Moni homo tai transseksuaali pelkää vanhuutta: saako hoitokodissa olla oma itsensä.

TeksTi Ilkka Pernu kuvaT marjo tynkkynen

Näkymättömät

◼◼ Valokuvausta harrastava Risto Hartikainen Vantaanjoella Nurmijärven Nukarissa, lapsuusmaisemissaan.

Kun Risto Hartikaisen äiti oli 87-vuotias, lää-käri sanoi pojalle, että äiti on jo niin vanha, et-tei häntä kannata enää hoitaa.

Hartikainen järkyt-tyi. Hän puolusti äi-

tiään, eikä hoitoa lopetettu.Risto Hartikaisen äiti sairasti Alz-

heimerin tautia. Vanha nainen pel-käsi, että jos hän pyytää hoitajilta ja

lääkäreiltä jotain, hän menettää hoi-topaikan.

”En mie mittään tarvi”, hänellä oli tapana sanoa.

Risto uskoo, että sama on edessä it-selläkin. Vahvasti periytyvä dementia tuskin jättää häntä rauhaan.

”Pelkään sitä, kun itse tulen siihen kuntoon, että tarvitsen apua.”

64-vuotiaan Risto Hartikaisen pel-koa lisää se, että hän on homo ja hiv-positiivinen.

46 suomen kuvalehT i | 16–17/2014

Moni sukupuoli- tai seksuaalivähemmis-töön kuuluva pelkää vanhenemista. He us-kovat, että joutuessaan vanhuspalveluiden asiakkaaksi heidän on salattava sukupuoli-identiteettinsä tai kumppaninsa. He muut-tuvat näkymättömiksi.

Heitä ei myöskään aina osata hoitaa.

’Ei meillä ole.” ”Ei ole tullut ilmi.” Nämä vastaukset toistuvat, kun Seta viime vuonna kysyi vanhustyön ammattilai-silta kokemuksia sukupuoli- ja seksuaalivä-hemmistöihin kuuluvista asiakkaista.

Näiden vähemmistöjen oikeuksia edistä-vä järjestö Seta teetti kyselyn kaikille Se-niorisäätiön hoitokotien 400 työntekijälle. Kyselyyn vastasi 92 työntekijää.

Lähes joka kolmas kyselyyn vastanneis-ta totesi, ettei näihin vähemmistöihin kuu-luvia vanhuksia ole tai ole ollut asiakkaina lainkaan.

Sama on todettu kansainvälisessä tutki-muksessa: hoitohenkilökunta olettaa, että hoitolaitoksissa tai muissa vanhustenhuol-lon palveluissa ei ole lainkaan niin sanottuja hlbti-vanhuksia.

Hlbti on kattokäsite, joka kattaa kaik-ki sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ryhmät. Heitä on kaikissa ikä- ja ammattiryhmissä.

Sukupuolivähemmistöistä transsuku-puoliset kokevat kuuluvansa eri sukupuo-leen kuin mihin heidät on luokiteltu, in-tersukupuolisilla taas sukupuolta ei voi yksiselitteisesti määrittää. Seksuaalivä-hemmistöjä ovat muun muassa homot, les-bot ja biseksuaalit.

Tutkimusten mukaan hoitohenkilökun-ta ei tunne käsitteitä ja saattaa sekoittaa trans ihmiset ja intersukupuoliset seksuaa-livähemmistöihin.

Esimerkiksi transvestiittejä voidaan au-tomaattisesti pitää homoina.

Tietämättömyyden lisäksi esiintyy myös suoraa syrjintää.

Vanhustenhuolto joutuu pian vas-taamaan uudenlaisiin kysymyksiin. Yli 65-vuotiaiden määrän ennustetaan lähes tuplaantuvan nykyisestä vajaasta miljoo-nasta 1 755 000:een vuoteen 2060 mennes-

”Jos henkilökunta ei välitä tai sillä ei ole tietoa lääkityksen tärkeydestä… Mistä niillä olisi se tieto?”

sä. Myös vähemmistöihin kuuluvien mää-rä kasvaa.

