Vuoksen varrella vieretysten nettiin - ...5 IMATRA Nykyinen lähes 30 000 asukkaan Imatran kaupunki on syntynyt Saimaan ja Vuoksen rannoille, jonne alettiin rakentaa teollisuutta 1800-luvun

V U O K S E N V A R R E L L A V I E R E T Y S T E N

I M A TRA J A SVETOGORSK YH TE I S TYÖ SSÄ

MILLA HANNULA MAIJA HÄMÄLÄINEN-ABDESSAMAD

Ete lä -Ka r ja la - in s t i tuu t t i

Rapo r t t i 8 Lappeenrannan teknillinen yliopisto

2

Projektia ovat rahoittaneet Imatran kaupunki ja Etelä-Karjalan liitto (Interreg III A -ohjelma) Julkaisija:

www.lut.fi/eki Lappeenrannan teknillinen yliopisto © Kirjoittajat ja Etelä-Karjala-instituutti Tekstitoimitus Virpi Kaisto ja Laura Timonen Graafinen suunnittelu ja taitto Laura Timonen ISBN 978-952-214-547-5 ISBN 978-952-214-548-2 (PDF) ISSN 1795-2867 Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Digipaino, 2008.

3

S I S Ä L L Y S

1 JOHDANTO 7 Kalle Michelsen

I M A T K A L L A

2 RAJA JA ELÄMÄÄ RAJALLA 15 Maija Hämäläinen-Abdessamad

3 SALAA RAJAN YLI 25 Maija Hämäläinen-Abdessamad

4 PROOPUSKALLA FINNSTROILLE 35 Milla Hannula

I I Y H D E S S Ä

5 YRITYSTÄ RAJALLA 45 Milla Hannula

6 VUOROIN KOULUVIERAILUILLA 53 Milla Hannula

7 KOHTAAMISIA KULTTUURIRAJALLA 61 Milla Hannula

8 YHTEISTÄ POTKUA ETSIMÄSSÄ 67 Milla Hannula

I I I Y H T E I S T Ä H Y V Ä Ä

9 HYVINVOINTIA JA TERVEYTTÄ 75 Maija Hämäläinen-Abdessamad

10 YHTEISVASTUUTA PYHISTÄ MAISTA 85 Maija Hämäläinen-Abdessamad

11 IMATRA JA SVETOGORSK TULESSA 93 Milla Hannula

12 YMPÄRISTÖN HYÖTYKÄYTTÖÄ JA SUOJELUA 99 Maija Hämäläinen-Abdessamad

4

5

IMATRA Nykyinen lähes 30 000 asukkaan Imatran kaupunki on syntynyt Saimaan ja Vuoksen rannoille, jonne alettiin rakentaa teollisuutta 1800-luvun lopulla. Imatra elää edelleen pitkälti teollisuudesta, sillä kaupungin suurimmat työllistäjät ovat Imatran kaupungin ohella metsäyhtiö Stora Enso Oyj sekä terästehdas Ovako Bar Oy Ab.

Tunnetuimpia nähtävyyksiä Imatralla ovat Imatrankoski ja sitä ympäröivä Kruu-nunpuisto, Valtionhotellin jugendlinna sekä Alvar Aallon suunnittelema Kolmen Ristin Kirkko. Kesäisin Imatran vetonaula ovat koskinäytökset, joiden aikana Suomen vanhin matkailukohde Imatrankoski pääsee kuohumaan, kun kosken padot aukaistaan. Imatra on kuuluisa myös jokakesäisistä Imatra Big Band Festivaaleista, joiden lisäksi kaupungissa järjestetään muita jokavuotisia kulttuuritapahtumia, kuten Imatra-päivä, Balettigaala, Ugrijuhla, Mustan ja Valkoisen teatterifestivaali sekä Imatran Taideviikko.

SVETOGORSK Entinen suomalainen teollisuustaajama Enso nimettiin vuonna 1949 uudelleen Sveto-gorskiksi, kun kaupunki jäi alueluovutusten jälkeen Neuvostoliitolle. Enso kasvoi 1800-luvun lopussa osana Vuoksen varren teollisuuskeskittymää, ja yhä edelleen puunjalostus ja paperiteollisuus ovat 15 500 asukkaan kaupungin merkittävimmät työnantajat. Sveto-gorskin paperitehtaan OAO Svetogorskin omistaa nykyään yhdysvaltalainen International Paper.

Svetogorskin keskustaa hallitsee vehreä puisto, jossa risteilee pieniä hiekkateitä, ja jos-sa kaupunkilaiset viihtyvät kävelyretkillään ja lapset leikkitelineillä. Puistoa koristaa vuonna 2007 käyttöön vihitty suihkulähde, joka kuvastaa kansojen välistä ystävyyttä. Suomalaisajan historiasta kaupungissa kertovat Enson vanha hautausmaa, 1870-luvulla perustettu paperi- ja selluloosatehdas sekä vanhat suomalaisaikaiset liike- ja asuinraken-nukset. Pitkin vuotta Svetogorskissa järjestetään erilaisia tapahtumia ja juhlia, jotka hui-pentuvat 12.6. vietettävään Kaupunkipäivään. Jokavuotinen Svetogorsk-ralli on Venäjän rallicupin osakilpailu ja kuuluisa haastavista erikoiskokeistaan.

6

7

1 JOHDANTO - YKSIN, YHDESSÄ VAI YHTEISTYÖSSÄ? Kalle Michelsen Kotikaupunki on käsite, johon liittyy suuria tunteita, muistoja ja elämyk-siä. Kotikaupunki luo ihmiselle identiteetin, joka pysyy matkassa mukana läpi elämän. Googlen hakupalvelin antoi hakusanalle ”kotikaupunki” yli 23 000 osumaa, mikä sekin kuvaa ilmiön merkittävyyttä.

Imatra on kotikaupunki 30 000 ja Svetogorsk 15 500 asukkaalle. Satel-liittikuva Imatran ja Svetogorskin alueelta on omanlaatuinen. Kuvaa hal-litsee Vuoksi, joka mutkittelee Saimaalta kohti Laatokkaa. Imatra sijoittuu joen jyrkkään mutkaan, ja vanha koskiuoma sekä sen vieressä voimalai-tosta varten kaivettu kanava erottuvat hyvin. Joki jatkaa matkaansa ja hetken kuluttua vastassa on Svetogorskin teollisuuskaupunki. Se levittäy-tyy Vuoksen pohjoisrannalle tiiviiksi asutuskeskukseksi, jonka sydän on kosken rannalla paperia ja sellua jauhava International Paperin omistama tehdas. Satelliittikuvaan on piirretty myös valtakunnanraja, mutta ilman keltaista viivaa raja näyttäisi katoavan joen, metsien ja asutuksen sekaan.

Vuoksen varrella on ollut asutusta jo vuosisatojen ajan, mutta Imatra ja Svetogorsk syntyivät vasta toisen maailmansodan loppuselvittelyjen tuloksena 1940-luvun lopussa. Raja, joka oli ollut kaukana idässä, liikahti melkoisen harppauksen kohti länttä. Imatrankoski jäi Suomen puolelle rajaa, joten vuonna 1948 kosken rannalle syntyi varsin luonnollisesti uusi kauppala, johon liitettiin Vuoksen yläjuoksulla sijaitsevat Vuoksenniskan ja Tainionkosken teollisuustaajamat. Kaupunkioikeudet Imatra sai vuon-na 1971.

Alueen vanha keskus, Enson teollisuustaajama, joutui toisen maail-mansodan aikana Neuvostoliiton haltuun kaksi kertaa; ensin talvisodan rauhassa vuonna 1940 ja lopullisesti välirauhansopimuksella syyskuussa Elämää Imatralla ja Svetogorskissa. Kuvat Milla Hannula, Maija Hämäläinen-Abdessamad, Virpi Kaisto ja Seppo Pelkonen.

8

1944. Suuri sellu- ja paperitehdas liitettiin välittömästi Leningradin talo-usalueeseen, mutta tyhjän taajaman asuttaminen vei pitkään. Svetogors-kiksi Enso muuttui vuonna 1949. Varsinaisesti Svetogorsk kasvoi kau-pungiksi 1970-luvulla, kun suomalainen rakennusyhtymä Finnstroi teki sopimuksen modernin teollisuuskaupungin rakentamisesta rajan itäpuo-lelle.

Imatran ja Svetogorskin yhteiselämää ovat sodan jälkeen ohjanneet suurvaltapoliittiset tuulet. Alkuvuosina kumpikin osapuoli nuoli haavo-jaan ja raja taajamien välillä oli käytännössä suljettu. Kylmä sota erotti Neuvostoliiton lännestä rautaesiripulla, joka käytännössä teki myös Suo-men ja Neuvostoliiton rajasta läpipääsemättömän esteen. Viralliset yhtey-det rajan yli säilyivät, mutta tavallisille kansalaisille raja oli ehdoton ja suljettu.

Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen muuttivat radikaalisti elämää rautaesiripun molemmilla puolilla. Vaikka elin-tasokuilu on edelleen suuri, raja on auki ja vuorovaikutus rajan yli tapah-tuu normaalien pelinsääntöjen puitteissa. Kymmenettuhannet rekat ja sadattuhannet turistit ovat konkreettinen osoitus rajan murtumisesta ja uuden aikakauden alusta. Ihmiset, tavarat ja ideat liikkuvat vapaasti ja entiset suljetut rajat ovat muuttumassa logistiikkaväyliksi, joilla yhdiste-tään poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti erilaiset alueet toisiinsa. Kaupungit, jotka sijaitsevat rajalla, ovat etuoikeutetussa asemassa. Ne voivat nauttia molempien puolten tarjoamista eduista sekä läpikulkulii-kenteen tuottamista taloudellisista voitoista.

Imatran ja Svetogorskin kaupunkien johtajat solmivat ensimmäisen yhteistyösopimuksen vuonna 1993. Yhteistyön kehittämisestä uudelle asteella on puhuttu pitkään ja sitä edesauttamaan kaupungeille luotiin yhteinen Kaksoiskaupunkistrategia vuonna 2001. Strategian suunta on selvä. Kaksi varsin pientä kaupunkia muodostavat yhdessä suuremman ja elinkelpoisemman talousalueen. Mutta millaisen talousalueen Imatra ja Svetogorsk voisivat käytännössä rakentaa? Olisiko kyseessä kahden itse-näisen kaupungin muodostama kokonaisuus vai sulautuisivatko kau-pungit yhteen todelliseksi kaksoiskaupungiksi?

Ajatus kaksoiskaupungista on hieno ja ylevä, mutta ruohonjuuritasol-la sen kannatus on edelleen vähäistä. Kahden kulttuuriltaan, kieleltään ja perinteiltään varsin erilaisen kaupungin yhdistäminen synnyttää

9

ymmärrettävästi pelkoja ja epäluuloja. Imatran ja Svetogorskin osalta ongelmia lisäävät myös itärajan verinen historia sekä rajansiirto Karjalan-kannaksella.

Menneisyyden traumat ja niistä johtuvat ennakkoluulot ovat vaikeasti poistettavissa. Asenteiden muuttaminen on yleensäkin vaikeaa, mutta erityisen vaikeaa on kollektiivisen trauman käsittely ja unohtaminen. Avain muutokseen löytyy vuorovaikutuksesta ja yhteistyöstä. Imatran ja Svetogorskin kaupunkien johtajat ovat jo hyvän aikaa tunteneet toisensa ja myös hallintovirastojen välillä on suorat ja yksinkertaiset keskusteluyh-teydet.

Todellisen yhteistyön mittarina ovat kuitenkin kaupunkilaisten kes-kinäiset epäviralliset suhteet. Käyvätkö imatralaiset Svetogorskissa ostok-silla, tapaamassa tuttavia tai syömässä hyvän illallisen? Ja päinvastoin, pelaavatko svetogorskilaiset juniorijalkapalloilijat harjoitusotteluita Imat-ralla ja laulavatko svetogorskilaiset kuorot Vuoksenniskalla Kolmen ristin kirkossa? Kuten tämä kirja kertoo, vuorovaikutusta ja yhteistyötä kau-punkien ja kaupunkilaisten välillä on yllättävän paljon, mutta se ei aina-kaan vielä kannattele ajatusta kaksoiskaupunkimaisesta symbioosista.

Tästä huolimatta ruohonjuuritason yhteistyö sekä asukkaiden luon-nollinen liikkuminen tekevät kahdesta itsenäisestä kaupungista eräänlai-sen ”kaksoiskaupungin”. Vastaavia esimerkkejä löytyy pitkin Euroopan itärajaa. Venäjän ja Viron välissä on Narvan ja Ivangorodin kaksoiskau-punki, jossa päivittäin tuhannet ihmiset ylittävät rajan käydäkseen töissä tai ostoksilla. Suomen ja Ruotsin välillä Tornio ja Haaparanta muodosta-vat kaupunkiparin, jonka hallinnollista yhdistymistä kaksoiskaupungiksi on pohdittu pitkään ja hartaasti.

Tässä kirjassa selvitetään, minkälaisia yhteistyömuotoja Imatran ja Svetogorskin kaupunkien välillä on, sekä miten ne ovat syntyneet ja kehit-tyneet vuosien varrella. Kirjan tarkoituksena on omalta osaltaan pohtia millaisia käytännön ongelmia, mutta myös ongelmanratkaisuja asukkaat kehittävät yhteistyön lisäämiseksi.

Kirjan sanoma on varsin yksiselitteinen. Vaikka ajatus rajan poistami-sesta ja yhtenäisen kaksoiskaupungin luomisesta on vielä kaukana todel-lisuudesta, luo Imatran ja Svetogorskin maantieteellinen läheisyys asuk-kaille erinomaiset edellytykset yhteistyölle. Kielimuuri ja kulttuurierot vaikeuttavat kanssakäymistä, mutta esimerkiksi musiikissa ja urheilussa

10

yhteistyö onnistuu hyvin kieli- ja kulttuurimuurin yli. Samaa voidaan sanoa myös viranomaisten välisestä yhteistyöstä. Palontorjunta ja pelas-tuspalvelu tuottavat käytännön vuorovaikutusta, joka vähitellen syvenee ihmisten väliseksi henkilökohtaiseksi kanssakäymiseksi.

Yhteistyön syveneminen kaksoiskaupungiksi on pitkä, monivaihei-nen prosessi. Kaksoiskaupungin rakentamisprosessi etenee kuitenkin yhteistyön myötä monella tasolla ja siitäkin huolimatta, että merkittävä osa kaupungin asukkaista molemmilla puolilla rajaa suhtautuu siihen epäluuloisesti. Kuten monessa muussakin asiassa, prosessi on lopulta tärkeämpi kuin itse lopputulos. Imatran ja Svetogorskin asukkaiden välil-lä on jatkuvasti enemmän kontakteja ja rajan madaltuminen lisää entises-tään arkipäivän kanssakäymistä kaupunkien välillä. Jatkuva vuorovaiku-tus synnyttää uuden tilan, jota voidaan kutsua virallisissa papereissa kak-soiskaupungiksi tai epävirallisesti edelleen Imatraksi ja Svetogorskiksi. Tärkeintä on kuitenkin se, että viihtyvyys ja luovuus lisääntyvät molem-missa kaupungeissa, jolloin Imatran ja Svetogorskin alueesta voi vähitel-len muodostua todellinen kotikaupunki.

11

12

13

I M A T K A L L A

14

15

2 RAJA JA ELÄMÄÄ RAJALLA Maija Hämäläinen-Abdessamad Imatran ja Svetogorskin kaupunkien historian ensiaskeleet olivat varsin sattu-manvaraisia. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisten ja neuvostoliittolaisten kesken käytiin monivaiheiset neuvottelut, joiden jälkeen päädyttiin nykyiseen, kaupunkeja erottavaan rajalinjaan. Aluemenetyksiä kokeneen Suomen puolella entisiä kotiseutuja kaivattiin ja nostalgisoitiin, vaikka arki pakotti katsomaan rajasta poispäin. Vuosikymmenten saatossa raja muodostui alueen asukkaille osaksi jokapäiväistä elämää. Hi s t o r i a l l i s i a sa t t umankauppo j a Suomalaiset ja neuvostoliittolaiset neuvottelivat uudesta rajalinjasta talvisodan jälkimainingeissa keväällä 1940. Rauhanehdoista keskusteltiin Moskovassa Suo-men pääministeri Risto Rytin ja Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Moloto-vin johdolla. Rytin kertoman mukaan hän oli sopinut 11. maaliskuuta, että raja vedettäisiin Jääsken pitäjän suurimman teollisuustaajaman Enson itäpuolelle. Torjumatta ehdotusta Molotov oli sanonut, että hän esittelee asian vielä hallituk-selleen. Samana päivänä Suomen tietotoimiston eduskuntaselostaja Vilho Heinä-mies oli sattumalta kuullut, kun eräs ulkoasianvaliokunnan jäsen oli keskustellut eduskunnan kahvilassa rauhanehtojen hyväksymisestä. STT uutisoikin vielä sa-mana päivänä, vastoin tiukkoja sotasensuurimääräyksiä, että ulkoasianvaliokunta on hyväksynyt rauhanehdot, vaikka varsinaiset neuvottelut olivat vielä käynnissä Moskovassa. Neuvottelujen jatkuessa seuraavana päivänä Molotov oli ilmoittanut, ettei aiempaan rajalinjaan tule muutoksia. Rydin mielestä Suomesta tullut tieto-vuoto oli vaikuttanut ulkoministerin tiukkaan linjaan.

Rauhansopimus allekirjoitettiin 13. maaliskuuta 1940. Sopimusteksti oli melko suurpiirteinen ja karttaan piirretty rajaviiva oli vedetty niin paksusti, että suomalaiset tulkitsivat Enson jääneen Suomelle. Myös venäläisten mittausten mukaan maastoon merkittävä rajalinja kulki Enson aseman kaakkoispuolelta,

Rajavyöhyke halkomassa entisiä pihapiirejä. Kuva Seppo Pelkonen.

16

joten suomalaiset ehtivät jo asettaa rajapuomit tuoreen rajaviivan keskikohdalle, 2,5 kilometriä Enson aseman eteläpuolelle, Vastasmäen pysäkin kohdalle. Juuri tälle kohdalle kokoontui rajalinjaa merkitsemään saapunut suomalaisten ja venä-läisten sekakomitea. Sää oli kylmä, joten venäläiset ehdottivat siirtymistä lähei-seen Ensoon. Suomen valtuuskunnan johtaja, entinen Viipurin läänin maaherra Antti Hackzell suostui ehdotukseen. Kun sekakomitean neuvostoliittolainen johto näki Enson taajaman teollisuuslaitoksineen, se ilmoitti alueen kuuluvan itselleen. Rajalinjan piirtyminen nykyiselle paikalleen oli siten osaltaan puhdasta sattumaa.

Lisäpöytäkirja uudesta rajalinjasta allekirjoitettiin 29.4.1940. Vielä heinä-kuussa linjaa tarkistettiin niin, että myös Enson tehtaiden vesihuolto pumppu-asemineen ja torneineen siirtyi Neuvostoliitolle. Suomi sai vastineeksi joitakin Nuijamaahan kuuluvia alueita. Noottien vaihto toukokuussa 1941 vahvisti lopul-lisen rajalinjan, jota pitkin kulki myöhemmin Neuvostoliiton vaatimuksesta myös jatkosodan jälkeinen raja. Pariisin rauhassa vuonna 1947 Suomen ja Neuvostolii-ton välinen rajalinja vahvistettiin lopullisesti, ja se on säilynyt muuttumattomana siitä lähtien myös Imatran ja Svetogorskin välillä. Raj avy öhykk ee t ra j a r auhan t ak e i na Heti sotien päätyttyä uusi rajalinja piti merkitä maastoon. Raja-aukko raivattiin ja tarkka maiden välisen rajan sijaintia ja kulkua osoittava rajalinja merkittiin raja-aukkoon valvontakomission johdolla sotaa seuranneena vuonna. Venäläiset ja suomalaiset pystyttivät omat rajamerkkinsä omille puolilleen uutta rajalinjaa, ja lisäksi Vuoksen yli rakennettiin vastuupuomi, jonka yhtenä tarkoituksena oli estää suomalaisen propagandamateriaalin kulkeutuminen Neuvostoliiton puolel-le. Raja oli pitkä eikä sitä saatu heti varmistettua tehokkaasti kaikkialta.

Sotien jälkeen Suomessa vallitsi poikkeustila ja maata hallittiin 1930-luvulta peräisin olevalla sotatilalailla, sekä tasavallan suojelulailla, joka antoi merkittäväs-ti valtaa presidentille. Lakeihin sisältyi rajaseudulla liikkumista huomattavasti rajoittavia määräyksiä, joiden seurauksena suuret maa-alueet Suomen puolella olivat luvanvaraisia matkustusalueita. Tosin matkustusmääräykset olivat monesti vain näennäisesti tiukkoja ja luvan alueilla liikkumiseen sai käytännössä melko helposti. Toukokuussa 1947 Suomessa säädettiin uusi rajavyöhykelaki, joka sel-keytti tilannetta ja teki selväksi eron maan itä- ja länsirajan välillä. Ruotsin ja Nor-jan vastaisilla alueilla rajavyöhykelakia ei katsottu tarpeelliseksi soveltaa lainkaan, kun taas Neuvostoliiton vastaisella rajalla vyöhykkeen maksimileveydeksi säädet-tiin maa-alueilla kolme ja merialueilla neljä kilometriä. Kokonaisuudessaan laki oli tiukka, mutta rajavyöhykkeen asukkaiden henkilökohtaiseen liikkumisvapau-teen haluttiin puuttua mahdollisimman vähän.

Myös Neuvostoliitto perusti rajavyöhykkeen Suomen vastaiselle rajalle. Erilaisesta rajalainsäädännöstä johtuen vyöhyke oli huomattavasti Suomen vyö-

17

hykettä leveämpi ja se rajoitti paitsi paikallisväestön elämää, myös ulkopuolisten liikkumista vyöhykealueella. Samalla Svetogorskista tuli vuosikymmeniksi sekä lännestä että idästä eristetty kaupunki. Kaupunkiin tuloa kontrolloitiin tarkastuk-sin ja asukkaat joutuivat kuljettamaan mukanaan henkilöllisyyden ja asuinpaikan todistavia asiakirjoja.

Svetogorsk ei ollut tässä suhteessa poikkeustapaus, sillä Neuvostoliiton ra-javyöhykkeellä sijaitsi lukuisia kaupunkeja ja suurempia asutuskeskuksia, joissa asumiseen, oleskeluun ja alueelle saapumiseen tai sieltä poistumiseen vaadittiin valtiollinen passi ja viralliset lupa-asiakirjat. Lupa myönnettiin varsinaisten asuk-kaiden lisäksi niille, jotka työskentelivät tai opiskelivat alueella, tai niille, jotka saapuivat sinne työmatkalle, matkailemaan tai vierailemaan asukkaiden luokse. Rajavyöhykkeellä säädeltiin tarkasti myös maatalouden ja teollisuustoiminnan harjoittamista, sekä esimerkiksi joukkotapahtumien järjestämistä. Muut t unee t yh t e i s ö t r a j a -a l uee l l a Kyläyhteisöt joutuivat kokemaan suuria muutoksia, kun uusi rajalinja aiheutti varsinaisten aluemenetysten lisäksi myös monien yhteisöjen hajoamisen. Suomen Neuvostoliitolle luovuttamat alueet evakuoitiin, joten ne tyhjenivät suomalaisista asukkaista ja täyttyivät Neuvostoliiton asutustoiminnan seurauksena täysin uusil-la ihmisillä. Kun suomalaiset olivat palauttaneet Neuvostoliitolle siirtyneen Enson vesivoimalaitoksen koneet takaisin pakoilleen, sulkeutui Imatran ja Svetogorskin raja henkilöliikenteeltä virallisesti vuosikymmeniksi. Tänä aikana kaupunkien välissä kulki vain rautatie, jota pitkin liikkui ensin sotakorvauksia ja myöhemmin teollisuustuotteita ja kulutustavaroita.

Suomessa rauhan ehdot olivat kovat erityisesti entisen Jääsken asukkaille. Kun mukaan laskettiin monelle tärkeä Enso, oli 85 % pitäjästä jäänyt Neuvostolii-ton puolelle. Entisten jääskeläisten oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä menetystä erityisesti sen vuoksi, ettei aluetta ei ollut hävitty taistelussa. Monet entisen Jääs-ken asukkaista muuttivat joko Joutsenoon, Ruokolahdelle tai Kymenlaaksoon, mutta kaiken kaikkiaan pitäjän asukkaat hajautuivat lähes 250 Kanta-Suomen kuntaan. Entisten suomalaispitäjien perinteitä ja yhteisöllisyyttä vaalimaan perus-tettiin monia pitäjäseuroja, näiden joukossa myös Jääski-seura.

Jääskeläisiä jäi asumaan runsaasti rajan pintaan vuonna 1948 perustetun Imatran kauppalan alueelle. Imatra muodostettiin Jääsken kunnan Suomen puo-leisista osista sekä osista Ruokolahtea ja Joutsenoa. Perustamishetkellä Imatran väkiluku oli 31 390 henkeä, joista Jääskestä imatralaisiksi siirrettyjä oli noin 13 500 henkilöä. Heistä noin 3 400 asui tuolloin Jääsken Suomen puolelle jääneillä alueil-la. Joidenkin jääskeläisten maa-alueet jäivät vain osittain Neuvostoliitolle luovute-tulle alueelle, joten he saattoivat rakentaa kotinsa aivan rajavyöhykkeelle tai sen lähialueille Imatralle ja Joutsenoon.

18

Neuvostoliiton puolella rajavyöhyke oli leveämpi, joten asutus sijoitettiin kauemmaksi varsinaisesta maastossa kulkevasta rajalinjasta. Rajalinjan läheisyy-teen jääneitä tyhjiä suomalaisrakennuksia ei otettu juurikaan käyttöön, vaan ne purettiin. Enson keskusta oli kuitenkin poikkeus, sillä se sijaitsi hyvin lähellä uutta rajalinjaa.

Talvisodan jälkeen Ensoon oli muuttanut paljon tehtaalle töihin värvättyjä leningradilaisia ja myös muualta tulleita työläisiä. Vain harva heistä palasi kau-punkiin vuonna 1944. Sotien jälkeen Neuvostoliiton ministerineuvostoon oli pe-rustettu erityinen hallintoelin, jonka tehtävänä oli organisoida väestön muuttoa Suomen luovuttamille alueille. Väestön houkuttelu alueille onnistui nyt helpom-min kuin vuonna 1940, sillä suuret alueet Neuvostoliitossa olivat kärsineet tuhoja sodassa, ja kodittomia tai puutteellisissa oloissa asuvia perheitä oli runsaasti. Valmiit talot ja asunnot Karjalankannaksella osoittautuivat houkutteleviksi.

Tyhjään Enson teollisuustaajamaan ja sen lähikyliin saapui ihmisiä eri puo-lilta Neuvostoliittoa. Suomen luovuttamille alueille, erityisesti maatalousseuduil-le, muutti uusia ihmisiä usein kokonaisina kolhooseina tai kyläkuntina. Uusia asukkaita saapui niin Valkovenäjältä, Ukrainasta, Mordovasta kuin Kalinin, Kiro-vin, Jaroslavin, Vladimirin, Pihkovan, Novgorodin, Vologdan ja Rjazanin alueilta. Jääsken ja Viipurin piiriin asutettiin aluksi etenkin Vologdan alueelta saapuneita siirtolaisia. Vaikka sodassa säilyneet kaupungin rakennukset ja infrastruktuuri helpottivat elämää Ensossa, jouduttiin yhteisölliset suhteet rakentamaan uudel-leen alusta saakka. Tulijoilla ei ollut juuria alueella ja heidän piti oppia elämään paitsi täysin uudenlaisessa maantieteellisessä ympäristössä, myös taustaltaan ja tavoiltaan hyvin erilaisten ihmisten ympäröiminä. Uudet asukkaat muodostivat Ensossa tuhansien ihmisten kaupunkimaisen asutuskeskuksen, joka vuonna 1949 nimettiin uudelleen Svetogorskiksi, valon kaupungiksi (svet = valo). Ute l i a i s uus he rää Svetogorskissa sodan jälkeinen sukupolvi oppi, että suomalaiset olivat fasisteja, joita vastaan raja heitä suojasi. Vaikka aika muuttui pian ja Suomen ja Neuvosto-liiton välistä ystävyyttä korostettiin, ei tietämys naapurista paljoakaan lisääntynyt. Vuonna 1972 raja aukeni jälleen, ensin rajoitetusti Svetogorskin rakennustyömaa-liikenteelle, sittemmin erityisen rajaluvan haltijoille, kunnes vuonna 2002 kau-punkien välille avattiin virallinen kansainvälinen rajanylityspaikka. Pitkään suljet-tuna ollut raja sai aikaan sen, etteivät imatralaiset ja svetogorskilaiset vuosikym-meniin juurikaan tienneet toistensa arjesta. Mielikuva ylipääsemättömästä rajasta vallitsi pitkään.

Vielä 1970- ja pitkälle 1980-luvulle svetogorskilaiskouluissa ei ollut juuri saatavilla tietoa Imatrasta, eikä esimerkiksi talvisotaa käsitelty oppitunneilla mil-lään tavoin. Tosin epävirallista tietä – erityisesti Svetogorskissa urakoineen raken-

19

nusyhtymä Finnstroin työntekijöiden kautta – tietoa naapurikaupungista ja elä-mästä Suomessa alkoi tihkua. Rajakaupungissa elämisen säännöt olivat kuitenkin niin hyvin sisäistettyjä, ettei valtaosa kaupunkilaisista kyseenalaistanut niitä.

Lapset olivat usein vanhempiaan valmiimpia seikkailuihin. Suomalaislap-sia Neuvostoliitto pelotti, mutta rajan läheisyys tarjosi myös tilaisuuden koetella rohkeutta. Lapset ujuttivat pään raja-aidan aukosta sisään ja uskoivat, että olivat käyneet Neuvostoliitossa. Vasta myöhemmin uskalikot ymmärsivät, etteivät tul-leetkaan haukanneeksi itänaapurin ilmaa, sillä rajavyöhyke oli leveä eikä pää voinut millään yltää edes lähelle Neuvostoliiton puolta.

Myös venäläislapset oppivat varhain, ettei rajalle saanut mennä eikä rajan suuntaan saanut ottaa valokuvia. Joskus uteliaisuus kuitenkin voitti ja silloin rajan yli tähyiltiin Svetogorskin korkeimmilta paikoilta, kuten kukkuloilta ja vesitornis-ta. Lapset tiesivät, että rajan yli tähystäminen oli kiellettyä, mutta jos lähti liikkeel-le aikaisin aamulla kaupungin vielä nukkuessa, saattoi kukkulalta seurata lähim-pien suomalaistalojen elämää. Ensimmäisiä varsinaisia kontakteja suomalaisiin luotiin vasta 1970- ja 1980-luvuilla, kun suomalaisia rakentajia saapui Finnstroin työmaalle. Yhteydenpito rakennusmiehiin oli lapsiltakin kiellettyä, mutta koulu-matkan taittaminen kätevästi rakennusmiesten auton kyydissä purukumia pauku-tellen oli mukava houkutus. Käsitys elämästä rajan toisella puolella alkoi hiljalleen muodostua, vaikka tiedot olivatkin usein hataria ja mielikuvituksen sekä erilaisen ideologisen kasvatuksen värittämiä. Turv aa ra j as t a Suomi ja Neuvostoliitto sekä myöhemmin Venäjä ovat tarvinneet massiiviset rajaturvallisuusjärjestelmät pitämään laittomat tulijat loitolla – ja joskus myös omat kansalaiset rajojen sisällä. Raja vaikuttaakin usein ulkopuolisen silmin ek-soottiselta, pelottavalta ja uhkaavalta. Rajavyöhykkeellä liikkuminen on kuitenkin ollut molemmilla puolilla rajaa luvanvaraista ja alueita jatkuvasti valvovat raja-vartijat ovat omalta osaltaan luoneet turvallisuuden tunnetta. Svetogorskissa rajavartijat kiersivät vielä 1970-luvulla taloissa tarkistamassa, ettei niissä majaillut ylimääräisiä asukkaita. Luvattomiin rajanylityksiin on lisäksi aina liittynyt viran-omaisyhteistyötä Imatran ja Svetogorskin välillä, ja epäilykset ja ilmoitukset ovat kulkeneet nopeasti naapurin rajavartiolaitokseen. Näin ollen elämä rajavyöhyk-keellä on asukkaan näkökulmasta tuntunut suojatulta ja jopa turvallisemmalta kuin sisämaassa.

Rajavartijat itsessään muodostavat merkittävän osan rajakaupunkien yhtei-söä ja heidän suhteensa asukkaisiin ovat olleet kautta vuosikymmenten kiinteät, jopa läheiset. Sekä Imatralla että Svetogorskissa rajavartijat ovat asukkaille hyviä naapureita ja yhteistyökumppaneita, ja apua tarjotaan puolin ja toisin. Sodan jälkei-sinä vuosikymmeninä suomalaiset rajavartijat antoivat naapuriapua lähiasukkaille

20

SYNTYMÄPÄIVÄ – HEINÄKUUN 1952 TAPAHTUMIA SVETOGORSKISSA Tatjana Pavlovskaja

Syntymäpäiväni on kesällä. Monet lapset olivat lähteneet maalle sukulaistensa luokse ja vanhemmat lapset pioneerileireille. Siksi äiti antoi minulle luvan kutsua syntymäpäi-villeni kaikki kaupunkiin jääneet kaverini.

Aamulla äiti leipoi mustikkapiirakoita ja pikkuleipiä, joiden päälle sain laittaa vadel-mahilloa. Isoveljeni pesi lattiat ja antoi minulle lahjaksi uuden mekon ja lettinauhat. Äiti antoi vielä sandaalit.

Juhlavaatteisiin puettuna juoksin kadulle katsomaan, joko vieraani tulisivat lahjoineen. Heidät oli kutsuttu kello neljäksi, mutta koska sinä päivänä alkoi vasta viides vuoteni, en osannut kellonaikoja. Lopulta vieraita alkoi kerääntyä. Joku toi kauniin taulun, joku kynän ja eräs tyttö jopa fiksun kirjan. Kaikki-aan viisi vierasta tuli luokseni.

Äiti laittoi kaikki istumaan pöytään, jossa oli piirakoiden ja pikkuleipien lisäksi karkkeja (jokaiselle kolme kappaletta) ja rinkeleitä. Pöytä oli yltäkylläinen. Istuimme ja joimme teetä kertoen, millaisiksi tulemme isoiksi kasvettuamme. Sitten kävimme kävelyllä, jonka jälkeen joimme taas teetä ja kävimme uudelleen kävelyllä. Illalla vieraana olevien lapsien vanhemmat alkoivat saapua hake-maan heitä. Syntymäpäivä päättyi.

Äiti riisui päältäni uuden mekon, avasi lettinauhat ja alkoi pestä minua ennen nuk-kumaan menoa. Ovelle koputettiin arasti ja sisään astui naapurin Galja, joka oli koko-naista puoli vuotta minua vanhempi ja asui kahden talon päässä meistä. - Galja, unohditko jotain? äiti kysyi. - En, isä on humalassa ja ajaa äitiä takaa. Voinko jäädä teille yöksi? - Kerroitko äidille? - Hänhän se minut teille lähetti, ettei isä sattuisi lyömään minua humalapäissään. - No, laitan teidän nukkumaan yhdessä, mutta älkää höliskö pitkään. Niin äiti laittoi meidät molemmat sänkyyni: Galjan pienempänä seinän viereen ja minut reunalle. Juttelimme Galjan kanssa, miten tapahtumarikas syntymäpäiväni oli ollut ja pian nukahdimme.

