös valita itselleen mieluisimmat vaihtoehdot

15 työryhmän joukosta. Haluammekin vielä kerran kiittää kaik-

kia työryhmien vetäjiä hyvin sujuneesta yhteistyöstä – monipuo-

lisen työryhmävalikoiman ansiosta saimme tarjota osallistujille

lukuisia erilaisia keskusteluja päivien teemasta. Kiitokset myös

kaikille esityksen pitäneille!

6 7


Sosiaalityön tutkimuksen päiville ilmoittautui tänä vuonna

yhteensä 332 osallistujaa. Suuri osallistujamäärä kertoo siitä,

että tämä ajankohtaista suomalaista sosiaalityön tutkimustie-

toa välittävä tapahtuma on löytänyt kahdenkymmenen järjes-

tämisvuotensa aikana vakiintuneen paikkansa sosiaalityön ken-

tällä. Kuten päivillä julkaistun sosiaalityön tutkimuksen vuosi-

kirjan, Sosiaalityön muuttuva asiantuntijuus (toim. Tarja Juvonen, Jari

Lindh, Anneli Pohjola & Marjo Romakkaniemi) nimikin osoittaa,

sosiaali työn tutkimuksen ja käytännön väliselle vuoropuhelulle

on luotava mahdollisuuksia. Juuri siksi olikin erityisen ilahdut-

tavaa nähdä, että tutkijoiden lisäksi tapahtumaan osallistui pal-

jon asiakastyötä tekeviä sosiaalityöntekijöitä ja sosiaalityön opis-

kelijoita.

Vuosi 2018 tarjoaa meille myös muita hyviä mahdollisuuksia

kohtaamisille sosiaalityön tutkimuksen merkeissä. Saamme mar-

raskuussa nauttia pohjoismaisten sosiaalityön seurojen (FORSA

Nordic ja NOUSA) ja Helsingin yliopiston Svenska social- och

kommunalhögskolanin yhteistyön tuloksista, kun Nordic Social

Work Conference 2018 järjestetään Helsingissä 21.–23.11.2018.

Konferenssin teemana on Power and Social Work. Sosiaalityön

tutkimuksen päivät puolestaan järjestetään seuraavan kerran

Rovaniemellä Lapin yliopistossa 9.–10.5.2019 eli hieman taval-

lista keväisempänä ajankohtana. Tervetuloa mukaan!

Johanna Ranta

väitöskirjatutkija, Tampereen ylipisto

Jenni-Mari Räsänen

tutkijatohtori, Tampereen yliopisto

Kirsi Günther

yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto

Kirsi Juhila

professori, Tampereen yliopisto

Lina Van Aerschot

Tutkijatohtori, Hoivan ja ikääntymisen tutkimuksen huippuyksikkö,

Jyväskylän yliopisto

[email protected]

Ikääntyneet ihmiset, koti ja hoivan tarpeet: sosiaalisia kysymyksiä, teknologisia vastauksia

Väestö ikääntyy ja ihmiset asuvat entistä useammin

yksin. Koska ikääntyneitä ihmisiä tulee olemaan

lähitulevaisuudessa entistä enemmän, myös hoi-

van tarpeiden ennustetaan kasvavan merkittävästi.

Avun tarpeet siirtyvät eliniän kasvaessa myöhem-

mäksi, mutta ne eivät katoa mihinkään. Ikääntyneet ihmiset

asuvat kotona mahdollisimman pitkään. Se on useimpien ihmis-

ten oma toive, mutta myös hoivapolitiikan keskeinen tavoite.

Laitosmaista hoitoa on tarjolla entistä vähemmän. Vain kaikkein

huonokuntoisimmille ikääntyneille on tilaa ympärivuorokauti-

sessa hoidossa, joten apu ja hoiva on tavalla tai toisella järjestet-

tävä kotona. Teknologiasta odotetaan apua hoivan tarpeisiin vas-

taamiseen ja aivan viime vuosina odotuksia on liitetty erityisesti

hoivarobotiikkaan. Tämä teksti perustuu Sosiaalityön tutkimuk-

sen päivillä helmikuussa 2018 pidettyyn keynote-esitelmään.

Hoivaroboteista odotetaan saatavan apua niin kotona asuvien

ikääntyneiden turvallisuuteen kuin arjen askareisiin sekä tukea ja

helpotusta hoitotyötä tekeville ammattilaisille ja omaisiaan hoi-

taville ihmisille. Robottien ajatellaan auttavan ratkaisemaan jopa

8 9


yksinäisyyden kaltaisia sosiaalisia ongelmia. Samaan aikaan

tutkimukset kuitenkin osoittavat, että nimenomaan sosiaali-

nen hyvinvointi, ihmissuhteet ja tunne kuulumisesta osaksi

yhteisöjä ovat tärkeimpiä terveyttä ja pitkää ikää edistäviä asi-

oita. Siksi sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen tulisi ottaa

keskeiselle sijalle tulevaisuuden hoivaratkaisuja suunnitelta-

essa, käytettiinpä apuna teknologiaa tai ei.

Eliniän piteneminen on yksi merkittävimmistä yhteiskun-

taan vaikuttavista muutoksista. Tällä hetkellä noin viidennes

suomalaisista on yli 65-vuotiaita ja vuonna 2040 heitä ennuste-

taan olevan jo neljännes (Suomen virallinen tilasto 2015). Koska

ihmiset elävät entistä useammin myös hyvin vanhoiksi, yli

90-vuotiaiden määrä kasvaa merkittävästi. Joitakin vuosikym-

meniä sitten meillä ei ollut kuin muutama tuhat yli 90-vuo-

tiasta, nyt heitä on noin 50 000. Tilastokeskuksen arvioiden

mukaan vuonna 2040 Suomessa on 150 000 ja vuonna 2060 jo

runsaat 200 000 yli 90-vuotiasta. Tämä tarkoittaa myös, että

ihmiset ovat entistä hyväkuntoisempia pidempään ja elävät

kauemmin omissa kodeissaan.

Väestön ikääntymisen lisäksi toinen merkittävä muutos on

yksinasumisen lisääntyminen. Yksinasuvien määrä on 20 vuo-

dessa lähes kaksinkertaistunut, noin puolesta miljoonasta yli

miljoonaan kotitalouteen. Nyt asuntokunnista 40 prosenttia

on yksin elävien kotitalouksia.

Avun tarpeita erityisesti yksinasuvilla ja vähän koulutetuillaYli 65-vuotiaita yksinasuvia on noin 400 000 (Suomen viralli-

nen tilasto 2016) ja heistä suuri osa on naisia: yli 75-vuotiaista

naisista yli puolet, yli 80-vuotiaista jopa 60 prosenttia asuu

yksin.

Noin miljoona yli 65-vuotiasta asuu itsenäisesti eikä tar-

vitse apua. Hoivan tarpeet eivät kuitenkaan katoa mihinkään

eliniän pidentyessä, vaan ne siirtyvät eteenpäin. Yli 80-vuoti-

aista naisista jo reilu 60 prosenttia ja miehistä noin joka toinen

tarvitsee apua arjen asioista huolehtimiseen. Säännöllisen koti-

hoidon tai omaishoidon tuen asiakkaita on noin 100 000 ja noin

50 000 on ympärivuorokautisen hoivan piirissä (Kotihoito ja

sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2016). Yksin asuminen

muuttaa sekä avun tarpeita että avun saamisen mahdollisuuk-

sia jossakin määrin, kun puolison tai kumppanin tuomaa tukea

tai apua ei ole saatavilla.

Eläkeikäisistä suomalaisista eniten avun tarpeita on niillä,

joilla on matala koulutustaso. Vastaavasti vähiten apua tarvitse-

vat korkeasti koulutetut miehet. Myös tulotaso vaikuttaa: pieni-

tuloiset jäävät useammin ilman apua. Tutkimusten mukaan yli

63-vuotiaista noin kuusi prosenttia ei saa riittävästi apua ja niistä

yli 75-vuotiaista, joilla on jo selkeitä avun tarpeita, eli he ovat

kotihoidon piirissä, jopa neljännes ei saa riittävästi apua omiin

tarpeisiinsa nähden (Murto ym. 2014).

Apua saadaan sekä läheisiltä että palveluista: toisin kuin jul-

kisesta keskustelusta voisi päätellä, omaiset eivät ole unohta-

neet ikääntyneitä sukulaisiaan oman onnensa nojaan, vaan

avun tarpeiden kasvaessa omaisten antaman avun määrä on

jopa suurempi kuin palveluista saadun avun (Finne-Soveri ym.

2014). Erityisen tärkeitä avun antajia ovat puolisot, lapset ja las-

ten puolisot. Vaikka apua saadaan paljon omaisilta, sitä toivot-

taisiin silti myös palveluista, erityisesti isompiin avuntarpeisiin

(Van Aerschot 2014).

Kotona asuminen vanhushoivapolitiikan keskeinen tavoiteVanhushoivapolitiikan keskeinen tavoite on jo pitkään ollut

mahdollisimman pitkään kotona asuminen. Ihanteena on, että

kodista tehdään sellainen, että siellä on hyvä asua ja tarvittava

apu ja hoiva tuodaan kotiin. Useimmat ikääntyneet ihmiset

haluavat itsekin asua kotona mahdollisimman pitkään. Aina ei

10 11


kuitenkaan ole selvää, milloin kotona asuminen ei enää ole jär-

kevää, turvallista tai inhimillisesti katsoen hyvä ratkaisu. Ei ole

yksiselitteistä määritelmää siitä, minkälaisen tuen turvin elämä

on hyvää ja apu riittävää. Tällä hetkellä ikääntyneiden kotihoidon

tilanne on sellainen, että kotona asumisen ihanne on kääntynyt

joiltakin osin epäkohdaksi. Ikääntyneiden kunto ja toimintakyky

eivät aina enää riitä kotihoidon avusta ja tuesta huolimatta itse-

näiseen asumiseen, jolloin tarvitaan intensiivisempää apua ja

tukea asumisen turvaamiseen.

Kotona asumista ei ole realistista vielä nykyisestään lisätä

ilman merkittäviä vahvistuksia kotihoitoon – eikä välttämättä

silloinkaan. Parhaillaan hallitus kuitenkin kaavailee mittavia

säästöjä ikääntyneiden hoitoon. Tavoitteena on vähentää edel-

leen erityisesti ympärivuorokautista hoitoa ja saada yhä useam-

mat ikääntyneet ihmiset asumaan kotona.

Tälläkin hetkellä kotona asuu entistä huonokuntoisempia

ikääntyneitä ja paljon myös muistisairaita ihmisiä. Koska laitos-

hoitoa on purettu ja paikkoja vähennetty, itsenäisesti asuu sel-

laisia ikääntyneitä, joita ennen hoidettiin vanhainkodeissa tai

muualla ympärivuorokautisessa hoivassa. Kotihoitoa ei ole lisätty

samassa suhteessa, joten apua on jouduttu kohdentamaan entistä

huonokuntoisemmille ihmisille ja kotihoidon työntekijät tekevät

aikaisempaa raskaampaa työtä hoitaessaan vaativampia asiak-

kaita entistä kovemman työpaineen alla. Lisäksi omaisilta ja eri-

tyisesti omaishoitajilta odotetaan entistä suurempaa työpanosta

vanhusten hoivassa. Omaishoidon tuki onkin ainoa vanhushoi-

van tukimuoto, jota on viime vuosina lisätty (Kröger & Leinonen

2011; Finne-Soveri ym. 2014; Noro ym. 2014).

Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että laitoshoidossa ovat

ne ikääntyneet, jotka sitä todella tarvitsevat. Tällä hetkellä noin 70

prosenttia suomalaisista 70-vuotiaana tai sitä vanhempana kuol-

leista elää kotona lähes elämänsä loppuun saakka. Pidempään

ympärivuorokautisessa hoidossa olevista suurin osa on iäkkäitä

yli 85-vuotiaita muistisairaita. Kahdesta viimeisestä elinvuodesta

vietetään keskimäärin alle kolme kuukautta ympärivuorokauti-

sessa hoidossa. Ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan siirrytään

aivan viimeisten elinkuukausien aikana – silloin kun elämän

loppu on jo lähellä, ja kuolemaan johtava sairaus vaatii ympäri-

vuorokautista hoitoa (Aaltonen ym. 2017).

Voiko teknologiasta löytyä ratkaisuja?Teknologiasta ja erityisesti robotiikasta odotetaan apua kotona

asumisen tueksi ja mahdollisia säästöjä hoitoalalle. Roboteilta

odotetaan, että ne tekevät lähitulevaisuudessa osan hoivan ja

hoito työn tehtävistä. Esimerkiksi logistiikka ja tehtävien tai tie-

tojen kirjaaminen ovat hoitotyöhön kuuluvia tehtäviä, joita aja-

tellaan kenties tulevaisuudessa voitavan hoitaa ilman ihmistyö-

voimaa. Mistä robotiikassa oikeastaan on kyse? Mitä hoivarobotit

ovat ja millaisiin tarkoituksiin niitä kehitetään?

Robotti on kone tai laite, joka sisältää tekoälyä. Se aistii ympä-

ristöään, pystyy liikkumaan ja toimimaan siinä joko kokonaan

tai osittain itsenäisesti. Robotti tekee sellaisia ihmiselle hyödyl-

lisiä asioita, joita se on suunniteltu tekemään. Hoivarobotti on

ihmisen tukemiseen ja avustamiseen soveltuva robotti, joka on

hyödyksi joko suoraan avun tarvitsijalle tai häntä auttavalle hoi-

tajalle tai muulle ihmiselle. Lyhyesti sanottuna hoivarobotti on

laite, joka pystyy autonomisesti tai osittain autonomisesti suo-

rittamaan fyysiseen tai emotionaaliseen hoivaan liittyviä asioita.

Käytännössä hoivarobotteja voidaan hyödyntää moniin tarkoi-

tuksiin. Hoivaan soveltuvat robotit voidaan luokitella kolmeen

kategoriaan. Monitoroivat robotit soveltuvat terveydentilan ja hyvin-

voinnin seuraamiseen ja voivat toimia yhteydenpidon välineenä

esimerkiksi kotona asuvan ikääntyneen ja hänen omaisensa tai

sairaalassa potilaan ja hoitajan tai lääkärin välillä. Tällaiset robo-

tit voivat hälyttää apua kaatumisen tai sairauskohtauksen sat-

tuessa, kirjata tietoja verenpaineesta tai lääkityksestä tai seurata

12 13


esimerkiksi sitä, milloin muistisairas ihminen poistuu kotoaan.

Monenlaista monitoroivaa teknologiaa on käytössä jo tälläkin

hetkellä. Erilaisilla puettavilla mittalaitteilla, esimerkiksi ran-

nekkeilla, voidaan seurata elintoimintoja ja koteihin on saata-

vissa liikkumista tai päivittäisiä toimia seuraavia älylaitteita.

Robotiikan kehittyessä tällaiset laitteet voivat tulla autonomi-

semmiksi ja kyetä liikkumaan ja reagoimaan ympäristöönsä.

Avustavat robotit on suunniteltu tukemaan avun tarvitsijaa tai

hoitajia päivittäisissä toimissa, kuten tavaroiden siirtämisessä,

syömisessä, liikkumisessa, peseytymisessä tai siirtymisessä esi-

merkiksi pyörätuolista sänkyyn tai päinvastoin. Tällä hetkellä

markkinoilta on saatavissa esimerkiksi syömisessä avustavaa

robotiikkaa (Obi-robotti) ja liikkumisen tueksi erilaisia robot-

timaisia ominaisuuksia omaavia laitteita, kuten älyrollaattori

(LEA). Silti avustavasta robotiikasta ylivoimaisesti yleisin laite on

robotti-imuri eikä varsinaisiin henkilökohtaisiin toimiin tarkoi-

tettuja robotteja vielä kovin paljoa löydy. Tutkimuksen mukaan

vain muutama prosentti suomalaisista vanhushoidon työnteki-

jöistä on työssään tutustunut robotteihin (Van Aerschot ym. 2017).

Kolmas robottityyppi ovat sosiaaliset robotit, joiden tarkoitus

on toimia viihdykkeenä, seurana tai erilaisten kognitiivisten ja

fyysisten aktiviteettien tukena ja edistäjänä. Sosiaalisen robo-

tin kanssa voi esimerkiksi pelata muistitoimintoja ylläpitäviä

pelejä tai se voi ohjata tai muistuttaa tekemään tuolijumppaa.

Jotkut sosiaaliset robotit voivat olla lemmikkieläimen kaltaisia

ja suunniteltu terapeuttisiksi välineiksi esimerkiksi muistisai-

raille. Tällainen on esimerkiksi Paro-hylje. Toistaiseksi sosiaali-

set robotit eivät kuitenkaan pysty vuorovaikutukseen muutoin

kuin ennalta ohjelmoiduin tavoin eli vastaamaan ennalta mää-

riteltyihin kysymyksiin tai tervehdyksiin tai reagoimaan esimer-

kiksi silitykseen.

Ongelmana on, että tällä hetkellä robotit pystyvät yleensä vain

yhteen toimenpiteeseen, kuten liikuttamaan ruokaa lautaselta

suuhun. Vielä ei ole olemassa sellaisia avustavia robotteja, jotka

mukautuisivat ympäristöön ja käyttäjän tarpeisiin sekä kykeni-

sivät suorittamaan useampia arkiaskareisiin liittyviä tehtäviä tai

tukemaan niissä. Roboteissa saattaa yhdistyä esimerkiksi moni-

toroivia ominaisuuksia, etäyhteysteknologiaa (jota on esimerkiksi

kännykässä, jos videopuhelu lasketaan etäyhteysteknologiaksi)

ja perustason sosiaalisia ominaisuuksia, kuten kyky tunnistaa

puhetta ja reagoida siihen. On kuitenkin vielä pitkä matka siihen,

että robotit todella tukisivat kotona asumista ja mahdollistaisivat

itsenäistä selviämistä niille, joiden toimintakyky on heikentynyt.

On myös muistettava, että inhimillistä vuorovaikutusta teknolo-

gia ei tulevaisuudessakaan pysty tarjoamaan, vaikka muita osa-

alueita kehitettäisiinkin huomattavasti.

Millainen on vanhushoivan tulevaisuus?Kun kaavaillaan tulevaisuuden vanhushoivaa, jossa teknologi-

alla on entistä suurempi rooli ja robotit voivat avustaa erilai-

sissa tehtävissä, on syytä palata peruskysymysten äärelle. Mihin

haluam me tai toivomme teknologiaa tai robotteja? Mitä kysymyk-

siä tai ehtoja meidän pitää miettiä ennen kuin robotteja voidaan,

halutaan ja sallitaan käyttää? Mitä ajattelevat hoivan tarvitsijat,

potilaat, omaiset tai hoitajat?

Tutkimuksissa robotiikan käytön suhteen on nostettu erityi-

sesti esiin kysymykset turvallisuudesta, luotettavuudesta ja eetti-

sistä kysymyksistä, kuten soveltuvuudesta ja hyväksyttävyydestä.

Ennen kuin robotiikkaa voidaan hyödyntää hoivassa, on ratkais-

tava, kuka on vastuussa ongelmien sattuessa ja miten taataan

ihmisten turvallisuus, jos vastuuta esimerkiksi voinnin seuraa-

misesta tai erilaisten toimien hoitamisesta laitetaan roboteille.

Entä mikä arvo on inhimillisillä kohtaamisilla ja sosiaalisilla

tarpeilla? Miten paljon olemme valmiita korvaamaan ihmisten

tekemää työtä teknologialla, kun on kyse ihmisten hoivantarpei-

siin vastaamisesta? Vai olisiko robotiikkaa ja muuta teknologiaa

14 15


kehitettävä yksinomaan ihmisten toiminnan tueksi ja avuksi, ei

korvaamaan ihmisen tekemiä toimia?

Jos uutta teknologiaa käytetään huonokuntoisten vanhusten

kotona asumisen pidentämiseen, riskinä voi olla kodin muut-

tuminen valvotuksi säiliöksi, joka varustetaan erilaisilla turva-

laitteilla ja välineillä (Mort ym. 2013). Kun ihminen ei enää itse

pääse juurikaan liikkumaan kodistaan pois, sosiaalinen elämä

kapenee. Mikäli omaisia ja läheisiä ei ole, kohtaamiset rajoittu-

vat usein hoitohenkilökuntaan. Mitä tapahtuu, jos nämäkin koh-

taamiset vähenevät? On aiheellista kysyä, voidaanko teknologian

luomalla turvallisuudella legitimoida entistä huonokuntoisem-

pien pidempi kotona asuminen ja tuudittautua siihen, että lait-

teet seuraavat turvallisuutta ja fyysistä kuntoa sekä hälyttävät

tarvittaessa apua?

Ihminen tarvitsee sosiaalisia suhteita voidakseen hyvin – myös vanhanaViime vuosina tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaaliset

suhteet ja sosiaalisen integraation kokemus ovat ratkaisevasti

yhtey dessä terveyteen ja hyvinvointiin. Yksinäisyys ja sosiaalis-

ten yhteisöjen puuttuminen vaikuttavat elinajanodotteeseen

jopa enemmän kuin tupakointi, alkoholi, ylipaino ja liikunnan

puute (Holt-Lunstad ym. 2010). Tämä tulisi ottaa huomioon hyvää

vanhuutta, asumista, hoivaa ja yhteiskuntapolitiikkaa koske-

vassa päätöksenteossa. Vaikka yksinasuminen ei tarkoita sitä,

että ihminen olisi yksinäinen, on vanhoilla yksinasuvilla ihmi-

sillä erityinen riski sosiaalisen elämän kaventumiseen tai jopa

kuihtumiseen silloin, kun oma toimintakyky heikkenee eikä

kodista enää pääse itse lähtemään ulos, harrastuksiin ja tapaa-

maan muita ihmisiä.

Voisiko siis huomion kiinnittäminen sosiaaliseen hyvinvoin-

tiin olla hoivan ja kotona asumisen kehittämisen johtoajatus ja

voisiko teknologiaa hyödyntää siltä osin, kun se tarjoaa sopivaa

tukea? Lähtökohtana tulisi aina olla ihminen kokonaisuutena,

fyysisine, emotionaalisine ja sosiaalisine tarpeineen. Kun on

kyseessä ihminen, joka pystyy itse arvioimaan omaa tilannettaan,

määrittelemään omat tarpeensa ja päättämään siitä, minkälai-

nen apu hänelle sopii parhaiten, erilaiset teknologiset apuväli-

neet ja robotit voivat tuoda toivottua sujuvuutta ja tukea itsenäi-

seen pärjäämiseen. Silloin kun ihminen taas on muiden avusta

riippuvainen sekä fyysisesti että sosiaalisesti tai ei kykene kog-

nitiivisten rajoitteiden vuoksi täysin itsenäisiin päätöksiin, tek-

nologia ei ole vastaus avuntarpeisiin.

Liian usein hoivaa ja avuntarpeita ajatellaan yksittäisinä suo-

ritteina ja asioita yritetään ratkaista järjestämällä apua erilli-

siin, sinänsä tietysti oleellisiin ja jopa elintärkeisiin tarpeisiin.

Kokonaisuus on hoivassa kuitenkin enemmän kuin osiensa

summa. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa ravinnon tarve.

Ihminen ei pysy hengissä eikä hyvinvoivana ilman riittävää ravin-

toa, joten ruokailu pitää järjestää tavalla tai toisella, mikäli ihmi-

nen ei pysty huolehtimaan siitä itse. Tähän liittyviä avun tarpeita

voi kuitenkin olla moninaisia aina ruokatarvikkeiden ostamisesta,

kuljettamisesta ja säilytyksestä huolehtimisesta ruoan valmista-

miseen, annostelemiseen tai syömiseen. Ruokailuun voi liittyä

myös tärkeitä sosiaalisia merkityksiä. Ravinnon saamisesta huo-

lehtimiseen ei siis välttämättä riitä apu yhdellä osa-alueella, jos

oma toimintakyky on heikentynyt. Esimerkiksi robotti, joka osaa

siirtää ruokaa lusikalla lautaselta suuhun, auttaa vain yhdessä

toiminnossa. Sitä ennen jonkun pitää hankkia ruoka lautaselle

ja jälkeenpäin jonkun pitää siivota pöytä ja tiskata astiat.

Hoivassa ja hoidossa käytettävän robotiikan tai muun tekno-

logian, esimerkiksi nyt jo käytössä olevien elintoimintoja mit-

taavien laitteiden, tulisi ennen kaikkea sopia siihen fyysiseen

ja sosiaaliseen kontekstiin, jossa apua tarvitseva ihminen elää.

Kasvaviin avun ja hoivan tarpeisiin tuskin pystytään vastaamaan

eettisesti ja sosiaalisesti kestävällä tavalla kehittämällä laitteita,

16 17


jotka pystyvät tekemään yhtä toimintoa, kuten tehdasympäris-

töissä toimivat robotit.

Lopuksi

Turvallinen ja hyvä vanhuus itsenäisesti omassa kodissa on pit-

kälti sosiaalinen kysymys, jossa on kyse vanhojen ihmisten hyvän

elämän edellytysten turvaamisesta. Teknologia tarjoaa apua,

tukea ja helpotusta moneen asiaan, se voi olla sekä ikääntyneiden

ihmisten että hoitajien apuna merkittävin tavoin ja siten aut-

taa hyvän arjen edellytysten luomisessa. Kodista ja kotona asu-

misesta ei kuitenkaan tule huonokuntoiselle tai muistisairaalle

ihmiselle sopivaa paikkaa viettää viimeisiä vuosia tai kuukausia,

vaikka monitoroivan teknologian avulla voitaisiin valvoa tur-

vallisuutta, avustavan teknologian avulla voitaisiin hoitaa arjen

tarpeita ja etäyhteysteknologian avulla voitaisiin pitää yhteyttä.

Vanhojen ihmisten uudenlaisia asumisratkaisuja on kehitetty

viime vuosina perustamalla esimerkiksi yhteisöllisen asumisen

taloja, joissa on tarkoitus yhdistää eri-ikäisten ihmisten yhtei-

söllistä asumista ja palveluja samaan kortteliin. Tulevaisuudessa

tullaan varmasti näkemään yhä enemmän yhteisöllisen asumi-

sen ratkaisuja, joita ihmiset myös kehittävät itse.

Toistaiseksi ei kuitenkaan vielä ole ratkaistu, miten huonokun-

toisten vanhusten kotona asuminen ja hoivan tarpeisiin vastaa-

minen voidaan järjestää ilman kotihoidon tai omaishoidon kaltai-

sia hoivaresursseja. Yhteisöllinen asuminen ei ole hoivan suhteen

ratkaisu muuhun kuin pieniin arjen asioihin ja tilapäisiin avun

tarpeisiin, jotka ovat tietysti myös oleellisia. Asumisyhteisöt eivät

kuitenkaan ole hoivan ja avun verkostoja, joissa sitouduttaisiin

pitämään huolta yhteisön jäsenten mahdollisista hoivatarpeista.

Eikä se olisi mahdollistakaan, sillä hoivan tarpeiden määrää ja laa-

tua on lähes mahdotonta ennakoida etukäteen. Asuminen yhtei-

söissä voi muutoin parantaa elämänlaatua ja lisätä sosiaalista

hyvinvointia ja sitä kautta siirtää hoivan tarpeiden ilmaantumista.

Olipa koti yhteisössä tai missä tahansa, ikääntyneiden on joka

tapauksessa saatava riittävästi laadukasta hoivaa ja apua silloin

kun niitä tarvitaan, jotta kotona asuminen on mielekästä, tur-

vallista ja järkevää. Teknologia voi olla arjen tukena ja edesauttaa

itsenäistä asumista, mutta se ei ole varsinainen ratkaisu hoivan

tarpeisiin.