Risto Hartikainen piti piirtämisestä, kun hän oli lapsi 1950-luvulla. Siinä ei ol-lut mitään ihmeellistä, mutta yksi asia piirroksissa hämmensi Ristoa itseään. Mik-si hän piirsi ainoastaan miesten kuvia?

”Aina vaan miehii miehii miehii”, hän muistelee.

Teini-iässä hänellä oli yksi hyvä ystä-vä, Teuvo, jonka kanssa hän vietti kaiken vapaa-ajan. Ystävyys oli niin tiivistä, että muut pojat eivät katsoneet sitä hyvällä. He saivat päällensä aidanseipäitä ja ”saatanan homot” -huutoja. Erityisesti viimeksi maini-tut sattuivat. Risto toivoi, että pojat olisivat haukkuneet joksikin muuksi.

”Tuntui pahalta, että he tiesivät, mitä mi-nä olen.”

Risto ja Teuvo alkoivat samoilla metsissä, että saisivat olla rauhassa.

Hartikainen ei vieläkään tiedä, oliko Teuvo silloin ihastunut häneen. Asiasta ei koskaan keskusteltu. Ei silloin 1960-luvun alussa sellaisesta voinut puhua. Homosek-suaalisuus oli rikos, josta saattoi saada jo-pa kahden vuoden vankeusrangaistuksen.

Hartikainen kuitenkin tiesi, mikä hän on ja että sille ei voinut mitään. Ja juuri se oli pelottavaa.

”Itsekin tunsin, että se, mitä olen, on jo-tain sairasta, sellaista, jota kukaan ei voi sietää.”

Hän piilotti homoutensa pitkään – edes hänen lähimmät sukulaisensa eivät tien-neet asiasta.

Kaksi asiaa muutti 1990-luvulla Risto Hartikaisen elämää: hän tapasi elä-mänsä rakkauden ja sai hivin.Hän kävi testeissä kolmen kuukauden vä-

lein niin kuin suositeltiin. Eräänä päivänä alkuvuodesta 1997 hän soitti Kontulan ter-veysasemalle kysyäkseen, ovatko testitu-lokset saapuneet. Olivathan ne.

Puhelimen toisesta päästä sanottiin, et-tä sinulla on hiv, että menepäs välittömästi Auroran sairaalaan.

Jos Hartikainen olisi ollut synkemmis-sä aatoksissa, hän olisi puhelun päätteeksi saattanut tappaa itsensä, mutta tavallaan hän oli jo valmistautunut tietoon.

Hiv oli siihen aikaan kuolemantuomio. Tauti oli tappanut monia Hartikaisen ys-täviä 1980-luvulta lähtien. Kuitenkin jo vuo-den päästä puhelusta kaikki muuttui: hiviä vastaan kehitettiin yhdistelmälääke, jonka ansiosta kuolemat loppuivat.

”Kuin seinään”, Hartikainen sanoo.Hiv muuttui krooniseksi taudiksi.Suomessa virus on todettu 3 200 ihmi-

sellä, joista runsaat 120 on yli 60-vuotiaita.Hartikainen elää nyt tavallista 64-vuoti-

aan eläkeläisen elämää.Hänen hivinsä ”pysyy unessa”. Se ei näy

veressä eikä hän voi levittää tautia eteen-päin.

Mutta tulevaisuus pelottaa. Etenkin äidin kohtalo, Alzheimer.

Pahimmassa tapauksessa dementoitu-nut hiv-potilas unohtaa ottaa lääkkeensä. Nykyisessä hiv-lääkityksessä on oleellista, että kaikki kolme lääkettä otetaan tiukan säännöllisesti. Jos jonkin unohtaa, virus ke-hittää vastustuskyvyn koko yhdistelmään.

”Jos henkilökunta ei välitä tai sillä ei ole tietoa lääkityksen tärkeydestä… Mistä niil-lä olisi se tieto?”

Hartikainen on ensimmäisiä hiv-positiivi-sia, jotka ovat eläneet vanhaksi asti.

