Menneisyydestä ei voi tietää mitään sellaista, mitä ei ole ... · Todellinen maailma on loputtoman monimut-kainen ja kiehtova. Jos ei olisi, olisimme hoksanneet tämän homman

1

Menneisyydestä ei voi tietää mitään sellaista, mitä ei ole nykyisyydessä

Sonja Hukantaival

PÄÄKIRJOITUS1|2018

Otsikon väite tupsahti tässä eräänä päivänä mieleeni, ja olen siitä asti yrittänyt todistaa sen vääräksi. Toistaiseksi onnistumatta. Arkeologinen aineisto – esineet, rakenteet, ihmisen muok-kaama maisema – ovat olemassa tässä ja nyt. Ainakin niistä on jäänyt jokin jälki, jonka pe-rusteella arvelemme, miltä esine tai rakenne on joskus näyttänyt. Tästähän on toki puhuttu arkeologiassa pitkään. Arkeologian suuria teoreettisia kysymyksiä onkin, miten nykyisyyden ja menneisyyden välissä oleva kuilu voidaan ylittää. Aikanaan Lewis Binfordille vastaus oli middle-range theory, millä tutkija tulkitsee elävää menneisyyttä nykyisyydessä olevista ihmis-toiminnan jäänteistä. Apunaan arkeologi käyttää esimerkiksi analogiaa, etnoarkeologiaa ja ko-keellista tutkimusta. Osaa meistä tällainen teoreettinen pohdiskelu saattaa uuvuttaa: ”miksi asioista tehdään niin vaikeita?” Eihän niistä tehdä, vaan ne ovat! Todellinen maailma on loputtoman monimut-kainen ja kiehtova. Jos ei olisi, olisimme hoksanneet tämän homman jo viimeistään parisen sataa vuotta sitten, ja voisimme nyt nostaa jalat pöydälle ja ihmetellä, mitä seuraavaksi tekisimme. Onneksi näin ei kuitenkaan ole. Jo pelkästään aika, jonka oletamme annetuksi jo ennen kuin edes aloitamme arkeologisen tutkimuksen, on kaikkea muuta kuin yksinkertainen juttu. Mitä aika on? Kukaan ei tunnu osaavan vastata kysymykseen. Koska nykyisyys tuntuu olevan todellinen, ja voimme muistella eilen syömäämme lounasta, voimme olettaa jonkinlaisen ny-kyisyyden vallinneen myös aikaisemmin. Mutta missä se on nyt? Poissa, sanoisin. Paitsi, että osa siitä on jäljellä. Eilisen aamukahvini jälki näkyy tiskaamattoman kuppini pohjalla. Jonkun tekemän ja käyttämän keramiikka-astian sirpaleet ovat Turun yliopiston arkeologian luento-salin seinällä olevassa vitriinissä. Kuten todettu, nämä eivät kuitenkaan ole menneisyyttä vaan nykyisyyttä. Entä tulkinta sitten? Tokihan arkeologi saavuttaa menneisyyden ylittäessään aikojen vä-lisen kuilun tulkitsemalla löytöjään? Onkohan noin? Otetaan vaikka analogiat havainnollis-tukseksi. Analogia voi olla esimerkiksi 1800-luvun rakennuskätköperinteestä kertova arkistoi-tu kansanperinnetiedonanto. Mutta, jälleen kerran, emme tietäisi siitä mitään, ellei sitä olisi nykyisyydessä olemassa, tässä tapauksessa arkistoituna. Samoin jonkun 1800-luvulla eläneen alkuperäiskansan elämä olisi meille täysi mysteeri ilman klassikkoantropologin kirjoittamaa kirjaa, joka löytyy kirjastosta – nykyisyydessä. Tokihan arkeologi tekee muutakin kuin yhdiste-lee vanhoja tietoja ja vanhoja esineitä. Silti, jos hän ei kirjaa uusia ajatuksiaan ylös, ne häviävät, kun hän unohtaa ne. Kun menneisyys on olemassa jonkun mielikuvituksessa (tai muistoissa), sekin on tässä ja nyt. Tulevaisuus on tässä suhteessa samanlainen kuin menneisyys. Tulevaisuuden voidaan hel-posti ajatella olevan arkeologian kiinnostusten ulkopuolella, mutta tokihan se on meillekin tärkeä: teemme töitä, jotta muinaisjäännökset säilyisivät, haluamme kehittää alaa edelleen, huolehdimme tulevien arkeologien koulutuksesta, jne. Tulevaisuudestakin voimme tietää vain sen, mitä on olemassa nykyisyydessä: ennusteita ja arveluita tässä ja nyt. Jokainen ajanjakso sisältää kaikki ajat, kuten zen-buddhalainen sanoisi katseltuaan asiaa tarkkaan hiljaisuudessa.

2

1|2018

Timo Salminen

Kuvitukset Suomen esihistorian yleisesityksissä 1880-luvulta nykypäivään

Illustrationer i allmänna översikter över förhistoria från 1880-talet till nutid

I denna artikel behandlas utvecklingen av illustrationerna i allmänna översikter över Finlands förhis-toria från 1880-talet till nutid. Om bilderna till en början huvudsakligen föreställde enbart föremål, så fick fasta fornlämningar, kulturlandskap, rekonstruktionsbilder, kartor o.s.v. under loppet av 1900-ta-let en allt större roll. Efter 1930-talet föll de etnografiska analogierna bort och de naturvetenskapliga bilderna etablerades. Stenåldern blev på 1980-talet fri från den stämpel av primitivt arbete och kamp som tidigare kännetecknat illustrationerna, samtidigt fick brons- och järnåldern en vardagligare fram-toning. På en axel av maskulinitet och femininitet så har illustrationerna blivit mera balanserade. För-ändringarna har följt internationella utvecklingslinjer, om än ibland med ett litet dröjsmål.

Visuaalinen esihistoria

Esihistorian yleisesityksiä alkoi ilmestyä Skandinaviassa 1830-luvun lopusta alkaen levittämään sanomaa maan sisään kätkey-tyvästä menneisyydestä, joka palvelisi kan-san identiteetin rakennusaineena (Thomsen 1836; Nilsson 1838–1843; Worsaae 1843; Hil-debrand 1872; Montelius 1873). Suomeen asti virtaus ehti vuonna 1885, jolloin Johan Rein-hold Aspelin (1842–1915) julkaisi 111-si-vuisen populaarikirjan Suomen asukkaat Pakanuuden aikana (Aspelin 1885). Kukin arkeologisukupolvi on sen jälkeen kirjoitta-nut oman yleiskatsauksensa Suomen esihis-toriaan. Lisäksi on ilmestynyt erilaisia muita kokonaisesityksiä ja suppeampia katsauksia. Kaikki ovat olleet kuvitettuja. Arkeologia on alusta asti ollut hyvin vi-suaalinen tieteenala, ja kuvilla on ollut keskeinen tehtävä sekä arkeologisissa tutkimusjulkaisuissa että populaareissa yleisteoksissa. Arkeologisten kuvitusten historiaa on myös tutkittu jonkin

verran viime vuosikymmenten aikana, vaikka-kin tutkimus on painottunut ihmisen kaikkein varhaisimman esihistorian, klassisen arkeolo-gian ja eräänlaisten tapahtumallisten kuvien tar-kasteluun eikä ole tavoitellut yleiskuvaa eri ele-menttien esiintymisestä esihistorian kuvituksissa (ks. esim. Adkins & Adkins 1989; Moser 1992; 1996; 1998; Moser & Smiles 2005). Tämä artikkeli käsittelee kuvituksia niissä Suomen esihistorian yleisteoksissa, jot-ka ovat ilmestyneet erillisinä kirjoina 1880-lu-vulta nykypäivään (Aspelin 1885; Wallin 1894; Tallgren 1931; Forntid och fornfynd 1952; Kivikoski 1961; 1967; Huurre 1979/1995; Suomen historia 1984; Edgren 1992; Haggrén & al. 2015 [vain esihistoriaosuus]). Mukaan on otettu myös kaksi pelkkää kivikautta kä-sittelevää yleisesitystä (Luho 1948; Huurre 1998) ja yksi laajemman kokoomateoksen osana ilmestynyt, pienen kirjan laajuinen Suomen esihistoria (Ailio & Hackman 1911). Miten kuvitukset ovat muuttuneet? Millainen kuva on nähty parhaana ja ihanteellisena ta-

3

Kuvitettu muinaisuus – Kuvitukset Suomen esihistorian yleisesityksissä 1880-luvulta nykypäivään

pana välittää visuaalista informaatiota esihis-toriasta? Millaisia taustaoletuksia kuvitukset heijastelevat? Tarkastelen kuvituksia etenkin kolmen vastinparin kautta: 1) työ/taistelu, 2) arki/juhla ja 3) mies/nainen. Tavoitteena on tässä vaiheessa ensisijaisesti yleiskuvan kar-toitus ja eräiden kiintoisien tulevien tutki-muskysymysten osoittaminen. Jokaisen esihistoriateoksen kirjoit-taja tai kuvatoimittaja on koonnut kuvituk-sen lähtien oman aikansa tutkimustilanteesta, esihistoriatietämyksestä, teoreettisista käsi-tyksistä ja ideologisista olettamuksista. Siksi esihistoriakuvitukset sisältävät ja esittävät tulkintoja, jotka eivät myöhemmän käsityk-sen valossa pidä paikkaansa. Käsitys joidenkin muinaisjäännösten tai esineiden luonteesta tai ajoituksesta on voinut muuttua perusteel-lisestikin (esim. nykyisin veitsiksi tulkitta-vat pienet, T:n muotoiset liuske-esineet, ks. Tallgren 1931: 49; Kivikoski 1961: 49, tai jä-tinkirkot, ks. Wallin 1894: 31). Tässä artikke-lissa tällaisia kohteita on käsitelty lähtien siitä käsityksestä, joka niiden luonteesta on kul-loistenkin kuvien julkaisuaikana vallinnut.1 Myöskään esihistoriakuvituksien lokerointi edustamaan jotakin tiettyä näkökul-maa kuten arkea tai juhlaa, miehiä tai nai-sia, heijastaa helposti pikemmin meidän aikamme tapaa nähdä esihistoria kuin todel-lisuudessa vallinneita olosuhteita. Asuinpai-kat ja asumukset edustavat kuitenkin melko yksiselitteisesti arkea, haudat sekä kulttipai-kat ja -esineet juhlaa. Tulkinnanvaraisempaa on, mikä on kulttipaikka tai -esine tai mikä on sellaisena nähty. Maskuliinisuus/feminii-nisyys-näkökulmasta aseiden ja useimpien työkalujen on perinteisesti nähty edustavan miehisyyttä, vaikkei tämä nykykäsityksen mukaan välttämättä pidä paikkaansa. Useim-mat taloustavarat on taas yhdistetty naisten elämänpiiriin. Yleiskuvan muodostamista lokeroinnin monitulkintaisuus ei silti estä. Kuvituksissa havaittavia ilmiöitä ei kuitenkaan pidä ylitulkita vaan on hyväksyt-tävä, ettei kaikkea ole mahdollista selittää. Myös sattuman vaikutus kuvituksiin on ollut

ilmeisen suuri. Huomattavin ongelma on se, että Suomesta puuttuu toisen maailmansodan jälkeistä aikaa käsittelevä arkeologian histo-rian perustutkimus, eikä 1940–2010-luvuilla ilmestyneiden esihistorian yleisesitysten sito-minen laajempaan tieteenhistorialliseen kon-tekstiin siis käytännössä vielä onnistu.

Tieteellisen kuvituksen tavoitteiden kehittyminen

Kuvia on aina käytetty tarinoiden välittämi-seen. Tutkimuksessa on keskusteltu siitä, tar-koitettiinko varhaiset kuvalliset tarinaesityk-set esimerkiksi kirkkojen seinillä ihmisille, joille kertomukset olivat uusia, vai edellyttikö visualisointien ymmärtäminen tarinan tun-temista ennestään. Tutkijat ovat kallistuneet pikemmin jälkimmäisen vaihtoehdon kan-nalle. Tieteellisen esitystavan myötä kehittyi myös tieteellinen kuvitus sekä humanististen että luonnontieteiden piirissä. Siinä kuvan ar-vovallalla on pyritty vakuuttamaan lukijoita kirjoittajan tulkinnoista. (Gossman 2011: 1–9 viitteineen; Hall 1996: 36–38.) Karttojen, aikajanojen, diagram-mien ja tilastojen kaltaiset ei-esittävät keinot vakiinnuttivat asemansa tieteellisen histori-ankirjoituksen kuvittamisessa 1700-luvulla. Toisaalta etenkin populaarikirjallisuudessa käytettiin varsinaista historian tapahtumia esittävää kuvitusta. Siinä missä tilastoilla ja diagrammeilla visualisoitiin yleisiä kehi-tyskulkuja ja ilmiöitä, esittävät historiakuvat keskittyivät erityisiin tapahtumiin ja merkit-täviin henkilöihin. Historian kuvituksen yleistymistä auttoivat sekä uusien lukijaryh-mien nousu että historiankirjoituksen suun-tautuminen entistä enemmän kulttuurihisto-riaan. (Gossman 2011: 11–26, 65–91.) Luonnontieteissä kuvituksella havain-nollistettiin luonnon järjestelmää; tavoite oli siis osittain samankaltainen kuin tilastojen ja diagrammien käytöllä historian kuvittamisessa. Kaavakuvatyyppiset keskiaikaiset kuvat väis-tyivät renessanssin aikana naturalistisempien

4

Salminen

ja siinä mielessä esittävämpien kuvitusten tieltä. Järjestelmä ja mekaniikka korostuivat 1600–1700-luvuilta alkaen ja säilyttivät ase-mansa sen jälkeenkin. (Hall 1996: 9, 16–21; Kemp 1996; Baigrie 1996; O’Hara 1996.) Arkeologisen kuvitusperinteen var-haisin kerrostuma 1800-luvun alkupuoliskolla on luonteeltaan yksiselitteisen esittävä. Dia-grammit, kaavakuvat ja kartat, siis järjestelmän havainnollistaminen, ilmaantuvat arkeolo-gisiin kuvituksiin vasta 1900-luvun puolella. Rekonstruktiokuvat esihistoriallisesta kult-tuurista ja elämänpiiristä kuuluvat keskeisesti anglosaksisen arkeologian kuvituksiin jo 1860-luvulla (Moser 1996: 188), mutta Skan-dinaviassa ne yleistyvät vasta myöhemmin (ks. esim. Montelius 1873; 1919). Suomen esihistorian yleisteoksiin rekonstruktiot ja kartat tulevat 1890-luvulla, kaaviot 1940-lu-vulla (ks. jäljempänä). Jos historian alalla figuratiivisia kuvituksia nähtiin pitkään vain populaariteoksissa, arkeologiassa esineiden ja muinaisjäännösten kuvallinen esittäminen on aina koettu välttämättömäksi myös tieteel-lisessä tutkimuksessa. Nykyisin niin esihistoriaa esittelevät kuin muutkin populaarit yleisteokset ilmestyvät aivan toisenlaiseen maailmaan kuin runsaat sata vuotta sitten. Jos 1800-luvun lopussa jokseenkin ainoat kuvat muinaislöydöistä olivat kirjoissa, nykylukija löytää erityisesti internetistä suuren määrän kuvamateriaalia. Se asettaa uudenlai-sia vaatimuksia kirjankuvitusten houkuttele-vuudelle, mutta myös antaa kirjoittajalle ja kuvatoimittajalle vapauden jättää asioita ku-vaamatta ja ohjata lukija muiden tiedonläh-teiden ääreen.

Yleiskatsaus suomalaisiin esihistoriakuvituksiin

Samat esihistorian yleisteokset ovat Suomen oloissa useimmiten joutuneet täyttämään sekä popularisoinnin että esimerkiksi aka-teemiseksi kurssikirjaksi soveltuvan, astetta tieteellisemmän esityksen funktioita. Se on

myös sanellut niissä käytetyn esitystavan. Tässä artikkelissa käsiteltävistä kolmestatoista esihistorian yleisesityksestä populaareimmin virittyneitä ovat Väinö Wallinin Kuvauk-sia Suomen kansan esihistoriasta sekä Matti Huurteen teokset 9000 vuotta Suomen esihis-toriaa ja Kivikauden Suomi. Johan Reinhold Aspelinin (1842–1915) teoksessa Suomen asukkaat Pakanuuden aikana (Aspelin 1885) on 97 sivua ja kuvituk-sena 92 puupiirrosta. Kuvat ovat pääasiassa esinekuvia, mutta mukana on yksittäisiä muunlaisiakin kuvia kuten ensimmäinen kuva kiinteästä muinaisjäännöksestä (tau-lukko 3 ja kuva 1). Arkeologinen tutkimus oli vasta vakiintumassa, Aspelinin tavoitteena oli Suomen esihistorian esittämisen lisäksi seurata etnisten suomalaisten menneisyyt-tä fennomaanisen ideologian lähtökohtien mukaisesti. (Salminen 2003: 33–35; Fewster 2006: 142–150.) Väinö Wallinin (Voionmaa, 1869–1947) teoksessa Kuvauksia Suomen kansan esihistoriasta (Wallin 1894) on 266 sivua ja 83 kuvaa sekä lisäksi lukujen vinjettikuvat. Teos on ensimmäinen osa K. J. Gummeruksen julkaisemasta sarjasta Kuvallinen Suomen his-toria vanhimmista ajoista nykyaikaan saakka. Huomattava osa kirjan kuvista on arkkitehti Usko Nyströmin (1861–1925) piirtämiä. Wallinin teoksessa on Suomen ensimmäiset populaariesihistoriassa julkaistut kartat, en-simmäinen maaperäkuva, ensimmäiset kuvat rautakautisesta haudasta, rautakautisesta kult-tuurimaisemasta ja muinaislinnoista. Lisäksi kivikausiluvun vinjettikuva esittänee aika-kauden asuinpaikkaa. (Wallin 1894: 8, 14, 30, 83, 176, 177, 203, 213, liite 1, liite 2.) Histo-rioitsija Wallinin tavoitteena on antaa kult-tuurihistoriallinen kuva esihistoriallisesta elämästä ja siksi kuvituksen silmiinpistävin ominaispiirre on runsas etnografisen kuva-materiaalin käyttö (taulukko 3). Kuvituksessa on tapahtunut myös tekninen uudistus: ai-nakin miltei kaikki kuvat ovat fototyyppejä, eli ne on painettu metallisilla painolaatoilla, jotka on tehty viivapiirroksista syövyttämällä.

5


Tekniikka oli keksitty 1870-luvulla, ja se vai-kutti merkittävästi kirjankuvituksen kehityk-seen, vaikka sillä ei vielä voitukaan painaa valokuvia. (Tietosanakirja II: 1175 [Fototy-pia]; Blanckertz 1926: 1748–1752; Wikipe-dia: Kemigrafia, http://fi.wikipedia.org/wiki/Kemigrafia.) Wallinin teos sai aikanaan hyvin kriittisen vastaanoton tutkijoilta (Halila 1969: 39–41). Julius Ailion (1872–1933) ja Alfred Hackmanin (1864–1942) Esihistorialliset löy-döt (Ailio & Hackman 1911) on kirjoitettu Suomen kartaston 1910 esihistoriaa esittelevien karttojen tekstiksi. Siten se on lähtökohdiltaan toisentyyppinen kuin kaksi edellä referoitua teosta. Kirjanen ilmestyi myös eripainoksena sekä suomeksi että ruotsiksi. Siinä on 96 sivua, joille on sijoitettu 182 erikseen numeroitua kuvaa enimmäkseen kolmeenkymmeneen kokonaisuuteen. Tämäntyyppisen teoksen kuvituksessa ei luonnollisestikaan ole käytetty lainkaan etnografista materiaalia, vaan kaikki

kuvat esittävät varsinaisia arkeologisia löytöjä, enimmäkseen esineitä. Kirjan kuvitukseen kuuluu ensimmäinen suomalaisessa arkeo-logisessa populaariteoksessa julkaistu luon-nontieteellinen kartta. Toisaalta kivikauden kuvissa esiintyy vähemmän erilaisia esineryh-miä kuin Aspelinilla. (Ailio & Hackman 1911: 7.) Nyt kuvituksessa on ensi kertaa käytetty valokuvia. Sen mahdollisti 1880-luvun alussa keksitty autotypiatekniikka, siis käytännössä rasteroinnin keksiminen (ks. viitteet ed. kap-paleen lopussa sekä Tietosanakirja I: 748–749 [Autotypia]). Se teki mahdolliseksi sävyjen painamisen ja mullisti kaiken kirjankuvituksen. Valokuvaus oli myös vakiintunut arkeologisek-si dokumentointimenetelmäksi 1900-luvun alkuun mennessä (varhaisesta arkeologisesta valokuvauksesta ks. esim. Bohrer 2005). Seuraava varsinainen erilliseksi kir-jaksi kirjoitettu Suomen esihistoria Wallinin jälkeen, Aarne Michaël Tallgrenin (1885–1945) Suomen muinaisuus, ilmestyi vuon-

Kuva 1. Lempäälän Päiväniemen kalmisto on ensimmäinen kiinteä muinaisjäännös, josta on julkaistu kuva suomalaisessa esihistorian yleisteoksessa. Tuntemattoman tekijän piirustus. Aspelin 1885: 47, kuva 58.

6

Salminen

na 1931 Werner Söderström Osakeyhtiön Suomen historia -sarjan ensimmäisenä osana (Tallgren 1931). Siinä on 256 sivua ja 155 kuvaa. Kirja on siis laajuudeltaan jokseenkin tasaveroinen Wallinin esihistorian kanssa, mutta kuvitus on kasvanut kaksinkertaiseksi. Monipuolisuudessa on nyt otettu merkit-tävä loikka ylöspäin. Merkittävin uutuus ovat muinaisjäännöspaikkojen ja kulttuurimaise-man kuvat, joita Tallgrenin teoksessa on käytetty runsaasti. Mukana ovat ensimmäiset yksiselitteiset kuvat kivikautisista asuinpai-koista. Edelleen Tallgren on käyttänyt sekä luonnontieteellisiä karttoja että löytökarttoja oleellisena osana esihistorian kuvitusta. Hän myös esittelee arkeologian tutkimushistoriaa ja -menetelmiä (taulukot 1, 2). Ville Luhon (1911–1982) kirja Suomen kivikauden pääpiirteet (Luho 1948) keskittyy kivikauteen, jota koskeva ymmärrys oli nopeassa muutoksessa. Luho on ensim-mäisenä jakanut kivikauden sisäisiin perio-deihin. Jo Tallgrenilla olisi ollut periaatteelliset edellytykset tähän ja hän viittaakin periodien olemassaoloon (Tallgren 1931: 67–75) muttei jäsennä käsittelyään niiden mukaan. Ensim-mäisenä Aspelinin jälkeen Luho esittää kuvi-tuksessaan kiviteknologiaa, ja se onkin hänellä runsaasti edustettuna. Kuvitus on esinepainot-teisempi kuin Tallgrenin (taulukko 2). Vuonna 1952 ilmestyneessä, Carl Fredrik Meinanderin (1916–2004) toimitta-massa pienessä kirjasessa Forntid och fornfynd on 81 sivua ja vain 15 kuvaa, joista suurin osa kahdeksalla erillisellä kuvataulusivulla. Olof af Hällströmin (1916–1990), Jorma Leppäahon (1907–1957), Ella Kivikosken (1901–1990) ja Ville Luhon kirjoituksista koottu kirja ilmestyi paikkaamaan sitä aukkoa, ettei Suomen koko esihistoriaa käsittelevää yleisesitystä ollut ilmestynyt 17 vuoteen eikä ruotsiksi mitään sitten vuoden 1911. Se koottiin pääasiassa vuonna 1951 Helsingissä pidetyn pohjois-maisen arkeologikokouksen esitelmistä. (Forn-tid och fornfynd 1952: 5.) Ella Kivikoski julkaisi vuonna 1961 suomeksi ja 1964 ruotsiksi uuden Suomen

esihistorian. Tässä vertailussa on käytetty suomenkielistä painosta (Kivikoski 1961), joka oli tarkoitettu saman Suomen historia -sarjan uudeksi aloitusosaksi kuin Tallgrenin teos 30 vuotta aikaisemmin. Teoksessa on 310 sivua ja 240 kuvaa. Uusina kuva-aihepiireinä ilmestyvät mukaan pronssikauden asuin-paikat ja keramiikka, ja karttojen käyttö on entistä runsaampaa. Pitkälti Kivikoski on kuitenkin seurannut kuvituksessaan Tallgre-nin esikuvaa. Kivikosken teoksesta ilmestyi lyhen-netty englanninkielinen käännös, Finland, vuonna 1967 Glyn Danielin toimittamassa Thames & Hudsonin sarjassa Ancient Peoples and Places. Kirjassa on 204 sivua, 32 valoku-vataulua sekä joukko piirroskuvia. Kuvia on yh-teensä 96. Kuvituksessa on käytetty samoja kuvia kuin suomenkielisessä teoksessa, mutta paino-tuserot ovat huomattavia. (Kivikoski 1967.) Matti Huurteen vuonna 1979 il-mestyneessä kirjassa 9000 vuotta Suomen esihistoriaa on 229 sivua ja 102 kuvaa. Vuo-den 1995 uusintapainoksen täydennysosa lisää tähän 42 sivua ja kolme kuvaa eikä siis muu-ta kuvituksen kokonaisuutta merkittävästi. Karttoja, etnografisia kuvia ja rekonstruktioi-ta on käytetty useimpia aiempia yleisesityksiä enemmän (taulukko 3). Esineitä aletaan nyt kuvata koottuina asetelmiksi. Vuonna 1984 Weilin + Göösin julkaiseman uuden Suomen historian ensim-mäisenä osana ilmestynyt, Torsten Edgrenin, Unto Salon ja Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hi-landerin kirjoittama esihistoria on yhä sekä laajuudeltaan että kuvitukseltaan runsain Suomessa julkaistu esihistorian yleisteos. Kirjassa on 407 sivua ja 599 kuvaa. Sitten Tall-grenin Suomen muinaisuuden se on myös en-simmäinen esihistoriateos, jossa arkeologian tutkimushistoria, julkaisut ja kenttätyömene-telmät ovat saaneet tilaa, myös kuvia (tau-lukko 1). Tallgrenin esihistorian jälkeen tämä teos tuo seuraavan merkittävän hyppäyksen ylöspäin kuvituksen monipuolisuudessa ja saa-vuttaa siinä tason, jolle ei ole myöhemminkään päästy, suurikokoisten sivujen mahdollista-

7


masta visuaalisesta näyttävyydestä puhumat-ta. Selvimmin kaikista Suomen esihistorian yleisteoksista tämä teos sitoutuu arkeologian tieteenalan historiaan ja perinteeseen myös kuvituksessaan, tieteenhistorian esittelyn lisäksi käyttämällä kuvituksessaan runsaasti työkuvia vanhoilta kaivauksilta. (Suomen his-toria 1984.) Vuonna 1992 Schildtin kustantamon julkaiseman Finlands historia -sarjan ensim-mäisessä osassa yhdessä keskiajan kanssa il-mestyneessä, Torsten Edgrenin kirjoittamassa esihistoriassa Den förhistoriska tiden on 432 sivua ja 192 kuvaa. Kirja noudattaa kuvituk-sessaan pitkälti edellä esitellyn suomenkielisen Suomen historia 1:n päälinjoja, mutta sup-peammin. (Edgren 1992.) Vuonna 1998 ilmestyi Matti Huurteen kirjoittama Kivikauden Suomi, toinen Suomessa kirjoitettu pelkän kivikauden yleisesitys. Teok-sessa on 361 sivua ja 86 kuvaa. Sille on tyypillistä erityisesti rekonstruktiokuvien poikkeuksellisen runsas käyttö; kivikautista elämäntapaa ja kult-tuuria havainnollistavia rekonstruktioita on noin neljännes kaikista kuvista. (Huurre 1998.) Tuorein Suomen esihistorian yleisteos on vuonna 2015 ilmestynyt Muinaisuutemme jäljet, jonka esihistoriaosuuden ovat kirjoittaneet Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman. Esihistorian lisäksi kirja käsit-tää myös keskiajan; esihistoriaosuudessa on 365 sivua ja 208 kuvaa. Perinteinen kuvalaattoihin perustunut painotekniikka on nyt saanut väistyä digitaalitekniikan tieltä. Kokonaan uusia aiheita ei teoksen kuvissa ole, mutta varsinkin kivi-kauden kuvituksen painopisteissä on suuriakin muutoksia aiempiin esihistorioihin verrattuna. Asetelmallinen esinekuvaus on korvattu jälleen esineiden erillisyyttä korostavalla kuvaustyylillä. (Haggrén & al. 2015.)