Heräsin keskellä yötä siihen, että joku no-jautui sänkyni laidan yli. Avasin silmäni ja näin yläpuolellani suuren sotilassedän. Hän nosti syliinsä nukkuvan Galjan. - Äiti, Galja ryöstetään, huudahdin säikähtä-neenä. - Hiljempaa, tyttökulta, hiljempaa. Herätät Galjan. Äiti oli sängyn vieressä. - Äiti, miksi Galja viedään pois? - He ovat rajavartijoita. He vievät Galjan kotiin. - No, miksi? Nukkukoon täällä. - Niin ei kuulu olla. Jokaisen täytyy nukkua siellä, missä on kirjoilla, suuri sotilas sanoi ankarasti. - Mutta hänen humalainen isänsä tappelee! - Ei kuulu asiaan! - Mutta ei hän ole vakoilija. Hän on vielä pieni! - Se ei kuulu asiaan ja sillä selvä! - Älä ole huolissasi tyttökulta. Saatan raja-vartijoita ja näytän, missä Galja asuu, äiti sanoi viskaten huivinsa nukkuvan Galjan päälle ja ottaen hänen vaatteensa mukaansa. Niin he lähtivät ulos. Luotin tietenkin äitiin, mutta vaadin selitys-tä tapahtumille. Silloin äiti kertoi, että asuimme aivan rajalla ja joka ilta rajavartios-ton partio tarkisti jokaisen talon ja jokaisen asunnon merkiten muistiin kaikki asukkaat. Tämä oli välttämätöntä sodan varalta, sillä rajavartioiden täytyi tietää, kuinka monta henkeä tuli evakuoida. Äiti kertoi kaiken hiljaisella tasaisella äänellä silittäen samalla laihaa selkääni. Rauhoituin ja nukahdin.

Seuraavana päivänä puhuttiin vain yön tapahtumista. Galja oli itse herännyt vasta aamulla eikä muistanut mitään. Kaikki kertoivat erilaisia tarinoita siitä, miten rajavartijat olivat auttaneet pikkukaupun-kimme asukkaita.

Monia vuosia tapahtuman jälkeen ym-märsin, miksi tunnen luottamusta ja rauhaa sekä ylpeyttä näistä ihmisistä aina, kun näen sotilaita vihreissä puvuissaan.

21

niin puita pilkkomalla kuin heinä- tai metsätöihin osallistumalla. Vastavuoroisesti siviilit auttoivat rajavartijoita. Eräs rajavyöhykkeellä pitkään asunut imatralainen kertoo pikkupoikana 1950–1960-luvuilla ansainneensa taskurahoja keräämällä marjoja rajavartijoille, joiden kuului joka vuosi poimia tietty määrä marjoja vartio-ston käyttöön. Yhä edelleen apua annetaan tarvittaessa puolin ja toisin ja erityises-ti asukkaiden havainnot rajavyöhykkeen tapahtumista ovat ensiarvoisen tärkeitä rajavartioinnin kannalta. Asukkaiden nopeat ilmoitukset epäilyttävistä liikkujista ovat auttaneet monen luvattoman rajanylittäjän kiinniottamisessa, joten yhteistyö on varmistanut rajan pitävyyttä ja palvellut myös valtion etuja.

Arkista yhteistyötä juhlistetaan kerran vuodessa molemmilla puolilla rajaa. Venäjällä 28. toukokuuta vietettävä rajavartijan päivä (Den’ pogranitšnika) on vuosittainen juhlapäivä, jolloin asukkaat onnittelevat vartijoita. Imatran puolella rajaa kahvitellaan puolestaan rajavartiolaitoksen vuosipäivänä 21. maaliskuuta, ja silloin vartioasemalle ovat kutsuttuja myös lähiseudun asukkaat. Raj a tänään Tekniikan kehitys on muuttanut vuosikymmenten kuluessa rajavartiointijärjes-telmää ja vähentänyt muun muassa maastossa tapahtuvan partioinnin tarvetta. Ennen kävelemällä ja hiihtämällä tapahtunut partiointi hoidetaankin nykyään pitkälti autoilla ja moottorikelkoilla. Enää maastossa ei ole usein tarpeen myös-kään yöpyä. Kehitys on vaikuttanut Suomessa myös rajavartioasemien määrään, sillä 1970–1980-luvuille jatkunut uusien vartioasemien perustaminen on sittemmin vaihtunut asemien lakkauttamiseen.

Rajavyöhykkeellä liikkumista alettiin helpottaa 1980–90-lukujen taitteessa molemmilla puolilla rajaa. Suomen puolella muutokset rajavyöhykkeessä eivät ole olleet yhtä suuria kuin Venäjällä. Rajavyöhykkeen kaventumisen myötä liikkumi-nen rajaseuduilla on kuitenkin helpottunut kun moni aiemmin rajavyöhykkeellä sijainnut asuintalo on siirtynyt sen ulkopuolelle.

Venäjällä rajavyöhykettä koskevia lakeja tiukennettiin uudelleen vuonna 2006. Rajalle perustettiin 25 kilometriä leveä rajavyöhyke, jossa liikkuminen on periaatteessa luvanvaraista. Uusi rajavyöhyke on paikoin jopa kaksi kertaa aiem-paa leveämpi, millä pyritään luomaan optimaaliset olosuhteet rajavalvonnalle sekä takaamaan valtiollinen turvallisuus kokonaisuudessaan. Käytännössä tiuken-tunut linja näkyi syksyllä 2006 esimerkiksi rajavyöhykkeen kautta kulkevissa venäläisissä paikallis- ja kaukoliikenteen linja-autoissa matkustajien lupien tarkis-tamisena. Luvan puuttuminen ei kuitenkaan ollut este matkan jatkumiselle, vaan siitä selvisi huomautuksella. Svetogorskilaiset odottavat käytännön kiristyvän jatkossa, mikä heijastaisi Putinin hallinnon tiukentunutta turvallispoliittista linjausta.

Ulkomaalaisten matkailijoiden kannalta lakiuudistus tarkoittaa sitä, että ra-javyöhykkeen läpi tulee matkustaa suorinta reittiä ilmoitettuun matkakohteeseen,

22

eikä lastia tai matkustajia saa pysähtyä ottamaan tai purkamaan. Svetogorskiin ei siis saisi pysähtyä, ellei se ole viisumissa mainittujen paikkakuntien joukossa.

Rajanylitysten lisääntyminen sekä Svetogorskin ja Imatran muuttuminen kansainväliseksi rajanylityspaikaksi vuonna 2002 on vilkastuttanut elämää mo-lemmissa kaupungeissa. Liikkumisen vapautuminen on kasvattanut matkustaja-määriä ja helpottanut yhteistyön tekemistä ja yhteydenpitoa. Yhä useammalla imatralaisella ja svetogorskilaisella on ystäviä ja tuttavia naapurikaupungissa, tai ainakin auton tankki täynnä svetogorskilaista bensiiniä. Osalle asukkaista rajanyli-tys onkin arkipäiväistynyt ja rajan läheisyyttä on opittu käyttämään hyödyksi eri elämän alueilla.

Kasvava kansainvälisyys on tuonut myös haasteita, sillä Svetogorskissa moni on kokenut, että kaupunki on muuttunut aikaisempaa levottomammaksi. Imatran puolella rajavartiolaitos on havainnut muuttuvan ilmapiirin ja tulkinnut, että alueen asukkaat haluavat rajan pidettävän tiukasti vartioituneena. Sivustakat-sojan näkökulmasta katsottuna Imatran yleistä mielipideilmastoa leimaa yhä sodan perintö. Suomalaisevakoille on tarjoutunut tilaisuus päästä katsomaan entisiä asuinseutujaan, mutta monet heistä eivät ole valmiita astumaan rajan yli ennen kuin ”Suomen lippu liehuu Viipurin tornissa”. Toisaalta kaikki imatralais-nuoretkaan eivät ole halukkaita matkustamaan Svetogorskiin.

23

24

25

3 SALAA RAJAN YLI Maija Hämäläinen-Abdessamad Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset asukkaat evakuoituivat luovutetusta Ensosta ja tyhjään teollisuustaajamaan asettui asumaan uusi, eri puolilta Neuvos-toliittoa kotoisin oleva väestö. Siten Imatran ja Svetogorskin kohdalla laittomissa rajanylityksissä ei ole monen muun rajaseudun tapaan ollut kyse siitä, että rajojen rikkomat yhteisöt olisivat pitäneet yhteyttä muuttuneessa historiallisessa tilan-teessa. Laittomien rajanylitysten taustalla ovat usein olleet ikävä entiseen kotiin, sekä laajemmat poliittiset syyt, vaikka naapurikaupungin poikkeuksellinen lähei-syys on houkutellut myös paljon uskalikkoja, jotka ovat ylittäneet rajan silkasta päähänpistosta tai muutoin kevein perustein. Pitkään suljetusta rajasta huolimatta rajalla on riittänyt liikennettä kaikkina aikoina – luvatta ja luvan kanssa. Sodan j ä l ke i s e t ko t i seu t u re t ke i l i j ä t Se, että Imatra sijaitsi aivan sodassa luovutettujen alueiden vieressä lähellä Ensoa, teki siitä houkuttelevan rajanylityspaikan niille, jotka päättivät lähteä salaa kat-somaan entisiä kotipaikkojaan. Monella Suomeen muuttaneella evakolla oli sodan jälkeen kova ikävä Ensoon sekä kauemmaksi Jääskeen. Uskaliaita retkiä helpotti se, että Imatran ja Enson välistä rajaa ei saatu vahvistettua riittävästi heti sodan jälkeen. Tästä johtuen Suomen kaakkoisraja vuoti etenkin itään päin. Uhkaroh-keimmat ylittäjät kulkivat metsiä pitkin vanhoille kotipaikoilleen, luottaen tuttuun maastoon ja kykyynsä liikkua siellä. Reissut saattoivat kestää useita päiviä, joten öitä vietettiin milloin ladoissa tai taivasalla. Jos rajan salaa ylittänyt jäi kiinni ja joutui Neuvostoliitossa tuomituksi luvattomasta rajanylityksestä, saattoi matkalle kertyä pituutta vuosikaupalla. Tämä oli kuitenkin melko harvinaista, sillä suu-rimman osan kiinnisaamistaan tavallisista ”kotiseuturetkeilijöistä” Neuvostoliitto palautti nopeasti Suomen viranomaisille. Käräjiä istuttiinkin useimmiten rajan länsipuolella.

Aurinko entisen Enson yllä. Kuva Maija Hämäläinen-Abdessamad.

26

Vaikka salaiset matkat eivät välttämättä koskaan kantautuneet viranomais-ten korviin, eivät suomalaiskävijät jääneet huomioimatta tavallisilta kaupunkilai-silta. Suomalaisten öisin ja iltahämärissä tapahtuneet vierailut pelottivat uusia asukkaita ja he pyrkivätkin olemaan pimeän aikaan kotonaan. Tulijoista ilmoitet-tiin yleensä viranomaisille, mutta joskus uudet ensolaiset tyytyivät vain seuraa-maan sivusta suomalaisten retkiä. Eivät kaikki oikein osanneet entisiä asukkaita tuomitakaan – omaansahan he vain etsivät. Ylittäjät pitivät matkojaan oikeutettui-na, sillä heidän mielestään jokaisella piti olla vapaus käydä kotonaan. Reissuistaan retkeilijät kertoivat Suomessa vain lähimmilleen, jos heillekään. Viranomaisten kanssa ei haluttu hankaluuksiin, joten usein matkoista tuli vuosikymmeniksi vaiettuja salaisuuksia. Une lma par emmas t a e l ämäs t ä Sodan jälkeen moni suomalainen kärsi työttömyydestä. Enson savuavat piiput näkyivät rajan yli Imatralle, mikä sai monet imatralaiset pohtimaan rajan takaisia työmahdollisuuksia. Samoista tehtaista oli saatu leipä aiemminkin, joten miksei nytkin, vaikka työtä jouduttaisiin tekemään uuden isännän komennossa. Useim-miten työn perässä Neuvostoliittoon lähteneet olivat vasemmistolaisesti suuntau-tuneita, eivätkä heidän lähtöään estäneet maahan liitetyt kielteiset uutiset tai tari-nat. Ideologia ja työläistausta yhdistivät, ja se sai lähtijät luottamaan naapurimaan ihmisiin sekä omiin mahdollisuuksiin Neuvostoliitossa. Lähtöön vaikuttivat myös lähihistorian perinteet: 1930-luvun alun talouslaman vuosina lähes 15 000 suoma-laista emigroitui Neuvostoliittoon; monet heistä salateitse. Pian työllisyystilanne Suomessa parani ja Neuvostoliitosta kantautui realistisempia tietoja sekä työ-markkinoista että elinolosuhteista, mikä lopetti työn vuoksi itään tehdyt loik-kausyritykset lähes kokonaan.

Monet idästä tulleet luvattomat rajanylittäjät haaveilivat joko vapaammista oloista tai paremmasta elämästä länsipuolella rajaa. Harva loikkareista sai kuiten-kaan matkoiltaan sitä, mitä kaipasi, sillä neuvostoloikkarien kohtaloksi koitui useimmiten käännytys takaisin kotimaahan. Vuosien 1945 ja 1981 välillä Neuvos-toliitosta loikkasi Suomeen 153 henkilöä, joista 114 palautettiin takaisin. Vain muutamalle Suomeen luvattomasti saapuneelle loikkarille myönnettiin oleskelu-lupa tai turvapaikka.

P ienemp i ä ra j a r i k k e i t ä Uusi rajalinja aiheutti paljon hämmennystä 1940–1950-luvuilla etenkin Suomen puolella. Sekaannusta aiheuttivat muutokset matkustusmääräyksissä sekä epätie-toisuus rajavyöhykkeen konkreettisesta sijainnista. Niinpä valtaosa suomalaisten

27

rajaloukkauksista tapahtui vahingossa ja tarkoittamatta. Imatralla moni kävi raja-vyöhykkeellä sukulaisten luona, kylässä tai ostoksilla ilman raja-alueella liikkumi-seen oikeuttavaa lupaa. Tällainen viaton vierailu tai kauppamatka saattoi päättyä sakkoihin. Samoin saattoi käydä alueella puunostossa tai tukin kuormauksessa liikkuneille. Sakkoja sai joskus myös kaupungin oma palkkaväki, siitä huolimatta, että oli liikkeellä esimiehen käskystä. Niinpä kaksi aura-auton kuljettajaa joutui maksumieheksi mentyään kiireessä ilman asianmukaisia lupia puhdistamaan lumisia teitä rajakylään. SUUREMMAN LUOKAN SEIKKAILU

Maija Hämäläinen-Abdessamad

Vuonna 1978 sattui Imatran kohdalla luva-ton rajanylitys, joka sai osakseen julkisuutta kaikkialla Suomessa ja laajemminkin. Tapa-uksen selvittely ajoittui YYA-sopimuksen 30-vuotisjuhlien aikaan, mikä takasi median poikkeuksellisen voimakkaan kiinnostuksen. Muutamaa vuotta aiemmin venäläinen merimies Valentin Agapov oli loikannut Ruotsiin saaden sieltä turvapaikan. Nyt ruotsalaisen Karl-Göran Wickenbergin oli määrä noutaa Agapovin perhe Käkisalmen lähellä olevan pienen järven jäältä pien-koneellaan. Yritystä oli Ruotsissa edeltänyt pitkä ja näkyvä julkinen kampanjointi.

Wickenberg nousi ilmaan Imatralta Im-molan kentältä ja pian Niskapietilän rajavar-

tioasema sai ilmoituksen luvattomasta ra-janylityksestä purnujärveläiseltä maanviljeli-jältä. Wickenberg pääsi määränpäähänsä, jossa vastassa oli kuitenkin vain paikallisia pilkkijöitä. Agapovin perheenjäsenet saapui-vat paikalle tunnin myöhässä, eikä lentäjä uskaltanut jäädä heitä odottamaan, vaan lensi takaisin Suomeen. Siellä hänet otettiin kiinni ja tuomittiin 10 kuukaudeksi ehdolli-seen vankeuteen. Seurauksena tapauksesta lentorajoituksia kiristettiin koko itärajalla. Suomen lehdistö piti lentoa rikoksena ja – aikakautta kuvastaen – yrityksenä horjuttaa Suomen ja Neuvostoliiton välejä.

Myös Svetogorskissa asukkaat harhautuivat joskus tarkoittamattaan kielle-tylle alueelle rajan pintaan. Usein eksyneet olivat lapsia, joita etsittiin yhdessä rajavartioiden ja kaupunkilaisten voimin. Eksymisiä sattui, vaikka lapsille opetet-tiin pienestä pitäen, että liikkuminen rajan läheisyydessä oli kiellettyä. Vuosien varrella vahinkoja on sattunut aikuisillekin; marjastajat ja sienestäjät ovat kautta vuosikymmenten olleet tyypillisiä rajarikkojia.

28

Luvattomissa rajanylityksissä suomalaisia ja venäläisiä on yhdistänyt myös alkoholi. Eräs tällainen päähänpisto sai alkunsa, kun jokunen vuosi sodan jälkeen ryhmä Imatran rautatehtaan työmiehiä istui jatkoilla Imatran Valtionhotellissa. Yksi miehistä sattui lausumaan Imatralla tunnetun sanonnan ”Virta piälle ja Venä-jälle”. Seurueen muut jäsenet yhtyivät ajatukseen ja päättivät yhteistuumin lähteä vierailulle Ensoon. Päätöstä ryhdyttiin saman tien ponnekkaasti toteuttamaan, ja pian miehet jo ajoivat vuokra-autolla Jakolaan lähelle raja-aitaa. Aidassa olleen aukon kautta seuralaiset pujahtivat Neuvostoliiton puolelle. Matka jäi lyhyeksi, sillä vain muutama sata metriä rajan jälkeen Neuvostoliiton rajaviranomaiset ottivat humalaisen miesjoukon kiinni. Ensoon kuitenkin päästiin kuin päästiinkin – nimittäin kuulusteluihin ja pidätetyiksi reiluksi kahdeksi viikoksi. Tämän jäl-keen retkeläiset palautettiin Suomen rajaviranomaisille. Kokemusten lisäksi mie-het kostuivat reissusta kukin 100 päiväsakolla.

Joskus humalaisia toki onnistikin, ainakin osittain. Svetogorskilaismies pääsi kerran kuin ihmeen kaupalla rajan yli Suomen puolelle, sillä rajan pintaan vedetyt hälyttimet sattuivat olemaan pois päältä. Takaisin tullessa onni ei ollut enää myötä ja humalainen rajarikkuri pidätettiin ja tuomittiin. Vanhat svetogors-kilaiset kertovat tarinoita myös eräästä poikkeuksellisen itsepäisestä miehestä, jolle humalassa ollessa tuli etenkin 1950–1960-luvuilla toistuvasti mieleen lähteä Suomeen. Rajan yli yrittäjiä nimitettiin noihin aikoihin Neuvostoliitossa lehmiksi, sillä jotkut heistä kiinnittivät kengän pohjiin sorkkia hämätäkseen rajavartijoita. Eräs svetogorskilainen tyttö olikin kertonut äidilleen, että oli kuullut rajavartioi-den etsivän karannutta lehmää. Siihen oli äiti nauraen vastannut, että kyseessä oli todennäköisesti tämä samainen mies, joka oli taas lähtenyt humalassa kohti Suo-mea. Miehen tekojen taustalla uskottiin olevan pikemminkin huomionkipeyden kuin varsinaisen pyrkimyksen loikata Suomeen.

Joskus päähänpistoja onnistuttiin toteuttamaan yhteistoimin. Finnstroin ai-kana suomalaisten rakennusmiesten ja Svetogorskin asukkaiden kontakteja sää-deltiin tarkasti, eikä vapaamuotoista kanssakäymistä virallisesti juuri ollut. Käy-tännössä suhteita kuitenkin syntyi. Tästä todistaa muun muassa salamatka, jonka kaksi svetogorskilaisnaista toteutti suomalaisten rakennustyöläisten avulla Imat-ralle. Joskus puolestaan ystävyyssuhteet rajavartijoihin mahdollistivat rajan ylit-tämisen luvatta – näin ainakin kerrotaan erään svetogorskilaismiehen onnistuneen pistäytymään tupakkaostoksille Imatralle, kun kotikaupungin kaupat olivat jo sulkeutuneet. P in t av ak o i l u a Rajan yli liikkui tavallisten ihmisten lisäksi myös vakoilijoita etenkin sotaa seu-ranneiden reilun kymmenen vuoden aikana. Neuvostovakoilu toimi aktiivisesti etenkin Suomen itärajan pinnassa ja ilmiötä kutsuttiin pintavakoiluksi. Vakoilijoi-

29

den tehtävänä oli muun muassa aktivoida Suomeen palanneita sotavankeja neu-vostoliittolaisten tiedonhankinnan avuksi. Lisäksi vakoilijat pitivät silmällä sata-mia ja suuria teollisuuslaitoksia sekä tarkkailivat yleistä mielialaa. Vilkkain tiedus-teluvuosi oli 1952, jolloin Suomessa saatiin kiinni seitsemän neuvostovakoojaa. Vakoilu jatkui aktiivisena yli vuosikymmenen puolivälin kylmän sodan ilmapiirin kiristyttyä Korean sodan ja Saksan jaon kärjistymisen vuoksi. Vakoilijoiden määrä väheni vuodesta 1957 lähtien. Tähän vaikuttivat muun muassa vakoilussa käytet-tävien teknisten apuvälineiden kehittyminen sekä poliittisen tilanteen muuttumi-nen. Vuosien 1945 ja 1959 välillä koko itärajalla paljastui yhteensä 57 pintavakoilu-tapausta.

Sotavankien ohella Neuvostoliitto pyrki värväämään vakoilijoikseen myös tavallisia suomalaisia, erityisesti rajaseutujen asukkaita. Yleensä neuvostoliittolai-set värvärit pysyttelivät rajan itäpuolella hakien keskusteluyhteyttä rajan pinnassa liikkuviin suomalaisiin. Viinaa, rahaa ja seikkailuja vastaan suomalaiset luovutti-vat neuvostoliittolaisille tietoja rajaseudun elämästä: alueen asukkaista, siellä liikkuvista ulkomaalaisista sekä rajavartiolaitoksen toiminnasta. Useimmiten tiedot olivat varsin vähäpätöisiä ja muutakin kautta saatavissa olleita. Siksi mu-kaan joutuminen tapahtui monelle kuin varkain, eikä omaa toimintaa osattu pitää kovinkaan vakavana, vaikka se laittomaksi miellettiinkin.

Imatralla pintavakoilujutuista eniten julkisuutta ovat saaneet marraskuun 1952 tapahtumat. Tuolloin suojelupoliisi oli saanut Kaakkois-Suomen rajavartios-tolta tiedon Imatran ja Svetogorskin väliseltä rautatieltä löytyneistä Neuvostoliit-toon johtavista jalanjäljistä. Tapaus alkoi selvitä nopeasti. Rajan oli ylittänyt huma-lapäissään rajavartiolaitoksen oma rajajääkäri Eino Tikka. Kuulusteluissa Tikka kertoi neuvostoliittolaisten värvänneen hänet vakoilijakseen vuoden 1951 kesällä. Syy oli selvä, sillä rajavartiolaitoksen omana miehenä Tikka pystyi välittämään tarkkoja tietoja rajojen vartioinnista. Lisäksi hän oli puolueisiin kuulumattomana ja rikkeettömänä poikamiehenä ihanteellinen kohde värväystoiminnalle. Tikka tunnusti kertoneensa monenlaista; kaikkien rajan pinnassa asuvien nimet, heidän maanomistussuhteensa, varallisuutensa, poliittiset kantansa ja suhtautumisensa Neuvostoliittoon. Rajavartiointiin liittyvistä asioista neuvostoliittolaiset olivat todenneet, että he tiesivät ne Tikkaa paremmin. Mitään erityistä motiivia toimin-nalleen Eino Tikka ei ollut osannut nimetä. Rahaa oli tullut, mutta ne olivat men-neet lähinnä alkoholiin. Helsingin hovioikeus tuomitsi Tikan tammikuussa 1953 kolmeksi vuodeksi ja kolmeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen. Tämän lisäksi hän menetti valtiolle laittomasti saamansa 55 000 markkaa.

Suomeen saapuneiden neuvostovakoilijoiden tarinoista on jäänyt elämään puolestaan inkeriläisen upseerin Pekka Rapun seikkailu, joka alkoi Svetogorskin pohjoispuolelta Pelkolan ja Laitilan välisestä maastosta lokakuussa 1953. Ennen tätä rajanylitystä Rappu oli jo käynyt Suomessa salaisella kielikurssimatkalla. Toinenkin matka alkoi mallikkaasti edeten Imatralta Mikkeliin ja sieltä eteenpäin. Paluumatkalla Rapulla oli kuitenkin huono onni, sillä matkalla Lappeenrantaan

30

hän sattui Kyminlinnan linja-autoasemalla astumaan suojelupoliisin ylietsivä Niilo Hulkkosen kyytiin. Ylietsivän epäilyt heräsivät ja matkan määränpääksi vaihtui Lappeenrannan poliisiasema, josta Rappu kuulustelujen jälkeen palautet-tiin takaisin Neuvostoliittoon.

Vakoilua tapahtui myös lännestä käsin, sillä Nato käytti 1950-luvulle asti suomalaisia entisiä kaukopartiomiehiä omiin vakoilutehtäviinsä Neuvostoliitossa. Vakoilu ei siten aina ollut pelkästään kahden kauppaa, vaan lähellä rajan pintaa olevat teollisuuskaupungit houkuttelivat Neuvostoliittoon myös useiden muiden maiden vakoilijoita. Koht aam i s i a ra j a l l a – epä l uu l oa j a ymmär r ys t ä Ilman lupaa rajalla liikkuvia muukalaisia epäiltiin niin omien kuin naapurimaan asukkaiden toimesta. Henkilökohtaiset kohtaamiset ja lisääntyvä tieto saattoivat kuitenkin muuttaa suhtautumista rajaloikkareihin niin idässä kuin lännessä. Suo-malaisten luvattomien kotiseuturetkeilijöiden kohdatessa Kannaksen uudisasuk-kaita yhteistä kieltä ei monesti ollut, mutta siitä huolimatta uudet asukkaat ym-märsivät keskustelevansa talojen aiempien omistajien kanssa. Usein molemmat osapuolet olivat aluksi peloissaan, mutta kohtaamiset synnyttivät luottamusta ja saattoivat johtaa uusiin tapaamisiin. Suomalaiset paljastivat uusille asukkaille jättämiään tavara- ja ruokakätköjään. Vaikka neuvostoliittolaisille oli opetettu, että ruoat saattoivat olla myrkytettyjä, voittivat nälkä ja uteliaisuus usein sodan jälkei-sissä puutteellisissa oloissa. Monet myös ymmärsivät evakkoon lähteneiden tun-teita sekä heidän kaipaustaan entisille kotiseuduille ja vanhaan kotitaloon. Lähti-jöillä oli nyt kasvot ja vakoilijasta oli tullut salainen tuttava, tavallinen entiseen kotiinsa kaipaava ihminen. Monesti uudet asukkaat kertoivat tapaamisista neu-vostoviranomaisille vasta jälkikäteen, ja tapaamisia pyrittiin järjestämään syrjäi-sissä paikoissa, kuten metsissä kaukana asutuksesta. Näin rajaseutujen asukkaat toimivat yhdessä luoden omia, henkilökohtaisia verkostojaan.

Luvaton kanssakäyminen vaati luottamusta vastapuolta kohtaan, sillä se oli virallisesti epämoraaliseksi leimattua ja rikollisena pidettyä. Luvattoman ylittäjän kiinniottamista pidettiin Neuvostoliitossa isänmaallisena tekona, eivätkä suoma-laiset jääneet tässä huonommiksi. Svetogorskissa jo lapset opetettiin ilmoittamaan epäilyttävistä liikkujista rajavartijoille tai miliisille. Paikallinen nainen muistelee, että lapsuudessa koululaisen ilmoituksella saatiin kerran kiinni italialainen länsi-vakooja.

Suomessa rajavartiosto oli neuvonut rajavyöhykkeen asukkaita olemaan puuttumatta havaitsemiensa luvattomien rajanylittäjien toimiin. Asukkaiden oli turvallisinta olla kiinnittämättä ylittäjiin mitään huomiota, mutta ilmoittaa heistä mahdollisimman nopeasti rajavartiostolle. Tulijoita saatettiin nähdä omissa piha-rakennuksissa tai vaikkapa pihalla vettä juomassa. Jopa tulijoiden joskus tekemiin

31

varkauksiin asukkaat oppivat suhtautumaan tyynesti, koska rajavyöhykkeellä luvattomat kulkijat jäivät lähes aina kiinni. Kohtaamiset naapurimaan tulijoiden kanssa olivat saaneet monet rajaseudun asukkaat oivaltamaan, etteivät kaikki rajan ylittäjät suinkaan olleet – edes pintavakoilun huippuvuosina – vakoilijoita tai ylipäätään muutoin vaarallisia henkilöitä. Usein luvattomia rajanylittäjiä pää-tettiinkin auttaa – joskus ideologisista syistä, mutta myös yksinkertaisesti inhimil-lisistä lähtökohdista. Moni idästä tullut oli nimittäin mennyt matkallaan silmin-nähden huonoon kuntoon.

Sen jälkeen, kun pintavakoilu vaimeni ja neuvostojärjestelmän epäkohdat tulivat Suomessa paremmin tunnetuiksi, koki moni rajaseudun asukki luvattomat rajanylittäjät vähemmän uhkaavina. Joskus puhdas inhimillinen uteliaisuus veikin voiton ja rajaloikkariin nimenomaisesti haluttiin tutustua. Erään kerran raja-vyöhykkeellä sijaitsevan suomalaistalon isäntä näki rajalta päin lähestyvän kaksi tuntematonta mieshenkilöä, joiden hän päätteli olevan selviä rajaloikkareita. Äk-kiä hän sanoi vaimolleen, että nyt ei ilmoiteta rajavartiolaitokseen vaan katsotaan ensin keitä tulijat ovat ja haastellaan heidän kanssaan. Avonaisin ovin talonväki odotteli lähestyviä tulijoita. Pettymys oli suuri, kun kävi ilmi, että miehet olivatkin suomalaisia puhelinyhtiön miehiä matkalla naapuritaloon korjaustöihin. Raj a a i kak au t ens a pe i l i n ä Suomen ja Venäjän välinen raja on kautta aikojen vetänyt puoleensa rajaloikkarei-ta maiden omien kansalaisten lisäksi monista muista maista. Kansallisuuksien kirjo on lisääntynyt etenkin viime vuosikymmeninä. Tosin jo esimerkiksi 1950-luvun lopulla Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja houkutteli alueelle monen-maalaisia matkalaisia. Elokuussa 1957 Pelkolan ja Räikkölän välisellä rajavyöhyk-keellä kiinniotetuista 67 henkilöstä 19 oli ulkomaalaisia, joista osa oli tullut aina Australiasta ja Etelä-Afrikasta saakka.

Neuvostoliiton hajoaminen ja myöhemmin Venäjän yhteiskunnallisten on-gelmien kärjistyminen 1990-luvulla näkyi myös rajalla. Neuvostoliitossa ja Venä-jällä rajajoukoissa työskenteli tuolloin varusmiehiä, joita armeijan puutteelliset olosuhteet ajoivat loikkausyrityksiin. Imatralla tällainen tilanne koettiin, kun kaksi neuvostovarusmiestä loikkasi Pelkolan kohdalta Suomeen kesällä 1986. Luvatonta rajanylitystä seuraavana päivänä neuvostoliittolainen taisteluhelikopteri lensi kahdesti luvatta useita kilometrejä Imatran puolella miehiä etsien. Varusmiehet saatiin kiinni, kun toinen heistä ilmoittautui Neuvostoliiton suurlähetystössä. Toisen poliisi sai kiinni rikoksista. Varusmies sai tuomion Imatran käräjäoikeu-dessa, josta hän jatkoi matkaansa monen muun itäloikkarin tavoin Ruotsiin – tosin poliisin kyydillä. Vaikka Ruotsista myönnettiin turvapaikka, päätti varusmies palata takaisin Neuvostoliittoon.

32

Sekä luvattomien rajaylitysten luonne että ylittäjistä käytetyt nimitykset ovat muuttuneet 1990-luvulta lähtien. Loikkareiden sijaan on alettu puhua ta-pauskohtaisesti luvattomista rajanylittäjistä tai turvapaikan hakijoista. Rajanylitys-ten taustalla vaikuttavat yhä poliittiset syyt, mutta enää kyse ei ole niinkään Venä-jän tai Suomen omasta poliittisesta tilanteesta, vaan rajanylittäjien lähtömaiden epävakaista oloista. Poliittisten seikkojen ohella motiivit ovat taloudellisia ja sosi-aalisia. Valtaosa Suomeen tulevista laittomista rajanylittäjistä hakee nykyisin tur-vapaikkaa eikä siksi rajan yli päästyään enää pyrikään välttämään viranomaisia.

Tultaessa 2000-luvulle laittomissa rajanylityksissä on vähenevässä määrin ollut kyse yksilöiden päähänpistoista, sillä myös Pelkolan raja-asemalla on saatu aivan viime vuosina viitteitä laittoman maahantulon järjestämisestä. Laittomien ja törkeiden laittomien maahantulojen järjestäminen nousi Kaakkois-Suomen raja-vartioston alueella vuoden 2004 kolmesta tapauksesta vuonna 2006 kahteentoista ja vuonna 2007 kolmeentoista. Kaiken kaikkiaan luvattomien rajanylityksien mää-rä on vaihdellut Kaakkois-Suomen rajavartioston alueella vuosien 1995–2005 ai-kana 8 ja 25 tapauksen välillä. Vuosi 2006 poikkesi selvästi keskimääräisistä luke-mista, sillä tuolloin henkilöiden tekemiä luvattomia rajanylityksiä tapahtui 34 kappaletta. Jos otetaan huomioon vain Imatran ja Svetogorskin välisen Pelkolan rajavartioaseman valvonta-alue, on ylityksiä vuoden 2000 jälkeen sattunut kol-mesta seitsemään vuodessa.

33

34

35

4 PROOPUSKALLA FINNSTROILLE Milla Hannula Svetogorskissa 2000-luvulla kävelevä turisti ei ilman etukäteistietoa arvaisi, että kaupunki on suurelta osin suomalaisten rakentama. Säilyneiden ensolaistalojen lisäksi merkittävä osa Svetogorskin modernia infrastruktuuria on suomalaisen rakennusyhtymä Finnstroin ja sen venäläisten partnereiden kädenjälkeä. Maiden välinen rakennusyhteistyö sovitettiinkin neuvostoliittolaisiin normeihin siten, ettei länsimaisen rakennustyylin kulttuurinen kädenjälki näkynyt liikaa ulospäin. Lopputuloksena Svetogorskista tuli neuvostostandardit täyttävä pieni teollisuus-kaupunki.

Jo ennen Finnstroin perustamista suomalaiset olivat tehneet rakennustöitä Neuvostoliitossa, osin maiden välisen sotakorvausohjelman puitteissa ja osin erillisten yhteistyösopimusten ja yksittäisten projektien muodossa. Suomalaisvoi-min oli rakennettu vesivoimaloita Murmanskiin, kunnostettu Neuvostoliiton puoleista Saimaan kanavaa, sekä korjattu Viru-hotellia Tallinnassa. Erityisesti 1980-luvulla Suomen idänkauppa Finnstroin johdolla kävi suurella volyymilla ja oli parhaimmillaan yli 25 % koko Suomen ulkomaankaupasta. Finnstroin suurra-kennusurakat Svetogorskissa (1972–1992) ja Kostamuksessa (1977–1985) olivat koko Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteistyön voimannäyttö. Suunn i t e lm i ss a uus i u l j as Sve t ogor sk Neuvostoliitto oli ehdottanut vuonna 1969 Svetogorskin selluloosa- ja paperikom-binaatin uudisrakennus- ja laajentamistöiden teettämistä suomalaisilla. Vuotta myöhemmin Imatralta lähti ensimmäinen delegaatio neuvottelumatkalle Sveto-gorskiin mukanaan kolmisenkymmentä Polar-Ahlströmin työntekijää. Matkalai-sista saapuminen Svetogorskiin oli hämmentävää ja tuntui astumiselta ajassa taaksepäin, sillä ”eihän Suomesta löytynyt paikkaa, jossa ei olisi tehty mitään sitten vuoden 1944”. Ennen sotia Enso oli ollut Suomessa tunnettu kehittyneisyydestään,

Finnstroin saneeraama Svetogorskin paperi- ja selluloosakombinaatti. Kuva Maija Hämäläinen-Abdessamad.