◼◼ Birgitta ja Thea eli Jorma Hakokorpi merenrannassa Helsingin Kaivopuistossa.

suomen kuvalehT i | 16–17/2014 49

Hartikaisella on tuoreessa muistissa 1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku, jolloin hän sairasti vuodessa useita kertoja keuh-kokuumeen. Silloin hän joutui joka kerta karanteeniin. Kotkassa jopa tyhjennettiin kokonainen sairaalahuone hänen takiaan. Hoitajat ja lääkärit olivat hysteerisiä.

Hartikainen pelkää, että hän joutuu van-hainkodissakin eristykseen ja syrjityksi.

”Miten he suhtautuvat, kun kuulevat, et-tä olen lisäksi homo? Minulla on kaksi stig-maa.”

Hänen mielessään kummittelee hiv-po-sitiivisen tuttavansa kokemus. Tämä pääsi muutama vuosi sitten vanhainkotiin, mut-ta kun tieto hivistä tuli julki, ystävä ajet-tiin pois.

Hiv-positiivisten etuja ajavan Positiiviset ry:n toiminnanjohtajan Sini Pasasen mu-kaan viruksen kantajia todella syrjitään vanhuspalveluissa.

”Asenteet ovat vanhoillisia, eikä tietoja ole päivitetty. On koettu, että ei ole tarvet-ta sille. Reaktiot ovat syrjiviä, asiattomia. Esimerkiksi hiv-positiivista ei oteta mu-kaan saunaan. Oletetaan, että tauti tart-tuu siellä”, Pasanen kertoo.

”On totta, että me kuulemme ikävimmät tapaukset, mutta en toistaiseksi ole kuullut yhtään tapausta, että menipä tosi kivasti.”

Arviolta kymmenen prosenttia väestös-tä kuuluu johonkin sukupuoli- ja sek-suaalivähemmistöön. Sama suhde pä-tee myös ikäihmisten joukossa.

Yksi syy näiden vähemmistöjen näky-mättömyyteen löytyy historiasta.

Homoseksuaaliset teot kriminalisoi-nut laki kumottiin Suomessa vasta vuon-na 1971. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1981, tautiluokituksesta poistettiin kohta, jonka mukaan homoseksuaalisuus on sairaus.

Transvestisuus luokiteltiin sairaudeksi aina vuoteen 2011 saakka.

Nyt eläkeikäiset eli 1950-luvulla tai ai-emmin syntyneet homo- ja transseksuaalit ovat eläneet suuren osan elämästään aika-na, jolloin heidän identiteettinsä oli rangais-tava ja yhteiskunnan silmissä sairaus.

Ja vaikka henkilö olisi elänyt avoimesti, tilanne voi muuttua, kun hän tulee vanhus-palveluihin. Jouduttuaan pois omasta, tu-tusta elämänpiiristään ihminen voikin pii-lottaa itsensä.

Setan mukaan jopa 30 prosenttia yli 50-vuotiaista hlbti-ihmisistä on jättänyt so-siaali- ja terveydenhuollon palveluja käyttä-mättä epäasiallisen kohtelun pelossa.

”Kun on kerran päässyt vapautumaan kaapista, on haave, että ei enää koppiin joutuisi.”

hameita vanhoista ikkunaverhoista. Ke-nellekään, edes lääkärille, ei voinut asias-ta puhua.

Myöhemmin Jorma säilytti Thean tava-roita työpaikkansa pukukaapissa. Aina kun hän halusi ”tyttöillä” eli pukeutua naisten-vaatteisiin, hän kertoi silloiselle vaimolleen olevansa ylitöissä.

Kaksoiselämän viettäminen oli ahdista-vaa.

Jorma ja Birgitta tutustuivat toisiinsa 17 vuotta sitten yhteisen vapaapalokuntahar-rastuksen kautta, kesäleirillä. He alkoivat seurustella ja muuttivat pian yhteen.

Eräänä päivänä Birgitta löysi vaatekaa-pista rinnankohottajat. Hän luuli, että ne olivat unohtuneet edelliseltä asukkaalta. Birgitta päätti palauttaa ne rouvalle.

Ennen kuin hän ehti ulos, Jorma pysäytti hänet ja sanoi, että eivät ne ole unohtuneet keltään. Ne ovat Jorman.

Birgitta palautti rinnankohottajat kaap-piin vähin äänin, mutta otti asian pian pu-heeksi. Mikä juttu tämä oikein on? Jorma selitti olevansa transvestiitti.

