26 Suomen Kuvalehti | 31/2006

HillamotissaNuoret venäläiset matkustivat 4 000 kilometriä Uralilta Pelloon marjasavottaan. Suot ja metsät olivat tyhjiä. Nyt he etsivät ruokaa roskalaatikoista.

Teksti Petri Pöntinen Kuvat Markus Pentikäinen

31/2006 | Suomen Kuvalehti 27

Torniojoen idylli voisi olla heidän kotiseudultaan äiti-Venäjän sylissä.

Djatvolin perheen äiti Olga kattaa kangastilkulle iltapalaa, tšajua, teetä ja suškia, pikkurinkeleitä. Isä Juri istuu vaiti, tupakan haiku kiemurtelee nuotiopaikan yllä. Ja tuolla rannassa, ilta-auringon välkkeessä, poika Misha kulkee ajatuksissaan, tytär Elena heittää väsymättä lippaa virtaan.

”Riba, kala!” kajahtaa heleä ääni vedenrajasta.Elena roikottaa kiloista haukea leuoista, muu perhe vilkuttaa takaisin. Pian he sei-

sovat tikkusuorina katse kameraan, harras hymyn häivä kasvoillaan.Klik. Taas on yksi saaliskuva ikuistettu novgorodilaisperheen albumiin.

◼ Seiväs -matka suolle. Joukon isäksi ristitty Ivan suunnistaa ja etsii hilloja muulle joukolle.

▶

28 Suomen Kuvalehti | 31/2006 31/2006 | Suomen Kuvalehti 29

Kalastus on Djatvolien rakkain harras-tus, mutta Pellossa he ovat töissä kuudetta kesää. Perhe kerää marjoja kaksi kuukaut-ta, aamusta iltaan, seitsemänä päivänä vii-kossa. Eivätkä he ole ainoita: täällä mättäi-tä tyhjentää yli sata venäläistä, koko Lapissa itäeurooppalaisia ja aasialaisia poimijoita on parisen tuhatta.

Elena ja Misha katoavat hauen kanssa Pel-lon kes kustaan. Juri kertoo, että kahdessa tyh jässä rakennuksessa asuu 35 venäläistä opis kelijaa, ensikertalaisia pohjoisen marja-sa vo tas sa.

Isä Djatvolin otsa rypistyy poimuille.

”Niillä lapsilla on nälkä. Emme voi ruokkia heitä omasta kattilastamme.”

Unelmien kesätöihinKatukäytävälle on kirjoitettu valkoisella liidul-la Russia Ural. Pellon tyhjällä pääkadul la kai-kaa venäjä. Tuon tuosta erottaa sanan ma-roška. Se tarkoittaa pakkasmarjaa, hillaa.

”Olen tienannut tänään yhden euron.””En ole ennen edes nähnyt hillaa.””Ei meille ole kerrottu, että hilla ei kasva

kuin mansikka.”Parikymppiset Ivan, Mihael, Denis, Egor,

Igor ja Nikita kertovat tulkille vain etunimen-sä. He ovat ajaneet tänään yhdeksän tuntia ristiin rastiin, lukeneet GT-karttaa, rämpi-neet risukoissa, tappaneet hyttysiä, hikoil-leet helteessä, etsineet hillasoita.

Mutta vain marja siellä, toinen täällä.Joukko maleksii majapaikan edessä. En-

tisen bingorakennuksen ikkunatarrat yllyt-tävät: Tule, pelaa, voita.

He eivät tiedä, mitä tehdä jos marjoja ei löydy. Henkilökohtainen matkakassa, 150 eu-roa, hupenee päivä päivältä. Yösija maksaa kolme euroa, autonvuokra neljä ja bensa yh-den euron päivässä, syödäkin pi täisi.

Pakolliset kulut ovat 50 päivältä lähes 500 euroa. Se merkitsee 400 kiloa mustikkaa tai 70 kiloa lakkaa.