36

sillä muun muassa Suomen ensimmäinen asfalttitie oli kulkenut Enson taajamas-sa. Suomen aikana rakennettuja Enson tehtaita ei ollut uudistettu lainkaan Neu-vostoliiton aikana, vaikka ne olivat yhä täydessä käytössä.

Muutaman vuoden ajan suomalaiset suunnittelivat Svetogorskin raken-nusurakkaa – osittain salassa, sillä kuten tavallista, rakennusyhtiöt eivät halunneet puhua keskeneräisistä projekteistaan. Varsinainen urakkasopimus solmittiin 17.3.1972 ja sen kestoksi sovittiin kolme vuotta. Urakka olisi ollut liian laaja yhden yhtiön hoidettavaksi, joten joukko yrityksiä päätti yhdistää hankkeessa voimansa. Vaikka yhteistyöstä oli suunniteltu aluksi löysää, päätyi yhteenliittymä lopulta perustamaan osakeyhtiö Finnstroin. Yhtiön osakepääoma, miljoona markkaa, jakaantui Polar-rakennusyhtiön, Helsingin Asuntokeskuskunta HAKA:n, Insinöö-rityö Oy:n, Oy Alfred A. Palmberg Ab:n, Rakennustoimisto Puolimatka Oy:n, Teräsbetoni Oy:n ja YIT Yleisen Insinööritoimisto Oyj:n kesken. Urakan toteuttajat olivat Finnstroi Oy Suomesta ja V/O Prommanshimport Neuvostoliitosta, joka toimi samalla tilaajan edustajana. Lisäksi konetoimitussopimukset saivat Enso-Gutzeit Oy ja itävaltalainen Voith AG.

Suuren luokan rakennustoiminta vaati mittavat investoinnit. Rajan lähei-syyteen Imatran puolelle rakennettiin aravarahoitteiset vuokratalot muualta tul-leille työntekijöille, ja Finnstroi maksoi uuden rajalle rakennettavan tien, joka vedettiin Imatran Rajapatsaalle vievän tien viereen. Tien ja asuntojen lisäksi sovit-tiin suomalaisen palolaitoksen toiminnasta rakennustyömaalla. Vilkkaimpien rakennusvuosien aikana rajan yli kulki päivittäin noin 1 500 työntekijää. Yhteisö-veroa ei tuohon aikaan maksettu, joten Imatralta jäi nykynäkökulmasta katsottuna suuri rahasumma saamatta. Imatralle muuttaneet työntekijät kuitenkin virkistivät seudun elinkeinoelämää ja kaupunki sai julkisuutta toimiessaan Suomen ja Neu-vostoliiton välisen yhteistyön polttopisteenä. Lähes kaks i vuos i k ymment ä r ak en t am i s t a Finnstroi rakensi Svetogorskia neljässä eri vaiheessa. Ensimmäiseen vaiheeseen (1972–1975) kuuluivat selluloosa- ja paperitehtaan laajennus- ja nykyaikaistamis-työt, sekä jäteveden puhdistamon konetoimitukset ja asennukset. Siihen asti kau-pungin jätevedet olivat valuneet suoraan Vuokseen. Kaiken kaikkiaan ensimmäi-seen vaiheeseen rakennuskohteita kertyi 25 kappaletta.

Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin oli luvannut vuoden 1973 syksyllä Svetogorskin paperitehtaan harjannostajaisissa, että suomalaisien voimin tehtävä rakennushanke olisi vasta alkua tulevalle. Myöhemmin ensimmäisen vaiheen päätösjuhlissa Kosygin ja Suomen presidentti Urho Kekkonen allekirjoit-tivatkin rakennushankkeen toisen vaiheen urakkasopimuksen. Toisessa vaiheessa selluloosa- ja paperikombinaatin yhteyteen rakennettiin puunkäsittelylaitos ja asetaattiselluloosatehdas sekä teitä, rautateitä ja muuta infrastruktuuria. Vaikka

37

toinen vaihe oli puolitoista kertaa suurempi kuin ensimmäinen, se toteutettiin ensimmäisen vaiheen tapaan kolmivuotisena (1975–1978).

Myös Svetogorskin rakennusurakan seuraavaa, kolmatta jatkovaihetta ou-nasteltiin etukäteen. Kosygin oli sanaillut toisen vaiheen aloitusjuhlissa, että ”Meillä Neuvostoliitossa on sananlasku: ei kahta ilman kolmatta”. Kolmannen vaiheen neuvottelut kuitenkin venyivät ja työt alkoivat vasta vuonna 1979. Kombinaatin laajentaminen jatkui, sillä tavoitteena oli sulfaattiselluloosan vuosituotannon kas-vattaminen. Tehdasalueelle rakennettiin myös painopaperitehdas sekä lehtipuu-haketta tuottavat puunkäsittelylaitokset ja varastorakennuksia, ja kaupunkiin toimitettiin maailman siihen asti levein ja nopein hienopaperikone. Lisäksi teolli-suusjätevedenpuhdistamoa paranneltiin, katujen rakentaminen saatiin käyntiin ja tehtaalle johtava Maksim Gorkin katu valmistui. Neljäs ja viimeinen rakennusvai-he jatkui Svetogorskissa aina vuoteen 1992 asti. I deo l og i sen t a i s t e l u n var j o ss a Svetogorskin rakentamisen ja Finnstroin perustamisen taustalla vaikuttivat Suo-men ja Neuvostoliiton muutoksessa olleet suhteet. Maat olivat eläneet poliittis-taloudellisessa symbioosissa sotien jälkeisen ajan, mutta 1960-luvun lopussa Suo-mi lähestyi länttä aloittamalla neuvottelut kauppaliitto EEC:n kanssa. Neuvottelut kauppasopimuksesta koettelivat Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, erityisesti kun tietämättömyys presidentti Kekkosen, Neuvostoliiton Suomen luottomiehen jatkokaudesta kasvatti epäluottamusta Suomea kohtaan. Neuvostoliitossa epäiltiin myös Suomen kommunistisen puolueen luotettavuutta. Suurvalta halusikin kiin-nittää Suomen entistä lujemmin itseensä vahvistamalla ja lisäämällä maiden väli-siä kauppasuhteita.

Maiden väliset suhteet pääsivät valokeilaan Finnstroin rakennusurakoiden myötä muun muassa Suomen presidentin ja Neuvostoliiton pääministerin tapaa-misissa. Svetogorskissa Kosygin ja Kekkonen tapasivat vuonna 1973 paperitehtaan harjannostajaisissa ja vuonna 1975 toisen rakennusvaiheen aloitusjuhlissa. Vuoden 1973 tilaisuutta Kosygin ja Kekkonen tulivat juhlistamaan Leningradista, jossa EEC-neuvottelut olivat loppusuoralla. Päämiehet muurasivat rakennustyömaalla peruskiveen kuparilieriön, joka sisälsi muistona ajasta Helsingin Sanomat, Prav-dan, ruplan, markan sekä kombinaatin perustamisasiakirjan. Sama rituaali toistet-tiin toisen rakennusvaiheen aloitusjuhlissa. Huipputapaamiseen kuului myös Vuoksen rannassa olevan kelohonkasaunan käyttöön vihkiminen, jonka myötä saunasta tuli monien myöhempien ministeritapaamisten sydän.

Yhteiseen rakennushankkeeseen liittyi molemmissa maissa myös korkean tason poliittista tiedustelutoimintaa. Suomen suojelupoliisia kiinnosti Neuvostolii-ton yhteiskunnallinen organisoituminen, josta se sai tietoa Finnstroin kautta. Erään suomalaistyöntekijän mukaan myös KGB:llä oli oma edustajansa Sveto-

38

gorskin kombinaatissa. Salaisen poliisin läsnäolo synnytti luonnollisesti epäluuloa rakennusprojektiin osallistuneiden keskuudessa puolin ja toisin. Vakoilu kertoi myös siitä, että ajalle tyypillisesti kyseessä ei ollut vain tavallinen rakennustyö-maa, vaan kaikessa toiminnassa oli läsnä kilpailevien yhteiskuntajärjestelmien kanssakäyminen. Molempien maiden vakoilujärjestöt halusivat minimoida haitta-vaikutukset omaa järjestelmäänsä kohtaan sekä maksimoida projektin hyödyntä-misen vakoilutoiminnassa. SHAMPPANJAA JANOISILLE

Milla Hannula Pääministeri Aleksei Kosyginin ja presidentti Urho Kekkosen tapaamisia siivittivät usein kommellukset, jotka ovat jääneet elämään hauskoina tarinoina. Kerran suomalainen avustaja lähetettiin hakemaan Svetogorskissa juhlivalle väelle shamppanjaa Imatran puo-lelta, mutta hätääntyneeltä hakijalta unohtui kukkaro Svetogorskiin. Myyjät joutuivat rikkomaan Alkon tiukkoja sääntöjä ja myy-

mään valtionpäämiehille tarkoitetut kuohu-juomat velaksi. Miehen päästyä takaisin Svetogorskiin joku Kekkosen seurueesta kielsi alkoholin tarjoilun presidentille. Nokkelana Kekkonen käänsi kuitenkin tilanteen toisin päin ja ohjeisti, että tarjoilun kieltänyt oli aivan liian humalassa kuplivaisen nauttimi-seen.

Buss i l l a j a pr oopusk a l l a Sve t ogo rsk i i n Rakennusurakat näkyivät kaupunkikuvassa sekä Imatralla että Svetogorskissa ja etenkin Pelkolan raja-asemalla, josta työntekijät nousivat aamuisin autoihin, kävi melkoinen vilske. Bussit lähtivät määrättynä aikana, joten myöhästyneiltä jäi palkkapäivä armotta väliin. Joillakin työntekijöillä oli tosin erikoislupa käyttää omaa henkilöautoa, jos työ vaati omien tarvikkeiden kuljettamista. Tällaisella erikoisluvalla kulkevia olivat esimerkiksi maalarit. Parhaimmillaan Svetogorskia rakennettiin kolmessa vuorossa, ja työliikenteen sujumiseksi töiden alkamisajat oli porrastettu. Rajalle luotiin oma kulkulupajärjestelmä, eivätkä työntekijät tarvin-neet viisumia ja passia. Rajalla olleesta kopista jokainen sai oman numeroidun proopuskan eli lupalapun, joka piti palauttaa tulomatkalla. Proopuskan avulla rajavalvojat kontrolloivat, ettei kukaan työntekijöistä jäänyt Svetogorskiin tai etteivät ulkopuoliset päässeet sinne. Joidenkin laskujen mukaan yhden ihmisen

39

rajabyrokratia vei kolmisen sekuntia. Käytäntö oli toimiva, joten sama malli kopi-oitiin myöhemmin Kostamukseen.

Vaikka varta vasten työmaaliikenteeseen kehitelty käytäntö helpotti huo-mattavasti rajamuodollisuuksia, oli päivittäinen rajan ylittäminen vuodesta toi-seen stressaavaa työntekijöille. Rajan ylittämisestä tuli arkipäiväistä, mutta samal-la tietoisuus rajavalvonnasta oli jatkuvasti läsnä. Finnstroilla työskennellyt suoma-laisnainen kertoi nähneensä säännöllisesti ahdistavaa unta siitä, että ei muistanut proopuskansa numeroa ja joutui siksi kävelemään sankan pajukon läpi työmaalle Neuvostoliiton puolelle.

Tark o i n säänne l t yä kans sak äym i s t ä Ulkomaalaisten läsnäolo oli Svetogorskin kaltaisissa suljetuissa kaupungeissa joko kiellettyä tai hyvin rajoitettua. Kun suomalaiset rakennusmiehet saapuivat kau-punkiin, tapasivat svetogorskilaiset ulkomaalaisia käytännössä ensimmäistä ker-taa sodan jälkeen. Svetogorskilaisten ihmetys oli suuri, sillä jo suomalaisten vaate-tus ja olemus olivat täysin erilaisia kuin neuvostoliittolaisten. Myös kehittyneempi länsiteknologia herätti ihmetystä.

Svetogorskin paperitehtaalla työskenteli rakennusprojektin aikaan noin 4 000 neuvostoliittolaista. Suurin osa heistä teki töitä tuotannossa, mutta jonkun verran neuvostotyöntekijöitä toimi rakennustyömaalla laiteasentajina suomalais-ten joukossa. Kanssakäyminen venäläisten ja suomalaisten välillä oli tiukasti sää-deltyä, ja työasioihin liittymätön kommunikointi oli kiellettyä. Eräs venäläinen insinööri kertoi, että hän oli työskennellyt monta vuotta suomalaisen insinöörin alaisena, ja kuvitellut koko ajan, ettei tämä osaisi venäjää. Kommunikointi ja oh-jeet toimintaan olivat tulleet joko työmaalla toimineen tulkin välityksellä tai ele-kielellä. Järkytys oli suuri, kun suomalaisinsinööri alkoi Finnstroin lopettamisjuh-lissa puhua entiselle alaiselleen venäjäksi.

Erilaisia työtapojakin jouduttiin sovittamaan, sillä suomalaisten työkult-tuuri oli erilainen kuin se, mihin Svetogorskissa oli totuttu. Siinä missä svetogors-kilaiset vaihtoivat kuulumisia ennen töiden aloittamista, noudattivat suomalaiset tarkasti kahvitaukoja. Myös maiden välinen elintasoero herätti ajatuksia, sillä rakennustyömaan puitteet nykyaikaisine suihkuineen ja pukuhuoneineen saattoi-vat tuntua svetogorskilaisista työmiehistä ylellisiltä.

Työn ulkopuolinen yhteistyö suomalaisten ja venäläisten välillä rajoittui lähinnä urheiluun ja ystävyysseuratoimintaan, jota organisoi Suomi-Neuvostoliit-to-Seura. Urheilutapahtumia oli helppo valvoa, eikä niissä tapahtunut vuorovai-kutus herättänyt Neuvostoliiton kannalta pelkoa länsivaikutteiden leviämisestä. Yhdessä harrastettiin ja kilpailtiin erityisesti lentopallossa, pöytätenniksessä, hiih-dossa, mäkihypyssä sekä jalkapallossa. Ystävyysotteluita järjestettiin kahdesta kolmeen kertaa vuodessa ja ne olivat avoimia kaikille työntekijöille.

40

Muu maiden välinen ystävyysseuratoiminta oli tulenarempaa aluetta ja siksi selkeästi kontrolloidumpaa. Molempien kaupunkien johto osallistui ystä-vyysseuratoimintaan, joka hoitui lähinnä illanistujaisina Vuoksen rantasaunassa. Tapahtumissa esitettävät suomalaisten juhlapuheet piti toimittaa etukäteen neu-vostoviranomaisille tarkastettaviksi ja sensuroitaviksi. Moni suomalainen ei kui-tenkaan suostunut sensuuriin ja puheet jäivät pitämättä.

Neuvostoliiton virallinen tiedotuskoneisto selitti Svetogorskin rakennus-projektia käyttäen apunaan kansojen välisen solidaarisuuden ja yhteistyön terme-jä. Joskus neuvostoliittolaisista työntekijöistä tuntui kuitenkin, että suomalaiset yrittivät provosoida heitä ideologisesti. Näin ajateltiin esimerkiksi, kun suomalais-työntekijät heittivät neuvostolapsille rahaa ja karkkia maahan töihin saapuessaan: ”hyvillä tarkoitusperillä liikkuvat olisivat antaneet lahjat lapsille käteen”. Eräs venäjän-kielentaitoinen suomalainen oli kertomusten mukaan jopa yrittänyt suoraa poliit-tista agitaatiota, mutta siitä oli sana mennyt heti KGB:lle ja asiaan oli puututtu. V i ra l l i s t a j a epäv i r a l l i s t a kaupankäy n t i ä Työmaalla vieraili säännöllisesti babushkoita, joilta sai ostaa leivonnaisia ja suolai-sia hiukopaloja. Kauppaa käymällä mummojen vapailla maapalstoilla viljellyt perunat ja muut vihannekset päätyivät myös suomalaisten työmiesten evääksi ja samalla vatruskat vaihtuivat arvostettuun Suomen valuuttaan. Svetogorskilaisten toimeliaisuus sai tosin myös kielteisiä piirteitä, sillä suomalaisten työkaluja hävisi työmaalta nopeaan tahtiin – länsitavarat kun olivat erittäin haluttuja Neuvostolii-tossa. Suomalaiset asensivat varkauksien varalta rakennustyömaalle piilokameroi-ta, mutta siitä huolimatta varastelu pysyi yleisenä.

Suomalaisilla oli tiukat säännökset siitä, mitä Svetogorskiin sai viedä mu-kanaan. Aseiksi luokitellut tavarat olivat luonnollisesti kiellettyjä, mutta viran-omaiset olivat erityisen tarkkoja myös rakennustyömaalle vietävien työkalujen suhteen; puukotkin saivat olla terältään vain alle neljän sentin mittaisia. Päivittäin Suomeen sai tuoda yhden tupakka-askin, mutta sen piti olla avattu, jotta sitä ei voitu myydä eteenpäin.

Kommunikointikiellosta ja säännöksistä huolimatta suomalaiset ja neuvos-toliittolaiset löysivät keinoja työn ulkopuoliseen kanssakäymiseen. Yksi suosittu tapa taivuttaa sääntöjä oli salainen kaupankäynti. Alkoholin ja muun tavaran ostaminen ja vaihto oli irtisanomisen uhalla kiellettyä, mutta työmaalta sai kui-tenkin helposti salaviinaa vaihtamalla sitä esimerkiksi suomalaiseen purukumiin tai sukkahousuihin. Rajalla pullo saatettiin laittaa pelon sanelemana kierimään bussin lattialle, jottei syyllinen jäisi kiinni. Myös lanka oli arvostettua katukaupas-sa. Aina kaupanteko ei kuitenkaan sujunut odotetulla tavalla, kuten eräs takkinsa sisään lankarullia ommellut työntekijä sai huomata. Epäonnistuneen salakulje-

41

tusyrityksen seurauksena uhkarohkeaa yrittäjää odotti lopputili. Satunnaiset kiin-nijäämiset ja irtisanomisen uhka eivät kuitenkaan juuri hillinneet työntekijöitä.

Salakaupan ohella koeteltiin liikkumisrajoituksia. Joskus asialla olivat sve-togorskilaiset, jotka halusivat salaa matkata Imatran puolelle, ja joskus taas suo-malaiset työntekijät jäivät luvatta Svetogorskiin työajan jälkeen. Kiinnijäämisestä seurasi useimmiten irtisanominen ja kaupungista karkottaminen. Toisinaan rik-keitä tehtiin myös seikkailunhalua arkisemmista syistä; eräs suomalaismies jäi kiinni, kun hän oli yrittänyt käydä Svetogorskissa hammaslääkärissä.

Svetogorskin melkein 20 vuotta kestänyt rakentaminen merkitsi molemmil-le kaupungeille nousemista korkean tason Suomi-Neuvostoliitto -yhteistyön näyt-tämöksi. Kokonaisuudessaan Finnstroin rakennusurakka muodostui merkittäväk-si tekijäksi Imatran ja Svetogorskin välisissä suhteissa, sillä kaupunkien välinen yhteistyö pääsi ottamaan ensimmäisiä askeleitaan. Rakennustöiden ohella kau-punkilaisten yhteistyö laajeni ja kehittyi myös monella muulla alalla, kuten urhei-lussa ja palo- ja pelastustoiminnassa. Finnstroi jatkoi toimintaansa Svetogorskin jälkeen muun muassa Viipurissa ja Norilskissa, kunnes sen toiminta lopetettiin Neuvostoliiton romahdettua ja bilateraalisen kaupan tyrehdyttyä.

42

43

I I Y H D E S S Ä

44

45

5 YRITYSTÄ RAJALLA Milla Hannula Imatran ja Svetogorskin väliset taloussuhteet siirtyivät säännöstellystä kaupan-käynnistä markkinatalouteen ja yritystoimintaan Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991. Rajakaupankäynti koki suuria muutoksia kun samoihin aikoihin kaupunkien välisen yhteistyön uranuurtajan rakennusyhtymä Finnstroin moni-vuotinen toiminta Svetogorskissa päättyi. Rajan avautuessa sekä imatralaiset että svetogorskilaiset tulivat hiljalleen tietoisiksi maiden välisestä elintasokuilusta. Kuilua syvensi 1990-luvun lopussa svetogorskilaistalouksia koetellut Venäjän talouskriisi, joka johti ruplan devalvointiin vuonna 1998. Imatran ja Svetogorskin välisen kaupankäynnin ja yritystoiminnan elvyttämisessä tärkeimpään osaan 1990-luvulla nousivatkin erilaiset kehitysprojektit, sekä yksittäisten suomalaisyri-tysten avaukset Venäjän markkinoilla. To i ve i t a omas t a K i i na - i lm i ös t ä Imatran ja Svetogorskin seudun yritykset ja aluekehittäjät ovat visioineet Sveto-gorskia Kiina-ilmiön vastikkeeksi. Tässä visiossa yritykset voisivat hyödyntää tuotannossaan tai alihankinnassaan Svetogorskin alhaisia kustannuksia, ja käyttää samalla Imatran länsimaisia tukipalveluja. Tavoitteissa on ollut myös se, että suomalaisyritykset voisivat alihankinnan kautta saada jalansijaa Venäjän markki-noilla.

Ensimmäistä yhteistä teollisuuskylähanketta Svetogorskiin suunniteltiin jo Neuvostoliiton aikana. Imatran Seudun kehitysyhtiö, Posti- ja telelaitos, Imatran Voima, Etelä-Karjalan kauppakamari, Teollisen yhteistyön rahasto (Finnfund) sekä 30 suomalaisyritystä ja yksityishenkilöä perustivat hanketta ajavan Imsveto Oy:n. Vuonna 1990 perustetun yrityksen tavoitteena oli auttaa suomalaisia yrityk-siä laajentamaan toimintojaan Svetogorskiin ja rakentaa sinne teollisuuskylä. Haave kaatui kuitenkin vuonna 1998 ruplan romahdukseen. Täysin hukkaan hanke ei mennyt, sillä pientä yhteistyötoimintaa saatiin aikaan kun Imsveto Oy ja

Pelkolan rajavartioasema ja Svetogorskin kaupunkia. Kuva Hannu Vallas / Imatran kaupunki.

46

Svetogorskin varikko perustivat ZAO Kl-Elektro yrityksen, jonka pääalat ovat sähkö- ja LVI-alan suunnittelu ja urakointi.

Teollisuuskylän muotoinen hanke jäi itämään ja 1990-luvun loppupuolella Imatran kaupungin johto alkoi puhua molemmin puolin rajaa sijoittuvan yritys-puiston toteutusmahdollisuuksista. Tämä johti Imatran markkinoiman yrityspuis-to Key Eastin syntyyn. Nykyisin Key East tarjoaa Imatralla 79 hehtaarin yritys-puistoineen kaavoitettuja alueita ulkomaankaupan, logistiikan, tuotannon, vapaa-varastoinnin sekä kansainvälisen liikenteen tarpeisiin. Svetogorskin pohjoispuo-lelle on vastaavasti suunniteltu laajaa, 170 hehtaarin teollisuuskylää. Kylään on kaavailtu sijoittuvan länsimaisia Venäjän kulutustavaramarkkinoille tähtääviä yrityksiä ja sen on toivottu työllistävän nelisensataa ihmistä.

Svetogorskin teollisuuskylä ei ollut vuonna 2007 edennyt toteuttamisasteel-le. Prosessin hidastuminen on johtunut osittain siitä, että hallinnollisesti asia ei kuulu Svetogorskin kaupungille vaan ylemmälle aluehallintotasolle. Suuren teol-lisuuspuiston sijaan Svetogorsk ja Imatra ovatkin alkaneet kehittää hanketta, joka perustuu kolmen hehtaarin kokoisen alueen kaavoittamiseen teollisuusmaaksi Svetogorskissa. Hankkeelle toivotaan nopeampaa aikataulua, sillä tämän kokoisen alueen määräysvalta on Svetogorskin kaupungilla. Vaikka hanke on edistynyt, ei yhtään ulkomaalaisyritystä ollut vuoteen 2007 mennessä päässyt asettumaan tontille.

Uudella vuosituhannella Imatran ja Svetogorskin yritystoimintaa lähdettiin piristämään perustamalla Svetogorskiin kaksoiskaupungin yrityspalvelukeskus. Vuonna 2004 perustetun keskuksen tavoite oli edesauttaa svetogorskilaisten ja imatralaisten yritysten rajan ylittävää toimintaa, vastata yritysten rekisteröintitar-peisiin ja lainopillisiin kysymyksiin, sekä etsiä yhteistyöpartnereita ja rekrytoida työntekijöitä. Yrityspalvelukeskus sai rahoituksensa Imatran Seudun Kehitysyhti-öltä, Suomen Kauppa- ja Teollisuusministeriöltä sekä Svetogorskin kaupungilta. Vuosina 2003–2005 keskuksessa työskenteli kahdesta kolmeen ihmistä, mutta vuonna 2007 yrityspalvelukeskuksella ei ollut lainkaan henkilökuntaa, vain toimi-tilat. Nykyisin yritysneuvontapalvelut hoidetaan Svetogorskissa kaupunginhal-linnon toimesta, sillä tarvetta erilliselle yrityspalvelukeskukselle ei nähty, eikä keskuksen rahoituksen järjestäminen kestävälle pohjalle osoittautunut mahdolli-seksi.

Vaikka Svetogorskin Kiina-ilmiö on odotuksista huolimatta jäänyt toteut-tamattomaksi haaveeksi, ovat molemminpuoliset halut kehittää kaupunkien välis-tä kauppayhteistyötä vielä voimissaan. Suurimpana vetovoimatekijänä tämän-suuntaiseen kehitykseen ovat olleet Venäjän alhaisemmat työvoimakulut, joiden johdosta yritysten olisi teoriassa järkevämpää siirtää osa tuotannostaan Venäjälle. Venäjällä keskimääräinen bruttopalkka oli vuonna 2005 noin 120 euroa kuukau-dessa. Svetogorskiin yrityksiä on houkuteltu myös siksi, että siellä on noin 300 opiskelijan ammattikoulu, joka kouluttaa jatkuvasti uusia osaajia työmarkkinoille. Koulusta valmistuu hitsaajia, autonkorjaajia, markkinointi- ja myyntiassistentteja,

47

sähkömiehiä ja paperikoneenkäyttäjiä. Ammattikoulu tarjoaa myös räätälöityä koulutusta yrityksille. Työvoiman rekrytoimista on kuitenkin vaikeuttanut Sveto-gorskin mitätön työttömyys, joka on virallisesti noin prosentin tasoa. Kaupunkia uhkaakin työvoimapula, jota yritetään pitää loitolla rakentamalla lisää asuintaloja nykyiseen 15 000 asukkaan kaupunkiin.

Ongelmia ovat aiheuttaneet myös monenlaiset ennalta arvaamattomat hankaluudet, joihin yritykset ovat usein käytännössä törmänneet. Kuvaava esi-merkki imatralaisen yhtiön alihankintakokemuksesta Svetogorskissa on Suomen Kerta Oy, joka laski, että sen tuottamien kertakäyttöaterimien pussittaminen käsi-työnä Venäjällä tulisi halvemmaksi kuin konehankintoihin investoiminen Suo-messa. Alihankintasuunnitelmat hiipuivat kuitenkin kesällä 2006 venäläisiin tul-lisäädöksiin ja yritykseltä jäi Svetogorskissa toimimiseen tarvittavat luvat saamat-ta. Taustalla vaikutti Venäjän tavoite estää ulkomaalaisia yrityksiä käyttämästä venäläistä halpatyövoimaa, vaikka Svetogorskin paikallishallinto olisikin ollut suopea ulkomaalaiselle yritystoiminnalle.

Toiset yritykset ovat saaneet sovitettua toimintansa rajat ylittävään kau-pankäyntiin. Teollisuuskemikaaleja ja puhdistusaineita valmistavalla amerikka-laisomisteisella JM Huberilla on Imatralla 10 työntekijää ja Svetogorskissa vuonna 2003 perustettu tehdas. Tuotannon aloittaminen Svetogorskissa oli yrityksen päänavaus Venäjällä, joka on kuitenkin vaatinut tiettyjä erityisjärjestelyjä – yleen-sä JM Huber omistaa tuotantolaitoksensa, mutta Svetogorskiin rakennettu tehdas on International Paperin omistuksessa. Poikkeuskäytännön syynä on se, että JM Huberin luvat riittävät ainoastaan tuotteiden myyntiin Venäjän sisällä. Yritys myykin Svetogorskin tehtaan tuotantonsa suoraan International Paperille. Vero-tusteknisistä syistä myös henkilöstö on paperitehtaan palkkalistoilla. Ima t ra l a i s e t y r i t t ä j ä t as i a l l a Yritystoiminnan kehityshankkeet ovat syntyneet niistä toiveista, joita toisen valti-on markkina-alueen läheisyys on molemmissa kaupungeissa herättänyt. Suoma-laispainotteisia kehityshankkeita on kuitenkin kritisoitu siitä, että niitä vaivaa liika poliittinen julistuksellisuus. Tämä on johtanut siihen, ettei kaupan realiteetteja ole huomioitu, vaan Venäjää on pidetty ikuisena mahdollisuutena. Varsinainen ta-loudellinen yhteistyö onkin jäänyt julkisuudessa pitkälti näkymättömäksi hallin-non kehityshankkeiden varjoon.

Yksittäisten imatralaisyritysten joukosta löytyy menestystarinoita liiketoi-minnan laajentamisesta Svetogorskiin ja kauemmas Venäjälle. Yritykset ovat tä-hän asti pärjänneet Venäjän markkinoilla valtteinaan laatu ja toimitusvarmuus. Imatralainen uranuurtaja Venäjän kaupan alalla on 1970-luvulla perustettu Ra-kennusliike Sulo Lipsanen Oy. Yritys aloitti toimintansa Svetogorskissa vuonna 1993, jolloin se voitti tarjouskilpailun tuolloin ruotsalaisen Petrapakin omistuksessa

48

olleen paperikombinaatin saneerauksesta ja rakentamisesta. Siitä lähtien yrityksel-lä on ollut rakennusprojekteja Svetogorskissa, kuten vuonna 1998 toteutettu Sve-togorskin arkittamon rakentaminen ja vuonna 2005 suoritettu Svetogorskin kom-binaatin paperikoneiden perustusurakka.

Svetogorskin projektien johtotehtävissä ja avainasemissa työskentelevät ovat olleet suomalaisia ja muut työntekijät venäläisiä. Alkuvuosina työntekijöistä oli suomalaisia jopa 50–60 %, mutta myöhemmin määrä on laskenut 10–20 %. Nykyisin Sulo Lipsanen Oy on laajentanut toimintaansa Svetogorskin lisäksi myös suuremmille apajille Pietariin, jonne rakennusliike perusti osakeyhtiö ZAO Lipsa-sen. Yrityksen menestysreseptinä on ollut perusteellinen kahden vuoden tutustu-minen venäläisiin olosuhteisiin ennen markkinoille lähtöä. Myös varsinaiseen liiketoimintaan yritys lähti liikkeelle maltillisesti ja on tähän mennessä pitänyt Venäjän kaupan osuuden liikevaihdosta suhteellisen pienenä. Hiljalleen kartute-tulla kokemuksella yritys on onnistunut ratkomaan Venäjällä toimimisen kannalta olennaiset tulli- ja lakikysymykset, sekä asetusten tulkinnassa syntyneet ongelmat.

Toinen kokenut imatralainen Venäjän kaupan toimija on insinööritoimisto N. Liukkonen Oy, joka laajensi toimintaansa Venäjälle saatuaan Finnstroilla säh-köinsinöörinä työskennelleen Veikko Junnan palkkalistoilleen. Vuosikausia Sve-togorskissa toimineena Junna tunsi paikalliset sähköalan normit, mikä edesauttoi lupien saamisessa ja yhteistyön aloittamisessa Neuvostoliitossa. Pian kävi selväk-si, että pelkkää sähkösuunnittelua ei itänaapuriin kannattanut myydä, joten tar-jontaa laajennettiin kokonaisvaltaisiksi suunnittelupaketeiksi. Venäjän kauppa kantoi ja kasvoi merkittäväksi osaksi toimintaa, joten N. Liukkonen Oy päätti perustaa vuonna 1990 edustuston Pietariin. Siellä toiminta on jatkunut myös N. Liukkonen Oy:n liityttyä monikansalliseen suunnittelutoimisto Etteplan Oyj:n vuonna 2000. Sve t ogors k i l a i s t a y r i t y s t ä Svetogorskilaiset yritykset eivät ole ainakaan vielä laajentaneet toimintaansa Imat-ralle, vaikka muutama onkin yrittänyt. International Paperin omistuksessa oleva OAO Svetogorsk tekee jonkin verran alihankintaa Imatran puolella, ja osa IP:n konttoritoiminnoista sijaitsee Imatralla. Imatra hyötyy International Paperista myös verotuloin, sillä erityisesti moni yhtiön amerikkalaistyöntekijöistä asuu ja on kirjoilla Imatralla.

Svetogorskilaisyritykset ovat kuitenkin kiinnostuneita hyödyntämään Imatran läheisyyttä. Kaksoiskaupungin yrityspalvelukeskuksen mukaan Sveto-gorskissa on 250–400 erityyppistä yksityisyritystä, ja määrä on ollut viime vuosina kasvussa. Näistä muun muassa puuteollisuuden ja leipomopuolen yritykset ovat suunnitelleet Suomen markkinoille pääsyä yhteistyössä imatralaisten yritysten kanssa. Tähän mennessä projektit eivät ole ottaneet tuulta alleen muun muassa

49

siitä syystä, että tuotteiden venäläisstandardit eivät ole sellaisinaan kelvanneet Suomessa.

Viitteitä idästä länteen suuntautuvan yritystoiminnan kasvamiseen on kui-tenkin olemassa. Suomessa toimivien venäläisomisteisten yritysten määrä on nousussa. Koko maassa oli vuonna 2005 noin 1500–2000 venäläisyritystä. Tarkkaa arviointia vaikeuttaa se, että kaupparekisteri ei kerro omistajien kansallisuutta. Kaakkois-Suomeen sijoittuneet venäläisyritykset ovat keskittyneet erityisesti logis-tiikan alalle, mutta ne ovat työllistäneet epäsuorasti myös juristeja, kirjanpitäjiä, sekä yrityspalveluasiantuntijoita ja pankkeja. Matk a i l ua kaks o i sk aupung i ss a Yrityselämän satsaukset ovat näkyneet sekä Imatralla että Svetogorskissa viime vuosina parhaiten matkailualalla. Venäläismatkailun kasvu on ollut huomattava Imatran talouden kannalta, ja matkailusta on hyötynyt myös Svetogorskin kau-punki. Erityisesti ostosmatkailulla on suuri merkitys molempien kaupunkien yrityksille ja kaupunkien talouksille. Venäläiset matkailijat jättävät Imatralle kymmenisen miljoonaa euroa vuodessa, mikä vastaa kymmenien työpaikkojen vaikutusta. Svetogorskin puolelta matkailutulosta ei ole olemassa laskelmia, mut-ta kauppa vaikuttaa huomattavan positiivisesti erityisesti svetogorskilaisiin pien-yrittäjiin.

Suurin osa Imatralle suuntautuvista venäläisturistien matkoista on päivän mittaisia ostos- ja virkistysmatkoja. Imatran Kylpylän suosio on ilmiömäinen, sillä se kiinnostaa venäläismatkailijoita kohteena yhtä paljon kuin Finlandia-talo ja Linnanmäki. Vuonna 2006 venäläisvieraiden osuus oli jo noin kolmasosa kaikista kylpylävieraista, kun se vielä 2000-luvun alkuvuosina oli 10 % luokkaa. Sveto-gorskilaisia kylpylässä käy vähemmän, sillä paikallisiin tuloihin nähden kylpylä-matka on arvokas.