”Ei se minua enempää järkyttänyt. Sa-noin vain, että mitään humputuksia ei sit-ten lähdetä tekemään. Minihameessa et kaupungille lähde”, Birgitta sanoo.

Ystävilleen ja sukulaisilleen Thea päät-ti kertoa tansvestisuudestaan vasta 70-vuotiaa na. Se oli vapauttavaa; ystävien mukaan hän alkoi oikein säteillä.

Moni tuleekin ulos kaapista vasta elämän ehtoopuolella, kun on siirtynyt työelämäs-tä pois tai kun lapset ovat kasvaneet aikui-siksi. Kun ei enää tarvitse ajatella ketään muuta kuin itseään.

Hoivan piiriin joutuminen jännittää.”Totta kai se on takaraivossa”, Jorma sa-

noo. ”Kun on kerran päässyt vapautumaan kaapissa olosta, on haave, että ei enää kop-piin joutuisi.”

Leena, 62-vuotias eläkeläinen, on jo al-kanut hahmotella hänen ja puolisonsa Jaanan, 61, yhteistä hoitotahtoa. Siinä hän muun muassa toivoo, että heitä kohdel-taisiin pariskuntana ja toistensa lähimpinä omaisina. He toivovat myös omaa huonetta.

Hoitotahdossa luetellaan tarkasti myös Jaanan lääkitys sekä kehon terveys. Se on tärkeää, sillä Jaana on transsukupuolinen. Hänen sukupuolensa korjattiin miehestä naiseksi 1990-luvun loppupuolella.

”Pitkään toivoin, että transvestisuus olisi riittänyt minulle”, hän kertoo.

Keväällä pariskunta muuttaa Helsingis-tä Jaanan kotitaloon Hämeenlinnaan. He

Jorma ja Birgitta Hakokorpi päätti-vät kaksi vuotta sitten järjestää yhtei-set 130-vuotissyntymäpäivät. Jorma täytti 70 vuotta, Birgitta 60. Juhlapaikalle Pakinkylän vapaapalokunnan taloon Hel-sinkiin kutsuttiin satakunta vierasta. Kah-den pannun Moccamaster ruplatti keittiös-sä iloisesti.

Kun juhlat alkoivat, palokuntapukuun sonnustautuneen Birgitan rinnalla seisoi pitsimekkoinen nainen.

Puolet vieraista ei ollut nähnyt aiemmin Theaa, Jorman kauniimpaa puolta. Aviopa-ri päätti yhdellä kertaa näyttää ja kertoa kaikille ystävilleen ja sukulaisilleen, että mies on transvestiitti.

Ne olivat hauskat juhlat. He tanssivat kahdeksan tuntia.

Aiemmin Thea ei voinut tanssia julkises-ti. Nuorena 1950-luvulla hän varasti naa-purin pyykkinarulta rintaliivejä ja neuloi

suomen kuvalehT i | 16-17/2014 5150 suomen kuvalehT i | 16–17/2014

miettivät myös aikaa, jolloin eivät enää sel-viä kahdestaan vaan tarvitsevat palveluja.

Leena uskoo, että vanhainkodissa muut asukkaat hämmentyisivät, kun joukkoon liittyisi transsukupuolinen ihminen.

”Hoitohenkilökunnan pitäisi tukea meitä. Kun he näkyvästi hyväksyvät asian, myös muut asiakkaat hyväksyvät.”

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöi-hin kuuluvien ikäihmisten kohtaamisesta ja hoidosta ei kerrota hoitohenkilökunnan koulutuksessa juuri mitään. Lähihoitajan tutkinnon perusteissa puhutaan yleisem-min monikulttuurisuudesta.

Seksuaalista suuntautumista on tervey-denhuollossa pidetty samanlaisena henki-lökohtaisena asiana kuin uskonnollista va-kaumusta: hoitohenkilökunta olettaa, että ihminen ottaa sen itse puheeksi, jos haluaa.

Transsukupuolisuudessa näkymättö-myydestä seuraa todellisia riskejä. Lää-kärin pitäisi esimerkiksi tietää asiakkaan hormonilääkityksestä, kun tälle määrätään muita lääkkeitä.