”Se on vielä mielikuvitusta, miten pääsem-me takaisin kotiin”, Denis sanoo.

Nikita hymyilee ujosti armeijan maastopu-vus sa ja -lakissa. Hihaan on ommeltu Venä-jän lippu. ”Ruski extreme, venäläistä ääriur-heilua”, hän hihittää.

Reilu viikko sitten pojat vilkuttivat 30 muun nuoren kanssa vanhemmilleen Tšel-jabinskin rautatieasemalla, kemiantehtaat tupruttivat katkua miljoonakaupungin ylle.

He olivat lähdössä Uralilta unelmiensa ke-sätöihin, kullankeltaisille hillasoille.

Sähköä kylmässä yössäSosiologian opiskelija Vladimir puhua paa-saa bingosalissa. Lapsenkasvoiset tytöt kuuntelevat hiljaa ympärillä, tukeutuvat tois-tensa olkapäihin.

Vladimir oli nähnyt maaliskuussa ilmoi-tuksen yliopistolla. Matkatoimisto välitti marjanpoimijoita kauas pohjoiseen. Hän tarttui houkutukseen.

Vanhemmat maksoivat hänelle viisumin ja matkan, 800 euroa.

”Joillekin vanhemmille se on puolen vuo-den palkka.”

Matka Tornionjokilaaksoon kesti viisi vuo-rokautta. Junalla Tšeljabinskistä Pietariin, bussilla Helsinkiin, junalla Rovaniemelle, ja taas bussilla Pelloon.

Pääkaupungissa heidät tiputettiin rauta-tieaseman taakse. Oli aamuyö.

”Venäjä on likainen maa, mutta Helsingis-säkin näimme juoppoja ja kodittomia joka puolella.”

Asemalaiturilla he ihmettelivät, miten sähköiset junanovet avautuvat. Junassa he kummastelivat, miksi ihmiset ravaavat hei-dän hytissään: se paljastui tupakkaosastoksi.

Rovaniemellä kukaan ei ollut heitä vastassa, vaikka niin oli luvattu.

Yö vilutti napapiirin taivaan alla.Nuoret ruinasivat vettä ohikulkevista junis-

ta ja kytkivät keittimet parkkipaikkojen säh-kötolppiin. Pian heillä oli kuumaa teetä.

”Emme voineet uskoa todeksi, että tolpis-ta saa sähköä”, Vladimir sanoo.

Aamulla yksi nuorista soitti pre paid -liitty-mällä matkatoimistoon Tšeljabinskiin. Lo-pulta rautatieasemalle ilmestyi vilkkaasti ou-toa kieltä puhuva mies. Marjakeisa ri Armas Kristo oli kutsunut heidät Suomeen.

”Ajattelimme, että pelastaja saapui. Koko porukka rakastui Armakseen.”

Ensimmäinen päivä oli lepoa. Toisena päi vänä nuoret nousivat sankoineen pikku-bus seihin, joissa oli takana putkaosasto verk koineen. Kristo oli ostanut ne rajavartio-lai tokselta.

Toiseen Transporteriin ahtautui 22 poimi-jaa, kaikki halusivat marjaan.

Vladimir rynnisti suolle valkoiset ohuet muovikäsineet sormissa, valkoiseen ämpä-riin oli tekstattu Ural. Illalla joukko palasi au-tolla marjojen luovutuspaikalle.

Vaaka näytti kahta kiloa. Astiassa oli Vladi-mirin ja 11 muun poimijan hillat.

”Se oli karu pudotus todellisuuteen.”Nuoret olivat sopineet, että he keräävät en-

sin marjoja yhdessä yöpymisen, autonvuok-ran, bensan ja ruoan kattamiseksi, sen jäl-keen jokainen poimii omalle tililleen.

Nuoret notkuvat entisen bingon edessä. Asfalttiin on kirjoitettu Russia Ural.