Suomalaisten Venäjän käynneistä kymmenisen prosenttia suuntautuu Sve-togorskiin, jonne heitä vetää erityisesti ostosmatkailun ykköstuote bensiini. Lisäk-si Svetogorskista ostetaan tupakkaa, alkoholia ja elintarvikkeita. Myös palveluja osataan hyödyntää, sillä imatralaiset käyvät Svetogorskissa muun muassa kam-paamoissa ja kosmetologeilla. Ostosmatkailun ohella suomalaisia houkuttelee Svetogorskiin kaupungin suomalaishistoria. Erityisesti Enson vanha hautausmaa, 1870-luvulla perustettu paperi- ja selluloosatehdas sekä vanhat suomalaisaikaiset rakennukset ovat suosittuja nähtävyyksiä. Harva matkailija jää Svetogorskiin kuitenkaan yöksi, ja toisaalta suurien turistimäärien majoittamiseen ei olisikaan resursseja, sillä kaupungin ainoa hotelli on pääasiassa paperitehtaan työntekijöi-den käytössä.

Suomalaismatkailijat on huomioitu Svetogorskissa, sillä paikalliset ravinto-lat ja kaupat ovat 2000-luvun alusta saakka alkaneet varustautua suomenkielisin

50

ruokalistoin ja kyltein. Myös venäläiset arvostavat äidinkielellä saatavaa palvelua, joten sama ilmiö näkyy Imatran puolella. Imatralaiset yrittäjät ovat viime aikoina panostaneet venäjänkielisen palvelun parantamiseen. Tu l ev a r a j a y r i t t ä j y y s Imatralle ja Svetogorskiin on syntynyt rajakauppaa koskevaa talousasiantunte-musta jo kolmen vuosikymmenen ajalta. Osa asiantuntijoista toimii edelleen suo-malais-venäläisessä yritystoiminnassa ja yhä useammat uudet liike-elämän toimi-jat kiinnostuvat naapurimaan markkinoiden mahdollisuuksista niin Imatralla kuin Svetogorskissa. Kokeneiden imatralaisten Venäjän kaupan yrittäjien mielestä naapurimaan mahdollisuuksista hyötyminen vaatii vankkaa asiantuntemusta ja pitkäjänteistä työtä. Jos lähtökohdat ovat kunnossa ja osaamista on, voi rajat ylit-tävästä kaupankäynnistä syntyä yritykselle tuntuvaa lisäarvoa.

Tulevaa rajayrittäjyyttä silmällä pitäen avattiin Imatralla vuoden 2006 hei-näkuussa Luoteis-Venäjä Rahasto Oy, jota hallinnoi Imatran Seudun Kehitysyhtiö. Tämä pääomasijoitusrahasto tukee Kaakkois-Suomen Venäjän liiketoimintaa harjoittavia ja sitä suunnittelevia pk-yrityksiä tarjoamalla riskirahoitusta Venäjän markkinoille suuntautuviin toimintoihin. Rahastoa on tähän mennessä käyttänyt hyväkseen neljä yritystä, ja rahaston toimitusjohtaja Veli-Matti Kesälahden mu-kaan sille on ollut viime aikoina voimakasta kysyntää. Rahastosta voi löytyä tule-vaisuudessa apua myös kaksoiskaupungin kaupan ja yrityselämän kasvattami-seen.

51

52

53

6 VUOROIN KOULUVIERAILUILLA Milla Hannula Toisin kuin moni idullaan oleva tai satunnaisesti toimiva yhteistyö, on Imatran ja Svetogorskin koulujen välinen yhteistoiminta ollut vakiintunutta jo pitkään. Kau-punkien koulujen välillä oli satunnaisia kontakteja jo 1980-luvun puolella, mutta varsinaisesti kouluyhteistyö käynnistyi vuonna 1994, kun vastavuoroisuuteen perustuvasta opettajavaihdosta sovittiin imatralaisten vieraillessa Svetogorskin koulu N:o 1:ssä. Samoihin aikoihin sai alkunsa myös Imatran ja Svetogorskin ammattikoulujen välinen yhteistyö. Innokkaiden aktiivisten toimijoiden ansiosta opettajavaihto on jatkunut katkeamatta yli kymmenen vuotta.

Omaleimaista kouluyhteistyölle on ollut se, että toisin kuin monet muut Imatran ja Svetogorskin väliset toiminnot, on koulutusyhteistyö tullut toimeen pitkälti ilman EU:n hankerahaa tai kansallista lähialueyhteistyörahaa. Kouluyh-teistyön vankasta pohjasta kielii puitesopimus, jonka kaupunkien koulutoimet solmivat vuosittain. Yhteistyön kouriintuntuvana tuloksena monen kaupunkilai-sen naapurikielen taito ja kulttuurin tuntemus ovat parantuneet. Ilman kouluyh-teistyöhön kuuluvaa opettajavaihtoa ei Svetogorskissa todennäköisesti opiskeltaisi suomea ollenkaan. Va i h t o - ope t t a j a t Ensimmäiset imatralaisopettajat saapuivat Svetogorskiin vuonna 1994, ja vasta-vuoroista yhteistyöstä tuli jo seuraavana vuonna, kun muutama Svetogorskin koulu No: 1:n opettaja aloitti säännöllisen venäjän kielen opetuksen Imatran kou-luissa. Imatralla yhteistyöpartnereina toimivat alkuaikoina Teppanalan ala-aste, Imatrankosken yläaste ja Imatran työväenopisto. Myöhemmin yhteistyöhön tuli-vat mukaan myös Mansikkalan, Vuoksenniskan ja Imatrankosken lukiot. Käytän-nössä opettajavaihto tarkoitti sitä, että opettajat kävivät kerran viikossa antamassa opetusta naapurikaupungin kouluissa.

Imatralaisia ja svetogorskilaisia lapsia yhteisellä kouluretkellä Svengradin Viikinkikylässä vuonna 2006. Kuva Milla Hannula.

54

Vaihdon alettua huomattiin, että opettajilla oli tarvetta sekä parantaa omia kielitaitoja, että saada lisätietoa pedagogiikan ja monikulttuurisen vuorovaikutuk-sen suhteesta. Niinpä Imatran kesäyliopisto ja työväenopisto alkoivat vuonna 1997 järjestää alan seminaareja svetogorskilaisille ja imatralaisille opettajille, rehto-reille ja kouluhallinnon edustajille.

Kaikki imatralaiskoulut eivät ole olleet tasaisen aktiivisia opettajavaihdos-sa. Tämä johtuu osittain siitä, että koulut ovat tehneet lähialueyhteistyössä käy-tännöllisen tonttijaon. Imatralaisille lukioille Viipurin ja Pietarin koulut ovat olleet svetogorskilaisia kouluja luonnollisempia yhteistyökumppaneita, sillä Svetogors-kissa ei ole ammattikoulua lukuun ottamatta peruskoulun jälkeistä opetusta. Sve-togorskin kahdesta peruskoulusta ainoastaan koulu N:o 1 on tehnyt yhteistyötä Imatran kanssa, mutta osallistuminen on ollut sitäkin aktiivisempaa – koulun opettajista käytännössä kaikki ovat osallistuneet opettajavaihtoon.

Suomalais-venäläinen opettajavaihto on luonnollisesti keskittynyt kielten opetukseen, mutta muidenkin aineiden opetusta on kokeiltu. Teppanalan koulu haki vuonna 1998 Svetogorskista apuopetusta erikoisaloilleen matematiikkaan ja luonnontieteisiin niin, että svetogorskilaisopettaja kävi opettamassa koululaisille matematiikkaa. Kokeilu sai runsaasti kehuja. Svetogorskilaisen opettajan ohjauk-sessa matematiikkaa opiskeltiin venäläisillä metodeilla, luokanopettajan ja tulk-kaavan opettajan avustuksella. Tunnit etenivät satujen, ratkaisujen ja pelien poh-jalta, mikä innosti oppilaita itsenäiseen ajatteluun. Kokeilun jatkamiseen ei kui-tenkaan ollut rahallisia tai ajallisia resursseja, vaikka opetus antoikin opettajille ja oppilaille uusia virikkeitä. Oppilaat, jotka aiemmin olivat karsastaneet matematii-kan opetusta, innostuivat uusien opetuskeinojen myötä aiheesta. Samalla suoma-laisopettajat huomasivat, että heidän matematiikan opetuksensa oli venäläiseen tyyliin verrattuna hyvinkin oppikirjoihin nojautuvaa.

Imatralaiset ja svetogorskilaiset opettajat ovat perehdyttäneet toistensa kouluissa oppilaita jonkin verran myös kuvaamataidossa ja käsitöissä. Suomalais-opettajien kokemuksen mukaan venäläinen kuvaamataidon opetus ei korosta oppilaan henkilökohtaista luovuutta samaan tapaan kuin suomalainen opetustyy-li, vaan perustuu pitkälti mestari-kisälli -suhteeseen, jossa oppilas saa opettajalta tarvittavat taidot. Venäläisessä luokassa myös opettajan auktoriteetti korostuu, sillä sen uskotaan helpottavan opettajan työtä, lisäävän työrauhaa ja opiskelute-hokkuutta. Suomalaisessa opetuksessa painottuvat puolestaan asioiden ja myös opettajan auktoriteetin kyseenalaistaminen, ja tavoitteena on kannustaa oppilaita itsenäiseen ajatteluun.

Opettajavaihto vaatii opettajilta henkilökohtaista panostusta ja motivaatio-ta. Molemmissa kaupungeissa kaupunkien hallinto maksaa opettajavaihdon ku-lut. Käytännössä vaihtoa häiritsee kuitenkin vaikeus arvioida rajanylitykseen menevä aika, ja monimutkaiset rajamuodollisuudet voivatkin vähentää halua vierailla naapurikaupungissa. Rasituksista huolimatta opettajat kertovat saavansa

55

työstään hyvin paljon, varsinkin päästessään tutustumaan kunnolla naapurikau-punkilaisiin pitempien opetusjaksojen aikana. Opp i l a a t k i e l i - j a ku l t t u u r i k y l v y ss ä Suomalais-venäläisen nuorisoyhteistyön lähtökohdat eivät ole aina helpot. Raja-alueiden nuoret kärjistävät usein omia kansallisia identiteettejään ja stereotypioi-vat rajan toista puolta vahvasti. Imatralla ja Svetogorskissa tähän ongelmaan on tartuttu antamalla koululaisille kansainvälisyys- ja suvaitsevaisuuskasvatusta oppilasvaihdon avulla vuodesta 1999 lähtien. Vaihdon aikana oppilailla on ollut mahdollisuus oppia sekä naapurikaupungin kieltä että kulttuuria, sillä majoitus on järjestetty paikallisiin perheisiin.

Imatralta oppilasvaihdossa ovat olleet mukana Itä-Suomen koulun 7–9-luokkalaiset oppilaat. Koulun 7-luokkalaiset asuvat muutamia päiviä Svetogors-kissa, kun taas 8- ja 9-luokkalaiset vierailevat kauempana viipurilais- ja pietari-laiskodeissa. Svetogorskin koulu N:o 1:n oppilaat majoittuvat puolestaan Itä-Suomen koululaisten koteihin. Lukiolaisista Imatran yhteislukion IB-luokkalaiset ovat vierailleet Svetogorskissa työelämään tutustumisen merkeissä, sillä opintoi-hin kuuluvan kansainvälisen työharjoittelun on voinut suorittaa Svetogorskin Dobro Požalovat’-keskuksessa.

Koulujen yhteistyöhön on kuulunut oppituntien lisäksi myös vapaamuo-toisempaa ohjelmaa. Vuonna 2006 Teppanalan koulun ja Svetogorskin koulu № 1:n lapset tekivät yhteisen luokkaretken Viipurin lähellä sijaitsevaan Svengårdin viikinkikylään. Bussilastillinen kymmenkesäisiä svetogorskilais- ja imatralaislap-sia vanhempineen tutustui jännittäviin keskiaikaisiin leikkeihin kolmen kylässä asuvan elämäntapaviikingin ohjauksessa. Retkellä svetogorskilaislapset uskaltau-tuivat kyselemään imatralaisilta selvällä suomen kielellä ”mikä sinun nimesi on” ja kertomaan, että ”minulla on ruskeat silmät”. Alussa suomalais- ja venäläislapset istuivat eri puolilla bussia, mutta loppumatkasta oltiin jo sekalaisemmassa järjes-tyksessä. Monelle Teppanalan koulun oppilaalle matka oli ensimmäinen parin kilometrin päähän Venäjän puolelle.

Vuonna 2006 Teppanalan, Itä-Suomen koulun ja Svetogorskin koulun N:o 1:n oppilaat alkoivat valmistaa yhteistä kaksoiskaupunkilehteä. Lehden tekoon ovat kuuluneet koululaisten tekemät toimittajamatkat naapurikaupunkiin, sekä niistä kirjoittaminen. Ensimmäisessä numerossa nuoret toimittajat käsittelivät molempien maiden jouluperinteitä, ja toisessa numerossa pureuduttiin kesäisiin aiheisiin. Molempien kaupunkien opettajat ovat olleet mukana lehdenteossa.

Oppilasvaihdon ja yhteisten projektien lisäksi lapset ja nuoret tapaavat toi-siaan myös erilaisissa kulttuuririennoissa. Yksi näistä on Lasten Vuoksi-gaala, joka eriytettiin 2000-luvun alussa varsinaisesta Vuoksi-gaalasta. Vuonna 2005 Mansikkalan koulun ja Svetogorskin koulu N:o 1:n oppilaat, sekä tihvinäläiset ja

56

pietarilaiset nuoret juhlivat yhteisen kulttuuritapahtuman merkeissä kun Mansik-kalan koululla järjestettiin kulttuurifestivaalit. Tapahtumassa nähtiin yläasteikäis-ten tanssi- ja musiikkinäytöksiä.

Peruskoulujen ja lukioiden ohella Imatran ja Svetogorskin väliseen koulu-yhteistyöhön on osallistunut kaupunkien ammattikoulujen osastoja jo 1990-luvun alkuvuosista lähtien. Alkuaikoina Imatran autonkorjausalan opiskelijat kunnosti-vat svetogorskilaisille vanhan Ladan ja rakennusoppilaat remontoivat Svetogors-kin koulun asuntolaa. Imatralaiset paperialan oppilaat ovat tutustuneet OAO Svetogorskin paperi- ja selluloosatehtaan toimintaan, ja Svetogorskin ammattikou-lun vaatetusalan oppilaat ovat puolestaan käyneet viikon koulutusjaksoilla Imat-ralla. Yleensä matkat ovat olleet parin päivän pituisia tutustumisreissuja. Viisumi-en kalleuden vuoksi opintomatkat vähentyivät 2000-luvulle tultaessa. Tilannetta saattaa parantaa kesäkuussa 2007 voimaan astunut viisumihelpotuksia koskeva laki, jonka mukaan vaihto-ohjelmissa mukana olevat oppilaat ja opettajat ovat oikeutettuja ilmaiseen viisumiin. Naapur imaan k i e l t ä ope t t e l emassa Svetogorskilaisten keskuudessa into opiskella suomen kieltä ja kulttuuria heräsi rakennusyhtymä Finnstroin aikana suomalaisten rakennusmiesten ilmestyttyä kaupungin katukuvaan. Kiinnostuksen kasvaessa Svetogorskiin syntyi muutamia suomen kielen itseopiskeluryhmiä. Vuonna 2006 Svetogorskin koulu n:o 1:ssä opiskeli suomea kolme luokallista 10–13-vuotiaita nuoria. Heidän suomen kielen opintonsa kestävät kolmesta neljään vuotta. Svetogorskilaisissa yrityksissä suo-men kielelle on käyttöä ja oppilaiden vanhemmat pitävät suomen kielen opiskelua muutenkin hyödyllisenä. Peruskoulun päättämisen jälkeen suomen kielen opinto-ja voi jatkaa esimerkiksi Pietarin valtionyliopistossa.

Venäjän kielen opiskelu ei ole imatralaisnuorten keskuudessa ollut perin-teisesti kovinkaan suosittua. Opiskelu oli mahdollista Imatran kouluissa läpi koko neuvostoajan, mutta tarve venäjän kielen ja kulttuurin opetuksen lisäämiseen Suomessa kasvoi merkittävästi yhteiskunnallisten muutosten seurauksena 1990-luvulta alkaen. Nykyään imatralaisista ylioppilaista kirjoittaa pitkän venäjän 5–10 oppilasta vuosittain. Se on koko maan mittakaavassa suhteellisen suuri luku, sillä vuosittaisesta 60 000 ylioppilaasta pitkän venäjän on kirjoittanut viime vuosina vain noin 160 opiskelijaa. Vuodesta 2003 lähtien venäjää opiskelevien määrä on Imatralla alkanut hiljalleen kasvaa. Vuonna 2006 venäjän kielen opinnot aloitti viidennellä luokalla 23 opiskelijaa, joka oli hieman edellisvuosia suurempi luku. Tästä on suurimmalta osin kiittäminen Itä-Suomen koulua.

57

I t ä -S uomen kou l ua synny t t ämässä Suomen opetushallinto halusi parantaa suomalaisten Venäjä-osaamista ja kehitti 1990-luvulla idean Itä-Suomen suomalais-venäläisestä koulusta. Itä-Suomen koulu aloitti toimintansa Joensuussa, Imatralla ja Lappeenrannassa vuonna 1997. Alun perin oli ollut tarkoitus, että Svetogorskin puolella voisi toimia vastaavanlainen suomenkielinen koulu, jolloin muodostuisi kaksikielinen koulu Tornion ja Haapa-rannan suomalais-ruotsalaisen koulun tapaan. Venäläinen koulujärjestelmä ei kuitenkaan antanut mahdollisuutta venäläis-suomalaisen koulun perustamiseen, eikä tavoite Svetogorskissa toteutunut.

Erikoiseksi Itä-Suomen koulun tekee se, että se on ainoa pääkaupunkiseu-dun ulkopuolella toimiva kielikoulu. Kieli- ja kulttuuritaidon lisäksi koulun ta-voitteena on valmentaa lapsia yrittäjyyteen. Alkuvuosina koulussa annettiin ope-tusta peruskoulun 5–9-luokilla, mutta opetusta laajennettiin pian liittämällä kou-luun lukio vuonna 2002. Venäjä-osaamisen vahvistamisen ohella Itä-Suomen koulu näkee erityistehtäväkseen sijaintipaikkakuntiensa kasvumahdollisuuksien tukemisen vastaamalla lisääntyneeseen venäjänkielisen maahanmuuton tarpeisiin. Koulun aloituspaikoissa onkin 1/3 kiintiö venäläislapsille. Monet Itä-Suomen koulun Imatran toimipisteen oppilaista ovat Svetogorskista kotoisin.

Vuoteen 1999 asti Itä-Suomen koulu toimi Imatralla Teppanalan koulun ti-loissa, joista se sittemmin siirtyi Kosken koululle. Kosken koululla oli jo aiempaa yhteistyötä Svetogorskin koulun kanssa, ja se sulautettiin nyt osaksi Itä-Suomen koulun toimintaa. Nykyisin Itä-Suomen koulun lukiolaiset ja Svetogorskin koulu N:o 1:n 10- ja 11-luokkalaiset opiskelevat muun muassa yhteisellä ympäristön ja ekologian kurssilla vuorovuosittain Svetogorskissa ja Imatralla. Kou l uy h t e i s t y ö es imerk k i n ä mui l l e Opettaja- ja oppilasvaihdosta on tullut paljon hyvää palautetta ja käytäntöjä kehi-tetään edelleen paremmiksi. Kouluyhteistyö on ollut kulttuuripainotteista, kun taas esimerkiksi liikunnan opetuksesta yhteistyö on puuttunut. Tätä aukkoa paik-kaamaan kaupungit järjestivät vuonna 2007 yhteiset koulujenväliset kilpailut viestihiihdossa ja yleisurheilussa. Opettajavaihdon konkarien mielestä opiskelija- ja oppilasvaihtoa voisi muuttaa enemmän projektiluontoiseksi ja tapahtumia yh-tenäisimmiksi, jotta ne lähentäisivät kaupunkien nuoria paremmin toisiinsa. Myös suomen ja venäjän kielen opettaminen tiiviimpinä jaksoina kuin kerran viikossa voisi olla hedelmällistä.

Imatran ja Svetogorskin välinen koulutusalan yhteistyö on mukana vuonna 2006 Imatran Joutsenon, Lappeenrannan ja Viipurin alueen kuntien alullepane-massa verkostoitumishankkeessa. Alueen koulujen tulevaisuuden tavoitteena on tuottaa yhteinen, kaksikielinen oppimateriaali ja velvoittaa koulut yhteistyöhön

58

perusopetuksessa, sekä aloittaa rajat ylittävä aikuis- ja täydennyskoulutus ja verk-ko-opiskelu. Tässä hankkeessa Imatran ja Svetogorskin välinen opettaja- ja oppi-lasvaihto on ollut lähialueyhteistyöstä malliesimerkki, jota on tarkoitus levittää myös muille Suomen ja Venäjän yhteistyöalueille.

59

60

61

7 KOHTAAMISIA KULTTUURIRAJALLA Milla Hannula Imatran ja Svetogorskin kulttuurialan yhteistyö käynnistyi kaupunkien kulttuuri-toimien ja johdon aloitteesta. Imatran kaupungilta liikkeellepanevia voimia olivat kulttuuritoimenjohtaja Pentti Rossi, museomestari Juhani Pulkkinen ja kaupun-ginjohtaja Kalervo Aattela, jotka tutustuivat Svetogorskiin jo 1980-luvun lopussa. Svetogorskista organisaattoreina toimivat puolestaan musiikkikoulun rehtori Vasili Koronik ja kansainvälisten suhteiden hoitaja Valeri Bogdanov. Aluksi yh-teistyötä kehittyi varsin luonnollisesti niille aloille, joilla kielimuuri ei ratkaisevasti vaikeuttanut yhteistä toimintaa. Kulttuurivaihto toteutui yhteisten konserttien ja illanviettojen muodossa. Alun pienimuotoisista tapahtumista kasvoi ja kehittyi myöhemmin Vuoksi-gaala, joka on kahdesti vuodessa järjestettävä kaupunkien yhteinen kulttuuritapahtuma. Kaks i ku l t t uu r i k en t t ä ä Sekä Imatralla että Svetogorskissa kulttuurielämää ohjaavat kaupunkien kulttuu-ritoimet, ja yhteistyö onkin ollut pitkälti kaupunkien hallintojen ohjaamaa ja ra-hoittamaa. Järjestötason kontaktien solmimista ja yhteistyötä on hankaloittanut se, että Svetogorskista puuttuvat Suomelle tyypilliset kolmannen sektorin kulttuuri-organisaatiot.

Imatran kaupungin kulttuurielämän sydän on Kulttuurikeskus, jossa toi-mivat taidemuseo, kulttuurihistoriallinen museo, pääkirjasto sekä Imatran seudun musiikki-instituutti. Karjalainen kotitalo, Teollisuustyöväen museo, Teatteri Imat-ra ja Imatran konserttihovi täydentävät kaupungin kulttuuritarjontaa. Taideope-tuksesta Imatralla vastaa Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun Imatran kuvatai-deyksikkö, ja Imatran työväenopistossa saa opetusta muun muassa tanssissa, kuvataiteessa ja käsitöissä. Oman lisänsä imatralaiseen kulttuurityöhön tuovat useimmiten vapaaehtoisvoimin toimivat järjestöt.

Svetogorskin kaupunkipäivän juhlintaa vuonna 2007. Kuva Virpi Kaisto.

62

Svetogorskissa kulttuuria luodaan kaupungin Kulttuuritalolla, Lasten ja nuorten taidekeskuksessa, elokuvateatteri Zarjan Nuorten keskuksessa, sekä Tai-de- ja musiikkikoulussa. Svetogorskilaisten rakkaimpiin kulttuuriharrastuksiin kuuluvat laulu, tanssi (moderni ja baletti), teatteri, runous sekä sirkustaide. Lisäk-si Svetogorskissa toimii kirjasto, ja erillinen lasten kirjasto, jossa lapsille järjeste-tään satutunteja ja muun muassa venäläiseen kirjallisuuteen liittyviä teematunteja. Neuvostoaikana myös Svetogorskin paperikombinaatti järjesti kulttuuritoimintaa tehtaan työntekijöille, mutta uudet ulkomaalaisomistajat eivät ole jatkaneet tätä perinnettä. Ta i deop i n er i l äh t ee t Kuvataideosaaminen on sekä Imatralla että Svetogorskissa korkeatasoista, ja alas-ta onkin muotoutunut yksi kaupunkien välisen kulttuuriyhteistyön edelläkävijöis-tä. Venäläistaitelijoiden näyttelyitä on usein esillä Imatran kulttuurikeskuksen näyttelytiloissa ja suomalaista taidetta vastaavasti Svetogorskin kulttuuritalolla. Yhdessä Imatran kuvataideyksiköstä valmistuneet taitelijat sekä venäläisvieraat ovat esittäytyneet muun muassa Joutsenon Rauhassa pidetyissä Pax-näyttelyissä.

Kuvataiteen erityisalat ja -osaaminen poikkeavat Imatralla ja Svetogorskis-sa hieman toisistaan, johon syynä on sekä Suomen ja Venäjän erilaisten kuvatai-teen perinteiden että alan uusien virtausten hyödyntämiseen. Imatralla Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun kuvataiteen yksikön opetusohjelman tavoite on oman ajan kulttuurin tulkitseminen, ja opinnoissa painotetaan taidegrafiikkaa, ympäristötaidetta ja multimediaa. Venäjällä näitä taidemuotoja pidetään kohtalai-sen tuntemattomina ja jopa kokeellisina taiteen ilmaisumuotoina, ja Svetogorskis-sa osaaminen onkin painottunut perinteisen akvarellimaalauksen saralla. Toinen selvä venäläisen ja suomalaisen taidekasvatuksen ja taiteen tekemisen ero liittyy individualismiin ja kollektiiviseen ajattelutapaan; siinä missä svetogorskilainen koulutus on opettajalta oppilaalle periytyvää käsityöläisyyttä ja tekniikan ja histo-rian opetusta, korostaa imatralainen taide omaa persoonallista intuitiota ja yksilöl-lisen luomistavan etsimistä.

Svetogorskissa opiskellaankin enemmän oman, klassisen kulttuuriperinnön pohjalta ja imatralainen taide näyttäytyy usein venäläiselle länsimaisena rock- ja popkulttuurina. Venäjällä jo alemman asteen kuvataidekoulutus on työmäärältään vaativa, sillä lapset opiskelevat joka päivä koulun jälkeen kolme tuntia piirustusta, maalausta, asetelmia, veistotaidetta, sekä kansan ja kulttuurin historiaa. Sveto-gorskin kuvataidekoulu kouluttaa 8–20-vuotiaita opiskelijoita, ja koulun jälkeen nuoret voivat jatkaa taiteen tekemistä Svetogorskin ulkopuolella toimivissa keski- ja ylemmän asteen opistoissa ja taidelaitoksissa. Vapaammin kuvataidetta voi harrastaa Lasten ja nuorten taidekeskuksessa, jonka tarjoama opetus ei tähtää ammattiin.

63

Eroavaisuudet Imatran ja Svetogorskin välillä on osattu kääntää molempi-en kaupunkien eduksi ja ne ovat myös synnyttäneet työnjaon kuvataideyhteistyö-hön. Imatralta on annettu Svetogorskiin grafiikan opetusta ja Svetogorskista Imat-ralle akvarelliopetusta jo vuodesta 1994 alkaen. Tuolloin imatralaiset opiskelijat perehdyttivät työharjoittelunaan svetogorskilaisnuoria grafiikan maailmaan, ja siitä lähtien on myös Svetogorskin taidekoulun rehtori opettanut maalausta, sekä venäjän kieltä ja kulttuuria imatralaisopiskelijoille. Kar j a l a n kunna i l l a t ans s i i j a so i Venäläinen ja suomalainen musiikkikoulutus on samankaltaisempaa kuin taide-opetus, vaikkakin venäläistä musiikinopetusta pidetään kuriltaan suomalaista tiukempana. Imatran ja Svetogorskin välinen yhteistyö musiikin saralla sai alkun-sa 1990-luvun alussa. Musiikkikoulujen välinen toiminta on ollut aktiivista ja sille on annettu suuntaviivoja vuosittaisella yhteistyösopimuksella. Molempien kau-punkien musiikkipedagogit ovat yhtä mieltä siitä, että intohimoinen musiikin opiskelu tuo nuoren elämään merkityksiä ja estää turhautumista ja syrjäytymistä. Yhteistyön hedelmiä ovat olleet yhteinen orkesteri, joulukonsertit, Vuoksi-gaalan esiintymiset sekä lukuiset muut esitykset, joiden myötä lapset ovat tottuneet kan-sainväliseen vuorovaikutukseen.

Yhteistyössä aktiivista Svetogorskin musiikkikoulua johtaa säveltäjä ja harmonikkataiteilija Vasili Koronik. Koulussa opiskelee tällä hetkellä yli 600 oppi-lasta, joista nuorimmat ovat 3–4-vuotiaita. Suomalaisille tuttujen instrumenttien lisäksi koulussa voi opiskella soittamaan muun muassa dombraa, joka on mui-naisvenäläinen kolme- tai neljäkielinen luuttusoitin. Imatralaispartnerin, Imatran seudun musiikki-instituutin soittotunneilla opetusta saa nelisen sataa oppilasta, joista esikoulu-ikäisiä musiikkikerholaisia on noin viisikymmentä. Opetukseen kuuluu soiton- ja laulunopetusta, josta tosin laulun opetusta annetaan hieman vanhemmille oppilaille.

Musiikkikoulujen perinteisen yhteistyön lisäksi svetogorskilaisia käy Imat-ralla kansanmusiikkikursseilla, joihin heille varataan varta vasten paikkoja vuosit-tain. Myös koulujen ja lukioiden väliseen yhteistyöhön liittyy paljon musiikillista ohjelmaa. Naapurikaupunkien kuorot ovat hakeneet yhteistä säveltä, ja esimer-kiksi Svetogorskin naiskuoro ja imatralainen mieskuoro Vuoksen Mieslaulajat ovat esiintyneet yhdessä. Vuoksen Mieslaulajille yhteistyö on jättänyt mieliin mukavia ja hauskojakin muistoja, kun yleisö on Svetogorskissa laulanut kuoron mukana.

Musiikin ja kuvataiteen lisäksi myös tanssiminen sujuu yhdessä ilman yh-teistä kieltä. Svetogorskilaiset ja imatralaiset tanssijat ovat esiintyneet lukuisina vuosina Vuoksi-gaalassa, ja ovat tätä kautta tutustuneet toisiinsa. Yhteistyössä ja esiintymislavalla ahkerimpia ovat olleet Svetogorskin koulujen tanssikerhot ja

64

tanssiurheiluseura Imatran Impetus, tanssistudio Jami sekä Imatran työväenopis-ton tanssiryhmät. Yhteisiä tanssinumeroita tai -näytöksiä ei ole kuitenkaan vielä järjestetty, vaikka tanssinkin saralla on ollut jonkun verran oppilas- ja opettajavie-railuja. Tanssiopetusta Svetogorskissa saa koulun yhteydessä toimivissa tanssi-kerhoissa, joissa harrastus on keskittynyt venäläisiin tansseihin, balettiin ja show-tanssiin. Imatralla tanssia voi harrastaa taiteen perusopetuksen mukaisesti klassi-sen baletin tai nykytanssin alalla, ja harrastus- tai kilpailumielessä lähes missä tahansa muussa tanssimuodossa. YHTEISTÄ JOULUA

Laura Timonen Venäläinen pakkasukko (Ded Moroz) ja suomalainen joulupukki tapaavat perinteises-ti joulun aikaan Imatran ja Svetogorskin rajalla. Raja-alueelle tapahtumaa seuraamaan saapuu erityisesti innokkaita lapsia molem-mista kaupungeista. Joulu-ukkojen tapaami-nen on myös kiinnostanut kummankin maan mediaa aina tv:tä myöten.

Joulun aikana juhlitaan muutenkin yhdes-sä. Imatralla järjestetään vuosittain venäläi-nen joulutapahtuma vanhana venäläisenä

joulupäivänä 7. tammikuuta. Vuodesta 2002 lähtien järjestetyn tapahtuman ohjelmaan kuuluu sekä imatralaisten että svetogorski-laisten lasten esityksiä, sekä joulupukin ja pakkasukon vierailu. Uuden vuoden ja venäläisen joulupäivän läheisyydessä Imatra vilkastuu myös venäläisten matkailijoiden ansiosta. Joinakin vuosina imatralaiset liikkeet ovat saaneet erityisluvan pitää oven-sa auki, vaikka muualla maassa kaupat olisivatkin kiinni.

Juh l aa r a j an p i nnassa Imatran ja Svetogorskin musiikki- ja tanssitaiteeseen pääsee tutustumaan kahdesti vuodessa kaupunkien yhteisessä kulttuurijuhlassa, Vuoksi-gaalassa, jota vietetään keväisin Imatralla ja joulukuussa Svetogorskissa. Alkuvuosina 1990-luvulla Vuok-si-gaalaan osallistui Imatran ja Svetogorskin lisäksi myös Käkisalmen kaupunki, ja aika ajoin vieraita on saapunut Viipurista, Antreasta ja Kamennogorskista. Sveto-gorskissa Vuoksi-gaala on valtava tapahtuma, jossa esitysten lomassa palkitaan vuoden aikana ansioituneita kaupunkilaisia. Svetogorskilaisten esiintymisinnosta kertoo se, että esimerkiksi vuoden 1999 Vuoksi-gaalassa svetogorskilaiset esiintyi-vät neljän tunnin ajan, jonka jälkeen jatkoivat imatralaiset vieraat suomalaiseen tapaan lyhyesti ja ytimekkäästi.

65

Vuoksi-gaalan lisäksi kaupunkinaapurit juhlivat yhdessä kaupunkien juh-lapäivinä – toukokuussa Imatra-päivänä ja loppukesästä Svetogorskin kaupunki-päivänä. Kaupunkien keskustoissa järjestettäviin ilmaisiin juhliin voi osallistua jokainen halukas kaupunkilainen. Naapurikaupungin viralliset edustajat käyvät vastavuoroisesti vierailemassa toistensa juhlissa. Vuonna 2005 Imatralla esittäytyi kulttuurintekijöiden lisäksi erilaisia svetogorskilaisia yrityksiä, kuten leipomoita, kahviloita, pankkeja ja vaatevalmistajia. Vuonna 2006 Svetogorskissa paikallisten nuorten esittämä musiikki loi iloista karnevaalitunnelmaa, jolle tarjosi vastapainoa imatralaisnuorten goottihenkinen Illuusio-yhtye. Tapahtumat tarjoavatkin mah-dollisuuden päästä tutustumaan naapurimaan kulloinkin pinnalla oleviin kulttuu-risuuntauksiin.

66

67

8 YHTEISTÄ POTKUA ETSIMÄSSÄ Milla Hannula Imatralaiset ja svetogorskilaiset ovat harrastaneet yhdessä liikuntaa rakennusyh-tymä Finnstroin ajoista, 1970- ja 1980-luvuilta saakka, jolloin työmaan ihmiset kokoontuivat pari kertaa vuodessa yhteisiin jalkapallo-, käsipallo- ja pöytätennis-turnajaisiin. Finnstroi osallistui Svetogorskin urheilupaikkojen kehittämiseen, sillä se rakensi kaupunkiin uimahallin ja keskisuuren hyppyrimäen vanhan tilalle. Mäki valmistui vuonna 1982, jolloin vietiin läpi myös avajaiskisa. Svetogorskissa palotarkastuksella ollut imatralainen Timo Forsman pääsi hyppäämään kisojen avaushypyn. Ka i kk i a l k o i motoc ros s i s t a j a h i i h dos t a Varsinaisesti yhteistyö urheilun saralla sai alkunsa vuonna 1980, kun Imatran kaupungin liikuntatoimi solmi kontaktit Svetogorskin kulttuuritalon urheiluosas-toon. Svetogorskissa toimi tuolloin talvilajeihin, erityisesti hiihtoon ja mäkihyp-pyyn erikoistunut neuvostoliittolainen urheilukoulu. Juuri valmistunut Sveto-gorskin hyppyrimäki houkutteli myös imatralaisia mäkihyppääjiä naapurikau-punkiin harjoituksiin, sillä kotikaupungin hyppyrimäki oli kooltaan pienempi.