Arki vai juhla, mies vai nainen?

Millaiset esihistorian elementit on nähty kes-keisinä ja kuvan arvoisina eri aikoina? Miten esimerkiksi arkipäivän ja juhlan sekä työn ja

taistelun merkitys on muuttunut suomalai-sissa esihistoriakuvituksissa? Tyypillistä on, että eri aikakausia on kuvitettu eri tavoin ja erilaisilla aiheilla. Pit-kälti tätä selittävät käytännön tutkimustilanne ja tiedossa olleet löydöt, mutta joskus voi aa-vistella myös ideologisia oletuksia. Seuraava vertailu perustuu kuva-aiheiden esiintymi-seen (siis esim. työkalut, aseet, korut) kunkin aikakauden kuvituksen sisällä (ei koko teok-sessa). Esiintymien kokonaissumma on yleensä suurempi kuin kuvien määrä, koska samassa kuvassa voi esiintyä useita aiheita. Työn ja taistelun kivikausi

Kivikautta leimaavat työ ja taistelu 1980-lu-vulle asti (taulukot 4–6). J. R. Aspelin kuvit-taa aikakauden esihistoriassaan ensisijaisesti työkaluin, höystäen sitä taistelulla eli aseilla sekä satunnaisilla koruilla. Toisaalta myös eräänlaiseksi taiteeksi tulkittavat esineet pää-sevät näkyville. (Aspelin 1885: 1–33.) Kuvan valtavirta on maskuliininen, mutta naisten elämänpiiri tulee esiin saviastioiden kautta. Koska menetelmiä löytöjen ajoittamiseen ei Aspelinin aikaan ollut ja koska kirjoittajan lähtökohta oli etninen, myös kuvitus palvelee Suomen kivikauden jakamista etnisiin ryh-miin ja niiden tunnusmerkkien jäljittämistä (Salminen 2017: 158–159). Ehkä kivikauden oletetun epäsuomalaisuuden vuoksi kuvituk-sessa edustuva näkökulma on yllättävänkin teknologinen. Aseisiin ja työkaluihin hiukan vaih-televin painotuksin perustuva päälinja ei muutu pitkään aikaan. Väinö Wallinin teoksen kivikausikuvista puuttuvat korut kokonaan, mikä tekee periodista maskuliinisemman kuin Aspelinilla. Lisäksi hän on jättänyt sen Aspelinia vähemmälle huomiolle, siitä huo-limatta, että hän katsoi Suomen kivikauden asukkaiden olleen etnisesti suomalaisia (Wal-lin 1894: 7–24, erit. 23). Julius Ailion kivikausi saa rituaalista leimaa eläimenpääesineistä, vaikka runko ei muutukaan. Ailion esihistoriakäsityksen

8

Salminen

keskeisiä rakennusaineita olivat pohjim-miltaan kansallisromanttinen ajattelu, jossa esimerkiksi heimot olivat keskeisiä toimijoita, lähtökohdiltaan luonnontieteellinen koulutus ja sosialistinen yhteiskuntanäkemys (Autio 1999/2017; Salminen 1993: 25–27). Kaikki nämä ohjasivat Ailion kulttuurikäsitystä de-terministiseen suuntaan, vaikkakin osittain keskenään ristiriitaisesti. Ailion voi tulkita halunneen kuvata yhteiskuntaa ensisijaisesti taloudellisen toiminnan kautta, ja siinä mie-lessä kuvitus heijastaa Ailion yhteiskunnalli-sia näkemyksiä. Selkeämpää on kuitenkin, että Ailiokin näki kivikauden ensisijaisesti mie-hisenä: poikkeuksia ovat lähinnä pari savias-tiaa ja kaksi tuolloin koruiksi tulkittua esinettä. (Ailio & Hackman 1911: 3–26, erit. 9–11). Asuinpaikkojen, keramiikan ja työkalujen korostuminen tekee A. M. Tall-grenin kivikaudesta tavallaan epädramaat-tisen; keramiikan ja asuinpaikkojen vuoksi kuvan maskuliinisuuskaan ei ole yhtä ilmei-nen kuin edellisillä esihistoriankirjoittajilla. Asuinpaikoilla on ollut suhteellisesti suurem-pi merkitys vain Petri Halisen kirjoittaman Muinaisuutemme jäljet -teoksen kivikausijak-son kuvituksessa vuonna 2015 (Haggrén & al. 2015: 19–121). Asuinpaikkojen nousun ku-vituksen valokeilaan mahdollisti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä nopeasti edennyt kivi-kaudentutkimus, erityisesti Julius Ailion ja Aarne Europaeuksen (Äyräpää, 1887–1971) työ (vrt. Ailio 1909; Europaeus 1922).2 Sa-malla yhteistyö geologien kanssa nosti luon-nontieteelliset taustatekijät osaksi kivikauden selitystä ja myös Tallgrenin kivikausitekstin kuvitusta (taulukko 2). Ville Luhon lähtökohta kivikauden kuvittamisessa on teknologis-typologinen, ja sellaisena varsin poikkeuksellinen Suomessa. Luho kuvaa mesoliittisen kivikauden lähes yk-sinomaan työkalujen kautta; neoliittinen kausi sen sijaan seisoo sekä aseiden että työkalu-jen varassa. Keramiikkaa käsitellään entistä runsaammin. Arki siis korostuu entiseen tapaan, erityisesti kun varmoja kivikauden hautoja tunnettiin tuolloin vielä niukasti, kam-

pakeraamisia ei lainkaan (Luho 1948: 136–137; Kivikoski 1961: 40). Silti kulttipaikko-jen ja -esineiden osuus kohoaa merkittävästi aiempiin esihistoriaesityksiin verrattuna. (Luho 1948: erit. 130–133.) Ella Kivikoski korostaa arkielämää asuinpaikkojen ja asumusten kautta. Hänen kuvallinen mesolitikuminsa perustuu asei-siin, työkaluihin ja pyyntivälineisiin, neoliti-kum aseisiin, työkaluihin ja asuinpaikkoihin. (Kivikoski 1961: 16–78.) Läpi esihistorian Kivikoski antaa kiinteille muinaisjäännöksille runsaasti tilaa kuvituksessaan seuraillen tässä Tallgrenin esikuvaa. Vuonna 1967 julkaistussa englanninkielisessä esihistoriassa erityisesti taiteen ja hautojen osuus kuvituksesta kasvaa merkittävästi ja kuva on siten juhlallisempi kuin suomalaiselle yleisölle suunnatussa arki-sessa esityksessä (Kivikoski 1967: 20–55 ja 11 ensimmäistä kuvataulusivua). Matti Huurteen teoksessa 9000 vuotta Suomen esihistoriaa karttojen merkitys esitystapana korostuu entistä enemmän. Kir-joittajan omasta kivikaudentutkijan taustasta johtunee kivikauden muita aikakausia mo-nipuolisempi kuvitus. Työkalujen ja yleensä yhteiskunnan taloudellisen perustan osuus ku-vituksessa kohoaa entistä merkittävämmäksi; myös historiankirjoituksen piirissä taloushis-torian merkitys kasvoi 1970-luvulla (Tommila 1989: 260–261). Mesoliittisen kauden osiossa aseet on jätetty huomattavasti aiempaa vähem-mälle; neoliittisella kivikaudella niiden merki-tys taas on entistä suurempi, ja suurin me-nettäjä on keramiikka. Aseiden ja työkalujen kautta maskuliinisuus korostuu. Kirja sisältää ensimmäiset kivikautisen esineen käyttöä esitte-levät kuvat sitten Aspelinin. (Huurre 1979/1995: 13–90, erit. 44, 52; vrt. Aspelin 1885: 4.) Suomen historian ensimmäisessä osassa vuonna 1984 sekä kultillisten esinei-den ja paikkojen, hautojen että taiteen osuus kivikauden kuvituksessa nousee merkit-tävästi, ja ainakin neoliittisen kivikauden voi katsoa juuri tässä teoksessa vapautuneen siitä yksinomaisesta primitiivisen työn ja taistelun leimasta, joka siihen aiemmin oli liitetty, ja

9


muuttuneen toisten kanssa tasaveroiseksi luovaksi aikakaudeksi. Samansuuntainen kehitys näyttäisi tapahtuneen myös naapu-rimaiden yleistajuisissa esihistoriateoksissa (ks. esim. Jaanits & al. 1982: 95–97; Buren-hult 1982; 1983; 1984; vrt. Selirand & Tõnis-son 1963: 9–61; Stenberger 1969: 11–92) ja on selitettävissä yleisellä edistysajattelun syrjäy-tymisellä yhteiskunnassa 1970-luvulla, joka johti teknologis-deterministisen selitysmal-lin vähittäiseen syrjäytymiseen (ks. Trigger 2006: 410–411). Toisaalta myös arkielämää korostava keramiikka saa tässä teoksessa osakseen suhteellisesti suuremman huomion kuin yhdessäkään toisessa Suomen esihis-torian yleisesityksessä Ville Luhon Suomen kivikauden pääpiirteitä lukuun ottamatta. Kulttuurimaisema jää syrjemmälle, samoin asuinpaikat sekä pyyntivälineet ja -paikat. Kuvituksen sisällä tapahtuneet painotusmuu-tokset ovat siis keskenään osaksi ristiriitaisia ja pitänee selittää pikemmin tasapainon etsi-misellä kuin minkään erityisen sisällöllisen ajattelutavan vaikutuksella. (Suomen historia 1984: 18–73.) Torsten Edgrenin vuonna 1992 julkaistun Den förhistoriska tiden -teoksen kivikaudessa arkielämän piiriin kuuluvat teemat ovat näkyviä, mutta taiteen ja hauto-jen merkitys on edelleen noussut. Huomat-tava lisäys on tullut mesoliittisen ajan pyyn-tivälineiden ja hautojen sekä neoliittisten asuinpaikkojen osaksi. Mesoliittisia hautoja löydettiinkin jonkin verran lisää 1980-luvul-la (Edgren 1992: 30; Suomen historia 1984: 23). Sen sijaan aseiden ja työkalujen osuus varsinkin mesoliittisen ajan kuvituksesta on selvästi aiempia esihistoriateoksia pienempi. Myös keramiikka on jälleen joutunut me-nettäjien puolelle. Mesoliittisen ajan kuvitusta hallitsevat haudat, pyyntivälineet ja työkalut, neoliittista aikaa keramiikka, aseet, asuinpaikat ja taide. Siten esitystapa jatkaa saman kirjoit-tajan kahdeksan vuotta varhaisempaa luovan kivikauden korostamista. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välisellä akselilla kuva pyrkii tasapainoon. Tässäkin kivikausi on kuvitettu

monipuolisemmin kuin myöhemmät esihisto-rian vaiheet, mutta koska osioilla on eri teki-jät, ilmiötä on vaikea selittää. (Edgren 1992: 20–115; vrt. Suomen historia 1984: 18–73.) Matti Huurteen Kivikauden Suomes-sa kuvien pääkohteena on elämäntapa, ja siksi rekonstruktiokuvat ovat erityisen keskeisessä asemassa. Yhdessä suhteessa lähestymistapa on kuitenkin melko perinteinen: jos verrataan niitä 22:ta rekonstruktiokuvaa, joissa esiintyy ihmisiä, 14:ssä kuvassa on pelkästään mie-hiä, kuudessa naisia sekä kahdessa kuvassa molempia ja lisäksi lapsia. Maskuliinisuutta korostaa myös se, että keramiikan osuus neoliittisen ajan kuvituksessa on pienempi kuin yhdessäkään aiemmassa suomalaisessa esihistorian yleisteoksessa. Mesoliittisella ajalla puolestaan aseet korostuvat enemmän kuin yhdessäkään toisessa esihistoriateokses-sa ennen tai jälkeen, suppeutensa vuoksi ver-tailukelvotonta Fornfyndiä lukuun ottamatta. Toisaalta taide leimaa nyt entistä enemmän myös mesoliittista aikaa. (Huurre 1998.) Vuonna 2015 ilmestyneessä Muinaisuutemme jäljissä kivikauden kuvitus painottuu selvästi asuinpaikkoihin ja hautoi-hin. Erityisesti asuinpaikkojen kohoaminen esille on silmiinpistävää. Neoliittisella kaudel-la pyyntivälineet ja aseet korostuvat. Toisaalta taiteen osuus on nytkin melko näkyvä. Sekä keramiikka että työkalut on jätetty huomat-tavan vähälle, mesoliittisen kauden työkalut kokonaan pois. (Haggrén & al. 2015: 19–121.) Asuinpaikkojen ja yleensä kiinteiden muinaisjäännösten painottuminen heijastaa arkeologiassa keskeiseksi noussutta esihisto-riallisen elämän tulkitsemista suhteessa luon-nonympäristöön ja sen tarjoamiin resurssei-hin sekä paikan merkityksen korostamista (vrt. esim. Halinen 2005: 19–21, 87–88 jne.). Kivikauden kuvituksissa kiinteät muinaisjäännökset ovat siis korostuneet ir-rallisten esineiden asemesta, elämäntapaa on pyritty havainnollistamaan rekonstruk-tioin, ja pitkin 1900-lukua on etsitty, vaikkei aina löydetty, tasapainoa arjen ja juhlan sekä maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välillä.

10

Salminen

Pronssikauden arkistaminen

Suurimmat muutokset pronssikauden kuvi-tuksessa ovat tapahtuneet viimeksi kuluneen 60 vuoden aikana (taulukko 7). Aseiden osuus kuvituksissa on laskenut; tosin siinä on ol-lut suurta vaihtelua aiemminkin, ja kaik-kein alimmillaan se on ollut Matti Huurteen 9000 vuotta -teoksessa (Huurre 1979/1995: 95–115). Korut ja valmistusteknologia (valin-muotit) ovat hävinneet kuvista lähes koko-naan; korujen tapauksessa käänne alkoi myös 9000 vuotta -esihistoriassa ja valinmuottien tapauksessa vuoden 1984 Suomen historia 1:ssä. Asuinpaikat ja keramiikka ovat nousseet uusina elementteinä esittämään pronssikautta tultuaan arkeologien tietoisuuteen edellisellä vuosikymmenellä. Kumpikin ilmaantuu ku-vituksiin Ella Kivikosken Suomen esihisto-riassa, jossa pronssikauden visuaalinen kuva monipuolistuu merkittävästi (Kivikoski 1961: 85–86), ja kummankin merkitys on siitä pitäen jatkuvasti kasvanut (ks. esim. Haggrén & al. 2015: 125–212). Pronssikauden asuin-paikkoja alettiin löytää, tutkia ja tunnistaa 1940-luvulta alkaen, mutta lisäksi niiden esil-le nostamisen taustalla näyttäisi olevan halu riisua pronssikausi siitä loistoesineiden lei-maamasta kuvasta, joka löytötilanteen vuoksi oli sille alkuaikoina tyypillistä. Varhaisemmissa esihistoriateoksissa Aspelinin pronssikausikuvitus rajoittuu muu-tamiin työkaluihin ja aseisiin, koska koko aikakautta tunnettiin Suomesta vielä vähän (Aspelin 1885: 34–40). Wallin kuittaa prons-sikauden kahdella aseella ja yhdellä työka-lulla (Wallin 1894: 25–28), ja Hackmankin joutuu yhä perustamaan pronssikauden ku-vansa muutamaan kymmeneen löytöön. Epä-selväksi jää, onko Hackman ajatellut kaikkien kuvaamiensa pronssiesineiden edustavan tavallista pronssikauden arkielämää. (Ailio & Hackman 1911: 26–42, erit. 33–34.) Tall-greninkin sinänsä jo monipuolisemmassa pronssikauden kuvituksessa varsinainen arki on joidenkin työkalujen varassa (Tallgren 1931: 77–94).

Rautakauden perinteinen kolmiyhteys

Rautakauden kuvitusten yleiskehitys tiivistyy uusien esine- ja muinaisjäännösryhmien il-maantumiseen, joka ei kuitenkaan ole horjut-tanut perinteistä aseisiin, koruihin ja työkalui-hin perustuvaa kokonaisuutta (taulukot 8–10). Sekä Aspelinilla että Wallinilla rau-takausi on jakso, jonka yhteydessä kivi- ja pronssikauden voittopuolisesti miehinen kuva saa rinnalleen esimerkiksi naisten pukeu-tumiseen liittyvää esineistöä sekä lukkoja ja avaimia (Aspelin 1885: 41–97; Wallin 1894: 28–261). Alfred Hackmanin rautakausiku-vitus ei poikkea merkittävästi edeltäjistään, vaikka painopisteet vaihtelevatkin (Ailio & Hackman 1911: 43–96). Tallgrenilla kiinnit-tää huomiota lähinnä varhais- ja myöhäisrau-takauden aseiden vähäisyys, jonka voi nähdä jonkinlaisena ideologisena kannanottona ajan militarismia suosivassa ilmapiirissä (Tallgren 1931: 95–252.) Teoksen rautakausikuvitusta leimaa myös merkittävä monipuolistuminen aiempiin julkaisuihin verrattuna. Kivikoski seurailee Tallgrenin hahmottelemia suuntavii-voja, mutta myöhäisrautakauden asuinpaikat ja rakennukset nousevat entistä enemmän esiin (Kivikoski 1961: 100–293). Englanninkielisen esihistorian kuvituksessa on huomattavia pai-notuseroja suomenkieliseen verrattuna kuten esimerkiksi varhaisen rautakauden aseiden jät-täminen kokonaan pois ja saman aikakauden korujen tuntuva korostaminen ja keskisen rau-takauden kuvituksen painottaminen kalmistoi-hin. Eroille ei löydy ilmeistä selitystä esimerkiksi kansainvälisyyden tavoittelun kautta. Varhaisen rautakauden asuinpaikat ilmestyvät kuviin vuoden 1984 Suomen historia 1:ssä (Suomen historia 1984: erit. 187). Asuin-paikkoja alettiin enemmälti tutkia 1970-luvulla, joten vasta nyt niiden esittelylle oli olemassa edel-lytyksiä (ks. esim. Schauman-Lönnqvist 1989: 9–12). Nyt voi toden teolla sanoa rautakauden arjen päässeen osaksi esihistorian kuvallista hahmoa, siis samaan aikaan kun kivikausi riisut-tiin primitiivisyydestään taiteen ja kultillisuuden esiin tuomisen avulla, mutta myöhemmin kuin pronssikauden arkistuminen alkoi.

11


Torsten Edgrenin Den förhisto-riska tiden -esihistoriassa aseiden niukkuus muiden varhaisen ja myöhäisen rautakauden kuvituksessa antaa tilaa jokapäiväisen elämän ja liikkumisen teemoille. Arkielämän ylä- ja ulkopuolelle noustaan etenkin hautojen sekä kulttipaikkojen ja -esineiden esittelyn kautta. (Edgren 1992: 152–270.) Muinaisuutemme jäljissä perinteinen painotus kalmistoihin ja hautalöytöihin elää yhä muutoin, mutta hätkähdyttävästi varhaisen rautakauden kalmistoista ei ole kirjassa yhtään kuvaa. Muutos voi johtua näiden perinteisessä suomalaisuuden syntytarinassa ikonisen ase-man saaneiden löytöjen merkityksen muut-tumisesta Suomen asutuskertomuksessa ja halusta tehdä jo 1980-luvulla arkeologiassa vakiintunut uusi tulkinta Suomen asuttami-sesta tällä tavoin näkyväksi. (Haggrén & al. 2015: 217–251.) Samoin linnat on jätetty tyk-känään pois kuvituksesta, mikä heijastelee viime vuosikymmenten keskustelua linnoi-hin liittyvistä yhteiskunnallisista merkityk-sistä (Fewster 2006: 320–330), mutta toisaalta vähenevä suuntaus alkaa jo Ella Kivikosken Suomen esihistoriassa (Kivikoski 1961: 186–293). Varsinkin myöhäisrautakautta kuvitta-vat ennen kaikkea aseet, korut sekä kulttipai-kat ja -esineet. (Haggrén & al. 2015: 290–363.) Rautakausi on runsaan sadan vuoden aikana löytänyt jonkinlaisen tasapainon sekä arjen ja juhlan että maskuliinisuuden ja femi-niinisyyden välillä. Tosin pääasiassa koruin kuvitettua Muinaisuutemme jälkien ristiretki-aikaa voi luonnehtia jopa feminiiniseksi (Hag-grén & al. 2015: 337–363).

Esinein, rekonstruktioin, muinaisjäännöksin:

miten esihistoriasta on haluttu kertoa?

Useimpien esihistoriayleisesitysten kuvitusten rungon muodostavat konservoidut ja kokoel-miin liitetyt esineet sellaisinaan, taustastaan irro-tettuina (taulukot 11–13). Aspelinin sekä Ailion

ja Hackmanin esihistoriaesityksissä esineet ovat lähes yksinomainen kuvauskohde. Tallgrenin Suomen muinaisuudesta alkaen kuvitukseen nousevat kulttuurimaisemat ja muinaisjäännök-set; esinekuvien osuus koko teoksen kuvituksesta on alle puolet (Tallgren 1931; samansuuntainen kehitys ks. Brøndsted 1938; 1939; 1940). Kuten artikkelin alkupuolella todettiin, valokuvaus va-kiintui arkeologisen dokumentoinnin työkaluna 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, ja samaan ai-kaan painotekniikan kehitys salli valokuvien painamisen. Lisäksi piti omaksua ajatus siitä, että koko muinaisjäännös, eivät vain esinelöydöt, oli oleellinen työkalu esihistorian välittämisessä lukijalle. Kartoilla ja kulttuurimaisemakuvilla muinaislöydöt sidottiin paikkoihin (varhai-sista pyrkimyksistä sitoa esihistoria luon-nonympäristöön, ks. Trigger 2006: 315–319). Kun tähän lisätään esihistorian esittäminen rekonstruktiokuvien avulla, kokonaisuutena näyttäytyy ajattelutavan muutos, jossa esi-nettä itseään ei enää nähdä yhtä itseriittoisena tiedonlähteenä kuin varhaisemmassa, puh-taammin typologisessa arkeologiassa (typo-logian kritiikistä 1910–1920-lukujen skandi-naavisessa keskustelussa, Salminen 2014: 59). Rekonstruktioiden käyttö yhdistyy kulttuurisesti samaan menneisyyden visu-alisointipyrkimykseen kuin kansakoulujen (esi)historia-aiheiset kuvataulut ja erilaiset menneisyyttä esittävät kuvaelmat (ks. näistä Fewster 2006: 184–284) (kuva 2) Rekonstruk-tioiden avulla ”luotiin paikkoja” ja saatiin esineet puhumaan (ks. esim. Phillips 2005). Tietenkään jokaisen rekonstruktion takaa ei pidä etsiä pitkälle vietyjä aatteellisia päämääriä, vaan havainnollistamisella on ollut myös itseis-arvo, ja toisaalta ideologisia sivumerkityksiä syn-tyy myös tiedostamattomasti. Artikkelin alussa viitattiin viime vuosikymmenten keskusteluun siitä, oletettiinko varhaisia kertovia kuvituksia katsovan maallikon tuntevan kuvissa esitetyn tarinan ennestään vai ei. Esihistoriakuvituk-siin sovellettuna erilaisten havainnollistusten tulo pelkkien esinekuvien rinnalle merkitsee kiistatta sitä, ettei tarinaa tarvinnut tuntea ai-nakaan yhtä perusteellisesti kuin siihen asti, jotta ymmärtäisi kuvituksen.

12

Salminen

Luhon ja Kivikosken esihistoriateok-sista (Luho 1948; Kivikoski 1961) alkaen entistä merkittävämmän osan saavat muinaisjäännök-set avattuina ja löydöt in situ; Tallgren kuvaa niitä vielä enimmäkseen luonnontilaisina. In situ -suuntaus saavuttaa koko esihistoriaa kat-sottaessa huippunsa Torsten Edgrenin esihis-toriassa 1992; kivikauden osalta nousu jatkuu vielä Muinaisuutemme jäljissäkin (Edgren 1992; Haggrén & al. 2015). Huomionarvoista on, miten eri aikakausia on esitetty toisistaan poikkeavilla tavoilla: sekä Kivikoski että 1980-luvun Suomen historia 1 käyttävät avattuja muinaisjäännöksiä ja in situ -löytöjä eniten rautakauden kuvit-tamiseen, kun taas Edgrenillä ja Muinaisuu-temme jäljissä korostuu tässä suhteessa kivi-kausi. Toisaalta koko Muinaisuutemme jälkien esihistoriassa useimmat muinaisjäännökset esitellään avaamattomina. Kummassakin Matti Huurteen kirjassa (Huurre 1979/1995; 1998) muinaisjäännökset kuvataan useammin luon-nontilaisina kuin avattuina. Muinaisjäännösten esittely luonnon-tilaisina näyttää ne lukijoille sellaisina kuin he voivat kohdata ne luonnossa; samalla lukijan rooli itsenäisenä havainnoijana korostuu. Tut-kijan avaama tai puhdistama muinaisjäännös puolestaan valaisee tutkimusprosessiin tehtynä poikkileikkauksena löytöjen sisältämän tiedon muodostumista mutta korostaa tutkijaa tul-kitsijana. Kuvitukset kielivät arvostuksen muu-toksesta tässä suhteessa toisen maailmansodan jälkeen ja uudelleen aivan viime vuosikym-meninä. Itsenäisen havainnoinnin korostumi-nen meidän aikanamme on sopusoinnussa sekä muutoinkin vahvan yhteisöarkeologisen suuntauksen (ks. tästä esim. Lea & Thomas 2014) että oppimismenetelmänä keskeiseksi nostetun itsenäisen tiedonhankinnan ja -ar-vioinnin kanssa (ks. esim. Lukion opetussuun-nitelman perusteet 2015: 14). Huomattava on, että myös rekon-struktiokuvien käyttö saavuttaa huippunsa suunnilleen samaan aikaan avattujen muinais-jäännösten ja in situ -löytöjen kuvaamisen huippukauden kanssa, ja siinäkin viimeisin julkaisu on ottanut askeleen takaisin päin.