Jaanan ja Leenan mukaan on oleellista kertoa jo hoitotahdossa Jaanan kehon ter-veydestä. Se voi vaikuttaa esimerkiksi uro-logisiin toimenpiteisiin. Intersukupuolisen henkilön keho voi myös olla hyvin erilai-nen kuin vaikkapa peseytymisessä avusta-va henkilökunta olettaa.

Jaana ja Leena ovat päättäneet olla avoi-mia, koska vain siten he voivat saada asian-mukaista hoitoa.

Setan kyselyssä vain kaksi työntekijää totesi, että heidän asukkainaan on ol-lut tai on sukupuolivähemmistöön kuu-luvia asukkaita.

”Se oli hämmentävä asia itselleni”, sa-noo Seniorisäätiön hoitotyön johtaja Maa-rit Eriksson.

”Se laittoi miettimään, onko meillä riit-tävästi osaamista tunnistaa ja kohdata ikäihmisten sukupuolen ilmaisun, sukupuo-li-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumi-sen moninaisuutta.”

Kyselyn tulosten jälkeen Seniorisäätiön hoitokotien sisäänottolomakkeita muutet-tiin: nyt parisuhdemuodoksi on mahdollista

”Vähemmistöissä korostuu yksinäisyys. Heillä ei usein ole lapsia tai perhettä tukena.”

valita naimaton- ja naimisissa-vaihtoehto-jen lisäksi rekisteröity parisuhde. Henkilö-kuntaa on myös koulutettu tunnistamaan ikäihmisten sukupuoli-identiteetin ja sek-suaalisen suuntautumisen moninaisuutta.

Samanlaisia kysymyksiä on pyöritelty muuallakin, ja niistä on syntynyt Raha-au-tomaattiyhdistyksen ja Vanhustyön kes-kusliiton yhdessä koordinoima Eloisa ikä -ohjelma. Mukana on myös Setan Yhden-vertainen vanhuus -hanke, jonka tavoit-teena on lisätä tietoisuutta sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuudesta van-huspalveluissa.

”Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöis-sä korostuu yksinäisyys. Heillä ei usein ole lapsia tai perhettä tukena. Me tarvitsem-me tietoa heidän tuen tarpeistaan”, sanoo Reija Heinola Vanhustyön keskusliitosta.

Hlbti-ihmisillä on myös muita korkeampi riski sairastua masennukseen.

Vähemmistön jättämistä huomiotta voi pitää rakenteellisena syrjintänä. Ruotsissa sosiaalihallitus aikoo rahoittaa koulutusta sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumi-sen moninaisuudesta vanhustyön kentällä. Suomessa Seta, järjestö, on ainoa taho, jo-ka jakaa eri sosiaali- ja terveyspalveluiden toimijoille hlbti-tietoa.

Sisäasiainministeriö julkaisee touko-kuussa tutkimuksen vähemmistöjen syr-jinnästä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Yhtenä tutkittavana ryhmänä on sateen-kaarivanhukset. Tutkimus on osa syrjin-nän seurantajärjestelmää, josta sisäasiain-ministeriö vastaa.

Setakin on kiinnittänyt huomionsa ikäih-misiin vasta viime aikoina. Aiemmin järjes-tö on profiloitunut nuoriin. 2000-luvulla Seta on ajanut sateenkaariperheiden asi-aa. Yhdenvertainen vanhuus -projekti on lähtenyt alun perin liikkeelle Setan jäsen-järjestöjen aloitteesta.

Keskustelu hlbti-vanhusten kohtelusta on alkanut samaan aikaan, kun on ylipää-tään alettu puhua vanhusten seksuaali-suudesta. Vanhuspalveluissa on havahdut-tu siihen, että seksuaaliset tarpeet eivät suinkaan lopu 60-vuotiaana.

”Ikäihmisten seksuaalisuus on vaiettu ai-he riippumatta siitä, onko hetero tai vähem-mistöön kuuluva”, Maarit Eriksson sanoo.