Ensimmäisen yhteisen tapahtuman Svetogorskin urheilukoulun johtaja Mi-hail Vyrodov ja Imatran liikuntatoimenjohtaja Raimo Timonen järjestivät moto-crossin merkeissä. Tämän jälkeen imatralaisia motocross-ajajia kävi Svetogorskin naapurissa Lesogorskissa kilpailemassa parina vuotena peräkkäin. Muutoin yh-teinen toiminta keskittyi lähinnä hiihtoon. Imatra antoi muun muassa teknistä apua hiihtoratojen teossa ja sähköisessä ajanotossa Svetogorskissa järjestetyissä alle 16-vuotiaiden Neuvostoliiton mestaruuskisoissa vuosina 1984–1985.

Neuvostoliiton romahtaminen vuonna 1991 lamautti Svetogorskin urhei-luelämän. Ennen lamaa päätoimisesti työskennelleet urheiluvalmentajat jäivät työttömiksi ja urheilukoulun tiloihin tuli disko. Talouslaman kourissa ilkivalta ja

Imatralaiset ja svetogorskilaiset futisjunnut ottamassa toisistaan mittaa vuonna 2006. Kuva Milla Hannula.

68

rikollisuus kukoistivat, ja esimerkiksi hiihtoladuilta katosivat valot. Urheilu oli ollut neuvostovuosina vahvasti rahallisesti tuettua ja romahtaminen aiheutti ta-loudellisen kriisin, jonka myötä urheilijat joutuivat etsimään rahoitusta länsimais-ta. Myös valmentajat joutuivat joko jättämään työnsä tai tekemään kahta työtä, sillä valmentaminen ei enää elättänyt. Svetogorskin urheiluelämä organisoitiin uuden järjestelmän ehdoilla ja neuvostourheilukoulun korvasi kaupunginhallin-non organisoima urheilukeskus. Myös yhteistyö Imatran kanssa typistyi virka-miestason suunnitteluksi, sillä rajanylitys oli 1990-luvun alkupuolella muille kuin virkamiesviisumilla matkustaville vaikeaa tai mahdotonta. Kannaks en po i k i a kamppa i l emassa j a pa l l o i l emassa Ongelmista huolimatta yhteistyötä tehtiin. Lentopalloseura Imatran Artami jatkoi Finnstroin rakennusmiesten 1980-luvulla aloittamaa kaupunkien välistä lentopal-loperinnettä 1990-luvun alussa. Imatran Artami ja Svetogorsk solmivat yhteydet tavattuaan Viipurissa turnauksessa, ja harjoitteluturnausten jälkeen imatralaiset ja svetogorskilaiset – lähinnä Svetogorskin paperitehtaan työntekijät – alkoivat pela-ta otteluita kilpailumielellä neljästä viiteen kertaa vuodessa. Yhteensä mukana on ollut 20 miestä. ”Hyvin ollaan yhdessä viihdytty, vaikkei syvempiä ystävyyssuhteita olekaan solmittu”, toteaa Artamin lentopalloseuran Seppo Huhtiranta. Myös Arta-min nuoremmat pojat ovat käyneet pelaamassa Svetogorskissa muutaman kerran. Artamin seniorimiehet ovat lentopalloilleet svetogorskilaisten lisäksi yhdessä pietarilaisten ja viipurilaisten joukkueiden kanssa.

Vuonna 1994 Svetogorskissa aloitti valmennustyötään yksi kaupunkien vä-lisen valmentajavaihdon aktiivisimmista henkilöistä, imatralaisen karateseuran Kusanku Ry:n Anne Kettunen. Svetogorskissa itämaisilla taistelulajeilla on vahvat perinteet ja huippu-osaajia, joihin lukeutuu karatea ja aikidoa valmentava, MM-tasolla otellut Viktor Peskov. Anne Kettunen piti harjoituksia Svetogorskissa kaksi kertaa viikossa aina vuoteen 1997 saakka.

Urheiluyhteistyö sai lisäpuhtia keväällä 2006, jolloin 1994-syntyneet jalka-pallojuniorit pelasivat ensimmäisen tutustumisottelunsa Svetogorskin stadionilla. Ottelu järjestettiin Svetogorskin kaupunkipäivänä, ja siinä pelasivat vastakkain Imatran Palloseura ja Svetogorskin urheilukeskuksen jalkapallojoukkue.

Suuri osa Imatralta saapuneista pojista ja valmentajista oli ensimmäistä ker-taa Svetogorskissa, joten lapset saivat kokea täysin uuden maailman rajamuodolli-suuksista pelitottumuksiin. Kilpaileminen naapurimaalaisten kanssa oli erilaista kuin se, mihin pojat olivat Suomessa tottuneet. Pelikentän ruoho oli hieman pi-dempää kuin Imatralla, paitsioita ei vihelletty ja vastapuoli potki "pitkiä" toisin kuin oli totuttu. Imatralaispojat eivät myöskään olleet aiemmin pelanneet satapäi-selle katsojajoukolle. Joukkueissakin oli eroja: svetogorskilaisilla oli vahvempia yksilöitä, kun taas imatralaiset pelasivat enemmän joukkueena yhteen. Peli päättyi

69

svetogorskilaisten voittoon 2–1. Valmentajat ja kaupunkien johto toivoivat, että pelin rohkaisemina Imatran ja Svetogorskin urheilevat nuoret ryhtyisivät useam-min hyödyntämään kilpakumppania, jonka luokse pääsee puolessa tunnissa. URA VAIHTUI SVETOGORSKISTA IMATRALLE

Milla Hannula Svetogorskilaisen urheilukoulun kasvatti Valeri Rodohlebov nousi Imatralle muutettu-aan kaupungin hiihtourheilun näyttäväksi nimeksi. Rodohlebov ehti edustaa entistä isänmaataan Neuvostoliittoa kahdesti nuor-ten MM-hiihdoissa ja saavutti vuosina 1990 ja 1991 kaksi nuorten MM-viestihopeaa ja yhden henkilökohtaisen pronssin. Ura otti kuitenkin uuden suunnan, kun Valeri tapasi vuonna 1994 imatralaisen Raimo Timosen ja siirtyi hänen avustamanaan Imatran Urheili-joihin. Sittemmin Kuusamon Erä-Veikkojen riveihin vaihtanut Rodohlebov on tuttu näky Suomen kansallisten hiihtojen tulosluettelo-jen kärjestä, ja hänen paras saavutuksensa on tähän mennessä ollut 15 kilometrin SM-hopea vuodelta 2002. Mies ei tosin saanut

hiihdostaan palkaksi mitalia, koska Hiihtolii-ton säännöt edellyttävät mitalimiehiltä Suomen kansalaisuutta. Viestihiihdossa sääntö ei ole yhtä tiukka, joten Rodohlebov juhli viestikultaa jo vuonna 2003, ja uudel-leen vuonna 2004, jolloin hänelle myönnet-tiin myös Suomen kansalaisuus. Suomea Valeri pääsi edustamaan ensimmäisen kerran Obersdorfin MM-kilpailuissa vuonna 2005.

Valeri Rodohlebov on onnistunut käyttä-mään kaupunkien läheisyyttä hyväkseen ja toteuttamaan unelmansa ammattilaisurheilu-urasta. Myös Rodohlebovin vaimo ja lapset ovat sittemmin muuttaneet Imatralle ja koko perhe on paneutunut uuden kotimaansa kielen opiskeluun.

Kunt ourhe i l u a j a hyö t y l i i kun t aa Suomalaisilla ja venäläisillä on erilainen tapa harrastaa liikuntaa. Nyky-Venäjän liikuntakulttuurin juuret ovat sotilaskoulutuksessa, jota alettiin kehittää Neuvos-toliitossa koko maan kattavissa urheilukouluissa 1920-luvulla. Tuolloin suurin huomio keskittyi ammattilaisurheiluun ja venäläisessä urheilussa korostuukin perinteisesti kilpaileminen. Vapaa-ajan liikkumistaan venäläiset eivät erottele muusta elämästä samalla tapaa kuin suomalaiset. Myös katukuvassa kulttuurierot näkyvät: lenkkeilijöitä tai muita kuntoliikkujia ei Svetogorskissa usein näy. Monen kaupunkilaisen kunnosta pitävät huolen puutarhapalstoilla uurastaminen ja muu hyötyliikunta.

70

Uudet lajit ovat kuitenkin jossain määrin juurtumassa kaupunkiin, sillä ke-säiltaisin Svetogorskin kaduilla näkee nuoria rullaluistelijoita. Rullaluistelu- ja pyöräilyharrastusta vaikeuttavat Svetogorskista puuttuvat pyörä- ja kävelytiet, mutta laitteiden hankkimista helpottaa kaupunkiin vastikään ilmestynyt polku-pyöräkauppa. Moni svetogorskilainen ostaa kuitenkin edelleen urheiluvälineitä Imatralta, jonka kaupoissa on ainakin vielä laajempi valikoima. Kysyntä Sveto-gorskissa on kasvamassa, sillä kohoava elintaso tulee tulevaisuudessa lisäämään varsinkin nuorison vapaa-ajan harrastuksiin käyttämää rahaa.

Aikuisten svetogorskilaisten keskuudessa suosituin urheilulaji on tällä het-kellä minijalkapallo, kun taas lapset suosivat perinteistä jalkapalloa ja judoa. Ur-heilua voi Svetogorskissa harrastaa aivan kaupungin keskustassa sijaitsevassa urheilukeskuksessa, johon kuuluvat urheiluhalli, uimahalli, kulttuuritalo, hyppy-rimäki ja urheilustadion. Vuonna 2006 keskuksessa työskenteli päävalmentajan lisäksi kymmenen palkattua kunnallista valmentajaa, joiden lajeina olivat jalkapal-lo, tennis, mäkihyppy, lentopallo, venäläinen shakki, judo, nyrkkeily ja uinti.

Imatran tasokkaammat liikuntapaikat houkuttelevat puoleensa myös sve-togorskilaisia. Urheilun harrastamiseen imatralaisilla on käytössään muun muassa uimahalli, jäähalli, retkeily- ja hiihtoreittejä sekä useita urheilukenttiä. Toisin kuin Venäjällä, perustuu urheiluseuraverkosto Suomessa vapaaehtoiseen työvoimaan, ja Imatralla toimi 2000-luvun alussa noin 60 urheiluseuraa. Imatralaisten keskuu-dessa suosituimpia kuntourheilulajeja ovat tänä päivänä kävely, hiihto, jump-paaminen ja uiminen. Nai s t en Vuok s i – j a mui denk i n Urheilukilpailuiden lisäksi imatralaiset ja svetogorskilaiset voivat nauttia toistensa liikuntatapahtumista. Molemmissa kaupungeissa naisten keskuudessa suosituksi on muodostunut juoksutapahtuma Naisten Vuoksi, joka järjestettiin Imatralla ensimmäistä kertaa jo vuonna 1987. Tapahtuma on saanut pienen mutta vankan kannatuksen Svetogorskissa. Vuonna 2006 Naisten Vuokseen saapui 30 sveto-gorskilaisnaista; jotkut heistä jo kymmenettä kertaa peräkkäin. Osa naisista saapui Imatralle polkupyörillä ja osa autolla. Svetogorskin paperitehdas oli tukenut ta-pahtumaan osallistuneita työntekijöitään maksamalla matkasta aiheutuneet kulut.

Naisten Vuoksi -tapahtuman kautta svetogorskilaiset naiset ovat löytäneet Vuoksen Soutajien soutuspinningin. Muukin urheiluelämä on herättänyt kiinnos-tusta svetogorskilaisissa, ja kaupungista saapui osanottajia muun muassa 7–14-vuotiaiden Nuori-Suomi -urheiluleirille vuosina 1998–1999. Osa svetogorskilaisis-ta on innostunut myös eksoottisimmista tapahtumista kuten Hyrynsalmella järjes-tettävästä suojalkapallosta. International Paper -paperikombinaatti on muodosta-nut suojalkapallokisoihin oman joukkueensa.

71

Imatran ja Svetogorskin hallinnot ovat yrittäneet innostaa kaupunkilaisia ylittämään rajaa muullakin tavoin kuin autolla. Imatran kaupunki on järjestänyt 2000-luvun alusta asti pari kertaa vuodessa rajanylitystapahtumia, joissa pääsee kävellen, sauvakävellen, rullaluistellen, hölkäten tai pyöräilemällä vierailemaan Svetogorskissa. Vastaavia tapahtumia on järjestetty myös Imatralle svetogorski-laisten omasta toivomuksesta.

72

73

I I I Y H T E I S T Ä H Y V Ä Ä

74

75

9 HYVINVOINTIA JA TERVEYTTÄ Maija Hämäläinen-Abdessamad Imatran ja Svetogorskin välinen sosiaali- ja terveysalan yhteistyö on painottunut aina viime vuosiin saakka Venäjälle suuntautuvaan asiantuntija- ja tarvikeapuun. Yhteistyö sai alkusykäyksensä kaupunkien välisestä elintasokuilusta, jota 1990-luvun epävakaa tilanne Venäjällä syvensi. Toisaalta imatralaiset yksityishenkilöt ja järjestöt huomasivat avun tarpeen ja toisaalta svetogorskilaiset olivat aktiivisesti yhteydessä Imatran kaupunkiin ja järjestöihin yhteistyön synnyttämiseksi. Toi-minta on pitkään ollut melko yksisuuntaista suomalaisten toimiessa avun sekä tietotaidon antajina ja svetogorskilaisten niiden vastaanottajina. Vähitellen ollaan kuitenkin siirtymässä monitahoisempaan ja vastavuoroisempaan yhteistyöhön. Verk os t o t puu t t e i den pa i kkaa j i n a Neuvostoliitossa sosiaali- ja terveysalan kansainvälinen, länteen suuntautuva yhteistyö oli vähäistä, eivätkä vaikutteet juurikaan virranneet rajojen yli kum-paankaan suuntaan. Neuvostoaikana valtio kykeni pääosin tarjoamaan väestölle heidän tarvitsemansa sosiaali- ja terveyspalvelut, mutta neuvostoyhteiskunnan hajottua osa valtiollisista palveluista heikkeni ja monet jopa lakkasivat toimimas-ta. Ihmiset paikkasivat valtiollisen järjestelmän puutteita turvautumalla yksityi-siin, henkilökohtaisiin verkostoihin, kuten suvun, naapuruston, ystävien ja työyh-teisön apuun. Erityisesti suvun ja perheen merkitys hoivan ja turvan antajina korostui ja useamman sukupolven perheet jäivät Suomessa tyypillistä ydinperhet-tä tavallisemmiksi.

Paikallisten verkostojen ohella myös suomalaisiin solmittujen suhteiden merkitys voimistui – niin yksityisellä kuin julkisellakin tasolla. Epävirallisen kau-pan ja tavaravaihdon ohella suomalaisten kävijöiden antaman pyyteettömän avun määrä kasvoi. Suomalaisten luottamus Venäjän viranomaisia ja valtiollisia raken-teita kohtaan horjui, joten monet halusivat antaa apunsa suoraan sen tarvitsijoille; tavallisille vähävaraisille paikallisille. Jo 1990-luvun alusta alkaen yksittäiset kävijät

Vuoksen laineita Imatralla. Kuva Suvi Niinisalo.

76

veivät mukanaan käytettyjä vaatteita ja tavaraa Imatralta Svetogorskiin. Viemi-sensä suomalaiset jakoivat omissa verkostoissaan tai lahjoittivat puutteellisesti resursoiduille laitoksille, kuten lastenkodeille. Yhte i s t yön i l o a Imatran ja Svetogorskin kaupunkien välinen yhteistyö on ollut aktiivisempaa sosiaali- kuin terveysalalla. Molemmissa maissa kunnalliset ja valtiolliset palvelut kattavat laajan kentän terveyden- ja sairaanhoidosta sosiaalipalveluiden eri muo-toihin, mutta rakenteissa on eroavaisuuksia ja ne ovat heijastuneet yhteistyöhön. Siinä missä Suomessa sosiaalipalveluihin kuuluvat niin toimeentulotuki, lasten-suojelu, maahanmuuttajatyö kuin vammaispalvelutkin, ovat Venäjän lain mukaan esimerkiksi kouluikäisten lasten asiat koulutoimen vastuulla. Sosiaalitoimi tosin tekee läheistä yhteistyötä koulutoimen kanssa. Sosiaalipalveluja tuottavat mo-lemmissa kaupungeissa lisäksi järjestöt, seurakunnat ja yksityisyrittäjät. Sveto-gorskissa yksityisyrittäjyys on kuitenkin sosiaali- ja terveysalalla vähäistä Imat-raan verrattuna, vaikka kaupungissa on joidenkin yksityislääkäreiden vastaanot-toja. Sen sijaan riippumattomia kansalaisjärjestöjä ei Svetogorskissa juurikaan ole.

Svetogorskin kaupunki otti 1990-luvun puolivälissä aktiivisen roolin sosi-aalialan yhteyksien luomisessa Imatralle. Alkusysäyksenä toimi erityinen tarve parantaa kehitysvammaisten lasten oloja kaupungissa. Asia lähti etenemään, kun Svetogorskin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Gennady Glasov esitti touko-kuussa 1994 Imatran kaupunginjohtaja Kalervo Aattelalle toiveen siitä, että sveto-gorskilaisten lasten invalidiryhmä voisi vanhempineen vierailla Imatran kylpyläs-sä. Samalla ryhmä toivoi voivansa tavata Imatralla oman alansa organisaatioiden tai erityispalveluiden edustajia. Asiasta pidetyn neuvottelun tuloksena svetogors-kilaisten vammaislasten ryhmä ohjaajineen saapui kylpylään virkistyslomalle joulukuussa 1994. Lapset kävivät lääkärintarkastuksessa ja saivat kuntoutusohjei-ta, sekä pyörätuoleja mukaansa kotiin.

Aktiivisen vammaishuollon kehittämispyrkimyksen taustalla vaikutti myös Venäjän presidentin ohjelma invalidilasten hoidon järjestämisestä, joka velvoitti Svetogorskin viranomaisia panostamaan vammaisten lasten hoitoon. Ohjelman siivittämänä ryhmä sosiaalialan asiantuntijoita ja vapaaehtoisia pyrki vuodesta 1994 alkaen kehittämään Svetogorskiin vammaisille suunnattua kuntoutuskeskus-ta. Keskuksen kehittäminen alkoi spontaanina liikkeenä, jonka eräänä kes-kushahmona toimi myöhemmin keskuksen johtajana työskennellyt ja nykyisin Svetogorskin kaupunginjohtajana toimiva Oksana Pikuljova. Hän oli saanut vammaisen svetogorskilaislapsen äidiltä adressin, joka sisälsi lähes kolmenkym-menen vammaisen lapsen nimet sekä heidän vanhempiensa allekirjoitukset. Ad-ressin tuonut äiti oli toivonut, että lapsille organisoitaisiin hoitoa ja päivätoimin-taa, ja että heidän vanhemmilleen järjestettäisiin tukitoimintaa.

77

Pikuljova aloitti toiminnan suunnittelemisen kaupungin tuella. Kun kau-pungin alun perin tarjoamat tilat osoittautuivat sopimattomiksi, otti kuntoutus-keskuksen suunnitteluryhmä omatoimisesti vanhan päiväkodin toimitiloikseen. Näin syntyi toimintakeskus ”Radost” (”Ilo”), joka saatiin käyntiin virallisesti vuonna 1996. Keskus muuttui myöhemmin osaksi kaupunkiorganisaatiota.

Radostin toiminta-ajatus ja perustaminen olivat svetogorskilaisten oman toiminnan tulosta, mutta imatralaisia oli mukana hankkeessa alusta saakka. Sve-togorskilaiset hakivat vaikutteita ja ideoita keskukseen niin Imatralta kuin muis-takin suomalaisista ja ruotsalaisista vammaishuollon toimipisteistä. Erityisen kiinnostuneita oltiin vammaisten päivätoiminnan järjestämisestä. Svetogorskilai-set tunsivat omat olosuhteensa sekä voimavaransa ja pystyivät arvioimaan, millä tavoin hyödyntää ja soveltaa muiden maiden esimerkkejä, säilyttäen samalla ve-näläisen järjestelmän hyvät puolet. Kuitenkin, poiketen perinteisestä venäläisestä suhtautumisesta vammaisia kohtaan, toimintaa lähdettiin kehittämään kehitys-vammaisten omista lähtökohdista käsin pitäen tiukasti kiinni vammaisten itse-määräämisoikeudesta sekä mahdollisuudesta sosiaalisten suhteiden ylläpitämi-seen. Aiemmin vammaa oli pidetty leimana, eikä kehitysvammaisten henkisiin kasvumahdollisuuksiin ollut uskottu.

Suomesta Radost sai sekä asiantuntija- että tarvikeapua. Imatralaiset laati-vat muun muassa päiväkotirakennuksen kunnostussuunnitelman, jonka venäläi-set sitten toteuttivat. Keskeisiä toimijoita Radostin perustusvaiheessa olivat Kehi-tysvammaisten tukiliiton ja Kehitysvammaisten palvelusäätiön puheenjohtaja Tapio Suni sekä Suomi-Venäjä-seuran Imatran osasto. Suunnitelmat keskuksen kunnostamisesta tehtiin Sunin johdolla ja Suomi-Venäjä-seuran Imatran osasto avusti alusta lähtien materiaalisen avun keräämisessä, organisoinnissa ja toimi-tuksessa. Suomalaiset hankkivat keskuksen käyttöön muun muassa pyörätuoleja, huonekaluja, vaatteita ja opetusmateriaaleja. Muuten materiaalinen apu Radostiin tuli pääosin yksityisten henkilöiden lahjoituksina, vaikka joitakin avustuksia saa-tiin myös Etelä-Karjalan keskussairaalasta ja entisestä Rauhan sairaalasta.

Radost ja sen toiminta on sittemmin laajentunut. Keskus toimi vuosia use-ampana yksikkönä: Radost (”Ilo”) järjesti toimintaa kehitysvammaisille lapsille, Raduga (”Sateenkaari”) organisoi vuodesta 2002 alkaen päivätoimintaa aikuisille kehitysvammaisille ja vanhuksille, ja Moja Semja (”Perheeni”) koordinoi suoma-laisten lahjoittamien tavaroiden jakoa sekä järjesti ongelmanuorille suunnattua toimintaa. Lisäksi keskuksen toimintaan kuului neuvolapalveluja tarjonnut yksik-kö. Vuoden 2006 alussa nämä yksiköt organisoitiin uudelleen yhdeksi keskuksek-si, jonka myötä aiempi Radost-nimi sai väistyä. Uudistettua keskusta alettiin kut-sua nimellä Dobro Požalovat’ (”Tervetuloa”).

Radost on herättänyt kiinnostusta kotimaassaan ja kauempanakin. Keskuk-seen ja sen myöhemmin perustettuihin lisäyksiköihin on suuntautunut tasaisia vierailijavirtoja ja se on myös saanut lukuisia Leningradin alueen sosiaalialan palkintoja. Ruotsalaisen kansainvälisen kehitysyhteistyötoimisto SIDA:n asiantuntijat

78

nimesivät keskuksen vuonna 2002 Luoteis-Venäjän johtavaksi toimijaksi sosiaali-teknologian alalla.

Imatralaisten ja svetogorskilaisten työ toimintakeskuksen hyväksi vakiin-nutti sosiaalialan yhteistyötä ja yhteiskunnallisista eroista huolimatta molemmin-puolinen luottamus naapurikaupunkilaisten asiantuntemusta kohtaan vahvistui. Monet svetogorskilaiset ja imatralaiset pitävätkin Radostin avaamista ja kehittä-mistä yhteistyön onnistuneimpana saavutuksena.

Molemmat kaupungit ovat hyötyneet Radostin eteen tehdystä työstä ja pro-jektissa mukana olleita on ilahduttanut nähdä, kuinka Svetogorskissa on onnistut-tu synnyttämään toimintaa, joka on kohentanut kaupungin vammaisten olosuhtei-ta ja asemaa. Suomalaisten kannalta oli keskeistä löytää Svetogorskista työhönsä sitoutuneet ja luotettavat henkilöt. Antamisen ja saamisen vastakkainasettelu olisi ollut turhaa, eikä se kuulukaan humanitaarisen avun periaatteisiin. Monelle hen-kilökohtaiset suhteet toisen kaupungin ihmisiin ovat olleet yhteistyön parasta antia. Apu v i r t aa ede l l een Vuosien kuluessa imatralaisapua on ohjattu Dobro Požalovat’ -keskuksen lisäksi myös muihin sosiaalialan laitoksiin Svetogorskissa. Avustustoimintaa aktiivisesti harjoittava Suomi-Venäjä-seuran Imatran osasto tekee yhteistyötä Svetogorskin kaupungin hallinnon kanssa, jotta apu ohjautuisi sitä oikeasti tarvitseville. Avus-tuskohteeksi on löytynyt muun muassa Svetogorskin invalidijärjestö, joka toimii Svetogorskin kaupungin lisäksi sen lähikylissä. Järjestö ei ole kansalaisjärjestö sanan varsinaisessa mielessä, vaan se on tiiviisti sidoksissa Svetogorskin kaupun-kiin.

Svetogorskin invalidijärjestölle Imatralta tuleva materiaalinen apu, etenkin erilaiset apuvälineet kuten rollaattorit, pyörätuolit ja kävelykepit ovat tarpeen. Apuvälineitä voi jossain määrin saada myös Venäjän valtion varoista, mutta nii-den anominen on työlästä ja aikaa vievää, ja saaminen hyvin epävarmaa. Yhteis-työ invalidijärjestön kanssa onkin painottunut pitkälti perinteiseen humanitaari-seen materiaaliapuun, mutta svetogorskilaiset ja imatralaiset ovat osallistuneet myös yhdistyksen järjestämiin kulttuuri- ja urheilutapahtumiin.

Vaatteita ja tavaroita sisältävät mustat muovisäkit eivät siis ole kadonneet rajan ylittävistä suomalaisautoista. Ystävyys- ja tuttavuussuhteet svetogorskilais-ten kanssa auttavat avun kohdentamisessa ja ovat synnyttäneet vuosia toimineita avustusverkostoja. Yksityiset suomalaiset välittävät apuansa edelleen Suomi-Venäjä-seuran tai Dobro Pozhalovat’ -keskuksen kautta. Aiemmin myös SPR välitti apua Svetogorskiin, kun yksityiset suomalaiset ja venäläiset toimittivat kaupunkiin vaate- ja kenkäsäkkejä SPR:n monitoimikeskuksen Imatra-Pointin kautta, mutta toiminta on sittemmin lopetettu.

79

Avun tarve Svetogorskissa on vuosien mittaan muuttunut. Moni kaupunki-lainen hyötyy edelleen aidosti avustamisesta, mutta samalla osa apua tarvitsevista jää sen ulkopuolelle. Toisaalta Svetogorskin kaupunki ja svetogorskilaiset ovat vaurastuneet 1990-luvun lopun kriisivuosien jälkeen, eivätkä tarpeet ole pohjat-tomia. Eräs suomalainen avustusryhmä saikin pettyä, kun svetogorskilainen las-tensuojelulaitos kieltäytyi ottamasta vastaan lasten talvitakkeja – lapsilla kun oli jo takit, monilla useampi. T i edon ta r ve t t a Svetogorskin kaupunki esitti syyskuussa 1998 Venäjällä meneillään olleen talous-kriisin pahimpaan aikaan avunpyynnön Imatran kaupungille lääkkeiden ja elin-tarvikkeiden saamiseksi kaupungin eri laitoksiin, kuten sairaalaan, lastenkoteihin ja vammaishuollon toimipisteisiin. Imatran kaupunginhallitus katsoi kuitenkin, että Svetogorskin humanitaarinen avustaminen kuului ensisijaisesti Suomen val-tiolle ja avustusjärjestöille.

Vaikkei humanitaarista apua kaupunkiparin osapuolelta toiselle välitetty-kään, oli Imatralla herännyt kiinnostus saada tietoa Svetogorskin sosiaalisesta tilanteesta jo ennen Venäjän talouskriisin puhkeamista. Tämä johti vuosina 1998–1999 toteutettuun Interreg-rahoitteiseen, Imatran kaupungin tilaamaan ja Sosiaali-kehitys Oy:n tekemään perusselvitykseen Svetogorskin kaupungin sosiaali- ja terveysoloista. Selvityksessä kuvattiin Venäjän sosiaali- ja terveyspoliittista järjes-telmää, sekä Svetogorskin sosiaali- ja terveysalan tilannetta ja sen kehitystarpeita. Selvityksestä ilmeni, että kaupunkilaisten sairastuvuus oli tuolloin selvästi Lenin-gradin alueen keskiarvoja korkeampi, minkä kaupungin viranomaiset olettivat johtuvan alhaisesta elintasosta sekä ympäristön saastumisesta. Myös elinikä oli laskenut ja lasten ja nuorten sairastuvuus noussut. Katulapsia arvioitiin kaupun-gissa olevan noin 40, ja asunnottomana oli myös aikuisia. Vanhuksia koetteli puo-lestaan kotiavun riittämättömyys sekä päiväkeskusten puuttuminen. Kehitys-vammaisten tilanne oli ehtinyt kohentua Radost-keskuksen ansiosta.

Selvitystyön tekijät esittivät toimenpidesuosituksia jatkotyölle, ja niistä monet ovat sittemmin toteutuneet. Neuvolajärjestelmän kehittämisessä Sveto-gorskin kaupungin viranomaiset tekivät yhteistyötä suomalaisten kanssa. Henki-löstön täydennyskoulutuksessa ei Imatran kaupungilla ollut suosituksista huoli-matta ehdotettua koordinointiroolia. Toisaalta koordinoinnin tarpeellisuuden voi myös kyseenalaistaa, sillä moni Svetogorskin sosiaali- ja terveyspalveluissa työs-kentelevistä oli hakenut oman alansa lisä- ja täydennyskoulutusta Pietarista, jossa toimii lukuisia tasokkaita oppilaitoksia ja yliopistoja.

Vuosina 2003–2005 Imatran ja Svetogorskin kaupunkien edustajat osallis-tuivat laajempaan, lähes koko Suomen ja Venäjän raja-alueet kattaneeseen ”Huu-mereitiltä hoitoketjuun” -projektiin. Projektilla pyrittiin tehostamaan Suomen ja

80

Venäjän viranomaisten yhteistyötä, kehittämään verkostoituneita toimintamalleja ja antamaan koulutusta päihde- ja huumeongelmien torjumisessa raja-alueilla. Imatra ja Svetogorsk tavoittelivat projektilla päihdetyön suunnittelu- ja koor-dinointiyhteistyön kehittämistä sekä työntekijöiden vaihtoa kaupunkien välillä. Lisäksi koottiin tietoa Viipurin ja Svetogorskin päihdetyön organisaatioista, rahoi-tuksesta, suunnittelusta, koulutuksesta ja toteutuksesta.

Työntekijävaihtoa ei onnistuttu saamaan aikaan, mutta projektin puitteissa Pietarin valtiollinen Palvelu- ja talousakatemia laati Viipurin ja Svetogorskin kau-punkien päihdetyötä koskevan raportin. Raporttia varten haastatellut asiantuntijat kertoivat arvostavansa päihdetyön järjestelmällisyyttä. Myönteisiä muutoksia ei päihdetyössä kuitenkaan ollut tapahtunut viimeisen vuoden aikana, ja toimintaan suunnattujen varojen katsottiin olleen riittämättömiä. Suomalaisista asiantuntija-ryhmä katsoi hyötyvänsä terveiden elämäntapojen edistämisessä, yhteisten tapah-tumien rahoittamisessa, kokemusten vaihdossa sekä yhteisten tutkimus- ja ana-lysointihankkeiden toteuttamisessa. Raportin koostanut tutkijaryhmä päätyi suo-sittamaan, että Etelä-Karjalan raja-alueille perustettaisiin suomalais-venäläinen koordinointikeskus huume- ja alkoholiongelmien ennaltaehkäisemiseksi. Terv eys a l an yh t e i s t yö Useissa edellä mainituissa sosiaalialan hankkeissa olivat esillä myös terveyden-huoltoon liittyvät kysymykset. Pelkästään terveysalalla tehtävä yhteistyö Imatran ja Svetogorskin välillä on kuitenkin ollut toistaiseksi harvinaista, vaikka sen li-sääntyminen on ollut ammattilaisten toiveena. Kokemusten ja tiedon vaihtoa on jossain määrin ollut Etelä-Karjalan keskussairaalan ja Svetogorskin kaupunginsai-raalan välillä, ja suomalaisia vierailijoita on käynyt tutustumassa Svetogorskin sairaalaan. Svetogorskin kaupunginsairaala on myös osallistunut Imatran ja Sve-togorskin yhteisen suuronnettomuustilanteiden varalle laaditun suunnitelman tekoon. Käytännössä terveydenhuollon henkilökunnan varsinaiset ammatilliset yhteydet rajan yli ovat kuitenkin olleet heikot.

Tähän asti yhteistyö onkin ollut pitkälti tutkimukseen keskittyvää. Perus-tan rajan ylittäville tutkimushankkeille loi Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäris-töinstituutin vuosina 1992–1994 toteuttama IEVA-hanke, jossa tutkittiin kaupun-kien ilman hajurikkiyhdisteiden terveysvaikutuksia Imatralla, Svetogorskissa ja Varkaudessa. Tutkimus osoitti, että hajurikkiyhdisteille altistuneella Svetogorskin väestöllä esiintyi runsaammin silmä- ja päänsärkyoireita kuin vertailualue Lose-von asukkailla. Svetogorskissa oli havaittu myös enemmän päänsärkyä ja hen-genahdistusta kuin imatralaisilla tutkimusalueilla Rautionkylässä ja Karhukalliossa.

Sittemmin merkittävin niin Imatraa kuin Svetogorskiakin koskettanut ter-veysalan tutkimusyhteistyöhanke on ollut kaupungeissa vuosina 2002–2005 Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin toteuttama ”Allergiat ja asuinympäristö

81

Svetogorskissa ja Imatralla” -hanke. Siinä etsittiin asuinympäristön ja allergioiden, sekä allergiaoireiden ja hengitystietulehdusten välisiä yhteyksiä lapsilla ja nuoril-la. Imatraa ja Svetogorskia verrattaessa havaittiin, että imatralaisilla oli enemmän astmaa, allergista nuhaa ja atooppista ihottumaa kuin svetogorskilaisilla, mutta svetogorskilaisten allergiaoireet olivat vaikeampia. Hengitystietulehdukset olivat svetogorskilaislapsilla ja -nuorilla imatralaisia ikätovereita tavallisempia. Erot allergioiden esiintymisessä ja vaikeusasteessa olivat tutkimuksen viimeisinä vuo-sina tasaantuneet.