Tämä näyttäisi vahvistavan käsitystä lukijan oman tulkitsijuuden merkityksen noususta. Esineet esiintyvät 1960-luvulle asti yleensä joko yksittäin tai ryhminä neut-raalia taustaa vasten tai kokonaan ilman taustaa. Tämä oli luontevaa, koska typologis-kronologinen tarkastelu oli tuohon aikaan koko arkeologian perusta. Seuraavalla vuosi-kymmenellä tilalle tulevat esteettisesti ase-tellut esineasetelmat. Muinaisuutemme jäljissä on palattu jälleen perinteiseen tapaan kuvata esineet yksittäin ja taustat häivyttäen ikään kuin estetisoinnin vähentämiseksi. Samaan aikaan esineiden merkitys kuvituselement-tinä on kasvanut, sillä varsinkin rautakauden kuvitus keskittyy yksinomaisemmin esinei-siin sellaisinaan kuin yksikään toinen suoma-lainen esihistoriateos sitten Väinö Wallinin Kuvausten. (Haggrén & al. 2015; vrt. Wallin 1894.) Tulkitsijuutta näyttäisi siis annettavan lukijalle tästäkin näkökulmasta. Esineiden käyttöä esittelevät kuvat ovat Matti Huurteen Kivikauden Suomea (Huurre 1998) lukuun ot-tamatta jääneet poikkeuksiksi kaikkien esihis-toriateosten kuvituksissa. Suomessakin eräät yksittäiset esineet ovat saavuttaneet ikonisen aseman esihis-torian kuvittamisessa. Tässä vaiheessa on jätettävä tulevan tutkimuksen selvitettäväksi, mitä ne ovat, miksi juuri ne toistuvat, miten niitä on eri aikoina selitetty ja millaisen ku-van niiden kautta menneisyydestä saa. Tässä voi silti todeta, ettei yksikään esine toistu joka teoksessa mutta esimerkiksi Nousiaisista löydetty 200-luvun kultainen kaularengas on kuvattu kaikissa muissa rautakauteen asti ulottuvissa yleisesityksissä paitsi Forntid och fornfyndissä (Aspelin 1885: 42; Wallin 1894: 31; Ailio & Hackman 1911: 51; Tallgren 1931: 117; Kivikoski 1961: 133; Kivikoski 1967: Ta-bles/Fig. 33; Huurre 1979/1995: 216; Suomen historia 1984: 234; Haggrén & al. 2015: 250). Tulevan tutkimuksen tehtäväksi jää myös laajempi ja yksityiskohtaisempi vertailu suomalaisten ja muunmaalaisten esihisto-riakuvitusten välillä, mutta eräät yleiset huo-miot ovat paikallaan jo nyt.

13


Suomalainen arkeologia ammensi alkuperäiset esikuvansa Skandinaviasta, ja 1960-luvulle asti täkäläisten esihistoriateosten kuvitustyylikin on hyvin lähellä skandinaavis-ta. Tosin kuvitukset olivat Skandinaviassa jo 1800-luvulla monipuolisempia kuin täällä, vaik-ka esineet olivatkin hallitsevana elementtinä vielä 1900-luvun alussa (Aspelin 1885; Ailio & Hackman 1911; Tallgren 1931; Kivikoski 1961; 1967; vrt. esim. Montelius 1873; 1919; Müller 1897; Brøndsted 1938; 1939; 1940; Stenberger 1969). Erityisesti Sophus Müllerin Vor Oldtid (Müller 1897) on tässä yhteydessä kiinnostava, koska sen kuvituksessa ovat jo edustettuina niin kulttuurimaisema, muinaisjäännökset, kartat, luonnontieteelliset kuvat kuin jopa yksi kaavio. Etnografisia kuvia Müller ei käytä. Irrottau-tumiskehitys esinepainotteisesta esitystavasta alkaa siis Skandinaviassa kolmisenkymmentä vuotta ennen Suomea. Skandinaviassa sekä yleistajuisiksi tarkoitettujen että akateemi-sempien esihistoriayleisesitysten kuvituksissa

esiintyy sen jälkeen runsaasti muuta materiaa-lia kuin pelkkiä esineitä. (Ks. esim. Burenhult 1982; 1983; 1984; Jensen 1982; Welinder 2009.) Myös neuvostoliittolainen esihistoriakuvitus kokee saman muutoksen 1970-luvulla (ks. esim. Latvijas PSR arheoloģija 1974; Jaanits & al. 1982; vrt. Selirand & Tõnisson 1963), ja viime aikoina Baltian-maiden kirjallisuudessa on nähty suurta painotusten vaihtelua (ks. esim. Kriiska & Tvauri 2002; 2007; Lang 2007a; 2007b; Tvauri 2012; Mägi 2017).

Kantavat ideat

Kun J. R. Aspelin ja Väinö Wallin kirjoitti-vat Suomen esihistoriasta, kummankin julki lausuttuna tavoitteena oli tarkastella nimen-omaan oletettujen etnisten suomalaisten esi-historiaa. Myös kuvitukset ilmensivät jakoa meihin ja muihin. (Salminen 2003; 2006;

Kuva 2. Väinö Wallinin teoksessa Kuvauksia Suomen kansan esihis-toriasta julkaistu kuva muinais-suomalaisesta miehestä ja naisesta Theodor Schvindtin Käkisalmesta tekemien löytöjen perusteella on ensimmäinen varsinainen Suomen esihistorian yleisteoksessa julkaistu rekonstruktiokuva. Piirroksen on tehnyt Usko Nyström, joka on pii-lottanut nimikirjaimensa maan-pintaan miehen miekankärjen ja jalan puoliväliin. Wallin 1894: 160, kuvat 39–40.

14

Salminen

2017.) Etnisen paradigman vaikutus säilyi esihistoriaesityksissä ainakin 1970-luvulle asti, mutta kuvista ei enää 1970- ja 1980-lu-vuilla voi lukea etnisiä viestejä samalla ta-valla kuin 1900-luvun alussa. Nyttemmin kansainvälisyys on noussut eräänlaiseksi johtavaksi ajatukseksi myös esihistorian tar-kastelussa, mutta koska sekä kaupankäynnin että siirtolaisten muualta tuomat esineet ovat koko ajan kuuluneet esihistorioiden kuvi-tuksiin, selvää heijastusta ei voi nähdä. Toinen keskeinen, pitkään kuvituk-siin vaikuttanut ajatus on ollut edistyksen idea. Ajatus kehityksestä, joka johtaa villistä kulttuuri-ihmiseen, on peräisin Jean-Jacques Rousseaulta (1712–1778), ja myös Lewis Hen-ry Morgan (1818–1881) oli juuri vuonna 1877 julkaissut teoksensa Ancient Society, jossa hän loi kertomuksen siitä, miten ihmiskunta ete-nee villiydestä barbarismin kautta sivilisaa-tioon (Broome 1963: 48–49; Burke Leacock 1967: lxv). John Lubbock (1834–1913) oli ilmaissut evolutiivisen ja edistyslähtöisen näkökulman kirjassaan Pre-historic Times vuonna 1865 (Trigger 2006: 171–174). Juuri edistysajatus ja valistuksen evoluutioideat tekivät mahdolliseksi vertailevan arkeologian synnyn (Trigger 2006: 121, 130, 225; ks. myös Petersson 2005: 46–47). ”Raa’an luonnonkansan”, ”raa’an kansan” tai ”villin” käsite kuuluu Aspelinin sanastoon (Aspelin 1885: 1, 22). Edistysajatus ei kuitenkaan ole hänellä erityisen keskeinen elementti, koska hänen esihistoriakuvansa perustuu ajatukseen erillisten kulttuurialuei-den rinnakkainelosta (Aspelin 1885: 29–38 ym.). Yhtä osoittelevaa edistysideologista kä-sitteistöä ei esiinny enää 1900-luvun puolella, mutta kuvitukset kertovat edistysajatuksen kyseenalaistamisesta vasta 1970-luvulla. Sinne asti elää ajatus pelkän työn ja taistelun leimaamasta alkeellisesta kivikaudesta ja ke-hityksestä kohti korkeampia aikakausia, jol-loin on varaa muuhunkin itseilmaisuun. Onko suomalaisissa esihistoriaku-vituksissa pitkää kehityslinjaa 1880-luvulta 2010-luvulle? Ainakin joidenkin muutosten

suunta on ollut selvä. Yksi näistä on muiden kuin pelkkien esinekuvien tulo kuvituksiin. Toinen on etnografisten analogioiden pudot-taminen pois 1930-luvun jälkeen eräänlaise-na arkeologian tieteellisen itsenäistymisen manifestaationa, ehkä myös ideologisena irtisanoutumisena toista maailmansotaa edeltävän ajan arvomaailmasta. Kolmantena kartat ja luonnontieteellinen kuvitus ovat vakiinnuttaneet paikkansa esihistorioiden kuvituksissa. Eräänlaisena synteettisenä ke-hityslinjana kivi-, pronssi- ja rautakausien kuvitukset samankaltaistuvat 1930–1980-lu-vuilla ja alkavat eriytyä uudelleen sen jälkeen. Esihistorian tulkinnan lisäksi myös ajatukset lukijan suhteesta lukemaansa tekstiin ja näke-miinsä kuviin ovat muuttuneet, niin Suomes-sa kuin muuallakin.

15


Liite: Taulukot

Huomautuksia

– Taulukoiden numerot eivät osoita kuvien lukumäärää vaan erilaisten kuva-aiheiden esiintymistä. Koska kuvassa voi esiintyä useita eri aiheita, todellinen kuvien määrä on yleen-sä pienempi kuin sarakkeessa olevien luku-määrien summa.– Taulukoiden rivi ”muut” sisältää sellaiset ai-heet, joita edustaa vain yksittäinen kuva yksit-täisessä julkaisussa.– Pyyntivälineet eivät sisällä nuolen- ja kei-häänkärkiä eivätkä nuijia, vaan ne on laskettu aseisiin.– Eläinpääaseet on laskettu taide-esineisiin huolimatta niiden merkityksestä aseina tai kulttiesineinä.– Napit (erit. pronssikausi) on sisällytetty ko-ruihin.– Rakennuksiin, pukuihin ym. on laskettu vain varsinaiset esihistorialliset kappaleet, ei rekonstruktioita, jotka sisältyvät ainoastaan rekonstruktioiden lukumääriin.

Asp

elin

1885

Wal

lin

1894

Aili

o &

H

ackm

an

1911

Tallg

ren

1931

Luho

19

48Fo

rnfy

nd

1952

Kiv

ikos

ki

1961

Kiv

ikos

ki

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Huu

rre

1998

Hag

grén

et

al.

2015

julk

aisu

t3

51

kent

täty

ö1

22

2

mus

eo,

näyt

tely

t1

31

tulk

inta

-m

enet

elm

ät2

21

1

tutk

ijat

51

23

Taul

ukko

1. A

rkeo

logi

a, y

leis

et

16

Salminen

Asp

elin

1885

Wal

lin

1894

Aili

o &

H

ackm

an

1911

Tallg

ren

1931

Luho

19

48Fo

rnfy

nd

1952

Kiv

ikos

ki

1961

Kiv

ikos

ki

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Huu

rre

1998

Hag

grén

et

al.

2015

antr

opol

ogia

11

eläi

met

ja

kas

vit

32

kaav

iot

11

41

luon

nont

. ka

rtat

11

1

maa

- ja

kalli

oper

ä5

11

paik

at1

1

tutk

imus

-m

enet

elm

ät1

Taul

ukko

2. L

uonn

ontie

teel

liset

17


Taulukko 3. Etnologiset, folkloristiset ja historialliset (esihistorian yhteydessä)

Aspelin1885

Wallin 1894

Tallgren 1931

Luho 1948

Kivikoski 1961

Kivikoski 1967

Huurre 1979/1995

Su hist. 1984

Huurre 1998

elämäntapa 5

haudat 1 1 1

kartat 1 1 1

kulttipaikat 2 4

kätkölöydöt 1

liikenne-välineet

1

metsästys 1 1

puvut 2

pyynti-välineet

1 1 1 1

rakennukset 2 3 1

taide 7 1

taloustavarat

työkalut 4 1 1 1

yhteiskunta 3 1

muut 1 2

18

Salminen

Aspelin1885

Wallin 1894

Ailio & Hackman 1911

Tallgren 1931

Luho 1948

Su. hist. 1984

Edgren 1992

Haggrén et al. 2015

aseet 10 3 11 8astiat: keramiikka

3 1 2 9

asuinpaikat 8 1

kartat 5 1

korut 4 1 2

kulttiesineet 2 1 1 2

liikenne-välineet

1 1

löytöpaikat 3

pyyntivälineet 2 1 1 5

taide 2

taloustavarat 2

työkalut 15 3 12 14

valmistus-menetelmät

3 2 10 1

muut 1 3 1

Taulukko 4. Kivikausi, jakamaton

Luho 1948

Fornfynd 1952

Kivikoski1961

Kivikoski1967

Huurre1979/1995

Su. hist. 1984

Edgren 1992

Huurre 1998

aseet 1 5 1 1 3 1 5

asuinpaikat 3

haudat 1 2

kartat 2 1 3 2 2

kulttipaikat

liikenne-välineet

1

pyynti-välineet

4 2 3 1 1 2 1

taide 1 1

työkalut 16 1 5 3 3 5 2 2

Taulukko 5. Kivikausi, mesoliittinen

19


Luho 1948

Fornfynd 1952

Kivikoski1961

Kivikoski1967

Huurre1979/1995

Su. hist. 1984

Edgren 1992

Huurre 1998

Haggrén et al. 2015

aseet 26 2 11 7 9 24 8 10 13astiat:keramiikka

27 2 9 3 3 29 10 5 3

asuinpaikat 7 8 3 3 8 8 5 16

eläinluut 1 1 1 2 1

ihmisluut 1 1 1

kalmistot ja haudat

1 2 4 2 7 5 3 8

kartat 8 5 8 1 4 9 9

korut 7 4 2 4 3 4 3

kultti-esineet

6 4 2 2 8 3 6 1

kulttipaikat 1 1 1 2

kulttuuri-maisema

1 1 1 1

kätkölöydöt 1 1 1

liikenne-välineet

2 1 1 5 3 4

talous-tavarat

1 3 1 2 2 1 1

puku 1 3 1

pyyntipaikat 3

pyynti-välineet

3 1 1 2 8 7 3 3

ravinto 1 2

rekonstruk-tiot

2 3 1 1 2 2 45 3

taide 2 4 6 3 11 7 2 7

työkalut 27 1 9 2 8 16 4 10 3

valmistus-menetelmät

3 1 2 3 4

muut 1 3 5 1

Taulukko 5. Kivikausi, neoliittinen

20

Salminen

Asp

elin

18

85W

allin

18

94

Aili

o &

H

ackm

an19

11

Tallg

ren

1931

Forn

fynd

1952

Kiv

ikos

ki19

61K

ivik

oski

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su.

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Hag

grén

et

al.

2015

asee

t2

15

21

31

147

7as

tiat:

kera

miik

ka2

15

67

asui

npai

kat

12

hygi

enia

välin

eet

12

11

11

31

kalm

istot

ja

hau

dat

13

65

320

58

kart

at3

11

211

11

koru

t1

32

14

21

32

1

kultt

ipai

kat

1

kultt

uuri-

mai

sem

a3

kätk

ölöy

döt

14

12

2

liike

nne-

välin

eet

18

linna

t2

reko

nstr

uktio

t1

12

1

taid

e1

3

puvu

t 1

talo

usta

vara

t2

työk

alut

21

14

25

11

135

8

valm

istus

-m

enet

elm

ät1

11

11

11

2

Taul

ukko

7. P

rons

sika

usi

21


Asp

elin

18

85W

allin

18

94

Aili

o &

H

ackm

an19

11

Tallg

ren

1931

Forn

fynd

1952

Kiv

ikos

ki19

61K

ivik

oski

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su.

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Hag

grén

et

al.

2015

asee

t4

17

16

313

25

astia

t:ke

ram

iikka

14

astia

t: m

uut

11

22

42

2

asui

npai

kat

11

hygi

enia

välin

eet

11

kalm

istot

ja

hau

dat

16

112

35

203

kart

at2

51

45

1

koru

t6

216

58

62

287

8

kultt

uuri-

mai

sem

a2

kätk

ölöy

döt

11

1

raha

t, va

a'at

11

11

talo

usta

vara

t2

14

22

työk

alut

11

11

21

93

muu

t1

11

1

Taul

ukko

8. R

auta

kaus

i: es

iroo

mal

aine

n, ro

omal

aine

n (A

spel

in: v

arhe

mpi

raut

akau

si n

. vuo

teen

700

)

22

Salminen

Wal

lin

1894

Aili

o &

H

ackm

an19

11

Tallg

ren

1931

Forn

fynd

1952

Kiv

ikos

ki19

61K

ivik

oski

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su.

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Hag

grén

et

al.

2015

asee

t6

61

123

412

109

asui

npai

kat

12

hevo

skal

ut1

1

kalm

istot

ja

hau

dat

12

110

42

196

4

kart

at1

25

11

koru

t2

225

161

436

78

kultt

ipai

kat

51

kultt

uuri-

mai

sem

a2

11

löyt

öpai

kat

2

raha

t, va

a'at

11

2

reko

nstr

uktio

t3

1

taid

e1

2

talo

usta

vara

t1

21

työk

alut

11

17

muu

t2

Taul

ukko

9. R

auta

kaus

i: ka

nsai

nvae

llus-

ja m

erov

ingi

aika

23


Asp

elin

18

85W

allin

18

94

Aili

o &

H

ackm

an19

11

Tallg

ren

1931

Forn

fynd

1952

Kiv

ikos

ki19

61K

ivik

oski

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su.

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Hag

grén

et

al.

2015

asee

t3

37

310

33

294

7as

tiat:

kera

miik

ka2

11

11

31

1

astia

t: m

uut

11

6

asui

npai

kat

15

13

101

hygi

enia

välin

eet

11

11

3

kalm

istot

ja

hau

dat

47

41

214

1

kart

at1

13

15

14

53

4

koru

t12

1442

203

2710

541

1311

kultt

iesin

eet

33

31

56

28

85

kultt

ipai

kat

13

13

11

kultt

uuri-

mai

sem

a1

21

22

kätk

ölöy

döt

31

33

liike

nnev

älin

eet

43

linna

t4

25

31

13

3

löyt

öpai

kat

2

raha

t, va

a'at

15

12

51

23

42

reko

nstr

uktio

t1

32

411

11

talo

usta

vara

t2

42

51

teks

tiilit

, puv

ut1

22

31

21

413

21

työk

alut

12

42

11

61

muu

t1

13

4

Taul

ukko

10.

Rau

taka

usi:

viik

inki

- ja

rist

iret

kiai

ka (A

spel

in: m

yöhe

mpi

raut

akau

si n

. v:st

a 70

0)

24

Salminen

Asp

elin

18

85W

allin

18

94

Aili

o &

H

ackm

an19

11

Tallg

ren

1931

Luho

1948

Forn

fynd

1952

Kiv

ikos

ki19

61K

ivik

oski

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su.

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Huu

rre

1998

Hag

grén

et

al.

2015

kultt

uurim

aise

ma

11

11

mui

naisj

äänn

ös8

44

31

64

116

mui

naisj

äänn

ös av

./lö

ytö

in si

tu5

98

55

2116

1216

reko

nstr

uktio

/es

inee

n kä

yttö

12

52

14

33

348

Esin

e37

429

2011

24

4520

2011

042

3434

Taul

ukko

11.

Kiv

ikau

si

Asp

elin

18

85W

allin

18

94

Aili

o &

H

ackm

an19

11

Tallg

ren

1931

Forn

fynd

1952

Kiv

ikos

ki19

61K

ivik

oski

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su.

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Hag

grén

et

al.

2015

kultt

uurim

aise

ma

13

mui

naisj

äänn

ös1

12

213

313

mui

naisj

äänn

ös av

./lö

ytö

in si

tu3

17

44

94

2

reko

nstr

uktio

/es

inee

n kä

yttö

11

41

Esin

e37

429

204

4520

2011

042

34

Taul

ukko

12.

Pro

nssi

kaus

i

25


Asp

elin

18

85W

allin

18

94

Aili

o &

H

ackm

an19

11

Tallg

ren

1931

Forn

fynd

1952

Kiv

ikos

ki19

61K

ivik

oski

1967

Huu

rre

1979

/199

5

Su.

hist

. 19

84

Edgr

en

1992

Hag

grén

et

al.

2015

kultt

uurim

aise

ma

16

22

4

mui

naisj

äänn

ös1

52

202

115

330

55

mui

naisj

äänn

ös av

./lö

ytö

in si

tu1

623

67

5711

5

reko

nstr

uktio

/es

inee

n kä

yttö

13

32

512

41

Esin

e44

3113

339

590

2930

212

5664

Taul

ukko

13.

Rau

taka

usi

26

Salminen

Bibliografia

Painetut lähteet ja kirjallisuus

Adkins, L. & Adkins, R.A. 1989. Archaeological Illustration. Cambridge University Press.

Ailio, J. 1909. Die steinzeitlichen Wohnplatzfunde in Finland. Helsinki: Finnische Altertumsge-sellschaft.

Ailio, J. & Hackman, A. 1911. Esihistorialliset löy-döt. Suomen kartasto 1910. Helsinki: Suo-men maantieteellinen seura.

Aspelin, J.R. 1885. Suomen asukkaat Pakanuuden aikana. Helsinki: K.E. Holm.

Baigrie, B.S. 1996. Descartes’s Scientific Illustrations and “la grande mécanique de la nature”. B.S. Baigrie (ed.), Picturing Knowledge. Historical and Philosophical Problems Concerning the Use of Art in Science: 86–134. Toronto, Buffalo, London: University of Toronto Press.

Baudou, E. 2004. Den nordiska arkeologin – histo-ria och tolkningar. Stockholm: Kungliga Vit-terhets Historie och Antikvitets Akademien.

Blanckertz, R. 1926. Graafillinen tekniikka. M. Geitelin mukaan suom. toim., Tekniikan voittokulku III: 1692–1820. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Bohrer, F.N. 2005. Photography and Archaeolo-gy: the Image as Object. S. Moser & S. Smiles (eds.). Envisioning the Past. Archaeology and the Image. Malden MA: Blackwell.

Broome, J.H., 1963. Rousseau. A study of his thought. London: Edward Arnold Publishers.

Brøndsted, J. 1938. Danmarks Oldtid. I. Stenalde-ren. København: Nordisk Forlag.

Brøndsted, J. 1939. Danmarks Oldtid. II. Bron-zealderen. København: Nordisk Forlag.

Brøndsted, J. 1940. Danmarks Oldtid. III. Jernal-deren. København: Nordisk Forlag.

Burenhult, G. 1982. Arkeologi i Sverige. 1. Fångst-folk och herdar. Värnamo: Wiken.

Burenhult, G. 1983. Arkeologi i Sverige. 2. Bönder och bronsgjutare. Värnamo: Wiken.

Burenhult, G. 1984. Arkeologi i Sverige. 3. Sam-hällsbyggare och handelsmän. S.l.: Wiken.

Burke Leacock, E. 1967. Introduction to Part I: Growth of intelligence through inventions and discoveries. E. Burke Leacock (ed.), Morgan, Lewis Henry, Ancient Society or Researches in the Lines of Human Progress

from Savagery through Barbarism to Civiliza-tion: ii–lxx. Cleveland, New York: Meridian Books, The World Publishing Company.

Edgren, T. 1992. Den förhistoriska tiden. Finlands historia 1: 11–432. S.l.: Schildt.

Europaeus, A. 1922. Fornfynd från Kyrkslätt och Esbo socknar. Finska Fornminnesföreningens Tidskrift XXXII. No. 1. Helsingfors.

Fewster, D. 2006. Visions of Past Glory. Nationa-lism and the Construction of Early Finnish History. Studia Fennica Historica 11. Helsin-ki: Finnish Literature Society.

Forntid och fornfynd. En översikt av Finlands för-historia. Under red. av C.F. Meinander. Hel-singfors: Holger Schildts förlag 1952.

Gossman, L. 2011. Figuring History. Transactions of the American Philosophical Society, vol. 101:4. Philadelphia: American Philosophical Society.

Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. 2015. Muinaisuutemme jäl-jet. Suomen esi- ja varhaishistoriaa kivikau-delta keskiajalle. Helsinki: Gaudeamus.

Halila, A. 1969. Väinö Voionmaa. Helsinki: Tam-mi.

Halinen, P. 2005. Prehistoric Hunters of Northern-most Lapland, settlement patterns and subsis-tence strategies. Iskos 14. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Hall, B.S. 1996. The Didactic and the Elegant: Some Thoughts on Scientific and Techno-logical Illustrations in the Middle Ages and Renaissance. B.S. Baigrie (ed.), Picturing Knowledge. Historical and Philosophical Problems Concerning the Use of Art in Scien-ce: 3–39. Toronto, Buffalo, London: Universi-ty of Toronto Press.

Hildebrand, H. 1872. Svenska folket under hedna-tiden. Stockholm: Jos. Seligmanns förlag.

Huurre, M. 1979/1995. 9000 vuotta Suomen esi-historiaa. Helsinki: Otava.

Huurre, M. 1998. Kivikauden Suomi. Helsinki: Otava.

Jaanits, L., Laul, S., Lõugas, V. & Tõnisson, E. 1982. Eesti esiajalugu. Tallinn: Eesti Raamat.

Jensen, J. 1982. The Prehistory of Denmark. Lon-don, New York: Methuen.

Kemp, M. 1996. Temples of the Body and Temp-les of the Cosmos: Vision and Visualization in the Vesalian and Copernican Revolutions. B.S. Baigrie (ed.), Picturing Knowledge. His-

27


torical and Philosophical Problems Concer-ning the Use of Art in Science: 40–85. Toron-to, Buffalo, London: University of Toronto Press.

Kivikoski, E. 1961. Suomen esihistoria. Professori Jalmari Jaakkolan johdolla laaditun Suomen historian I osa. Porvoo, Helsinki: Werner Sö-derström Osakeyhtiö.

Kivikoski, E. 1964. Finlands förhistoria. Helsingfors: Schildt.

Kivikoski, E. 1967. Finland. Ancient Peoples and Places. London: Thames and Hudson.

Kriiska, A. & Tvauri, A. 2002. Eesti muinasaeg. S.l.: Avita.

Kriiska, A. & Tvauri, A. 2007. Viron esihistoria. Suom. H. Oittinen & A. Tvauri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1105. Hel-sinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lang, V. 2007a. Baltimaade pronksi- ja rauaaeg. Tartu Ülikooli Kirjastus.

Lang, V. 2007b. The Bronze and Early Iron Ages in Estonia. Estonian Archaeology 3. Tartu Uni-versity Press.

Latvijas PSR arheoloģija. Rīga: Zinātne 1974.Lea, J. & Thomas, S. (eds.), 2014. Public Participati-

on in Archaeology. Woodbridge: Boydell Press.Luho, V. 1948. Suomen kivikauden pääpiirteet. Hel-

sinki: Otava.Lukion opetussuunnitelman perusteet 2015. Opetus-

hallitus, Määräykset ja ohjeet 2015: 48. Helsin-ki. Internet: www.oph.fi/download/172124_lukion_opetussuunnitelman_perusteet_2015.pdf.

Montelius, O. 1873. Om lifvet i Sverige under hedna-tiden. Stockholm.

Montelius, O. 1919. Vår forntid. Stockholm: P. A. Norstedt & Söner.

Moser, S. 1992. The visual language of archaeolo-gy: a case study of the Neanderthals. Antiquity, Vol. 66, No. 253: 831–844.

Moser, S. 1996. Visual Representations in Archaeo-logy: depicting the Missing-Link in Human Origins. B.S. Baigrie (ed.), Picturing Knowledge. Historical and Philosophical Problems Concerning the Use of Art in Science: 184–214. Toronto, Buffalo, London: University of Toronto Press.

Moser, S. 1998. Ancestral Images. The Iconography of Human Origins. Sutton: Stroud, Gloucestershire.

Moser, S. & Smiles, S. (eds.) 2005. Envisioning the Past. Archaeology and the Image. Malden MA: Blackwell.

Müller, S., 1897. Vor Oldtid. Danmarks forhistoriske Archæologi almenfattelig fremstillet. Kjøben-havn: Det nordiske Forlag.

Mägi, M. 2017. Viikingiaegne Eesti. S.l.: Argo.Nilsson, S. 1838–1843. Skandinaviska nordens ur-

invånare. Ett försök i komparativa ethnografi-en och ett bidrag till menniskoslägtets utveck-lingshistoria. Lund.