Hlbti-vanhuksista puhutaan nyt muualla-kin kuin Suomessa. Washington Post -lehti kertoi lokakuussa yhdysvaltalaisista homo- ja lesbovanhuksista, joita vanhustenhuol-to syrjii. Heidän on vaikea saada asiallista kohtelua.

Berliinissä perustettiin kaksi vuotta sit-

ten ainutlaatuinen hoitokoti dementoitu-neille homomiehille. Tukholmassa taas avattiin viime syksynä ainoastaan suku-puoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuulu-ville tarkoitettu hoitokoti. Toista on suun-niteltu Göteborgiin.

Myös Suomen sateenkaarivanhukset ovat haikailleet samaa, idyllistä omaa paik-kaa, jossa voisi olla vapaasti oma itsensä.

Toisaalta oma palvelutalo kuulostaa jopa eristämiseltä.

”Eikö meillä ole jo valmiiksi hyviä ra-kenteita?” Reija Heinola kysyy. ”Tarvitsee vain ymmärtää ihmisten moninaisuus, se, miten ihmiset voivat ilmentää omaa suku-puoltaan. Kysymys voi olla erittäin pienis-tä asioista.”

1980-luvulla suomalainen homokulttuu-ri keskittyi pääkaupunkiseudulle, sillä mo-ni hakeutui sinne, missä saattoi olla omien parissa. Tästä seurasi myös se, että syrjä-seutujen homot jäivät todella yksin.

◼◼ Jaana ja Leena huvilakahvila Villa Angelicassa Helsingin Meilahdessa.

suomen kuvalehT i | 16–17/2014 53

Samoin voi käydä vanhustenhoidossa, jos hlbti-vanhukset suosivat vain tiettyjä hoi-topaikkoja.

Ensio luotti siihen, että kun ajaa koti-kylältä Hyrynsalmelta viitostietä sata kilometriä pohjoiseen, ei enää törmää tuttuihin. Sopiva pysähdyspaikka löytyi Suomussalmen ja Taivalkosken rajalta.

Oli syyskuun loppu vuonna 2012. Ensiol-la oli tapana ajaa lähes joka vuosi Lappiin, mutta tällaista reissua hän ei ollut koskaan aiemmin tehnyt.

Hän käänsi farmari-Chevroletinsa leväh-dyspaikalle ja kipusi perässä olevaan asun-tovaunuun.

Siellä hän riisui omat vaatteensa ja puki ylleen mustan ja fuksianpunaisen jakkupu-vun. Vielä poski- ja huulipunaa, sitten nope-asti takaisin autonrattiin. Matka kohti poh-joista saattoi jatkua.

Nyt ratissa ei ollut Ensio, vaan Eveliina. Hän oli 68-vuotias ja ensimmäistä kertaa pukeutunut julkisesti naiseksi.

Hän oli kiinnostunut naisten vaatteista 55 vuotta aiemmin, kansakoulun neljännel-lä luokalla. Erityisesti hän oli ihaillut nais-ten siroja kenkiä. Näyteikkunoita oli help-po katsella, kun kukaan ei tiennyt, että hän tuijottaa naisten vaatteita.

Halu täytyi pitää piilossa läpi elämän. Kerran hän kertoi asiasta seurustelukump-panilleen 1970-luvun lopulla. Pian tämä soitti ja ilmoitti löytäneensä toisen.

Yksi kysymys vaivasi mieltä: Mikä mi-nä olen? Tietoa transvestisuudesta ei ollut saatavilla.

”Ajattelin, että ei ole normaalia, että pitää pukeutua naiseksi. Mietin, olenko terve ih-minen. En halunnut loukata ketään, mutta ajattelin että nauttisin, jos saisin pukeutua välillä naiseksi. Ympäristö ei kuitenkaan hy-väksynyt sitä. Se tuntui todella raskaalta”, Eveliina kertoo.

”Itsemurhakin kävi mielessä. En tiedä, miksi en tehnyt sitä. Ehkä kyse oli rohkeu-den puutteesta.”

Sille, miksi hän lopulta tuli kaapista vas-ta 68-vuotiaana, on hyvä syy: hän kunnioitti

”Minulle riittää pieni huomioiminen. Aamulla voi kysyä, onko tänään herännyt Ensio vai Eveliina.”