LähteetAaltonen, Mari & Forma Leena & Pulkki, Jutta & Raitanen, Jani & Rissanen, Pekka &

Jylhä, Marja (2017) Changes in older people’s care profi les during the last 2 years of life, 1996–1998 and 2011–2013: a retrospective nationwide study in Finland. BMJ Open 2017, 10 sivua.

Finne-Soveri, Harriet & Heikkilä, Rauha & Mäkelä, Matti & Asikainen, Janne & Vilkko, Anni & Andersson, Sirpa & Hammar, Teija & Jokinen, Sari & Noro, Anja (2014) Mitä on huomioitava vanhusten laitoshoitoa vähennettäessä. Teoksessa Anja Noro & Hanna Alastalo (toim.) Vanhuspalvelulain 980/2012 toimeenpanon seuranta. Tilanne ennen lain voimaantuloa vuonna 2013. Raportti 13. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 56–70.

Holt-Lunstad, Julianne & Smith, Timothy B. & Layton, J. Bradley (2010) Social Relationships and Mortality Risk: A Meta-analytic Review. PLOS Medicine 7 (7), 22 sivua.

Kotihoito ja sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2016 (2017) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos / Suomen virallinen tilasto. Tilastoraportti 42. http://www.julkari.fi /bitstream/handle/10024/135607/Tr42_17.pdf?sequence=4&isAllowed=y. Luettu 7.5.2018.

Kröger, Teppo & Leinonen, Anu (2011) Home care in Finland. Teoksessa LIVINDHOME. Living independently at home, Reforms in home care in 9 European countries. SFI – The Danish National Centre for Social Research, 117–138.

Mort, Maggie & Roberts, Celia & Callén, Blanca (2013) Ageing with telecare: care or coercion in austerity? Sociology of Health and Illness 35 (6), 799–812.

Murto Jukka & Sainio Päivi & Pentala Oona & Koskela Timo & Luoma, Minna-Liisa & Koponen Päivikki & Kaikkonen, Risto & Koskinen, Seppo (2014) Vanhuspalvelulain vaikutukset ikääntyneen väestön toimintakykyyn ja koettuun palvelutarpeeseen. Alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimus ATH. www.terveytemme.fi /ath/vanhuspalvelulaki. Luettu 24.5.2018.

18 19


Noro, Anja & Mäkelä, Matti & Jussmäki, Teppo & Finne-Soveri, Harriet (2014) Ikäihmisten palveluiden kehityslinjoja 2000-luvulla. Teoksessa Anja Noro & Hanna Alastalo (toim.) Vanhuspalvelulain 980/2012 toimeenpanon seuranta. Tilanne ennen lain voimaantuloa vuonna 2013. Raportti 13. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 19–30.

Suomen virallinen tilasto (2015) Väestöennuste. Helsinki: Tilastokeskus.http://www.stat.fi /til/vaenn/2015/vaenn_2015_2015-10-30_tie_001_fi .html. Luettu 7.5.2018.

Suomen virallinen tilasto (2016) Asunnot ja asuinolot. Helsinki: Tilastokeskus. http://www.stat.fi /til/asas/2016/asas_2016_2017-05-22_tie_001_fi .html. Luettu 8.5.2018.

Van Aerschot, Lina (2014) Vanhukset ja eriarvoisuus. Tampere: Tampere University Press.

Van Aerschot, Lina & Turja, Tuuli & Särkikoski, Tuomo (2017) Roboteista tehokkuutta ja helpotusta hoitotyöhön? Työntekijät empivät, mutta teknologia ei pelota. Yhteiskuntapolitiikka 82 (6), 630–640.

Tiina Lehto-Lundén

väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

[email protected]

Anu-Riina Svenlin

yliopistonopettaja, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius

[email protected]

Miten konteksti määrittää tuen tarjoamista tukiperhetoiminnassa?

Tekstimme perustuu väitöskirjatutkimustemme

(Lehto-Lundén, julkaisematon; Svenlin, julkaisema-

ton) ja Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 työryh-

mässä ”Vapaaehtoistyö, vertaistuki ja kokemusasian-

tuntijatoiminta sosiaalityössä” pidettyjen esitysten

pohjalta aloittamaamme dialogiin siitä, miten tukiperheen koti

ja elinympäristö ovat osa tukitoimea.

Tukiperhetoiminta on tukihenkilötoiminnan rinnalla laajalti

käytetty lastensuojelulain ja sosiaalihuoltolain mukainen tuki-

toimi ja lastensuojelun kontekstiin sijoittuva vapaaehtoistyön

muoto. Sen käytön laajuudesta ei ole tarkkaa tietoa, koska valta-

kunnallisia tilastoja tukisuhteiden määrästä, kestosta tai tukiper-

heessä käyvien lasten taustatilanteista ei ole saatavilla. On kuiten-

kin esitetty arvioita siitä, että tukiperhe- ja tukihenkilötoiminta

ovat käytetyimpiä lastensuojelun tukimuotoja. (Moilanen 2015,

12–13.) Aiemmin tukiperhetoimintaa on käytetty vain lastensuoje-

lun avohuollon tukitoimena, mutta vuodesta 2015 alkaen tukihen-

kilö- ja tukiperhetoiminta on määritelty myös sosiaalihuoltolain

20 21


mukaiseksi yleiseksi perhepalveluksi (Sosiaalihuoltolaki 2014/1013,

28§).

Tukiperheet ovat maallikkotoimijoita eli he toimivat tehtäväs-

sään arjen tietämyksen pohjalta ilman siihen liittyvää ammatil-

lista koulutusta (Pösö 2007, 68). Tukiperhetoiminnan lähtökoh-

tana on asiakasperheen sosiaalisen verkoston vahvistaminen,

lapsen ja tukiperheen välinen vuorovaikutus- ja yhteistyösuhde

sekä vapaaehtoisuus. Lapselle tukiperhe tarjoaa tilaisuuden luoda

uusia ihmissuhteita tukiperheen aikuisiin ja lapsiin. Lapsi vierailee

tukiperheen kodissa säännöllisesti, osallistuu tukiperheen arkeen

ja yöpyy tukiperheen luona yleensä yhden viikonlopun kuukau-

dessa. Tukiperhe antaa lapselle aikaa ja huomiota sekä jakaa taval-

lista arkea hänen kanssaan. (Esim. Tukihenkilöt ja -perheet 2016.)

Toiminnan julkilausuttuna tavoitteena on lasten ja perheiden

hyvinvoinnin edistäminen, perheiden tukeminen lasten kasva-

tustehtävässä, lasten ja nuorten sosiaalisten ongelmien ja riskien

ennaltaehkäisy (Moilanen 2015; Svenlin julkaisematon).

Tukiperhetoimintaa pidetään toimivana tukimuotona tilan-

teissa, joissa perhe kokee elämäntilanteensa raskaaksi (Regnér

2006). Tukiperhettä tarjotaan tukitoimena yleensä silloin, kun

perheen oma sosiaalinen verkosto on vähäinen. Usein tuen tarve

liittyy vanhemman jaksamiseen ja yksinhuoltajuuden haas-

teisiin. (Regnér 2006; Larsen 2011; Olen niin onnekas… 2013,

2; Tukihenkilöt ja -perheet 2016.) Käytännössä tukiperhetoimin-

taa toteutetaan kunnan lastensuojeluviranomaisten ja kansalais-

toimijoiden yhteistyönä. Kunnallisten toimijoiden lisäksi tuki-

perhetoimintaa tarjoavat ostopalveluna useat lastensuojelujär-

jestöt, esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry.

Kontekstin merkitys tukiperhetoiminnassa

Kuten edellä todettiin, tukiperhetoiminnan lähtökohtana koros-

tetaan lapsen ja aikuisen välistä suhdetta ja vuorovaikutusta.

Johanna Moilasen (2015, 46) mukaan aikuisuus ja aikuissuhde

nähdään tukihenkilötoiminnassa eräänlaisena sosiaalisen vaih-

don mekanismina, jonka kautta lapselle oletetaan kertyvän sosiaa-

lista ja kulttuurista pääomaa. Tulkintamme mukaan molemmissa

tukitoimissa on keskiössä ihmissuhde. Tukiperhetoiminnan koh-

dalla huomion kiinnittyminen ihmissuhteiden laatuun jättää

varjoon sen, mikä on kontekstin merkitys tukitoimessa, jossa lapsi

vaihtaa säännöllisesti ympäristöä. Tukiperhe tukitoimena ei vain

kohdistu lapseen, vaan myös liikuttaa lasta. (Ritala-Koskinen &

Forsberg 2016, 106–107.) Se tuo konkreettisesti lapsen elämään

uusien ihmisten lisäksi uuden paikan, johon lapsen odotetaan

kiinnittyvän. Kysymys kontekstista tukiperhetoiminnassa on

siten erittäin keskeinen.

Näkökulmamme perustuu siihen, että tutkittaessa interven-

tioita, kuten tukiperhetoimintaa, on huomiota kiinnitettävä myös

siihen, millaisessa kontekstissa tukea tarjotaan. Sosiaalityön tut-

kimuksessa konteksti näyttäisi olevan useimmiten korvattavissa

sanalla toimintaympäristö (Haapakoski ym. 2014, 340). Käytämme

tekstissä käsitettä konteksti, jonka tukiperhetoiminnassa muo-

dostaa tukiperheen koti ja elinympäristö. Yleensä interventioita

tarkasteltaessa kontekstilla ei ole nähty olevan yhtä suurta mer-

kitystä kuin esimerkiksi terapeuttisella suhteella. Kuten Probst

(2012, 696) toteaa, ympäristön merkitystä ei voi tarkastella pel-

kästään sosiaalityön lähtökohtana ja asiakkaiden elämään vai-

kuttavana tekijänä, vaan sitä on tarkasteltava myös osana inter-

ventioita. Kriittiseen realismiin perustuvissa lähestymistavoissa

kontekstin tarkastelua pidetään tärkeänä, koska se ehdollistaa

niiden mekanismien toimintaa, jotka aikaansaavat muutoksia

asiakkaan tilanteissa. Lisäksi konteksti itsessään voi olla merkit-

tävä osa tuen sisältöä. (Blom & Morén 2007, 155.)

Tutkimuksissamme on runsaasti esimerkkejä siitä, miten

eri toimijat havainnoivat ja jäsentävät tukiperhekontekstia.

Tarkastelemme seuraavaksi tukiperhetoimijoiden näkemyksiä

siitä, millaisessa kontekstissa tukiperhe tarjoaa lapselle tukea.

22 23


Kuvaamme myös niitä merkityksiä, joita tukiperhetoiminnan

toimijat antavat elinympäristölle. Toimijoita ovat sekä aikuistoi-

mijat eli sosiaalityöntekijät, tukiperheen aikuiset ja lasten van-

hemmat (Svenlin, julkaisematon) että lapset itse (Lehto-Lundén,

julkaisematon; Svenlin, julkaisematon).

Aikuisten näkemykset tukiperhekontekstista – perheympäristö ja maalaismaisuus tuen elementteinäTukiperheen fyysinen konteksti näyttäytyy kaikkien kolmen

aikuistoimijan käsityksissä lasta toimimaan virittävänä, hou-

kuttelevana ja vahvistavana. Käsitys tukiperheen elinympäris-

töstä osana tukea on ilmeinen, mutta se rakentuu pitkälti vas-

takohta-ajattelulle, jossa lapsen ja tukiperheen elinympäris-

töjä tarkastellaan suhteessa toisiinsa. Tukiperhekonteksti edus-

taa lapsen oman elinympäristön vastakohtaa, joka useimmiten

sijoitetaan kaupunkimaiseen ympäristöön. Tukevat elemen-

tit perustuvat tukiperhekontekstissa ympäristön erilaisuuteen.

Tukiperheen elinympäristö sijaitsee aikuisten mielissä maaseu-

dulla tai taajama- alueella, joihin yhdistetään niin yhteisöllisiä

kuin elämyksellisiä ja virikkeellisiä piirteitä. Tukiperheessä metsä

on vieressä ja ulkona on paljon tekemistä, jonka toivotaan tarjoa-

van lapselle toiminnallista vapautta. Erityisesti lasten vanhem-

mat pitävät tukiperhekontekstia lähtökohtaisesti ihanteellisena

ympäristönä lapselle.

Sosiaalityöntekijöiden käsitys tukiperhekontekstista perus-

tuu siihen, että tukiperhe tarjoaa tukea perheympäristössään.

Perheympäristö rakentuu lasten ja aikuisten välisestä vuoro-

vaikutuksesta, yhteisestä toiminnasta, ilmapiiristä, perheen

tavoista ja rutiineista. Tukiperheessä asiat tapahtuvat aikuis-

johtoisesti. Aikuiset ohjaavat ja vastaavat siitä, miten lasten ole-

minen tukiperheessä toteutuu. Tällaisessa ympäristössä lapsen

on turvallista olla. Myös lasten vanhempien näkökulmasta tuki-

perhekontekstia määrittää perheympäristö, jota kuvastaa rajat

ja tukiperheen elämäntilanteen vakaus. Sosiaalityöntekijöiden

näkemyksen mukaan tuen tarjoamista tukiperheessä kehystää

myös viikonloppu, joka voidaan käsittää tukitoimea ajallisesti

määrittäväksi kontekstiksi. Ajallisena kontekstina viikonloppu

sisältää lapsen yöpymisen tukiperheessä ja luo odotuksia sille,

missä ja miten tukea tarjotaan. Tuen tarjoaminen kiinnittyy

osaksi tukiperheen viikonlopun viettoa ja vapaa-aikaa. (Moilanen

& Svenlin 2016.) Tulkintamme mukaan yöpyminen mahdollis-

taa lapselle pääsyn tukiperhekontekstiin ja erityisesti perheym-

päristöön, koska viikonloppu tarjoaa otollisia tilanteita lasten ja

aikuisten väliselle vuorovaikutukselle.

Lasten kokemukset tukiperhekontekstista – erilaisuuden äärelläViimeaikainen kiinnostuksen kasvu lasten mielipiteitä ja koke-

muksia kohtaan on ollut nopeaa, mutta edelleen lapset ja eri-

tyisesti heidän kokemuksensa ovat sosiaalityön tutkimuksissa

marginaalisesti edustettuina (esim. Uprichard 2010, 3; Roos 2015,

16). Lapsen itsensä tuottamat merkitykset tukiperhetoiminnasta

antavat mahdollisuuden tarkastella tukimuotoa lapsen omasta

tietoperustasta käsin. Tukiperhetoimintaa tarkasteltaessa on

muistettava, että lapsi on aina toiminnan keskiössä ja ympäris-

tön todellisena kokijana, vaikka tuen tarve olisi alun perin van-

hempilähtöinen.

Lapset tuottavat tutkimuksissamme paljon puhetta tukiperhe-

kontekstista. He kuvaavat laajasti ja tarkasti tukiperhettä perhe-

ympäristönä. Erityisesti lasten ottamissa valokuvissa perheympä-

ristö näyttäytyy yhdessä tekemisenä ja kuvina tukiperheen per-

heenjäsenistä, lemmikeistä sekä kodin tavaroista. Merkittävänä

perheympäristöön liittyvänä asiana lapset nimeävät myös ruuan

ja yhdessä syömisen.

Lasten kertomana konteksti tulee näkyväksi myös lasten luo-

dessa mielikuvia tukiperheestä ennakoidessaan uuteen paikkaan

24 25


menemistä. Mielikuvat liittyvät erityisesti tukiperheen kotiin ja

siellä oleviin aikuisiin. Lapsen mielikuvissa tukiperhe asuu usein

omakotitalossa, jossa on piha ja eläimiä. Tukiperheeseen näyt-

täisikin lasten kokemusten perusteella liittyvän odotus ja toive

kokea erilainen ympäristö. Mielikuvat eivät kuitenkaan aina ole

osoittautuneet todeksi. Siksi on merkityksellistä, miten tuki-

perhe kuvataan ja esitellään lapselle vääränlaisten odotusten

välttämiseksi.

Lasten kuvatessa olemistaan tukiperheessä erilaisuus on

vahvasti läsnä. Tukiperheen luona on toisenlaista kuin kotona.

Erilaisuus liittyy muun muassa asioihin, joita tukiperheen kanssa

pääsee tekemään. Esimerkkeinä lapset mainitsevat eläinten

kanssa olemisen, harrastamisen ja erilaiset kokemukset, kuten

laivaristeilyt ja muut retket. Näin tukiperhe avaa lapsille myös

tukiperhekontekstin ulkopuolista maailmaa.

Tukiperheiden elinympäristö on lasten kokemuksissa läsnä,

mutta maalaismaisuus ja sen tärkeys eivät nouse yhtä vahvasti

esille kuin aikuisilla. Lapset arvostavat kuitenkin pihapiiriä,

jossa on tilaa puuhata ja liikkua. Lasten kuvaukset tukiperheiden

kodeista ovat hyvin tarkkoja. He tuntevat tukiperheen kodin ja

ympäristön hyvin. Esimerkiksi kodin huonejaot ja nukkumisjär-

jestelyt ovat lapsille tärkeitä, kuka nukkuu kenenkin huoneessa

ja kenen kanssa.

LopuksiSamaan tapaan kuin aika (Moilanen & Svenlin 2016), myös tuki-

perhettä ympäröivä konteksti näkökulmana mahdollistaa kiinnos-

tavien tulkintojen ja kriittisten kysymysten tekemisen tukiper-

hetoiminnan lähtökohdista ja tavoitteista. Kontekstin ajatellaan

vaikuttavan lapseen myönteisellä tavalla ja voidaan ajatella, että

tukiperhetoiminnan yksi lähtökohta on vakaan ja kompensoivan

ympäristön tarjoaminen lapselle. Tulkintamme mukaan konteksti

sulautuu vahvasti osaksi tuen sisältöä. Konteksti on se ympäristö,

joka tarjoaa kehyksen lasten ja aikuisten yhteiselle toiminnalle,

mutta myös lapsen omalle toiminnalle. Tämä osoittaa sen, että

sosiaalityössä pelkkä ihmisen ja ympäristön välisen suhteen tar-

kastelu ei riitä. Yhtä tärkeää on ottaa huomioon kontekstin konk-

reettinen merkitys osana interventioita. (Ks. Probst 2013, 701.)

Sosiaalityöntekijöiden ja vanhempien käsitys perheympäris-

töstä rakentuu pitkälti ydinperheajatukselle ja perheelle ihmis-

suhteiden mallina (myös Regnér 2006). Perheympäristö tuki-

perhetoiminnan kontekstina kuvastaa näkemyksemme mukaan

myös sitä, millainen on lapselle hyvä koti. Aikuisten näkökul-

masta toiminta tukiperheessä on aikuisvetoista ja aikuisten mer-

kitystä rutiinien ja lapsen ohjaamisen osalta korostetaan yhtenä

perheympäristön tunnusmerkkinä. Kuten Helavirta (2012, 147)

toteaa, koti on moraalisesti latautunut aihe, joka kutsuu her-

kästi esiin aikuisten näkemyksiä ja kannanottoja lapsen hyvästä.

Tukiperhetoiminnassa lapsen hyvä määrittyy helposti perintei-

selle käsitykselle perheestä, mikä on yllättävää, koska elämme

hyvin moninaisen perhekulttuurin aikaa. On hyvä muistaa, että

myös tukiperheet ovat erilaisia. Oleellista on, että tukiperhe tar-

joaa myönteisen kasvuympäristön, jossa aikuiset ovat lämpimiä,

lasta tukevia ja vastaavat lapsen tarpeisiin sekä huolehtivat tur-

vallisuudesta. (Hetherington 2003; Linnavuori 2007, 20.)

Lasten kokemusten perusteella voi todeta, että konteksti on

varsin merkityksellinen osa tukiperheessä vierailua ja lapset tuot-

tavat moninaisen ja kokonaisvaltaisen kuvan tukiperheen ympä-

ristöstä. Lasten kokemuksissa perheympäristön tunnusmerkkinä

näyttäytyy ennen kaikkea yhdessä tekeminen. Lapsille on myös

tärkeää, että he saavat vaikuttaa ja olla osana päätöksentekoa

tukiperheessä. Lasten kokemusten perusteella näyttäisi siltä, että

lapselle voi syntyä paikkasuhde tukiperheen ympäristöön ihmis-

suhteiden lisäksi. Paikkasuhteen merkitystä lasten hyvinvoinnille

tutkineen Gordon Jackin (2010, 755) mukaan lapselle tärkeät pai-

kat tukevat lapsen identiteetin kasvua, turvallisuuden tunnetta

26 27


sekä kuulumista yhteisöön. Myös tästä näkökulmasta on tärkeä

huomioida kontekstin ulottuvuus tukiperhetoiminnassa.

Yhteenvetona voidaan todeta, että niin lastensuojelun ammat-

tilaisten, vanhempien, tukiperheiden kuin lastenkin käsityksissä

tukiperheen konteksti määrittyy lasta vahvistavaksi ja aktivoi-

vaksi tekijäksi, jonka kautta avautuu myös uusia kiinnostavia

näkökulmia tukiperhetoiminnan kehittämiseen ja tutkimiseen.

Tukiperheessä käyvien lasten kokemukset viestittävät siitä, että

lastensuojelun käytännöissä on luotava tilaa lasten tiedolliselle

toimijuudelle, omalle puheelle ja tavoille kertoa kokemuksistaan

(esim. Tulensalo 2015).

Yltiöromanttisen kuvan luomista tukiperhetoiminnan kon-

tekstista tukiperheille, vanhemmille tai lapsille on kuitenkin

varottava. Sen sijaan on tärkeää, että tukiperheiden rekrytoin-

nissa ja tukisuhteita aloitettaessa otetaan huomioon se, millaisia

tekijöitä kontekstiin liitetään ja mitä kontekstin avulla tavoitel-

laan osana tukiperhetoimintaa.

LähteetBlom, Björn & Morén, Stefan (2007) Insatser och resultat i socialt arbete. Lund:

Studentlitteratur.Haapakoski, Kaisa & Kannasoja, Sirpa & Mänttäri-van der Kuip, Maija (2014)

Konteksti sosiaalihuollon tutkimuksessa – erityistä vai ei? Riitta Haverinen & Marjo Kuronen & Tarja Pösö (toim.) Suomalaisen sosiaalihuollon tila ja tulevaisuus. Tampere: Vastapaino, 337–353.

Helavirta, Susanna (2012) Koti lastensuojelun asiakkaana olevien lasten kuvaamana ja moraalisten kannanottojen kohteena. Teoksessa Hannele Forsberg & Leena Autonen-Vaaraniemi (toim.) Kiistanalainen perhe, moraalinen järkeily & sosiaalityö. Tampere: Vastapaino, 147–168.

Hetherington, E. Mavis (2003) Social Support and the Adjustment of Children in Divorced and Remarried Families. Childhood 10 (2), 217–236.

Jack, Gordon (2010) Place Matters: The Signifi cance of Place Attachments for Children’s Well-Being. British Journal of Social Work 40 (3), 755–771.

Larsen, Elisabeth (2011) Help or formality? Children’s experiences of participation in home-based child welfare cases: A Norwegian example. Nordic Social Work Research 1 (1), 43–60.

Lehto-Lundén, Tiina (julkaisematon) Tukiperhetoiminta lapsen kokemuksena. Helsingin yliopisto.

Linnavuori, Hannariikka (2007) Lasten kokemuksia vuoroasumisesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Moilanen, Johanna (2015) Tutkimus lastensuojelun tukihenkilötoiminnan muutoksista. Relationaalinen näkökulma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Moilanen, Johanna & Svenlin, Anu-Riina (2016) Aika tukihenkilö- ja tukiperhetoiminnan jäsentäjänä ja resurssina. Teoksessa Sirpa Kannasoja, Marjo Kuronen & Tytti Poikolainen (toim.) Sosiaalityön aika. Tutkiva sosiaalityö -liite 2016. Talentia-lehti ja Sosiaalityön tutkimuksen seura, 77–80.

Olen niin onnekas, että mulla on sut. Lasten, vanhempien ja tukiperheiden kokemuksia tukiperhetoiminnasta (2013) Pelastakaa lapset ry. https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/frantic/pelastakaalapset/2015/10/13125046/Tukiperheraportti_2013_fi nal_LR.pdf. Luettu 21.5.2018.

Probst, Barbara (2012) Living with and living within: Visions of ‘environment’ in contemporary social work. Qualitative Social Work 12 (5), 689–704.

Pösö, Tarja (2007) Lastensuojelun puuttuva tieto. Teoksessa Jaana Vuori & Ritva Nätkin (toim.) Perhetyön tieto. Tampere: Vastapaino, 65–82.

Regnér, Margareta (2006) Familjebilder. Om klientfamiljer, kontaktfamiljer och idealfamiljer. Göteborg: Göteborgs Universitet.

Ritala-Koskinen, Aino & Forsberg, Hannele (2016) Pienet muutot ja monipaikkaisuus. Lasten asuminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tapauskuvauksissa. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marja Peltola (toim.) Lapset ja nuoret muuttoliikkeessä. Nuorten elinolot -vuosikirja 2016. Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 185. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, 105–117.

Roos, Piia (2015) Lasten kerrontaa päiväkotiarjesta. Tampere: Tampereen yliopisto. Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301.Svenlin, Anu-Riina (julkaisematon) Tukiperhe lastensuojelun avohuollon

tukitoimena. Jyväskylän ylipisto.Tukihenkilöt ja -perheet (2016) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

https://www.thl.fi /fi /web/lapset-nuoret-ja-perheet/peruspalvelut/sosiaalipalvelut/tukihenkilot-ja-perheet. Luettu 21.5.2018.

Tulensalo, Hanna (2015) Lapsen tiedollinen toimijuus lastensuojelun sosiaalityössä. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatintutkimus. Tampere: Tampereen yliopisto.

Uprichard, Emma (2010) Questioning research with children: Discrepancy between theory and practice. Children and Society 24 (1), 3–13.

28 29


Hannele Forsberg

professori, Tampereen yliopisto

[email protected]

Aino Ritala-Koskinen


[email protected]

Lasten monipaikkainen asuminen haastaa sosiaalityön

Asuminen on yksi lasten hyvinvoinnin keskeinen

perusta. Sosiaalityön katse on historiallisesti kiin-

nittynyt arvioimaan asuinolojen terveellisyyttä

(kuten asunnon puhtautta ja lämpötilaa), asunnon

kokoa ja viihtyisyyttä sekä niiden merkitystä lap-

sen hyvinvoinnille. Myös uuden asunnon saaminen asunnostaan

häädetylle pikkulapsiperheelle on ollut sosiaalityön prioritee-

teissa korkealla. Nämä perinteiset kysymykset eivät ole sosiaali-

työlle täysin vieraita nykypäivänäkään, mutta yleisen elintason

kohennuttua keskustelu tämänkaltaisista lasten asumisen mate-

riaalisista puitteista hyvinvoinnin kysymyksenä on jäänyt sivuun.