◼ Väsyneitä marjastajia majapaikan edessä. ”On vielä mielikuvitusta, miten pääsemme takaisin kotiin Uralille.”

◼ ”Riba, kala!” Elena esittelee illan haukisaalista. Kalastus on Djatvolien rakkain harrastus.

◼ Olga ja Juri Djatvol ovat kuudetta kesää Pellossa. ”Murheet loppuvat, kun Venäjän raja jää taakse.” ▶

30 Suomen Kuvalehti | 31/2006 31/2006 | Suomen Kuvalehti 31

Kahdesta hillakilosta sai 12 euroa. Sillä maksoi tuskin päivän bensalaskun.

”Paniikki iski”, Vladimir sanoo.

Lada ei petä koskaanDjatvolin perheen lapset Elena ja Misha istu-vat bingotalon keittiössä. He antavat hauen opiskelijoille. Pojat suolistavat kalan ja lait-tavat sen jääkaappiin; se on seuraavan päi-vän illallinen.

Sisarukset palaavat kivisiltaa pitkin joen-törmälle. Olga-äiti usuttaa maistamaan nov-gorodilaista erikoisuutta, paikallista koti-kaljaa. ”Juri on suunnitellut kaljatehtaan tuo tantolinjan”, hän sanoo ylpeänä.

Olga on rakennusinsinööri, Juri sähköin-sinööri, entisen Neuvostoliiton mallikansa-laisia. Viisikymppisen insinöörin palkka on 200–300 euroa kuussa.

”Täällä sen voi hankkia päivässä”, Juri pal-jastaa.

”Yli 200 kiloa mustikkaa päivässä ei ole perheellemme mikään saavutus, jos marjaa on runsaasti.”

Viidessä vuodessa Djatvolit ovat kävel-leet Pellon metsissä ja soilla 3 000 kilomet-riä, viettäneet marjassa tuhansia tunteja ja

kantaneet vaa’alle kymmeniä tonneja hillaa, mustikkaa ja puolukka.

Se tiedetään, että ahkerimmat venäläisper-heet ansaitsevat kesässä yli 10 000 euroa.

”Raha on liikesalaisuus”, isä-Djatvol vir-nistää.

He ovat ammattilaisia. Joka aamu lähtö

kahdeksalta, reitit valmiiksi illalla. Nopea kierros maastossa riittää kertomaan, onko marjaa vai ei. He poimivat harkiten, ilman kiirettä. Ei keskinäistä juttelua, vaan keskit-tyneitä ilmeitä metsän hiljaisuudessa.

”Hyvä mustikkapaikka voi antaa viikossa kaksi tuhatta kiloa marjaa.”

Juri nostaa kolme sormea pystyyn: pitää olla pystyvät jalat, kestävä selkä ja maasto-kelpoinen auto. Djatvolien Ladan pohjaa on vahvistettu, maavaraa nostettu ja katolle rakennettu kuljetusteline.

”Ensimmäinen viikko on aina hirveä, mut-ta sitten rasitukseen tottuu.”

Entä kun suolla hyökkää hyttysarmeija, saap paan alla upottaa aapa ja helle painos-taa? Kaikki ovat hiljaa.

”Tjáško, tuskaa!” Misha parahtaa.”Žará, helle on pyllystä”, Elena sanoo.”Älä puhu noin rumia”, Olga toruu lem-

peästi.Misha jäisi jo kesäksi kotiin, jos raha ei

viettelisi. Pellossa on tylsää, ei ystäviä, ei hu-vituksia. Umpiväsyneenä hän hemmottelee itseään limonadilla ja sipseillä. Herkkujen kanssa hän istahtaa Torniojoen rantaan hiih-täjä Eero Mäntyrannan patsaan juurelle.

”Tuijotan vain veteen.”Isälle marjastus on parasta, mitä maailma

voi tarjota. Kaikki on omissa sormissa, pal-kan saa joka ilta kouraan.

”On kuin lokomotiivi, sisäinen veturi ajaisi minua keräämään marjoja.”