Tutkimushankkeen käytännön työtä leimasivat tietyt imatralaisten ja sve-togorskilaisten yhteistyöhankkeille tyypilliset piirteet. Vaikka kyseessä oli mo-lempia kaupunkeja koskettava hanke, vaihtelivat viranomaisten osallistumisaktii-visuus ja mielenkiinto hanketta kohtaan. Epävarmaksi on jäänyt, mikä oli tutki-muksen käyttöarvo, eli kuinka tulokset vaikuttivat käytännön toimiin molemmin puolin rajaa. On kuitenkin selvää, että panostaminen tutkimustulosten saatavuu-teen venäjän kielellä olisi lisännyt tulosten hyödyntämistä käytännön työssä Sve-togorskissa. Koht i vas t av uoro i suu t t a Suomalaisten sosiaali- ja terveysalan ammattilais- ja vapaaehtoistyöntekijöiden ryhmiä käy edelleen tutustumiskäynneillä Svetogorskin kaupungin eri sosiaali- ja terveysalan yksiköissä. Enää matkoissa ei ole kuitenkaan kyse vain tutustumisesta ja Svetogorskin olojen kehittämisestä. Venäläisiltä ammattilaisilta halutaan nykyi-sin ottaa myös oppia. Imatran venäjänkielisen väestön kasvaessa tiedolle on käyt-töä jo aivan arkisessa työssä. Yhteistyön luonteen muuttumisesta kertoo Etelä-Karjalan kesäyliopiston yhteistyö Svetogorskin kanssa. Syksyllä 2007 kesäyliopisto järjesti sekä suomalaisille että venäläisille suunnatun sosiaali- ja terveysalan kou-lutuspäivän. Tämän lisäksi kesäyliopisto antaa Imatralla sosiaali- ja terveysalaan painottunutta venäjän kielen opetusta.

Imatralaiset ovat huomanneet, että oppia voi ottaa myös venäläisestä järjes-telmästä ja että svetogorskilaisilla on paljon annettavaa muun muassa sukupolvi-en välisten siltojen rakentamisessa. Lapsen ja vanhuksen välinen suhde kehittyy hyvin eri tavalla Venäjällä kuin Suomessa. Svetogorskissa lapset ja vanhukset kohtaavat säännöllisesti, kun päiväkoti- ja koululaislapsille järjestetään vierailuja vanhusten luokse. Sukupolvet ylittävän kanssakäymisen myötä lasten yleistieto karttuu mielekkäällä tavalla suullisen kertomatiedon avulla ja lapset oppivat kunnioittamaan syviä elämänarvoja sekä ymmärtämään vanhenemisen luonnolli-suuden. Kohtaamiset voivat olla lapsille ja vanhuksille myös arjen kohokohtia.

82

E i raha l l a mi t a t t av i s sa Sosiaali- ja terveysalan yhteistyö herättää tuon tuostakin ristiriitaisia tunteita. Se, että toiminnassa on usein kyse aineellisesta auttamisesta, synnyttää epäilyksiä avunpyytäjän motiiveista. Keskusteluissa on noussut esiin kysymys siitä, voivatko aineellisen avustustoiminnan pohjalta syntyneet suhteet, joissa toinen osapuoli on selkeästi antavana ja toinen saavana, olla koskaan täysin tasavertaisia.

Monen toiminnassa mukana olleen aktiivin mielestä tällainen kysymyksen asettelu itsessään on väärä. Sosiaali- ja terveysalan yhteistyöllä ei ole pyrkimys-kään tavoitella tasapuolista hyötyä, vaan tarkoituksena on pystyä konkreettisesti auttamaan ihmisiä. Imatralla ja Svetogorskissa yhteistyöhön osallistuneet ovat kokeneet toiminnan pääosin myönteisenä, sillä ammatillinen tieto on lisääntynyt ja konkreettisia parannuksia on saavutettu. Tämän lisäksi yhteistyön myötä toisen kulttuurin tuntemus on lisääntynyt ja naapurikaupunkiin on syntynyt henkilö-kohtaisia suhteita. Tästä näkökulmasta katsottuna imatralaisten ja svetogorskilais-ten välinen yhteistyö on ollut menestyksekästä. Naapurin hyvinvoinnin lisäämi-nen ei ole keneltäkään pois – asui naapuri sitten seinän takana tai rajan toisella puolella.

83

84

85

10 YHTEISVASTUUTA PYHISTÄ MAISTA Maija Hämäläinen-Abdessamad ”Tämä on meidän eikä teidän maatanne”, huutaa paikallinen poika suomalaiselle talkooporukalle Jääsken kirkkomaalla nykyisessä Lesogorskissa kesällä 2005. Kohta kirkkomaan ruoho palaa ja pojan paha olo sekä pelko purkautuvat ilkival-taan. Liekit on pian sammutettu, mutta lapsi on sanonut ääneen aikuisten ristirii-tojen ytimen: kenelle oikeastaan kuuluvat sodan jälkeen Neuvostoliitolle luovute-tut alueet, erityisesti pyhät maat ja niiden hoito? Kirkkomaihin heijastuvat sotaan liittyvät kipeät tunteet ja traumat. Kyse on paitsi maasta, myös siihen liittyvistä arvoista sekä aivan konkreettisista vainajien jäänteistä. Monille entisille suoma-laishautausmaille on siunattu paitsi alueen nykyasukkaita, myös alueen aiempaa suomalaista siviiliväestöä ja sankarivainajia. Os i t t a i nen unohdus Neuvostoliitolle luovutetuille alueille jäi useita suomalaisia hautausmaita. Pelkäs-tään entisen Jääsken alueelle suomalaishautausmaita jäi viisi. Näistä erityisesti yhtä, Svetogorskissa sijaitsevaa Enson sankarihautausmaata, ovat Jääski-seuran aktiivit kunnostaneet yhdessä Svetogorskin asukkaiden ja viranomaisten kanssa. Lisäksi svetogorskilaiset ovat ottaneet osaa yhdessä suomalaisaktiivien kanssa naapurikunnassa Lesogorskissa sijaitsevan Jääsken kirkkomaan talkoisiin. Kalmis-toja ja pyhiä maita on kunnostettu yhteisvoimin jo 1990-luvun alusta alkaen.

Kunnostustöihin osallistuneiden entisten jääskeläisten ei ole aina ollut helppo ymmärtää alueiden rapistunutta nykykuntoa eikä niiden muutettuja käyt-tötarkoituksia, joiden avulla sodanjälkeinen neuvostohallinto halusi vaieta alueen suomalaismenneisyydestä. Muutamia harvoja viranomaisten säilyttämiä hauta-usmaita lukuun ottamatta suomalaisten pyhät maat hävitettiin ja otettiin muuhun käyttöön. Ideologisesti jännittyneenä aikana etenkin sankarihautausmaat kokivat kovia. Sodan loppumisesta huolimatta vihollisasetelma oli vielä pitkään voimis-saan ja hautamuistomerkkejä poistettiin vetoamalla viralliseen neuvostonäkemyk-

Häivähdys suomalaista historiaa Svetogorskin kaupungin hautausmaalla. Kuva Khaled Abdessamad.

86

seen siitä, että suomalaiset olivat kuuluneet sodan aikana fasistien puolelle. Toi-saalta Leningradin alueen arkkitehtuuriosaston vuonna 1949 esittämän piirustuk-sen mukaan Svetogorskin keskusta oli ollut tarkoitus siirtää suomalaisilta kesken-eräiseksi jääneen Enson kirkon läheisyyteen. Suunnitelma jätettiin kuitenkin pai-kan sopivuudesta huolimatta toteuttamatta ehkä juuri alueella sijainneen Enson sankarihautausmaan vuoksi.

Neuvostoaikana entiset suomalaiset hautausmaa-alueet muuttuivat niin voimakkaasti, etteivät monet Svetogorskiin ja sen lähialueille myöhemmin muut-taneet edes tienneet niiden olemassaolosta tai suomalaisesta menneisyydestä. Sen sijaan monet vanhat svetogorskilaiset olivat heti sodan jälkeisinä vuosina ehtineet nähdä hautausmaat, jotka olivat herättäneet luovutetun alueen uudessa väestössä uteliaisuutta. Suomalaisia hautakiviä ja -muistomerkkejä outoine nimineen ja muotoineen käytiin katsomassa ja ihailemassa. Hautaustavat kun poikkesivat paljon silloisesta venäläisestä perinteestä, jonka mukaan haudalle pystytettiin usein vain ajan myötä maatuva puuristi.

Suomalaiset hautausmaat katosivat pikkuhiljaa; osa hetkessä ja täysin, osa vähitellen uusien hautojen ilmestyttyä suomalaishautojen paikoille, ja osa aluei-den jäädessä hoitoa vaille. Tavallinen neuvostokansalainen ei hautausmaiden kohtaloon pystynyt vaikuttamaan, sillä asiasta päättivät neuvostoviranomaiset. Niillä hautausmailla, jotka säilyivät edes osittain, historiallinen kerroksellisuus jäi kuitenkin näkyviin: venäläistyylisten metallisilla koristeaidoilla rajattujen, vainaji-en kuvien ja neuvostotähtien koristamien hautojen välissä on edelleen paikka paikoin vanhempia vaatimattomampia suomalaisajan hautakiviä. Molemminpuo l i n en k i i n nos t u s her ää Rajan taakse muuttaneet suomalaiset joutuivat vuosikymmenten ajan tyytymään entisten pyhien maidensa ja sinne haudattujen omaistensa muistamiseen vain ajatuksissa ja mielikuvissa. Entiset jääskeläiset saattoivat vierailla aluksi hautaus-mailla ainoastaan salaa Viipurin ja Leningradin matkojensa yhteydessä, sillä Sve-togorsk ja Lesogorsk olivat 1990-luvun alkuun saakka suljettua raja-aluetta. Hau-tausmaiden kehnon tilan näkeminen johti pian haluun kunnostaa alueita järjes-telmällisemmin. Perestroikan siivittämänä 1980–1990-lukujen taitteessa heräsi myös svetogorskilaisten ja lesogorskilaisten kiinnostus omaa kotiseutuhistoriaan-sa kohtaan.

Hautausmaiden kunnostus on ollut pitkälti tavallisten asukkaiden aktiivi-suuden tulosta, jossa erityisesti Jääski-seura on toiminut kantavana voimana. Vuosien varrella yhteistyön viralliset puitteet ovat vaihdelleet. Erityisesti yhteis-työn alkuvaiheessa keskeisessä asemassa oli Imatran kaupungin museomestari ja myöhempi museointendentti Juhani Pulkkinen, joka kävi tutustumassa hautaus-maiden kuntoon ensi kertaa jo 1980-luvun lopulla. Vuonna 1992 Venäjän presidentti

87

Boris Jeltsin allekirjoitti valtiovierailunsa yhteydessä valtiosopimuksen luovutetun alueen sotilashautojen kunnostuksesta ja hoidosta. Tämä sopimus sekä Lesogors-kin ja Svetogorskin paikallisviranomaisten kanssa käydyt neuvottelut vahvistivat ja vakiinnuttivat yhteistyötä, joka kulminoitui Jääsken kirkkomaan ja Enson san-karihautausmaan kunnostamiseen.

Svetogorskilaisille osallistuminen hautausmaatalkoisiin oli 1990-luvun alussa ensimmäisiä todellisia mahdollisuuksia tutustua kotiseutunsa aiempaan väestöön. Yhteistyö suomalaisten kanssa oli aiemmin ollut rajattua ja pitkälti kontrolloitua, mutta hautausmaatalkoisiin olivat tervetulleita kaikki paikalliset. Samalla svetogorskilaisille suomen kielen harrastajille tarjoutui mahdollisuus kartuttaa kielitaitoaan ja luoda ystävyyssuhteita imatralaisten ja muiden suoma-laisten kanssa. Vuosien kuluessa nämä suomalais-venäläiset suhteet ovat syven-tyneet ja kasvaneet laajemmiksi vastavuoroisiksi verkostoiksi. Ens i n naapur i k unnan puo l e l l a Jääsken kirkkomaalla oli ollut Suomen vallan aikana hautausmaan lisäksi sanka-rihauta, johon jääskeläiset siunasivat vuoden 1918 sodan, vuosien 1939–1940 talvi-sodan ja vuosien 1941–1944 jatkosodan vainajia. Viimeisiä vainajiaan suomalaiset hautasivat vielä juuri ennen alueluovutusten täytäntöönpanoa. Itse hautausmaan vieressä sijainnut Jääsken kirkko tuhoutui jo sodan aikana, mutta kirkonmäki on edelleen maamerkkinä, ja osia kirkon kivijalasta sekä graniittiportaikoista on säi-lynyt. Sodan jälkeen neuvostoviranomaiset määräsivät tuhoamaan hautausmaan, ja sen puistomaisella alueella toimi myöhemmin tanssilava. Alueen ensimmäisiin suomalais-venäläisiin talkoisiin 1990-luvun alussa osallistunut vanha venäläis-mies kertoi pahoitellen joutuneensa 1940-luvun lopulla ajamaan traktorilla nurin hautakiviä, joista osaa käytettiin rakennusmateriaalina lähialueiden uudisraken-nuksissa.

Jääski-seuran aktiivit perustivat Jääsken kirkkomaan hoitotoimikunnan vuonna 1991 ja kunnostustyöt alkoivat samana vuonna, kun Jääsken kirkkomaa raivattiin puistomaiseksi aukeaksi. Talkoista on sittemmin tullut jokavuotisia tapahtumia, joita on järjestetty useita kesässä. Parhaimmillaan talkooväkeä oli 1990-luvun alkuvuosina 70–80 henkeä, joista yli puolet saattoi olla Svetogorskin ja Lesogorskin asukkaita. Etenkin Svetogorskin kulttuuriväki ja kaupungin johto olivat hyvin edustettuina, mutta joukossa oli myös lapsia, nuoria sekä lähitalojen asukkaita.

Ensimmäisissä talkoissa osallistujat poistivat kirkkomaalta ryteiköitynyttä puustoa sekä entisen tanssilavan jäänteitä. Samalla nostettiin pystyyn alueen lai-doilta löytyneitä muistokiviä, joille paikallisasukkaat toivat kukkia. Nykyasukkaat auttoivat paitsi raivauksessa myös joidenkin syrjään siirrettyjen muistomerkkien paikallistamisessa. Vanhan paikallisasukkaan tiedot auttoivat löytämään muun

88

muassa entisten Jääsken pappien kahdeksan hautakiveä. Raivaustöiden tuloksena osa alueen vanhoista istutuksista saatiin elpymään.

Vuonna 1993 Venäjän viranomaiset julistivat Jääsken kirkkomaan sankari-hautoineen muistopuistoksi. Samana vuonna entiset jääskeläiset pystyttivät san-karihautarivistöjen alueelle talvi- ja jatkosodassa kaatuneille suomalaisille sotilail-le punagraniittisen muistopatsaan suomen- ja venäjänkielisine muistoteksteineen. Muistomerkkejä on pystytetty myöhemmin useampia: vuonna 1994 muistokivi paikalla sijainneelle Jääsken kaksoisristikirkolle, vuonna 1997 alttarikivi kirkon muistokiven viereen sekä seuraavana vuonna valkoinen risti alttarikiven taakse. Vuonna 1999 alueelle tuotiin opastaulu, mutta se joutui ilkivallan kohteeksi, eikä sitä ole pystytetty uudelleen. Kirkkomaan kunnostustyöt ovat olleet entisen Jääs-ken alueen suomalaishautausmaiden kunnostustöistä kaikkein pitkäaikaisimmat ja laajimmat. Kunnostustöiden seurauksena kirkkomaasta on tullut merkittävä nähtävyys etenkin siellä vieraileville suomalaisille kotiseutumatkailijoille. Vuonna 2004 hautausmaa sai todistaa Jääski-juhlia, joiden puitteissa sadat entiset jääske-läiset ja runsas määrä alueen nykyasukkaita kerääntyi jumalanpalvelukseen kirk-kopuistoon. Sanka r i h auda t kun t oon Jääsken kirkkomaan kunnostuksen yhteydessä Jääski-seurassa virisi ajatus myös Enson sankarihautausmaan kuntoon laittamisesta. Kunnostustöiden aloittamista vaikeutti kuitenkin se, että sankarihautausmaan tarkkaa sijaintipaikkaa ei tunnet-tu. Aluetta alettiin paikallistaa Svetogorskin kaupunkikeskustan reunamilta, kes-keneräiseksi jääneen kirkon kellotapulin läheltä, jonne oli vuosina 1939–1944 siu-nattu 115 sodassa kaatunutta ensolaista. Sankarihautausmaan etsimistä vaikeutti näkyvien merkkien puuttuminen sekä alueen voimakas muuttuminen – hautaus-maa oli toiminut sodan jälkeen muun muassa perunapeltona. Kunnostustöitä koordinoimaan perustettiin Enson sankarihautatoimikunta vuonna 1993.

Sankarihautausmaan rajat saatiin määritettyä lopulta, aluksi epävarmojen muistikuvien perusteella, sitten suomalaisten suorittamien kaivausten ja poraus-ten avulla. Jääski-seuran aktiivit luovuttivat alueesta tehdyt kartat myös Sveto-gorskin kaupungin lakimiehelle, jotta alue saatiin merkittyä kaupungin asema-kaavaan. Kuten aiemmin Jääsken kirkkomaan kunnostustöissä, aluetta raivattiin ja siistittiin. Enson hautausmaan alueelle oli jo aiemmin päätetty pystyttää muis-tomerkki. Muistomerkin esikuvana toimi Tainionkosken Niskalammilla sijannei-den Tornatorin tehtaiden ristinmuotoinen kuljettimen kannatuspilari. Kolmemet-rinen, valkobetoninen risti asennettiin paikalleen lokakuussa 1994. Osana ympä-ristönhoitotöitä puutarhuri Ahti Arponen suunnitteli ja toteutti alueelle istutuksia keväällä 1995 ja myöhemmin saman vuoden kesällä sankarihautausmaalla vietet-tiin varsinaisia vihkiäisjuhlia.

89

Käs i t y k se t muut t uv a t Talkoiden aikaansaamat muutokset näkyivät paitsi ehostuneissa alueissa myös monien talkoolaisten ajatuksissa ja asenteissa. Moni paikallinen talkoolainen ker-toi tunteneensa häpeää etenkin ensimmäisissä talkoissa suomalaishautausmaiden huonosta kunnosta. Nykyasukkaat tunsivat myötätuntoa kotiseutunsa jättäneitä entisiä jääskeläisiä kohtaan ja pitivät pyhien maiden rapistuneisuutta neuvostojär-jestelmän huonon toimivuuden tuloksena. Oltiin tultu pitkälle tilanteesta, jossa moni svetogorskilainen ei edes tiennyt suomalaishautausmaiden olemassaolosta.

Yhteistyön ansiosta venäläinen talkooväki on oppinut ymmärtämään suo-malaisia tutustuttuaan niihin, joiden lähimpiä perheenjäseniä – isiä, veljiä ja iso-vanhempia – on haudattu kunnostetuille hautausmaille. Näin aiemmin kaukaisilta tuntuneet historian tapahtumat ovat tulleet läheisemmiksi myös paikallisille asukkaille, eivätkä alueet ole enää vain historiallisia muistomerkkejä kivikirjoituk-sineen. Myös aikaperspektiivi ja suhde alueen historiaan ovat muuttuneet, kun suomalaisista on tullut osa oman kotiseudun menneisyyttä ja nykyisyyttä.

Samalla on syvennytty pohtimaan omaa identiteettiä. Svetogorskilaiset ko-rostavatkin omia, alueeseen kiinnittyneitä juuriaan. Svetogorsk on yhtä paljon nykyisten svetogorskilaisten kuin entisten ensolaisten ja heidän jälkeläistensä kotiseutua. Oman suvun ja perheen haudat sitovat alueen nykyisiäkin ihmisiä Karjalaan ja Kannakseen. Hautausmaita kunnioitetaan myös Venäjällä ja venäläi-set haluavat huolehtia sukunsa haudoista. Venäläistalkoolaiset katsovat itsellään kuitenkin olevan opittavaa suomalaisilta. Samankaltainen huolehtiva suhtautu-minen ympäristöön, jota suomalaiset talkooaktiivit osoittavat, halutaan opettaa omille lapsille. Tällaista myönteistä asennetta heijastaa kesällä 2006 svetogorski-laisten itsensä järjestämät talkoot kaupungin nykykäytössä olevan, entisen Vas-tasmäen hautausmaan siistimiseksi.

Myös suomalaisissa talkooporukoissa hautausmaiden näkeminen ja kun-nostustöihin osallistuminen ovat nostattaneet tunteita – niin surua, katkeruutta, anteeksiantoa kuin iloakin. Alueiden raivauksessa on ollut kova työ, eikä luotta-muksen luominen ole aina ollut helppoa, sillä talkoolaiset ovat joutuneet kohtaa-maan sekä suomalaisten omat että rajan toisella puolella vallitsevat ennakkoluu-lot. Parhaimmillaan kohtaamiset ovat auttaneet ylittämään vuosikymmenien vihan ja katkeruuden. Näin Jääskessä sotaa ennen syntynyt nainen kuvaa Jääski-seuran lehdessä tunnelmiaan: ”Kun sitten katselin emäntäni pienen Liena-tyttären kirkkaita silmiä, ymmärsin, että syyttömiä lapset ja nuoret ovat menneisiin asioihin ja niin viha suli pois. Viha, joka on äidinmaidossa saatua ja isän puheista opittua, joka on muo-dostunut vuosisatojen hävityksestä ja kauhusta venäläisiä kohtaan. Mutta siellä jos mis-sään ’suuret’ herrat päättävät asioista ja tavallinen ihminen on tosi pieni.”

90

Har veneva t j ouk o t j a kasvav a i l k i va l t a Hyvästä tahdosta ja lisääntyneestä ymmärryksestä huolimatta aktiivisten talkoo-laisten määrän väheneminen on haaste tulevalle talkootoiminnalle. Alkuvuosina kunnostustöitä tehtiin neljä tai viisi kertaa kesässä, usein kaksi päivää kerrallaan. Viime vuosina talkoot ovat kutistuneet yksipäiväisiksi, vaikkakin niitä on järjestet-ty lukumääräisesti enemmän. Talkoolaisten määrä on vähentynyt jatkuvasti, sillä urakointiin osallistuneet entiset jääskeläiset alkavat olla jo iäkkäitä, ja myös venä-läisten alkuinnostus on hiipunut. Samalla yhteydenpito aiemmin talkoisiin osallis-tuneisiin svetogorskilaisiin on takkuillut; tieto talkoista ei ole viime vuosina kul-kenut suomalaisten ja venäläisten välillä aiempaan tapaan. Nykytilanne uhkaa jo talkootöiden jatkuvuutta, sillä yksittäisen aktiivisen talkoolaisen paikkakunnalta poismuutto, kuolema tai muu yhteydenpidon katkeaminen voi saada muitakin jättäytymään pois toiminnasta.

Hautausmaa-alueiden kunnossapito on levännyt pitkään vapaaehtoistoi-minnan varassa, vaikka toiminnalle on onnistuttu hankkimaan myös jonkin ver-ran varoja ja muita resursseja. Jääski-seuran aktiivit toivovat kuitenkin erityisesti Imatran kaupungilta lisäpanostusta. Osallistumiseen kaupungilla nähdään olevan moraalinen velvollisuus, sillä lakkautetun Jääsken varoja ohjattiin sodan jälkeen perustetulle Imatran kauppalalle. Kesän 2007 osalta Imatran kaupunki tulikin avuksi kustannuksissa ottaen samalla vastuun Enson sankarihauta-alueen, Jääs-ken kirkkomaan ja Punamäen vanhan hautausmaan kunnostamisesta. Käytännös-sä kaupunki ulkoisti tehtävän Imatran 4H-kerholle.

Lehdistö kirjoitti usein 1990-luvun alkupuolella Jääsken kirkkomaan kun-nostustöistä malliesimerkkinä yhteistyöstä Suomen luovuttamien alueiden ny-kyisten ja entisten asukkaiden välillä. Tästä ajasta kertovat lämpimästi myös mo-net talkoolaiset. Monesta muusta vastaavasta paikasta tuttu ilkivalta puuttui Le-sogorskista ja Svetogorskista – paikallisasukkaat päinvastoin hoitivat kunnoste-tuille suomalaishautausmaille tehtyjä kukkaistutuksia sekä osallistuivat ahkerasti talkootöihin. Sodan jälkeinen 60 vuoden eristyksen ja epäluottamuksen kuilu ihmisten välillä alkoi osin kuroutua umpeen, vaikka ennakkoluulot ovat olleet sitkeässä molemmilla puolilla rajaa.

Hyvin sujunut yhteistyö sai suomalaiset luottamaan paikallisten tahtoon ja kykyyn hoitaa hautausmaita. Toisaalta myös venäläiset huomasivat suomalaisten halun aitoon yhteistyöhön ja käsittivät, ettei hautausmaiden kunnostamisessa ollut kyse entisten suomalaismaiden palauttamisesta suomalaisille. Hyvästä yh-teishengestä huolimatta ilkivalta kunnostettuja alueita kohtaan sittemmin on nostanut päätään myös Svetogorskissa ja Lesogorskissa. Tilanne on huonontunut 1990-luvun loppuvuosista alkaen ja viime vuosina ilkivallan vuoksi hautausmaille ei ole voitu jättää kaikkia sinne alun perin pystytettäviksi suunniteltuja muisto-merkkejä ja rakennelmia. Luottamus hyvään tahtoon ilkivallan loppumiseksi

91

säröilee rajan molemmin puolin, eivätkä paikalliset venäläisviranomaiset katso pystyvänsä suojaamaan hautausmaata ilkivallalta.

Ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta talkoot hautausmailla jatkuvat edelleen. Suunnitelmia kunnostettavien ja hoidettavien alueiden laajentamisesta tai lisämuistomerkkien pystyttämisestä ei suomalaisilla tällä hetkellä ole, mutta jo alueiden peruskunnossapito vaatii paljon työtä. Työ jatkuu, vaikka talkoolaisten joukossa on yhä ristiriitaisia näkemyksiä alueen historiasta ja nykyisyydestä. Va-paaehtoisten joukkoon mahtuu sekä aluepalautuksesta haaveilevia entisiä ensolai-sia että alueen nykyistä venäläistä luonnetta korostavia svetogorskilaisia. Olennai-sinta on kuitenkin, että kaikilla on yksi yhteinen tavoite: hautausmaiden hoidon järjestäminen. Tässä mielessä pyhät maat ovat yhteisiä ja niistä halutaan kantaa yhteisvastuuta. Vaikka talkoointo on hiipunut puolin ja toisin, on monelle tavalli-selle suomalaiselle ja venäläiselle talkoolaiselle syntynyt pitkäaikaisia ystävyys-suhteita naapurimaan ihmisiin. Näitä suhteita arvostetaan, samoin kuin kauniita puistomaisia ympäristöjä, jotka on saatu kunnostetuiksi suomalais-venäläisin yhteisvoimin.

92

93

11 IMATRA JA SVETOGORSK TULESSA Milla Hannula Imatran ja Svetogorskin palolaitosten yhteistyö perustuu maantieteelliseen lähei-syyteen, sillä Imatrankosken keskustasta on Svetogorskiin vain seitsemän kilomet-rin matka. Rajan yli naapurikaupunkiin ajaa 5-10 minuutissa, jos rajamuodolli-suuksiin ei mene aikaa. Kaupunkien toisilleen antama sammutusapu saapuukin paikalle parhaimmillaan paljon nopeammin kuin apu lähimmästä oman maan naapurikaupungista. Imatran ja Svetogorskin väliselle palo- ja pelastusalan yhteis-työlle on siten vahvat perusteet – erityisesti kun palon sammuttamisessa ja ihmis-henkien pelastamisessa on usein kyse minuuteista. Pa l o - j a pe l a s t us yh t e i s t yön p i onee re j a Imatra ja Svetogorsk ovat Venäjän ja Euroopan Unionin välisen sammutus- ja pelastusyhteistyön edelläkävijöitä. Kaupunkien palokuntien välinen yhteistyö alkoi jo vuonna 1972, kun rakennusyhtymä Finnstroi aloitti urakkansa Svetogors-kissa. Yhteiseen sopimukseen kuului, että molempien kaupunkien palolaitokset osallistuivat Svetogorskin tehtaiden rakennustyömaalla sammutus- ja pelastus-työhön. Tehdastyömaalle ei kuitenkaan luotu yhteistä ilmoitusjärjestelmää vaan käytössä olivat paloilmoituspainikkeet, joista tehtiin hälytys kaupunkien hälytys-keskuksiin.

Kaupunkien palolaitokset olivat vielä 1970-luvulla teknisesti eri maailmas-ta. Svetogorskilaiset käyttivät savusukelluksessa happilaitteita, kun suomalaiset savusukeltajat olivat siirtyneet paineilmalaitteisiin jo 1930-luvulla. Myös letkuka-luston liittimet olivat erilaiset, joten yhteistoimintaa varten kehitettiin niin kutsut-tu ”ystävyysliitin”, jotta palokuntien letkut saatiin liitettyä toisiinsa. Laitteistojen yhteensopivuusongelmista huolimatta palolaitosten välille kasvoi pikkuhiljaa keskinäinen luottamus, ja yhteistyö laajeni myös tehdasalueen ja Finnstroin ra-kennuskohteiden ulkopuolelle.

Svetogorskin paloaseman miehet poseeraavat. Kuva Milla Hannula.

94

Ensimmäiset yhteiset paloharjoitukset pidettiin vuonna 1973. Yhteistyötä päästiin testaamaan myös tositilanteissa, sillä ennen Neuvostoliiton romahtamista Svetogorskin ja Imatran palolaitokset sammuttivat yhdessä rakennustyömaan tulipaloja useaan otteeseen. Yhdessä taltutettiin myös maastopaloja rajan lähei-syydessä. Paloyhteistyön alkusysäyksenä toiminut Finnstroin rakennusprojekti Svetogorskissa loppui vuonna 1992, ja sen myötä myös palolaitosten yhteistyö sammui hetkellisesti.

Parin vuoden hiljaiselon jälkeen, kun Venäjä alkoi päästä jaloilleen ja va-kiinnuttaa suhteitansa naapurivaltioihin, käynnistyi Imatran ja Svetogorskin väli-nen sammutus- ja pelastusalan yhteistyö uudelleen. Nykyinen yhteistyö perustuu elokuussa 1994 solmittuun Suomen ja Venäjän federaation hallitusten väliseen puitesopimukseen. Sopimus koskee yhteistyötä onnettomuuksien ehkäisemisessä sekä niiden seurausten torjumisessa. Asiakirja sallisi alueelliset ja paikalliset so-pimukset, mutta sellaisia ei ole tähän mennessä tehty, vaikka yhteistyö yksittäis-ten palolaitosten välillä on ollut tiivistä. Imatran ja Svetogorskin palolaitosten henkilökuntien vuoroittaiset vierailut sujuvat nykyään joustavasti, ja ajoittain yhteistyötä virkistetään pelaamalla yhteisiä jalkapallo- tai lentopallo-otteluita.

Tällä hetkellä kaupunkien palokuntien kalustot ovat teknisesti osapuilleen yhtä uudenaikaisia, vaikkakin laitteistoltaan erilaisia. Svetogorskin paloasema, jossa työskentelee nykyään noin 60 henkilöä, on alusta asti sijainnut International Paperin paperikombinaatin yhteydessä. Koska palolaitos on tehdasalueen sisällä, sinne ei pääse ilman erityistä kulkulupaa. Etelä-Karjalan pelastuslaitokseen kuu-luva Imatran paloasema sijaitsee puolestaan Vuoksenniskalla ja sen vakinaiseen henkilökuntaan kuuluu noin 30 henkilöä. Lisäksi Imatran alueella on kolme va-paapalokuntaa ja kaksi tehdaspalokuntaa. Yhdes sä har j o i t uks i s sa j a t os i t o im i s sa Imatran ja Svetogorskin palo- ja pelastustoimi pitävät säännöllisesti yhteisiä har-joituksia, jotka ovat osa laajempaa Suomen ja Venäjän välistä lähialueyhteistyötä. Pohjan yhteistyölle ovat luoneet Etelä-Suomen ja Leningradin alueen vuosisuun-nitelmat. Harjoituksista suurin osa on tähän mennessä järjestetty Suomen puolella, ja niihin on nimetty vastuuviranomaiset sekä Suomesta että Venäjältä. Kesäkuun 2006 metsäpalon sammutusharjoituksiin Parikkalan Uukuniemellä osallistui yh-teensä 80 suomalaista ja 15 venäläistä viidestä eri pelastusorganisaatiosta, mukaan lukien Svetogorskin palokunta. Harjoituksessa testattiin laajoihin metsäpaloihin valmistautumista kulottamalla 3,5 hehtaarin hakkuuaukko. Samalla päästiin kar-toittamaan yhteistoiminnan ongelmia. Selvisi, että molempien maiden henkilöstöl-lä oli puutteita työturvallisuus- ja vakuutusasioissa oman valtion rajojen ulkopuo-lella toimittaessa. Palo- ja pelastustoimen harjoitusten sujuvuutta haittasivat myös

95

rajatarkastusongelmat, joiden vuoksi yksi paloyksikkö jäi tulliin pitkäksi ajaksi puuttuvan asiakirjapaperin vuoksi.

Harjoittelu ei ole ollut turhaa, ja Imatran palokunta on ollut auttamassa sammutustöissä Svetogorskissa ja sen lähialueilla useaan otteeseen. Esimerkiksi kun 19 kuolonuhria vaatinut kerrostalon kaasuräjähdys teki tuhoa Svetogorskissa vuonna 1996, Imatra oli avustamassa pelastustoimissa. Apua on tarvittu kaksois-kaupungin ulkopuolellakin. Saman vuoden joulukuussa Imatran ja Lappeenran-nan palokunnat osallistuivat 20 kuolonuhria vaatineen kerrostalo-onnettomuuden raivaustöihin Priozerskissa (Käkisalmessa). Imatran pelastuslaitoksen sammu-tusyksikkö oli mukana myös Svetogorskin sellutehtaan soodakattilan tulipalon ja putkien räjähtämisen jälkihoidoissa vuosina 1989 ja 1998. Vuonna 2004 Venäjän väestönsuojelu- ja hätätilaministeriö palkitsi eteläkarjalaisia palomiehiä lähialuei-den pelastustoimintaan osallistumisesta.

Vaikka Imatran palolaitoksen ei ole tarvinnut tähän mennessä kutsua Sve-togorskin palolaitosta apuun, voi välineapu tulla tulevaisuudessa tarpeelliseksi, sillä svetogorskilaisilla on erittäin tehokas autopumppu ja tikasauto. Apua tul-laankin todennäköisesti pyytämään, jos Imatralla tarvitaan naapurikaupungin laitteita tai erityisen paljon vettä sammutustöihin.

Konkreettisten harjoitusten lisäksi yhteistoimintaa on pyritty kehittämään varautumalla raja-alueen onnettomuuksiin yhteisten suunnitelmien ja hälytysjär-jestelmien voimin. Suuronnettomuuksien varalle rajanaapureilla on käytössään tikapuumaisesti etenevä ilmoitusjärjestelmä. Svetogorskista Imatralle tulevat avustuspyynnöt kulkevat aluksi Leningradin alueen palopäivystäjältä telefaxilla Kaakkois-Suomen hätäkeskukselle, josta Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen Imatran paloaseman yksiköt hälytetään matkaan. Kaakkois-Suomen hätäkeskus välittää tiedon Helsingin hätäkeskukselle, joka puolestaan informoi sisäasiainministeriön pelastusosaston valmiuspäivystäjää. Lopuksi päivystäjä hyväksyy toimenpiteen ja auttajat pääsevät matkaan.

Pienemmissä onnettomuuksissa ilmoitusjärjestelmä ei ole yhtä moniportai-nen, ja Svetogorskin ja Imatran palokunnat pääsevät auttamaan naapuria ilman välikäsiä. Rajan ylittämiseen tositilanteessa on kehitetty oma järjestelmä. Suomen ja Venäjän rajavaltuutetut ovat allekirjoittaneet rajalle valmiiksi lomakkeet, joihin täytetään vain tarvittavat tiedot henkilöistä ja autoista. Näin sammutusapu pääsee kulkemaan jouhevasti molempiin suuntiin, eikä rajalla tarvitse tuhlata hätätilan-teessa kallisarvoista aikaa. Ero j a pa l o t o r j unnass a Molemmin puolin rajaa palot syttyvät pääosin samoista syistä, kuten lasten tuli-tikkuleikeistä, tupakoinnista tai roskien poltoista. Venäjällä syttymisriskiä lisää kuitenkin se, että roskien hävittäminen polttamalla ja maaston kulottaminen maaperän

96

uudistamiseksi on yleisempää kuin Suomessa. Ei olekaan harvinaista, että imatra-laiset voivat tuntea kesäisin nenissään Svetogorskin ruohikkopalot. Keskellä kau-punkia roihuavat ruohikkovalkeat ja lähimetsien tulipalot työllistävät kuivana kesäpäivänä Svetogorskin palolaitosta jopa useita kertoja päivässä, mikä tekee palolaitoksen kesäajasta imatralaista kumppaniasemaa huomattavasti kiireisem-pää.