Tässä ajassa lasten asuminen hyvinvoinnin kysymyksenä tema-

tisoituu osin uudella tavalla. Yhä useampien lasten asuminen on

monipaikkaistunut ja lapset elävät arkeaan perättäisesti tai rin-

nakkaisesti monissa fyysisissä ja sosiaalisissa ympäristöissä. He

liikkuvat edestakaisin erillään asuvien vanhempien kodeissa, las-

tensuojelulaitoksissa ja biologisissa perheissään tai vaihtavat esi-

merkiksi pakolaisina asuinpaikkaa maasta toiseen. Sosiaalityössä

otetaan kantaa lasten monipaikkaisen asumisen kysymyk-

siin vahvistettaessa lasten huoltosopimuksia vanhempien

erotessa, kirjoitettaessa olosuhdeselvityksiä oikeudelle huolto-

riitatilanteissa, järjesteltäessä perheen ja lapsen arkeen tukea

lähiverkostojen ja tukiperheiden avulla, sijoitettaessa lapsia kodin

ulkopuolelle kiireellisesti tai pidempiaikaisesti sekä osana maa-

hanmuuttajien parissa tai koulussa tehtävää sosiaalityötä.

Raotamme tässä tekstissä lasten asumisen monipaikkaisuu-

den ilmiötä. Peräänkuulutamme erityisesti tarvetta tavoittaa ja

ymmärtää lasten henkilökohtaisia kokemuksia monipaikkaisesta

asumisesta, koska nimenomaan lapsi on usein se perheenjäsen,

joka liikkuu asuntojen välillä tai vaihtaa asuinpaikkaa. Teksti

perustuu Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 järjestämämme

työryhmän ”Lasten monipaikkainen asuminen haastaa sosiaali-

työn” esityksiin. Laajemmin tätä tematiikkaa käsittelee syksyllä

2018 julkaistava toimittamamme teos (Forsberg & Ritala-Koskinen

tulossa 2018). Teoksessa Leena Autonen-Vaaraniemi ja Hannariikka

Linnavuori käsittelevät lasten kokemuksia vuoroasumisesta, Aino

Ritala-Koskinen ja Riitta Laakso lasten näkemyksiä lastensuoje-

luun liittyvästä asumisliikkuvuudesta, Anu Warinowski ja Outi

Kauko lasten kokemuksia valtioiden rajat ylittävistä muutoista ja

asuinpaikan vaihdoksista sekä Hannele Forsberg monipaikkai-

suuteen liittyviä hyvinvoinnin kysymyksiä. (Mt.) Tässä tekstissä

hyödynnämme teosta poikkileikkauksenomaisesti ja yksittäisten

artikkeleiden sijaan viittaamme koko teokseen.

Lasten monipaikkainen asuminen – pakotettua ja piilossaMonipaikkaisen asumisen käsitteellä viitataan tyypillisesti

aikuisten vapaaehtoiseen ja vaurauden mahdollistamaan moni-

paikkaiseen elämäntapaan, jossa yhdistyy asuminen virallisessa

asuinpaikassa ja vapaa-ajan asunnossa. Tällainen monipaikkai-

suus mielletään yleensä positiivisena elämäntapana. Lasten koh-

dalla monipaikkaisuus ei useinkaan ole heidän itsensä valitse-

maa ja siksi voidaankin puhua pakotetusta monipaikkaisuudesta.

(Haukkala 2011.) Kun lapsi jakaa arkeaan kahden tai useamman

30 31


asuinpaikan varaan tai hänellä on runsaasti perättäisiä muuttoja,

voidaan puhua lasten monipaikkaisesta asumisesta (Forsberg &

Ritala-Koskinen tulossa 2018). Lasten kohdalla monipaikkaisuus

on seurausta esimerkiksi aikuisten tilanteista lähtöisin olevista

perhe-elämän ratkaisuista, viranomaisten toimista, työmarkki-

noista tai globaaleista liikkeelle panevista voimista, kuten esi-

merkiksi sodista tai luonnonkatastrofeista. Aikuisvetoisuudesta

seuraa, että lasten asumisen monipaikkaisuus jää ilmiönä pii-

loon ja määrällisesti siitä voidaan saada vain viitteellistä tietoa

tilastojen varassa. Esimerkiksi vanhempiensa avio- tai avoeron

kokee vuosittain arviolta 30 000 lasta (Suomalainen lapsi 2007, 93;

Moisio ym. 2016, 20–21) ja eron jälkeen heidän kohdallaan sovi-

taan asumisjärjestelyistä. Vuoroasumisratkaisut, joissa lasten

asumista jaetaan suhteellisen tasan äidin ja isän luokse, ovat tul-

leet vähitellen tavallisemmiksi myös Suomessa. Onkin arvioitu,

että vuoroasuminen koskee Suomessa jo kymmeniätuhansia ero-

perheitä. (Turunen 2017.)

Lastensuojelun piirissä monipaikkaisuudesta saadaan viitteel-

listä tietoa huostaanotettujen ja kodin ulkopuolelle sijoitettu-

jen lasten määristä. Vuonna 2016 yli 17 000 lasta oli sijoitettuna

kodin ulkopuolelle ja heistä 3 500 oli sijoitettu välittömän vaa-

ran vuoksi kiireellisesti. (Lastensuojelu 2016.) Huostaanotettujen

lasten elämälle tiedetään olevan leimallista sijaishuoltopaikko-

jen muutokset (Eronen 2013), mikä edesauttaa monipaikkaisen

elämäntilanteen muodostumista. Suomessa biologisen perheen

asema on vahva huostaanoton jälkeenkin. Tämä merkitsee sijoi-

tusten väliaikaisuutta, siteiden ylläpitoa biologiseen perheeseen

ja asuinpaikkojen välistä liikkuvuutta.

Vuonna 2016 lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli lähes

60 000 lasta ja nuorta. Heidän kohdaltaan ei ole tietoa, kuinka

moni lapsista ja nuorista on ollut sijoitettuna eri syistä kodin

ulkopuolelle eri pituisiksi ajoiksi tai kuinka monella heistä esi-

merkiksi on ollut tukiperhe. Erilaiset lasta paikasta toiseen

liikuttavat interventiot ovat lastensuojelun avohuollossa kui-

tenkin hyvin tavallisia. Lastensuojelun interventioita ei ole ollut

tutkimuksessa tapana hahmottaa lapsen asumisen ja asuinpai-

kan vaihdosten valossa. Muuttamista ja asuinpaikan vaihdoksia

hienovaraisena ilmiönä erittelemään kannustavat lähestymis-

tavat opastavat ottamaan huomioon lyhytaikaisenkin muiden

ihmisten kodeissa elämisen, laitoksissa olemisen tai vaikkapa

vankilassa olon, ja näistä muodostuvat monipaikkaisen asumi-

sen ketjut yksilön arkea raamittavina tekijöinä (esim. Desmond

& Perkins 2015). Monien asumista koskevien muutosten keski-

näinen kietoutuneisuus ja kasaantuminen ovat lastensuojelussa

tavallisia ilmiöitä.

Huomattava joukko lapsia liikkuu paikasta toiseen myös kan-

sallisvaltioiden rajojen yli. Suomesta on arvioitu lähtevän vuo-

sittain ulkomaille töihin noin 10 000 henkilöä. Monilla työ-

komennuksille lähtevillä on puoliso ja lapsia. Näitä vanhempien

työn vuoksi ulkomaille ja takaisin muuttavia lapsia ei tilastoida,

mutta heitä arvioidaan olevan tuhansia vuodessa. Vaikka näissä

muutoissa perhe pysyisi samana, lasten kaikki muut sosiaali-

set puitteet muuttuvat. (Sillanpää 2010; Warinowski 2012.)

Vanhempiensa työn mukana muuttaviin lapsiin nähden hyvin

toisenlainen kansallisvaltioiden rajoja ylittävä ryhmä ovat yksin

maahan tulleet turvapaikanhakijalapset. Viimeisen kymmenen

vuoden aikana näitä lapsia on saapunut Suomeen runsaat 5 500

(Turvapaikka- ja pakolaistilastot 2017). Näiden lasten kohdalla

voidaan puhua erityisesti perättäisestä monipaikkaisesta asu-

misesta, monien vaihtuvien asuinpaikkojen poluista (Forsberg

& Ritala-Koskinen tulossa 2018).

Eri tavoin monipaikkaisesti asuvien lasten määrää on haas-

teellista edes summittaisesti tavoittaa. Virallisten muuttojen

lisäksi lapsen elämässä on paljon paikan vaihdoksia, jotka eivät

rekisteröidy minnekään. Arjessa tapahtuva lyhytaikainen asuin-

paikkojen vaihtaminen ja paikkojen välinen liike, niin kutsutut

32 33


pienet muutot, ovat kuitenkin lasten jokapäiväistä elämää mer-

kittävästi säätelevä tekijä. (Ritala-Koskinen & Forsberg 2016.)

Lasten monipaikkaista asumista koskevien kokemusten tavoit-

tamiseksi olemme kehittäneet lähestymistapaa, joka huomioi

lasten tila- ja paikkasuhteen ja läheissuhteisiin liittyvän asu-

misliikkuvuuden ja on kiinnostunut lasten omasta merkityksen-

annosta (esim. Holloway & Valentine 2000; Holdsworth 2013).

Lasten hyvinvoinnin uhkista, asumisesta ja kodista kiinnostunut

sosiaalityön tutkimus on myös yksi tarkastelumme lähtökohta

(esim. Jack 2010).

Lasten kokemukset monipaikkaisesta asumisestaArvioitaessa rinnakkaisen tai perättäisen monipaikkaisen asumi-

sen kokemuksia lasten elämässä korostuvat tyypillisesti aikuis-

ammattilaisten näkökulmat ja lasten hyvinvointia uhkaavat

tekijät. Monenlaiset menetykset, ihmissuhteiden katkeamiset,

juurettomuuden kokemukset, huono itsetunto ja näiden yhtey-

det myöhempiin elämän ongelmiin liitetään tiheisiin asuinpai-

kan vaihdoksiin. Toistuva asuinpaikan vaihtaminen, asuntojen

välillä kulkeminen ja oman tilan puute voivat kuormittaa lapsia.

Taustalla olevat väkivallan ja kaltoinkohtelun kokemukset lisäävät

hyvinvoinnin uhkien kertoimia. Uhkakuvien rinnalla on kuiten-

kin vahvistunut näkymä siitä, että monipaikkainen asuminen voi

myös lisätä lasten hyvinvointia. Parhaimmillaan näin tapahtuu

vuoroasumisessa, mutta myös yksin tulleiden alaikäisten turva-

paikanhakijoiden tai huostaanotettujen lasten kohtaamat tukea

ja luottamusta rakentavat asumisyksiöiden ja sijaishuollon aikui-

set voivat onnistua arjen huolenpidossa ja tulevaisuuden uskon

rakentamisessa. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.)

Kiinnostus lasten subjektiivisiin kokemuksiin monipuolis-

taa olemassa olevaa tietoa monipaikkaisen asumisen merkityk-

sistä, vaikka lasten tieto on usein sirpaleista, aukkoista ja vai-

keasti tavoitettavaa. Lasten kokemuksille herkistymällä saadaan

käsitystä erityisesti monipaikkaisen asumisen merkityksistä

lapsille tässä ja nyt. Tärkeä osa arjen hyvinvointia on kokemus

johonkin paikkaan kuulumisesta monipaikkaisuuden keskellä.

Lapsille se tarkoittaa usein varsin konkreettisia asioita, kuten

omaa huonetta tai muuta omaksi koettua tilaa. Oman tilan

tärkeys tulee esiin niin vanhempiensa eron, ulkomaille ja takaisin

siirtymisten, lastensuojelullisista syistä muuttaneiden kuin yksin

maahan tulleiden turvapaikanhakijalasten puheissa.

Oma tila merkitsee omaa henkilökohtaista paikkaa ja parhaim-

millaan kuulumisen kokemusta. Lapset myös vertailevat omaa

tilaansa eri asuinpaikoissa. Henkilökohtaisilla tavaroilla on tär-

keä merkityksensä monipaikkaisuuden keskellä. Ne helpottavat

arjen sujumista ja luovat tuttuuden tunnetta. Joskus tarpeelliset

tavarat löytyvät kaikista lapsen arjen paikoista: esimerkiksi vuoro-

asuvilla arjen perustarvikkeet löytyvät molemmista kodeista eikä

tukiperheeseen tarvitse ottaa tavaroita mukaan. Joskus tavaroita

voi joutua kuljettamaan mukana paikasta toiseen ja ne voivat

olla myös väärässä paikassa, kuten koulu- tai harrastustarvikkeet

vuoroasuvilla. Joskus mukana kulkevat yksittäiset tavarat voivat

olla ainoa elämän jatkuvuutta ja jonnekin kuulumisen tunnetta

ylläpitävä seikka. Tavarat eivät tällöin ole ”vain tavaroita”, vaan

niihin kiinnittyy asumisen monipaikkaisuudessa myös syvem-

piä jatkuvuuden tunnetta ylläpitäviä merkityksiä. (Ks. Forsberg

& Ritala-Koskinen tulossa 2018.)

Toinen arjen hyvinvointia edesauttava tekijä monipaikkaisuu-

den keskellä on lasten kokemuksissa heille merkitykselliset ihmi-

set. Perhesuhteet ja niiden ylläpidon tärkeys tulevat esiin monien

lasten tilanteissa. Vuoroasuvilla lapsilla kodin tunne syntyy riit-

tävän läheisestä suhteesta vanhempaan, eivätkä vanhempien

keskenään riitaisat suhteet romuta tämän suhteen merkitystä,

jos lapsen ja vanhemman keskinäinen suhde on vahva. Myös las-

tensuojelun avohuollon asiakkuudessa olevat, biologisista van-

hemmistaan erossa asuvat lapset saattavat tuoda tärkeänä esiin

34 35


mahdollisuuden tavata toisaalla asuvaa vanhempaansa ja tälle

syntyneitä uusia lapsia – pikkusisaruksiaan – tai isovanhem-

piaan. Huostaanotetuille lapsille puolestaan yhteydenpito puheli-

mella vanhempaan voi olla korostuneen tärkeää. Perhesuhteiden

lisäksi lapsilla syntyy eri asuinpaikoissa muita heille merkityk-

sellisiä suhteita. Asumisyksikön ohjaajat, tukiperheen ihmiset tai

ylipäänsä sosiaalisiin verkostoihin liittyvät ”kivat ihmiset” voivat

olla lapsille tärkeitä jatkuvuuden, itsensä arvokkaaksi kokemisen

ja kuulumisen tunteen tuojia monipaikkaisten asumiskuvioiden

keskellä. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.)

Monet asuinpaikat jäsentyvät lapsille fyysisten kotien ja nii-

den ihmissuhteiden muodostamiksi laajemmiksi asuin- ja toi-

mintaympäristöiksi (Schier 2015). Näistä toimintaympäristöistä

muodostuu lapsille arjen keskuksia, joiden ympärille heidän elä-

mänsä kiinnittyy. Kiinnittyminen ilmenee ympäristön haltuun

ottamisena – kykynä liikkua kodista toiseen ja muutoinkin elää

sosiaalista elämää esimerkiksi pihoilla, puistoissa tai laajem-

massa ympäristössä. Vuoroasuvilla lapsilla yhtäaikaisia koti-

ympäristöjä on kaksi, joskin heillä laajempi asuinympäristö ja

koulu pysyvät tyypillisesti samana. Sijaishuollossa olevilla lap-

silla toistuvat sijaishuoltopaikan vaihdokset tai yksin maahan

tulleilla turvapaikanhakijalapsilla ennakoimattomat siirtymät

asuin yksiköstä toiseen rapauttavat lähiympäristön haltuun ottoa

ja siihen kiinnittymisen ja kuulumisen kokemusten mahdol-

lisuuksia. Siirtyminen uuteen paikkaa merkitsee lapselle aina

uutta ympäristöön tutustumisen, haltuunoton prosessin käyn-

nistymistä. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.)

Aikuiset perustelevat lasten monipaikkaista asumista usein

lapsen edulla tai pyrkimyksellä nykytilannetta parempaan elä-

mään. Lasten kokemuksissa moniin asuinpaikkoihin ja niissä

eläviin ihmisiin voi liittyä hyvinvointiin kielteisesti vaikuttavia

risti riitoja. Vuoroasuva lapsi saattaa pyrkiä ymmärtämään riitele-

viä vanhempiaan, luovii ja hankkiutuu vanhemman luokse, jotta

tämän ei tarvitse olla yksin. Vastaavasti sijaiskodissa asuva lapsi

voi kokea tärkeäksi toivottaa vanhemmilleen puhelimitse joka ilta

hyvää yötä ja kertoa rakastavansa heitä. Lapset ottavat esiin myös

toiveitaan asua vain yhdessä paikassa (esimerkiksi vuoroasumisen

yhteydessä), mutta pikemminkin rivien välissä kuin niistä suoraan

ja selkeästi puhuen. (Ks. Forsberg & Ritala-Koskinen tulossa 2018.)

LopuksiLasten asuminen rinnakkain tai perättäin eri paikoissa herättää

kysymyksiä siitä, mitä monipaikkainen asuminen ja elämäntapa

muuttoineen ja paikan vaihdoksineen merkitsee lapsen hyvin-

voinnille. Edellä esitellyt havainnot lasten kokemuksista kerto-

vat lasten joustavuudesta ja kyvystä sopeutua ja liittyä uusiin

ympäristöihin ja uusiin ihmisiin. Tällaisen kyvyn on nähty olevan

hyödyllinen tulevaisuuden yhteiskunnassa (esim. Jensen 2009)

ja siksi monipaikkaisuus voi olla myös resurssi. Paikasta toiseen

liikkumisen on nähty myös mahdollistavan tärkeiden suhteiden

ylläpitoa, mikä voi olla lasten hyvinvointia lisäävä tekijä. Lisäksi

erityisesti kansallisvaltioiden yli muuttaneilla lapsilla on usein

omakohtaista kokemusta erilaisista kielistä ja kulttuureista elä-

mää rikastuttavana voimavarana.

Sopeutuvuuden ja resurssinäkökulman kääntöpuolena ovat

erilaiset lasten hyvinvointia horjuttavat monipaikkaisen asumi-

sen seuraukset. Muuttaminen merkitsee lapsille hyvin usein lähi-

ympäristöön, kavereihin ja kotiin kiinnittyvien arjen rutiinien ja

toistojen sekä näistä rakentuvan jatkuvuuden tunteen menettä-

mistä. Silloin merkityksellisiksi jatkuvuutta ylläpitäviksi ja kiin-

nipitäviksi tekijöiksi voivatkin nousta paikallaan pysyvä mum-

mola, tukiperhe tai mukana kulkevat henkilökohtaiset esineet tai

omaksuttu kulttuurinen perintö. Lasten tarve kokea kuuluvansa

johonkin on hyvin vahva. (Jensen 2009.)

Sosiaalityössä kohdataan lasten monipaikkaista asumista

monissa yhteyksissä ja joudutaan myös ottamaan kantaa lasten

36 37


asumisen järjestelyihin. Lasten elämäntilanteet ovat yksilölli-

siä ja lasten sopeutuminen muutoksiin on yksilöllistä – siksi ei

ole olemassa valmiita vastauksia siihen, miten monipaikkaisuu-

teen kenenkin kohdalla tulisi suhtautua. Selvää kuitenkin on,

että monipaikkainen asuminen haastaa kulttuurisen normin

pysyvästä kodista ja perheestä lapsen vakaan identiteetin perus-

tana. Lasten ja nuorten kanssa tehtävään sosiaalityöhön voisikin

ajatella aina kuuluvan keskustelun heille tärkeistä ja erityisistä

paikoista, joilla on osansa lapsen identiteetin ja elämäntarinan

rakentumisessa (vrt. Jack 2010).

Vaikka monipaikkaisuuden syyt ja mittakaavat voivat vaih-

della suuresti eikä eri tilanteita ole aina mielekästä rinnastaa toi-

siinsa, erilaisten monipaikkaisen asumisen tilanteiden tarkas-

telu yhdessä voi kuitenkin auttaa ymmärtämään joitakin piiloon

jääneitä nykylapsuuden piirteitä ja ehtoja. Aikuiset voivat auttaa

lapsia monin tavoin monipaikkaisen asumisen tilanteissa kuun-

telemalla heidän kokemuksiaan ja tunteitaan, minimoimalla

muuttoihin liittyvää stressiä ja miettimällä, miten vaalia jatku-

vuutta muutosten keskellä. Aina kun sosiaalityössä osallistutaan

päätöksentekoon lapsen asumisen muutoksista, on paikallaan

ottaa selvää myös lapsen asumishistoriasta ja jo toteutuneista

asuinpaikan vaihdoksista ja miettiä huolella asuinpaikan vaih-

don perusteita.

LähteetDesmond, Matthew & Perkins, Kristin L. (2015) Housing and household instability.

Urban Aff airs Review 52 (3), 421–436. Eronen, Tuija (2013) Viisi vuotta huostaanotosta. Seurantatutkimus

huostaanotettujen lasten institutionaalisista poluista. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportteja 4.

Forsberg, Hannele & Ritala-Koskinen, Aino (toim.) (tulossa 2018) Monen kodin lapset. Lasten monipaikkainen asuminen ja sosiaalityö. Helsinki: Gaudeamus.

Haukkala, Teresa (2011) Monipaikkaisuus – ilmiö ja tulevaisuus. Helsinki: Sitra. Selvityksiä 54.

Holdsworth, Clare (2013) Family and Intimate Mobilities. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Holloway, Sarah L. & Valentine, Gill (toim.) (2000) Children’s Geographies: Playing, living, learning. London & New York: Routledge.

Jack, Gordon (2010) Place Matters: The Signifi cance of Place Attachments for Children’s Well-Being. British Journal of Social Work 40 (3), 755–771.

Jensen, An-Magritt (2009) Mobile Children: Small Captives of Large Structures? Children & Society 23 (2), 123–135.

Lastensuojelu 2016 (2017) Tilastoraportti. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos / Suomen virallinen tilasto.

Moisio, Jenni & Gissler, Mika & Haapakorva, Pasi & Myllyniemi, Sami (2016) Lasten ja nuorten muuttoliike tilastoissa. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marjo Peltola (toim.) Lapset ja nuoret muuttoliikkeessä. Nuorten elinolot -vuosikirja 2016. Helsinki: Nuorisotutkimusseura, 17–50.

Ritala-Koskinen, Aino & Forsberg, Hannele (2016) Pienet muutot ja monipaikkaisuus. Lasten asuminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden tapauskuvauksissa. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marja Peltola (toim.) Lapset ja nuoret muuttoliikkeessä. Nuorten elinolot -vuosikirja 2016. Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 185. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, 105–117.

Schier, Michaela (2015) Post-separation Families: Spatial Mobilities and The Need to Manage Multi-local Everyday Life. Teoksessa Can M. Aybek, Johannes Huinink & Raya Muttarak (toim.) Spatial Mobility, Migration, and Living Arrangements. Cham: Springer, 205–224.

Sillanpä ä , Sami (2010) Yli 10 000 suomalaista lä htee joka vuosi ulkomaille tö ihin. Helsingin Sanomat 2.1.2010.

Suomalainen lapsi 2007 (2007) Helsinki: Tilastokeskus ja Stakes.Turunen, Jani (2017) Shared physical custody and children’s experience of stress.

Journal of Divorce & Remarriage 58 (5), 371–392.Turvapaikka- ja pakolaistilastot (2017) Maahanmuuttovirasto. http://migri.fi /tietoa_

virastosta/tilastot/turvapaikka-_ja_pakolaistilastot. Luettu 22.12.2017.Warinowski, Anu (2012) Maailmalle yhtenä, takaisin toisena? Suomalaisten

ekspatriaattiperheiden lapset kulttuurisissa siirtymissä. Turku: Siirtolaisuusinstituutti. Tutkimuksia A42.

38 39


Tuula Kostiainen

suunnittelija, Tampereen yliopisto

[email protected]

Anna Metteri


[email protected]

Yhteisösosiaalityön mallinnus TEKO – Tehostetun kotoutumisen hankkeessa

Yhteisösosiaalityöstä on puhuttu yleisemmin

Suomessa vasta 1990-luvulla ja erityisesti sen jäl-

keen, kun yhteisösosiaalityö määriteltiin sosiaali-

työn ammatilliseksi erikoistumisalaksi. Työmuoto

ei ole kuitenkaan uusi, koska sosiaalityössä on aina

tehty työtä yhteisöjen kanssa. (Roivainen & Ranta-Tyrkkö 2016, 7,

12.) Yhteisöllisyys, kansalaiskeskeisyys ja demokratia ovat olleet

sosiaalityön ihanteita sosiaalityön pioneeri Jane Addamsin (1860–

1935) ajoista lähtien (Puurunen 2016, 21).

Suomessa paikallisyhteisöihin kohdistuvaa sosiaalityötä on

tehty yhdyskuntatyön nimellä 1970-luvulta lähtien. Tavoitteena on

ollut ehkäistä asuinalueiden sosiaalisia ongelmia ja tuoda normaa-

lit sosiaalipalvelut lähelle asukkaita. (Roivainen 2008, 20.) Sosiaali-

ja terveyspalvelujen alueellistamisen seurauksena vuonna 1985

Tampereen kaupunki mahdollisti Hervannan kaupunginosassa

yhdyskuntatyön kokeilun osana sosiaalityötä. Viisi vuotta myö-

hemmin perustettiin yhdistys, joka alkoi tuottaa yhteisöpalveluja

lähinnä hankerahoitusten avulla. Kaupungin sosiaalityöntekijä

toimi aktiivisesti yhdistyksen kanssa vuoteen 2006 saakka.

(Vinnurva 2008, 72.) Irene Roivaisen mukaan nykymuotoiset yhtei-

sölliset hankkeet kohdistetaan potentiaalisiin riskiryhmiin tai

tunnistettuihin riskeihin alueella (Roivainen 2008, 30).

Tämä artikkeli käsittelee vuonna 2016 Hervannan alueella aloi-

tettua hanketta ”TEKO –Tehostettu kotoutuminen”, jota rahoit-

taa hankepartnereiden lisäksi Euroopan sosiaalirahasto (ESR).

Valmistelu alkoi vuonna 2015, kun Suomeen saapui samana

syksynä ennätysmäärä turvapaikanhakijoita, yhteensä 32 476

henkilöä. Turvapaikanhakijamäärät Suomessa olivat sitä ennen

vaihdelleet 2000-luvulla noin 1 500 ja 6 000 hakijan välillä.

(Pakolainen pakenee vainoa kotimaassaan 2018.) Uuden tilan-

teen edessä kunnat valmistautuivat siihen, että oleskeluluvan

saaneet maahanmuuttajat saavat tarvitsemansa palvelut aloit-

taakseen elämänsä uudessa kotimaassa. Tampereella oli jo pit-

käaikainen kokemus sosiaalityöstä pakolaisten ja turvapaikan-

hakijoiden kanssa vuodesta 1989 lähtien (Nylund-Oja 1995, 18).

Kaupungissa tunnistettiin uusien tulijoiden avun ja tiedon tar-

peet, mutta tarpeisiin ei pystytty reagoimaan kattavasti olemassa

olevalla palvelujärjestelmällä. Nähtiin kuitenkin, että ehkäisevä

työ ja matalan kynnyksen palveluneuvonta ja -ohjaus estävät

ongelmien monimutkaistumista. Lisäksi tunnistettiin alueen

yhteisöjen omat voimavarat resurssina, jota tulee hyödyntää vuo-

rovaikutuksessa ja palveluissa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksessa

yhteisöjen rakentaminen, tukeminen ja kehittäminen nähdään

keinoina pyrkiä sosiaalityön tavoitteisiin. Yhteisösosiaalityöllä

edistetään kansalaisten hyvinvointia monimuotoisissa yhtei-

söissä. Keskeisiä toimintaperiaatteita ovat sosiaalisten ongelmien

ennaltaehkäisy, lähipalvelujen kehittäminen, kansalaisten oma-

aloitteisuuden tukeminen ja sosiaalisten verkostojen merkityk-

sen tunnistaminen. Ihmisten osallisuutta tuetaan arjen verkos-

toissa. (Sote-uudistus 2017.) Yhteisösosiaalityön määrittely on

40 41


kuitenkin hankalaa. Yhteisökeskustelua käydään ”käsitteelli-

sessä het teikössä”, jossa sekä yhteisö että sosiaalityö paikantuvat

eri tavoin sen mukaan, millaisiin ajallisiin, paikallisiin ja mene-

telmällisiin keskusteluihin kiinnitytään. Käsitteellistä kirjoa on

lähes mahdoton tyhjentävästi määritellä. Yhteisösosiaalityön

yleistä määrittelyä mielekkäämpää onkin tutkia yhteisösosiaali-

työtä paikallisissa tai muissa selkeästi rajatuissa yhteyksissä.