Sato Jumalan kädessäKuusi vuotta sitten Djatvolit tapasivat Pellos-sa neljä muuta venäläistä poimijaa. Tänä ke-sänä Ladoja on pysäköity jokaiselle levähdys-paikalle ja sivutielle.

”Ei tästä tule mitään, jos kaikki keräänty-vät tänne”, Juri sanoo.

Kilpailu pakottaa ajamaan kauemmas Pel-los ta ja teistä. Aikaa tuhlaantuu, bensaa pa-laa ja selkää polttaa: satoja marjakilo ja on kannettava yhä pidempiä taipaleita au tol le.

Aiemmin päivällä perhe on taiteillut hil-laan kuoppaista metsätietä pitkin, jäähdytin on välillä keittänyt, kiviä heitetty tieltä. Juri näyttää käsin, net problema, ei ongelmaa.

”On pakko löytää omia salaisia paikkoja. Meillä on niitä useita.”

Sitten on luonto, jonka oikuista ei tiedä kukaan. ”Kaikki on Jumalan kädessä. Mar-jat ovat luonnon lahja”, Olga sanoo.

Juri polkaisee maata, hienoa tomua pöli-see ilmaan. Päämarja on vielä keräämättä. Djatvolit maksavat hillatuloilla kulut, mus-tikalla he tekevät tilin.

Mustikat uhkaavat käpertyä pieniksi, kui-vuneiksi rusinoiksi.

”Suomalaiset ovat tehneet jotain pahaa, kun ei ole satanut”, hän hymähtää.

Puoliyö lähestyy. Olga pistää tavarat koriin,

on aika kerätä voimia huomista varten. Lada sivuuttaa Pellon pääkadun. Venäläisnuoret istuvat iltaa, itse askarrellussa kyltissä lukee Help. Bingosalin keittiössä tytöt laittavat illal-lista, vuorokausirytmi on sekaisin.

Pohjolan armoton valo ei anna nukkua.

”Isä” Ivan suunnistaaAamukahdeksalta bingotalosta valuu autoon huivipäisiä tyttöjä ja maastoasuisia poikia. Pienikokoinen Egor aikoo marjastaa timpu-rin haalareissa.

Ivan hyppää kuljettajan penkille, kaulassa roikkuu ikonikoru.

”Minua kutsutaan porukan isäksi.”Hän on 20-vuotias. Saksassa syntynyt hä-

vittäjälentäjän poika on asunut maalla, teh-nyt heinää, kulkenut sienessä ja marjassa.

”Olen ainoa, joka osaa suunnistaa. Muut ovat kaupunkilaisia.”

Puolen tunnin ajon jälkeen Transporter pysähtyy sivutien päähän. Ivan tekee närees-tä seipään ja alkaa ravata edellä jäniskoiran lailla. Saappaan alta nousee hapan tuoksu, tupasvillojen valkoiset lakit heiluvat tuules-sa. Korppi ronkkuu julmalla äänel lä.

Venäjänkieliset huudot kiirivät salolla. Ke-nelläkään ei ole kompassia.

Joukon suunnistaja ei pääse hillan hajulle. Ivan laittaa tupakaksi, raapii risupartaa.

”Olen kyllästynyt huijareihin.”Hän kertoo maksaneensa viisumista ja

vakuutuksesta 470 euroa matkatoimistolle. Hän uskoo, että oikea hinta on 70 euroa.

”Mihin se 400 euroa katosi?”Hän pyörittää pitseriaa Tšel ja bins kissä.

Päivittäin mustalasinen mies käy pyy tämässä suojelurahaa. ”Olen tul la hul luksi, kun jou-dun elämään jatkuvan pai neen alla.”

Hän toivoo, että saisi kerättyä 2 000 euron marjatilin Pellossa. Rahat hän sijoittaisi omaan yritykseen ja auttaisi sukulaisiaan.