O’Hara, R. 1996. Representations of the Natural System in the Nineteenth Century. B.S. Baigrie (ed.), Picturing Knowledge. Historical and Phi-losophical Problems Concerning the Use of Art in Science: 164–183. Toronto, Buffalo, London: University of Toronto Press.

Petersson, H. 2005. Nationalstaten och arkeologin. 100 år av neolitisk forskningshistoria och dess relationer till samhällspolitiska förändringar. Gotarc, Series B 43. Göteborg: Institutionen för arkeologi, Göteborgs unversitet.

Phillips, J.E. 2005. “To Make the Dry Bones Live”: Amedée Forestier’s Glastonbury Lake Village. S. Moser & S. Smiles (eds.) 2005. Envisioning the Past. Archaeology and the Image. Malden MA: Blackwell.

Salminen, T. 1993. Suomalaisuuden asialla. Mui-naistieteen yliopisto-opetuksen syntyvaiheet n. 1877–1923. Helsinki Papers in Archaeolo-gy 6. University of Helsinki, Department of Ar-chaeology.

Salminen, T. 2003. Suomen tieteelliset voittomaat. Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Suomen Muinaismuistoyhdistyk-sen Aikakauskirja 110. Helsinki.

Salminen, T. 2006. Searching for the Finnish roots: archaeological cultures and ethnic groups in the works of Aspelin and Tallgren. V.-P. Her-va (ed.), People, Material Culture and Envi-ronment in the North. Proceedings of the 22nd Nordic Archaeological Conference, University of Oulu, 18–23 August 2004. Studia humaniora ouluensia 1: 26–32.

Salminen, T. 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakump-panit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950. Suomen Muinaismuisto-yhdistyksen Aikakauskirja 122. Helsinki.

Salminen, T. 2017. Oscar Montelius’s Om lifvet i Sverige under hednatiden and Johan Reinhold Aspelin’s Suomen asukkaat Pakanuuden aika-na – concepts of Us and the Other and expla-nations of change. Fornvännen 112: 154–165.

28

Salminen

Schauman-Lönnqvist, M. 1989. Iron Age Studies in Salo III. The Development of Iron Age Settle-ment in the Isokylä Area in Salo. Suomen Mui-naismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 89:2. Helsinki.

Selirand, J. & Tõnisson, E. 1963. Läbi aastatuhande-te. Tallinn: Eesti Riiklik Kirjastus.

Stenberger, M. 1969. Sten brons järn. Stockholm: Aldus/Bonniers.

Suomen historia 1. Kivikausi. Pronssikausi ja rauta-kauden alku. Keski- ja myöhäisrautakausi. S.l.: Weilin+Göös 1984.

Tallgren, A.M. 1931. Suomen muinaisuus. Suomen historia I. Porvoo, Helsinki: Werner Söder-ström Osakeyhtiö.

Tietosanakirja I. 1909. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö.

Tietosanakirja II. 1910. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö.

Thomsen, C.J. 1836. Ledetraad til nordisk Oldkyn-dighed. Kjøbenhavn: K. Nordiske Oldskrift-Selskab.

Tommila, Päiviö, 1989. Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia. Porvoo – Helsinki – Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Trigger, B. G. 2006. A History of Archaeological Thought. 2nd ed. Cambridge University Press.

Tvauri, A. 2012. The Migration Period, Pre-Viking Age, and Viking Age in Estonia. Estonian Ar-chaeology 4. Tartu University Press.

Wallin, V. 1894. Kuvauksia Suomen kansan esihis-toriasta. Kuvallinen Suomen historia vanhim-mista ajoista nykyaikaan saakka. Ensimmäi-nen osa: Suomen kansan esihistoria. Jyväskylä: K. J. Gummerus.

Welinder, S. 2009. Sveriges historia 13000 f.Kr.–600 e.Kr. Stockholm: Norstedts.

Worsaae, J.J.A. 1843. Danmarks Oldtid oplyst ved Oldsager og Gravhöie. Kjøbenhavn: Selskabet for Trykkefrihedens rette Brug.

Verkkolähteet

Autio, V.-M. 1999/2017. Ailio, Julius. Kansallis-biografia. Studia biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1997. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiogra-fia/henkilo/649. Luettu 13.12.2017.

Kulttuuriympäristön palveluikkuna: Arkeologiset kohteet, https://www.kyppi.fi/palveluikku-na/mjreki/read/asp/r_default.aspx. Luettu 13.12.2017.

Kemigrafia. Wikipedia, https://fi.wikipedia.org/wiki/Kemigrafia. Luettu 12.12.2017.

FT Timo Salminen on vapaa tutkija ja Hel-singin yliopiston arkeologian [email protected]

Loppuviitteet

1 Pääperiaate kuvien tilastoinnissa on ollut, että jos kuvalla on erillinen teksti tai kuvanu-mero, olen laskenut sen myös erilliseksi ku-vaksi. Sisällöllisessä luokittelussa moni kuva asettuu käyttämieni ryhmien välimaastoon, jolloin olen sijoittanut sen siihen, jota se lä-hinnä vastaa. Jos kuva sisältää selkeästi usei-siin ryhmiin kuuluvaa sisältöä (esim. aseita ja koruja), se on luokiteltu näihin kaikkiin.

2 Muinaisjäännösten tutkimustilanteen selvit-tämiseen on käytetty viitatun kirjallisuuden lisäksi myös Museoviraston Kulttuuriym-päristön palveluikkunan verkkopalvelua, https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_default.aspx.

29

ARKEOLO GIPÄIVÄT 20161|2018

Teija Tiitinen

Arkeologiset inventoinnit Suomessa – esimerkkinä vuosina 1990–2016 Uudellamaalla tehdyt tutkimukset

Arkeologiska inventeringar i Finland – med undersökningarna i Nyland åren 1990–2016 som exempel

Fornlämningsinventeringar är en betydelsefull del av den arkeologiska forskningen. För myndigheter som arbetar med fornminnesskydd är de det viktigaste källmaterialet då fornlämningarnas läge, om-fattning och kondition uppskattas vid planering av markanvändning. Uppfattningen om vad som är en fornlämning eller arkeologiskt kulturarv har dock förändrats under årens lopp. I artikelns forsk-ningsmaterial kan en förändring urskiljas sedan början av 2000-talet. Omfattande basinventeringar per kommun genomförs ej längre av myndigheterna. De har ersatts av intensiva och geografiskt begränsade undersökningar som utförs av arkeologikonsulter.

Johdanto

Artikkeli perustuu vuonna 2016 Arkeolo-gipäivillä Lammilla pidettyyn esitelmään, ja siinä tarkastellaan arkeologisia inven-tointeja, niiden tavoitteita ja määrällistä laatua käyttäen esimerkkinä Uudellamaalla vuosien 1990–2016 välillä tehtyjä tutkimuk-sia1. Aineisto on alun perin koottu vuonna 2016 Uudenmaan 4. vaihemaakuntakaavan tausta-aineistoksi ja analysoitu muinaisjään-nösten suojelunäkökulmasta. Selvitystä var-ten käytiin läpi Museoviraston ylläpitämään kulttuuriympäristörekisteriportaaliin tal-lennetut aineistot hanketietokannasta ja arkistotietokannasta sekä kokonaiskuvan saamiseksi myös perusinventoinnit 1900-lu-vulta lähtien. Yhteensä tuona ajanjaksona Uudellamaalla on tehty 172 muinaisjäännös-inventointia. Vuonna 2013 käyttöön otetut ja 2016 päivitetyt Suomen arkeologisten kent-

tätöiden laatuohjeet (Museovirasto 2016b) määrittävät arkeologisen inventoinnin järjestelmälliseksi ja tieteellisin menetelmin tehtäväksi arkeologisten kohteiden etsimiseksi ja tarkastamiseksi. Inventoinnin tavoitteeksi se asettaa yleiskuvan luomisen inventoitavan alueen arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja tiedon tuottamisen alueella sijaitsevien arkeologisten kohteiden määrästä, sijain-nista ja tyypeistä. Inventoinnit ovatkin tärkein tapa kerätä arkeologista tietoa jonkun maantie-teellisen alueen sisältä. Arkeologien suorit-tamissa inventoinneissa aiemmin tuntemat-tomat muinaisjäännökset tulevat valtaosin tutkijoiden, maankäytön suunnittelijoiden ja maanomistajien tietoon. Tämän vuoksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että inventointien laa-tua seurattaisiin ja tunnistettaisiin se, miten hyvin laatuohjeet niissä toteutuvat.

30

Tiitinen

Inventointien lähtökohdat vaikuttavat tuloksiin

Suurin osa arkeologisista inventoinneista tapahtuu erilaisten maankäytön suunnit-teluun liittyvien hankkeiden yhteydessä. Todennäköisesti niiden tulokset siis hei-jastavat maankäytön tarpeiden sijoittumista ja palvelevat enemmän muinaisjäännösten suojelutavoitteita kuin arkeologista tutkimus-ta. Puhtaasti tieteellisistä tavoitteista lähteviä inventointeja ei nykyisin juurikaan tehdä. Inventointeja ei siis kohdenneta sinne, missä muinaisjäännöksiin liittyvän tiedon puutteet ovat suurimmat ja miltä alueilta tietoa tarvit-taisiin lisää. Tutkimuksen kannalta tilanne on ongelmallinen ja resursseja tieteellisistä lähtökohdista toteutettuihin inventointeihin tulisi saada, jotta näkemyksemme mennei-syydestä vastaisi paremmin muinaista todel-lisuutta. Muinaisjäännösten löytymiseen vai-kuttavat käytettävissä olevien menetelmien ja tekniikoiden lisäksi arkeologien näkemykset siitä, mitkä menneisyydessä muodostuneet rakenteet ovat muinaisjäännöksiä (vrt. Tuovin-en 2000: 34). Kohdetyyppien kirjo on laajentu-nut tarkasteluajankohtana ja erityisesti käsitys muinaisjäännösten iästä on muuttunut. Histo-riallisen ajan kiinteitä muinaisjäännöksiä ei ole etsitty kuin satunnaisesti ennen 2000-luvun al-kupuolta. Nykyisin inventoinneissa huomioi-daan historiallisen ajan kohteiden lisäksi myös nk. muut arkeologiset kulttuuriperintökohteet, joista useimmat ajoittuvat 1900-luvulle (vrt. esim. Museovirasto 2016a). Verrattuna siihen, miten merkittävä osa kiinteisiin muinaisjäännöksiin liittyvistä tiedoista saadaan inventoinneista, on suhteel-lisen vähän mietitty, miten tieto on kerätty ja miten hyvin se todennäköisesti kuvaa inven-toidun alueen olemassa olevia muinaisjään-nöksiä. On selvää, ettei mikään inventointi voi olla täydellinen. Alueen asutus- ja käyt-töhistoriaa ne kuvaavat todennäköisesti vain hajanaisesti. Lähes poikkeuksetta ne ovat tutkijoiden havaitsemia otantoja olemassa

olevista muinaisjäännöksiksi tulkittavista rakenteista ja kerrostumista. Otannat maas-tossa eivät edes ole objektiivisesti suunnattuja satunnaisotantoja, vaan perustuvat pitkälti kunkin tutkijan subjektiiviseen mielenkiin-toon, kokemukseen ja tekniseen osaamiseen sekä käytettävissä oleviin resursseihin. Lisäksi alueella tapahtuneet erilaiset kulttuurihis-torialliset ja luonnonhistorialliset proses-sit ovat vaikuttaneet ajan myötä siihen, mitä aikojen kuluessa ihmistoiminnan synnyt-tämistä jäljistä alueelta on enää löydettävissä (vrt. Tuovinen 2000: 35–37). Inventoinnissa saatu kuva alueen historiasta on kuin moni-kerroksinen, kolmiulotteinen palapeli, josta puuttuu lukemattomia paloja, eikä sen ko-koojalla ole edes selvää käsitystä siitä, mitä osia siitä puuttuu. Muinaisjäännösten löytymiseen vai-kuttanee myös se, että erityyppisten muinais-jäännösten muodostumisprosessit ovat olleet erilaisia. Osa muinaisjäännöksiksi nykyisin nimittämistämme rakenteista on aikoinaan nimenomaan tehty nähtäväksi. Tällaisia ovat mm. useat hautarakenteet ja kalliomaalauk-set. Osa on tarkoituksellisesti piilotettu kuten kätköt ja uhrit. Osa taas on vain maatunut pai-koilleen niiden käytön päättymisen jälkeen. Tällaisia lienee suurin osa asumusten jään-nöksistä (vrt. Uino 1986: 167). Koska suurin osa inventoinneista on nk. yleisinventointeja, tulisi maastotutkijan lisäksi hallita koko esihis-toriallisen ja historiallisen ajan kohdekirjo sekä kyetä tulkitsemaan niihin liittyvää arkisto- ja paikkatietomateriaalia.

Inventoinnit arkeologisena tutkimusmenetelmänä

Muinaisjäännösten inventointia määritettiin Suomessa ensimmäisen kerran monipuolisesti vuonna 1973 julkaistussa Arkeologin kenttä-työt -oppaassa (Purhonen & Söyrinki 1973). Siinä Matti Huurre esitti kattavasti inventoin-timenetelmiä artikkelissa ”Esihistoriallisten muinaisjäännösten inventointi” (Huurre 1973:

31


27–56). Vaikka Huurteen ohjeet invento-intimenetelmistä ja inventoinnin suunnitte-lussa käytettävistä lähteistä ovatkin nykyisin käytettävissä olevia lähdeaineistoja ja tek-niikoita ajatellen osittain vanhentuneet, niin silloin annetulla ohjeistuksella luotiin hyvä pohja arkeologisille inventoinneille yli kol-men vuosikymmenen ajaksi. Aiheeseen palattiin vuonna 2000 Museoviraston ja Helsingin yliopiston yh-teistyönä julkaistussa oppaassa Arkeologinen inventointi – opas inventoinnin suunnitte-luun ja toteuttamiseen (Maaranen & Kirkinen 2000). Oppaassa käytiin seikkaperäisesti läpi arkeologisen inventoinnin lähtökohtia, suun-nittelua ja dokumentointia ja erityyppisiin kohteisiin liittyviä erityiskysymyksiä. Julkaisu tarjoaa edelleenkin hyvän työkalupakin kent-tätutkijoille. Mahdolliseen uusintapainok-seen tulisi lisätä 2010-luvulla käyttöön tulleiden teknisten apuvälineiden arviointi ja esittely (esim. vinovalovarjosteaineistot tai erilaiset ku-vantamismenetelmät maaston tutkimuksessa). Inventointimenetelmiä on kehitetty ja niiden käytöstä on saatavissa nykyisin hyvin tietoa. Huomattavasti vähemmän on kiin-nitetty huomiota siihen, miten laadukasta tietoa käytetyillä menetelmillä on saatu ja mitä asioita tulisi tiedostaa, jotta saadun tiedon tulkintaa voitaisiin kehittää. Ensimmäisiä yrityksiä sii-hen suuntaan otettiin professori Unto Salon 60-vuotisjuhlakirjaan tehdyssä artikkelissa In-tensiivisen inventoinnin työajan tarve ja tehok-kuus (Nissinaho & Tiitinen 1988). Artikkelissa vertailtiin maantieteellisesti pienellä alueella tapahtuvan systemaattiseen otantaan perustu-van inventoinnin tuloksia samalla alueella intui-tiivisesti tehtyyn inventointiin. Tapani Tuovinen on myös esittänyt analyyttisen näkökulman inventointitulosten luotettavuuteen artikkelis-saan Löytö toteuttaa etsijän tahtoa, jossa hän tuo esiin mm. sen, miten muinaisjäännöksen käsite voi rajoittaa näkökulmia aineistoihin ja miten inventoijan ennakkokäsitykset voivat vääristää tuloksia (Tuovinen 2000: 33–41). Mielenkiintoisen tarkastelun eri inven-tointimenetelmien tehokkuudesta kohteiden

löytymisessä on tehnyt Teemu Tiainen vuonna 2017 Oulun yliopistoon valmistuneessa pro gra-du -tutkielmassaan (Tiainen 2017). Analyysi on tehty vain yhden arkeologisia kenttätut-kimuksia tekevän konsulttiyrityksen2 to-teuttamista inventoinneista, mutta aineisto on kuitenkin sekä määrällisesti että maantieteel-lisesti kattava. Inventointien taustaselvitysten kehittämisestä erinomainen esimerkki taas on Eetu Sorvalin pro gradu -työtä varten tehty tutkimus ennustavan mallinnuksen käytöstä. Tutkimusta on esitelty artikkelissa Ennustava mallinnus inventoinnin apuvälineenä (Sorvali 2017: 35–49), jossa Sorvali pohtii menetelmän vahvuuksia ja heikkouksia. Ongelmallisinta mallin käytössä lienee se, että menetelmä vahvistaa aiempia havaintoja, eikä huomioi niissä olevia puutteita. Menetelmä kuitenkin tarjoaa hyvän työkalun niiden kohteiden löy-tymiselle, joiden sijaintiolosuhteet ovat kon-ventionaaliset. Olisi mielenkiintoista saada tietoa siitä, miten hyvin se soveltuisi historial-lisen ajan kohteiden ja erityisesti autioitunei-den asuinpaikkojen etsintään.

Uusimaa tarkastelukohteena

Uudellamaalla tehdyt inventoinnit noudat-tavat samaa kaavaa kuin muualla Suomessa tehdyt. Vanhimmat inventoinneiksi luokitel-tavat selvitykset ovat Suomen muinaismuistoyh-distyksen kansallisen heräämisen innoittamina stipendivaroin rahoitetut ja kihlakunnittain teh-dyt matkakertomukset. (Koko maan tilanteesta vrt. Purhonen 2000; Lähdesmäki 2015). Uudel-tamaalta vanhimmat inventoinneiksi luokitel-tavissa olevat kenttätutkimukset ovat Gustaf Groundstroemin vuonna 1889 tekemä Loh-jan kihlakunnan kertomus ja J. E. Tuomalan kertomus Helsingin kihlakunnasta vuosilta 1885–1886. Kihlakuntakertomusten ensisi-jaisena tavoitteena oli koota tietoa Suomen muinaisuudesta ja edelleenkin niistä saadaan mielenkiintoista pohjatietoa tutkimushistori-allisille selvityksille. Lukuun ottamatta aiem-min mainittuja 1800-luvulla tehtyjä selvityk-

32

Tiitinen

siä Uudenmaan kihlakuntien kertomukset tehtiin vuosien 1900–1939 välisenä aikana. Viimeiset stipendiaattimatkalaiset Uudel-lamaalla ovat ilmeisesti olleet talvisodan jäl-keen toukokuussa Ruotsinpyhtäällä muinais-jäännöksiä muistiin merkinneet B. Boström ja hänen apulaisenaan toiminut opiskelija B. Granberg. Kihlakuntainventointien perusteella oli jo mahdollista tehdä päätelmiä muinais-jäännöksistä ja niiden levinnästä Suomessa. Koska käytettävissä olleet kartta-aineistot ja maankäytön antikvaarinen seuranta eivät vielä olleet kovin kehittyneitä, ei kihlakunta-inventointien tavoitteena vielä varsinaisesti ollut suojelun tehostaminen. Uusi muinais-muistolaki tuli voimaan vuonna 1963 (MML 295/1963), jonka 13 pykälässä edellytetään, että ”…kaavoitusta suunniteltaessa on hyvissä ajoin otettava selko siitä, saattaako hankkeen tai kaavoituksen toimeenpaneminen tulla koskemaan kiinteää muinaisjäännöstä”. Lain voimaantulo vauhditti kuntakohtaisia perus-inventointeja. Seutukaavaliittojen osittain rahoit-tamat maankäytönsuunnittelua varten toteutetut muinaisjäännösinventoinnit aloitettiin tosin jo ennen lain voimaantuloa 1960-luvun alussa ja niiden toteutusta jatkettiin 1980-luvun al-kuun saakka. Tästä huolimatta 1980-luvulle tultaessa vasta hiukan yli puolessa Uuden-maan kunnista voitiin katsoa olevan käytettä-vissä ajantasainen ja ajan olosuhteisiin nähden riittävä muinaisjäännösinventointi. Esimerkik-si sellaiset isot kunnat kuin Porvoo, Loviisa ja Lohja olivat inventoimatta, ja kahdessa jälkim-mäisessä koko kuntaa kattavat inventoinnit ovat edelleenkin tekemättä (ks. diagrammi 1). Perusinventointien toteutuksessa lähtöajatuksena on, että kun koko kun-nan muinaisjäännökset tunnetaan, voidaan maankäyttöä ohjata alueille, joissa ei jouduta kajoamaan muinaisjäännöksiin. Lisäksi niissä oli selkeästi tieteellinen lähtökohta ja tavoit-teena oli tuottaa uutta tutkimusaineistoa jol-tain yhtenäiseltä maantieteelliseltä alueelta. Valtaosa kuntakohtaisista perusinven-toinneista Uudellamaalla toteutettiin kuitenkin

vasta 1995–2005. Tämän jälkeen niiden teke-minen päättyi. Viimeisimmät laajat perusin-ventoinnit tapahtuivat vuonna 2007 Sipoossa (Koivisto 2007; Suhonen 2007). Varsinaisen perusinventointien aikakauden jälkeen vuonna 2014 saatiin vielä toteutettua laaja kuntainven-tointi Siuntiossa 2014 (Laulumaa 2014). Perus-inventointien päättyminen johtui osittain siitä, että lukuun ottamatta Lohjaa, Loviisaa ja Tam-misaarta maakunnan perusinventoinnit olivat jo valmistuneet. Inventointien alueellinen intensiteetti kuitenkin yleensä on vaihdellut kunnasta toiseen. Kunnan perusinventointi ei tarkoita sitä, että koko kunnan pinta-ala olisi arkeologin tarkastamaa, vaan perusinventoin-neissa maastotarkastukset on usein kohdistettu niille alueille, joista muinaisjäännösten löy-tyminen on ollut todennäköisintä.

Muutokset inventoinneissa vuosina 1990–2016

Vuonna 1999 voimaan tullut maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL 132/1999) muutti arkeo-logisia inventointeja. Muinaisjäännösten suojelua valvovat viranomaiset ovat lain voi-maantulon myötä päässeet osallistumaan maankäytön suunnittelua ohjaavien yleis- ja asemakaavojen valmisteluun aiempaa aktii-visemmin heti prosessin alusta lähtien. Toki kaavoituksen tarpeisiin tuotettiin inventoin-teja aiemminkin MML:n 13 pykälän nojalla, mutta MRL:n velvoite ”Kaavaa laadittaessa on tarpeellisessa määrin selvitettävä suun-nitelman ja tarkasteltavien vaihtoehtojen to-teuttamisen ympäristövaikutukset, mukaan lukien yhdyskuntataloudelliset, sosiaaliset, kulttuuriset ja muut vaikutukset. Selvitykset on tehtävä koko siltä alueelta, jolla kaavalla voidaan arvioida olevan olennaisia vaikutuk-sia” on tarjonnut aiempaa paremman tausta-tuen muinaisjäännöksiin liittyvien taustasel-vitysten tekemiseen. Mikäli suunnittelualueen arkeolo-giset taustaselvitykset ovat puutteelliset tai vanhentuneet (vrt. laatuohjeet), niiden täy-

33


dentämistä yleensä edellytetään, ja useim-miten se tarkoittaa vähintäänkin muuttuvan maankäytön alueilla arkeologista inventoin-tia. Laajat kuntakohtaiset perusinventoinnit ovat harvoin enää mahdollisia, vaikka aiem-min tehtyjen inventointien tiedot muinais-jäännösten kunnosta, laajuudesta ja jopa sijainnistakin saattavat olla vanhentuneita. Lisäksi vanhimpia inventointeja tehtäessä käsitys siitä, mikä on muinaisjäännös, poik-kesi nykyisestä. 1990-luvun jälkeen muinais-jäännösten ajallinen ulottuvuus nykypäivää kohti on pienentynyt ja samalla kohdetyyp-pien määrä on kasvanut aiempaan nähden. Yksittäisten inventointien määrä Uudellamaalla on kasvanut melko tasaisesti vuoden 2000 jälkeen (ks. taulukko 1). Inven-toitujen hehtaarien määrät vaihtelevat vuo-sittain, mutta mitään selkeää trendiä määrän muutoksessa ei ole nähtävissä. Sen sijaan in-ventoidut hehtaarit yksittäisissä hankkeissa

ovat laskeneet huomattavasti. Laajojen eks-tensiivisesti läpikäytyjen alueiden sijasta nykyisin inventoinnit tehdään verraten pieni-alaisilla osa-yleiskaava tai asemakaava-alueil-la osana kaavaprosessia. Samalla kun inven-tointiin käytetyn työajan suhteellinen määrä on kasvanut, on inventointihankkeiden koko pienentynyt. Inventoitujen hehtaarien määrä inventointia kohti, kuten myös inventointi-hankkeisiin sijoitettujen työpäivien määrä, on laskenut vuosien varrella suhteellisen tasaises-ti (ks. diagrammit 2–3). Koska inventoitujen alueiden kokonaismäärä ei ole laskenut, viit-taa se siihen, että yksittäisissä inventoinneissa tehdään nykyisin intensiivisempää työtä kuin aiemmin. Käytettyjen kenttätyöpäivien määrä hehtaaria kohti siis on kasvanut. Inventoinneissa on tapahtunut myös muita muutoksia vuosituhannen taitteen jäl-keen. Vuoteen 2000 saakka inventoinnit teh-tiin pääsääntöisesti Museoviraston tai muun

Diagrammi 1. Uudenmaan kuntien arkeologisten perusinventointien toteutusvuodet.

34

Tiitinen

museo-organisaation järjestäminä ja niiden rahoittajana oli useimmiten kunta. Rahoituk-seen osallistui ajoittain myös valtio – vähintään-kin virkatyön muodossa. Edelleenkin kunnat rahoittavat suurimman osan muinaisjäännösten inventoinneista, mutta kuntien sisällä rahoitta-ja on vaihtunut. Vielä 1990-luvulla ja 2000-lu-vun alussa kunnan osuudesta vastasi usein kunnan kulttuuritoimi. Asiaa kuitenkin har-voin tarkennetaan inventointikertomuksissa, joten varsinaista kustantajaa on enää vaikeaa jäljittää. Vuodesta 2000 lähtien inventoin-tien muututtua pitkälti osaksi maankäytön suunnittelua ja kaavaprosessia, ovat rahoit-tajina olleet yleensä kuntien tekniset virastot. Toisinaan työn tilaajana on ollut kaavaa val-misteleva kaavakonsultti, mutta usein kuntien kaavoitusosastot tilaavat inventoinnit suoraan arkeologeilta. Myös inventointien toteuttajatahot ovat muuttuneet. Ennen vuotta 2000 Uudel-lamaalla inventoinnit toteutti yleensä joko Museovirasto tai muu julkisoikeudellinen organisaatio ja arkeologikonsulttien tekemiä

inventointeja tapahtui vain satunnaisesti. Vuodesta 2008 alkaen konsulttien tekemien inventointien määrät ovat kasvaneet jatku-vasti ja vuoden 2012 jälkeen käytännössä kaikki inventoinnit Uudenmaan alueella on tilattu arkeologisilta konsulttiyrityksiltä.3 Museoiden suojeluviranomaiset eivät Uudel-lamaalla enää toteuta inventointeja kuin poik-keuksellisesti. He osallistuvat ainoastaan inven-tointien ohjaukseen ja niiden kohdentamisen suunnitteluun sekä arvioivat toteutuneiden inventointien laatua. Suojeluviranomaisten käyttämässä Arkeologinen kulttuuriperintö ja kaavoitus -ohjeessa (Museovirasto 2016a) todetaan, että suunnittelualueelle voidaan edellyttää uutta inventointia, mikäli alueen inventointi on yli 10 vuotta vanha tai mikäli alueelta ei ole lainkaan inventoitu historiallisen ajan muinaisjäännöksiä. Käytännössä tämä on tällä hetkellä yksi ja sama asia. Vielä 1990-lu-vulla historiallisen ajan kohteita merkittiin inventointiraportteihin lähinnä satunnaisesti, mikäli sellainen oli maastotarkastuksessa

Taulukko 1. Toteutetut arkeologiset inventoinnit Uudellamaalla vv. 1990–2016.