(Korkiamäki ym. 2016, 12–15.)

Kuvaamme artikkelissa TEKO-hankkeen tavoitteet ja konk-

reettisen toiminnan1. Sen lisäksi kerromme tutkimuksemme

pohjalta siitä, millainen yhteisösosiaali työn tila alkoi muodostua

kokeilussa, jossa palveluneuvontaa ja -ohjausta annetaan oleske-

luluvan saaneille maahanmuuttajille, ja jossa tarkoituksena on

vahvistaa maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten vuorovai-

kutusta. Artikkeli pohjautuu Sosiaalityön tutkimuksen päivillä

2018 pidettyyn esitykseen työryhmässä ”Onko yhteisösosiaali-

työllä kotia uudessa palvelujärjestelmässä?”

Kokeileva TEKO-hanke tutkimusympäristönäMirja Satka ja Heidi Muurinen (2014) ovat esittäneet, että sosiaali-

ja terveyspalveluja tulisi kehittää kokeilemalla siten, että suunni-

telmallinen kokeilu olisi osa julkisesti tuettua palvelujen ohjaus-

järjestelmää. Kokeilemalla on mahdollista pyrkiä isoon tai pie-

neen tavoitteeseen, mutta maaliin pääsee vain askel kerrallaan.

Testattaessa ideoita varhaisessa vaiheessa huomataan välittö-

mästi, mikä toimii ja mikä ei. Palvelujen käyttäjien ja muiden kan-

salaisten tulisi saada osallistua kehittämisprosesseihin. Satka ja

Muurinen toteavat myös, että kokeiluissa ja niiden tutkimisessa

kannattaisi hyödyntää yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen

sosiaalialan opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden tietämystä.

Kokeilutulosten välitön ja kaikille avoin saatavuus mahdollistaisi

1. TEKO-hanke: www.tekohervanta.fi .

niiden soveltamisen myös muissa yksiköissä. (Satka & Muurinen

2014.)

Kokeileminen ei ole käytännön sosiaalityössä uutta toimintaa

eikä liioin sosiaalityön historiassa. Heidi Muurinen ja Iikka Lovio

(2015) kytkevät kokeilemisen sosiaalitutkimukseen ja sosiaalityön

metodisiin juuriin lähtien Jane Addamsin Hull Housesta (Gross

2009). Kokeilulla on yhteys myös pragmatismin alkuaikaan, kun

John Dewey teki opetuskokeita. Hänen ajatuksensa oli, että kokei-

lusta saa kokemusta, jota refl ektoidaan toiminnan kehittämiseksi

ja totuuden etsimiseksi. (Laitinen ym. 2014, 55–59.) Tästä kehittyi

myöhemmin kokemuksen refl ektointi (Schön 1983). Sami Paavola

ja Kai Hakkarainen (2008, 163–164) arvioivat, että pragmatismi

on erityisen tärkeä suuntaus uuden luomisen ja oppimisen pro-

sesseja tarkasteltaessa.

Kokeilukulttuuri on nostettu merkittäväksi asiaksi Sipilän hal-

lituksen ohjelman toimeenpanossa (Ratkaisujen Suomi 2017, 61).

Kokeiluyhteiskunta määritellään kestävän kehityksen mukaiseksi

konkreettiseksi toiminnaksi, jossa uusia asioita kokeillaan pie-

nessä mittakaavassa ja/tai rajattuna ajanjaksona, sen vaikutuk-

sia selvitetään laaja-alaisesti ja sen vaikutuksista keskustellaan

demokraattisesti. Toimintakulttuuria leimaa kokonaisvaltainen

pitkän aikavälin ajattelu, mutta myös ketteryys ja oppiminen.

Muutostyötä tehdään usein verkostoissa ja epätyypillisissäkin

kokoonpanoissa. Johtaminen on kannustavaa ja ohjaa itsenäi-

seen muutokseen. Erilaiset toimijat kehittävät ruohonjuuritason

innovaatioita, joita voidaan monistaa eri tasoille. Yhteiskunta on

avoin uudelle ja sietää epäonnistumisia. (Berg 2012, 165.)

Tutkimusympäristömme on kokeileva monitoimijainen pro-

jekti TEKO – Tehostetun kotoutumisen hanke, jota toteuttavat

Tampereen seurakuntayhtymä, Tampereen kaupunki, Tampereen

yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu. Kohderyhmänä on

oleskeluluvan saaneet maahanmuuttajat, jotka ovat työelämän

ulkopuolella. Hankkeen keskiössä on ajatus kahdensuuntaisesta

42 43


kotoutumisesta, jolla tarkoitetaan alueen asukkaiden omista

tarpeista lähtevää toimintatapojen kehittämistä, jossa alueella

pitkään asuneet ja sinne myöhemmin muuttaneet kohtaavat

toisensa.

Tehostetun kotoutumisen hankkeelle asetettiin neljä tavoi-

tetta. Ensiksikin se on monialainen, tehostettujen toimenpitei-

den ja osallisuuden tuottamisen malli, joka perustuu Tampereen

kaupungin strategiaan ja palvelumalliin tasa-arvoisesta osalli-

suudesta. Deweyn kasvatusfi losofi aa tutkinut Kai Alhanen (2013,

231) kiteyttää osallisuuden tuottamisen demokraattisessa yhteis-

elämässä siihen, että kaikkien osallisten kokemukset toiminnasta

otetaan vakavasti. Hankkeen lähtökohtana on Hervannan kau-

punginosa-alueen asukkaiden tiivis vuorovaikutus ja vastuulli-

nen yhdessä tekeminen ja oppiminen. Yhteisö motivoi asukkaita

tekemään asioita itsensä hyväksi. Toisena tavoitteena on rakentaa

yhteisöpaikka ”Kototori”, joka toimii matalan kynnyksen palve-

luneuvonnan paikkana ja jossa tuetaan asukkaiden elämänhal-

lintaa. Kolmantena tavoitteena on vahvistaa kahdensuuntaista

kotoutumista, jossa aktivoidaan sekä maahanmuuttajia että

kantasuomalaisia toimimaan aktiivisesti omassa lähiyhteisös-

sään. Neljäntenä tavoitteena on sektorirajat ylittävä yhteistyö

ja kokeilun muodostuminen yhteisölliseksi oppimisprosessiksi,

jossa ammattilaiset kehittävät omaa työtään.

Kototori on sekä konkreettinen fyysinen tila että verkostoitu-

nut monitoimijainen toimintayksikkö. Yhteistyökumppaneina

ovat hankekumppanien lisäksi erilaiset järjestöt, muut hankkeet

ja vapaaehtoiset henkilöt. Kototorilla toimii kaksi kahvilaa, joilla

on eri tehtävät. Yhteisökahvilan tarkoituksena on edistää erilais-

ten toimintojen avulla kahdensuuntaista vuorovaikutusta maa-

hanmuuttajien ja kantasuomalaisten välillä. Tilassa on keskus-

teluja, tietoiskuja ja teematapahtumia yhtenä päivänä viikossa.

Kototorilla toimii kielten alkeis- ja jatkoryhmiä ja yhteisökahvila

toimii harjoittelupaikkana suomen kielelle.

Yhteisökahvila toimii vapaaehtoisten henkilöiden vastuulla.

Sosiaalikahvilassa tapahtuu palveluneuvonta ja -ohjaus kahtena

päivänä viikossa. Neuvonnasta vastaavat kaupungin sosiaalioh-

jaajat ja kehittävä sosiaalityöntekijä sekä vapaaehtoiset, joista

osa kouluttautuu yhteisöneuvojiksi Kaapeli-valmennuksella

(Kaapeli-valmennuksesta esim. Kylmälä 2014). Kahviloissa käy

keskimäärin 30 henkilöä päivässä. TEKO-hanke järjestää myös

Kototorin ulkopuolella tapahtumia ja se on hakeutunut yhteis-

työhön harrasteryhmien kanssa, joita ovat muun muassa lii-

kunta-, kuvataide- ja tanssiryhmät. Kelasta, neuvolasta ja ter-

veyskeskuksesta on jalkauduttu Kototorin tiloihin ja myös seura-

kunnan diakonia- ja monikulttuurista työtä on kytketty TEKO-

hankkeen toimintaan.

Hankkeessa sovittiin Tampereen yliopiston vastuulle Kototorin

yhteisösosiaalityön mallintaminen. Uuden työskentelytavan

ja maahanmuuttajien palvelujen kehittämiseksi perustettiin

Tampereen kaupungin aikuissosiaalityön (avo- ja asumispalve-

lujen), mielenterveys- ja päihdepalvelujen sekä työllisyyspalvelu-

jen työntekijöille työpajasarja, jossa käsitellään ”monimuotoista

yhteisösosiaalityötä”. Tampereen yliopisto kerää hankkeesta tut-

kimusaineistoa, jonka avulla mallinnetaan käytännön yhteisöso-

siaalityötä ja tutkitaan, mitä on yhteisösosiaalityö monikulttuu-

risessa ympäristössä.

Yhteisösosiaalityön tilaTutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millainen yhteisösosiaali-

työn tila alkaa muodostua Kototorilla. Tutkimusaineisto kerättiin

kahdesta keväällä 2017 pidetystä Monimuotoisen yhteisösosiaali-

työn täydennyskoulutuksen työpajasta. Yhteiskeskustelujen lit-

teroitu aineisto koostui 22 sivusta. Kototori oli ollut toiminnassa

noin kolme kuukautta, jolloin oli jo saatu kokemuksia sosiaalikah-

vilan palveluneuvonnasta ja -ohjauksesta sekä yhteisökahvilan

kahdensuuntaisesta toiminnasta. Kototorilla palvelujen käyttäjiä

44 45


kutsutaan kävijöiksi, joskin sosiaalikahvilasta puhuttaessa kävi-

jää voidaan kutsua myös asiakkaaksi.

Aineisto käsiteltiin Grounded Th eoryn analyysin avulla.

Aineistosta määriteltiin käsitteet ja niistä muodostettiin toi-

siinsa vertailemalla laajempia kategorioita. Kategoriat nimettiin

ja niistä määriteltiin laadullinen ominaisuus. Tarkoituksena oli

löytää ydinkategoria, joka on yhteydessä muihin kategorioihin

ja ilmaisee aineiston keskeisen teeman. (Strauss & Corbin 1998,

79–81.) Kategorioiden ominaisuudet ovat tekijöitä, jotka vaikut-

tavat tilan muodostumiseen tuomalla tilaan energiaa ja voimaa.

(Lefebvre 1991, 22, 36–39). Muodostunutta aineistoteoriaa voidaan

laajentaa kytkemällä se aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen

(Glaser 2007, 71–73).

Ydinkategoriaksi muodostui vuorovaikutuksellinen käänne, jossa

työntekijän ja kävijän välinen hierarkia on käänteinen verrat-

tuna viranomaiskeskeiseen sosiaalityöhön. Kototorilla ”asiakas

kysyy, työntekijä vastaa”, eikä päinvastoin kuin viranomaistyössä

”työntekijä kysyy, asiakas vastaa”. Kategorian ominaisuudet ovat

tasavertaisuus, pystyvyys ja oma-aloitteisuus. Kävijä on voimavaroineen

osallisena omassa prosessissaan, ja siinä häntä tukevat ammat-

tilaisten lisäksi yhteisötyöntekijät ja vertaishenkilöt samasta

kieli ryhmästä.

Kävijää tuetaan voimavarojen vahvistamisessa ja hänet otetaan

osalliseksi yhteisön toimintaan. Hän voi avustaa sosiaalikahvi-

lassa omaehtoisessa neuvonnassa sekä yhteisökahvilassa muissa

osaamisensa mukaisissa tehtävissä. Tasavertaisen kohtaamisen

perustan muodostaa avoin yhden luukun tila, jossa kävijä saa par-

haimmillaan samalla kertaa monenlaista neuvontaa ja ohjausta.

Palveluneuvontaa ja -ohjausta sosiaalikahvilassa voidaan kuvata

yhteisöpohjaiseksi yksilötyöksi erotuksena sosiaaliasemilla tapahtu-

vasta yksilötyöstä. Kototorilla neuvonta kohdistuu kävijän hen-

kilökohtaisiin kysymyksiin, mutta neuvontaan voivat osallis-

tua sosiaalialan ammattilaisten lisäksi konkreettisesti saman

pöydän ääressä vapaaehtoiset yhteisötyöntekijät ja vertaishen-

kilöt. Vertaiset tarjoavat tietoa ja tukea sekä tuovat neuvontaan

omia kokemuksiaan palveluista ja arjesta. Yhteisökahvila puo-

lestaan muodostaa sosiaalisen yhteisön, jossa liitytään muihin.

Tom Erik Arnkilin ja Jaakko Seikkulan (2014, 88−90) käytän-

nön tutkimuksissa on havaittu, että dialogisessa vuorovaiku-

tuksessa asiakkaan toimijuus vahvistuu, kun häntä kuunnel-

laan aidosti. Hän on mukana avoimessa tasavertaisessa kohtaa-

misessa ja hänen ainutlaatuisuutensa hyväksytään ehdoitta.

Dialogisuusteorioiden mukaan olennaista on tunnistaa ihminen

suhteissa rakentuvana ja suhteissa elävänä (mt.). Yksilön muilta

saama positiivinen vuorovaikutuskokemus on yhteydessä posi-

tiiviseen minäkuvaan, jonka seurauksena itsekunnioitus, itse-

luottamus ja itsearvostus lisääntyvät (Honneth 2007; Houston

2016). Sosiaalityö toimii asiakkaan henkilökohtaisen elämän,

sosiaalisen maailman ja virallisen statuksen välillä, kun kyse on

ihmis- ja sosiaalisten oikeuksien toteutumisesta (Honneth 2007;

Houston 2016; myös Metteri 2012). Myönteisellä ympäristökoke-

muksella on yhteys minäpystyvyyden ja selviytymiskykyisyyden

(resilienssin) lisääntymiseen (Ungar 2012). Minäpystyvyys ilmai-

see yksilön odotuksia ja uskoa siihen, että hän voi menestyksel-

lisesti suorittaa tietyn toiminnon tai tehtävän (Bandura 1977).

Stan Houston (2016) yhdistää vahvuuksien lisääntymisen

voima varaistavaan sosiaalityöhön, yhteisösosiaalityöhön ja eko-

logiseen sosiaalityöhön. Voimavarojen lisääntyminen perustuu

siihen, että ihmisen sisäinen kapasiteetti refl ektoida lisääntyy,

hän pystyy sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, omaksu-

maan uutta tietoa ja käyttämään sisäisiä resurssejaan elämän

haasteissa. Itsearvostuksen kehittyminen edellyttää kosketusta

ryhmiin ja verkostoihin, jotka arvostavat yksilöä ja sitä panosta,

jolla hän on osa yhteisöä. Houston tulkitsee Honnethin tunnus-

tamisen teoriaan viitaten, että yhteisö toimii sosiaalisen tun-

nustamisen välittäjänä. Parhaimmillaan yhteisösosiaalityö ja

46 47


eko sosiaalinen työ toimivat yksilö- ja ryhmätason lisäksi yhteis-

kunnan tasolla vaikuttaen kokonaisvaltaisesti yksilön tilantee-

seen.

LopuksiAnalysoimme tässä artikkelissa, millaiseksi alueperustainen

yhteisösosiaalityö alkoi muodostua kokeilussa, jossa palveluneu-

vontaa ja -ohjausta annetaan oleskeluluvan saaneille maahan-

muuttajille ja jossa tarkoituksena on vahvistaa maahanmuutta-

jien ja kantasuomalaisten vuorovaikutusta.

Hankkeessa Tampereen yliopiston tehtävänä on mallin-

taa, millainen yhteisösosiaalityön malli rakentuu kokeilussa.

Ensinnäkin voi todeta sen, että kokeilu nostaa sosiaalityön tavoit-

teiden ja keinojen kannalta hyviä asioita esiin. Se tekee näky-

väksi yhteisöpohjaista yksilötyötä, jossa yksilökohtaisen avun ja tie-

don antamisen lisäksi tuetaan autenttisesti tasavertaista osallisuutta

erilaisissa yhteisöissä. Kävijä tunnustetaan sosiaalisen yhteisön jäseneksi,

mikä lisää ihmisen itsearvostusta. Hänen osaamistaan voidaan

myös hyödyntää Kototorilla vapaaehtoistyöntekijänä ja vertais-

henkilönä. Vuorovaikutuksellinen käänne, joka purkaa ammattilaisen

ja asiakkaan välistä hierarkiaa, vahvistaa ja lisää kävijän omia

voimavaroja.

Instituutiot muokkaavat ihmisen identiteettiä. Kototorin

yhteisöllinen toimintamalli muokkaa kävijän identiteettiä posi-

tiiviseen suuntaan, kun se luo pystyvyysodotuksia tarjoamalla

mielekkään tehtävän, auttamalla ihmistä löytämään itselleen

harrastusyhteisön tai muun yhteisön ja tukemalla arjen unel-

mien toteuttamista. Ensimmäinen tarttumapinta yhteisösosiaa-

lityöhön voi tapahtua harrasteryhmien ja tapahtumien kautta.

Luottamuksellisten sosiaalisten suhteiden syntyminen auttaa

hakemaan apua ajoissa.

Kun maahanmuuttajat usein keskittyvät samalle asuinalueelle

ja hakevat tukea toisistaan, on tärkeää, että alueella on palveluja.

Materiaaliset ja ei-materiaaliset kynnykset estävät ihmisiä liik-

kumasta alueensa ulkopuolelle. Usein sosiaaliset ongelmat aihe-

uttavat häpeää ja juoruilun pelkoa. Siksi apua ei haeta ajoissa.

Auttamistoimintaa ei kuitenkaan voi laskea vapaaehtoisten

asukkaiden varaan. Tarvitaan myös ammattilaisia, jotka tunnis-

tavat vaativan avun tarpeen ja tuntevat palveluorganisaatiot ja

kansalaisjärjestöt. (Dierckx & Van Dam 2014)

Ihmisellä on tarve kuulua johonkin ja tuntea itsensä tar-

peelliseksi. Tähän voimavaraistava yhteisösosiaalityö voi vas-

tata. Kototorin yhteisösosiaalityö tuottaa sosiaalista voimaa, se

on myös rakenteellista sosiaalityötä siinä mielessä, että se aut-

taa luomaan paikallisia rakenteita yhteisöllisyyden ja osallisuu-

den toteutumiselle. Yhteisösosiaalityö on osa kaupungin aikuis-

sosiaalityötä. Yhtä merkittävää on, että Kototorin yhteisötyö on

osa seurakunnan toimintaa. Tärkeää on, että tietoa ja apua saa

matalan kynnyksen toimintana ja alueellisessa paikassa, joka on

helposti saavutettavissa. Toimintojen ja toimijoiden moninai-

suus tarjoaa kävijöille kanavia hakeutua avun ja tiedon lähteille.

Kototorin toiminta on purkanut ammatillisessa ja viranomais-

työssä ajoittain tunnistettavaa byrokraattisen organisaation toi-

mintatapaa. Tasavertainen kohtaaminen on ollut myös ammat-

tilaisille myönteinen kokemus. Rohkeasti kokeileva hanke on

ketterästi muuntanut ja hionut toimintaa tarpeita vastaavaksi.

Tavoitteena on, että hankkeesta jää kaupungin ja seurakunnan

toimintaan pysyviä käytäntöjä.

LähteetAlhanen, Kai (2013) John Deweyn kokemusfi losofi a. Helsinki: Gaudeamus.Arnkil, Tom Erik & Seikkula, Jaakko (2014) Nehän kuunteli meitä! Dialogeja monissa

suhteissa. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.Bandura, Albert (1977) Self-effi cacy: toward a unifying theory of behavioral change.

Psychological Review 84 (2), 191–215.

48 49


Berg, Annukka (2012) Paperitiikereistä kokeiluyhteiskuntaan. Teoksessa Tuula Helne & Tiina Silvasti (toim.) Yhteyksien kirja. Etappeja ekososiaalisen hyvinvoinnin polulla. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 158–166.

Dierckx, Danielle & Van Dam, Sylvie (2014) Redefi ning Empowerment Interventions of Migrants Experiencing Poverty: The Case of Antwerp, Belgium. British Journal of Social Work (44) Supplement 1, 105–122.

Glaser, Barney G. (2007) Doing Formal Grounded Theory: A Proposal. Mill Valley, CA: Sociology Press.

Gross, Matthias (2009) Collaborative experiments: Jane Addams, Hull House and experimental social work. Social Science Information 48 (1), 81–95.

Honneth, Axel (2007) Disrespect: The normative foundations of critical theory. Cambridge: Polity Press.

Houston, Stan (2016) Empowering the ”shamed” self: Recognition and critical social work. Journal of Social Work 16 (1), 3–21.

Korkiamäki, Riikka & Nylund, Marianne & Raitakari, Suvi & Roivainen, Irene (2016) Yhteisösosiaalityö kansalaisyhteiskunnan ja asiakastyön rajapinnassa. Teoksessa Irene Roivainen, Marianne Nylund, Riikka Korkiamäki & Suvi Raitakari (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 5–15.

Kylmälä, Jouni (2014) Mikä on CABLE yhteistoiminnallisena oppimisena? Teoksessa Katriina Elenius (toim.) Yhteisölliset työmenetelmät laitosympäristössä. Helsingin Diakonissalaitoksen yhteisötyön sovelluksia Windhoekin slummeista Helsingin lähiöihin. Helsinki: Helsingin Diakonissalaitos, 9−23.

Laitinen, Ilpo & Jalonen, Harri & Stenvall, Jari (2014) Se toimii sittenkin. Kohti organisaatiotutkimuksen pragmaattista kompleksisuusteoriaa. Turku: Turun ammattikorkeakoulu. Tutkimuksia 42.

Lefebvre, Henri (1991) The Production of Space. Translated by David Nicholson-Smith. Oxford: Blackwell Publishing. (Alkuteos La Production de l´espace 1974).

Metteri, Anna (2012) Hyvinvointivaltion lupaukset, kohtuuttomat tapaukset ja sosiaalityö. Acta Universitatis Tamperensis 1778. Tampere: Tampere University Press.

Muurinen, Heidi & Lovio Iikka (2015) Kokeileminen sosiaalipalvelujen kehittämisen menetelmänä ja strategiana. Janus 23 (2), 205–222.

Nylund-Oja, Marja (1995) Kulttuuri on avain. Pakolaistyön ja pakolaisten arki Tampereella. Tampere: Tampereen kaupunki. Tampereen kaupungin ulkomaalaistoimiston julkaisuja 1.

Paavola, Sami & Hakkarainen, Kai (2008) Pragmatisistinen välittyneisyys uuden luomisen perustana. Teoksessa Erkki Kilpinen, Osmo Kivinen & Sami Pihlström (toim.) Pragmatismi fi losofi assa ja yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus, 162–184.

Pakolainen pakenee vainoa kotimaassaan (2018) Sisäministeriö. http://intermin.fi /maahanmuutto/turvapaikanhakijat-ja-pakolaiset. Luettu 3.4.2018.

Puurunen, Pia (2016) Yhteisötyön juurilla – setlementtiliike ja Jane Addams. Teoksessa Irene Roivainen & Satu Ranta-Tyrkkö (toim.) Yhteisöt ja yhteisösosiaalityön lähtökohdat. Tallinna: United Press Global, 21−36.

Ratkaisujen Suomi: Puolivälin tarkistus. (2017) Hallituksen toimintasuunnitelma vuosille 2017−2019. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia. Hallituksen julkaisusarja 5.

Roivainen, Irene (2008) Onko yhdyskuntatyö katoamassa suomalaisesta sosiaalityöstä? Teoksessa Irene Roivainen, Marianne Nylund, Riikka Korkiamäki & Suvi Raitakari Suvi (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 19–34.

Roivainen, Irene & Ranta-Tyrkkö, Satu (2016) Yhteisöt ja sosiaalityö: Johdantoa aiheeseen. Teoksessa Irene Roivainen & Satu Ranta-Tyrkkö (toim.) Yhteisöt ja yhteisösosiaalityön lähtökohdat. Tallinna: United Press Global, 7−19.

Satka Mirja & Muurinen Heidi (2014) Sosiaali- ja terveyspalveluja tulisi kehittää kokeilemalla. Helsingin Sanomat 29.12.2014. https://www.hs.fi /mielipide/art-2000002788446.html. Luettu 1.4.2018.

Schön, David A. (1983) How Professionals Think in Action. New York: Basic Books.Sote-uudistus (2017) https://thl.fi /fi /web/sote-uudistus/talous-ja-politiikka/

sosiaalipolitiikka/sosiaalityo/yhteisososiaalityo. Luettu 6.4.2018.Strauss, Anselm & Corbin, Juliet (1998) Basics of Qualitative Research. Techniques

and Procedures for Developing Grounded Theory. 2. painos. Lontoo: Sage Publications.

TEKO – Tehostettu kotoutuminen -hanke. http://www.tekohervanta.fi /sivustot/teko-hanke. Luettu 18.4.2018.

Ungar, Michael (2012) The social ecology of resilience. Lontoo: Springer.Vinnurva, Jukka (2008) Yhteisöllisen ja rakenteellisen sosiaalityön kokemuksia

Hervannasta. Teoksessa Irene Roivainen, Marianne Nylund, Riikka Korkiamäki & Suvi Raitakari (toim.) Yhteisöt ja sosiaalityö. Jyväskylä: PS-kustannus, 72–84.

50 51


Tanja-Maria Tauro

yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto

[email protected]

Pakolaisnaisten kokemuksia pakolaisuudesta, naiseudesta ja kotoutumisesta

Artikkelissani tarkastelen Suomessa vuoden pako-

laisnaisina palkittujen naisten kokemuksia kodin ja

kodittomuuden kysymyksistä. Tarkasteluni kiinnit-

tyy pakolaisuuteen, naiseuteen ja kotoutumiseen.

Käsittelen teemoja kodin metaforan läpi konkreet-

tisena, tiettyihin paikkoihin ja aikaan liittyvinä kysymyksinä.

Aineistonani ovat pakolaisnaisten haastattelut, joita lähestyn

naisten subjektiivisiin kokemuksiin nojautuen. Kotoutumisella

viittaan sellaisen elämäntilanteisuuden saavuttamiseen, jol-

loin ihminen kokee olevansa yhteiskunnan täysivaltainen

jäsen ja voi elää hyvää elämää yhdenvertaisesti muiden kanssa

(Maahanmuuttajien osallisuus ja kotoutuminen 2018).

Käsitykseni kotoutumisesta kiinnittyy ajatukseen siitä, että

kaikki mitä olemme tai ajattelemme tai koemme on suhteessa

johonkin. Tämä ”suhdekäsitys” on tapa ymmärtää kokemuk-

sia tajuavan ihmisen ja hänen elämäntilanteensa välisenä suh-

teena. (Perttula & Latomäki 2008, 119.) Artikkelissa pyrin selvit-

tämään pakolaisnaisten pakolaisuuden, naiseuden ja kotoutumi-

sen kokemuksellista moninaisuutta sekä siihen liittyviä ehtoja.