”Vanhempani ja veljeni ovat joutuneet muuttamaan maalta Tšeljabinskiin. He ovat aloittaneet kaiken alusta.”

VENÄ JÄ

SUOM I

Moskova Tšeljabinsk

Pietari

Helsinki

Rovaniemi

PelloK J

5 0 0k m

P I T K Ä M A T K A M A R J A A N

Djatvolin perhe hillastaa salaisilla soilla. Vähäiset marjat on osattava etsiä.

◼ Venäläisnuoret tankkaavat tau-koevästä tyhjien ämpärien päällä.

◼ Nikitalle soitetaan kotoa Uralilta. Mus tikanpoiminta jatkuu valkoisissa kumihanskoissa.

◼ Juri Djatvol hörppää vettä armeijan pullosta ja jatkaa hillojen metsästystä.

▶

32 Suomen Kuvalehti | 31/2006 31/2006 | Suomen Kuvalehti 33

Hillaa ei löydy. Kolmen tunnin saalis on muutama litra mustikkaa 12 ämpärissä. Ivan levittää kätensä. He eivät myöskään voi etsiä marjoja muualta Lapista. Ei ole autoja, rahaa, yösijaa eikä karttoja.

He ovat marjamotissa 4 000 kilometrin päässä kotoa.

Puhelinsoitto UraliltaKännykkä pirahtaa rämeen reunassa. Huivi-päinen Lena hihkaisee muille, että matkatoi-mistosta soitetaan. Hän on ottanut yhteyttä kotiin ja kertonut, että suot ovat tyhjiä. Le-nan vanhemmat ovat vaatineet matkatoimis-tolta selvitystä, miksi marjoja ei ole.

Kaikki katsovat hievahtamatta Lenaa. Sit-ten yhteys Uralille katkeaa.

”Väittävät, että kaikki on meidän syytäm-me. Että meillä oli liian suuria kuvitelmia marjoista.”

Joukko palaa lähtöpaikalle. Pikkubussin takaovi aukeaa, eväät on hetkessä katettu tyhjien ämpärin päälle. Tauon jälkeen Lena lähetetään tekemään ruokaa, muut jäävät et-simään hilloja.

Lena katsoo autonikkunassa viliseviä ha-vu metsiä, vaaramaisema leviää tummanvih -reänä tapettina. Hän huokaa, että kotona met sä on niin erilainen, kuin puis to.

”Kuvittelin, että istumme poimimassa kuin pellolla, jokainen saa ämpärillisen mar-joja nopeasti.”

Nuoret olivat tulossa Suomeen jo kesä-kuussa – mansikkapellolle. Sitten levisi tieto, että vain tytöt kelpaavat poimijoiksi. Varmis-tusta ei koskaan kuulunut matkatoimistos-ta, se soitto olisi pitänyt tehdä itse.

Lenan viisumi on voimassa syyskuun puo-liväliin. Marjareissu lykkäsi jo suunnittelut häät ensi kesään.

”Haluan säästää rahaa häämatkalle.”

Aarretta ei paljastetaPellon pääkatu uinuu iltapäivän helteessä. Kauppakatu on Pellon Nevski Prospekt, sen varrella asuu nyt 51 venäläistä.

Marjakeisari Kristo omistaa poimijoiden vuokra-asunnot.

Lena esittelee vanhan bingosalin. Huonee-seen on ahdettu 13 sänkyä sikin sokin. Luvat-tua pesukonetta ei ole vielä tuotu, keittiön hana ruiskuttaa vettä seinille. Pojat rakensi-vat hätäsuihkun vessaan sähköputkesta ja puutarhaletkusta.

Tytöille riitti lämmintä vettä, pojille ei.”Me olemme kuin yhtä suurta perhettä. Se

on venäläinen tapa selviytyä elämässä.”Tytöt nukkuvat siskonpedissä.

”Yöt ovat hirveän kylmiä. Ikkunoista ja ovista vetää.”