35


Diagrammi 2: Keskimääräiset henkilötyöpäivät inventointihanketta kohti vuosien 1990–2016 välillä.

Diagrammi 3. Keskimääräiset hehtaarit inventointihanketta kohti vuosien 1990–2016 välillä.

havaittu. 2000-luvun alusta lähtien niitä on alettu ottaa inventointeihin mukaan jo suun-nitteluvaiheessa ja inventointia resursoitaessa. Aluksi oli yleistä, että samalla alueella tehtiin kaksi erillistä inventointia, josta toisessa tar-kastettiin esihistoriallisen ajan kohteet ja toi-sessa keskityttiin pelkästään historiallisen ajan muinaisjäännöksiin. Vuonna 2009 ilmestynyt Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu (Niukkanen 2009) lo-pullisesti kanonisoi historiallisen ajan muinais-jäännökset ja asetti perustan suojelluille koh-detyypeille ja niiden antikvaariselle arvolle.

Vuodesta 2008 alkaen historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset ovat olleet olennainen osa arkeologisia inventointeja (ks. diagrammi 4). Kulttuuriympäristön ko-konaisvaltaisen tarkastelun kannalta voidaan pitää hyvänä sitä, ettei historiallisen ajan kohteita enää inventoida erikseen. Tosin se vaatii inventoijilta aiempaa laajempaa ammat-titaitoa tunnistaa eri aikakausien kohteita ja monipuolisempaa kykyä lukea maastoja his-torian eri aikatasoista käsin. Lisäksi se edel-lyttää vanhan kartta- ja asiakirja-aineiston hallintaa ja ymmärrystä niiden tulkintaan.

36

Tiitinen

Tilastollisen tarkastelun perusteella (diagrammi 5) Uudenmaan kunnista muinais-jäännösinventointien kokonaistilanne näyt-tää olevan parhaimmassa kunnossa Keravan, Nurmijärven, Sipoon, Siuntion, Tuusulan ja Vantaan alueilla. Niissä on Vantaata lu-kuun ottamatta suhteellisen tuoreet inven-toinnit, jotka kattavat myös historiallisen ajan kohteet. Heikoin tilanne sen sijaan on Hangossa, Loviisassa, Raaseporissa ja Vihdissä. Näissä kaikissa suurin osa kunnan pinta-alasta on vielä täysin inventoimatta tai inventoinnit ovat vanhentuneet. Tilastot kuitenkin voivat johtaa harhaan, kun inventointien tasoa ar-vioidaan suojelun näkökulmasta. Hanko, Raasepori ja Vihti ovat kaikki kuntia, jois-sa maankäyttö on aktiivista ja joissa myös muinaisjäännösten inventointeja täyden-netään jatkuvasti sitä mukaa, kun alueet tu-levat kaavoitettaviksi. Todennäköisyys sille, että muinaisjäännös tuhoutuu maankäytön vuoksi, on näissä kunnissa siis pienempi kuin niissä kunnissa, joissa inventointeja ei toteu-teta ohjeistuksen mukaisesti, vaan luotetaan vanhentuneisiin tietoihin. Pahimmillaan kunnan suojelutavoitteissa ei edes huomioida arkeologista kulttuuriperintöä. Tämä on tosin nykyisin harvinaista.

Muutosten vaikutukset inventointien tuloksiin

Inventointien sisällöllistä laatua on vaikeaa arvioida tuntematta tutkimusaluetta erittäin hyvin. Kuten edellä on todettu, vaikuttaa in-ventoijan ammattitaito alueen arkeologisen potentiaalin ohella ratkaisevasti siihen, mitä inventoitavalta alueelta voi löytyä. Löydet-tyjen uusien kohteiden määrä ei sinänsä kerro mitään tehdyn inventoinnin laadusta. Mikäli alue on jo aiemmin inventoitu, on uusien aiemmin tuntemattomien kohteiden löytyminen luonnollisesti epätodennäköi-sempää kuin alueella, jossa on korkea arkeo-loginen potentiaali, mutta jota ei aiemmin ole inventoitu. On myös ilmeistä, että mikäli alueen inventoi kaksi arkeologia, joilla on suhteellisen samanlainen inventointikoke-mus ja näkemys siitä, mikä on muinaisjään-nös ja minkälaisilla paikoilla niitä sijaitsee, on todennäköisempää, että he löytävät samat kohteet kuin sellaisessa tapauksessa, jossa in-ventoijien käyttämät menetelmät sekä koke-mukset maastotöistä ja muinaisjäännöksistä ovat erilaiset. Koska selvitys kattaa lähes kolme-kymmentä vuotta ja yli 170 erillistä inventoin-tia, ei koko tältä ajanjaksolta ollut mahdollista

Diagrammi 4: Historiallisen ajan muinaisjäännökset mukana inventointihankkeissa.

37


Diagrammi 5. Inventoidut pinta-alat kunnittain Uudellamaalla.

Vuosi Kivikausi Metallikaudet Historiallinen aika Uusi aika

1999 47 2 1 0

2004 11 13 12 0

2009 10 13 58 71

2014 0 18 34 0

Taulukko 2: Vuosina 1999, 2004, 2009 ja 2014 arkeologisissa inventoinneissa löydetyt aiemmin tuntemattomat kiinteät muinaisjäännökset Uudellamaalla.

selvittää sitä, minkä verran ja minkälaisia uu-sia kohteita tarkasteluajankohtana on löydetty. Koska asia kuitenkin tuntui kiinnostavalta, otettiin tarkasteluun viiden vuoden aikavälillä vuodet 1999, 2004, 2009 ja 2014, joista kerät-tiin tiedot ns. uusista löydöistä. Taulukko 2 vahvistaa jo saatua näke-mystä siitä, että 1990-luvun lopulla löydettiin esihistoriallisia kohteita ja että 2000-luvulla historiallisen ajan kohteiden osuus uusista aiemmin tuntemattomista kohteista on kas-vanut. Se, että vuonna 2014 ei löydetty yhtään kivikautista kohdetta, johtuu todennäköisesti siitä, että kivikautiset asuinpaikat sijaitsevat useimmiten etäällä aktiivisen maankäytön alueista metsissä tai pelloilla. Niillä ei siis

nykyisin ole yhtä suurta mahdollisuutta tulla löydetyiksi kuin aiemmin. Historialliselle ajalle ajoittuvien kohteiden osuus uusista aiemmin tuntemattomista kohteista puolestaan koros-tunee sen vuoksi, että ne sijaitsevat hyvin usein nykyasutuksen tuntumassa tai sen keskellä ja osuvat maankäytön suunnittelua varten tehtä-viin inventointeihin muun ikäisiä kohteita useammin. Metallikautisten kohteiden osuuden kasvua on vaikeampi selvittää, mutta ilmeisesti useassa tapauksessa on kyse myöhäisrautakautisista kohteista, joille histo-riallisen ajan asutus on ajallista jatkumoa. To-sin tulee huomata se, että neljä vuotta ei vält-tämättä anna riittävän hyvää kuvaa tilanteen muutoksen tarkasteluun.

38

Tiitinen

Kohteiden löytymiseen vaikuttavat lisäksi käytettävissä olevat menetelmät ja vi-ranomaisten antamat ohjeistukset siitä, mihin seikkoihin inventoinneissa tulee kiinnittää huomiota. 1990-luvun alussa inventoijilla oli käytettävissään inventoinnin suunnittelussa ja kenttätöissä Museoviraston arkistotiedot, pe-rus- ja maaperäkartat sekä paikoitellen ilmaku-vat. GPS-paikantimet tulivat paikkatietojen tal-lentamisen avuksi 2000-luvun alussa ja samaan aikaan Museovirasto julkaisi edelleen käytössä olevan inventointioppaan. Kun historiallisen ajan muinaisjäännökset otettiin mukaan in-ventointeihin 2000-luvun alkupuolella, alkoi myös historiallisen ajan kartta-aineistojen hyö-dyntäminen inventointien taustamateriaalina. Historiallisen ajan kohteiden osalta tärkeäksi tietopaketiksi tuli vuonna 2009 julkaistu nk. HIKI-opas (Niukkanen 2009) ja sen osittain vuonna 2017 korvannut Arkeologinen kult-tuuriperintö -sivusto (Museovirasto 2017). 2010-luvulla inventointien tärkeäksi lähdeai-neistoksi ovat lisäksi muodostuneet maanmit-taushallituksen julkaisemat paikkatietoaineistot, joista käytetyimmät lienevät nk. LIDAR- ja rin-nevarjostusaineistot. Teknisten apuvälineiden lisäksi maastotöitä tekevien arkeologien tueksi on myös tuotettu inventointioppaan rinnalle ohjeet Historiallisen ajan kylätonteista (2015), I maailmansodan linnoitteista (2015) ja Histo-riallisen ajan teistä (2017).

Lopuksi

Uudenmaan muinaisjäännöksiä koskeva sel-vitys osoittaa, että inventointien tulokset ovat pitkälti aikaan sidottuja. Kuten Tapani Tuovinen vuonna 2000 esitti, löytö tosiaan näyttäisi nou-dattavan löytäjän tahtoa. Uudellamaalla vuo-sina 1990–2016 tehtyjen inventointien valossa löytäjän tahto kuitenkin on pitkälti – vanhaa sanontaa mukaillen – viranomaisten antaman ohjeistuksen ja käytettävissä olevien mene-telmien sekä teknisten apuvälineiden taskussa. Eri aikoina tehtyjen inventointien ja niiden tulosten vertailu ei ole mahdollista, koska

nykyinventoijalla on käytettävissä runsaasti teknisiä apuvälineitä ja avustavia ohjeita. Vielä 1990-luvun alussa inventoijalla oli vain paperiset peruskarttalehdet, koordinaattilevy ja muistiin-panovälineet. Aikakaudesta huolimatta inven-toijan tärkeimmät ominaisuudet nyt ja aiem-min ovat maastonlukutaito ja kyky erottaa maaperässä oleva muinaisjäännös luontaisista rakenteista. Koska maankäyttöä varten tehdyis-sä inventoinneissa on harvoin mahdollisuus menetelmien kehittämiseen ja viranomaiset voivat lähinnä auttaa inventointien kehit-tämistä ohjeistuksilla, on arkeologeja koulut-tavien yliopistojen rooli kehitystyössä kes-keinen. Toisaalta Metsähallituksen Valtion metsien kulttuuriperintökohteiden inventoin-tihankkeen yhteydessä vuosina 2010–2015 tehtiin maastotyön ohella myös merkittävää menetelmäkehitystä (Taivainen 2016). Erityi-sesti laserkeilausaineistojen käyttö inventoin-tien taustamateriaalina on pitkälti tämän hank-keen ansiota. Uusien menetelmien kehityksestä mielenkiintoisina esimerkkeinä ovat vuoden 2016 Arkeologipäivillä Eetu Sorvalin sekä työpa-rin Janne Rantanen & Jasse Tiilikkala esittelemät uudet paikantamismenetelmät. Nähtäväksi jää, miten hyvin niitä jatkossa kyetään soveltamaan käytännön kenttätöihin. Molempien mene-telmien käytöstä saadut kokemukset kuitenkin rohkaisevat niiden kokeiluun ja jatkokehittelyyn. Muinaisjäännösten suojelun osalta Uudenmaan inventointitilanne on suhteel-lisen hyvä. Uudet tekniikat ovat myös tuoneet tieteellisen tutkimuksen käyttöön uutta tietoa alueen muinaisjäännöksistä. Vaikka inventoin-neissa painopiste on nykyisin historiallisen ajan kohteissa, ovat uudet menetelmät tuoneet uusia mahdollisuuksia myös esihistoriallisten kohteiden löytymiseen. Ratkaisevaa muinais-jäännösten suojelun kannalta on se, miten hyvin kenttätutkijoiden, viranomaisten ja menetelmä-tutkijoiden välinen yhteistyö toimii ja kuinka hyvin tiedonvälitys eri toimijoiden välillä saa-daan kulkemaan. Onnistumisen kannalta tärkeää on myös se, miten hyvin kenttätutkimuksissa kerättyä materiaalia osataan tulkita ja soveltaa suojelupäätöksiä tehtäessä.

39


Bibliografia

Painamattomat lähteet

Boström, B. 1940. Ruotsinpyhtää Inventointi. Helsinki: Museovirasto.

Cederhvarf, B. 1908. Kirkkonummi Hautaröykki-öiden tarkastuksia. Helsinki: Museovirasto.

Ensimmäisen maailmansodan aikaiset maalin-noitteet –ohje 2015 (3.12.2015). Helsinki: Museovirasto.

Groundstroem, G. 1889. Muinaismuistoja Lohjan kihlakunnasta. Helsinki: Museovirasto.

Historialliset tiet –ohje 2017 (24.10.2017). Helsin-ki: Museovirasto.

Koivisto, S. 2007. Sipoon manneralueen esihis-toriallisen ajan ja saariston esihistoriallisen sekä historiallisen ajan muinaisjäännösten inventoinnit. Helsinki: Museovirasto.

Laulumaa, V. 2014. Siuntion kunnan arkeologi-nen inventointi 24.9.–5.11.2014. Helsinki: Museovirasto.

Maaseudun historiallisten asuinpaikkojen inven-tointi –ohje 2015 (5.5.2015). Helsinki: Mu-seovirasto.

Rantanen J. & Tiilikkala J. 2016. Ortoilmakuvat ja lidar rautakauden teemainventoinnin apuvä-lineenä. Esitelmä vuoden 2016 arkeologipäi-villä Lammin biologisella asemalla.

Suhonen V.-P. 2007. Sipoon historiallisen ajan muinaisjäännösten inventointi. Helsinki: Museovirasto.

Tiainen, T. 2017. Mikroliitti oy:n muinaisjään-nösinventoinnit vuosina 2015 ja 2016. In-ventoinneissa löytyneiden uusien kohteiden kvantitatiivinen tarkastelu

Tuomala J. E. 1885–1886. Muinaisjäännöksiä Hel-singin kihlakunnassa. Helsinki: Museovirasto.

Verkkolähteet

Museovirasto 2016a. Arkeologinen kulttuuriperin-tö ja kaavoitus. http://www.nba.fi/fi/kulttuu-riymparisto/arkeologinen_perinto/arkeolo-gisen_kulttuuriperinnon_suojelu/kaavoitus (Luettu 6.2.2018).

Museovirasto 2016b. Suomen arkeologisten kenttätöi-den laatuohjeet. http://www.nba.fi/fi/File/2905/laatuohje-2016.pdf (Luettu 6.2.2018).

Museovirasto 2017. Arkeologinen kulttuuripe-rintö -sivusto. http://akp.nba.fi/wiki (Luettu 7.2.2018).

Kirjallisuus

Huurre, M. 1973. Esihistoriallisten muinaisjään-nösten inventointi. P. Purhonen & L. Söy-rinki (toim.) Arkeologin kenttätyöt: 27–56. Helsinki: Gaudeamus.

Lähdesmäki, U. 2015. Arkeologisen kenttätutki-muksen ja muinaismuistojen suojelun histo-riaa. Pirkan maan alta 2015: 84–96.

Maaranen, P. & Kirkinen, T. (toim.) 2000. Ar-keologinen inventointi. Opas inventoinnin suunnitteluun ja toteuttamiseen. Helsinki: Museovirasto.

Nissinaho, A. & Tiitinen, T. 1988. Intensiivisen inventoinnin työajan tarve ja tehokkuus. K. Korkeakoski-Väisänen (toim.) Baskerilinja – Unto Salo 60 vuotta: 167–183. Turku: Turun yliopistosäätiö.

Niukkanen, M. 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset: tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3. Helsinki: Museovirasto.

Purhonen P. & Söyrinki L. 1973. Arkeologin kent-tätyöt. Helsinki: Gaudeamus.

Purhonen P. 2000. Esipuhe. Maaranen, P. & Kir-kinen, T. (toim.) Arkeologinen inventointi. Opas inventoinnin suunnitteluun ja toteutta-miseen. Helsinki: Museovirasto.

Sorvali, E. 2017. Ennustava mallinnus inventoin-nin apuvälineenä. Muinaistutkija 2/2017: 35–49.

Taivainen, J. 2016. Metsiin kadonneet. Valtion metsien kulttuuriperintökohteiden inventoin-tihanke 2010–2015. Vantaa: Metsähallitus.

Tuovinen T. 2000. Löytö toteuttaa etsijän tahtoa. Maaranen, P. & Kirkinen, T. (toim.) Arkeolo-ginen inventointi. Opas inventoinnin suun-nitteluun ja toteuttamiseen: 33–41. Helsinki: Museovirasto.

Uino, P. 1986. Iron Age Studies in Salo 1–2. Suo-men Muinaismuistoyhdistyksen Aikakaus-kirja 89:1. Helsinki: Suomen Muinaismuis-toyhdistys.

40

Tiitinen

Intendentti Teija Tiitinen työskentelee Mu-seovirastossa Länsi-Suomen kulttuuriympä-ristöpalvelut -yksikössä muinaisjäännösten suojeluun liittyvissä tehtävissä[email protected]

Loppuviitteet

1 Selvityksessä eivät ole mukana Helsingin kaupungin alueella tehdyt inventoinnit, koska ne on pääosin tehty ajallisina sektori-inventointeina eivätkä ole vertailukelpoisia muiden kuntien inventointien kanssa.

2 Konsultti on sana, jota käytetään yrityksis-tä, joilta maankäyttöön liittyviä selvityksiä tilataan, olivatpa ne sitten arkeologisia, geologisia, biologisia jne.

3 Museoviraston Kenttäpalvelut -yksikkö rinnastetaan tässä yhteydessä liiketalou-dellisin perustein toimiviin konsultteihin.

41

ARKEOLO GIPÄIVÄT 20171|2018

Noora Hemminki

Muinaisjäännös muinaisten lasten fyysisenä ympäristönä

lapsen sosiaalinen ja yksilöllinen identiteetti. Tätä voi parhaiten lähestyä selvittämällä, mitä tarkoitti olla lapsi kyseisessä yhteisössä ky-seisenä aikana (Derevenski 2000: 12). Lähiympäristö ja siinä liikkuminen vapaasti ilman rajoituksia on eräs lasten hyvin-vointiin vaikuttavista merkittävimmistä asioista (Kyttä 2008: 117). Lasten liikkumisen vapaus on vähentynyt viime vuosikymmenien aikana (Kyttä 2004: 180), eli entisaikojen lasten liik-kuminen oli vapaampaa. Ympäristön merki-tys lasten omana paikkana nousee esille erityisesti teollisuuskontekstissa. Suuret työläisperheet asuivat ahtaasti yhden huoneen asunnoissa, joissa lasten huonekaluina oli yleensä vain sänky (KA, Ilma-joen tuomiokunnan arkisto, Ilmajoen käräjäkun-nan perukirjat). Asuntojen pieni koko ja varustelu-taso viittaavat asiaan, jonka muistitietoaineistot vahvistavat: elinpiiriä laajennettiin ulos ja sisällä oleiltiin melko vähän (Nirkko et al. 1990: 47, 51). Tästä johtuen eräs keino selvittää mitä tarkoitti olla lapsi yhteisössä, on tutkia muinaisjäännös-kohdetta lasten fyysisenä ympäristönä.

Johdanto

Menneisyyden lapsista ajatellaan usein eri lailla kuin nykypäivän lapsista. Siinä missä nykypäivän lapset ovat yksilöitä, arkeologiassa lapsia käsitellään joskus lähinnä biologisena kategoriana, jolloin lapsen sosiaalinen ja men-taalinen puoli jää vähälle huomiolle. Kuitenkin asiat, joita tiedämme lapsen kehityksestä, ovat päteneet myös muinaisiin lapsiin (Derevenski 2000: 7–8; Prangnell & Quirk 2009: 39). Lapsen tutkimisen ongelmat eivät koske vain arkeolo-giaa ja ennen eläneitä lapsia. Lasten käsittely erillään ”oikeista kysymyksistä” ja lasten hen-kilökohtaisten kokemusten sivuuttaminen on ollut ongelmana myös sosiologiassa (Alanen 2008: 166). Lasten arkeologinen tutkimus voi olla haasteellista jo siksi, että lapset ovat usein arkeologisessa aineistossa vaikeasti havaittavissa. On hyvä yrittää löytää mahdollisten lelujen ja luiden tutkimisen lisäksi muitakin tapoja tutkia heitä (Sofaer 2015: 68). Lasten arkeologisessa tutkimisessa tärkeintä on pyrkiä ymmärtämään

Barn i en forntida livsmiljö

Nutida fornlämningar har i tiderna varit vardagliga livsmiljöer för många människor – också barn. Inom den arkeologiska forskningen finns det dock oftast begränsat eller ingen information alls om dessa barn. I denna artikel görs ett försök att tolka fornlämningarna ur en ny synvinkel. Jag strävar till att skapa en bild av hur barnen som på 1800-talet bodde vid Östermyra järn- och krutbruk upplevde sin miljö. En ren och trygg omgivning utan gränser med möjlighet att röra sig fritt och hitta på olika aktivi-teter utgör en bra miljö för barn. Därtill bör området erbjuda den basservice som behövs samt ge barnen en möjlighet att medverka i samhället. Utgående från dessa kriterium ser det ut som att Östermyra industriområde varit en rätt bra livsmiljö för barn.

42

Hemminki

Nykylasten ympäristökokemuksia tutkinut Aalto-yliopiston professori Marketta Kyttä on määritellyt kriteerit, joilla ympäristön soveltuvuutta lapselle voidaan arvioida. Kri-teerit ovat mielestäni hyvin sovellettavissa myös muinaisiin ympäristöihin. Tässä artik-kelissa Kytän määrittelemiä kriteereitä sovel-letaan varhaismoderniin teollisuuslaitokseen ja pohditaan millainen asuinpaikka 1800-luvun teollisuuslaitos on ollut lapsille.

Östermyran rautaruukki ja ruutitehdas

Länsi-Suomessa Seinäjoella (silloinen Ilma-joki) sijainneen Östermyran rautaruukin perusti vuonna 1798 kokkolalaissyntyinen liikemies ja laivanvarustaja Abraham Fa-

lander (aateloituna Wasastjerna). Ruukin omistajaksi siirtyi pian hänen poikansa, joka laajensi tehtaan toimialaa ruudin valmistuk-seen. Viimeisenä ruukkia hallitsi Falanderin pojanpoika, joka kehitti maataloutta. Ruuk-kitoimintaa kesti vajaat sata vuotta ja se lop-pui konkurssin myötä 1880-luvulla (Alanen 1970: 195, 306–307). Ruukki perustettiin harvaan asu-tulle maaseudulle. Tällainen oli tyypillistä varhaiselle teollisuudelle. (Mrozowski 2006: 32–33; Salokorpi 2007: 20). Aluksi tehtaan paikalla oli metsää, jonka keskellä virtasi joki. Lähistöllä oli muutamia maalaistaloja. Seudun kokemista periferiaksi alleviivaa Falanderin laitokselleen antama nimitys, Östermyra, eli itäneva. Itäisyys määriteltiin suhteessa Vaasaan. Ruukin aluetta laajennet-tiin ja rakennuksia lisättiin toiminnan kas-

Kuva 1. Kartta Östermyran ruukista. Kaikkia rakennuksia ei merkitty. Piirretty vanhojen karttojen pohjalta. Kuva: Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo.

43


vaessa (Alanen 1970: 195, 306–307). Tehtaan rakennukset sijoitettiin pääasiallisesti joen ja yleisen tien väliselle alueelle (Kuva 1). Teh-das työllisti seppiä, ruudinvalmistajia, kirjan-pitäjiä, palvelijoita ja maatalouden työvoimaa. Työläiset asuivat aluksi lähiseudun maalais-taloissa, mutta sitten heidät majoitettiin teol-lisuuslaitoksille tyypillisiin työväenasuntoihin, kasarmeihin (ks. myös Peña & Denmon 2000). Sepät asuivat erityisissä seppien asunnoissa, jotka olivat kasarmeja paremmin varusteltuja (Alanen 1970: 125–127; 130–131; Lahti et al. 2006: 126–127). Nyt ruukista on jäljellä muinais-jäännös (1000014482) Seinäjoella Törnävän kaupunginosassa. Ruukin alue on myös val-takunnallisesti merkittävä rakennettu kult-tuuriympäristö (RKY). Kohdetta ei ole juuri tutkittu arkeologisesti. Muutamia tarkastuksia (Kaila & Härö 1973; Lehtonen & Harjula 2009, josta ei ole laadittu raporttia) yksi inventointi (Nättilä 2014) ja yksi koekuopitus (Perttola 2010) on tehty. Koekuopitus liittyi nykyisyyden arkeologiaan, joten 1800-luvun kerroksia ei tutkittu (Perttola 2010). Östermyra on huonosti säilynyt ruukkimiljöö. Se johtuu osin myöhem-mästä rakentamisesta ja maankäytöstä, osin toiminnan loppuessa tapahtuneista laimin-lyönneistä. Esimerkiksi turvallisuuden kan-nalta tärkeää siivousta ruudista (Jones 1996: 173) ei ollut suoritettu, mikä aiheutti sen, että viimeiset ruutiverstaat tuhoutuivat lasten leik-kiessä ruudilla. Myös kaikki metallin valmistuk-seen liittyvät pajarakennukset ovat tuhoutuneet, samoin kuin asuinkasarmit ja muut työläisten elämään liittyneet rakennukset. Osa säilyneistä rakennuksista on Etelä-Pohjanmaan maakun-tamuseon ja Seinäjoen kaupungin käytössä. Oman erikoisuutensa tuo alueella järjestettävä musiikkitapahtuma Provinssi, jonka aiheutta-maa haittaa muinaisjäännökselle ei tunneta tarkasti. Historiallisen ajan kohteet, erityisesti ruukit, ovat muinaisjäännöstyyppeinä laajoja ja ihmistoiminnan merkit ovat pistemäisiä (Niukkanen 2000: 217; Maaranen 2016: 14). Östermyran ruukilla asuneiden ihmisten koke-

mus lähiympäristöstään saattaa koskea laajem-paa aluetta kuin sitä, jonka olen tätä tutkimusta varten määritellyt kartoista.

Ruukin lapset

Ruukilla asui ja työskenteli sen toiminnan ai-kana useita satoja ihmisiä (KA, Nurmon seura-kunnan arkisto, rippikirjat; SSHY, kirkonkir-jat, Seinäjoki, rippikirjat). Useimmille heistä ruukki oli työpaikan ohella myös koti ja elämän sattumukset syntymästä kuolemaan tapahtuivat ruukilla. Varhaiset teollisuuslai-tokset muistuttivat monella tavalla kaupunkeja ja niissä asuva yhteisö saattoi nauttia kaupun-kimaisesta elintasosta (Markus 1993: 286–296; Monié Nordin 2012: 152). Ruukki on merkit-ty syntymäpaikaksi yli 600 lapselle (kuva 2) (KA, Kirkonkirjat, Nurmo, syntyneet; SSHY kirkonkirjat, Seinäjoki, syntyneet). Lisäksi ruukille tuli yli 200 lasta muuttoliikkeen mu-kana (KA, Nurmon seurakunnan arkisto, muuttaneet; SSHY, Kirkonkirjat, Seinäjoki, muuttaneet). Ruukilla asui sen toiminnan aikana yli 800 lapsiyksilöä. Lapsien ruukilla viettämä aika vaihteli yhdestä päivästä koko lapsuuteen. Teollisuuslaitoksissa on usein ol-lut naisia ja lapsia enemmän kuin varsinaisia työmiehiä (Prangnell & Quirk 2009: 41). Teol-listumista tutkiessa on olennaisen tärkeää ottaa huomioon lasten läsnäolo. Viimeaikaisten tut-kimusten mukaan naisten ja lasten panos var-haisessa teollisuudessa on ollut merkittävä (ai-heesta tarkemmin ks. Lindström & Mispelaere 2017; Humphries 2013; myös Rydén 1991). Kirkonkirja-aineisto kertoo, että ruukin lasten perhetausta vaihteli. Jotkut kuuluivat suureen perheeseen, toisilla saat-toi olla vain äiti, osa oli orpoja. Vanhempien asema ruukin hierarkiassa vaihteli vuo-hipaimenesta mestariseppään ja rengistä patruunaan. Yhteistä useimmille lapsille näyttää olleen sairastaminen ja sen kautta menetetyt perheenjäsenet sekä asumismuo-to, joka rohkaisi lähtemään sisätiloista ulos.