Artikkelissa on kolme pääteemaa: pakolaisuus, naiseus ja kotou-

tuminen on asetettu tarkasteluun situaation, tajunnallisuuden

ja kehollisuuden näkökulmasta näiden kolmen keskinäisessä

suhteessa. Teksti pohjautuu esitykseeni Sosiaalityön tutkimuk-

sen päivillä 2018 työryhmässä ”Kodin rakentuminen paikalli-

sissa ja globaaleissa dialogeissa”.

Pakolaisnaisten kertomukset ja eksistentiaalinen fenomenologiaArtikkelin tarkoitus on ylittää kotoutumisen yhteiskunnallisen

käsitteen lähtökohdat ja tuoda siitä esiin jotain uutta. Tarkastelen

siksi kotoutumista nojautuen pakolaisena maahan tulleiden

naisten kokemuksiin. Aineistonani on vuoden pakolaisnaisiksi

1998–2015 valittujen 17 naisen haastattelukertomukset. Naisille

on myönnetty Suomen pakolaisavun vuosittainen tunnustus-

palkinto esimerkillisestä kotoutumisesta ja merkittävästä työstä

suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentamisessa.

Naisten pakolaisuuden polut vaihtelevat heidän taustojensa

mukaan. Osa heistä on tullut Suomeen suoraan sodista ja aseel-

lisista konfl ikteista, osa pitkän pakomatkan jälkeen vuosia pako-

laisleirillä asumisen jälkeen ja osa perheenyhdistämisohjelman

kautta. Osa naisista on tullut lapsina, osa nuorina ja aikuisina

naisina. Aineistossa on sekä kiintiöpakolaisena ja YK:n uudelleen-

sijoitusohjelman kautta sekä turvapaikanhakijoina maahan tul-

leita. Palkitut pakolaisnaiset ovat aktiivisia yhteiskuntaan osal-

listujia monella eri tasolla, vaikuttajina ja edelläkävijöinä. Monet

heistä ovat mukana politiikassa, kehitysyhteistyössä, kansain-

välisessä toiminnassa sekä toimivat näkyvästi taiteen ja kult-

tuurin kentällä. Mukana on politiikkoja, tutkijoita sekä ihmis-

oikeus- ja järjestöaktiiveja. Riippumatta Suomeen saapumisen

ajankohdasta, iästä tai kansallisuudesta, heidän elämäntilantei-

taan yhdistävät pakolaisuus, sukupuoli ja kotoutuminen.

Eksistentiaalinen fenomenologia liittää kokemuksen osaksi

elämäntilanteisuutta eli situtaatiota (Rauhala 1993, 104–105).

Vuoden pakolaisnaisten elämäntilanteessa kokemusten kirjo, eri-

laisista paikoista, kodeista ja kodittomuudesta ovat moninaisia

52 53


ja sisältävät usein varsin traagisia tapahtumia, joissa esimer-

kiksi koti intiiminä ja turvallisena tilana särkyy väkivallan tai

luonnonvoimien seurauksena. Vaikka uusi elinympäristö tuot-

taisi turvaa, kokemukset menneestä rakentavat suhdetta myös

tämän päivän merkityksen antoon. Muun muassa maantieteel-

liset olot, kulttuuri, naisen asema ja ihmisarvoon liittyvät kysy-

mykset, taloudellinen asema ja transnationaaliset verkostot sekä

tärkeät ihmissuhteet eri maissa ovat niin ikään naisille merki-

tyksellisiä. Ne rakentavat pakolaisnaisten suhdetta omaan nai-

seuteensa ja kotoutumiseensa. Eksistentiaalis-fenomenologisessa

lähestymis tavassa kokemus nähdään ihmiselle totena. Kokemus

kotoutumisesta syntyy neuvottelujen ja sosiaalisissa tilanteissa

tehtävien määrittelyjen ja merkityksenantojen tuloksena.

Pakolaisuus, naiseus ja kotoutuminen elämäntilanteisuutenaPakolaisuus muuttaa naista aina. Muutoksen tuoman uuden roolin ja aseman

löytäminen sekä itsensä hyväksyminen on haaste, johon jokainen nainen etsii

oman ratkaisunsa. Pakolaisapu haluaa kannustuspalkinnolla tukea pakolais-

naisten elämän hallintaa. Sen saaminen ei edellytä korkeaa koulutusta tai

yhteiskunnallista aktiivisuutta vaan vahvaa persoonaa. Suomen Pakolaisavun

hallitus haluaa kannustuspalkinnon saajasta päättäessään ennen kaikkea

korostaa pakolaisnaisen elämän tärkeyttä naisena.

(Suomen pakolaisapu ry, hakuilmoitus 2012)

Situaatio eli elämäntilanteisuus muotoutuu ja elää ihmisen kehi-

tyksen, ikäkausien ja elämänvaiheiden kuluessa. Osa elämäntilan-

teisuuden rakennetekijöistä määräytyy kohtalonomaisesti, ja osa

kehittyy yksilön henkilöhistorian aikana. Osaan situaation raken-

netekijöistä ihminen voi vaikuttaa omilla ratkaisuillaan ja valin-

tojensa kautta muunnella elämäntilanteisuuttaan. Jotkut raken-

netekijöistä määräytyvät lajikehityksen tuloksena tai muutoin

kohtalonomaisesti, eikä ihminen itse pysty vaikuttamaan niihin

(Rauhala 2005, 42). Tässä artikkelissa kotoutuminen ymmärretään

elämäntilanteisuutena, johon ihminen voi valinnoillaan vaikut-

taa. Samaan situaatioon nivoutuneet rakennetekijät, pakolaisuus

ja sukupuoli, ovat sitä vastoin muodostuneet kohtalonomaisesti.

Vaikka situaatioissa on yleisinhimillisiä piirteitä ja yhteisiä teki-

jöitä, situaatio on aina yksilöllistä, koska ihmiset kohtaavat maa-

ilman eri tavoin (Rauhala 1976, 71–72). Naisia yhdistää pakolai-

suus, mutta jokaisen kokemus siitä on ainutkertainen. Ei ole kahta

samanlaista tapaa kohdata pakolaisuutta, vaikka pakolai suuden

situtaatio esiintyy samankaltaisia tekijöitä. Yksilöllinen elämän-

tilanteisuus on rakenteeltaan monitasoinen ja -muotoinen: sii-

hen kuuluu konkreettista todellisuutta, kuten yhteiskunta, uusi

kotimaa, eri kulttuuri ja kieli. Situaatioon kuuluu myös ideaa lista

todellisuutta, kuten kulttuurin arvot ja normit sekä aatteelliset ja

uskonnolliset vakaumukset (Rauhala 1993, 43–44; 2014, 42).

Situaation kohtalonomaiset eli peruuttamattomat ja pysyvät

rakennetekijät voidaan ryhmitellä suuntaa antavasti sen perus-

teella kenen ja minkä vaikutuksesta näiden rakennetekijöiden

olemassaolon ehdot määräytyvät. Luonnollisia ja kohtalon mää-

räämiä rakennetekijöitä ovat sukupuoli, ihonväri, geenit, van-

hemmat, kulttuuri ja yhteiskunta, jonka piiriin syntyy. Kulttuurin

säätelemiä rakennetekijöitä ovat esimerkiksi tapoihin ja käyt-

täytymiseen liittyvät traditiot, kulttuuriperintö, arvot, normit,

uskonto jne. Yhteiskuntajärjestelmän säätelemiä komponentteja

voivat olla oikeudet, velvollisuudet, yksilönvapaus, turvallisuus,

taloudellinen hyvinvointi ja sosiaaliturva. Tällaiset elämäntilan-

teisuuden rakennetekijät eivät ole inhimillisen vaikutusmahdol-

lisuuksien ulottumattomissa, mutta niihin on vaikea vaikuttaa

ilman merkittävää yhteiskunnallista asemaa (Rauhala 2014, 42).

Moninaiset kodit

Pakolaisnaisten kertomuksissa kodit nousivat esiin konkreetti-

sina todellisuuksina. Koti oli usein se paikka, josta lähdettiin ja

paettiin. Kodit olivat leireillä, sukulaisilla, ystävillä, viidakoissa

54 55


ja vastaanottokeskuksissa. Kodiksi kutsuttiin myös leiriolosuh-

teissa olleita asumuksia, mikäli kyseessä oli niin sanottu insti-

tutionalisoitunut pakolaisleiri, joka oli ollut olemassa useam-

man sukupolven ajan. Samoin vastaanottokeskuksen huonetta

tai asuntoa kutsuttiin kodiksi, jos siellä oltiin asuttu pidemmän

aikaa. Vastaanottokeskuksissa tai pakolaisleirillä vietetty aika

ja väliaikaiseksi tarkoitetun asunnon kodiksi kokeminen näyt-

tivät kertomuksissa olevan yhteydessä toisiinsa. Suomen pitkä-

kestoiset turvapaikkaprosessit ja odotusaikana usein vaihtuvat

vastaanottokeskukset johtivat muuttoihin kaupungista toiseen.

Tämä nousi erityisesti lapsena tulleiden pakolaisnaisten kerro-

tuissa kokemuksissa esiin. Lapsuudessa ystävät ja koulutoverit

vaihtuivat usein, mikä aiheutti osalle ikävää, surua ja yksinäi-

syyttä.

Aikuisena, kiintiöpakolaisohjelman kautta Suomeen saapu-

neet, puhuivat usein ja pitkään ensimmäisen ”Suomen kodin”

merkityksestä. He olivat kiitollisia siitä, että asunto ja koti oli val-

miiksi laitettu ja sekä siitä, kuinka heitä oli autettu kodin perus-

tamisen alkuvaiheessa. Kertomuksissa nousi usein esiin nimeltä

joku tietty henkilö (useimmiten perhetyöntekijä tai tukihenkilö),

jota muisteltiin lämmöllä ja arvostuksella. Koti merkityksellis-

tyi konkreettisten seinien ja ymmärretyn turvallisuuden lisäksi

siellä tapahtuneiden tärkeiksi koettujen kohtaamisten kautta.

Useassa kertomuksessa kodilla oli keskeinen rooli pakolaisuuden

alkamisessa, ja ne olivat osa Rauhalan tarkoittamaa konkreettista

todellisuutta, jossa pakolaisuuden kokemukset alkoivat rakentua.

Koteihin hyökättiin, niitä ryövättiin, kodeissa surmattiin perheen-

jäseniä, niitä tuhottiin, kotiin tuotiin tapettuja tai pahoinpideltyjä

sukulaisia, kodeissa nähtiin kuolemia ja syntymiä.

Kertomuksissa tuotettu puhe lähtömaan kodista oli usein tun-

teiden täyttämää ja sitä kaivattiin. Laajempi sukulaisverkosto,

yhteisöllisyys ja välittäminen koettiin asioiksi, joita ikävöitiin

kotimaassa. ”Suomen kotia” kuvailtiin usein paikkana, jossa oli

ensisijaisesti turvallista eikä tarvitse pelätä, mutta koti ”siellä

jossain” tuotiin tarinoissa esiin tunnepitoisemmin.

Lapsena ja nuorena Suomeen tulleet naiset viittasivat kodista

puhuttaessa lähes aina Suomessa olevaan kotiin. Omakohtaisia

muistoja synnyinmaan kodista ei juurikaan esiintynyt, vaan kuvat

kodeista olivat lähinnä vanhempien ja sukulaisten tarinoissa

välittyneitä. Suomessa kasvaneille pakolaistytöille ja -naisille

koti oli merkityksellistynyt myös ympäri maailmaa. Sukulaisten

hajaantuminen useisiin maihin koettiin mahdollisuutena. Tädin,

sedän tai serkun koti, koettiin myös ”omaksi” kodiksi, jonne voi

koska tahansa mennä ja olla tervetullut. Kansainvälisyys ja useat

kodit maailmalla koettiin voimavaraksi ja laajemmiksi valinto-

jen mahdollisuuksiksi kuin saman ikäisten syntyperäisten suo-

malaisten ystävien mahdollisuudet.

Mulla kyllä kulkee jotenkin kaks asiaa hirveen voimakkaasti koko ajan rin-

nalla, ja jos mä en ajattele toista niin mä tiedän sillon et mä ajattelen toista.

Jos mä ajattelen tai en ajattele niin ne on jotenki koko ajan läsnä. Et kyl mulla

vaan se sellanen, mun elämässä sellanen kakskulttuurisuus on, se on vaan

jotenki aina, se on, se ei vaan oo ollu läsnä mut se on ollu mulle toimivaa. Se

on avannu mulle mahdollisuuksia ihan hirveesti. Tietenkin sitä pyrkii myös

jollain lailla, jos vaan on mahdollista omalla esimerkillään myös osottamaan

sen että se ei oo aina välttämättä se este, vaan se voi olla oikeesti avain johon-

kin uuteen. Se että on ollu kielitaito, se että on ollu ehkä sitä omaa taustaa

tai sit mä oon ollu vaan oikeessa paikassa oikeaan aikaan, mut et koska mulle

siinä on ollu ihan valtavan suuri hyöty.

Kotoutumisen kokeminen ja valinnan vapausSe, miten ihminen voi vaikuttaa sijoittumiseensa suhteisiin elä-

mäntilanteisuuden rakennetekijöiden kanssa, riippuu hänen

omista ratkaisuistaan. Nämä vaikutusmahdollisuudet vaihtele-

vat kuitenkin eri yhteiskunnissa ja kulttuureissa. Vapaus valita

on suhteellista ja valinnan vaihtoehdot vaihtelevat suuresti eri

56 57


yksilöiden välillä siihen asti eletyn elämän perusteella (Rauhala

1976, 76). Eksistentiaaliset valikoitumat tarkoittavat sitä, että jot-

kut mahdollisuudet toteutuvat, toiset eivät.

Se, että mä muistin kun siirryttiin tämmöseen aktiiviseen pakenemisvai-

heeseen että oli vain tietty määrä kalaa, vaikka siinä on suolaa jonkin verran

niin ne pilaantuu. Muistan kun toukkaa ja matoa oli joka puolella, häh tää-

hän on roskaa, tää pitää heittää pois. Sitten tajuttiin, että on se aika jolloin

roska ja ruoka voivat mennä sekaisin, täytyy mennä sekaisin jotta voi elää.

Mitä mun vanhemmat sitten teki, että sytytti nuotion poltettiin ne, niin kuoli

kaikki ne toukat ja madot ja uudestaan heitettiin nuotioon ja syötiin. Mutta

tiedettiin, että se se oli ollut kalaa. Ja kun tämmösiä tilanteita tuli usein niin

mä luulen, että se opetti mua semmoseen että elämä ei ole aina sitä miltä se

näyttää. Joskus pitää keksiä, joskus pitää tehdä tiettyjä ratkaisuja että voi

ottaa askeleen eteenpäin.

Naisten kertomuksissa on esillä kolme elämäntilanteista

rakennetekijää: keho, sukupuoli ja pakolaisuus. Niitä he eivät ole

voineet valita, vaan keho ja biologinen sukupuoli ovat annettuja.

Pakolaisuus puolestaan on tilanne, joka on syntynyt kulttuuri-

sista tai luonnon olosuhteista. Ainoastaan kotoutuminen on asia,

johon naiset voivat vaikuttaa ja jonka merkityssuhdetta on mah-

dollista muuttaa. Tämä toistui useasti naisten kertomuksissa

ja erityisesti silloin, kun he kertoivat rasismista tai syrjinnästä

kotoutumisen kokemusta vahingoittavana tekijänä. Kaltoin koh-

delluksi ja syrjinnän kohteeksi joutuminen esimerkiksi pakolais-

uuden tai ihon värin perusteella koettiin hyvin vaikeaksi käsitellä.

Kotoutumisen näkökulmasta epäoikeuden mukaiseksi koettu

kohtelu aiheuttaa turhautumista:

Pakolaisuus… se on kyvyttömyyttä. Mun yritykset ja saavutukset ei merk-

kaa mitään. Pakolaisuus sanoo. Tämä rajoittaa pakolaisuuden onnistumista

Suomessa. En mielelläni tulis keskustelemaan hirveästi. Itse pakolaisuus

leimaus. En tullut pakolaisena vaan turvapaikanhakijana. Se on vielä pahempi,

katsotaan rikollisena. Siitä huolimatta leimaa. Olet epätervetullut henkilö...

mennä pois. Vaikka tekisin mitä yhteiskunnan puolesta, niin se on sama. Saisin

tuloksia.. jos mä istuisin ja miettisin kommentteja mitä tulee joka puolelta ja

torjumisia en pystyis tekeen mitään.

Yhteiskunnallisiin asioihin osallistuminen ei takaa kuulu-

misen tunnetta eikä tarkoita kokemusta aidosta osallisuudesta.

Eräs naisista selitti aluksi osattomuuden ja ulkopuolisuuden tun-

nettaan kielitaidottomuudella. Naisella toiseuden kokemus jää

vaille selitystä. Hän osasi kaiken mitä vaadittiin, mutta Suomi ei

siltikään tuntunut kodilta eikä ottanut vastaan täysivaltaisena

ihmisenä. Kertomuksissa poissulkemisen ja vähättelyn koke-

mukset menettivät merkitystään vasta, kun kertoja oli saanut

uudenlaista merkitysperspektiiviä hyvistä kohtaamisista mui-

den suomalaisten kanssa. Moni naisista kertoi joutuvansa usein

miettimään hyviä asioita ja kohtaamisia laimentaakseen viha-

puheen aiheuttamaa mielipahaa tai syrjityksi tulemisen koke-

musta. Tällaista elämäntilanteisuuksien rakennetekijöiden ja

tajunnallisen ymmärtämisen välistä vuorovaikutusta Rauhala

nimeää situaation säätöpiiriksi.

Suomalaiset tai täällä ei ole töitä kyllä tulee sellaisia päiviä mitkä mä

haluun etsiä toista työpaikkaa. Joka paikassa ei ole täydellistä niin mä menen

ettiin toista työpaikkaa ja sillä tavalla tai jotain sitten rauhoitun ja sanon nyt

tämä asia on näin mä vain teen tämän ja tämän. Ja uudestaan.

Yksilölliset tekijät ja niiden merkityksellistyminen naisilla

ohjaavat kotoutumiseen liittyviä valintoja ja naisten kokemusta

vaikutusmahdollisuuksistaan. Naiset opiskelivat suomen kieltä

ahkerasti, tekivät töitä opintojen ohessa ja verkostoituivat laa-

jasti. Tosin kotoutumisen edistämiseen liittyvät valinnat eivät

aina täysin olleet naisten vallassa.

58 59


Ja olen itse yrittänyt opiskella suomen kieltäkin. Toinen paikkani oli kir-

jasto…aina lainasin suomen kielen oppikirjoja. Halusin opiskella suomen kie-

len, koska huomasin ettei pärjää ilman. Jos aikoo jäädä pysyvästi tähän maa-

han, niin täytyyhän sitä osata kieltä. Tajusin opiskelun merkityksen ja tär-

keyden. Aluksi oli myös se että sosiaalityönkin takia, kun kävin keskustele-

massa hänen kanssaan hän sanoi vaan, että täytyy vaan odottaa päätöstä,

koska Ulkomaalaisvirasto on niin hidas. Mutta en jäänyt miettimään vaan

yritin lähettää kirjeitä Ulkomaalaisvirastoon vaikka huonolla suomen kie-

lellä. Heti kun opin kirjoittamaan suomea jonkin verran, niin lähetin kirjeitä

vaikka minne.

Miksi kotoutumisen kokemuksen tutkimus on tärkeää? Kotoutumiseen liittyvät kokemukset rakentuvat suhteessa

aikaan, paikkaan ja erilaisiin olosuhteisiin. Ne konkretisoituvat

erilaisissa toiminnoissa ja kohtaamisissa. Yksilölliset kokemukset

haastavat samanaikaisesti itsestään selvinä pidettyjä oletuksia,

asenteita ja ajattelutapoja pakolaisnaisista. He eivät ole vain heik-

koja ja alistettuja yhteiskunnan laidalla eläviä ihmisiä. Naisilla

on paljon vastuuta yhteiskuntamme hyvinvoinnissa. He huoleh-

tivat, kasvattavat ja ruokkivat lapset ja ovat monella tapaa vas-

tuussa seuraavan sukupolven hyvinvoinnista. Naisilla on paljon

voimavaroja, jotka eivät tämän hetken kotouttamistyössä pääse

näkyviin eivätkä näin ollen tule hyödynnetyksi. Pakolaisuuteen,

naiseuteen ja kotoutumiseen liittyy merkittäviä kokemuksia:

surua, menetyksiä ja pelkoa sekä helpotusta turvaan pääsemi-

sestä. Nämä kokemukset ovat elinikäisiä, ylisukupolvisia, vah-

vasti henkilön identiteettiin sekä elämän valintoihin vaikutta-

neita tekijöitä.

Kotoutumisen merkityksellistyminen muotoutuu fyysisten,

psyykkisten ja sosiaalisten olemispuolien välisissä vuorovaiku-

tussuhteissa. Naisten kertomuksissa nousee esiin kehollisuus

ja terveyteen liittyvät ongelmat: naisten ruumiiseen kohdistu-

neet vammat, pakolaisuuden aiheuttamat fyysiset sairaudet,

haitallisten ympäristötekijöiden vaikutus ja ravinnon puutteen

tuottamat terveysongelmat. Naisten kerronnassa keho saa suu-

ren merkityksen, ei ainoastaan väkivallan kohteena, vaan myös

väkivaltaan altistavana tekijänä. Keho äärimmäisenä ihmisen ole-

massaolon mahdollistajana kantaa mukanaan kokemuksia läpi

yksilön elämän. Osa näistä merkityksellistyy uudelleen naisten

myöhemmässä elämänvaiheessa ja kotoutumisen kokemusten

yhteydessä.

Iranissa ensimmäinen elämä, oma tuttavat, työpaikka, oma elämä, oma

perhe. Toinen elämä, leirin elämä. Kolmas elämä, Suomen elämä.

Tarkastelemalla yksilöllisiä kotoutumisen kokemuksia nou-

see esiin tekijöitä, joihin naiset katsovat itse voivansa vaikuttaa.

Tällaisia ovat esimerkiksi yksilön omat valinnat. Näitä valintoja

tehdään kuitenkin suhteessa kohtalonomaisiin rakennetekijöi-

hin, joihin naiset eivät ole itse voineet vaikuttaa. Pakolaisuus

merkityksellistyi myös vaihtoehtojen puutteena. Lähtömaahan

palaamisen sulkeminen pois vaihtoehtona jättää kotoutumisen

ainoaksi näistä vaihtoehdoista, johon naiset itse voivat vaikut-

taa. Pakolaisuuden elämäntilanteisuus jatkuu eri muodoissa tur-

vaan saapumisen jälkeenkin, mutta eri muodoissa. Kotoutumista

kuvaillaan elämänmuutoksena, jonka moninaisuus esiintyy

ja aktualisoituu eri tavoin eri ympäristöissä ja kohtaamisissa.

Kotoutumiselle suotuisia situaatiota ovat työ, ystävät, perhe, yli-

rajaiset verkostot, mutta ne eivät välttämättä toteudu saman-

aikaisesti tai lainkaan.

LopuksiArtikkelini tehtävä on ollut avata pakolaisnaisten kotoutumisen

kannalta merkityksellisiä elämäntilanteita ja sitä, kuinka pal-

kitut vuoden pakolaisnaiset kokevat pakolaisuuden ja sukupuo-

len yhteyden. Tarkoitukseni ei ole ollut etsiä jotain erityistä ja

60 61


selittävää naiseudesta ja pakolaisuudesta, vaan tarkastella pako-

laisuutta, naiseutta ja kotoutumista situaation säätöpiirin viite-

kehyksessä eli ihmisen olemispuolten vuorovaikutussuhteissa.

Kyse on ihmisenä olemisesta ja sen toteutumisesta suomalai-

sessa yhteiskunnassa.

Pakolaisnaiset ovat monella tapaa suunnan näyttäjiä, edellä-

kävijöitä ja monelle esikuvia. Ennen kaikkea he ovat kuitenkin

naisia, äitejä, isoäitejä, siskoja, puolisoja, tyttäriä, naapureita, työ-

kavereita ja ystäviä. Ainutkertaisia ihmisiä, joiden kanssa jaamme

arkemme. Heidän kokemukset pakolaisuudesta, naiseudesta ja

kotoutumisesta ovat ainutkertaisia ja yksilöllisiä. Vaikka kyseessä

on tiettyjen ihmisten subjektiiviset kokemukset, on palkituilla

vuoden pakolaisnaisilla ajankohtaista ja tärkeää tietoa annet-

tavana yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kertomukset

kotoutumisen kokemuksista kertovat samalla suomalaisen maa-

hanmuuttopolitiikan lähihistoriasta ja kehittymisestä yksilön

näkökulmasta.

LähteetMaahanmuuttajien osallisuus ja kotoutuminen (2018) Terveyden ja hyvinvoinnin

laitos. https://thl.fi /fi /web/maahanmuuttajat-ja-monikulttuurisuus/maahanmuuttajien-osallisuus-ja-kotoutuminen. Luettu 14.5.2018.

Perttula, Juha & Latomaa, Timo (2008) Kokemuksen tutkimus. 4. painos. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Rauhala, Lauri (1976) Filosofi nen orientoituminen psykosomatiikan ongelmaan. Helsinki.

Rauhala, Lauri (1989) Ihmisen ykseys ja moninaisuus. Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö.

Rauhala, Lauri (1993) Eksistentiaalinen fenomenologia hermeneuttisen tieteenfi losofi an menetelmänä. Filosofi sia tutkimuksia 41. Tampere: Tampereen yliopisto.

Rauhala, Lauri (2005) Tajunnan itsepuolustus. 3. painos. Helsinki: Yliopistopaino.Rauhala, Lauri (2014) Ihmiskäsitys ihmistyössä. 3. painos. Helsinki: Gaudeamus.

Riitta Granfelt

dosentti, yliopistonlehtori, Turun yliopisto

[email protected]

Sosiaalityö kodin rakentamistyönä yhteiskunnan marginaaleissa

Iltapäivällä asunnottomat miehet ja naiset seisoivat 20 asteen pakkasessa

Kallion virastotalon D-rapun edessä odottamassa hetkeä, jolloin asuntola-

ja yömajapaikkojen jako alkaa. Kun vapaina olevat paikat oli jaettu, juoksi-

vat he, joille ei löytynyt sijaa yömajasta, tiskin eteen tavoittelemaan lappua,

joka oikeuttaisi seinänvieruspaikkaan hätämajoitustilassa. Elettiin 1980-luvun

puoliväliä. Tuolloin Suomessa oli noin 18 000 asunnotonta.

Artikkeli perustuu Tampereella vuoden 2018 helmi-

kuussa järjestelyillä Sosiaalityön tutkimuksen päi-

villä pitämääni keynote-esitelmään, joka puolestaan

rakentui ensisijaisesti omiin tutkimuksiini asun-

nottomuutta kokeneiden miesten ja naisten parissa.