Lena kertoo, että heillä on ruokaa muka-na parin viikon tarpeiksi. Kaupasta ostetaan hiivaa ja jauhoja, niistä leivotaan leipää. Jos metsästä löytyy sieniä, ne paistetaan pannul-la. Joesta saa ongella pikkusinttejä.

Eräänä iltana he kurkistivat paikallisen mar ketin roskalaatikkoon ja yllättyivät: niin pal jon syötävää ruokaa, puhdasta ja tuoret-ta. He eivät ole kertoneet aarteestaan kenel-lekään.

”Naapuritalossa oltiin kateellisia, kun meillä oli banaaneja.”

Vaaleanpunainen yllätysOstetaan marjoja, lukee varastorakennuksen seinässä. Pihaan on pysäköity sininen pikku-bussi. Egor juoksee hädissään hallista, kir-vesmiehen haalarien taskut heiluvat.

”Hilloja ei oteta. Ostopoika sanoi, että ne ovat liian kypsiä.”

Heillä on 12 kiloa hillaa, ennätysmäärä.”Kaksi minuuttia sitten sain tietää, että pu-

naiset ovat raakoja, valkoiset ylikypsiä ja kel-taiset sopivia.”

Parkkipaikalle kaartaa harmaa Mercedes, citymaasturi. Ovesta astuu mies kauluspai-dassa ja tummissa housuissa.

Nuoret tuntevat heti Armas Kriston.”Roskat pois. Ja tässä on ylikypsiä, nekin

pois”, kauppias komentaa venäläisiä suo-meksi.

Egor kysyy englanniksi, onko koneita, poi-mureita. Kristo kävelee halliin, repäisee pah-vilaatikon auki. Sieltä paljastuu vaaleanpu-naisia poimureita.

”Ooo”, nuoret ihastelevat.

”Hei pojat, ei tämä niin yksinkertaista ole!” Kristo huudahtaa.

Hän kirjoittaa poimurin kylkeen nume-ron 15. Se tarkoittaa, että vuokra on 15 eu-roa. Kymmenen euroa saa takaisin, kun pa-lauttaa sen ehjänä.

”Ja passista täytyy olla kopio, jossa on jo-kaisen allekirjoitus.”

Kamala kuivuusKolme metriä korkeat marjalavakasat kohoa-vat varastohallin ulkopuolella. Jokaisen laa-tikon kylkeen on painettu Kristo.

Pellosta ei voi puhua ilman Armas Kris-toa.

Hän on ollut kauppias 45 vuotta. Hän omistaa Pellossa rautakaupan, kiinteistöjä ja hotellin. Ruokakaupan ja rajantakaisen laskettelukeskuksen hän on myynyt pois.

”Kun on kuudenkymmenen ja kuoleman välissä, on jo luovuttava jostain. Rahaa ei saa hautaan mukaan”, Kristo perustelee.

Hän osti poimijoilta viime vuonna kolme miljoonaa kiloa marjaa, neljänneksen kau-paksi tarjottavasta marjasta. Mustikkaa pun-nittiin 1,7 miljoonaa kiloa.

”Se tekee 300 000 ämpärillistä. On siinä kykkimistä”, hän hekottaa.

Marjayrittäjä lähetti tänä vuonna yli 800 kutsua Venäjälle, Valko-Venäjälle ja Ukrai-naan. Viisumihakemuksista alle puolet hy-väksyttiin.

”Lähetystöissä pelätään, että tänne tullaan myymään itseään. Mitään sellaista ei ole ta-pahtunut.”

Ulkomaalaiset ovat Kristolle ainoa keino saada marjat metsästä. Pellolaisia työttömiä ja nuoria raskas työ ei kiinnosta – eikä kaik-kia Itä-Euroopasta kutsuttujakaan.

”Osa heistä on löytynyt jopa Espanjasta.”Nyt kuivuus uhkaa tuhota marjanpoimi-

joiden tienestin. Kristo kohottaa käsiään kohti pilvetöntä taivasta.