44

Hemminki

Lasten ympäristökokemus

Marketta Kytän tutkimuksiin pohjautuva kartta (kuva 3) esittää vanhaa teollisuusalu-etta Arabianrantaa nykylasten huomioilla varustettuna. Kartta kuvaa sitä, miten lapset hahmottavat ympäristöään. Useimmat kartas-sa mainitut lapsille merkittävät paikat – hiek-kakasat, lampi johon heittää kiviä, kaverin talo, tehdasalue, voi tippua veteen, isot kivet, kodin piha, jännä katsoa putousta, kaivo – ovat ajasta riippumattomia kohteita. Osa paikoista on sellaisia, joita on ollut löydettävissä jo kivi-kauden asuinympäristöistä. Vanhoja karttoja voidaan tulkita myös kuvina muinaisten las-ten ympäristöistä. Nykyinen Arabianranta ja 1800-luvun Östermyran ruukkialue ovat sa-mankaltaisia ympäristöjä. Molemmat rajoit-tuvat vesistön ja tien väliselle alueelle, jossa on useita asuin- ja teollisuusrakennuksia, vi-heralueita ja paljon asukkaita. Muistitietokertomukset teollisuus-laitoksissa vietetystä lapsuudesta ovat monin osin yhteneväisiä Arabianrannan kartasta

havaittavien seikkojen kanssa. Jännitys, lu-kuisat tutkittavat paikat, asioiden katselu ja leikkiminen alueilla, jotka eivät varsinaisesti ole siihen tarkoitettuja, nousevat esiin sekä Arabianrannan kartasta että muistitietoker-tomuksista (ks. esim. Nirkko et al. 1990: 55; Kautovaara 1986: 180–181). Lapsen kokemus teollisuusympäristöstä on todennäköisesti ol-lut erilainen kuin aikuisen kokemus samasta paikasta. Kytän mukaan lapsilla on taipumus kokea vähänkään suotuisat olosuhteet niin, että paikka tuntuu parhaalta juuri hänelle (Kyt-tä 2008: 117). Jos 1800-luvun tehdasyhteisöstä löytyy suotuisia olosuhteita, voidaan olettaa, että lapset ovat kokeneet paikan hyväksi.

Lapselle hyvän fyysisen ympäristön tunnusmerkit

Marketta Kytän ympäristön lapsiystävällisyyt-tä arvioivien kriteerien mukaan tärkeintä on, että lapsilla on mahdollisuus liikkua itsenäises-

Kuva 2. Östermyran ruukin lapsimäärä. Tiedot muuttaneista puuttuvat vuosien 1801–1816 osalta. Lähde: Kansallisarkisto, Nurmon seurakunnan kirkonkirjat 1800–1864, syntyneet ja kastetut, kuolleet, muuttaneet; Seinäjoen seurakunnan kirkonkirjat 1864–1885, syntyneet ja kastetut, kuolleet, muuttaneet. Kuva: N. Hemminki.

45


ti lähiympäristössään ilman rajoituksia. Liik-kumisesta seuraa toinen tärkeä asia, toiminta-mahdollisuuksien löytäminen ympäristöstä. Lapselle hyvä ympäristö innostaa lasta liikku-maan ulkona. (Kyttä 2008: 117–118). Muita lapsiystävällisen ympäristön tunnusmerkkejä ovat peruspalveluiden saatavuus, puhtaus, turvallisuus, asumisen pysyvyys ja jatkuvuus sekä lasten osallistumismahdollisuudet (Kyttä 2008: 121). Lapsiystävällisen ympäristön tun-nusmerkkien toteutumista menneisyyden ympäristöissä voidaan tutkia dokumentaa-risen arkeologian keinoin. Kartat, kirkolliset muistiinpanot ja historialliset lähteet yhdessä itse muinaisjäännösalueen kanssa auttavat luomaan kuvan siitä, tarjosiko kohde lapsille puitteet, jotka tukivat heidän kehitystään.

Liikkumisen vapaus lähiympäristössä ja tekemisen mahdollisuudet

Määrittelen tässä Östermyran lasten lähi-ympäristöksi asuintalojen ympäristön sikäli, kuin siitä on tietoa (ks. kuva 4). Ympäristöön kuului maatalousrakennuksia, tehdasalueita, metsikköä, peltoja, yleinen tie ja joki. Useimmissa kartoissa on kuvattuna ainoastaan nämä kartan laatijan kannalta tärkeimmät maiseman piirteet. Puutarhuri Knut Forsbergin laatima puutarha-suunnitelma vuodelta 1865 (Kuva 4; ks. Alanen 1970: 292) tarkentaa kuvaa lähiympäristöstä. Puutarhasuunnitelma esittää lähiympäristön viheralueet, kukkaistutukset ja puistoalueen kes-kellä mutkittelevat polut. Suunnitelma toteutui suurilta osin (Alanen 1970: 293).

Kuva 3. Kartta, johon on kirjattu lasten paikoille antamia merkityksiä Helsingin Arabianran-nassa. Kuva: M. Kyttä. (Julkaistu tekijän luvalla.)

46

Hemminki

Puutarhasuunnitelmassa on or-gaanisia muotoja ja epäsymmetriaa. Se il-mentää teollistumisen myötä kehittynyttä uutta puutarhamuotia, jossa suosittiin luon-nonmukaisuutta aikaisemman järjestelmäl-lisyyden sijaan. Epäjärjestyksellä haluttiin jäljitellä luonnon kauneutta ja luoda sitä ympäristöön teollistumisen ”pilaaman” maiseman tilalle (Bowler 1992: 110). Puutar-hasuunnitelma ei kata koko ruukin aluetta, eivätkä kaikki työläisten asuintalot näy sii-

Kuva 4. Östermyran ruukin lähiympäristö vuoden 1865 puutarhasuunnitelman mukaan. Kar-tasta puuttuvat tehdasalueet, jotka sijaitsevat kartasta oikealle. Asuinrakennukset on merkit-ty punaisella. Keltaisella merkityt ovat kukkaistutuksia, vihreä on puistoa. A) päärakennus, kartano B) seppien asunto C) seppien asunto D) kirjanpitäjän asunto, konttori E) kasarmi F) kasarmi. Piirtänyt N. Forsbergin kartan pohjalta N. Hemminki.

nä. Kaikkien kartassa näkyvien asuintalojen ympärillä on viheralueet. Asuntojen lähellä olevat metsiköt ja viheralueet ovat eräs tärkeimmistä lapsille tekemistä tarjoavista paikoista (Kyttä 2008: 116). Ruukin las-ten lähiympäristö täyttää näin tärkeimmän kriteerin hyvälle ympäristölle, sillä liikku-mismahdollisuudet ovat monipuoliset. Vi-heralueiden välillä mutkittelevat polut ovat todennäköisesti toimineet myös lasten liik-kumispaikkoina.

47


Muistitietokertomuksen mukaan ruukkien lapset viettivät pääasiassa kaik-ki päivät ulkona. Iso lapsijoukko kokoontui päivittäin yhdessä kasarmin pihalle (Nirkko et al. 1990: 51–52). Arabianrannan lapsia yhteen kokoavat suuret korttelipihat ja niiden yhteys viheralueille ovat Kytän tutkimuksen mukaan alueen lapsille erityisen tärkeitä (Kyttä 2008: 120) ja on helppo nähdä yhteys korttelipihan ja kasarmin pihan välillä. Lasten liikkumisen rajoittamisella on kielteinen vaikutus lasten kehitykseen. Fyysinen kunto, motoriikka ja sosiaalinen, emotionaalinen ja kognitiivinen kehitys saavat tukea liikkumises-ta, joka tapahtuu lähiympäristössä itsenäisesti ja oma-aloitteisesti (Kyttä 2004: 180; 2008: 121). Lasten liikkuminen ruukilla vaikuttaa olleen vapaata. Lasten liikkumisen rajoittamisesta ruukin alueella ei ole mainintoja. Ainoastaan ulkopuolisten liikkumiseen liittyvistä rajoituk-sista on tietoja (ks. esim. Alanen 1970: 207, 224). Inhan ruukissa mainitaan olleen kaksi paikkaa, joissa lasten liikkumista rajoitettiin: tehtaan konttorin ja päärakennuksen lähellä huutaminen ja syljeskely oli kielletty ja pai-kat tuli ohittaa tietä pitkin kulkien. ”Koskaan en uskaltanut käydä pytingin pihassakaan” (Nirkko et al. 1990: 42), kertoja muistelee. Poikkeuskiellon voi tulkita niin, että kaikki-alla muualla lapset saivat meluta, syljeskellä ja kuljeskella pitkin poikin nurmikoilla. Kytän mukaan lupa olla äänekäs on eräs lapsiystäväl-lisen ympäristön piirre (Kyttä 2004: 185). Vaik-ka Östermyrassakin olisi ollut kiellettyä juosta ja meluta päärakennuksen lähellä, tarjosi muu ympäristö mahdollisuuksia meluisiin ja vauh-dikkaisiin leikkeihin. Ruukkiympäristöstä on löydettä-vissä runsaasti virikkeitä eli tarjoumia. Muis-titietoaineisto kertoo, että työläisten lapset käyttivät ruukkiympäristöä ja sen raken-nuksia mielikuvituksellisesti leikkipaikkoina. Sekä joki että tehdasrakennukset tarjosivat tekemisen mahdollisuuksia. Joki oli paikka, jossa liukua jäällä, hiiliuuniin ryömittiin kuivattamaan vaatteita tai leikittiin sen ole-van vankityrmä. Sahahuoneessa odotettiin

jännittyneenä ison tukin aiheuttamaa tärinää ja veden roisketta. Tehtaan jätemateriaalia käytettiin lelujen tekemiseen, esimerkiksi tynnyrilaudoista sai sukset. (Ks. Kautovaara 1986: 180–181; Nirkko et al. 1990: 55.) Lapset saivat liikkua myös tehdasalueella. Siihen viit-taavat mm. maininnat lapsista lakaisemassa ruutiverstaiden pihoja (Alanen 1970: 231). Tehdasrakennukset eivät tuohon aikaan olleet yksin aikuisten paikkoja, sillä niissä työsken-teli lapsiakin (Kautovaara 1986: 48). Peruspalvelut

Peruspalveluihin kuuluu nykyisen määritelmän mukaan sosiaali- ja terveyden-huolto, esi- ja perusopetus, ammatillinen koulutus, yleiset kirjastot, liikuntapalvelut, nuorisotyö, yleinen kulttuuritoimi sekä tai-teen perusopetus (ks. Kuntasanasto 2013). Aikakonteksti huomioiden ruukin asukkaille voidaan katsoa olleen tarjolla peruspalveluita. Sosiaalihuoltoa oli ruukin asukkaille tarjolla, vaikka se tarkoittikin mm. orpojen lasten myymistä sille, joka heidät lupasi pie-nimmästä korvauksesta elättää (ks. Alanen 1970: 541–542; Rahikainen 2010: 337–338). Kirkonkirja-aineisto kertoo, että moni ruu-kin orpolapsi jatkoi asumista ruukilla van-hempien kuoltua. Ruukkilaiset ottivat kasvat-tilapsiksi työtovereiden tai sukulaisten lapsia. (Ks. SSHY, kirkonkirjat, Seinäjoki, rippikirja 1873–1882: 51; SSHY, kirkonkirjat, Seinäjoki: Rippikirja 1873–1882:18.) On mahdotonta sanoa, oliko kyse välittämisestä vai hyötymi-sestä. Orpolapset ovat voineet olla myös halpaa työvoimaa. Yleisesti ottaen 1800-luvulla teol-lisuustyö nähtiin hyväksi mahdollisuudeksi sellaisille lapsille, jotka muuten olisivat tarvin-neet köyhäinhuoltoa (Rahikainen 2010: 347). Jos lapsityövoiman käyttö nähtiinkin eräänlaisena sosiaalihuollon vastineena, niin parempaakin sosiaalihuoltoa ruukilla oli (ks. kuva 5). Vasaraseppäasetus on taannut sepille ja heidän perheilleen ammattietuna sosiaa-lihuoltoa jo 1700-luvulta asti. Ruukeilla oli rahasto, josta maksettiin tukea vanhoille tai

48

Hemminki

vammautuneille sepille ja heidän perheilleen (Lehtiö 2007: 39–40). Nälkävuosien kohdalla tapahtunut menettely osoittaa, että ainakin silloin elämä ruukilla oli turvallisempaa kuin lähiseudulla. Nälänhätä sai seudun ihmiset kerjuulle, mutta ruukkilaiset kokivat nälänhädän vaikutukset lievempinä eräänlaisen tehtaan johdon har-joittaman sosiaalihuollon ansiosta. Tehtaan johto hankki omalla kustannuksellaan ruokaa työntekijöille. Tehtaalta jaettiin ruokaa myös paikallisille (Alanen 1970: 288–289, 389). 1800-luvun maaseudulla lääkärin hoitoon pääsy oli harvinaista. Östermyran ruukilla kävi toisinaan lääkäri ja sieltä on päästy sairaalaan. Piirilääkäri vieraili ruukilla ainakin vuoden 1808 punatautiepidemian ta-kia (Alanen 1970: 145). Vuonna 1823 ruukin renki kuoli sairaalassa Vaasassa. Kuolinsyyksi oli merkitty kihti (KA, Nurmon seurakun-nan arkisto, kuolleet 1823) ja mahdollisesti kyseinen vaiva oli syy miehen sairaalassa ole-miselle. Vuonna 1869 henkirikoksen uhriksi

joutuneen ruukinsepän vammat oli tarkista-nut lääkäri ruumiinavauksen yhteydessä (Ju-ridiska föreningens i Finland tidskrift 1870). Ruukki tarjosi lapsille ruukinkoulun ja nuorisolle ammatillista koulutusta. Työssä oppimalla kouluttauduttiin sepän ja ruudin-tekijän ammatteihin ja meijerikoulussa kar-jakon tehtäviin. Koulutusta ei voida nähdä pelkästään lasten hyvinvointia lisäävänä asiana, sillä koulunkäyntiin kuului ruumiil-linen kuritus (Alanen 1970: 647). Ajatus lapsuudesta erityisenä aikakautena, jolle omi-naista on leikki ja koulutus, ei työ, on lähtöi-sin teollistumisesta. 1800-luvun puolivälin jälkeen Euroopassa ruvettiin perustamaan kouluja tehtaiden lapsille ja koulunkäyn-nin myötä lasten työnteko väheni (Lampard 2009: 50). Samaan aikaan lasten terveyteen alettiin kiinnittää huomiota. Säädettiin lapsia suojelevia lakeja (Elinkeinolaki 1868 ja 1879), joissa muun muassa kiellettiin työnteko alle 12-vuotiailta.

Kuva 5. Vuorikäräjien pöytäkirjan merkintöjä Etelä-Pohjanmaan alueen ruukkien sepille tai heidän omaisilleen maksettavasta sosiaalietuudesta. Vuorioikeuksien renovoidut tuomiokir-jat, Vaasan läänin tuomiokirjat 1828–1828. Kuvakaappaus: N. Hemminki.

49


Turvallisuus ja puhtaus

Ruudin valmistus oli vaarallista. Östermyras-sa tapahtui 60 ruudinvalmistusvuoden aikana 12 räjähdystä. Niissä loukkaantui aikuisia työntekijöitä mutta kukaan ei kuollut (Gus-tafsson 1974: 11). Räjähdyksen riskiä pyrit-tiin ehkäisemään monin tavoin. Ruutiverstaat oli rakennettu hatariksi ja sijoitettu metsään vesistön läheisyyteen ja pitkien välimatkojen päähän toisistaan, jotta räjähdyksen sattuessa sen tuhovoima jäisi pieneksi. Inventoinnin perusteella näyttää, että Östermyrasta puut-tuivat rakennusten väliset maavallit, jollaisia Britanniassa on käytetty puiden ohella räjäh-dyksen tuhoa hillitsemään (Jones 1996: 172). Östermyran ruutitehdas vaikuttaa olleen turvallinen ruutitehtaaksi, sillä siellä ruudin valmistusvaiheet oli alusta asti sijoitettu eri rakennuksiin ja verstaat toimivat vesivoimal-la. Samoihin aikoihin Britanniassa käytettiin räjähdysalttiita höyrykoneita ja työvaiheiden siirtäminen eri rakennuksiin turvallisuuden parantamiseksi oli vasta aluillaan (Cocroft et al. 2005: 219–220). Vakavin uhka räjähdyk-sissä oli, että koko kartano voisi lentää ilmaan, joten myös asuinalue oli riskialuetta. Työläiset asuivat alueella, jota ei voi luonnehtia turval-liseksi. Riskistä kertoo se, että vakuutusyhtiöt eivät suostuneet vakuuttamaan ruutiverstaita, eikä niiden lähellä olevia rakennuksia (Ala-nen 1970: 228–233). Kirkonkirjojen mukaan tehdas-oloissa kuoli tapaturmaisesti vain yksi hen-kilö, juuri lapsuusiän ylittänyt rautaruukin työmies (KA, Nurmon seurakunnan arkisto, kuolleet 1859). Onnettomuudet, jotka eivät johtaneet kuolemaan, jäävät aineistossa nä-kymättömiin ja se voi vääristää mielikuvaa turvallisuudesta. Ainoa aineistosta tavattu lasten tapaturmainen kuolinsyy oli hukkumi-nen. Ruukin toiminnan aikana hukkui kolme työläisten lasta, iältään 5–6-vuotiaita (KA, Nur-mon seurakunnan arkisto, kuolleet: 1832 Maria Wikberg; 1858 Lisa Aberg; SSHY, kirkonkirjat, Seinäjoki, kuolleet 1870: Johan Signal). Hukku-miset voivat kertoa siitä, että viisivuotiaat ja sitä

vanhemmat on päästetty kulkemaan itsekseen ruukin ympäristössä. Hukkumiset tapahtuivat lämpimään vuodenaikaan, mikä voi viitata läheiseen jokeen ja uidessa tai veden ääressä leikkiessä tapahtuneeseen onnettomuuteen. Hukkuneiden lasten määrä on melko vähäinen 80 vuoden aikana, kun ottaa huomioon pai-kan sijainnin veden läheisyydessä sekä las-ten hukkumiskuolemien yleisyyden kyseisenä ajankohtana. Hukkumisesta lasten kuolin-syynä ja sen korrelaatiosta perhekokoon ja yhteiskunnan kehittymiseen on kirjoittanut tarkemmin Helena Korpi (2010). Ruukkiympäristön suurin turval-lisuusriski lapsille olivat kuolemansyiden perusteella kulkutaudit. Ruukki ei eronnut ympäristöstä merkittävästi tauteihin kuole-misen suhteen (Luukko 1983: 225). 1800-lu-vun teollisuusyhteisöissä taudit ovat levinneet erityisen tehokkaasti huonon hygienian ja väestön paljouden takia (Mrozowski 2006: 34–35). Ruukeilla siisteyttä valvottiin erityisen tar-kasti ja asukkaita velvoitettiin sakkojen uhalla pitämään yllä siisteyttä myös kotioloissa (ks. Nirkko et al. 1990: 32–34). Työläisten kodin piiriin asti tunkeutunut kontrolli voidaan näh-dä myös lasten edun mukaisena toimintana, sillä pohjimmiltaan siisteyssäännöt oli toden-näköisesti laadittu tautien ehkäisemiseksi. Östermyran ruukin siisteydestä tie-detään, että aluetta lakaistiin säännöllisesti. Ruukilla lapsena vieraillut henkilö mainitsee eräänä silmiinpistävänä asiana ruukilla val-linneen siisteyden: ”Kaikkialla minne vilkaisi vallitsi siisteys ja puhtaus” (nimimerkki Olli-Setä, Vaasa 1914). Teollisuuslaitosten kohdal-la kodin ja pihapiirin siisteys ei takaa puhtaut-ta, sillä teollisuus saastuttaa. Kun tulkitaan ympäristön sopivuutta lapsille, on tärkeää arvioida, mikä on ollut ympäristön vaikutus lasten terveyteen (Kyttä 2008: 121). Yhdys-valloissa sijainneen Boottin puuvillatehtaan työläisten asuntojen ympäristöstä on löydetty vaarallisia määriä lyijyä, ja erityisen haital-lista se on ollut yhteisön lapsille (Mrozowski 2006: 34). Östermyran lasten terveydestä ker-tova aineisto koostuu tällä erää ainoastaan

50

Hemminki

kirkonkirjoissa mainituista kuolinsyistä. Alueen saastumisen taso ja arviot sen vaikutuksesta las-ten hyvinvointiin on asia, jonka selvittäminen vaatisi lisätutkimusta. Varhaiset teollisuuslaitokset ovat saastuttaneet monella tavalla. Ne ovat lianneet pihamaitaan, sillä jätteitä haudattiin tehtaiden pi-hoille. Jätteitä on käytetty täyttömaana tai laitettu veteen. Myös raaka-aineiden varastointi on saas-tuttanut maata. Tehtaat ovat voineet aiheuttaa hajuhaittaa ympäristöönsä ja lähialueiden kaivovesi on voinut pilaantua, koska jäteve-det ovat valuneet suoraan maahan. Käytännöt eivät johtuneet piittaamattomuudesta, vaan siitä, että teollisuuden saasteiden vaikutukses-ta ympäristön tai ihmisten terveyteen ei vielä 1800-luvun alkupuolella tiedetty. Ympäristöter-veydenhuolto alkoi kehittyä Suomessa muiden teollistuneiden maiden mallin mukaisesti vas-ta 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Tämän tutkielman aiheen kannalta on huomi-onarvoista, että teollistumisen aiheuttama saas-tuminen alkoi olla huomattavaa vasta maail-mansotien jälkeisenä aikana eli 1900-luvun alkupuolella (ks. Saikkonen 2015: 18; Leminen & Pyrylä 2001; Allaby 2014: 85–86). Östermyra oli todennäköisesti suhteellisen vähän saastuttava. Siellä ei poltettu erityisen saastuttavaa kivihiiltä vaan puuhiiltä. Östermyra oli lähialueen ainoa teollisuuslaitos, joten teollisuuden kokonaisvaikutus ympäristön saastumiseen oli paikallinen. Sen vaikutuksista asukkaiden terveyteen ei kuitenkaan ole tietoa. Oletettavasti ruukin alue ei ollut niin puhdas kuin ympäröivä maaseutu.

Pysyvyys ja osallistuminen

Ruukkikontekstissa pysyvyyttä voi parhaiten tutkia muuttojen kautta. Ruukkilaista elämän-tapaa vaikuttaa olleen kahdenlaista: toiset ovat kiertäneet ruukilta toiselle, toiset asuneet sukupolvesta toiseen saman ruukin palve-luksessa. Asumisen pysyvyys ja jatkuvuus toteutui niiden lasten kohdalla hyvin, joiden vanhempien elämäntapa ei ollut liikkuva. Useilla perheillä kiertävän elämäntavan pal-

jastavat lapsien vaihtelevat syntymäpaikat (ks. kuvat 6–7). Toisaalta pysyvyys toteutui myös liikkuvilla perheillä siinä mielessä, että liikut-tiin ruukkien välillä, jolloin elämäntapa pysyi melko samanlaisena, vaikka paikka vaihtui. Pysyvyyden tärkeydestä todistaa muistitie-tokertomus, jossa ruukilta toiselle perheensä kanssa lapsena muutellut henkilö kuvaa koke-mustaan muutosta ”hyppynä kylmään veteen” (Hackman et al. 2004: 126). Lasten ja nuorten osallistumismah-dollisuuksien arvioiminen teollisuuskonteks-tissa on hankalaa. Työnteko on osallistumista – mutta ei hyvinvointia lisäävää, sillä työnteko ei nykykäsityksen mukaan ole lapselle hyväksi. Koulu velvoitti osallistumaan muiden lasten kanssa tapahtuvaan toimintaan, mutta samal-la se rajoitti muuta elämää ja vähensi lasten ympäristössä viettämää aikaa, mikä taas vai-kutti lasten hyvinvointiin heikentävästi. Päivi Roivainen (2016) toteaa, että uudenlaisen lapsuuden syntyminen, ja sitä seurannut lasten eriyttäminen omaksi ihmisryhmäk-seen, voidaan nähdä niinkin, että lapset eivät muutoksen jälkeen enää olleet yhteisöissään täysivaltaisia jäseniä. He alkoivat viettää huomattavasti vähemmän aikaa muun yh-teisön kanssa (Roivainen 2016: 16). Voidaan ajatella, että lasten osallistumismahdollisuu-det olivat paremmat aikana, jolloin lapsia ei koulutettu ja he saivat liikkua vapaasti ulkona ja osallistua aikuisten kanssa töihin. Toisaalta tällaista lapsuutta ruukilla oli kuvailtu ”kas-vamisena oman onnensa nojassa kuin rik-karuoho” (Hackman et al. 2004: 115), joten vapauskin voidaan nähdä negatiivisena. Ehkä asiaan liittyvät ristiriidat voi parhaiten sum-mata toteamalla, että lasten osallistuvuus to-teutui ruukkiyhteisössä, mutta se, mihin osal-listuttiin, ei välttämättä ollut lapsille hyväksi.

Pohdintaa

”Lapsillemme paras fyysinen ympäristö voi olla monenlainen. Lasten melukylä voi löytyä maaseudulta, pikkukaupungista tai

51


Kuva 6. Pysyvyyttä Östermyran ruukilla. Syntymäpaikka koko perheellä Östermyra (Seinä-joki, rippikirja 1864–1872. Kuvakaappaus: N. Hemminki).

Kuva 7. Esimerkki liikkuvasta elämäntavasta. Perheenjäsenten syntymäpaikat vaihtelevat (Nurmo, rippikirja 1854–1861. Kuvakaappaus: N. Hemminki).