Kiinnostukseni asunnottomuuden tutkimukseen ja erityisesti

kodittomuuteen on peräisin 1980-luvun puolivälistä, jolloin työs-

kentelin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston erityissosiaalitoi-

mistossa, jonka asiakkaat olivat asunnottomia. Artikkeli koostuu

kodittomuuden ja kodin rakentamisen pienistä tarinoista, joiden

pohjalta kokoan kodittomuuden ja kodin tarinan käyttäen tukena

pääosin naisten asunnottomuuteen kohdistuvaa kansainvälistä

tutkimusta ja hieman myös kaunokirjallisuutta. Teksti etenee

temaattisesti kodittomuudesta kohti kotia.

62 63


Pohjustan kokemusten tutkimukseen keskittyvää tekstiä

lyhyellä katsauksella asunnottomuuteen. Teemaa kuljettavat

omista laadullisista tutkimusaineistoistani valitsemani aineisto-

otteet, joita on kertynyt haastatteluista, havainnoinneista ja

vapaamuotoisista keskusteluista runsaan 30 vuoden ajalta asun-

toloista, vankiloista ja entisten asunnottomien tai vankilasta

vapautuneiden kodeista. Kaikki tutkimukseni ovat fenomeno-

logisesti suuntautuneita kokemusten tutkimuksia, joissa ker-

rotaan kodista ja kodittomuudesta, vankeudesta ja vankilasta

vapautumisesta.

Naisten kodittomuuskokemukset ovat saaneet tutkimuksis-

sani ja niin myös tässä artikkelissa suurimman merkityksen.

Kansainvälisessä asunnottomuuden tutkimuksessa ja myös arki-

puheessa käytetään käsitettä homelessness ja Pohjoismaissa käsi-

tettä hemlöshet. Tästä poiketen Suomessa käytetään pääasiallisesti

asunnottomuuden käsitettä siten, että se voi viitata vain asun-

non puutteeseen tai sen lisäksi laajalti elämäntilanteen ongel-

mallisuuteen. Käytän ensisijaisesti kodittomuuden käsitettä, joka

tavoittaa ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja oman paikan puut-

tumisen henkilökohtaisena kokemuksena.

AsunnottomanaVuoden 2017 marraskuussa asunnottomia oli noin 7 000 ja heistä

pitkäaikaisasunnottomia 1 900. Pitkäaikaisasunnottomuudella

tarkoitetaan vähintään vuoden jatkunutta asunnottomuutta

tai tilannetta, jossa asunnottomuus on toistunut useina jak-

soina viimeisten kolmen vuoden aikana. Pitkäkestoisuuden

lisäksi ilmiöön liittyy sosiaalisia ja terveydellisiä vaikeuksia.

Toisin kuin 1980-luvun puolivälissä, Suomessa asunnotto-

muudelle on nykyisin ominaista tuttavien ja sukulaisten luona

majailu, niin sanottu piiloasunnottomuus. (Asunnottomat 2017.)

Naisilla piiloasunnottomuus on aina ollut merkittävässä osassa

niin Suomessa kuin kansainvälisesti ja vaikuttanut heidän

asunnottomuutensa näkymättömyyteen. Asunnottomuus on

ennen kaikkea suurkaupunki-ilmiö ja myös Suomessa se on kes-

kittynyt suurimpiin kaupunkeihin, erityisesti Helsinkiin.

Suomessa, kuten useimmissa Länsi-Euroopan maissa, on

hyväksytty niin sanottu Asunto ensin -periaate, jonka ytimen voi

tiivistää näkemykseen asunnosta perusoikeutena, jota ei tarvitse

ansaita: myös päihteitä käyttävällä, köyhällä ja sairaalla, rikos-

taustaisella ihmisellä on, ainakin periaatteessa, oikeus omaan

asuntoon, omaan oveen ja toistaiseksi voimassa olevaan vuok-

rasopimukseen.

Pitkäkestoinen tai toistuva asunnottomuus sekä mielenter-

veyden ongelmat, päihderiippuvuus ja toisinaan myös rikokset

muodostavat toisiinsa kietoutuneina huono-osaisuuden kierteen,

eivätkä monelle elämän alueelle ulottuvat tuen tarpeet läheskään

aina tule kohdatuiksi yleisessä palvelujärjestelmässä (Pleace ym.

2016, 209–223; Ranta ym. 2017, 169–174). Suomessa on viimeisen

kymmenen vuoden ajan kehitetty erityisesti asunnottomille ja

asunnottomuusuhan alla eläville ihmisille suunnattuja palveluja.

Tätä työtä kutsutaan asumissosiaaliseksi työksi ja sen ensisijai-

nen tavoite on asunnottomuuden ja sen uusiutumisen ennalta

ehkäisy (Granfelt 2015). Omissa tutkimuksissani näkökulma asun-

nottomuuteen on ollut kodittomuudessa ja siitä seurauksena

haastatteluaineistoissa painottuvat väkivalta, mielenterveys- ja

päihdeongelmat sekä lasten huoltajuudesta luopuminen osana

kodin särkymistä ja sitä seurannutta kodittomuutta.

KodittomanaKodittomuus on enemmän kuin asunnon puutetta: siihen yhdis-

tyy huono emotionaalinen ja fyysinen hyvinvointi, sosiaalis-

ten suhteiden puute, yksityisyyden ja turvallisuuden puute ja

vähentynyt kontrolli omasta elämästä tulevaisuudesta (Mayock

ym. 2016, 129). Asuntoja rakennetaan, ostetaan ja vuokrataan,

mutta asunnosta ei itsestään selvästi tule koskaan asujansa koti.

64 65


Asunnoton ei ole aina kokemuksellisesti koditon ja kodittomuutta

kokevalla voi olla asunto. Esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa

elävä nainen voi olla kotonaan koditon, kokemuksellisesti kodi-

ton (Husso 2003, 223).

Kodittomuus voi olla seuraus ja viimesijainen ratkaisu asumi-

sen ongelmiin tilanteissa, joihin liittyy raakaa väkivaltaa (Mayock

ym. 2016, 129). Kodittomuuden kokemus voi rakentua jo lapsuu-

dessa tai kodin kokemus saattaa särkyä varhain ja rikkoutua yhä

uudelleen elämänhistorian aikana.

Seuraava aineisto-ote kertoo siitä, kuinka lasten kodittomuus

äärimmäisessä muodossaan on ollut todellisuutta Suomen lähi-

historiassa:

Minä olin siinä viis tai kuus vuotta vanha, kun minä jouduin lapsuuden

kodista pois. Ehkä se oli tämä sairaus, minkä takia minä jouduin lähtemään ja

toinen syy voi olla se, että me olimme kovin köyhistä oloista. Minä olen ollut

huutolaisena kolmessa eri paikkaa. (Granfelt 1992, 104.)

Huutolaisuus ja siihen liittyvä lasten kodittomuus eivät ole

kovin kaukaista historiaa ja toisaalta sama ilmiö toteutuu vähän

eri muodoissa tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa – ja myös

monissa Euroopan maissa, joissa lapset vaeltelevat kaduilla ja

elävät ihmiskaupan uhreina. Jo lapsena kodittomaksi joutumi-

seen liittyvät vaikeat menetykset ja niistä seuraavat trauma-

kokemukset altistavat psykososiaalisille vaikeuksille ja sen myötä

toistuville kodittomuuden kokemuksille. Elämä heikkotasoisissa,

ahdistavissa ja turvattomissa olosuhteissa vaikuttaa kokonaisval-

taisesti terveyteen altistaen psykososiaalisten vaikeuksien syve-

nemiselle ja kroonistumiselle (Pleace ym. 2016, 221–223).

Kansainvälisissä tutkimuksissa (Wolf ym. 2016, 159) on osoi-

tettu mielenterveyden ongelmien suuri määrä kodittomilla nai-

silla. Myös alkoholin ja huumeiden ongelmakäyttöä on paljon

erityisesti kaduilla ja kodittomien asuntoloissa elävillä naisilla,

joiden asunnottomuus on kuluttavuudessaan äärimmäistä.

Psykososiaalisten vaikeuksien kuormittamat kodittomat naiset

eivät tule autetuiksi yksittäisiin ongelmiin kohdentuvilla toi-

milla, vaan he tarvitsevat integroituja, vaikean elämäntilanteen

ja elämänhistorian huomioon ottavia palveluita. (Wolf ym. 2016,

160–173.) Marginalisoituneet, moneen kertaan vaiennetut nai-

set eivät aina pidä itseään palvelujen tai edes asunnon arvoisina:

Jonot on niin pitkiä ja on kuulemma muita, jotka tarvitsee enemmän. Niitä

on niin paljon enemmän sellaisia, jotka tarvitsee enemmän: joilla on lapsia

tai jotka odottaa lasta. (Granfelt 1992, 81.)

Asunnottomuus on aina ollut ensisijaisesti osa yksin elävien

ihmisten, suurimmaksi osaksi miesten, mutta myös naisten elä-

mää. Edelleen vaikeimmassa asemassa ovat yksin elävät naiset

ja ne naiset, jotka ovat menettäneet lastensa huoltajuuden (van

den Dries ym. 2016, 179–190). Asunto ensin -periaatteen mukai-

sesti asunto on perusoikeus riippumatta elämäntavasta, varal-

lisuudesta ja terveydentilasta, eikä näin ollen yksin elävien ja

lapsettomien naisten enää tarvitse asettua viimeisiksi jonoissa.

Kodittomia äitejä ovat kaikki ne vailla asuntoa olevat nai-

set, joilla on lapsia, vaikka lapset eivät asuisikaan äitinsä luona.

Lastensa huoltajuuden menettäneiden naisten äitistatusta ei

läheskään aina tunnisteta, ja tästä seurauksena siihen ei vas-

tata riittävästi asunnottomuuspalveluissa. Kodittomat äidit ovat

unohdettuja ja laiminlyötyjä niin asunnottomuuden tutkimuk-

sessa kuin äitiystutkimuksessa, joten heidän kodittomuuspoluis-

taan tiedetään vain vähän. Monet elävät tilapäisesti tuttavien ja

sukulaisten luona, mutta iso joukko asuu myös erilaisissa asun-

nottomuuspalveluissa. (van der Dries ym. 2016, 195–201.)

Erossa eläminen lapsista altistaa alentuneeseen itsekunnioi-

tukseen, syyllisyyden tunteisiin ja oman äitiyden väheksyntään.

Myös edellä olevassa aineisto-otteessa oikeuttaan asuntoon

66 67


kyseenalaistava nainen oli äiti. Huonot mahdollisuudet tavata

lapsia ja äidin kodittomuuteen liittyvät lasten traumakokemuk-

set kiinnittävät kodittomien naisten parissa tehtävän työn ylisu-

kupolvittaisen huono-osaisuuden vastaiseen työhön, myös las-

tensuojelun sosiaalityöhön.

Lapset eivät asu minun luona, vaikka näin pitäisi olla… Minulla kuuluu-

kin olla näin – paha olla. (Granfelt 2007, 133.)

PoiskäännytetytKun istuin arkana penkillä ja hieroin jalkojani, ajattelin, että kohta tulisi

pimeä, aina päivän päälle tulisi se säkkipimeä, sitten ei kukaan enää näkisi

minun naamaani ja voisin antaa terävän kiven tulla… (Köngäs 2017, 59).

Romaanikatkelmassa kirjailija Heidi Köngäs kuvaa, kuinka

huutolaiseksi joutunut Sandra-tyttö yrittää selviytyä ylivoi-

maisilta tuntuvien kodittomuuskokemusten kanssa siten, ettei

kukaan näkisi hänen pahan olonsa syvyyteen. Terävän kiven voi

ajatella symboloivan pettymyksen, vihan ja ikävän tunteita, joi-

den kanssa tyttö on jätetty aivan yksin. Liian vaikeat kokemuk-

set eivät ole enää sanallistettavissa. Liian monta kertaa hylätyksi

tulleet, poiskäännytetyt, voivat rakentaa suojakseen panssarin,

joka suojaa, mutta jättää huolenpidon ulottumattomiin silloin-

kin, kun sitä viimein olisi tarjolla. Ranta, Raitakari ja Juhila (2017,

171–174) osoittavat huumeiden käyttäjien asunnottomuutta ana-

lysoivassa artikkelissaan, kuinka ylivoimaiseksi akuutissa huu-

mekierteessä elävä nainen voi kokea lähestulkoon kaikki tarjolla

olevat palvelut: vain miesten ehdoilla toimiva viimesijainen asu-

mispäivystys jää ”valinnan vapauden” piiriin.

Päihteitä käyttävä, väkivaltaisessa suhteessa elävä, rikostaus-

tan leimaama nainen voi tulla torjutuksi kaikkialla (Pleace ym.

2016, 215–225; Savonen 2017, 190–192; Virokannas 2017, 274–

282). Hänen kodittomuuttaan ei tunnusteta, jolloin hän jää

kodittomaksi väkivaltaisessa kodissaan ja kodin ulkopuolella.

Matalimman kynnyksen ”palvelun” kynnyskin voi osoittautua

liian korkeaksi:

Istuin kyttälän portailla ja itkin. Pyysin, että ottakaa mut edes putkaan.

Mulla ei ole mitään paikkaa, mihin mennä. Ne sanoi, ettei tää ole mikään

majapaikka. Ei tänne voi tulla. (Granfelt 2007.)

Kodittomat naiset ovat pieni marginaaliryhmä, ja vankilaan

asunnottomina päätyvät ja sieltä asunnottomuuteen vapautuvat

naiset sijoittuvat suomalaisen yhteiskunnan äärimmäiseen margi-

naaliin. Naisvankien monitasoinen traumatisoituminen ja huono-

osaisuus miesvankeihinkin verrattuna on osoitettu niin kotimai-

sissa (Naiset näkyviksi 2008; Viitanen 2013) kuin kansainvälisissä

tutkimuksissa (Batchelor & Burman 2004, 266–275; Wilkinson

2004, 159–178). Vankila yhteiskunnan viimesijaisena paikkana voi

olla turvapaikka rikosten, päihteiden ja väkivallan verkossa har-

hailevalle, fyysisesti ja psyykkisesti huonossa kunnossa olevalle

naiselle, jonka itsearvostus on revitty jo pikkutyttönä rikki.

Toisaalta tää (vankilaan joutuminen, R.G.) oli varmaan mun pelastus. Ei

siinä olis varmaan enää paljon vaihtoehtoja ollut. En mä olis enää päässyt

ylös tuolta. Ne voimavarat loppuu joskus, ei jaksa vaan. (Granfelt 2007, 61.)

Naisten piiloasunnottomuus ei välttämättä tule koskaan rekis-

teröidyksi, vaikka se kestäisi vuosien ajan. Naiset turvautuvat

miehiä useammin olemassa oleviin tai uusiin läheissuhteisiin,

joista ainakin osa on väkivaltaisia ja tuhoisia. Erityisesti kaik-

kein vaikeimmassa asemassa olevat ja sen myötä kaikkein haa-

voittuvimmat naiset, joiden kodittomuus on usein toistuvaa tai

pitkäkestoista, ovat alttiita väkivaltaisille, heidän alisteista ase-

maansa ja traumatisoitumista yhä vain syventäville suhteille.

(Mayock ym. 2016, 136–139.)

68 69


Mitä se nyt on – kaks kaman käyttäjää niin eihän siitä tule mitään. Koko

ajan pahoinpitelyjä ja mustasukkaisuutta… Eli pelossa, mutta ei uskaltanut

lähteä ja mihin lähteä kun ei ollut muuta paikkaa. Se oli mun koti, mutta en

tuntenut sitä kodiksi. (Granfelt 2007, 65.)

Väkivaltaan vastaavissa palveluissa kodittomuuden kysymyk-

set eivät kuulu ensisijaisen osaamisen alueisiin eikä naisen kodit-

tomuutta aina osata kohdata. Jos nainen on menettänyt lap-

sensa huoltajuuden, käyttää päihteitä ja elää päihteiden, väki-

vallan ja rikosten kuormittamassa kodissa tai harhailee kaduilla

ja tuttavien nurkissa, vaatii hänen kodittomuuteensa vastaa-

minen moniulotteista, pitkäkestoista ja intensiivistä palvelua.

Marginalisoituneilla naisilla voi olla suuria vaikeuksia saada väki-

valtapalveluja ja sen myötä kodittomuuteen kohdentuvaa työs-

kentelyä asenteiden ja ennakkoluulojen takia. Toisaalta asumis-

palveluissa, etenkin jos ne eivät ole erityisesti naisille kohden-

nettuja, ei ehkä osata vastata väkivallan aiheuttamiin trauma-

kokemuksiin. (Mayock ym. 2016, 138–143.)

Mayock ym. (2016, 128–137) käsitteellistävät kotona tapahtu-

van lähisuhdeväkivallan monidimensionaalisena ilmiönä, jossa

henkinen, seksuaalinen, fyysinen ja taloudellinen väkivalta voi-

vat olla kietoutuneina toisiinsa ja tämän lisäksi eriarvoisuuteen

ja köyhyyteen liittyviin tekijöihin. Naisten väkivallan rasittamat

polut ulos kodista ja kodittomuuden kokemukset ovat vahvasti

sidoksissa sosiaalisiin ja taloudellisiin olosuhteisiin ja laajempiin

marginalisaation prosesseihin. Lähisuhdeväkivallan ja koditto-

muuden suhdetta on dokumentoitu, mutta ei niiden keskinäi-

sen suhteen monimutkaista ja monitasoista luonnetta. Väkivalta

ajaa naisia pois kodista, mutta se voi ajaa heidät myös takaisin

pahoinpitelyn kohteeksi, kodittomiksi kotiin ja toisaalta altistaa

jopa äärimmäisille asunnottomuuden muodoille.

En päivääkään vaihtais pois, vaikka olen asunut kadulla ilman kämppää.

Se turvallisuuden tunne on toista, mitä silloin oli (kun asui väkivaltaisessa

kodissa, RG). (Granfelt 2003, 47.)

Naisten pitkäaikaisasunnottomuus vakavana sosiaalisena

ongelmana on edelleen heikosti ymmärretty, vaikka asunnot-

tomien joukossa on naisia, jotka elävät vailla omaa kotia vuosia,

jopa vuosikymmeniä. Näiltä naisilta puuttuu kodin tarjoama tur-

vallisuus, ja he kohtaavat päivittäin mielenterveyttä uhkaavaa

epävarmuutta ja riskejä joutua julman hyväksikäytön kohteiksi.

Naiserityiset palvelut niin korjaavassa kuin ennalta ehkäisevässä

merkityksessä ovat asunnottomuustyön, sosiaalityön ja tutki-

muksen ajankohtainen haaste, johon on perusteltua kohden-

taa nykyistä paljon enemmän niin taloudellisia resursseja kuin

ammatillista osaamista ja kuunnella asunnottomina eläneiden

naisten kokemuksia ja toiveita. (Pleace ym. 2016, 209–225.)

KotonaK: Milloin tää alkoi tuntua kodilta?

Kyllä se tossa kevään mittaan. Nykyään mä mielellään vetäydyn yksinäi-

syyteen. Mä tarviin sitä yksinäisyyttä ja mä osaan sitä arvostaa. Se on ihan

uutta mun elämässä. (Granfelt 1998, 116.)

Kokemus kodista on aina henkilökohtainen. Sitä ei voi pakot-

taa eikä sen syntymistä nopeuttaa. Aineisto-otteessa nainen, jolle

oman asunnon saaminen oli unelmien täyttymys, kuvaa, kuinka

asunnosta hiljalleen on tullut koti, jossa hän viihtyy omissa olois-

saan. Myös oma asunto asumisyhteisössä, jossa asuu kymmeniä

entisiä pitkäaikaisasunnottomia, voi tuntua kodilta ja näin ollen

olla asukkaan oma koti (Nousiainen 2016, 184–187).

On tärkeää, ettei asumista ”tavallisessa kerrostalossa” tulkita

ainoaksi oikeaksi ja normaaliuden kriteerit täyttäväksi asumis-

muodoksi, jota kohti jokaisen asunnottoman tulisi ponnistella.

70 71


Elämä asumisyksikössä, jossa saa käyttää päihteitä, käyttäytyä

omalaatuisesti ja apua on ympärivuorokautisesti saatavilla, voi

olla sallivuudessaan juuri se paikka, jossa vuosia, ehkä vuosikym-

meniä asunnottomuuden kierteessä kuljeskellut tuntee itsensä

hyväksytyksi ja olonsa kotoisaksi.

LopuksiAsunnottomuuden luonnetta rakenteellisten ja yksilöllisten teki-

jöiden moniulotteisena prosessina on alettu ymmärtää aiempaa

paremmin ja asunnottomuuden erilaisia muotoja on tunnistettu.

Asunnottomuus on tunnustettu sosiaalisen syrjäytymisen kes-

keiseksi komponentiksi useimmissa Euroopan maissa ja tästä

seurauksena asunnottomuuden vähentämiseen tähtääviä stra-

tegioita on alettu kehittää moniammatillisesti ja monialaisesti,

kansainvälisiä yhteistyöverkostoja hyödyntäen.

Väkivallan ja asunnottomuuden monimutkaiset suhteet, nais-

ten pitkäaikaisasunnottomuuden erityispiirteet ja sen pohjalta

nousevat palvelutarpeet, asunnottomien perheiden tilanteet ja

maahanmuuttajataustaisten naisten asunnottomuus ja kodit-

tomuuden kokemukset odottavat tutkijoita ja palveluja kehittä-

viä ammattilaisia. Myös kaikkein vaikeimmassa asemassa elävät,

kaduilla, vankiloissa ja matalan kynnyksen palveluissa kiertele-

vät naiset odottavat vuoroaan, vaikka eivät ehkä pidäkään itseään

oman kodin arvoisena. Päätän tekstini vankilasta vapautuvien

parissa työskentelevän ammattilaisen arvioon asiakkaidensa

suhteesta omaan kotiin:

Hyvin harva kokee asunnon oikeudeksi, että mulla pitää olla, vaan että mä

haluaisin. Suurin osa on, että se on toive, se on halu. Se ei ole vaatimus. Se on

ihan sama, missä se on, kunhan se vaan on mun oma. (Granfelt 2016, 80.)

LähteetAsunnottomat 2017 (2018) Asumisen rahoittamis- ja kehittämiskeskus ARA.

http://www.ara.fi /fi -FI/Tietopankki/Tilastot_ja_selvitykset/Asunnottomuus/Asunnottomat_2017(46192). Luettu 13.5.2018.

Batchelor, Susan & Burman, Michele (2004) Working with Girls and Young Women. Teoksessa Gill McIvor (toim.) Women Who Off end. London: Jessica Kingsley Publishers, 266–282.

van den Dries, Linda & Mayock, Paula & Gerull, Susanne & van Loenen, Tessa & van Hulst Bente & Wolf, Judith (2016) Mothers Who Experience Homelessness. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness in Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 179–209.

Granfelt, Riitta (1992) Asuntolan naisen elämää. Helsinki: Helsingin ylipisto, tutkimuksia 1.

Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Granfelt, Riitta (2003) Vankilasta kotiin vai kadulle? Vangit kertovat asunnottomuudesta. Helsinki: Ympäristöministeriö, 613.

Granfelt, Riitta (2007) ”Oppisin elämään riippuvuuteni kanssa”. Tutkimus naisvankien päihdekuntoutuksesta Vanajan vankilassa. Helsinki: Rikosseuraamusviraston julkaisuja 2.

Granfelt, Riitta (2015) Asumissosiaalinen työ: Kotiin ja rikollisuudesta irti? Helsinki: Y-säätiö.

Granfelt, Riitta (2016) Vankilasta desistanssipolun kautta kotiin. Teoksessa Kirsi Juhila & Teppo Kröger (toim.) Siirtymät ja valinnat asumispoluilla. Jyväskylä: SoPhi, 60–84.

Husso, Marita (2003) Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Tampere: Vastapaino.Köngäs, Heidi (2017) Sandra. Helsinki: Otava.Mayock, Paula & Bretherton, Joanne & Baptista, Isabel (2016) Women`s

Homelessness and Domestic Violence: (In)visible Interactions. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 127–155.

Naiset näkyviksi (2008) Työryhmän mietintö. Helsinki: Rikosseuraamusviraston julkaisuja 3.

Nousiainen, Kirsi (2016) Oma ovi yhteisössä: pitkäaikaisasunnottomien asumispolut ja asumiseen liittyvät valinnat. Teoksessa Kirsi Juhila & Teppo Kröger (toim.) Siirtymät ja valinnat asumispoluilla. Jyväskylä: SoPhi, 263–191.

Pleace, Nicholas & Bretherton, Joanne & Mayock, Paula (2016) Long-term and Recurrent Homelessness Among Women. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 209–235.

72 73


Ranta, Johanna & Raitakari, Suvi & Juhila, Kirsi (2017) Vastuuneuvottelut huumeidenkäyttäjien asunnottomuuden toiminnallisissa loukuissa. Yhteiskuntapolitiikka 82 (2), 165–174.

Savonen, Jenni (2017) Marginaaliset identiteetit – puhetta leimoista ja niitä vastaan. Teoksessa Heini Kainulainen, Jenni Savonen & Sanna Rönkä (toim.) Vanha liitto. Kovien huumeiden käyttäjät 1960–1970-lukujen Helsingissä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1433, 179–196.

Viitanen, Päivi (2013) The Health, Work Ability and Health Care Needs of Finnish Female Prisoners. Tampere: Tampere University Press.

Virokannas, Elina (2017) Eriarvoisuuden kokemuksia ja hallinnan suhteita hyvinvointipalvelujärjestelmässä. Huumeita käyttävien naisten ”standpoint”. Yhteiskuntapolitiikka 82 (3), 274–282.

Wilkinson, Christine (2004) Women’s Release from Prison: The Case for Change. Teoksessa Gill McIvor (toim.) Women Who Off end. Lontoo: Jessica Kingsley Publishers, 159–178.

Wolf, Judith & Anderson, Isobel & van den Dries, Linda & Filipovic Hrast, Masa (2016) The Health of Homeless Women. Teoksessa Paula Mayock & Joanne Bretherton (toim.) Women`s Homelessness In Europe. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 155–178.

Saara Jäntti

Tutkijatohtori, Kieli- ja viestintätieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto

[email protected]

Riku Laakkonen & Tomi Mikkola & Janne Perhomaa & Jarkko Salminen & Jarno

Tanner & Tommi Uskola & Mirka Vuoristo & Arto Ylimäinen & Helena Hakuni &

Marja-Liisa Honkasalo & Tuuli Nenonen & Christa Rajanti & muu työryhmä

Kotiteatteriprojekti esittää: Hahmotelmia kodiksi

Paikan asuttaminen, paikkaan kuuluminen ja kiinnit-

tyminen ovat ihmisen tapoja olla maailmassa. Koti

kytkeytyy läheisesti ihmisenä olemisen peruskysy-

myksiin ja identiteettiin. Se voidaan ymmärtää tunne-

pitoisena suhteena paikan ja asujan välillä. Toisaalta

asumiseen liittyy kulttuurisia käytänteitä, normeja ja ideaaleja.

Koti on samaan aikaan siis jotain (lähes) universaalia, kulttuuri-

sidonnaista ja hyvin henkilökohtaista.

Sosiaalityön tutkimuksen päivillä 2018 työryhmässä ”Kodeissa

ja yhteisöissä liikkuva aikuisten parissa tehtävä työ” nähty

Hahmotelmia kodiksi -esitys käsittelee kodin merkityksiä ja asu-

miseen liittyviä toiveita ja kokemuksia asumispalveluasiakkai-

den näkökulmasta. Esitys on taiteellinen osuus soveltavasta

THEATRE-tutkimushankkeesta (SA304125), jossa tarkastellaan

soveltavan teatterin tarjoamia mahdollisuuksia kuntoutuksen

ja palvelujen kehittämisen välineenä mielenterveyskuntoutu-

jien asumis- ja kuntoutuspalveluja tarjoavassa organisaatiossa.