”Enhän minä voinut tietää, että kuuteen viikkoon ei sada. Ihan kamala tilanne!”

Auttaako hän venäläisnuoria, jos he jou-tuvat pulaan? ”He ovat ottaneet riskin, kyllä he sen tietävät.”

Varastolle kävelee Djatvolin perhe, Novgo-rodin mestaripoimijat. Perhe asuu marjojen ostopisteen vieressä rautakaupan tontilla, Kriston vuokraamassa yksiössä.

”Huono päivä, vähän marjoja”, Elena sa-noo.

Marjakeisari tervehtii heitä lämpimästi ja jakaa Lions Clubin käyntikortteja.

Ulla ja Armas Kriston kuvien alla lukee: ”Tu-ki nuorisolle, turvaat oman vanhuutesi.”

Paistettu hauki tuoksuuBingotalon naapurissa on hiutunut puutalo, siellä majailee toinen ryhmä Tšeljabinskin nuoria. He kutsuvat sitä valkoiseksi taloksi.

”Isännällä täysi vastuu vieraista”

Kuka maksaa Lappiin marjaan saapuneiden venäläisopiskelijoi-den paluumatkan, jos heillä ei ole

siihen varaa, osastosihteeri Varpu Kinnu-nen ulkoasiainministeriöstä?

”He joutuvat kustantamaan tavalla tai toisella sen itse.”

Mikä on kutsun lähettäneen isännän vastuu poimijoista?

”Isännällä pitäisi olla täysi vastuu poimi-joista, kun hän on heidät kutsunut.”

Nuorilla on noin 150 euron matkakas-sa. Paljonko rahaa on oltava matkassa, jotta viisumi myönnetään?

”Jonkin verran, tarkkaan sitä ei ole mää-ritelty. On katala tilanne, jos kuvittelee elävänsä marjatuloilla seuraavan vuoden, mutta lopulta joutuu maksamaan koti-maassa otettua matkavelkaa takaisin.”

Useimmat venäläisistä nuorista eivät tunne hillaa. Pystyvätkö he työskentele-mään Lapin oloissa?

”Se on vaikea asia. Usein motivaatio on korkea kotimaassa, mutta se katoaa, jos marjaa ei tule.”

Osa poimijoista on löytynyt Espanjas-ta. Onko se luvallista?

”Se on vastoin kaikkia lakeja. Isännän pitäisi pystyä pitämään kutsutut poimijat kurissa.”

Ulkomaisten poimijoiden määrän on ennustettu nousevan jopa 10 000:een. Tiukkeneeko viisumikontrolli?

”Kesän jälkeen joudumme miettimään, mitä jatkossa teemme. Jo nyt on selvää, ettei noin suurelle joukolle ole töitä.”

Onko epäilty, että marjanpoiminnan varjolla tarjotaan seksipalveluja. Onko näin tapahtunut?

”Selkeitä tapauksia ei ole, mutta meille on annettu ymmärtää, että sellaistakin on tapahtunut.” ▪

Hikisiä poikia istuu pihapöydän ääressä. Jalkarätit kuivuvat saappaiden päällä.

Myös täällä asuu Ivan.Hän kertoo, että heidän autonsa on lähte-

nyt marjaan kuudelta aamulla. Nyt kello on yksitoista illalla. Saalis: pari litraa hillaa.

”Olen väsynyt, nälissäni, kyllästynyt koko tähän touhuun.”

Ivan pyytää anteeksi ja katoaa toverei-neen valkoiseen taloon. Hän vilkaisee oven-suusta naapuritaloon päin.

Bingotalon keittiöstä leijailee paistetun hauen tuoksu. SK

◼ Armas Kristo näyttää mallia. Ivan (vas.), John ja Vladimir seuraavat.

◼ Bingosalissa on 13 vuodetta. Lena nuk-kuu siskonpedissä kylmien öiden takia.

▶