52

Hemminki

vaikka läheltä Helsingin keskustaa.” (Kyttä 2008: 123.) Edellä esitetyn perusteella vaikut-taa, että hyvä ympäristö saattoi löytyä myös 1800-luvun teollisuuslaitoksesta. Se oli lapselle monessa suhteessa hyvä asuinpaikka aikakauden kontekstissa. Liikkumisen mahdollisuudet ja ympäristöstä löytyvät virikkeet, eli lapsen hyvän ympäristön tärkeimmät piirteet toteu-tuivat ruukilla. Siellä oli runsaasti viheralueita ja liikkumaan innostavia polkuja, eikä lasten liik-kumista tiettävästi rajoitettu. Myös yllättävän moni nykyään peruspalveluksi katsottava asia toteutui 1800-luvun ruukkiyhteisössä jollain tasolla. Peruspalvelut olivat siellä paremmin saatavissa kuin ympäröivällä maaseudulla. Riippuen asemasta hierarkiassa, saattoi elämä ruukilla olla melko turvattua. Ympäristön turvallisuuteen ja puhtauteen kiinnitet-tiin erityistä huomiota. Siisteyssäännökset voidaan nähdä lasten edun mukaisina, sillä ne saattoivat hillitä lapsille vaarallisia tauteja. Jatkuvan räjähdyksen uhan alla eläminen ja saasteet tekivät paikasta kaikista varotoimista huolimatta lapsille potentiaalisesti vaaral-lisen. Pysyvyys toteutui joissain tapauksissa niin hyvin, että muodostui ruukkilaissukuja, joissa sukupolvi toisensa jälkeen oli saman ruukin palveluksessa. Tällöin ruukki muo-dostui myös suvun paikaksi. Toisten kohdalla pysyvyyttä ei ollut, vaan kierrettiin ruukilta toiselle lyhyissä jaksoissa. Osallistumismah-dollisuuksia lapsilla oli useita. Osallistuminen oli usein työtä. Varjopuolena oli, että se saat-toi olla kaikkea pikku askareesta raskaaseen teollisuustyöhön. Lapsityövoiman käyttöä ei voida pitää yksin teollisuuslaitosten ongel-mana, sillä lapset osallistuivat työhön muis-sakin ajan yhteisöissä. On myös huomioitava, että uudenlainen lapsuus eli lasten suojelun vaatiminen ja koulutuksen alkaminen sai al-kunsa teollisuudesta. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että ruukki oli hyvä asuinpaikka erityisesti paikalla pitkään asuneiden seppäsukujen lapsille. Tuolloin toteutuivat kaikille yhteisen kehitystä tukevan ympäristössä liikkumisen

ohella myös pysyvyys, sosiaalihuolto, koulutus ja osallistuminen. Toisaalta seppien arvostettu ammatti kulki suvussa, mikä tarkoitti, että am-matin perijä alkoi opetella teollisuustyötä jo lapsena. Nykypäivän näkemysten mukaan jäl-kimmäinen asia on ehdottoman huono, mutta lasten omat kokemukset aiheesta voisivat ker-toa myös ylpeydestä ja joukkoon kuulumisesta yhtä hyvin kuin itkusta ja ikävästä. Asiaa on katsottava aikakauden kontekstissa. Koska ruukin alueella ei toistaisek-si ole suoritettu kaivauksia, siellä asunut 800-päinen lapsijoukko on haasteellinen tut-kittava. Vaikka kaivauksia olisikin tehty, voisi lapsista kertova löytöaineisto olla vähäistä. Silti kaikenlaiset tavat saada lisää tietoa men-neisyyden lasten elämästä kannattaa ottaa käyttöön. Muinaisjäännöskohteen tulkin-ta lapsen elinympäristönä on yksi keino. Ympäristön tulkinta toimii parhaiten histo-riallisen arkeologian kohteissa, sillä historial-lisista lähteistä saadut lisätiedot vahvistavat tulkintoja. Olisi mielenkiintoista kokeilla, voiko menetelmää soveltaa myös esihistorian ympäristöihin.

53


Bibliografia

Arkistolähteet

Kaila, P. & Härö, E. 1973. Östermyran ruukinalue, Seinäjoki 26.07.1973. Helsinki: Museoviraston rakennushistoriallinen arkisto.

Kansallisarkisto, Ilmajoen tuomiokunnan arkisto, Ilmajoen käräjäkunnan perukirjat 1864–1878. henkilöiden Liisa Jaakontytär Storck, Anna Mårtensdotter Forss, Matti Iisakinpoika Hägg-ström, Herman Matinpoika Häggström, Kaisa Engrén, Maria Häggström, Michel Topp ja Maija Kreta Antintytär Huhtala perunkirjoitukset.

Kansallisarkisto, Nurmon seurakunnan arkisto, kuolleet 1800–1864.

Kansallisarkisto, Nurmon seurakunnan arkisto, muuttaneet 1800–1864.

Kansallisarkisto, Nurmon seurakunnan arkisto, rippikirjat 1800–1864, Östermyra.

Kansallisarkisto, Nurmon seurakunnan arkisto, syntyneet ja kastetut 1800–1864.

Kansallisarkisto, Vuorioikeuksien renovoidut tuomio-kirjat, Vaasan läänin tuomiokirjat 1828–1828.

Nättilä, H. 2014. Seinäjoen Törnävä. Östermyran rautaruukin ja ruutitehtaan jäännösten teolli-suusarkeologinen inventointi 2014. Etelä-Poh-janmaan maakuntamuseo.

Perttola, W. 2010. Seinäjoki Törnävänsaari 2010. Nykyisyysarkeologinen koekaivaus ja sen yh-teydessä tehdyt havainnot historiallisen ajan kerroksista Seinäjoen Törnävänsaarella 19.–20.6.2010. Kaivauskertomus. Helsinki: Mu-seoviraston rakennushistorian osaston arkisto.

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys SSHY, kirkon-kirjat, Seinäjoki, kuolleet 1864–1885.

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys SSHY, kirkonkir-jat, Seinäjoki, rippikirjat 1864–1885, Östermyra.

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys SSHY, kirkonkir-jat, Seinäjoki, syntyneet ja kastetut 1864–1885.

Suomen sukuhistoriallinen yhdistys SSHY, kirkon-kirjat, Seinäjoki, muuttaneet 1864–1885.

Elektroninen aineisto

Korpi, H. 2010. Lapsikuolleisuuden väheneminen il-mentää yhteiskunnan muutosta ja kehitystasoa. Hyvinvointikatsaus 2/2010: Elämänvaiheet. Ti-lastokeskus. <http://www.stat.fi/tup/hyvinvointi-katsaus/hyka_2010_02.html> (Luettu 13.1.2018)

Kuntasanasto 2013. luku G: Kunnan tehtävät, käsi-te G006. <https://mot.kielikone.fi/mot/valter/netmot.exe?Opt=256&ListWord=%40%40basservice+%282%29+WITH+LANG%3Dsv&SearchWord=Act&dic=1&page=results&UI=fi80> (Luettu 14.1.2018)

Tutkimuskirjallisuus

Alanen, A. J. 1970. Seinäjoen historia 1. Vuoteen 1931 eli kunnan jakautumiseen kauppalaksi ja maalaiskunnaksi. Seinäjoki: Seinäjoen kau-pungin historiatoimikunta.

Alanen, L. 2008. Lapsuus yhteiskunnallisena ilmiö-nä. Sankari, A. & Jyrkämä, J. (toim.) Lapsuu-desta vanhuuteen. Iän sosiologiaa: 161–186.Tampere: Vastapaino.

Allaby, M. 2014. Fog, smog and poisoned rain. New York: Infobase Publishing.

Bowler, P. J. 1992. Ympäristötieteiden historia. Juva: WSOY.

Cocroft, W. D., Tuck, C., Clarke, J. & Smith, J. 2005. The Development of the Chilworth Gunpowder Works, Surrey, from the Mid-19th Century. In-dustrial Archaeology Review XXVII: 2: 217–234.

Derevenski, J. S. 2000. Material culture shock: Con-fronting expectations in the material culture of children. Sofaer, J. R. (toim.) Material culture of children: 3–16. London: Routledge.

Gustafsson, H. 1974: Tuhoräjähdyksiä Östermyran ruutitehtaassa. Seinäjoen Joulu 1974: 11.

Hackman, J. & Schreiber, H. & Wessberg, L. & Åström, A-M. 2004. Min bruksmiljö: Håg-komster från finlänska bruk. Åbo: Etnologi vid Åbo Akademi, rapport 10.

Humphries, J. 2013. Childhood and child labour in the British industrial revolution. Economic History Review 66 (2): 395–418.

Jones, W. 1996. Dictionary of industrial archaeology. Phoenix Mill: Sutton Publishing Ltd.

Kautovaara, P. 1986. Ruukin töissä. Vantaa: Kunnal-lispaino Oy.

Korkiakangas, P. 1996. Muistoista rakentuva lap-suus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen arkisto 42. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Kyttä, M. 2004. The extent of children’s independent mobility and the number of actualized affordan-ces as criteria for child-friendly environments. Journal of Environmental Psychology 24 (2): 179–198.

54

Hemminki

toista. Kansanelämän kuvauksia 31. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Niukkanen, M. 2000. Asutus- ja elinkeinohistori-allisten muinaisjäännösten inventointi. Maa-ranen, P. & Kirkinen, T. (toim.) Arkeologinen inventointi. Opas inventoinnin suunnitteluun ja toteuttamiseen: 208–219. Helsinki: Museovi-rasto, arkeologian osasto.

Olli-Setä (nimim.) 1914: Pakinaa nuorille vanhasta Östermyran ”pruukista”. Vaasa. Suomalaisen vä-estön äänenkannattaja Etelä-Pohjanmaalla. N:o 12 B. 31.1.1914.

Peña, E. S. & Denmon, J. 2000. The social organi-zation of a boardinghouse: Archaeological evi-dence from the Buffalo waterfront. Historical Archaeology 34 (1): 79–96.

Prangnell, J. & Quirk, K. 2009. Children in paradi-se: Growing up on the Australian Goldfields. Historical Archaeology 43 (3): 38–49.

Rahikainen, M. 2010. Omat lapset, vieraat lapset, kerjäläislapset. Hanska, J. & Vainio-Korhonen K. (toim.) Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle: 313–355. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Roivainen, P. 2016. Puettu lapsuus. Löytöretkiä lasten-vaatteiden saarille. Kansatieteellinen Arkisto 56. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Rydén, G. 1991. Hammarlag och hushåll: Om relatio-nen mellan smidesarbetet och smedshushållen vid Tore Petres brukskomplex 1830–1850. Stockholm: Jernkontoret.

Saikkonen, P. 2015. Riskitieto kuntapäätöksenteossa. Tapauksena saastunut maaperä Helsingissä. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2015:9, Yhteiskuntapolitiikka. Helsinki: Sosiaalitietei-den laitos, Helsingin yliopisto.

Salokorpi, A. 2007. Suomen rautaruukit. Keuruu: Otava.

Shackel, P. A. 2004. Labor's Heritage: Remembering the American Industrial Landscape. Historical Archaeology 38 (4): 44–58.

Sofaer, J. 2015. Seeing Invisible Children in Archa-eology. Coskunsu, G (toim.) The Archaeology of Childhood: Interdisciplinary Perspectives on an Archaeological Enigma: 68–79. Albany: Sta-te University on New York.

Kirjoittaja on arkeologian opiskelija Oulun yliopistosta. [email protected]

Kyttä, M. 2008. Lapsille paras fyysinen ympäristö. Hakala, K. (toim.) Lapsella on oikeus osallis-tua – Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2008: 116–123. Sosiaali- ja terveysministeriö Lapsi-asiavaltuutettu. Helsinki: Yliopistopaino.

Lahti, T., Heikkilä, J., Jaakkola, H. & Jakamo, M. (toim.) 2006. Seinäjoen rakennuskultuuria. Asutus, kulttuurimaisema ja vanha rakennus-kanta. Neljäs uudistettu painos. Seinäjoen His-toriallinen Yhdistys ry.

Lampard, S. 2009. The Ideology of Domesticity and the Working-Class Women and Children of Port Adelaide, 1840–1890. Historical Archaeology 2009 43 (3): 50–64.

Lehtiö, M. 2007. Työ ja sen tekijät. Orisbergin rau-taruukin 100 ensimmäistä vuotta. Abraham Björklundin sukuseura.

Leminen, K. & Pyrylä, R. 2001. Teollisuuden muisto – Helsingin maaperän saastuminen ja kunnostus. Laakkonen, S. & Laurila, S. & Kansanen, P. & Sc-hulman, H. (toim.) Näkökulmia Helsingin ympä-ristöhistoriaan. Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvuilla: 76–89. Helsinki: Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus.

Lindström, J. & Mispelaere, J. 2017. Interdependent living: labouring families and the Swedish mi-ning industry in the late seventeenth century. The History of the Family 22 (1): 136–155.

Luukko, A. 1983. Nurmon historia. Historiallisen asutuksen alusta kunnallishallinnon perusta-miseen. Vaasa: Vaasa Oy.

Maaranen, P. 2016. Ajatuksia arkeologisoitumises-ta: tapausesimerkkinä metallintuotantoon liit-tyvät arkeologiset kohteet. Häkälä, P. (toim.) Arkeologipäivät 2015. Teollisuusperintö & Teknologiat ja niiden tutkimus: 6–20. Helsinki: Suomen Arkeologinen Seura.

Markus, T. A. 1993. Buildings & Power. Freedom & Control in the Origin of Modern Building Types. London: Routledge.

Monié Nordin, J. 2012: Embodied colonialism: the cultural meaning of silver in a Swedish colo-nial context in the 17th century. Post-Medieval Archaeology 46 (1): 143–165.

Mrozowski, S. A. 2006. Enviroments of History: Biolo-gical Dimensions of Historical Archaeology. Hall, M. & Silliman, S. W. (toim.) Historical Archaeolo-gy: 23–41. Blackwell studies in global archaeology. Oxford: Blackwell.

Nirkko, J., Laaksonen, P. & Rassi, A. (toim.) 1990. Se oli rautaa. Kertomuksia masuuneista ja sula-

55

KESKUSTELUA1|2018

Heli Lehto ja Kari Uotila (2017) kirjoittivat Muinaistutkijassa laserkeilausdokumentoin-nista hautakaivauksilla ja viittasivat artikkelis-saan Lappeenrannan Huhtiniemessä vuosina 2006–2007 tehtyihin joukkohautatutkimuk-siin (Seitsonen & Holappa 2011). Kehitys on vuosikymmenessä kehittynyt merkittävästi, ja kuten he totesivat, nykymallissaan laserkei-laus on jo huomattavasti nopeampi ja toimi-vampi kenttädokumentointimenetelmä kuin aikoinaan Huhtiniemessä. Laserkeilauksen lisäksi Huhtiniemessä testattiin myös lähifo-togrammetriaa, joka on niin ikään edennyt huimin harppauksin viime vuosina. Esittelen tässä artikkelissa lyhyesti, mitä uutta Huh-tiniemen vanhasta valokuva-aineistosta on mahdollista saada irti tuoreimpien fotogram-metriaohjelmistojen avulla.

Lappeenrannan Huhtiniemi ja dokumentoinnin ihmeellinen

maailma

Lappeenrannan Huhtiniemessä järjestettiin vuosina 2006–2007 Suomen ensimmäiset varsinaiset forensisen, eli oikeustieteellisen, arkeologian tutkimukset. Kaivaus toteutettiin Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen, Finnish Forensic Expert Teamin, ja Keskusri-kospoliisin yhteistyönä (Lavento et al. 2007). Tutkimusten tavoitteena oli selvittää Lap-peenrannassa toisen maailmansodan laitto-mista teloituksista ja joukkohaudoista kerto-

vien, vuosikymmeniä kiertäneiden ja villinä eläneiden, huhujen alkuperää (esim. Arponen & Meuronen 2006; Jaakkonen 2007; Kulomaa & Nieminen 2008; Nieminen 2008). Tässä on-nistuttiinkin hyvin: kaivauksissa osoittautui, että huhuihin liittyneet luulöydöt olivat pe-räisin 1800-luvun venäläisen sotilassairaalan unohtuneesta hautausmaasta ja tarinat teloi-tuksista olivat ”…vilkkaan karjalaisen mieli-kuvituksen tuotetta” (Arponen & Meuronen 2006: 6). Tutkimusten myötä huhujen taus-talta paljastui monisyinen sekoitus Huhtinie-mestä kaivutöiden yhteydessä tehtyjä luulöy-töjä, käsittelemättömiä traumoja sisällissodan 1918 aikaisista teloituksista ja Viipurin puo-lustuksen murtumisesta kesällä 1944, sekä paikallisen ”syväkurkun” Huhtiniemen salai-sista teloituksista kokoon kyhäämä veijarita-rina, johon liittyivät muun muassa Kekkonen ja punaisen ValPon etsivät. Valitettavasti kai-vausten aikainen ja jälkeinen tiedottaminen ja julkaiseminen eivät onnistuneet yhtä hy-vin kuin kenttätutkimukset (ks. Sandell 2013; Seitsonen 2017; Taavitsainen 2012), mutta se ei kuulu tähän asiayhteyteen. Koska Huhtiniemen kaivaus oli ensim-mäinen oikeudellisista lähtökohdista Suo-messa käynnistetty kaivaustutkimus, jossa oi-keustieteelliset asiantuntijat toimivat yhdessä arkeologien kanssa, tutkimuksissa päätettiin testata mahdollisimman runsasta dokumen-tointi- ja kaivausmenetelmien kirjoa erityises-ti rikospaikkatutkimuksia ajatellen. Forensi-sissa tutkimuksissa oleellista on, että käytetyt

Lappeenrannan Huhtiniemi ja fotogrammetrinen dokumentointi: Ten Years After1

Oula Seitsonen

56

Seitsonen

dokumentointimenetelmät ovat tarpeen vaa-tiessa aukottomia myös oikeussalissa (esim. Dilley 2005: 177; Haglund et al. 2001: 63; Hanson 2004; Tuller & Duric 2006). Keskus-teluissa oikeuslääketieteellisten- ja poliisiasi-antuntijoiden kanssa etusijalle nousivat erityi-sesti rakenteiden, vainajien ja löytöjen tarkka kolmiulotteinen dokumentointi ja esittäminen. Kaikki kaivauksilla havaitut ilmiöt dokumen-toitiin lopulta neljää rinnakkaista menetelmää käyttäen: 1) perinteisesti millimetripaperille piirtäen, 2) takymetrillä, 3) laserkeilaimella (Heiska & Heinonen 2007; Heiska et al. 2007), ja 4) lähifotogrammetriaan soveltuvilla valoku-villa (Kuva 1). Kenttätutkimuksissa nostettiin yhteensä 13 vainajaa, jotka haudattiin tutki-musten jälkeen uudelleen (ks. Seitsonen & Ho-lappa 2011). Lisäksi dokumentoitiin muutamia muita osittaisia vainajia sekä useita irtoluita. Kuten Lehto ja Uotila (2017) totesivat, Huhtiniemen laserkeilausdokumentointi ei on-nistunut parhaalla mahdollisella tavalla johtuen sen aikaisten laitteistojen rajoituksista (Heiska & Heinonen 2007). Käytettävissä olleet kei-laimet osoittautuivat tutkimusten jouhevan toteutuksen kannalta liian hitaiksi ja keilauk-

sia jouduttiinkin tekemään usein yömyöhällä (Kuva 2), mikä vaikutti myös lopputulokseen esimerkiksi valokuvien ja mallien yhdistä-misen osalta (ks. Heiska & Heinonen 2007). Kuvasta 2 näkyy hyvin esimerkiksi se, miten ajanpuutteen takia vain yhdeltä suunnalta kei-lattujen luurankojen kallojen taakse on jäänyt katvealue. Keilauksen lisäksi uutena ruumishauto-jen dokumentointimenetelmänä kokeiltiin lähifotogrammetriaa (Seitsonen & Holappa 2011). Tämä osoittautui toimivammaksi me-netelmäksi. Vaikkei silloisella ohjelmistolla saatukaan tuotettua detaljoitua kolmiulot-teista esitystä, valokuvien pohjalta pystyttiin tuottamaan mittatarkat kaksiulotteiset orto-kuvat kaikista dokumentoiduista vainajista.

Fotogrammetria 2017

Koska kolmiulotteinen mallintaminen on ot-tanut viime vuosina huimia loikkia eteenpäin, innostuin kokeilemaan Huhtiniemen kaivausten 10-vuotispäivän kunniaksi vainajien fotogram-metrista mallinnusta uusimpien ohjelmien

Kuva 1. Kerkko Nordqvist, Niklas Söderholm ja Anna Wessman dokumentoivat vainajien jään-teitä Lappeenrannan Huhtiniemen joukkohaudassa 1. Kuvannut: Oula Seitsonen 2006.

57

Lappeenrannan Huhtiniemi ja fotogrammetrinen dokumentointi: Ten Years After

avulla. Tässä lähtökohtana olivat vainajista vuonna 2006 otetut kenttävalokuvat (ks. Seit-sonen & Holappa 2011). Ohjelmistot ovat kehittyneet valtavasti vuosien 2006–2007 ti-lanteesta ja nykyisin on saatavissa jopa matka-puhelimiin ilmaissovelluksia, jotka tuottavat samantasoisia tuloksia kuin kalliit maksulliset ohjelmat aiemmin. Valitsin tarkasteltavaksi Agisoft Photo-Scan Professional ja PhotoModeler Scanner -ohjelmat (Kuvat 3 ja 4). Anni-Helena Ruot-sala (2016) on tutkinut tuoreessa pro gradu -työssään PhotoScan -ohjelmiston käyttöä forensisissa tutkimuksissa, ja ohjelmaa on vii-

me vuosina muutenkin hyödynnetty varsin runsaasti suomalaisen arkeologian piirissä (esim. Debenjak 2015; Haapakangas 2016; Oikarinen 2015). PhotoScanin vahvuuksina ovat erityisesti sen nopeus, yksinkertaisuus ja se, ettei kameraa tai kameroita tarvitse välttämättä erikseen kalibroida. PhotoMode-ler Scanneria, ja sen edeltäjää PhotoMode-leria, joka meilläkin oli vuonna 2006–2007 käytössämme (Seitsonen & Holappa 2011), on käytetty kansainvälisesti runsaasti kult-tuuriperintö- ja rikospaikkatutkimuksissa, esimerkiksi räjähdyspaikka- ja onnettomuus-tutkimusten apuvälineenä (Garstang 2012).

Kuva 2. Yläkuva: Hannu Heinonen, Nina Heiska ja Wesa Perttola laserkeilaavat joukkohautaa 1 iltamyöhäl-lä. Kuvannut: Oula Seit-sonen 2006; Alakuva: La-serkeilausaineiston pohjalta tuotettu pintamalli vaina-jien 3–7 jäänteistä. Mallin-nus: Nina Heiska 2007.

58

Seitsonen

Kuva 4. Fotogrammetrisen mallinnuksen vaiheita Agisoft PhotoScan -ohjelmassa, vasemmalta oikealle: harva pistepilvi, tiheä pistepilvi, rautalankamalli, väritetty pintamalli. Mallinnus: Oula Seitsonen 2017.

Kuva 3. Esimerkkejä fotogrammetrisen mallinnuksen vaiheista PhotoModeler Scanner -ohjelmassa: vas. tiheä pistepilvi, kesk. yllä rautalankamalli, kesk. alla teksturoitu pinta-malli, oik. vinovalovarjostettu pintamalli. Mallinnus: Oula Seitsonen 2017.

59


Molemmat näistä ovat maksullisia ohjelmia, minkä takia käytin PhotoModeler Scan-neria lyhyellä kokeilulisenssillä. Sen sijaan PhotoScaniin minulla on lisenssi nykyisen tutkimusprojektimme puitteissa. Lisäksi on olemassa erilaisia ilmaisia fotogrammetria-ohjelmistoja, mutta näitä en ole toistaiseksi ehtinyt kokeilemaan. Jatkossa avoimen läh-dekoodin ohjelmistot ovat varmasti entistä varteenotettavampi vaihtoehto myös kolmi-ulotteisessa mallinnuksessa, kuten nykyisin jo esimerkiksi paikkatietopuolella. Merkittävin ero vuosikymmenen takai-seen mallinnusyritykseen oli, että nykyisillä ohjelmistoilla vanhojen kenttävalokuvien pohjalta onnistui myös luurankojen yksityis-kohtien mittatarkka kolmiulotteinen mal-lintaminen. Fotogrammetriaohjelmistoilla tuotetut mallit on mahdollista georeferoida mitattujen tähyspisteiden avulla ja siirtää esimerkiksi paikkatieto- tai piirto-ohjel-maan vertailtavaksi kolmiulotteisesti yhdes-sä löytöjen, ilmiöiden ja vainajista mitattu-jen pisteiden levinnän kanssa (Seitsonen & Holappa 2011: Kuva 3). Georeferoidusta kolmiulotteisesta mallista on yksinkertaista tuottaa mittatarkka ortokuva, jota voidaan käyttää lähtökohtana perinteisten karttaesi-tysten laatimiseksi, kuten Huhtiniemessä jo aiemminkin tehtiin. Sekä PhotoScan että PhotoModeler Scanner -ohjelmistot tuottivat tarkkuudel-taan samantyyppisiä lopputuloksia. Kun georeferoiduista malleista otettuja tarkistus-mittoja vertaa takymetrimittauksiin, kaikki mitat pyörivät alle senttimetrin tarkkuu-dessa, mikä on yli senttimetrin tarkempi tulos kuin aiemmassa mallinnuksessa (ks. Seitsonen & Holappa 2011). Jälkikäteen voi myös todeta, että kaikki Huhtiniemen vai-najat dokumentoitiin vuonna 2006 aivan liian harvoilla valokuvilla (tyypillisesti noin kaksikymmentä kuvaa/vainaja). Jatkossa, kun ruumishautoja dokumentoidaan foto-grammetrista mallinnusta varten, kannattaa ehdottomasti ottaa huomattavasti enemmän ja tiheämmin valokuvia kaikista suunnista ja kulmista.

Mittatarkka kolmiulotteinen malli: ”Mitä sitten?”

Fotogrammetrisella mallinnuksella pystyy tuottamaan paitsi näyttävää, myös mittatark-kaa arkeologista dokumentointiaineistoa. Tämä mahdollistaa vaikkapa takymetrillä mitattujen löytöjen levinnän kolmiulotteisen tarkastelemisen suhteessa mallinnettuihin il-miöihin, mikä voi olla oleellista myös oikeu-dellisissa yhteyksissä. Kuvassa 5 on nähtävissä esimerkkinä Huhtiniemen joukkohaudasta 2 nostetut vainajat L101 ja L102 sekä näiden yhteydestä dokumentoitujen naulojen levintä. Naulojen perusteella vainajien käsittelyssä on ollut selvä ero: vainaja L101 on poikkeuksel-lisesti haudattu arkkuun, joka on lähes täysin maatunut, kun taas vainajalla L102 on ilmei-sesti käytetty jonkinlaista ruumislautaa, kuten myös muiden nostettujen vainajien kohdalla. Kolmiulotteinen malli mahdollistaa vai-najissa havaittavien traumojen tai muiden yksityiskohtien selkeän ja mittatarkan visuali-soinnin sekä mittaamisen näytöllä, mikä voi olla myös merkittävää forensisissa tapauksis-sa. Lisäksi eri tahdissa kaivetuista ilmiöistä on mahdollista koostaa yhdistelmäkuvia ja näky-miä, joita kaivauksilla ei ole nähty. Kuvasta 2 on nähtävissä Huhtiniemessä joukkohaudassa 1 käytetty kaivaustekniikka, jossa nostettiin molemmilta sivuilta yksi vainaja kerrallaan sa-maan aikaan, kun keskemmällä olevia vainajia kaivettiin esiin. Ajankäytön (lue kiireen) sane-leman kaivaustavan takia kaikista vainajista ei siis saatu yhteiskuvaa esiin kaivettuina. Yksit-täisten vainajien kolmiulotteiset georeferoidut mallit yhdistämällä olisi kuitenkin mahdollista koostaa yhtenäinen kuva koko vainajafalan-gista rinnakkain joukkohaudan pohjalla (vrt. Lehto & Uotila 2017: Kuva 3). Löytöjen ja ilmiöiden levinnän esittämi-sen ja tarkastelemisen lisäksi vanhoistakin kai-vauskuvista on mahdollista rekonstruoida jopa koko kaivauksen kulku alusta loppuun, kun-han valokuvia on otettu riittävästi (ks. Haa-pakangas 2016). Kaivauksen vaiheiden mal-lintaminen mahdollistaisi jälkikäteen tehtävät kolmiulotteisesti mallinnetut ”virtuaalikaiva-ukset”, jolloin ulkopuolisetkin voisivat tarkas-tella ja arvioida eri työvaiheiden etenemistä ja

60

Seitsonen

kaivettaessa tehtyjä valintoja (ks. Lehto & Uo-tila 2017). Forensisessa kontekstissa tällä ta-voin voitaisiin myös visualisoida ja varmistaa esimerkiksi todistusaineiston säilytysketjun (chain of custody) katkeamattomuus ja aukot-tomuus.

