1

IRTONUMERO 10 mk

Ratkes - lehti 2/1996PäätoimittajaMerja Iso-AhoToimitusneuvostoLauri HeikkiläBen FurmanAnneli LitovaaraToimituksen osoite:Paulankatu 2 B 79, 00240 HKIpuh/ fax 90- 436 2889ilmestyy neljänä numerona v. 1996

JulkaisijaRATKES - ratkaisu- ja voimavara-suuntautuneiden menetelmienedistämisyhdistys

2

30

Ratkes - lehti 2/1996PäätoimittajaMerja Iso-AhoToimitusneuvostoLauri HeikkiläBen FurmanAnneli LitovaaraToimituksen osoite:Paulankatu 2 B 79, 00240 HKIpuh/ fax 90- 436 2889ilmestyy neljänä numerona v. 1996

JulkaisijaRATKES - ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneiden menetelmienedistämisyhdistys

Sisällys

Hyvä lukijaMerja Iso-Aho .......................................................................................................... 3

Ratkesin kuulumisia ............................................................................................... 3

Benin palstaBen Furman ............................................................................................................ 8

Rahaa ja ratkaisujakaarina jantunen, fil.lis ........................................................................................ 12

Ratkaisukeskeisyys työtavaksi - poikkeuksia ja myönteisiä muutoksiapaula peltola ......................................................................................................... 20

Milton Erickson terapeuttinaJay Haley ............................................................................................................... 24

Hypnoosin perusteistaAntti Rimaaja ........................................................................................................ 46

Miten sosiaalityötä kannattaa kehittääPeter Sundman ..................................................................................................... 48

3

Hyvä lukijaMerja Iso-Aho

Kesä on ehtinyt jo pitkälle. Tässä sinulle uusi RATKES-lehti. Jatkossa ontarkoitus julkaista lehteä neljä numeroa vuodessa. Seuraava ilmestyy syys-kuussa. Ratkesin hallitus on harkinnut taiteilijan-graafikon pestaamistasyksyllä mukaan lehden kuvitustyöhön ja samoin pyrimme saamaan leh-den taittoon apua. Lehti on tärkeä “käyntikortti” yhdistykselle ja siksi halu-amme yhä parantaa ulkoasua ja monipuolistaa sisältöä.

Monet ovat osallistuneet lehden tekoon. Kiitos kaikille! Tässä numerossaon parin kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia työstään. Juuri tällaisia ta-rinoita eri elämän kentiltä toivovat monet lisää. Saamme lehteä vielä mo-nipuolisemmaksi, kun yhä useammat laittavat kortensa kekoon: omia ko-kemuksiaan ratkaisupainotteisessa työssä, uusia ajatuksia, ideoita, haa-veita, uutisia, ilmoituksia koulutuksista, tapahtumista, runoja, satuja, kii-toksia, risuja.... Kynnys on matala. Ota yhteyttä, niin jutellaan! Juttujen kokoon omassa vallassasi.

Jyväskylän kongressista ja sen herättämistä ajatuksista ottaisin mielellä-ni myös juttuja vastaan. Ratkesin vuosikokouksessa sovittiin, että tulevantoimintavuoden aikana pyritään kannustamaan jäseniä järjestämään pai-kallisia tapaamisia, tästä enemmän toisaalla lehdessä. Monilla paikka-kunnilla on useampia Ratkesin jäseniä. Jos olet halukas aloittamaan pai-kallista toimintaa, voit ilmoitella yhteystietosi seuraavassa lehdessä. Lai-ta viesti minulle kirjeellä, faksaa tai soita.

terveisin Merja Iso-Aho

Ratkesin kuulumisia

27.4. Ratkesilla oli koulutus Helsingissä lastentarhanopettajille. Koulutuk-sen oli järjestänyt Lastentarhaopettajaliitto. Osallistujia oli n. 60 javaikutelmaksi jäi, että päivä oli osallistujille antoisa. Ratkes tähyää myöskoulutuksissa muihin kaupunkeihin Onko ideoita ja yhteistyötahoja?

Vuosikokous oli Helsingissä 27.4. ja sen jälkeen Ratkesin uusi hallitus onkokoontunut kerran. Vuosikokouksessa hallituksen puheenjohtajana valit-tiin jatkamaan Lauri Heikkilä ja oikeastaan uusi hallituskin on “vanha”, paitsi

4että se sai yhden uuden jäsenen lisää. Koska Ratkes on toiminut vastanäin lyhyen aikaa, katsottiin järkeväksi jatkaa samoin toimihenkilöin vielätoinen kausi. Vuoden kuluttua on aika saada sitten runsaasti uutta vertahallitukseen.