◼◼ Eveliina eli Ensio Nyman rivitalokodissaan Hyrynsalmelmella Kainuussa. Seinällä oma nuoruudenkuva.

äitinsä tahtoa, sitä, että poika ei kulkisi jul-kisesti naisena.

Äiti kuoli vuonna 2011. Puolitoista vuotta myöhemmin Ensio käynnisti auton ja läh-ti reissuun.

Neljän tunnin ajon jälkeen tapahtui vää-jäämätön, kojelautaan syttyi valo: bensa oli loppumassa. Ennen Kemijärveä Evelii-na käänsi kylmäasemalle, joka oli etäällä valtatiestä.

Hän istui autossa useita minuutteja en-nen kuin uskalsi tehdä elettäkään. Sitten hän nousi ja laittoi vapisevin käsin kaksi-kymppisen automaattiin. Tankatessa se-kunnit tuntuivat pitkiltä. Kuskin paikalla hän pyyhki hikeä otsalta.

Matkan edetessä Eveliinan rohkeus kas-voi. Parin automaattitankkauksen jälkeen hän uskaltautui myymälään maksamaan ja hakemaan asuntovaunuun vettä.

Hän viipyi reissussa viikon, ajeli hiljene-viä Utsjoen teitä, katsoi, miten luonto val-mistautui ruskanjälkeiseen elämään. Pa-luumatkalla Taivalkoskella kaupassa hän osti ruokaa ja uuden luomiväripaletin. Se kuitenkin unohtui kassalle.

Kun Eveliina oli jo ovella, hän kuuli ta-kaansa kassan äänen:

”Rouva, luomiväri jäi.”Se tuntui hyvältä.”En ilmeisesti ollut ihan rosvonnäköi-

nen.”Pakomatka ei vielä ratkaissut tärkein-

tä asiaa. Mitä hänestä ajateltaisiin kotona, 2 600 asukkaan Hyrynsalmella? Aiemmin hän oli uskaltanut pukeutua vain kotona verhojen takana.

Vasta huhtikuussa 2013 hän uskalsi läh-teä Eveliinana kylille.

Muutaman päivän päästä kaupassa kas-sa kysyi Ensiolta, onko hän jossain näytel-mässä mukana, kun hän viimeksi oli niin viehättävän näköinen.

”Ei tämä ole näytelmää. Tämä on totta.””Miten totta”, myyjä kysyi.”Olen transvestiitti. Ei kaapissa jaksa

enää olla.””Ihanaa”, myyjä vastasi.

Eveliina on halunnut jakaa oman koke-muksensa muille. Hän aloitti vuosi sit-ten Setan kokemuskouluttajana ja käy kertomassa omaa tarinaansa muun muassa lähihoitajaopiskelijoille ja vanhainkodeissa.

”Toivon, että saisin toisten polun tasoi-tettua ja että ihmiset rupeaisivat ymmär-tämään, että en ole käännyttämässä toisia. Tämä on minun juttuni. Toivon, että saisin olla oma itseni.”

Aiemmin hän pelkäsi, miten hänen käy vanhainkodissa, mutta enää hän ei pelkää.

”En aio mennä takaisin kaappiin. En edes pääsisi. Kaappi on rikottu säpäleiksi.”

Hän on yksi yhdeksästä ikäihmisestä, joka on mukana Yhdenvertainen vanhuus -kampanjan videossa Haluaisin pystyä ker-tomaan. Se on tarkoitettu vanhustyön am-mattilaisten ja alan opettajien käyttöön. Myös muut tässä jutussa esiintyvät ikäih-miset ovat videolla.

Eveliinan mukaan hänen tarpeensa eivät ole sen kummempia kuin muillakaan van-huksilla.

”Ei hoitajien tarvitse joka päivä olla meik-kaamassa tai pynttäämässä minua. Minulle riittää pieni huomioiminen. Aamulla voi ky-syä, onko tänään herännyt Ensio vai Eve-liina.”

Jos vastaus on Ensio, laitetaan suorat housut. Jos Eveliina, hoitaja voi kaivaa kaa-pista hänen punaisen lempihameensa. SK

suomen kuvalehT i | 16–17/2014 55