Siinä missä Suomessa pienetkin palot sammutetaan mahdollisimman no-peasti, ei Venäjällä kaikkien maasto- ja metsäpalojen sammuttamista pidetä vält-tämättömänä. Maat suhtautuvatkin joissain tapauksissa eri tavoin tulipaloihin ja keskusteluissa on esiintynyt näkemyseroja muun muassa palojen vaarallisuuden luokittelusta. Venäjällä metsäpalojen katsotaan joskus kuuluvan luonnolliseksi osaksi metsän kiertokulkua, ja sen vuoksi palon sammuttamista ei aina pidetä tarpeellisena. Molempia näkemyksiä voidaan kuitenkin kritisoida, sillä suomalais-ten perinne metsäpalojen sammuttamisessa estää joidenkin asiantuntijoiden mu-kaan metsien luontaista uudistumisprosessia.

Venäläisviranomaisten löyhempi suhtautuminen metsäpaloihin johtuu toi-sinaan myös käytännön syistä. Venäjän laajoilla metsäalueilla teitä on vähemmän tai ne ovat kapeampia kuin Suomessa, eikä palokalustoa usein saada lähellekään palopaikkoja. Toisaalta myös viranomaisten väliset reviirikiistat ja taloudelliset seikat voivat hidastaa sammutustöitä. Svetogorskin palokunta kuuluu Viipurin piirin alaisuuteen, joka puolestaan toimii Leningradin alueen palohallinnon alai-suudessa. Valtion tasolla sammutus- ja pelastusasiat kuuluvat Venäjän väestön-suojelu- ja hätätilaministeriön piiriin. Palon sattuessa vastuutaho määrittyy palon laajuuden mukaan, joten viranomainen voi löytyä joko Venäjän luonnonvara- tai väestönsuojelu- ja hätätilaministeriöstä. Suomessa metsäpalon vastuuviranomai-nen ei vaihtele samalla tavalla, vaan metsäpalon sammuttamisesta vastaa aina pelastusviranomainen. Siten toiminta on usein ripeämpää. Imatran paloasema kuuluu Etelä-Karjalan pelastuslaitokseen, ja Suomessa palo- ja pelastusasiat ovat sisäasianministeriön alaisia. Mets äpa l o j en kesän ope t uks e t Erot palojen torjunnassa nousivat yleisen keskustelun aiheeksi Suomessa kesällä 2006, kun laajat metsäpalot riehuivat Suomen vastaisilla raja-alueilla. Venäjältä Suomen puolelle kulkeutuneet savupilvet herättivät keskustelua muun muassa palojen aiheuttamista terveyshaitoista ja maiden välisistä näkemyseroista koskien sitä, kuinka tehokkaasti metsä- ja maastopaloja olisi pitänyt estää. Svetogorskin lähistössä paikallinen palokunta hoiti sammutustyöt käytännössä ilman suoma-laisten apua – imatralaisedustus oli vain seuraamassa palon torjuntaa yhdessä Viipurin piirin palopäällikön kanssa. Vaikka metsäpalot roihusivat vain muuta-man kilometrin päässä Imatralta, tuli ei suomalaisviranomaistietojen mukaan

97

missään vaiheessa uhannut levitä Suomen puolelle. Ensisijaisena tavoitteena oli-kin, että rajan läheisyydessä olevat palot sammutettiin ennen kauempana palavia kohteita.

Kesän 2006 tapahtumia analysoitiin myöhemmin Etelä-Suomen lääninhalli-tuksen ja Leningradin alueen viranomaisten välisissä neuvotteluissa. Yhteistyön pohjaa pidettiin hyvänä, mutta kehityskohteitakin löydettiin. Palot paljastivat nykyisen ilmoitusmenettelyn hitauden sekä viranomaisyhteistyön rajoittuneisuu-den. Näitä ongelmia on tarkoitus ratkoa tulevissa yhteisissä neuvotteluissa.

Svetogorskin kaupunki on alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota toistuviin metsä- ja kaupunkipaloihin. Vastauksena ongelmaan Svetogorskin palolaitos on viime vuosina keskittynyt paloturvallisuustyössä valistukseen, jota annetaan kuuden täysipäiväisen kouluttajan voimin kaupungin paperi- ja sellu-loosatehtaalla sekä kouluissa. Svetogorskin lähialueilla varoitetaan myös venäläi-seen tapaan isoilla kylteillä tulen leviämisvaaroista metsissä. Koulutusta tarvitaan kuitenkin vielä myös palolaitoksen oman henkilöstön sisällä, sillä palo- ja pelas-tustoimeen liittyvät työturvallisuusasiat eivät ole Venäjällä samalla tasolla kuin Suomessa. Tilastollisesti venäläispelastajille sattuu vielä enemmän onnettomuuk-sia kuin suomalaisille.

98

99

12 YMPÄRISTÖN HYÖTYKÄYTTÖÄ JA SUOJELUA Maija Hämäläinen-Abdessamad Ihmisen luoma, Imatran ja Svetogorskin erottava rajalinja on keinotekoinen, eikä sitä kehystävää luontoa ja ympäristöä voida käsittää erillisinä alueina rajan eri puolilla. Ympäristö kytkeekin rajalla vieretysten olevat kaupungit yhteen sel-vemmin kuin mikään muu. Ympäristö on haastanut ja usein pakottanut kaupun-git ja yksittäiset yritykset yhteistyöhön. Koska ympäristöön ja sen hyötykäyttöön kytkeytyvät vahvat taloudelliset arvot, ei ole yllättävää, että Imatran ja Svetogors-kin alueella ympäristöyhteistyön alkusysäyksenä toimi Vuoksen vesivarojen käy-töstä sopiminen. Yhte i s i ä r a j o i t uks i a r a j a ves i en säännös t e l y y n Vuoksen neljä suurinta voimalaitosta – Tainionkoski, Imatrankoski, Svetogorsk-Enso ja Lesogorsk-Rouhiala – ovat hyödyntäneet virtaavaa jokea sähköntuotan-toon jo vuosikymmeniä. Jo 1920-luvulta alkaen Suomi ja Neuvostoliitto sopivat rajavesien käytöstä, mutta tuolloin rajavesisopimukset eivät koskettaneet Vuoksen aluetta, sillä se kuului vielä kokonaisuudessaan Suomelle. Sotien alueluovutusten seurauksena Enson ja Rouhialan voimalaitokset siirtyivät Neuvostoliitolle, eivätkä aiemmat rajavesistöjä koskevat sopimukset olleet enää toimivia ajatellen Vuoksen yhteiskäyttöä. Suomen ja Neuvostoliiton kesken jakautuneet voimalaitokset edel-lyttivätkin yhteisten pelisääntöjen sopimista.

Jotta Vuoksen voimalaitosten tarpeisiin pystyttiin vastaamaan, säänneltiin Saimaan vedenpintaa erillisin sopimuksin vuosina 1949–1959. Uhkaavina tulva-vuosina 1955 ja 1962–1963 Suomen ja Neuvostoliiton viranomaiset sopivat jälleen erikseen säännöstelystä, sillä tulvavahinkoja oli pyrittävä pienentämään Saimaan alueella. Varsinainen rajavesistösopimus Suomen ja Neuvostoliiton välille solmit-tiin vuonna 1964, ja sen myötä yhteistyö sai kestävämmän perustan. Sopimuksella säädeltiin toimintaa kaikissa maiden välisissä rajavesistöissä eli raja-alueella sijait-sevissa tai sen läpi virtaavissa vesistöissä. Sopimuksesta muodostui poikkeuksellisen

Kesän värejä rajan tuntumassa. Kuva Kristiina Korjonen-Kuusipuro.

100

kattava, sillä se koski paitsi yleisiä menettelytapoja, myös vesistöjen suojelua, energiantuotantoa vesivoimaloissa, uittoa ja vesiliikennettä, vedenpinnan säänte-lyä sekä kalastusta ja kalakantoja. Lähtökohtana sopimukselle oli normaali luon-nontilanne, ja siinä määriteltiin myös mahdollisten haittojen korvaamisen menet-telytavat. Sopimuksen nojalla perustettiin yhteinen vuosittain kokoontuva raja-vesikomissio, joka aloitti toimintansa vuonna 1966. Komissioon nimettiin kolme jäsentä kummastakin maasta, sekä heidän varajäsenensä. Käytännön toimintaa varten perustettiin lisäksi erillisiä työryhmiä.

Komission perustamisen jälkeen suomalaiset ottivat esiin kysymyksen Imatran Voimalle suoritettavista korvauksista. Neuvostoliitto oli sodan jälkeen sähköntuotannon lisäämistarkoituksessa nostanut Enson padotusta alkuperäises-tä. Vedennosto oli johtanut Imatran Voiman teettämien laskelmien mukaan Imat-ralla tuotantotehon laskuun, minkä varmistivat vielä Leningradissa tehdyt tarkis-tuslaskennat. Tältä pohjalta ministeri Kornev ja suurlähettiläs Blomstedt allekir-joittivat vuonna 1972 Helsingissä Svetogorskin ja Imatran välisen padotussopi-muksen, jossa määriteltiin tappion korvaaminen Imatran Voimalle.

Muutamaa vuotta myöhemmin, poikkeuksellisen voimakkaan tulvan uha-tessa Vuoksen rantoja kesällä 1974, rajavesisopimuksesta hyötyivät myös tavalliset kaupunkilaiset molemmin puolin rajaa, sillä voimakkailla juoksutuksilla tulvava-hingot onnistuttiin minimoimaan. Pitkällisen työskentelyn jälkeen komissio sopi myös Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä, jota koskeva valtioiden välinen sopimus astui voimaan 1991. Perusperiaatteena oli, että Saimaan vedenpinta pyri-tään pitämään mahdollisimman luonnonmukaisena ja enintään 50 cm:n poik-keamat kunkin ajankohdan keskiarvosta sallitaan. Sopimuksen avulla Saimaalla on alennettu veden pintaa tulvavuosina ja korotettu veden pintaa matalan veden aikoina.

Rajavesikomission alkuvuosien tärkeimmät toiminta-alueet olivat Vuoksi ja Saimaa. Nykyiset komission työryhmät käsittelevät laajemmin vesiensuojelua, vesiresurssien hallintaa sekä kalastoon ja kalastukseen liittyviä kysymyksiä. Ko-missio pyrkii seuraamaan sopimuksen noudattamista sekä koordinoimaan raja-vesiasioihin liittyvää toimintaa. Viralliset päätökset tehdään vuosittaisessa koko-uksessa ja kokousten välillä puhemiehet päättävät tarvittaessa asioista yhdessä. Työtä avustavat sihteerit, eri asiantuntijat ja rajavartijat. Toimintatapa on osoittau-tunut hyväksi ja vastaavat komissiot on myöhemmin perustettu myös Suomen ja Ruotsin sekä Suomen ja Norjan välille. Myös Venäjä on käyttänyt rajavesikomissi-on työtä mallina sopiessaan rajavesistösopimuksia itsenäistyneiden entisten neu-vostotasavaltojen kanssa. Tavallisille imatralaisille ja svetogorskilaisille komission työ on näkynyt muun muassa Vuoksen vedenlaadun parantumisena, tulvien estämisenä, energiantuotannon sujuvuutena ja kalakantojen hoitona.

101

SUHTEET LÄMPENEVÄT – KAASUA IDÄSTÄ Maija Hämäläinen-Abdassamad

Suomi oli ensimmäisten joukossa aloittaes-saan neuvottelut vuonna 1958 neuvostoliit-tolaisten kanssa maakaasun ostamisesta. Maakaasu vaikutti Suomelle lupaavalta ja riittävän mittavalta tuontikohteelta, jota muiden muassa presidentti Kekkonen kan-natti. Maakaasua kaavailtiin lähinnä teolli-suuden energianlähteeksi.

Neuvotteluista muodostui vaiherikkaat ja maakaasun saaminen Suomeen kesti. Lisäksi neuvottelut katkesivat kolmeksi vuodeksi, kun Neuvostoliiton sisäisen kaasuverkon rakennustyöt viivästyivät maan kasvaneen kaasun kulutuksen sekä teräsputkien huonon saatavuuden seurauksena. Suomen ulkomi-nisteriö oli asettanut asiaa hoitavan toimi-kunnan vuonna 1963, jonka työtä suomalais-neuvostoliittolainen pysyvä taloudellinen yhteis-työkomissio jatkoi vuonna 1966. Neuvotteluissa väännettiin kättä hinnasta, ja lisäksi suomalaiset olivat epäluuloisia siitä saattaisiko Neuvostoliitto tiukan paikan tullen katkaista kaasutoimitukset Suomeen. Kiistakysymykset saatiin kuitenkin sovittua ja Suomi liitettiin neuvostoliittolaiseen kaasuverkkoon Imatran Räikkölän kohdalta huhtikuussa 1971. Samalla allekirjoitettiin sopimus Rautaruukin teräsputkien viennistä Neuvostoliittoon.

Putken rakentamisesta järjestettiin tar-jouskilpailu, jonka voitti neuvostoliittolainen Tsvetmetpromexport. Ystävyyden valtatieksi ristittyä putkea saapuivat rakentamaan

neuvostoliittolaiset rakentajat, jotka olivat loikkausten välttämiseksi perheellisiä miehiä. Ensi vaiheessa putkea vedettiin Svetogors-kiin, Räikkölään ja Kouvolaan. Työt saatiin päätökseen lokakuussa 1973 ja maakaasu otettiin käyttöön tammikuussa 1974. Imat-ralla kaasua alkoi käyttää teollisuus, kuten Enso-Gutzeitin Kaukopään tehtaat. Sittem-min maakaasua on ryhdytty käyttämään Imatralla myös pientalojen energianlähteenä, sekä raja-asemilla.

1970-luvun jälkeen maakaasuverkosto on laajentunut Suomessa Kotka-Haminan seudulle, pääkaupunkiseudulle sekä Tampe-reen seudulle. Samalla sen kotitalouskäyttö on yleistynyt. Kasvavaan kysyntään myö-hemmin täysin omaksi yrityksekseen perus-tettu suomalainen Gasum Oy vastasi yhdes-sä neuvostoliittolaisen Gazpromin kanssa käynnistämällä molemmin puolin rajaa rakennushankkeet siirtokapasiteetin kaksin-kertaistamiseksi. Imatralta rakennettiin rinnakkaisputki länteen 1994.

Nykyisin Imatran Räikkölän 20 henkilöä työllistävä vastaanottoasema ottaa vuosittain vastaan neljä miljardia kuutiota kaasua. Maakaasun suomalaisen historian sekä suomalais-venäläisten suhteiden kannalta Imatra-Svetogorskin alueen rooli onkin edelleen keskeinen, vaikka varsinainen kau-punkien välinen yhteistoiminta ei ole suuri-muotoista.

Gasum. Imatran vastaanotto ja kompressoriasema. Tietoa aseman toiminnasta. Turvallisuustietoa onnettomuustilanteen varalta. Kyllönen, T. Puhelintiedonanto. 2.10.2006. Parpola, A. & Åberg, V. Kaasua! Maakaasu ja Suomi 1974-2004. Helsinki: Edita. 2004.

102

Yhte i s e t ka l avede t Vuoksen rikkaaseen kalalajistoon kuuluvat ahvenet, hauet, särjet, lahnat, säyneet, kuhat, mateet sekä harjukset. Niiden lisäksi Saimaalta ui Vuokseen muun muassa muikkuja, siikoja, taimenia sekä lohia. Vapaa-ajan kalastus on läheinen harrastus monille imatralaisille ja svetogorskilaisille. Siinä missä Imatralla kalastaminen on säännellympää kalastuslupineen ja istutuksineen, kalastetaan Svetogorskissa lähinnä joessa luontaisesti esiintyviä kalalajeja ilman erillisiä lupia. Kala kuuluu vahvasti molempien maiden ruokakulttuureihin, vaikka svetogorskilaisen saa kalastamaan suomalaista useammin myös tarve kalasaaliille leivän jatkeena. Ka-lastus on saanut innokkaimmat kaupunkilaiset kokeilemaan onneaan myös naa-purin puolella, ja esimerkiksi Suomen puolen kestävämpi jää tuo edelleen sveto-gorskilaisia harrastuskalastajia pilkkimään Mansikkalan rantaan. Varsinainen yhteistyö kalastusurheilussa on hiipunut, mutta naapurista otetaan yhä mittaa paikallisissa kalastuskilpailuissa.

Paitsi ammatti- ja harrastuskalastusta, Vuoksella on harjoitettu myös ka-lankasvatusta molemmin puolin rajaa. Elinkeinon toimintaedellytysten paranta-miseksi Imatran ja Svetogorskin kaupungit päätyivät 1990-luvun lopulla yhteis-työprojektiin, jossa tutkittiin joen kuntoa ja mahdollisuuksia kehittää kalankasva-tusta Vuoksessa. Projektin tulosten mukaan joessa sijaitsevat vesivoimalat patoi-neen ja säännöstelyohjeineen aiheuttivat haittaa kalastolle ja asutuskeskuksien sekä teollisuuden päästöt kuormittivat Vuoksea. Erityisesti Svetogorskin tehtaiden vaikutus näkyi niiden alapuolisilla vesialueilla paitsi vedenlaadussa, myös tutki-tuissa kaloissa ja niiden loisissa. Toisaalta kalaistutukset ja Saimaalta siirtyvät kalat paransivat kokonaistilannetta ja jätevesipäästöjen käsittely takasi sen, että joen vesi oli kohtuullisen hyvälaatuista.

Yhteistyöprojektin aikana nähtiin, että kalankasvatuselinkeinolla on mah-dollisuus kehittyä molempien kaupunkien puoleisella Vuoksella. Mahdollisista kalankasvattamopaikoista Imatralla potentiaalisimmaksi osoittautui Kaukopään tehdasalue lauhdevesineen. Imatralla alettiinkin sittemmin kasvattaa sampea kokeiluluontoisesti. Paikaksi valikoitui Kaukopään sijaan Tainionkosken tehdas-alue. Toiminta muuttui myöhemmin yrittäjävetoiseksi Saaristomeren Kalan otet-tua ohjat käsiin. Venäjän puolella kalankasvattamoiden kannattavuutta söi 1990-luvun lopussa hyvälaatuisen kalanravinnon kalleus. Tuolloin Svetogorskissa toimi kirjolohen tuotantoon erikoistunut Primorskoje-kalankasvattamo, joka kuitenkin joutui lopettamaan toimintansa myöhemmin. Lähellä rajaa sijaitseva paikka on edelleen otollinen kalankasvatukselle, ja entisen kalankasvattamon tiloihin pyri-täänkin avaamaan uusi, Venäjän markkinoille suuntaava yritys. Tulevaa yrittäjää ovat auttaneet Imatran ympäristötoimi sekä Imatran Seudun Kehitysyhtiö. Usko ammatillisen kalankasvatuksen mahdollisuuksiin myös Venäjän puoleisella Vuoksella on vahva.

103

Huo l i Vuok sen vedes t ä j a r anno i s t a Vuoksen kestävää käyttöä on pyritty kehittämään erilaisin projektein. Näistä laajin on ollut vuosina 2001–2003 toteutettu Vivatvuoksia-projekti ja sitä seuran-neet jatkoprojektit, joilla on tavoiteltu erityisesti kestävien periaatteiden ja mene-telmien kehittämistä Vuoksen alueella. Projektiin osallistuivat Etelä-Karjalan liitto, Käkisalmen ja Viipurin piirihallinnot, Suomen ympäristökeskus, Nevan ja Laato-kan vesivirasto sekä Kaakkois-Suomen ympäristökeskus. Imatran ja Svetogorskin kaupunkeja Vivatvuoksia kosketti vain välillisesti, sillä se keskittyi erityisesti Vuoksen varrella sijaitseviin haja-asutusalueisiin.

Veden laatu ei ole enää ollut viime vuosina Vuoksen pääongelma, sillä vesi on puhdistunut myös Svetogorskin puolella. Vedenpinnan säännöstely aiheuttaa kuitenkin voimakkaita vuorokausittaisia vaihteluita veden korkeudessa, mikä vaikuttaa koko joen ekosysteemiin. Eroosio on erityisen voimakasta Svetogorskin ja Lesogorskin vesivoimalaitosten välisellä alueella. Paikallisen harrastajakalasta-jan kokemuksen mukaan Vuoksen vedenpinta on laskenut koko matkalla Sveto-gorskista Laatokkaan viimeisen kuuden vuoden aikana. Voimalaitosten suoritta-man säännöstelyn seurauksena vedenpinta on aamuisin korkeammalla, ja veden laskettua monien kalalajien mäti kuolee keväisin jäätyään liian pitkäksi aikaa kuivalle joen pohjalle. Kutemisen vaikeutumisen lisäksi kalojen vaellus Laatokalle on vähentynyt.

Myös rannalla olevien ruokokasvustojen kuivuminen heijastuu eliöstöön. Esimerkiksi sorsia on Svetogorskin lähellä aikaisempaa vähemmän. Prosessi on kuitenkin ristiriitainen, sillä veden määrän väheneminen ja pinnan lasku on vä-hentänyt joitakin kala- ja lintulajeja, mutta veden laadun parantuminen on suosi-nut toisia. Lesogorskin lähelle on muodostunut rapukantoja ja haukisaaliit ovat kasvaneet Svetogorskin läheisillä alueilla. Ympäristön lämpenemisestä johtuen on viime vuosina tehty paljon havaintoja myös harmaahaikaroista, joita oli aiemmin havaittu Svetogorskin lähellä todella harvoin. Raj o i t t a l ev i ä vä t i lmapääs t ö t Veden lisäksi rajan yli kulkeutuvat tuulien mukana tehtaiden päästöt. Imatralla ilmanlaatua on seurattu satunnaisesti jo vuodesta 1971 ja jatkuvasti vuodesta 1984 alkaen. Etelä-Karjalassa ympäristöviranomaiset olivat kauan olleet huolissaan paitsi omien tehtaiden, myös rajan pinnassa sijaitsevien Svetogorskin tehtaiden päästöistä. Imatran kaupunki aloitti yhteistyön Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympä-ristöinstituutin kanssa TRS- eli hajurikkiyhdisteiden mittauksissa vuonna 1987. Näin Etelä-Karjalan Allergia- ja ympäristöinstituutin lisäksi Imatran kaupungista tuli pian keskeinen toimija yhdyskuntailmanlaadun seurannassa.

104

Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin vuonna 1990 suorittama tutkimus osoitti, että Etelä-Karjala oli Suomen pahiten hajurikkisaasteilla rasitettu alue. Yhdyskuntailmanlaadun sekä ilmapäästöjen seurannan laajentaminen oli siten välttämätöntä Neuvostoliiton sellua tuottaville rajapaikkakunnille sekä eri-tyisesti Svetogorskiin, josta hajut levisivät myös Imatralle. Neuvostovuosina suo-malaiset eivät olleet saaneet mittaustietoja Svetogorskin kombinaatin tai muiden raja-alueella sijaitsevien tehtaiden päästöistä, vaikka Svetogorskin paperitehdas oli perustanut oman mittauspisteensä kaupungin keskustan tuntumaan jo 1970-luvulla. 1980–1990-lukujen vaihteessa aika oli kypsä yhteistyön aloittamiseen.

Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti alkoi mitata hajurikkiyhdis-teiden pitoisuuksia Svetogorskissa kesällä 1990 Suomen Akatemian ja ympäristö-ministeriön rahoittamana. Seurannassa kartoitettiin erilaisia ilman epäpuhtauksia, jotka aiheuttavat haju- ja terveyshaittoja, sekä ympäristön happamoitumista. Myös Lappeenrannan teknillinen yliopisto aloitti tehdaspäästöjen mittaamisen Svetogorskissa samana vuonna. Tätä ennen suomalaiset eivät olleet tehneet vas-taavanlaisia mittauksia Neuvostoliitossa. Svetogorskin kaupunki liittyi mukaan Imatran, Joutsenon ja Lappeenrannan aloittamaan yhteistyöhön yhdyskuntailma-laadun mittauksessa 1990-luvun alussa. Näin Imatra, Svetogorsk, Joutseno ja Lap-peenranta muodostivat yhtenäisen yhdyskuntailmanlaadun mittausverkoston, joka toimii edelleen ja jonka toimintaa koordinoi Imatran kaupungin ympäristö-toimi. Päästöjen pitoisuuksia on mitattu vuosien varrella useissa mittauspisteissä Imatralla, ja yhdessä pisteessä Svetogorskissa.

Yhteistyön alkaessa 1990-luvun alkuvuosina tehtaiden ilmapäästöjen aihe-uttamat haitat olivat erityisen helposti havaittavissa molemmilla puolilla rajaa. Etenkin hajuhaitat kiusasivat kaupunkien asukkaita ja aiheuttivat terveysongel-mia, ja Svetogorskissa raskaan polttoöljyn käyttö energiantuotannossa näkyi kor-keina rikkidioksidipäästöinä pitkälle 1990-luvun puolelle. Tehtaiden tekemät uudistukset Imatralla ja Svetogorskissa alkoivat näkyä nopeasti yhdyskuntailman laadunmittauksissa. Niin Enso-Gutzeit Oy:n (nykyinen Stora Enso Oyj) tehtaiden kuin romurautaa hyödyntävän Imatra Steelin (nykyinen Ovako Bar Oy Ab) teh-taiden päästötasot laskivat romahdusmaisesti jo 1990-luvun uudistusten seurauk-sena. Esimerkiksi 1996 toteutetut prosessiuudistukset alensivat Imatra Steelin hiukkaspäästöjä jopa 90 %:lla, minkä jälkeen päästöt ovat pysyneet saavutetulla tasolla. Svetogorskin sellu- ja paperikombinaatin rikkidioksidipäästöt olivat puo-lestaan vielä 1990-luvun puolivälissä lähes kymmenkertaiset koko muun mittaus-verkon yhteenlaskettuihin päästöihin verrattuna. Vuoden 1996 jälkeen tehdyt uudistukset ovat kuitenkin pienentäneet rikkidioksidipäästöjä jopa 90 %:lla 1990-luvun alkuvuosien tilanteeseen verrattuna.

Nopeiden parannusten vuoksi 1990-luku oli vireää aikaa imatralais-svetogorskilaisessa yhteistyössä. Tuolloin esimerkiksi Svetogorskin kombinaatin henkilökuntaa kävi tutustumassa imatralaisten tehtaiden ympäristönsuojelutyö-hön, josta sukeutui arvokasta oppia Svetogorskin tehtaiden kehittämiseen.

105

Sittemmin vuosien kuluessa Svetogorskin tehtaiden omistajavaihdokset ovat vaikuttaneet tehtaiden ympäristöpolitiikkaan: ruotsalaiset ja myöhemmin amerik-kalaiset toivat tehtaille paitsi oman työkulttuurinsa myös omat näkemyksensä ympäristökysymyksistä. Samalla yhteistyö ja kontaktit Imatran puoleisiin tehtai-siin ovat heikentyneet.

Ilmapäästöjen mittauksessa rajan ylittävä yhteistyö ei ole aina sujunut on-gelmitta. Ongelmia ovat aiheuttaneet niin tekniikan pettäminen kuin laitteiden vientiä hankaloittaneet tullikäytännöt, joiden vuoksi mittauksia ei voitu suorittaa vuosina 1994 ja 1995. Svetogorskin osalta mittausjaksot ovat olleet monena vuote-na lisäksi selvästi lyhyempiä kuin muissa Etelä-Karjalan verkoston mittauspisteis-sä, ja vasta vuodesta 1998 alkaen Svetogorskista on saatu koko vuoden kattavat ilmapäästöjen mittaustulokset. Erillinen ongelma oli vuonna 2004 Svetogorskissa tapahtunut murto, jossa mittaustietoja tallentava tietokone varastettiin. Muutoin-kin kaupungin keskustassa sijaitsevaan mittauskoppiin on kohdistunut niin paljon ilkivaltaa, että imatralaiset harkitsevat sen siirtämistä toisaalle. Toisaalta mittaus-pisteen säilyttäminen Svetogorskissa on tärkeää Imatran ympäristötoimelle, sillä näin mittaustuloksia saadaan Svetogorskin kaupunkialueelta eikä jouduta tyyty-mään rajalla sijaitsevan mittauspisteen tuloksiin. Tärkeää on myös taloudellinen tasavertaisuus: Svetogorskissa International Paperin tehtaat tilaavat mittaukset Imatran kaupungin ympäristötoimelta ja maksavat niiden kulut.

Ilmanpäästöjen seurannasta vastaava Imatran kaupungin ympäristötoimi on pyrkinyt 1990-luvun loppuvuosista alkaen levittämään aktiivisesti tietoa mit-tausten tuloksista alueen asukkaille. Ympäristönsuojelutoimisto otti vuonna 1998 käyttöön ilmanlaatuindeksin, jonka tavoitteena on selkokielellä tiedottaa medialle ja kuntalaisille ilmanlaatutuloksista. Imatran kaupunki raportoi mittaustuloksista Ilmatieteenlaitoksen ylläpitämään kansalliseen ilmanlaaturekisteriin, josta Ilmatie-teenlaitos välittää tiedot edelleen EU:n kansainväliseen ilmanlaatutietojen rekiste-riin.

Svetogorskin päästötiedot julkaistaan osana yhteistä raporttia, mutta muu-toin ne on tarkoitettu lähinnä International Paperin tehtaiden käyttöön. Aiemmin tehtaan mittaustuloksista ja Imatran kaupungin ympäristötoimen mittausten tuloksista tiedotettiin kaupunkilaisille, mutta käytännöstä luovuttiin, kun Interna-tional Paperin tehtailla koettiin, että tulokset enemmän hämäsivät ja sekoittivat asukkaita kuin antoivat heille hyödyllistä tietoa. Tähän oli syynä muun muassa se, että tulokset vaihtelevat paljon tuulen suunnan mukaan ja ovat siksi erilaisia ih-misten arkikokemuksiin verrattuina. Niinpä päivinä, jolloin svetogorskilaiset haistavat tehtaan päästöt kaupungissaan, mittaustulokset saattavat osoittaa haju-rikkiyhdisteiden määrän olevan pieni. Halutessaan tietoja mittaustuloksista kau-pungin asukkaat voivat kuitenkin olla yhteydessä International Paperin tehtaiden ympäristöasioista vastaavaan tekniseen apulaisjohtajaan. Koska tehdas on Sveto-gorskin suurin työllistäjä, kulkeutuu tietoa mittaustuloksista myös tehtaan työn-tekijöiden kautta muille kaupunkilaisille.

106

Viime vuosien mittausten mukaan niin Imatran kuin Svetogorskin ilman-laatu on suurimman osan aikaa hyvä. Parantunut ilmanlaatu merkitsee kaupunki-en asukkaille selvää asumisviihtyvyyden kohentumista ja erilaisten oireiden vä-henemistä. Kaupungeilla on kuitenkin omat erityispiirteensä päästöjen jakaumissa ja määrissä. Imatralla tiiviin keskustarakenteen puuttuminen vähentää liikenteestä aiheutuvia päästöjä niin, että päästöjen keskittymiä kaupungin yhdyskuntailmas-sa esiintyy vain harvoin. Svetogorskissa päällystämättömien teiden suuri osuus sekä kesäiset metsäpalot ovat nostaneet pienhiukkaspitoisuuksia. Lisäksi Sveto-gorskin tehtaiden parannuksista huolimatta hajurikkiyhdisteet vaivaavat edelleen kaupunkia. Kohonneet arvot ovatkin osin seurausta tehtaiden tuotannon kasvat-tamisesta. Imatran ja Svetogorskin kaltaisilla sellutehdaspaikkakunnilla on kui-tenkin mahdotonta päästä kokonaan eroon tehtaiden hajuista ja muista teollisuu-den tuomista haittapuolista. Raj a ero t t aa , l uon t o yhd i s t ää Ilmapäästötutkimuksen ohella Imatralla ja Svetogorskissa on selvitetty alueen metsien tilaa. Runsaan metsäteollisuuden vuoksi Suomen ja Venäjän raja-alueiden metsiä tutkittiin 1990-luvun alussa useissa laajoissakin yhteistutkimuksissa, mutta näihin tutkimuksiin Imatran ja Svetogorskin kaupungit eivät osallistuneet. Sen sijaan havupuiden vaurioita on tutkittu molempien kaupunkien alueilla vuosina 1989 ja 1994, ja sammalten raskasmetallipitoisuuksia vuosina 1992 ja 1997. Selvi-tyksissä näkyivät päästöjen vähentämisen myönteiset vaikutukset: puuvaurioalu-eet olivat pienentyneet ja sammalissa tavattiin vähemmän raskasmetalleja. Havu-puiden vaurioiden kartoitusta on myöhemmin jatkettu Imatralla, muttei 1990-luvun jälkeen enää Svetogorskissa.

Metsien käytössä ja suojelussa on eroja Suomessa ja Venäjällä, mikä ilme-nee jo raja-alueiden maisemassa. Siinä missä nuoret ja harvennetut metsät ovat yleisiä Suomessa, hallitsevat Venäjällä alueita varttuneet sekametsät. Venäjällä tilanne on siitä erikoinen, että siellä sijaitsee toisaalta maailman puhtaimpia ja toisaalta maailman pilaantuneimpia metsäalueita. Usko lähes rajattomiin luon-nonresursseihin on leimannut metsien käyttöä, ja on johtanut monilla alueilla metsävarojen liikahyödyntämiseen. Lainsäädännöllisesti metsät on Venäjällä jaoteltu luonto- ja talousarvojensa perusteella kolmeen luokkaan, joista vain yksi on puhtaasti metsätalouden hyödynnettävissä. Tästä johtuen Kannaksen ja Pieta-rin alueella metsien kokonaispinta-alasta on suojeltu 40 % ja Karjalan tasavallassa 20 %, kun Suomessa vastaava luku on vain 6,5 %.

Erilaiset metsien hyödyntämistavat tekevät Imatran ja Svetogorskin luon-nosta mielenkiintoisen tutkimuskohteen. Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöins-tituutti tutki vuosina 1997–2001 Imatran ja Svetogorskin sekä Pohjois-Karjalan ja Karjalan tasavallan raja-alueiden luontoa. Erot maisemissa eivät olleet niin suuria

107

kuin oletettiin, sillä sekä Suomessa että Venäjällä metsät hallitsevat luonnonmai-semaa. Myös itse metsäkasvillisuudessa oli vain vähän eroja, vaikka laho- ja lehti-puumetsät niitä suosivine lintulajeineen olivatkin tavallisempia Venäjällä. Suo-messa voimakkaammat hakkuut heijastuivat vahvasti lajistoon: hakkuuaukeilla oli paljon rikkakasveja ja uusia kasvitulokkaita. Siinä missä niityt ja laitumet olivat leimallisempia rajan itäpuoleisille alueille, hallitsevat pellot maatalousmaisemaa Suomessa. Tästä huolimatta esimerkiksi päiväperhoslajistossa ei havaittu merkit-täviä eroja maiden välillä. Hieman yllättäen tehdaspiippujen profiloimassa Sveto-gorskissa asui valkoselkätikkoja ja kaupungin alueelta löytyi Suomessakin harvi-naisia kasvilajeja. Missä ruohon j uu r i t a so – en t ä v i r anoma i se t ? Imatran ja Svetogorskin ympäristöyhteistyö on tapahtunut pitkälti kaupunkien ja tutkimuslaitosten välillä. Poikkeuksen on tehnyt Svetogorskin paperikombinaatti, joka on ollut tiiviisti mukana yhteistyössä. Käytännössä imatralaiset ja svetogors-kilaiset toimijat eivät ole kuitenkaan juuri olleet projektien aikana yhteyksissä keskenään. Yhteistyölle ovat asettaneet haasteita eroavaisuudet Imatran ja Sveto-gorskin kaupunkien ympäristöhallinnoissa, sillä siinä missä Imatralla on ympäris-tötoimi suomalaisten kaupunkien tapaan, puuttuu Svetogorskista kokonaan erilli-nen ympäristöasioihin keskittynyt hallinnon osasto. Svetogorskissa ympäristöön liittyvät tehtävät on jaettu useiden eri työntekijöiden kesken, joten oman kollegan löytäminen on haasteellista. Hallintojärjestelmien erot näkyvät myös siinä, että monessa ympäristöalan kysymyksessä imatralaisen viranomaisen kollega istuu Svetogorskin sijasta Viipurissa tai Pietarissa.