Lopuksi

Kolmiulotteinen mallintaminen, kuten muu-kin tietomallinnus, on kehittynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana valtavasti. Edis-tys näkyy hyvin myös tässä artikkelissa käsi-tellystä uudelleenmallinnuskokeilusta, jossa Huhtiniemessä vuonna 2006 dokumentoitu-ja vainajia mallinnettiin uusimpia ohjelmia käyttäen alkuperäisten valokuvien pohjalta. Tulokset olivat huomattavasti parempia ja

mittatarkempia kuin aiemmat yritykset vuo-sikymmen sitten (Seitsonen & Holappa 2011). Fotogrammetrian ja laserkeilauksen kehitty-minen ovat tehneet niistä erittäin tehokkaita dokumentointimenetelmiä myös forensi-sia tutkimuksia ajatellen. Sekä laserkeilaus että fotogrammetria edistynevät jatkossakin huimin harppauksin, kuten Lehto ja Uotila (2017) totesivat, ja jatkossa molemmilla me-netelmillä on varmasti mahdollista tuottaa vieläkin nopeammin ja halvemmalla nykyistä tarkempaa aineistoa. Fotogrammetria puolustaa erityises-ti paikkaansa kiireellisissä ja epävakaissa olosuhteissa, joissa vaaditaan nopeutta esi-merkiksi tutkijoiden turvallisuuden takaa-miseksi (ks. Baier & Randoa 2016). Foto-grammetriseen dokumentointiin riittävät yksinkertaisimmillaan kenen tahansa eri

Kuva 5. Naulojen kolmiulotteinen levintä joukkohaudassa 2 suhteessa vainajien L101 ja L102 teksturoituun pintamalliin; huomaa himmeämpinä erottuvat naulat, jotka jäävät mallinnetun kaivaustason alapuolelle. Mallinnus: Oula Seitsonen 2017.

61


puolilta dokumentoitavaa kohdetta ”räpsi-mät” valokuvat, kunhan niissä on tarpeeksi päällekkäisyyttä, tai kohdetta kiertävä video-kuva. Tässä voi käyttää tarpeen vaatiessa jopa kännykkäkameraa automaattisilla asetuksilla, tai vaikka kertakäyttökameraa, jollei mitään muuta ole saatavilla. Näidenkin kuvien poh-jalta on mahdollista saada aikaiseksi ainakin karkea malli, mikä on aina parempi kuin ei mitään, ja jos kohteesta pystyy vielä mittaa-maan vähintään kaksi pistettä, mallista saa-daan myös suhteellisen mittatarkka. Fotogrammetrian vahvuuksia kenttädo-kumentoinnissa ovat sen nopeus, dokumen-tointitekninen keveys ja matala teknologinen käyttökynnys. Nämä ominaisuudet tekevät siitä erityisen soveltuvan konfliktitilanteissa tai konfliktinjälkeisissä olosuhteissa suoritet-taviin forensisen arkeologian tutkimuksiin.

Bibliografia

Julkaisemattomat lähteet

Haapakangas, P. 2016. Vanhojen kaivausvalokuvi-en uudelleenhyödyntäminen arkeologiassa – 3D-mallit ja niiden analyysit. Pro gradu -tut-kielma. Oulu: Arkeologia, Oulun yliopisto.

Heiska, N., Junnilainen, H. & Heinonen, H. 2007. Liite 8. Laserkeilaus Huhtiniemessä 1–27.10.2007 [sic]. M. Lavento, H. Ranta, A. Sajantila & E. Vuori: 1800-luvulle ajoitetun sotilaskalmiston koekaivaus Huhtiniemen mat-kailukeskuksen alueella 1.10.–27.10.2006. Tut-kimusraportti. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Lavento, M., Ranta, H., Sajantila, A. & Vuori, E. 2007. 1800-luvulle ajoitetun sotilaskalmiston koekaivaus Huhtiniemen matkailukeskuksen alueella 1.10.–27.10.2006. Tutkimusraportti. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Ruotsala, A.-H. 2016. Digital Close-Range Photo-grammetry – A Modern Method to Document Forensic Mass Graves. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Arkeologia, Helsingin yliopisto.

Sandell, S. 2013. ”Nyt jäitä pääkalloon”. Tapaus-tutkimus Huhtiniemen arkeologisten kaiva-usten tiedottamisesta ja mediajulkisuudesta. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Arkeologia, Helsingin yliopisto.

Tutkimuskirjallisuus

Arponen, A. O. & Meuronen, M. 2006. Te-loitetut. Viimeinen jatkosodan kesä 1944. Kadonneet rintamakarkurit. Huhtiniemen mysteeri. Jyväskylä: Revontuli.

Baier, W. & Rando, C. 2016. Developing the use of Structure-from-Motion in mass grave documentation. Forensic Science Internatio-nal 261: 19–25.

Debenjak, A. 2015. 3D-mallintaminen osana arkeologista arkea? Digitaalisen fotogram-metrian käyttö arkeologisessa dokumen-toinnissa ja tutkimuksessa. Muinaistutkija 1/2015: 24–34.

Dilley, R. 2005. Legal Matters. J. Hunter & M. Cox (toim.) Forensic archaeology: advances in theory and practice: 177–203. Oxon/New York: Routledge.

62

Seitsonen

Garstang, J. H. 2012. Aircraft Explosive Sabotage Investigation. A. Beveridge (toim.) Forensic Investigation of Explosions: 197–302. Boca Raton: CRC Press.

Haglund, W. D., Connor, M. & Scott, D. S. 2001. The Archaeology of Contemporary Mass Graves. Historical Archaeology 35(1): 57–69.

Hanson, I. D. 2004. The importance of strati-graphy in forensic investigation. K. Pye & D. J. Croft (toim.) Forensic Geoscience: Princip-les, Techniques and Applications. Geological Society, Special Publications 232: 39–47.

Heiska, N. & Heinonen, H. 2007. Laserkeilaus Huhtiniemen tutkimuksissa. Maanmittaus-tieteiden Seura ry:n julkaisu 44: 41–49. <http://www.mts.fgi.fi/paivat/2007/Nina_Heiska_ja_Hannu_Heinonen.pdf>

Jaakkonen, P. 2007. Huhtiniemi. 400 kadonneen miehen mysteeri. Helsinki/Jyväskylä: Minerva.

Kulomaa, J. & Nieminen, J. (toim.) 2008. Teloitet-tu totuus – Kesä 1944. Helsinki: Ajatus.

Lehto, H. & Uotila, K. 2017. Laserkeilaus doku-mentointitapana hautakaivauksilla – Esi-merkki Rauman rauniokirkolta vuodelta 2016. Muinaistutkija 3/2017: 9–18.

Nieminen, J. 2008. Viipurin–Huhtiniemen hö-lynpöly. Rajaviesti 3/2008: 26–30.

Oikarinen, T. 2015. Arkeologia digitaalisen ai-kakauden kynnyksellä. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 132. Oulu: Oulun yliopisto.

Seitsonen, O. 2017. Crowdsourcing cultural heri-tage: Public Participation and Conflict Lega-cy in Finland. Journal of Community Archa-eology and Heritage 4(2): 115–130.

Seitsonen, O. & Holappa, M. 2011. Dokumen-tointi ruumishautakaivauksilla: Esimerkki Lappeenrannan Huhtiniemestä. K. Salo & M. Niukkanen (toim.) Arkeologisten hauta-kaivausten tutkimusmenetelmät. Museovi-raston rakennushistorian osaston raportteja 22: 36–46. Helsinki: Museovirasto.

Taavitsainen, J.-P. 2012. Terrorin arkeologiaa. Hiiskuttua 2/2012: 1–8.

Tuller, H. & Duric, M. 2006: Keeping the pieces together: Comparison of mass grave excava-tion methodology. Forensic Science Interna-tional 156(2–3): 192–200.

Oula Seitsonen on Suomen forensisen ar-keologian ja antropologian seura FAFAA ry:n puheenjohtaja ja työskentelee tutkija-na Helsingin yliopiston Lapin synkkä kulttuu-riperintö [email protected]

Loppuviite

1 Esim. Ten Years After – I'd Love To Change The World <https://youtu.be/J7-8sCLWwLk>

63

SEMINAARIKAT SAUS1|2018

Marko Marila

Eighth Theoretical Seminar of the Baltic Archaeologists Helsingissä ja Hangossa 30.11.–2.12.2017

Järjestyksessään kahdeksas suomalais-balttilainen arkeologitapaaminen (BASE 8) järjestettiin Helsingissä ja Tvärminnen eläintieteellisellä tutkimusasemalla Hangos-sa 30.11.–2.12.2017. Kahden vuoden välein järjestettävän tapahtuman organisointivastuu kiertää Latvian, Liettuan, Viron ja Suomen välillä. Nyt järjestävänä tahona toimi Helsin-gin yliopiston arkeologian oppiaine. Edellisen kerran BASE:n merkeissä tavattiin Helsingissä vuonna 2009. Seminaari järjestettiin Suomes-sa siis nyt toista kertaa. Motivaationa ensimmäisen kerran Tartossa vuonna 2003 järjestetyn BASE:n perustamiselle oli Baltiaa yhdistävistä tutki-musaiheista keskusteleminen mutta ennen kaikkea teoreettisen ajattelun edistäminen balttilaisessa arkeologiassa. Balttilaisessa arkeologiassa 2000-luvun taitteessa tapah-tuneiden muutosten mukanaan tuomista uusista ajatuksista haluttiin keskustella yh-teisessä seminaarissa (Lang 2005). Mahdol-lisesti jonkinlaista muutosta ilmensi myös nyt järjestetty tapaaminen. Mukana oli en-simmäistä kertaa osallistujia myös Suomen ja Baltian ulkopuolelta. Venäjältä saapuneen osallistujan lisäksi vieraita oli tullut Yhdysval-loista sekä Iso-Britanniasta. Seminaarin aiheeksi oli valikoitu-nut arkeologia ja analogia. Analogia on ollut arkeologian menetelmä- ja teoriakeskuste-lussa keskeinen teema viimeistään 1960-lu-

vun alusta asti, mutta käytännössä analogi-nen ajattelu on ollut arkeologialle tyypillistä koko sen olemassaolon ajan. Arkeologiassa analogia on perinteisesti käsitteellistetty kan-satieteellisen ja historiallisen tiedon käyt-tämisenä esihistoriaa koskevia selitysmalleja luotaessa. Esimerkiksi arkeologisten esinei-den käyttötapoja pohdittaessa erilaiset mo-dernit analogiat ovat aina olleet korvaamat-tomia. Toisaalta taas kronologian luomisen perustana oleva vertaileva tutkimus on hyvä esimerkki analogisesta ajattelusta. Seminaarin eräänlaiseksi käsitteelliseksi lähtökohdaksi olikin otettu ajatus, jonka mukaan arkeologia olisi käytännössä miltei mahdotonta ilman analogista päättelyä. Seminaari alkoi torstaiaamuna arkeologian oppiaineen tiloissa Helsingissä. Leppoisan jutustelun ja aamukahvittelun jäl-keen siirryttiin yhteiskuljetuksella Tvärmin-neen, missä seminaarin puolitoista päivää kestänyt tieteellinen osuus järjestettiin. Ohjelman avasi professori Matti Sintonen keynote-puheellaan Analogies and the process of discovery. Sintonen esitteli analogisen päät-telyn historiaa ja peruskäsitteitä sekä filoso-fian että biologian näkökulmasta. Sintosen anekdootillinen tyyli tuki hyvin aamusta asti vallinnutta rentoa atmosfääriä. Eräs Sintosen kiinnostavista anekdooteista liittyi termin ‘tieteilijä’ syntymiseen 1830-luvulla. Wil-liam Whewell oli kuulemma johtanut termin

64

Marila

analogisesti termistä ‘taiteilija’. Jäi kuitenkin epäselväksi oliko kyse vain muodollisesta vai myös sisällöllisestä analogiasta. Osallistujien esitelmistä koostuva osuus alkoi niin ikään filosofisissa tunnelmissa. Rune Nyrup esitteli kolme tapaa, joilla analo-giat ovat arkeologisen tiedon muodostumisen kannalta merkityksellisiä. Nyrupin mukaan selitys- tai tulkintamallifunktion lisäksi ana-logiat sekä luovat uusia selitysmalleja että mahdollistavat jonkin tulkinnan tai selityksen tunnistamisen tutkimusprosessin etenemisen kannalta mahdollisesti hedelmälliseksi. Tut-kimusprosessin kannalta hedelmällinen seli-tys tai tulkinta voi lopulta olla oikea tai väärä, oleellista on, että sitä voidaan jollakin tavalla testata. Kristin Kokkov tarkasteli analogian roolia aineiston ja teorian yhdistelemisen näkökulmasta. Kokkovin mukaan erilaiset aineistot tunnistetaan jonkin teorian kannalta oleelliseksi todistusaineistoksi juurikin analo-gian avulla. Tieteenfilosofisen iltapäivän päät-ti Eero Muurimäki. Esitelmässään Muurimäki taustoitti analogian ja mallin käsitteen suh-detta arkeologisen selittämisen näkökulmas-ta. Käytännössä selittävien mallien luominen on loogiselta muodoltaan analogista. Mallien voisi eräässä mielessä ajatella asettuvan jon-nekin selittävän ja kuvailevan metodologian välimaastoon. Vaikka malli selittää yksittäisiä faktoja asettamalla ne käsitteellisesti mal-lin ekstensioksi, ymmärrystämme lisäävän vaikutuksen kannalta on oleellista, että malli poikkeaa sen kohteesta jollakin tavalla. Selkeämmin aineisto- tai materiaa-litutkimuksen piiriin lukeutuvien esitelmien kimaran aloitti Elisabeth Holmqvist-Sipilä kertomalla keramiikan sekoitetutkimuksen mahdollisuuksista liikkuvuuden tutkimuk-sessa. Nuorakeramiikan sekoitteesta tehtyjen SEM-EDS- ja PIXE-analyysien perusteella Itämeren yli liikkuivat tuona aikana sekä keramiikka että taitavat keramiikan valmis-tajat (Holmqvist et al. 2018). Tieteellinen ohjelma jatkui perjan-taina Jane Harrisonin maisema-arkeologisel-la esitelmällä. Harrisonin mukaan erilaiset

jatkuvat prosessit mahdollistavat analogioiden käytön osana arkeologista tulkintaa. Tämän perusteella esimerkiksi viikinkiajalla Britan-niaan saapuneiden skandinaavien asuin-paikoikseen valitsemat kohteet ilmentävät heidän kulttuurista identiteettiään (Harrison, tulossa). Professori Algimantas Merkevičius tarjoili kattavan katsauksen analogioiden käytön historiasta arkeologiassa. Merkevičius esitteli balttilaisia pronssiesineitä, joiden pe-rusteella analogiaa ei välttämättä voi perustel-la stilistisellä tai muodollisella yhtäläisyydellä. Marja Ahola, Ekaterina Kashina ja Kristiina Mannermaa esittelivät uutta suo-malais-venäläistä tutkimushanketta. Tapaus-tutkimuksessaan ryhmä tarkasteli Luoteis-Venäjällä sijaitsevan Kubeninon kivikautisen kohteen kolmea rikkaasti varusteltua ruu-mishautaa, joihin vainajat on poikkeuksel-lisesti asetettu kasvot alaspäin. Kyseinen hau-taustapa on usein tulkittu vainajan häpäisyksi, mutta etnografisten analogioiden perusteella hautaustapaan ei välttämättä liittynyt negatii-visia assosiaatioita. Kivikauden hautaustapo-jen runsauden valossa mahdollisia selityksiä voivat olla myös esimerkiksi vainajan alkuperä, väestöllinen asema tai vaikkapa kuolintapa. Myös Hanna-Leena Puolakan esi-telmä liittyi hautaustapoihin. Sekä ruumis- että polttohautauksia sisältävän myöhäisrau-takautisen kalmiston on useimmiten ajateltu ilmentävän kristinuskon leviämistä alueelle. Sekä ruumis- että polttohautauksista koostu-van Virolaisen myöhäiskeskiaikaisen kalmiston perusteella Puolakka haki selitysehdotuksia sellaisille rautakautisille kalmistoille, joissa polt-tohautaukset ovat stratigrafisesti ruumishau-tauksia nuorempia. Vanda Visockan esitelmässä palattiin petrografisten menetelmien mahdollisuuksiin myöhäisen pronssikauden ja esiroomalaisen rautakauden keramiikan tutkimuksessa. Etno-grafisen tiedon ja ohuthiedatan yhdistäminen tarjoaa lähtökohtia tuotantoon liittyvien seik-kojen, kuten materiaalinvalinnan ja valmis-tustekniikoiden tutkimiseen. Alise Šulte esit-teli keraamisten astioiden kansiin liittyvää

65

Seminaarikatsaus: BASE 8 Helsingissä ja Hangossa 30.11.–2.12.2017

Professori Andris Šnē nosti esi-telmässään esille analogioiden, etenkin suo-ran historiallisen analogian käyttöön liittyviä ongelmia. Šnēn mukaan historiallisessa nar-raatiossa pitäytymisen suurin ongelma on eri-laisten poliittisten ja ideologisten tavoitteiden validointi ja siihen liittyvä menneisyyden väärinkäyttö. Pikne Kama esitteli folkloren mahdollisuuksia arkeologiassa (Kama 2017). Kaman mukaan folklore saattaa johtaa uusien arkeologisten löytöjen äärelle, mutta arkeolo-

tutkimustaan. Latvialaiseen keramiikka-aineis-toon 1300–1400-luvulla ilmestyvien ja äkkiä käytöstä poistuvien kansien perusteella voidaan päätellä, miltä kannet ovat saattaneet näyttää sekä ennen intensiivistä käyttövaihetta että sen jälkeen. Mikäli kansia on käytetty, niiden tun-nistaminen fragmentaarisesta keramiikka-aineistosta on usein hankalaa. Ne on voitu tehdä orgaanisesta materiaalista, mutta tällai-sia kansia ei ole löydetty. Toisaalta kansi saattaa usein muistuttaa muodoltaan astian pohjaa.

Kuva 1. BASE 8 -tapaamisen osallistujat Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla. Vasemmalta Rune Nyrup (Cambridgen yliopisto), Andris Šnē (Latvian yliopisto), Hanna-Leena Puolakka (Oulun yliopisto), Jeff Benjamin (Columbian yliopisto), Matti Sintonen (Helsingin yliopisto), Ekaterina Kashina (Valtion historiallinen museo, Moskova), Liisa Kunnas-Pusa (Helsingin yli-opisto), Mika Lavento (Helsingin yliopisto), Suvi Tuominen (Helsingin yliopisto), Pikne Kama (Valga-museo), Jane Harrison (Oxfordin yliopisto), Marja Ahola (Helsingin yliopisto), Kristin Kokkov (Tarton yliopisto), Algimantas Merkevičius (Vilnan yliopisto), Alise Šulte (Latvian histo-rian museo), Sonja Hukantaival (Turun yliopisto) ja Vanda Visocka (Latvian yliopisto). Kuvasta puuttuvat Elisabeth Holmqvist-Sipilä (Helsingin yliopisto) ja Eero Muurimäki. Kuva: Marko Marila (Helsingin yliopisto).

66

Marila

gisia havaintoja voidaan käyttää myös folk-loren verifioimiseen ja falsifioimiseen. Sonja Hukantaival esitteli rakennuksiin tehtyjä kät-köjä käsittelevän väitöskirjansa (Hukantaival 2016) tuloksia. Yhdistelemällä folklorea ja historiallisia mainintoja erilaisista suojelu- tai taikomistarkoitukseen käytetyistä materiaa-leista ja esineistä, Hukantaival on onnistunut antamaan maailmankuvallisia selityksiä his-toriallisen ajan rakennuksista löydetyille esi-neille, kuten kivikautisille työkaluille, rahoille ja jäniksenkäpälille. Toisaalta folkloren avulla voidaan hahmottaa löytötyyppejä, jotka eivät ole säilyneet arkeologisesti. Esimerkiksi elo-hopeaa on kätketty erilaisilta taudeilta suo-jautumiseksi. Sekä Kama että Hukantaival painottivat esitelmässään laaja-alaisen tiedon tärkeyttä arkeologiassa. Liisa Kunnas-Pusa esitteli arkeologian historiaa käsittelevään väitöskirjaansa liittyvää aihetta. Kunnas-Pusan mukaan esimerkiksi eu-rooppalaisten ukonnuolien tunnistaminen ih-misen valmistamiksi kiviesineiksi 1700-luvun alussa perustui amerikkalaisille etnografisille analogioille. Teknologisen yhteyden luominen johti ajatukseen eurooppalaisten kansojen pri-mitiivisestä menneisyydestä. Myös kivikauden kronologian luomisen taustalla oli prosessi, jossa filologinen ja arkeologinen aineisto yh-distettiin toisiinsa etnografisten ja teknolo-gisten analogioiden avulla. Suvi Tuominen kartoitti monimediai-sessa kontribuutiossaan arkeologian ja nykytai-teen yhteyksiä. Tuomisen liikelähtöinen esitelmä nosti esiin monia modernin tieteen trooppeja, joista keskeisimpiä on ajattelun ja ruumiilli-suuden erottaminen. Järjen lisäksi Tuominen painotti kehollisuuden merkitystä oleellisena osana tiedon muodostumista. Keho ja aistit eivät ole ainoastaan työkalujamme, vaan niiden avulla luodaan myös empaattinen yhteys arkeologiseen subjektiin. Tämän huomion kautta Tuominen ei siis ehdota ainoastaan, että liikelähtöisen tietokäsi-tyksen avulla voitaisiin tehdä parempaa arkeolo-gista tutkimusta – ihmiskehon ymmärtäminen arkeologisena entiteettinä tuottaisi myös kiin-nostavampaa liikelähtöistä taidetta.

Kuudentenatoista ja samalla koko seminaarin viimeisenä esitelmänä kuultiin taiteilija-arkeologi Jeff Benjaminin meta-metodologinen esitelmä. Benjaminin mu-kaan arkeologiset tutkimusstrategiat doku-mentointimenetelmistä yhteiskuntamalleihin miniaturisoivat tutkimuksen kohteen. Vas-tapainoksi Benjamin esittää ajatusleikin, jossa miniaturisaation kokenut lilliputtiarkeologi näkee tutkimuskohteensa täysin uudesta perspektiivistä. Tutkijan kutistumisen kautta tapahtuva tutkimuskohteen suurentuminen palauttaa tutkijan mieleen sellaisia inhimil-lisen elämän aspekteja, joita miniaturisoivat menetelmät tapaavat hämärtämään. Seminaarin esitelmissä esiin tuodut näkökulmat vahvistavat jo pitkään vallin-nutta ajatusta, jonka mukaan arkeologia ei perustu kapealle selittävälle metodologialle, vaan tieteellisen innoituksen ja menneisyyden ymmärtämisen lähteinä voivat toimia monet inhimillisen elämän osa-alueet. Selitysten si-jaan analogiat tarjoavat pikemminkin inspi-raatiota ja ymmärrystä lisääviä vaihtoehtoisia näkökulmia. Analogisella ajattelulla on suuri merkitys myös eri tieteiden tuottamaa tietoa yhdisteltäessä. Seminaarissa esitetyt näkökul-mat vahvistavatkin ajatusta arkeologian kyt-keytyneisyydestä muihin tieteenaloihin. Arkeologialla on vahvoja yhteyksiä sekä fi-losofiaan, kansatieteeseen, folkloristiikkaan ja historiaan että nykytaiteeseen ja luonnontietei-siin. Kiinnostavan arkeologisen tutkimuksen taustalla on usein monitieteistä osaamista ja laaja-alaista ymmärrystä. Kuten aina, Tvärminnen eläintieteel-lisen aseman palvelut mahdollistivat sekä on-nistuneen tieteellisen että sosiaalisen ohjelman toteuttamisen. Tieteellisen ohjelman jälkeen syötiin hyvin, hikoiltiin kuumassa saunassa ja paleltiin jääkylmässä Itämeressä. Perjantai-ilta jatkui perinteitä noudattaen myöhään yöhön votkan, rupattelun ja tuleentuijottelun merkeissä. Lauantai-aamuista bussin odot-tamisen aiheuttamaa epätietoisuutta kompen-soi kaunis auringonnousu tai -lasku. Paluu-matkalle Helsinkiin päästiin lopulta kuitenkin

67

Seminaarikatsaus: BASE 8 Helsingissä ja Hangossa 30.11.–2.12.2017

niin, että tiukimmallakin aikataululla matkas-sa olleet ehtivät paluulennolleen. Helsingissä saimme nauttia vielä Kansallismuseon kahvilan lounaasta ja opastetusta kierroksesta uusittuun esihisto-rian perusnäyttelyyn. Suurin osa osallistujista oli vieraillut edellisessä näyttelyssä, ja kaik-ki tuntuivat pitävän uutta näyttelyä onnis-tuneena päivityksenä. BASE biennial meeting -kokouksen alettua monet vieraista olivat jo joutuneet lähtemään kotimatkalle. Paikalla olleiden kesken oltiin kuitenkin yksimielisiä siitä, että vuoden 2017 BASE oli harvinaisen hyvin onnistunut seminaari, pääasiassa erit-täin tasokkaiden ja monipuolisten esitelmien ja niitä seuranneiden hedelmällisten kes-kusteluiden ansiosta. Kokouksessa oltiin yk-simielisiä myös siitä, että seminaarin esitelmät voitaisiin perinteitä kunnioittaen julkaista seminaarin julkaisukanavaksi perustetussa Interarchaeologia-sarjassa. Aikaisemmista nu-meroista poiketen tuleva artikkelikokoelma pyritään julkaisemaan myös vapaasti saa-tavana sähköisenä julkaisuna. Valter Lang oli aikaisemmin ilmoittanut ottavansa vastaan seuraavan seminaarin järjestämisvastuun, joten vuoden 2019 BASE päätettiin järjestää Tartossa.

Kiitokset

Tapahtuman järjestämistä tukivat Oskar Öflunds Stiftelse sr., Helsingin yliopisto sekä Suomen Kansallismuseo.

Bibliografia

Harrison, J. tulossa. Settlement, Identity, and Landscape in the Viking-Late Norse Colo-nies of the North Atlantic. Abingdon: Rout-ledge.

Holmqvist, E., Larsson, Å.M., Kriiska, A., Pa-lonen, V., Pesonen, P., Mizohata, K., Kou-ki, P. & Räisänen, J. 2018. Tracing grog and pots to reveal neolithic Corded Ware Culture contacts in the Baltic Sea region (SEM-EDS, PIXE). Journal of Archaeologi-cal Science 91: 77–91.

Hukantaival, S. 2016. “For a Witch Cannot Cross Such a Threshold!” – Building Concealment Traditions in Finland c. 1200–1950. Archaeo-logia Medii Aevi Finlandiae XXIII. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura.

Kama, P. 2017. Arheoloogiliste ja folkloorsete alli-kate kooskasutusvõimalused: inimjäänused märgaladel / Combining archaeological and folkloristic sources: human remains in wetlands. Dissertationes Archaeologiae Universitatis Tartuensis 7. Tartu: University of Tartu.

Lang, V. 2005. Baltic archaeological seminar: an introduction. Interarchaeologia 1: 7–9.

Kirjoittaja on arkeologian jatko-opiskelija ja BASE 8 -seminaarin järjestelytoimikunnan jä[email protected]

Documents

Menneisyydestä ei voi tietää mitään sellaista, mitä ei ole ... · Todellinen maailma on loputtoman monimut-kainen ja kiehtova. Jos ei olisi, olisimme hoksanneet tämän homman