Hankkeessa hyödynnetään aiempaa, etnografi aan ja sovel-

tavaan teatteriin nojannutta tutkimusta, jossa selvitettiin tue-

tusti asuvien nuorten aikuisten kuntoutujien kotiin liittyviä

74 75


kokemuksia ja toiveita sekä teatterityöskentelyn ja draamaryh-

män mahdollisuuksia toimia eräänlaisena kiinnipitävänä ympä-

ristönä yhdessä asumispalveluyksikössä (Jäntti tulossa 2018).

Näiden tulosten valossa koti elettynä ja koettuna tilana avautuu

asumista, identiteettiä ja ihmisenä olemista monin eri tavoin

jäsentäviksi ulottuvuuksiksi (Jäntti 2017).

THEATRE-hankkeessa kysymys kodista haluttiin tuoda asu-

mispalveluja sadoille kuntoutujille ja muistisairaille tuotta-

van organisaation asukkaiden ja henkilökunnan pohdittavaksi.

Humanistisen terveystutkimuksen hengessä (ks. Crawford ym.

2015) halusimme taiteen keinoin luoda sellaisia kohtaami-

sen tiloja, joissa kotiin liittyvät toiveet ja kokemukset voitaisiin

tehdä näkyviksi, pohdittaviksi ja merkityksellisiksi. Ajatuksena

oli, että näin saatua tietoa kodin käsitteellisestä ja kokemuk-

sellisesta monimerkityksellisyydestä voitaisiin käyttää palve-

luiden kehittämiseen ja vaikuttamiseen (vrt. Pohjola ym. 2017).

Teatterityöskentelyn avulla etsimme keinoja, joilla kodin mer-

kityksiä voisivat tehdä näkyväksi myös sellaiset asukkaat, jotka

sairautensa vuoksi ovat menettäneet otteen kielestä.

Suunnitelma tutkimus- ja teatterihankkeesta laadittiin yhteis-

työssä yhteisötaiteilija Riku Laakkosen ja kuntoutus- ja asu-

mispalveluja tuottavan Sopimusvuoren koulutusjohtaja Helena

Hakunin kanssa. Lokakuussa 2016 koottiin ryhmä teatterityös-

kentelystä kiinnostuneita Klubitalon jäseniä, jotka ryhtyivät

ensin kokeneen yhteisötaiteilijan ohjauksessa harjoittamaan

omia ilmaisutaitojaan ja varsin pian – kevään 2017 aikana – vetä-

mään kotiaiheisia teatterityöpajoja asumispalveluyksiköissä.

Näistä työpajoista saatujen aiheiden sekä osallistujien omien

kokemusten pohjalta ryhdyttiin kesän ja syksyn aikana muovaa-

maan esitystä, joka sai ensi-iltansa kansainvälisellä kodittomien

teattereiden ERROR-festivaaleilla Bratislavassa marraskuussa

2017. Esityksen suomenkielistä versiota on kevään 2018 aikana

esitetty pääasiassa Sopimusvuoressa.

Teatterityöpajat olivat keino hankkia tietoa siitä, minkälaisia

kokemuksia, ajatuksia ja toiveita asumispalveluasukkailla liittyi

kotiin. Itse esitys on ollut keino jakaa ja keskusteluttaa tätä tie-

toa erilaisten yleisöjen kesken. Kyseessä on siis lähtökohtaisesti

tutkimus- ja taideprojekti, jossa taidetta ja sen tekemistä ei käsi-

tetä terapiana vaan työnä ja tutkimusmenetelmänä. Tietoa siitä,

miten eri yleisöt esityksen kokevat, on kerätty esityksen jälkeen

kirjallisella palautteella ja keskustelulla.

Prosessi ensimmäisistä työpajoista esityksen valmistumiseen

on myös taltioitu videotallentein, joihin sisältyy myös haastatte-

luita. Koska teatteri tiedon tuottamisen ja levittämisen kautta vaa-

tii osallistujilta sitoutumista ja aikaa, esiintyjät ja dokumentoin-

nista vastannut kuntoutuja palkattiin hankkeeseen. Näin myös

kuntouttavan työn käsite lähti organisaatiossa liikkeeseen: taiteen

tekeminen alettiin nähdä myös työnä. Syksyn 2017 ja kevään 2018

ryhmän esiintyjät ovat kirjoittaneet päiväkirjaa esityksen valmista-

miseen ja sen esittämiseen liittyvistä vaikutuksista. Tätä artikkelia

varten olemme myös kirjoittaneet siitä, mitä koti ja teatteri meille

merkitsevät ja miten nämä merkitykset mahdollisesti ovat muut-

tuneet kotiteatteriprojektiin osallistumisen aikana. Kysymyksiin

vastasivat myös hankkeen ohjausryhmään kuuluvat työntekijät.

Puramme seuraavassa auki niitä kodin merkityksiä, joita esi-

tys kiteytti. Sen jälkeen tarkastelemme niitä merkityksiä, joita

eri yleisöt ja tekijät itse esitykselle ja teatterityölle antoivat.

Kodin esityksessä saamat merkityksetKohtaus 1: Pötkötellään

Esityksen alussa esiintyjät istuvat tuoleilla yleisöä vastapäätä,

kunnes yksi heistä poimii lattialta viulunsa ja alkaa soittaa.

Toinen tarttuu hiileen ja kirjoittaa suurelle paperille esityksen

nimen. Hän alkaa hahmotella huoneiston ääriviivoja. Muut esiin-

tyjät asettuvat yksi kerrallaan näyttämölle levitetyn laajan val-

koisen paperin päälle pötköttelemään.

76 77


He kertoilevat rauhalliseen tahtiin sängyistään, kuvailevat

aamua, iltaa, kyljen kääntämistä, netin pläräilyä ja rentoutu-

mista. Yksi esiintyjistä lukee George Perecin Tiloja, Avaruuksia -kir-

jasta katkelman. Sänky on paikka, jossa voi ajatusten antaa har-

hailla, voi fi losofoida katoista, haaveilla. Koti näyttäytyy ruumiil-

lisuuteen, lepoon ja siten uusiutumiseen ja virkistymiseen kyt-

keytyvänä paikkana (vrt. Young 1997), jossa kodin tuntu syntyy

asennoista, musiikista, kiireettömyydestä ja haaveilusta.

Kohtaus 2: Mikä on perhe?

Yksi esiintyjistä, iso parrakas mies, nousee ylös kysymysmerk-

kiä esittävä puhekupla kädessään. Hän pohtii. Ajatus kirkastuu:

minusta tulee isä! Tarvitaan perhe. Viulisti suostuu äidiksi. Lapsi

valitaan lattialla pötköttelevistä esiintyjistä. Mutta kaikki halua-

vat mukaan! Ydinperhe toppuuttelee.

Ulossuljetut ryhtyvät pettyneinä googlaamaan, mitä perhe

oikein tarkoittaa. Tilastokeskuksen sivuilta he löytävät tilastol-

lisen määritelmän perheelle: ”perheet muodostetaan vuoden-

vaihteessa…” On lapsiperheitä, lapsettomia perheitä. Koti kuu-

luu perheelle. Kohtaus leikkautuu seuraavaan.

Kohtaus 3: Sanoja kodista

Mielenterveyskuntoutujien ja muistisairaiden asumispalvelu-

yksiköissä pidetyissä draamatyöpajoissa kerättiin osallistujilta –

asukkailta, työntekijöiltä ja joskus mukaan sattuneilta omaisilta-

kin – sanoja, joita heille tuli mieleen kodista. Työpajoissa näistä

sanoista rakennettiin ihmispatsaita, joissa vetäjät ja osallistu-

jat erilaisilla asennoilla ja toiminnoilla markkeerasivat sanoista

assosioituvia tilanteita ja esittivät näin oman tulkintansa siitä,

mitä sanat merkitsivät ja vahvistivat näin pienen ja hauraan-

kin osallistumisen merkitystä. Esityksessä esiintyjät lukevat

sanoja ääneen. Turva, rauha, Tanska – haluaisin asua Tanskassa,

lämpö, perhe, keskitetyt ratkaisut – kaikki yhdessä muodostivat

kudelman kotiin assosioituvista asioista, jotka toistuvat myö-

hemmin esityksessä.

Kohtaus kuvaa hyvin esityksen rakennetta: se koostuu monista

melko irrallisistakin kohtauksista, joiden lomassa edellisessä koh-

tauksessa muodostunut perhe seikkailee. Näin myös esityksen

rakenne kuvaa sitä kodin ominaisuutta, ettei kotona tarvitse olla

valmis, aivan kuin taiteessakaan ei tarvitse olla täysin koherentti

ja johdonmukainen. Koti ja taide sallivat myös tietyn assosiatii-

visuuden, omana itsenä olemisen, keskeneräisyyden. Kotona –

edes teatterilavalle rakennetussa – ei tarvitse esittää mitään.

Yksi parhaista palautteista, joita ryhmämme on saanut, onkin

tullut juuri siitä, ettei esityksessä ”näytellä liikaa” vaan esiintyjät

ovat lavalla läsnä luontevasti (suullinen yleisöpalaute 13.12.2017).

Myös työpajoissa he ovat osanneet luoda sallivan tunnelman,

jossa ei ole pakko esiintyä vaan myös läsnäolo, asettuminen

samaan tilaan katsotaan osallistumiseksi, jota arvostetaan.

Kohtaus 4: Kolme tapaa rikkoa koti

Sanalistat vaihtuvat kohtaukseen, jossa perheenisää näytte-

levä esiintyjä kertoo yleisölle kahvimukista, jonka on perinyt

isoisoisoisoisoisoisoisoäidiltään ja josta hän edelleen juo aamuisin

kahvinsa. Niin kuin kodin esineillä usein, kahvikupilla on hänelle

suuri tunnearvo. Se sitoo hänet suvun, perheen jatkumoon, suku-

polvien ketjuun. Yhtäkkiä esiintyjä kuitenkin ilmoittaa muuttu-

vansa vitriiniksi: kupista tulee museoesine, jota uteliaat museo-

vieraat himoitsevat koskettaa. Vieraat yllyttävät toisiaan. Yksi

ottaa kupin. Se putoaa ja hajoaa sirpaleiksi. Kupin omistaja puh-

keaa itkuun ja ryhtyy lakaisemaan sirpaleita.

Lavalle löntystää toinen itkua vääntävä näyttelijä. Häneltä on

avaimet hukassa. Ei auta kuin soittaa. Avaimen tuonut huolto-

mies käärii satasen taskuunsa. Näyttelijä toteaa, ettei nyt sitten

syö viikkoon. Köyhällä ei olisi varaa virheisiin – eikä lemmikkeihin.

Seuraava näyttelijä esittelee katsojille Mirrin, kissansa ja parhaan

78 79


kaverinsa. Paikalle kuitenkin astelee virallinen joukko johto-

porrasta: ”Tiesittehän, ettei Sopimusvuoressa sallita lemmikkieläi-

miä?” ”Mutta eihän se Mirriä koske?” ihmettelee esiintyjä, mutta

kissa paiskataan menemään. Näyttelijä lyyhistyy lavalle itkemään.

Lemmikit ja niiden merkitys nousivat esille monessa työ pajassa.

Ne ovat tärkeitä, perheenjäseniä, ja on ehkä hiukan paradoksaa-

lista, että samaan aikaan, kun lehdissä kirjoitetaan terapiakoirista,

asumispalveluasiakkailta lemmikin pitäminen voidaan kieltää.

Esityksessä ei kuitenkaan jäädä tuleen makaamaan. Esitystilan

seinälle hiilellä kotia hahmotellut esiintyjä jakaa muille esiinty-

jille liidut. On kuvaamataidon tunti.

Kohtaus 5: Lapsuusmuistoja

Esiintyjät ryhtyvät piirrellessään kertomaan lapsuusmuistoja.

On mummolaa ja jäätelöä. Tarina menninkäisistä korkeimman

männyn juurella. On lahjaksi saatu rattikelkka ja lumisia talvia.

Kesä, aurinko, perheen kanssa tehtyjä lomamatkoja. Lapsuuden

leikki ja riehakkuus valtaavat esiintymistilan. Hiilet vaihtuvat

leikkikruunuihin. Viulu ja kitara pärähtävät soimaan, toiset tans-

sivat riehakkaasti kuin keijukaiset. On ilon ja leikin aika.

Tanssivat näyttelijät rakentavat miniatyyrihuonekaluista

keskelle näyttämöä kodin. On sohvaa, kirjahyllyä, sänkyä, hel-

laa, jääkaappia ja sohvapöytää. Loppusilaukseksi esiintyjät vielä

ripottelevat huonekalujen päälle konfetteja. Yksi esiintyjistä tart-

tuu Marie Kondon kirjaan. Tiukkaan sävyyn hän kertoo yleisölle,

kuinka tavaroiden säilyttäminen pystyasennossa voi ratkaista

useimmat ongelmat.

Kohtaus 6: Perhe löytää kodin

Silloin tapahtumista erilleen vetäytynyt isä bongaa miniatyy-

rikodin. Perhe asettuu kotiin. On saavutettu aineellinen turva.

Kerrossänkyyn voi tulla kaveri nukkumaan. Uudessa keittiössä

voi leipoa.

Mutta silloin iskee pelko. Perheenäiti alkaa miettiä, että

uudessa hellassa piparit saattavat palaa. Voi tulla tulipalo. Pelko

alkaa levitä. Kotiin voi tulla kutsumattomia vieraita. Kodista voi

loppua rakkaus. On soitettava turvamies. Tarvitaan kaksi. Ja koira.

Ja hengityssuojaimet. Vasta niiden takana voi tuntea olevansa

turvassa. Kunnes postimies töräyttää torvea:

Kohtaus 7: ”Postia Kelasta!”

Yleisön joukossa tähän saakka istunut postimies tuo isot valkoi-

set kirjekuoret näyttämön keskellä turvallisuuttaan hengitys-

suojainten takana huokailevalle joukolle. He lukevat vuorollaan

Kelan hakemuslomakkeiden vaikeaselkoista tekstiä, joissa tiva-

taan omia ja puolison tuloja, tulomuotoja ja niiden loputtomia

variaatioita. Yksi kerrallaan esiintyjät avaavat kuorensa. Kelan

kieli ja sanojen merkitykset vyöryvät esiintyjien ja katsojien päälle

puuroutuen lopulta täysin käsittämättömiin.

Edellisessä kohtauksessa ironisoitukin turvallisuudenkaipuu

ja huolella rakennettu miniatyyrikoti pilkkoutuvat. Näyttelijät

kuljettavat yksi kerrallaan huonekalut pois näyttämöltä. He ojen-

tavat Kelan lomakkeet piirtäjälle, joka teippaa ne hiilipiirroksen

päälle. Koti rikkoutuu ja peittyy lomakkeisiin.

Taistelu Kelan kanssa näytteli merkittävää roolia niin esi-

tyksessä kuin projektiin osallistuneiden elämässä vuoden 2017

aikana. Toimeentulotuen siirtyminen Kelalle, takaisinperinnät

moneen kertaan varmistetuista tuista, vaikeudet saada yhteyttä

Kelaan ja yhtäkkiset päätökset peruuttaa jo kertaalleen myönne-

tyt ja selvitetyt tuet aiheuttivat ahdistusta monelle. Yrityksemme

selvittää etukäteen tulorajoja ja hankkeeseen palkkaamisen vai-

kutuksia osallistujien tuloihin vaativat useiden ihmisten yrityk-

siä ja tuntikausien ja kuukausien ponnisteluja – eikä asioihin

silti aina saatu selvyyttä. Kela saikin näkyvän roolin esityksessä.

80 81


Kohtaus 8: Liian pienet neliöt

Kodin ja Kelan merkityksiä purettiin myös laulussa, joka raken-

nettiin aiemmin asumispalveluyksiköissä pidetyissä työ pajoissa

kerättyjen sanojen pohjalta ammattimuusikon vetämässä

musiikki työpajassa.

Sohvalla makoilen ja maailmaa vakoilen,

kodin rauhassa ajatuksia takoilen

Missä on mun mieli, kavereis ja perhees tietenkin

Ootte ympärillä tai missä sitten lieneekin.

Kynttilän liekki tuo lämpöä ja tunnelmaa

Lähtisin jos voisin parantamaan maailmaa.

Liian pienet neliöt ei mulle sovi,

Koti, joka taas mun mielen kanssa soti.

Koti – mull on villakoiria

Koti – ei niin paljon riitoja

Koti – vähän sanahelinää

Koti – ilman sitä ei oo mitään

Kotiin on moni kuollu niin ne sanoo

Kelan kans asioides rahatkin katoo

Pakkoajatukset ei päähän anna armoo

pitäis kai kasvattaa mun henkistä tarmoo

Ruokana mulla vain vettä ja riisii

Mun mieli ei kestä tän perheen kriisii

Liian pienet neliöt ei mulle sovi,

Koti, joka taas mun mielen kanssa soti.

Laulussa asumistukiehtoihin sovitettu koti sotii asujan pakko-

ajatusten ja perheen kriisin rasittaman mielen kanssa. Ruoka on

vähissä, mutta kynttilä luo tunnelmaa. Sohvalla makoilija halajaa

parantamaan maailmaa. Koti on ristiriitainen, mutta silti elin-

tärkeä paikka.

Kohtaus 9: Loppu

Kun laulu hiljenee, esiintyjät noutavat seinältä Kela-lomakkeiden

peittämän hiilipiirroksen. Näytettyään sen yleisölle he laske-

vat sen maahan ja kaivavat kukin nipun avaimia taskustaan.

Hiljaisuuden vallitessa he heittävät vuorollaan avaimen piirrok-

sen päälle kuin toivomuskaivoon ja esittävät jonkin kotiin liit-

tyvän toiveen: ”Toivoisin kotiini lämpöä.” ”Toivoisin kotiini hil-

jaisuutta.” Toiveet vaihtelevat esityksestä toiseen. Lämpö ja hil-

jaisuus, kirjahylly ja uudet verhot toistuvat. Joskus on mukana

uima-allaskin.

Lopulta kuuluu vain avainten kilinää. Yleisö voi niiden tahtiin

miettiä omia toiveitaan.

Esityksen merkitys osallistujille ja yleisöille Osallistujien tätä artikkelia varten kirjoittamista kommenteista

käy ilmi, etteivät heidän omat ajatuksensa kodista välttämättä

ole radikaalisti muuttuneet. Pikemminkin ne ovat syventyneet,

huokoistuneet ja moninaistuneet. Osallistujien kirjoittamissa

päiväkirjoissa korostuu ryhmän suuri merkitys, mikä tuottaa

yhtymäkohdan kodin ja teatterin merkitysten välille: monille koti

on juuri sosiaalisten kohtaamisten tila, paikka, jossa on perhe tai

johon voi kutsua ystäviä ja sukulaisia.

Niin koti kuin teatterityöskentely kiteytyvät kohtaamiseen.

Ryhmän jäsenien keskinäinen luottamus ja toisen kunnioitta-

minen ovatkin ryhmämme kantavin voima. Teatteri taide- ja

työskentelymuotona on läsnäolon taidetta, jossa roolien ottami-

nen, tilan ja tuen antaminen toiselle ovat tärkeitä. Teatteri toimii

eräänlaisena kotina eri taidemuodoille: esiintymisen lisäksi se

koostuu musiikista, lavastuksesta – tässä esityksen aikana syn-

tyvästä hiilipiirroksesta – ja puvustuksesta. Teatteri ja koti synty-

vät ajan ja tilan jakamisesta, läsnäolosta toisille. Kohtaamisesta.

Yksi osallistuja kirjoittaa: ”Teatteri on hyvä keino luoda raskais-

takin asioista kevyt turvallinen tila niiden käsittelyyn. Erittäin

82 83


hyvä keino myös tutkimustiedon levittämiseen koska siinä (ja

esityksen jälkeen) kohdataan ihminen aidosti.” (osallistuja 6)

Kotiin liittyy monilla turva ja sosiaalisuus; yksinäinen asunto

ei tunnu kodilta. Tämä havainto kaiuttaa asumispalvelusäätiö

Aspan teettämien tutkimusten tuloksia, joissa yksinäisyys näyt-

täytyi yleisimpänä kuntoutujien elämää haittaavana tekijänä

(Guerrero 2008).

Monelle koti kuitenkin on myös rauhoittumisen paikka, jonka

arvoon projekti on herättänyt: kodittomuuden ja asunnotto-

muuden kohtaaminen projektin aikana ja toisten kokemuksissa

on herättänyt huomaamaan kodin arvon: ”Koti ei ole itsestään-

selvyys vaan lahja.” (ohjausryhmän jäsen) Toisaalta projekti on

myös havahduttanut huomaamaan kodin merkitysten moninai-

suuden. Teatteri on hyvä keino tuottaa samaistumista ja eläyty-

mistä sekä asettumista toisen asemaan – myös siihen, ettei koti

tai asunto ole kaikille ensisijaisen tärkeä elämän toteutumisen

paikka. Se voi olla myös välttämätön pistäytymisen paikka muu-

toin liikkuvassa ja liikkeellä olevassa elämässä. Teatteri taas voi

tarjota yhtäaikaisesti sekä turvaa ja hyväksyntää, sisäisiä turvan

ja rauhan tiloja, jonne arjen ahdistukset eivät yllä, että keinon

haastaa ja ylittää itsensä.

Esityksen yhteydessä olemme keskustelun ohessa keränneet

yleisöltä kirjallisen palautteen, jossa on kysytty katsojien ajatuk-

sia kodista ja kodin ja esityksen herättämistä ajatuksista ja tun-

teista. Monet ovat todenneet heränneensä esityksen aikana poh-

timaan koti-sanan monimerkityksellisyyttä, sitä, miten monia

asioita kotiin liittyy ja miten tärkeä paikka koti ylipäätään on.

Itse esityksen saamat merkitykset ja sävyt riippuivat myös läsnä-

olijoista ja esityspaikasta, fyysisistä ja sosiaalisista etäisyyksistä

katsojien ja esiintyjien välillä. Tampereen yliopiston juhlasalin

juhlavat puitteet ja esityslavan etäisyys katsojista toi esitykseen

esityksellisyyttä ja jonkinlaista vakavuutta, joka tutuista paikoista

usein puuttui; niissä korostuivat usein esityksen riehakkaammat

ja humoristisemmat sävyt. Ehkä yllättävin yleisöpalaute tuli juuri

Sosiaalityön tutkimuksen päiviltä: ”Yllätyksenä tuli kodin suuri

merkitys tunnetasolla. En ollut ajatellut asiaa. Olen hämmenty-

nyt esityksen jälkeen siitä, että koti merkitsee ihmisille hyvin pal-

jon. Olen ehkä torjunut sen mielestäni.” (Yleisöpalaute 15.2.2018)

Juuri tällaista torjuntaa esitys pyrkii purkamaan. Teatteri tie-

don välittämisen ja tuottamisen keinona valjastaa tunteet osaksi

näitä prosesseja ja tarjoaa myös metaforisen suojan (Känkänen

2013, 59), joka tuo kokemusten käsittelyyn ilmaisullista vapautta.

LopuksiHankkeen taustalla oli ajatus nostaa koti yhteisen pohdinnan koh-

teeksi ja herättää keskustelua kodin merkityksestä asumispalve-

luja tuottavassa organisaatiossa tavalla, joka ei pyri hallinnoimaan

tai arvottamaan kodin merkitystä eri ihmisille vaan tekee näky-

väksi kodin merkitysten moninaisuutta. Kysymyksellä kodista on

laajempaakin merkitystä, sillä mielisairaalalaitoksen purkami-

sen jälkeen Suomeen syntynyt asumispalvelujärjestelmä tarjoaa

asuinpaikan noin 8 000 kuntoutujalle (Mielenterveyspalvelut

2016). Tilastollisesti asumispalveluyksiköissä asuvat katsotaan

asunnottomiksi (Saari 2015). Kuntoutuksessa koti usein mielle-

tään omaksi kodiksi ja itsenäinen asuminen nostetaan sen onnis-

tumisen mittariksi. Neliportaisesti porrastettu asumispalvelujär-

jestelmä tähtääkin siihen, että asujat liikkuisivat järjestelmässä

eteenpäin kohti itsenäistä asumista. Toisaalta asumis- ja kun-

toutuspalveluita on moitittu siitä, etteivät ne aina pyri täyttä-

mään tätä tavoitetta. Toisaalta jotkin kuntoutujanarratiivit myös

haastavat tätä pyrkimystä (ks. Jäntti tulossa 2018).

Tutkijalle projekti on vahvistanut tunnetta, että taiteen ja

tutkimuksen, myös humanistitutkijoiden ja taiteilijoiden, jotka

eivät lähtökohtaisesti kuulu kuntoutuksen ja asumispalveluiden

maailmaan, on mentävä ihmisten luo. Markku Salo (2010, 37) kir-

joittaa: ”Jo lähtökohtaisesti hyvä hoito ja kuntoutus edellyttävät

84 85


henkilökunnan ja palveluiden käyttäjien vuorovaikutuksen

ohella ”kolmatta osapuolta”, sitä sosiaalista todellisuutta ja ”ulko-

puolista maailmaa”, mihin asiakas/asukas/potilas kiinnittyy lyhy-

emmän tai pidemmän hoito- ja kuntoutusjakson jälkeen.” Jotta

tällainen maailmojen välinen liike mahdollistuisi, on myös tai-

teen ja tutkimuksen lähdettävä kylään ihmisten luo.

Lähteet Crawford, Paul & Brown, Brian & Baker, Charley & Tischler, Victoria & Abrams, Brian

(2015) Health Humanities. Basingstoke: Palgrave Macmillan. Guerrero, Kati (2008) Kehitysvammaisten, mielenterveyskuntoutujien ja

liikuntavammaisten asumiseen liittyvät tarpeet: Koonta ASPAn selvityksistä 2001–2007. Helsinki: Asumispalvelusäätiö ASPA.

Jäntti, Saara (2017) Home and Mental Ill-Health: Twenty Dimensions. Teoksessa Javier Saavedra, Alicia Español, Samuel Arias-Sánchez, Marina Calderón-García, María Cabillas Romero & Elvira Pérez-Vallejos (toim.) Creative Practices for improving Health and social inclusion. Sevilla: University of Sevilla, 173–184.

Jäntti, Saara (tulossa 2018) Kodittomuuksia nuorten mielenterveyskuntoutujien draamaryhmässä. Teoksessa Kirsi Heimonen, Saara Jäntti, Sari Kuuva & Annastiina Mäkilä (toim.) Kerrottu, koettu, kuviteltu hulluus. Mielenterveys, -sairaus ja hoito kulttuurisina kysymyksinä. Jyväskylä: Nykykulttuurin julkaisusarja.

Känkänen, Päivi (2013) Taidelähtöiset menetelmät lastensuojelussa: Kohti tilaa ja kokemuksia. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Mielenterveyspalvelut (2018) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://thl.fi /fi /web/mielenterveys/mielenterveyspalvelut. Luettu 24.5.2018.

Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (2017) Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Tampere: Vastapaino.

Saari, Juho (2015) Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla. Helsinki: Gaudeamus.

Salo, Markku (2010) Ihmisoikeudet mielenterveys- ja päihdeyksiköissä kokemusarvioinnin kohteina. ITHACA-hankkeen Suomen raportti. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Young, Iris Marion (1997) House and Home: Feminist Variations on a Theme. Teoksessa Iris Marion Young (1997) Intersecting voices: dilemmas of gender, political philosophy, and policy. Princeton: Princeton University Press, 134–164.