Myöskään kansalaistason toimijat eivät tunnu löytäneen toisiaan ympäris-töasiasoissa. Imatralaisten ympäristöjärjestöjen ja -aktiivien on ollut vaikea saada itselleen yhteistyökumppania naapurikaupungista, jossa luonnonsuojelu- ja muita ympäristöalan kansalaisjärjestöjä tai muita ryhmittymiä ei ole. Vaikka Etelä-Karjalassa saattaisi olla potentiaalista kiinnostusta kehittää ympäristöyhteistyötä ruohonjuuritasolla, ei ympäristön tilan parantaminen Venäjällä ole varsinaisesti prioriteetti. Myös voimavarat ovat osoittautuneet rajallisiksi, sillä esimerkiksi Imatran seudun luonnonsuojeluyhdistys on pieni toimija, jolle on riittänyt tar-peeksi tehtävää pelkästään Suomen puolella. Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri laajempana organisaationa on tehnyt puolestaan lähialueyhteistyötä Pietarin ja Laatokan alueiden kanssa, mutta ei aivan rajan pinnassa.

Ympäristöjärjestöjen puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö tavalli-set svetogorskilaiset olisi kiinnostuneita asuinympäristöstään. Vaikka neuvosto-ajalla ihannoitiin luonnonvarojen massiivista hyötykäyttöä eikä ympäristötietoi-suudelle löytynyt kasvualustaa, on tehtaan piipun juurella ja sen hajuissa elämi-nen on tehnyt kaupunkilaisista hyvin tietoisia elinympäristöstään ja sen tilassa

108

tapahtuvista muutoksista. Saasteet huolestuttavat monia Svetogorskin asukkaita, mutta asukkaat ovat panneet merkille 1990-luvulta alkaneen tehtaan päästöjen vähenemisen. Samalla muistissa ovat monet 1990-luvun vaikeat vuodet, jolloin tehtaan toiminta ja tulevaisuus olivat epävarmalla pohjalla. Nykytilanteesta kau-punkilaiset osaavatkin olla kiitollisia, sillä samalla kun International Paperin teh-taat tarjoavat vakaan toimeentulon suurelle osalle svetogorskilaisperheitä, osoittaa myös kaupungin luonto toipumisen merkkejä. Suurta tarvetta ympäristökysymys-ten esiin nostamiseen ei monellakaan svetogorskilaisella tunnu tällä hetkellä ole-van. Onkin mahdollista, että varsinaisen luonnonsuojelu- tai ympäristöyhteistyön asemasta luontomatkailu Svetogorskin lähialueilla ja etenkin Vuoksen varrella voisi olla sekä imatralaisia ja svetogorskilaisia kiinnostava yhteistyömuoto.

109

110

L Ä H T E E T : 2 R A J A J A E L Ä M Ä Ä R A J A L L A Maija Hämäläinen-Abdessamad Haastattelut: Hartikainen, O. Rajavyöhykkeen asukas ja yrittäjä. 5.9.2006. Imatra. Hietanen, M. Rajavyöhykkeen asukas ja yrittäjä. 23.8.2006. Pelkola. Kaplas, T. Rajavyöhykkeen asukas. 16.2.2006. Kuurmanpohja. Osmakov, A. Svetogorsk-kirjan kirjoittaja. 3.5.2006. Svetogorsk. Pavlovskaja, T. Rajavyöhykkeen asukas. 3.8.2006. Svetogorsk. Volkov, S. Rajavyöhykkeen asukas. 15.8.2006. Svetogorsk. Muut lähteet: Alamäki, P. 1997. Väestön muutokset. Teoksessa Talka, A. (toim.) Imatran kirja.

Jyväskylä: JYY:n kotiseutusarja nro 35. Imatran kaupunki. s. 59–90. Arponen, A. 1999. Enso menetettiin Venäjälle STT:n uutisoinnin takia. STT:n toimitus-

johtaja ja kaksi toimittajaa saivat uutisen takia vankeustuomiot vuonna 1940. Etelä-Saimaa 22.8.1999.

Imatran kaupunginmuseo ja Jääski-seura ry. Elämää Jääskessä: Luovutetun kihlakun-nan tarinoita. Näyttely Imatran kaupunginmuseossa 9.6.–31.11.2007.

Kosonen, M. & Pohjonen, J. 1994. Isänmaan portinvartijat. Suomen rajojen vartiointi 1918–1994. Helsinki: Otava.

Paappa, E. & Ropponen, J. 1992. Jääsken kihlakunnan historia III 1860–1980. Pieksä-mäki: Jääsken kihlakunnan historiatoimikunta.

Paakkinen, J. 1997. Rajakaupunki. Teoksessa Talka, A. (toim.) Imatran kirja. Jyväs-kylä: JYY:n kotiseutusarja nro 35. Imatran kaupunki. s. 379–392.

Граница и люди. 2005. Воспоминания переселенцев Приладожской Карелии

и Карельского Перешейка. Studia Ethnologica, Вып. 2. Карельский Институт, Университет Йоенсуу & Европейский Университет в Санкт-Петербурге. Санкт-Петербург.

Осмаков, А. 2002.Светогорск. Краеведческий очерк. Издательство ”Морверт”. Санкт-Петербург.

Павловская, Т. 2006. День рождение. Неопубликованный рассказ. Пограничная зона претерпела изменения. Пресс-центр Правительства

Ленинградской области. Saatavana www-muodossa:

111

[http://www.lenobl.ru/presscentre/?id=19150&PHPSESSID=b4b79174b3c04a308d26b311a750dda1] Viitattu 8.8.2006.

Правительство Ленинградской области. Постановление от 3 февраля 2004 года No 12. О пограничной зоне и пограничном режиме Ленинградской области. 2004.

Приказ Федеральной службы безопасности Российской Федерации от 2 июня 2006 года N 239. О пределах пограничной зоны на территории Ленинградской области. 2006.

Федеральная Служба Безопасности Российской Федерации. Приказ от 2 июня 2006 года N 239. О пределах пограничной зоны на территории Ленинградской области. 2006. Saatavana www-muodossa: [http://www.rusembassy.fi/GranitsaRU.htm] Viitattu 28.8.2007.

3 S A L A A R A J A N Y L I Maija Hämäläinen-Abdessamad Haastattelut: Balashov, J. Puheenjohtaja, pietarilainen historia- ja kotiseutuyhdistys Karelija.

12.6.2006. Luumäki. Hartikainen, O. Rajavyöhykkeen asukas ja yrittäjä. 5.9.2006. Imatra. Homanen, M. Päällikkö, Niskapietilän rajavartioasema. 23.8.2006. Pelkola. Jäppinen, S. Kaakkois-Suomen rajavartiosto. 4.10.2007. Sähköpostitiedonanto. Kaplas, T. Kuurmanpohjalainen rajavyöhykkeen asukas. 15.2.2006. Kuurmanpoh-

ja. Lauren, J. Päällikkö, Pelkolan rajavartioasema. 27.4.2005. Pelkola. Osmakov, A. Svetogorsk-kirjan kirjoittaja. 3.5.2006. Svetogorsk. Pavlovskaja, T. Svetogorskin asukas. 3.8.2006. Svetogorsk. Ramzajev, A. Svetogorskin asukas. 18.9.2006. Svetogorsk. Muut lähteet: Luvaton rajanylittäjä otettiin kiinni Imatralla. Etelä-Saimaa. 24.7.2006. Hokkanen, M. 1982. Rajaloikkari. Espoo: Weilin & Göös. Imatran kaupunginmuseo ja Jääski-seura ry. Elämää Jääskessä: Luovutetun kihlakun-

nan tarinoita. Näyttely Imatran kaupunginmuseossa 9.6.–31.11.2007. Imatran käräjien pöytäkirjoja 1953; 1958. Mikkelin maakunta-arkisto. Imatran ja Ruokolahden käräjäkunnan pöytäkirjoja 1948–1949. Mikkelin maakun-

ta-arkisto. Kaakkois-Suomen rajavartiosto. Luvattomat rajanylitykset 1995–2005 ja muita tilasto-

ja. Saatavana www-muodossa: [http://www.k-sr.fi/2-2.htm] Viitattu 31.8.2006. Kaakkois-Suomen rajavartiosto. 2006. Henkilöiden luvattomat rajanylitykset Pelkolan

rajavartioaseman valvonta-alueella. Kaakkois-Suomen rajavartiosto. Luvattomat rajanylitykset 1998–2007 ja muita tilasto-

ja. Saatavana www-muodossa: [http://www.raja.fi/rvl/k-

112

sr/home.nsf/pages/E811E00E0A1E3B9BC2256FF10030F61A?opendocument] Viitattu 8.3.2007.

Kivinen, B. 2006. Pakolaisia ja vakoilijoita: Neuvostoliitosta Suomeen tulleet laittomat rajanylittäjät vuosina 1949–1959. Helsingin yliopisto.

Kosonen, M. & Pohjonen, J. 1994. Isänmaan portinvartijat. Suomen rajojen vartiointi 1918–1994. Helsinki: Otava.

Kostiainen, A. 1987. Loikkarit. Keuruu: Otava. Paakkinen, J. 1997. Rajakaupunki. Teoksessa Talka, A. (toim.) Imatran kirja. Jyväs-

kylä: JYY:n kotiseutisarja nro 35. Imatran kaupunki. s. 379–392. Pekkarinen, J. & Pohjonen, J. 2005. Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset

Neuvostoliittoon 1944–1981. Helsinki: Otava. Pohjonen, J. 2000. Maanpetturin tie. Maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972

tuomitut. Helsinki: Otava. Ruokolahden käräjien ja välikäräjien pöytäkirjat 1945–1946. Mikkelin maakunta-

arkisto. Solomeshch, I. 2002. Old and New Symbols and Myths: Karelia during the First Two

Decades of Soviet Rule. Teoksessa Laine, A. & Ylikangas, M. (toim.) Rise and Fall of Soviet Karelia. Kikimora Publications. Series B: 24. Helsinki: Aleksanteri Insti-tute.

4 P R O O P U S K A L L A F I N N S T R O I L L E Milla Hannula Haastattelut: Junno, V. Päällikkö, Etteplan Oyj:n Imatran edustusto, entinen Finnstroin urakoit-

sija. 31.5.2006. Parikkala. Kangas-Ikkala, R. Entinen Finnstroin toimitusjohtaja. 28.4.2006. Helsinki. Ollikainen, E. Entinen Imatran apulaiskaupunginjohtaja. 25.4.2006. Imatra. Pavlovskaja, T. Entinen Finnstroin työntekijä. 10.5.2006. Svetogorsk. Ruoppa, T. Entinen Finnstroin rakennusinsinööri. 11.5.2006. Muurikkala. Osmakov, Andrei. Laitemestari ja rakennustyömaan johtaja, Svetogorskin paperi-

kombinaatti. 3.5.2006. Svetogorsk. Muut lähteet: Hämäläinen, U. 2003. Kun Kekkonen sanoi kauniisti ei Kosyginille. Helsingin Sanomat

14.12.2003. Kangas-Ikkala, R. 1973. Svetogorskin rakentaminen. Rakennustekniikka-lehti 4/73. s.

265–269. Miestami, R. 1982. Peruskivenä yhteistyö: Finn-Stroi Oy 1972–1982. A/O ФИНН

СТРОЙ 1972–1982. В основе сотрудничество. Joensuu: Pohjois-Karjalan kirja-paino.

113

5 Y R I T Y S T Ä R A J A L L A Milla Hannula Haastattelut: Davydova, I. Kaksoiskaupungin yrityspalvelujohtaja. 27.7.2006. Svetogorsk. Ikäheimonen, J. Toimitusjohtaja, Imatran Kylpylä. 22.6.2006. Puhelintiedonanto. Junna, V. Johtaja, Etteplan Oyj:n Imatran edustusto. 31.5.2006. Uukuniemi. Lampinen, I. Vientiasiamies, Kaakkois-Suomen TE-keskus. 23.5.2006. Puhelintie-

donanto. Lipsanen, V. Toimitusjohtaja, Rakennusliike Sulo Lipsanen Oy. 22.6.2006. Puhelin-

tiedonanto. Oravuo, A. Yritysasiantuntija, Imatran Seudun Kehitysyhtiö Oy. 22.6.2006. Puhe-

lintiedonanto. Saarinen, H. Matkailujohtaja, Imatran Seudun Kehitysyhtiö Oy. 27.6.2006. Puhe-

lintiedonanto. Urpalainen, E. Imatran Yrittäjät ry. 23.5.2006. Puhelintiedonanto. Vasiljev, V. Kansainvälisten asioiden hoitaja, Svetogorskin kaupunki. 14.3.2005.

Svetogorsk. Muut lähteet: Esitelmät Kaksoiskaupunkiseminaarissa 2006 ”Elinkeinoelämän mahdollisuudet

Imatra-Svetogorsk kaksoiskaupungissa”. Imatralla ja Svetogorskissa 18–19.5.2006. (Julkaisematon)

Kiuru, M. 2005. Imatralainen Sulo Lipsanen Oy pureutuu Pietarin markkinoille. Etelä-Saimaa 12.7.2005.

Linjama, R. (toim.). 2001. II Kaksoiskaupunkiseminaari. Yrittäjyyttä yli rajan, 12–13. Etelä-Karjalan Kesäyliopiston julkaisuja, sarja A, nro 3.

Luoteis-Venäjä Rahasto Oy:n verkkosivut. Saatavana www-muodossa [http://www.venajarahasto.fi] Viitattu 4.1.2008.

Saukkonen, P. 2003. Venäjän-kaupan ja lähialueyhteistyön vaikutuksista Pohjois-Karjalan aluetaloudelle. Spatia Raportteja 1/2003. Saatavana www-muodossa: [http://www.joensuu.fi/spatia/julkaisut/rap2003_1.pdf] Viitattu 27.12.2007.

6 V U O R O I N K O U L U V I E R A I L U I L L A Milla Hannula Haastattelut: Filpus, R. Rehtori, Vuoksenniskan yhteislukio. 6.9.2006. Puhelintiedonanto. Kuukka, M. Opettajavaihtoon osallistunut opettaja. 15.9.2006. Sähköpostitie-

donanto. Kyyrä, P. Opetuspäällikkö, Imatran kaupunki. 24.2.2005. Imatra. Kyyrä, P. Johtava rehtori, Itä-Suomen koulu. 11.2.2006. Puhelintiedonanto. Laine, H. Kehityspäällikkö, Imatran kaupunki. 12.10.2006. Imatra. Mutru, R. Rehtori, Mansikkalan koulu. 28.8.2006. Puhelintiedonanto.

114

Pellinen, S. Kansainvälisten asioiden vastaava, Etelä-Karjalan ammattiopisto. 3.11.2006. Sähköpostitiedonanto.

Puhakka, J. Entinen Imatran koulutoimenjohtaja. 11.9.2006. Puhelintiedonanto. Pänkäläinen, P. Opettaja. 28.8.2006. Puhelintiedonanto. Pänkäläinen, P. Opettaja. Keskustelut 2005–2006 Svetogorskissa ja Imatralla. Rainio, M. Opettajavaihtoon osallistunut opettaja. 11.9.2006. Puhelintiedonanto. Sikiö, A. Rehtori, Kosken koulu; aluejohtaja, Rajapatsas-Sienimäki-alueen perus-

opetus. 28.8.2006. Puhelintiedonanto. Stenberg, K. Entinen Teppanalan koulun rehtori. 15.9.2006. Puhelintiedonanto. Virsunen, J. Koulutoimenjohtaja, Imatran kaupunki. 8.10.2006. Puhelintiedonanto. Muut lähteet: Jukarainen, P. 2000. Rauhan ja raudan rajoilla: nuorten tilallis- ja identiteettipoliittisia

maailmanjäsennyksiä Suomen ja Venäjän sekä Ruotsin ja Suomen rajojen tuntumassa. Tapri, Tutkimuksia 90. Helsinki: Like.

Virtanen, A. 10 vuotta yhteistyötä. Osa A Koulut naapurissa. Imatran koulujen lä-hialueyhteistyö 1991–2002. Osa B Työväenopisto ja kesäyliopisto Imatralla – ja niiden lähialueyhteistyö 10 vuoden ajalta. Julkaisematon työversio.

7 K O H T A A M I S I A K U L T T U U R I R A J A L L A Milla Hannula Haastattelut: Fliminova, G. Kuvataiteilija. 18.4.2006. Svetogorsk. Borgström, M. Kulttuuritoimen johtaja, Imatran kaupunki. 7.3.2005. Imatra. Hallikainen, M. Imatran taideoppilaitoksesta valmistunut kuvataitelija. 12.9.2006.

Puhelintiedonanto. Järvinen, J. Koulutuspäällikkö, Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun Imatran

kuvataiteenyksikkö. 7.8.2006. Puhelintiedonanto. Koronik, V. Johtaja, Svetogorskin musiikkikoulu. 3.5.2006. Svetogorsk. Luukkonen, K. Puheenjohtaja, Tanssiurheiluseura Impetus. 16.8.2006. Puhelintie-

donanto. Ohenoja, S. Rehtori, Imatran musiikkiopisto. 7.3.2005. Imatra. Ohenoja, S. Rehtori, Imatran musiikkiopisto. 28.11.2006. Puhelintiedonanto. Parkkinen, P. Imatran taideoppilaitoksesta valmistunut taiteilija. 12.9.2006. Puhe-

lintiedonanto. Pulkkinen, J. Intendentti, Imatran kaupunginmuseo. 2.2.2006. Imatra. Sopanen, H. Entisen Imatran musiikkikoulun rehtori. 11.9.2006. Puhelintiedonan-

to. Muut lähteet: Pesonen, P. 1998. Venäjän kulttuurihistoria. Tampere: Tammer-paino.

115

8 Y H T E I S T Ä P O T K U A E T S I M Ä S S Ä Milla Hannula Haastattelut: Aallikko, J. Päävalmentaja, Imatran Palloseura. 12.6.2006. Svetogorsk. Dibrivnyj, A. Päävalmentaja, Svetogorskin urheilukeskus. 12.6.2006. Svetogorsk. Huhtiranta, S. Varapuheenjohtaja, Artamin lentopalloseura. 24.8.2006. Puhelintie-

donanto. Rinkinen, R. Johtaja, Etelä-Karjalan liikunta. 17.7.2006. Puhelintiedonanto. Sinisalo, V. Puheenjohtaja, Vuoksen Soutajat ry. 6.9.2006. Puhelintiedonanto. Timonen, R. Entinen Imatran kaupungin liikuntatoimenjohtaja ja Valeri Rodohle-

bovin valmentaja. 10.11.2006. Puhelintiedonanto. Muut lähteet: Itkonen, H. & Stranius, P. 2002. Liikettä Venäjän Karjalassa. Joensuu: Karjalan tut-

kimuslaitoksen julkaisuja. N: 0 137. Munnukka, A. 2005. Rampen ja Vallun projekti. Etelä-Saimaa 13.02.2005. Saatavana

www-muodossa: [http://www2.lappeenranta.fi/lehtitietokanta/artikkeli. php?id=3305] Viitattu 7.2.2008.

Ojala, H. 2005. Valeri sauvoi suksitta yli rajan. Etelä-Saimaa 25.9.2005. 9 H Y V I N V O I N T I A J A T E R V E Y T T Ä Maija Hämäläinen-Abdessamad Haastattelut: Hugg, T. Tutkija, Allergiat- ja asuinympäristö Svetogorskissa ja Imatralla -

hankkeet. 26.7.2006. Puhelintiedonanto. Krylova, J. Johtaja, Dobro Požalovat’ -keskus. 3.5.2006. Svetogorsk. Laine, H. Etelä-Karjalan kesäyliopiston Imatran yksikkö. 3.9.2007. Sähköpostitie-

donanto. Matikainen A. Zavtra-elokuvan ohjaaja. 15.6.2005. Lappeenranta. Mensner, A. SPR:n Imatran osasto. 31.8.2007 ja 3.9.2007. Sähköpostitiedonanto. Paludhin, V. Puheenjohtaja, Svetogorskin invalidijärjestö. 3.8.2006. Svetogorsk. Pikuljova, O. Radost-keskuksen entinen johtaja; nykyinen Svetogorskin kaupun-

ginjohtaja. 3.8.2006. Svetogorsk. Pushkarev. V. Ylilääkäri, Svetogorskin kaupungin sairaala. 15.8.2006. Svetogorsk. Suni, T. Puheenjohtaja, Kehitysvammaisten tukiliitto ja Kehitysvammaisten palve-

lusäätiö. 10.8.2006. Puhelintiedonanto. Varis, R. Puheenjohtaja, SVS:n Imatran osasto. 27.7.2006. Imatra. Muut lähteet: City Twins Co-operation Network. 2005. Component 3. Background analysis on

culture, education and social issues in the partner cities.

116

Imatra selvittää ruoka-apua Svetogorskiin. Helsingin Sanomat. 16.9.1998. Hugg, T., Jantunen, J., Hedman, J., Ruotsalainen, R., Wikström, A.-M., Pushkarev,

V. & Jaakkola, J. 2005. Allergiat ja asuinympäristöt Imatralla ja Svetogorskissa. Tut-kimushankkeen loppuraportti. Joutseno: Etelä-Karjalan Allergia ja Ympäris-töinstituutti.

Huumereitiltä hoitoketjuun. Kaakkois-Suomen Interreg IIIA. Etelä-Karjalan ammat-tikorkeakoulu. Sosiaali- ja terveysyksikkö. Projektiesite.

Imatran kaupunki. Sosiaali- ja terveystoimi. 2005. Väliraportti sosiaalipalveluiden eroista Imatralla ja Svetogorskissa. 20.10.2005.

Kaakinen, J. & Laine, P. 1999. Svetogorskin sosiaali- ja terveysolojen perusselvitys. Sosiaalikehitys.

Kostin, R.A., Chulochnikov, V.S., Ovcharenko, S.A., Moiseeva, V. S., Davydov, S. A. Loppuraportti. Viipurin ja Svetogorskin päihdetyöorganisaatiota, rahoitusta, suunnittelua, koulutusta ja toteutusta koskevasta selvityksestä. Pietarin valtiol-linen palveluja talousakatemia. Sosiologian ja sosiaalisten prosessien johtami-sen laitos. Käännös venäjän kielestä. Pietari. 2004.

Käyhty, A. 1998. Viipuri ja Svetogorsk pyysivät ruoka-apua Suomesta. Helsingin Sa-nomat. 11.9.1998.

Käyhty, A. 1998. Lappeenranta ei lähetä apua Viipuriin. Imatra selvittelee Svetogorskin pyyntöä. Helsingin Sanomat. 25.9.1998.

Partti-Pellinen, K., Marttila, O., Vilkka, V., Jaakkola, J. K., Jäppinen, P., Silakoski, I., Piutunen, S. ja Haahtela, H. 1993. Hajurikkiyhdisteet Svetogorkin alueen ilmassa: vaikutukset väestön terveyteen. Imatran, Enson (Svetogorskin) ja Varkauden ilman ha-jurikkiyhdisteet ja väestön terveys (IEVA). Raportti 3. Joutseno: Etelä-Karjalan Al-lergia- ja Ympäristöinstituutti.

Pekkarinen, M. & Nalli, E.-L. 2002. Selvitys Imatran ja Svetogorskin kehitysvamma-alalla tehdystä yhteistyöstä. Etelä-Karjalan Ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan koulutusohjelma. Opinnäytetyö.

1 0 Y H T E I S V A S T U U T A P Y H I S T Ä M A I S T A Maija Hämäläinen-Abdessamad Haastattelut: Gaitseva, G. Hautausmaatalkoisiin osallistunut svetogorskilainen. 16.8.2006. Sve-

togorsk. Jääsken hautausmaatalkoot. Suomalaisten osanottajien haastattelut (7 henkilöä).

23.5.2006. Lesogorsk/Svetogorsk. Linnahalme, K. Puheenjohtaja, Jääski-seuran kirkkomaatoimikunta; johtokunnan

jäsen, Jääski-seura. 18.4.2005 ja 23.5.2006. Imatra/Svetogorsk. Linnahalme, K. Puheenjohtaja, Jääski-seuran kirkkomaatoimikunta; johtokunnan

jäsen, Jääski-seura. 18.7.2007. Sähköpostitiedonanto. Pavlovskaja, T. Hautausmaatalkoisiin osallistunut svetogorskilainen. 3.8.2006.

Svetogorsk.

117

Vilen, L. Hautausmaatalkoisiin osallistunut svetogorskilainen. 16.8.2006. Sveto-gorsk.

Volkov, S. Hautausmaatalkoisiin osallistunut svetogorskilainen. 16.8.2006. Sveto-gorsk.

Muut lähteet: Arponen, A. O. 1998. Muistomerkkejä hautausmaille. Jääskeläinen 1998. Arponen, A. O. 1998. Sankarihaudat ovat olleet Ensossa perunapeltona. Jääskeläinen

1998. Idän ja lännen yhteistyö parhaimmillaan Jääsken kirkkomaan kunnostustalkoissa. Etelä-

Saimaa. 28.5.1991. Jääsken sankarihaudat saivat muistomerkin. Etelä-Saimaa 19.7.1993. Tuhoutuvatko Karjalamme pyhät paikat? Karjala-lehti. 26.6.2003. Eihän Vuoksikaan murru, vaikka on nähnyt kaiken. Ristiretki Jääsken kirkkomaalle. Kou-

volan Sanomat. 21.7.1991. Kuokkanen, S. 1998. Jääsken kirkkomaan-muistopuiston vaiheita. Jääskeläinen 1998. Linnahalme, K. 2004. Jääsken kirkkomaa ja kirkkomaatoimikunta. Julkaisematon kirjoi-

tus. Muistomerkkejä Jääskeen ja Ensoon. Uutis-Vuoksi 24.8.1994 Muistomerkki Enson sankarihautausmaalle. Uutis-Vuoksi 17.10.1994. Ojalainen, I. 1991. Talkoilla tulosta. Jääsken kirkkomaa muuttui ryteiköstä oikeaksi kal-

mistoksi. Ylä-Vuoksi. 28.5.1991. Pöljö, P. 2002. Työryhmän perustaminen vireillä. Karjalan Liitto kiirehtii luovutetulla

alueella sijaitsevien kulttuurikohteiden suojelua. Karjala-lehti 24.10.2002. Salonen, M. 1994. Yli 200 juhli kotipitäjän kirkkomaalla. Jääsken kirkon muistokivi pääsi

siistiin puistoon. Karjala-lehti. 1.9.1994. Seppänen, E. 1998. Ensoon haudattu 115 sankarivainajaa. Jääskeläinen 1998. Vuotila M. 1991. Nyt me ymmärrämme kunnioittaa tätä paikkaa. Jääsken kirkkomaa

siistittiin yhdessä. Uutisvuoksi 31.5.1991. Граница и люди. Воспоминания переселенцев Приладожской Карелии и

Карельского Перешейка. Studia Ethnologica, Вып. 2. Карельский Институт, Университет Йоенсуу & Европейский Университет в Санкт-Петербурге. Санкт-Петербург. 2005.

Осмаков, А. Светогорск. Краеведческий очерк. Издательство «Морверт». Санкт-Петербург. 2002.

1 1 I M A T R A J A S V E T O G O R S K T U L E S S A Milla Hannula Haastattelut: Forsman, T. Palopäällikkö, Imatran palolaitos. 8.2.2006. Imatra. Forsman, T. Palopäällikkö, Imatran palolaitos. 1.6.2006. Puhelintiedonanto. Forsman, T. Palopäällikkö, Imatran palolaitos. 26.10.2006. Sähköpostitiedonanto.

118

Gogolev, D. Palomies, Svetogorskin palolaitos. 3.5.2006. Svetogorsk. Vasiljev, V. Päällikkö, Svetogorskin palolaitos. 3.5.2006. Svetogorsk. Muut lähteet: Ensossa kuoli 19 asukasta. Helsingin Sanomat 21.12.1996 Etelä-Karjalan pelastuslautakunnan kokouspöytäkirja 3.6.2004. Saatavana www-

muodossa: [http://kokoushallinta.lappeenranta.fi/dynastyweb/kokous/KOKOUS-131-10.HTM] Viitattu 21.12.2007.

Konttinen, J. 2006. Viranomaisten kiistely hidastaa metsäpalon sammutusta Viipurissa. Helsingin Sanomat 23.8.2006. Saatavana www-muodossa: [http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Viranomaisten+kiistely+hidastaa+mets%C3%A4palon+sammutusta+Viipurissa/1135221175482] Viitattu 21.12.2007.

Ojala, H. 2006. Lähialuepaloihin irrotettavissa Kaakkois-Suomesta 500 miestä. Henkilös-tön työturvallisuus- ja vakuutusasiat ovat edelleen selvittämättä. Etelä-Saimaa 7.6.2006.

Pihlaja, J. 1996. Kaasuräjähdys Käkisalmessa vaati ainakin 20 kuolonuhria. Helsingin Sanomat 21.12.1996.

Sopanen, H. 2006. Kulttuurit törmäävät itärajan metsäpaloissa. Etelä-Saimaa 17.8.2006.

Ulkoministeriö. Metsäpalot jatkuvat Luoteis-Venäjällä. Ulkoministeriön verkkosivu-uutiset 15.8.2006. Saatavana www-muodossa [http://formin.finland.fi/Public/default.aspx?contentid=75814] Viitattu 21.12.2007.

1 2 Y M P Ä R I S T Ö N H Y Ö T Y K Ä Y T T Ö Ä J A S U O J E L U A Maija Hämäläinen-Abdessamad Haastattelut: Ahonen, A. Ympäristötarkastaja, Imatran kaupungin ympäristötoimi. 23.10.2006.

Sähköpostitiedonanto Dibrivnyj, A. Päävalmentaja ja kalastuksen harrastaja. Svetogorskin kaupunki.

18.9.2006. Svetogorsk. Hemmi, R. Projektipäällikkö, Suomen ympäristökeskus. 11.9.2006. Puhelintie-

donanto. Kovaleva, D. Ilmanlaatumittauksiin osallistunut Svetogorskin tehtaiden työnteki-

jä. 14.8.2006. Svetogorsk. Litmanen, R. Ympäristönsuojelusuunnittelija, Imatran kaupunki. 14.8.2006. Imat-

ra/Svetogorsk. Saarinen, K. Johtaja, Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti; puheenjohta-

ja, Imatran seudun luonnonsuojeluyhdistys ry. 24.7.2006 ja 11.9.2006. Puhelin-tiedonanto.

Seredin, A. Pietarilainen kalatalousyrittäjä. 28.9.2006. Puhelintiedonanto.

119

Siilahti, P. Varapuheenjohtaja, Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri. 11.9.2006. Pu-helintiedonanto.

Silakoski, I. Toimialajohtaja, Imatran kaupungin ympäristötoimi. 13.9.2006. Puhe-lintiedonanto.

Vasiljev, V. Apulaiskaupunginjohtaja, Svetogorskin kaupunki. 18.9.2006. Sveto-gorsk.

Vedernikov, A. Tekninen apulaisjohtaja, International Paper. 27.9.2006. Puhelin-tiedonanto.

Wikström, A.-M. Ympäristönsuojelupäällikkö, Imatran kaupunki. 2.10.2006. Puhe-lintiedonanto.

Wirkkala, R.-S. Vanhempi insinööri, Kaakkois-Suomen ympäristökeskus. 22.9.2006. Puhelintiedonanto.

Muut lähteet: Ahonen, A. 1998. Ympäristöyhteistyö Imatran ja Svetogorskin välillä. Ympäristö ja

terveys -lehti. 5/1998. Haahtela, T., Partti-Pellinen, K., Jaakkola, J., Vilkka, V., Piutunen, S., Silakoski, I.,

Jäppinen, P., Miettinen, P., Saarinen, K., Krooks, K., Monto, H. & Marttila, O. 1998. IEVA eli Imatran, Enson (Svetogorsk) ja Varkauden ilman hajurikkiyhdisteet ja terveys. Loppuraportti. Ympäristö ja terveys -lehti. Tutkimusraportti 1: 1998. Vammala.

Haunia, S. 2005. The Joint Finnish-Russian Commission on Transboundary Waters. Trends in Information Exchange. Finnish Environment Institute. Esitelmä Pietaris-sa.

Ilman hajurikkiyhdisteitä tutkinut työryhmä esittää: Haiseville rikkiyhdisteille on määrät-tävä ohjearvo. Helsingin Sanomat 2.10.1990.

Lappeenrannan korkeakoulu selvittää NL:n päästöjä. Helsingin Sanomat 21.3.1991. Imatran kaupunki. 1994. Ympäristöasiainpalvelukeskus. Ympäristönsuojelunpal-

velualue. Imatran, Joutsenon, Lappeenrannan, Ruokolahden ja Svetogorskin ilman laa-tu 1993.

Imatran kaupunki.1995. Imatran kaupunki- Ympäristönsuojelunpalvelualue. Imatran, Joutsenon ja Lappeenrannan ilman laatu 1994.

Imatran kaupunki. 1997. Ympäristönsuojeluvastuualue. Imatran, Joutsenon, Lap-peenrannan ja Svetogorskin ilman laatu 1996.

Imatran kaupunki. 1998. Ympäristötoimi. Ympäristönsuojelu. Imatran, Joutsenon, Lappeenrannan ja Svetogorskin ilman laatu vuonna 1997.

Imatran kaupunki. 1999. Ympäristötoimi. Ympäristönsuojelu. Imatran, Joutsenon, Lappeenrannan ja Svetogorskin ilman laatu vuonna 1998.

Imatran kaupunki. 2000. Ympäristötoimi. Ympäristönsuojelu. Imatran, Joutsenon, Lappeenrannan ja Svetogorskin ilmanlaatu vuonna 1999.




120


Imatran kaupunki & Svetogorskin kaupunki. The Development of Fisheries at the Upper Part of the River Vuoksi Area. Research and Development Report. Final Activity Report.

Saarinen, K., Jantunen, J. & Kuitunen, K. 2002. Ihmistoiminnan vaikutus Suomen ja Venäjän Karjalan luontoympäristöön (KARMI). Loppuraportti. Joutseno: Karjalan ympäristötieteen laitos ja Joensuun yliopiston biologian laitos.

Tynkkynen, V.-P. & Massa, I. 2001. Introduction. The Russian Environment – A Sour-ce of Risk or the Lungs of the Planet. Teoksessa Massa, I. & Tynkkynen, V.-P. (toim.) The Struggle fot Russian Environmental Policy. Kikimora Publications Series B: 17. Helsinki.

The Sustainable Use of the Water Resources and Shore Areas of the River Vuoksi VI-VATVUOKSIA. Final Activity Report. Narrative Report on Project Implementation. 30 September 2003.

Yhteinen suomalais-venäläinen rajavesistöjen käyttökomissio. 2007. Saimaan ja Vuoksen juoksutussääntö. Saatavana www-muodossa: [http://www.rajavesikomissio.fi/SOPIMUS_juoksutussaanto.htm] Viitattu 2.9.2007.

Yhteinen suomalais-venäläinen rajavesistöjen käyttökomissio. 2008. Suomalais-venäläisen rajavesikomission historiaa.. Saatavana www-muodossa: [http://www.rajavesikomissio.fi/sopimuksen_historiaa.htm] Viitattu 9.1.2008.

Documents

Vuoksen varrella vieretysten nettiin - ...5 IMATRA Nykyinen lähes 30 000 asukkaan Imatran kaupunki on syntynyt Saimaan ja Vuoksen rannoille, jonne alettiin rakentaa teollisuutta 1800-luvun