Taija Nöjd

Lehtori, Saimaan ammattikorkeakoulu

[email protected]

Ympä ristön ja kestävän kehityksen huomioiva sosiaalityö

Ympäristöongelmilla ja ympäristön muutoksella

on vaikutuksia, jotka tulee ottaa huomioon myös

sosiaali työssä. Ympä ristö ongelmat ja ympä ristö n

muutos vaikuttavat ihmisten terveyteen ja hyvin-

vointiin. Eniten kä rsivä t usein ne, jotka ovat entuu-

destaan haavoittuvassa asemassa. Ympäristöön ja sosiaaliseen

oikeudenmukaisuuteen liittyvät teemat kietoutuvat toisiinsa,

ja ne voidaan nä hdä myö s ihmisoikeuskysymyksinä . (McKinnon

2012; McKinnon & Alston 2016.)

Sosiaalityön kansainväliset järjestöt IFSW, IASSW ja ICSW jul-

kaisivat vuonna 2012 Global Agenda of Social Work -asiakirjan,

jossa todetaan luonnon kestämätön tila yhdeksi sosiaalityössä

kohdattavien ongelmien syyksi. Ilmastonmuutos, saastuminen

ja luonnonkatastrofi t syventävät eriarvoisuutta ja köyhyyttä sekä

heikentävät terveyttä ja hyvinvointia. (IFSW, IASSW & ICSW 2012, 1.)

Niin luonnon kuin ihmisten suojelemiseksi pyritään kestä-

vään kehitykseen eli tavoitellaan taloudellisesti, sosiaalisesti ja

ekologisesti kestä vä ä tulevaisuutta (Buckingham & Kina 2015,

817). Yhdistyneiden jäsenmaiden vuonna 2015 sopimissa yhtei-

sissä kestävän kehityksen tavoitteissa, Agenda2030 -asiakirjassa

(2018), yhdistyvät sosiaaliset sekä ympäristöön ja talouteen liit-

tyvät tavoitteet. Ympäristöön ja kestävään kehitykseen liittyvät

86 87


teemat ovat nousseet osaksi myös suomalaista sosiaalityön kes-

kustelua. Keskustelua viriää niin tutkimuskentällä (esim. Närhi

& Matthies 2018) kuin julkisessa keskustelussa, esimerkiksi sosi-

aalisessa mediassa.

Maapallo on meille ihmiskuntana koti. Lisäksi paikallinen

ympäristö on asukkailleen tärkeä. Se, mitä ympäristölle, luon-

nolle ja koko maapallolle esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä

tapahtuu, vaikuttaa meihin kaikkiin. Ympä ristö kysymysten mer-

kityksen tunnistaminen sosiaalityö ssä edellyttä ä kin ihmisen,

ympä ristö n ja luonnon keskinä isen vaikutus- ja riippuvuussuh-

teen tunnistamista (Payne 2014, 190). Erityisesti kahtena vii-

meisenä vuosikymmenenä sosiaalityön näkökulma ympäris-

töön on laajentunut kattamaan paitsi sosiaalisen, myö s fyysisen

ympä ristö n sekä ihmisen ja luonnon vä lisen suhteen tai yhtey-

den (Gray ym. 2013, 11; Besthorn 2015).

Sosiaalityössä ei tunnisteta vain sitä, miten ympäristön muu-

tokset tai saastuminen ihmisiin vaikuttavat, vaan myös ihmisen

ja luonnon välinen yhteys ja luonnon vaikutus ihmisen hyvin-

vointiin. Tähän vastataan esimerkiksi green care- eli luonto-

avusteisella työllä. Green care -käsitteellä viitataan luonnon

hyö dyntä miseen sosiaali-, terveys- ja kasvatuspalvelujen tuot-

tamisessa (Soini ym. 2011, 320). Uutta ymmärrystä ympäristöstä

myös fyysisenä ympäristönä ja sen merkitystä ihmisille on sosi-

aalityön keskusteluissa jäsennetty erilaisin käsittein, joita ovat

esimerkiksi ekososiaalinen sosiaalityö, ympäristösosiaalityö,

syvä-ekologinen sosiaalityö, ekospirituaalinen sosiaalityö ja vih-

reä sosiaalityö (alkuperäiskäsitteet ks. Besthorn 2015, 874) sekä

ekologinen sosiaalityö (McKinnon & Alston 2016).

Sosiaalityö n ja ympä ristö n suhteesta on ilmestynyt viime

vuosina useita kansainvälisiä julkaisuja (esim. Gray ym. 2013;

Hessle 2014; McKinnon & Alston 2016; Bexell & Rechkemmer

2017; Dominelli 2018). Vaikka keskustelu ympäristöstä ja kes-

tävään kehityksen liittyvistä kysymyksistä on lisääntynyt

kansainvälisesti, Sarah Bexell ja Andreas Rechkemmer (2017)

havaitsivat, ettei sosiaalityö n tutkimuksessa juurikaan tuoda

esiin ympä ristö n muutosten vaikutuksia ihmisiin ja nä iden elin-

oloihin eikä muutosten ajankohtaisuutta, merkitystä ja vaiku-

tuksia sosiaalityö n kä ytä ntö ihin ole ymmä rretty. Mikäli sosiaa-

lityöntekijöiden halutaan osallistuvan ympä ristö n suojelemiseen

ja kestä vä n kehityksen edistä miseen, tarvitaan kä ytä nnö llisiä

lä hestymistapoja ja esimerkkejä tä llaisesta sosiaalityö stä .

Tämä teksti on yksi pyrkimys koota ja tuoda näkyväksi näitä

käytäntöjä ja esimerkkejä. Teksti pohjautuu Sosiaalityön tutki-

muksen päivillä 2018 työryhmässä ”Sosiaalityö ja ympäristö” pitä-

määni esitykseen, joka puolestaan pohjautui pro gradu -tutkiel-

maani (Nöjd 2016). Pro gradussani tarkastelen, mitkä ovat (luonto)

ympäristön ja kestävän kehityksen huomioivan sosiaalityön ole-

massa olevat käytännöt ja keskeiset piirteet. Lisääntyneestä tut-

kimuskirjallisuudesta huolimatta haasteena on sosiaalityö hö n

ja ympä ristö kysymyksiin liittyvä n tiedon hajanaisuus. Tämän

vuoksi tein aiheesta systemaattisen kirjallisuuskatsauksen.

Ympäristön huomioiminen ja kestävän kehityksen edistäminen nykysosiaalityössäKestävän kehityksen ja ympäristön huomioivan sosiaalityön käy-

täntö on moninainen. Työ rakentuu paikallisista lähtökohdista

ja se toteutetaan erilaisissa yhteisöissä. Tarkastelen seuraavaksi

käytäntöä yksityiskohtaisemmin (kuvio 1).

88 89


Kuvio 1. Kestävän kehityksen ja ympäristön huomioon ottavan sosiaalityön käytäntö

Teknisen infrastruktuurin kehittä misestä esimerkkeinä sosiaalityö ssä

on toteutettu esimerkiksi vedensaanti- ja kastelujä rjestelmiin

liittyviä kehittämishankkeita sekä sovellettu energiantuo-

tannon ja -kulutuksen tehokkuutta parantavia ratkaisuja.

Sosiaalityö ntekijä t edistä vä t ympä ristö ystä vä llisiä paikallisia rat-

kaisuja tavoitteenaan sekä hyö dyttä ä yksilö itä ja yhteisö ä esimer-

kiksi kohtuullisten energiakulujen kautta että suojella ympä ristö ä

ja edistä ä kestä vä ä kehitystä . Samoin sosiaalityössä on osallis-

tuttu paikallisten elinkeinojen, kuten maanviljelyn, metsänhoidon tai

eläintenpidon kehittämiseen kestävämmäksi. Erityisesti alueilla, joilla

elinkeino liittyy luonnonvaroihin, kuten maahan tai veteen, on

luonnonvarojen turvaaminen ja kestävä käyttö samalla paikallis-

ten elinkeinojen ja ihmisten hyvinvoinnin turvaamista. Samalla

tuetaan yhteisöjen omavaraisuutta ilman tarvetta riistä ä paikal-

lista ympä ristö ä .

Aineistossa oli kuvattu myös erilaisia sosiaalityön pyrkimyk-

siä paikallisen niin sanotun ruohonjuuritason taloudellisen toiminnan

kehittämiseen esimerkiksi ottamalla käyttöön rinnakkaisvaluu-

tan sekä tukemalla ja edistämällä työllisyyttä ympäristön suo-

jelun ja kunnostamisen saralla. Sosiaalityössä asiakkaat ovat

osallistuneet ympäristön ennallistamiseen ja kunnostamiseen,

jolloin ympäristön kohentamiseen liittyvät tavoitteet täydentä-

vät asiakkaiden sosiaaliseen kuntoutukseen liittyviä tavoitteita.

Ympä ristö n ennallistaminen ja suojelu sosiaalityö ssä on paikal-

lisen luonnon kunnostamista yhdessä sosiaalityö n asiakkaiden

tai paikallisyhteisö n kanssa.

Yhteisön tarpeiden ja sosiaalisten vaikutusten arviointi sekä paikallis-

yhteisön tuntemus ovat sosiaalityön ydinosaamista. Ympäristön

muutoksella voi olla vaikutuksia niin yksilö-, perhe- kuin yhteisö-

tasolla. Aineistossa sosiaalityön ammattilaiset ovat osallistuneet

osana monialaisia asiantuntijaryhmiä ympäristön muutosten

sosiaalisten vaikutusten ja paikallisyhteisön tarpeiden arvioin-

tiin. Yhteisö n tarpeiden ja sosiaalisten vaikutusten arviointi on

esimerkiksi vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisten ver-

kostojen arviointia luonnonkatastrofi en varalta, nä kemysten kar-

toittamista sosiaalisista vaikutuksista ja ympä ristö vaikutuksista

sekä yhteisten tarpeiden ja projektien mä ä rittelyä . Arviointi koh-

dentuu nimenomaan ympä ristö ö n ja sen muutoksiin liittyviin

tarpeisiin sekä ympä ristö n muutosten sosiaalisiin vaikutuksiin.

Sosiaalityön keinoihin edistää ympäristöasioita ja kestävää

kehitystä kuuluvat myös tiedon ja tietoisuuden lisääminen. Aineistossa

tiedottamisen aiheet vaihtelivat kierrätyksestä ja paikallisista

ympäristökysymyksistä ilmastonmuutokseen ja sen vaikutuksiin.

Myös koulutus ja tutkimus ovat keinoja tiedon kerryttämiseen ja

90 91


samalla keskustelun herättämiseen. Tietoisuuden lisäämisen ja

keskustelun herättelyn ja sitä kautta muutoksen mahdollistami-

sen ohella tiedotustoiminnan tavoitteena on myös koota resurs-

seja julkisuuden avulla.

Osallistumisen turvaaminen ja valtaistaminen ovat sosiaalityön kei-

noja turvata niin sosiaalisesti kuin ekologisesti kestävää kehitystä.

Pysyvien sosiaalisten instituutioiden ja rakenteiden avulla pyri-

tään ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen suhteessa

omaan ympäristöönsä ja siten tulevaisuuteensa. Osallistumisen

turvaaminen ja valtaistaminen pitä vät sisä llä ä n toimintoja, kuten

osallistumisen edistä misen, ihmisten mobilisoinnin, toiminnan

organisoinnin sekä valtaistamisen. Osallistumisen edistäminen

tarkoittaa osallistumisen edistämistä yhteisössä yleisesti sekä

erilaisten vähemmistöryhmien osallistumismahdollisuuksien

turvaamista. Ihmisten mobilisointi on kä ytä nnö ssä esimerkiksi

kansalaistoiminnan organisointia ja tukemista. Toiminnan orga-

nisointi sosiaalityön tehtävänä on esimerkiksi yhteistoiminnan,

kuten osuuskuntien ja komiteoiden kehittä mistä sekä erilais-

ten ryhmien ja kerhojen perustamista. Näin pyritä ä n luomaan

vakiintuneita sosiaalisia instituutioita ja rakenteita yhteisö n

vahvistamiseksi.

Valtaistamisella tarkoitetaan aineistossa yksilö iden ja

yhteisö jen tukemista ottamaan omien asioiden hoitaminen ja

siten oma tai yhteisö n tulevaisuus omiin kä siinsä . Osallistumisen

turvaaminen sekä valtaistaminen ovat sosiaalityö lle yleisesti

ominaisia käytäntöjä, mutta aineistossa niillä ratkotaan paitsi

sosiaalisia myö s ympä ristö ö n liittyviä kysymyksiä . Esimerkiksi

kylä komiteoiden toiminnalla pyritä ä n turvaamaan sekä osallis-

tumismahdollisuuksia ja paikallista pä ä tö svaltaa että oikeuden-

mukainen ja ympä ristö n kannalta kestä vä paikallisten luonnon-

varojen jako ja kä yttö .

Sosiaalityössä tehtäväksi onkin omaksuttu myös ympäris-

töön liittyvän oikeudenmukaisuuden turvaaminen. Sosiaalityö

edistää ympäristöön liittyvien resurssien ja riskien oikeudenmu-

kaista tai tasa-arvoista jakautumista esimerkiksi asianajon, risti-

riitojen sovittelun ja välittäjänä toimimisen kautta. Asianajo on

kä ytä nnö ssä yksilö iden tai ryhmien puolien pitä mistä esimerkiksi

silloin, kun energian käyttöön liittyvät kulut eivät ole asukkaiden

kontrolloitavissa. Lisäksi sosiaalityö ssä kootaan ja koordinoidaan

resursseja yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Aineistossa sosi-

aalityöllä on koordinoiva tehtävä liittyen tarvittavien resurssien,

kuten rahoituksen ja yhteistyökumppanien kokoamiseen, tuen

varmistamiseen sekä verkostojen johtamiseen.

Yhtä lailla sosiaalityön ammattilaiset ja työyhteisöt omaksuvat

ympäristöystävällisen ja kestävän kehityksen mukaisia toimintamalleja niin

töissä kuin kotona. Ympäristön muutokseen varaudutaan, koska sillä

on vaikutuksia niin asiakkaisiin kuin työhön. Lisäksi kielteisiä

ympäristövaikutuksia pyritään ehkäisemään. Työpaikoilla perus-

tetaan ympäristönäkökulmaa työssä esille nostavia työryhmiä,

vähennetään ajokilometrejä, otetaan huomioon hankinnoissa

ympäristö sekä uudistetaan päivittäisiä toimintatapoja ja rutii-

neja jätteen ja energiankulutuksen vähentämiseksi. Vapaa-ajalla

uudistetaan esimerkiksi omia kulutus- ja liikennetottumuksia

ympäristöystävällisemmiksi.

Monet edellä kuvatuista, ympäristön ja kestävän kehityksen

huomioivan sosiaalityön käytännöistä ovat ominaisia sosiaali-

työlle yleensä. Aineistossa näitä käytäntöjä sovelletaan vastaa-

maan paitsi sosiaalisiin, myös luontoon ja ympäristöön sekä kes-

tävään kehitykseen liittyviin tavoitteisiin. Yleensä toiminnassa

ensisijaisia ovat sosiaaliset tavoitteet, esimerkiksi sosiaalisen

oikeudenmukaisuuden toteutuminen, elä mä nlaadun paranta-

minen yhteisö issä tai taloudellisen epä tasa-arvon vä hentä minen.

Ympä ristö ystä vä llisyys ja kestä vä kehitys ovat usein pikemmin

toimintaa ohjaava periaate kuin toiminnan varsinainen tavoite.

Aineistosta on nähtävissä ympäristön ja kestävän kehityk-

sen huomioivan sosiaalityön yleisiä piirteitä. Työ toteutetaan

92 93


useimmiten yhteisöissä, ja se muotoutuu paikallisista lähtökoh-

dista, vaikka teema saattaakin olla ilmastonmuutoksen tavoin

globaali. Ympä ristö kysymykset ja kestä vä n kehityksen huo-

mioon ottavaa sosiaalityö tä kuvaakin slogan ”think global, act

local”. Ratkaisuja kehitetä ä n paikallisista lä htö kohdista ja pai-

kallisiin tarpeisiin. Aineistossa ympäristön ja kestävän kehityk-

sen huomioi vaa työtä tehdään yhtä lailla kaupunki- kuin maa-

seutuympäristössä, ja sitä toteutetaan erilaisten organisaatioi-

den ja toimijoiden toimesta ja usein monialaisena yhteistyö nä .

Ympäristön ja kestävän kehityksen edistäminen ja moniulotteis-

ten, yhteen kietoutuneiden sosiaalisten ongelmien ja ympäris-

töpulmien ratkaisu edellyttää monipuolista osaamista ja siten

yhteistyötä.

LopuksiKodiksi tai osaksi kotia voidaan sosiaalityössä ymmärtää myös

ihmisen fyysinen elinympäristö ja luonto sekä globaalissa mitta-

kaavassa yhtä lailla koko maapallo. Ympäristön turvallisuus, asut-

tavuus ja sen tarjoamat luonnonvarat ja virkistysmahdollisuudet

ovat tärkeitä asukkaille. Päätellen aiheeseen liittyvän sosiaalityön

kirjallisuuden ja kannanottojen lisääntymisestä viime vuosikym-

meninä ja vuosina, ympäristöön ja kestävään kehitykseen liitty-

villä asioilla on sosiaalityössä yhä enemmän painoarvoa. Teemaa

koskettavissa sosiaalityön keskusteluissa nousee enenevästi esille

kokonaisvaltaisen yhteiskunnallisen muutoksen tarve kohti kes-

tävää kehitystä, ja sosiaalityö sen keskeisenä muutosagenttina.

Esimerkiksi Aila-Leena Matthies ja Kati Närhi (2018) toteavat,

että niin sanottu ekososiaalinen siirtymä sosiaalityössä edellyt-

tää syvällistä ajattelutapojen muutosta ja uudenlaista kriitti-

syyttä suhteessa siihen, että pulmat olisivat ratkaistavissa yksi-

lön ja yhteisön tasolla, kun tarkastelun ja muutospaineen tulisi

kohdentua yhtä lailla ekologisesti kestämättömiin rakenteelli-

siin toimintamalleihin ja jatkuvaan talouskasvun tarpeeseen.

Matthiesin ja Närhen (2018, 10) mukaan sosiaalityön toiminta-

malleja tulisi uudistaa yksilöllisestä yhteisöllisemmäksi, byro-

kraattisesta toiminnallisemmaksi, ongelmalähtöisyydestä

voima varalähtöisemmäksi sekä kyseenalaistaa rakenteita yksi-

löön kohdistuvien muutospaineiden korostamisen sijaan. Pelkkä

ongelmien ja ympäristöongelmien haitallisten vaikutusten tun-

nistaminen ja esille nostaminen on lähtökohta, mutta se ei ole

riittävä ratkaisu. Sosiaalityö ssä tulisi aktiivisesti edistä ä yhteis-

kunnallista muutosta kohti kestä vä ä kehitystä sen sijaan, että

sopeudutaan ympäristön muutoksen kielteisiin seurauksiin.

Mitä voisimme oppia maailmalta siitä, mitä sosiaalityössä

voidaan tehdä? Sosiaalityössä on olemassa käytännössä sovel-

lettuja tapoja ja keinoja toimia ympäristön ja kestävän kehityk-

sen hyväksi. Työn suuntaaminen yksilöiden ohella myös yhtei-

söjen kanssa tehtävään työhön sekä rakenteellisten pulmien

tunnistamiseen ja niihin tarttumiseen on tärkeää. Sosiaalisten

ja ympäristöön liittyvien paikallisten haasteiden yhteen kie-

toutuneisuus edellyttää monipuolisia resursseja, yhteistyötä

ja monialaisia verkostoja, joissa paikallinen yhteisö on olen-

nainen kumppani. Myös ympäristön muutosten vaikutusten

ennakointi on tärkeää.

Sosiaalityön kä ytä ntö rakentuu sen kautta, miten sosiaalityö tä

tehdä ä n (Payne 2014, 4–7). Siten se on tutkimuskohteena jatku-

vasti uudelleen muotoutuva. Ympäristön ja kestävän kehityksen

huomioiva sosiaalityö kehittyy ja muuttuu, kun erilaisiin paikal-

lisiin tarpeisiin kehitetään uusia toimintatapoja ja työmenetel-

miä. Mielenkiintoinen tarkastelun kohde olisi toisaalta myös se,

mikä on sosiaalityön lisäarvo paitsi ihmisten, mutta myös ympä-

ristön hyvinvointia ja kestävää kehitystä edistävässä työssä? Entä

mikä sija näillä teemoilla on sosiaalialan koulutuksessa tällä het-

kellä? Toisaalta voi kysyä, onko sosiaalityöllä varaa jättää muiden

tahojen aktiivisuuden varaan ihmisten mahdollisuus voida hyvin

tulevaisuudessa. Minusta ei. Sen sijaan sosiaalityö on ihmis- ja

94 95


paikallistuntemuksensa vuoksi arvokas kumppani, kun paikal-

lisyhteisöissä kehitetään uudenlaisia kestäviä toimintamalleja.

Lukijan mielessä on hyvinkin voinut herätä kysymys, mitä

yksittäinen sosiaalityöntekijä tai työyhteisö voi tehdä. Tekstissä

on kuvattu erilaisia käytäntöjä, joita on mahdollista soveltaa pai-

kallisista lähtökohdista ja tarpeista käsin. Ympäristönäkökulma

on mahdollista sisällyttää jo tehtävään työhön, mutta toisaalta

myös keskustelu arvoista, yhteiskunnallisista tarpeista ja työn

tavoitteista sekä siitä, millä tavoin voimme vastata kestävän kehi-

tyksen tavoitteisiin, on tarpeen.

LähteetBesthorn, Fred (2015) Ecological Social Work: Shifting Paradigms in Environmental

Practice. Hakuteoksessa Elsevier International Encyclopedia of the Social and Behavioral Sciences. 2. painos, 871–877.

Bexell, Sarah & Rechkemmer, Andreas (2017) A Critical Analysis of Inclusion Gaps in Directly Relevant Sustainable Development Themes, Facts and Findings in Recent Social Work Research. http://sswr.confex.com/sswr/2016/webprogram/Paper26054.html. Luettu 17.4.2018.

Buckingham, Susan & Kina, Victoria (2015) Sustainable development and Social Work. Hakuteoksessa Elsevier International Encyclopedia of the Social and Behavioral Sciences. 2. painos, 817–822.

Dominelli, Lena (toim.) (2018) The Routledge Handbook of Green Social Work. Lontoo: Routledge.

Gray, Mel & Coates, John & Hetherington, Tiani (toim.) (2013) Environmental Social Work. Lontoo: Routledge.

Hessle, Sven (toim.) (2014) Environmental Change and Sustainable Social Development. Social Work – Social Development Volume II. Lontoo: Ashgate.

IFSW, IASSW & ICSW (2012) The Global Agenda for Social Work and Social Development. Commitment to Action. http://cdn.ifsw.org/assets/globalagenda2012.pdf. Luettu 17.4.2018.

Matthies, Aila-Leena & Nä rhi, Kati (2018): Ecological theories in Social Work. Teoksessa Neil Thompson & Paul Stepney (toim.) Social Work Theory and Methods; The Essentials to be. New York: Routledge, 202–214.

McKinnon, Jennifer (2012) Social Work and Changing Environments. Teoksessa Karen Lyons, Terry Hokenstad, Manohar Pawar, Nathalie Huegler & Nigel Hall (toim.) The SAGE Handbook of International Social Work. Lontoo: Sage Publications Ltd, 265–278.

McKinnon, Jennifer & Alston, Margaret (toim.) (2016) Ecological Social Work. Towards Sustainability. Lontoo: Palgrave.

Närhi, Kati & Matthies, Aila-Leena (toim.) (2018) Ympäristökysymys suomalaisessa sosiaalityön tutkimuksessa. YFI-julkaisuja 5. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi /URN:ISBN:978-951-39-7371-1. Luettu 17.4.2018.

Nöjd, Taija (2016) A systematic literature review on social work considering environmental issues and sustainable development. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto.

Payne, Malcolm (2014) Modern Social Work Theory. 4. painos. Basingstoke: Palgrave McMillan.

Soini, Katriina & Ilmarinen, Katja & Yli-Viikari, Anja & Kirveennummi, Anna (2011) Green care sosiaalisena innovaationa suomalaisessa palvelujärjestelmässä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (3), 320–330.

Agenda2030 – kestävän kehityksen tavoitteet (2018) YK. http://yk.fi /node/479. Luettu 16.5.2018.

96 97


Sosiaalityön tutkimuksen seura – Föreningenför forskning i socialt arbete ry on vuonna 1998 perustettu tieteellinen yhdistys. Seuran tehtävänä on saattaa yhteen sosiaalityön tutkijat ja käytännön toimijat sekä parantaa sosiaalityön tutkimuksen asemaa, tiedon ja kokemusten vaihtoa sekä edistää alan kansainvälistä yhteistyötä. Yhdistyksessä on yli 500 jäsentä. Sosiaalityön tutkimuksen seura on suomalaisen Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan (TSV) jäsenseura.

PuheenjohtajaKatja [email protected] 040 190 9846

SihteeriJohanna [email protected] 050 509 9193

OsoiteYhteiskuntatieteiden tiedekunta / Faculty of Social SciencesLinna33014 Tampereen yliopisto / University of Tampere

RahastonhoitajaAira Juka

Sosiaalityön tutkimuksen seuran hallitus 2018Varsinaiset jäsenet:Kirsi Günther, Tampereen yliopisto, varapuheenjohtajaSirpa Kannasoja, Jyväskylän yliopistoMari Suonio, Itä-Suomen yliopistoMaija Jäppinen, Helsingin yliopistoAnne-Mari Jaakola, Turun yliopistoMarjo Romakkaniemi, Lapin yliopistoKirsi Kuusinen-James, Sosiaalialan osaamiskeskus VersoAlpo Heikkinen, ammattijärjestö Talentia

Varajäsenet:Kaarina Mönkkönen, Itä-Suomen yliopistoMarjaana Seppänen, Helsingin yliopistoEnna Toikka, Turun yliopistoJari Lindh, Lapin yliopistoHanna Heinonen, Lastensuojelun KeskusliittoTuuli Kotisaari, sosiaalityön erikoistumiskoulutusSirppa Kinos, Turun ammattikorkeakouluNoora Kivioja, sosiaalityön opiskelija, Helsingin yliopisto

Jäseneksi Sosiaalityön tutkimuksen seuraanJokainen sosiaalityön tutkija, opettaja, asiantuntija, opiskelija tai käytännön ammattilainen on tervetullut Sosiaalityön tutkimuksen seuran jäseneksi. Lisäksi seuralla on yhteisöjäseniä. Lähetä jäseneksi liittymisilmoitus seuran sihteerille Johanna Rannalle, [email protected] .

Jäsenmaksut 201847 euroa35 euroa (Sosiaalipoliittisen yhdistyksen rinnakkaisjäsenet)20 euroa (perustutkintoa opiskelevat ja eläkeläiset) 235 euroa (yhteisöjäsenet)

Valtakunnalliset Sosiaalityön tutkimuksen päivät 2019Järjestetään Lapin yliopistossa 9.–10.5.2019. Seuraa tapahtuman järjestelyitä: Facebook: Sosiaalityön tutkimuksen seura ja sosiaalityontutkimuksenseura.fi , Twitter: @sostyontutkimus

Documents

Sosiaalityön kodit ja kodit sosiaalityössä...kodista tehdään sellainen, että siellä on hyvä asua ja tarvittava apu ja hoiva tuodaan kotiin. Useimmat ikääntyneet ihmiset haluavat