Tässä hallituksen esittely:

Lauri Heikkilä , FLK, Ratkesin puheenjohtaja, toimii kouluttajana, työn-ohjaajana ja terapeuttina.Ben Furman , hallituksen varapuheenjohtaja, psykiatri, tuskin esittelyäkaivannee, niin monessa Ben on ollut mukana.Elise Hiidenuhma-Kivelä on hallituksen sihteeri. Hän on erityisopettajaja toimii rehtorina Naulakallion koulussa.Sara Vataja on lastenpsykiatri. Hän toimii Mannerheimin Lastensuojelu-liiton konsultaatiokeskuksen johtajana sekä ratkaisukeskeisen lyhyt-terapian kouluttajana.Riitta Huurros on rahastonhoitajamme ja hoitaa myös jäsenrekisteri-asioita. Riittaon työterveyshoitajana Postipankissa ja hän toimii myös terapeuttina..Anneli Litovaara on myös työterveyshoitaja ja toimii vakuutusyhtiöIlmarisessa sekä on kouluttaja ja työnohjaaja. Anneli on yhdistyksenkoulutusvastaava ja järjestelee Laurin ja Aapon kanssa koulutus-tilaisuuksia.Aapo Pääkkö on sosiaalikasvattaja ja toimii Kalliolan nuorisokodissa.Harri Helle tuli lisävoimaksi hallitukseen. Harri on sairaalapastori jatyönohjaaja.Seuraava Ratkesin järjestämä koulutus on 28.9. -96, lauantaina, Hel-singissä Liikemiesten kauppaopistolla luokanopettajaliiton kanssa jär-jestettävä koulutuspäivä Lehden välissä on erillinen esite koulutuksesta.Marraskuussa Ratkes taas järjestää kaikille avoimen koulutuksenviimevuotiseen tapaan Helsingissä 9.11., lauantaina. Osoite on: Liike-miesten kauppaopisto, Rautatieläisenkatu 5, 00520 HKI. Paikka on Itä-Pasilassa, Messukeskuksen vieressä. Junilla pääsee helposti Pasilanasemalle, Helsingin keskustasta myös raitiovaunulla 7 A ja B. Alus-tavaksi teemaksi päivälle on ajateltu “Ratkaisukeskeiset työtavat käy-tännön kentillä”. Koulutuksen hinta on 190 mk sisältäen lounaan ja kah-vit. Laita päivä jo kalenteriin! Seuraavassa lehdessä lisää asiasta! Jossinulla on koulutukseen liittyviä ideoita, palautetta viimekertaisesta tms,soita Annelille, puh/ fax 90-846246

Hallitus nimesi joukostaan pätevyystoimikunnan , jonka tarkoituksena

4

5on edelleen selvitellä Terveydenhuollon Oikeusturvakeskuksen kanssamahdollisuuksia saada “laillistus” terapeutiksi ratkaisukeskeisen lyhyt-terapian koulutuksen saaneille. Monet tahot ovat jo aiemmin tehneettyötä asian hyväksi, mutta TEOn kanta on toistaiseksi ollut kielteinen.Ben on kirjoittanut asiasta artikkelin lehteen. Toimikunnan, (Ben, Sara jaHarri ja heidän mukaan kutsumansa muut asiantuntijat) on tarkoitusmääritellä edelleen koulutuksen ja työkokemuksen kriteerit ja laatu, jokaratkaisukeskeisessä työssä oikeuttaisi koulutajan pätevyyteen ja psyko-terapeutin ammattinimikkeen käyttöön.

Ratkes voisi myöntää todistuksen koulutuksesta. Tie tuntuu kuitenkin ole-van pitkä ja kivinen. Asiassa ovat päättävässä asemassa ihmiset, joidenkoulutus ja näkemys terapiatyöstä on hyvin erilainen kuin ratkai-supainotteisessa lähestymistavassa. Kuitenkin karavaani kulkee ja to-dennäköisesti yleisön toiveet sekä taloudelliset realiteetit vievät vähitel-len terapiatyötä toivomaamme suuntaan. Asialla on kuitenkin myös toi-nen puolensa, jota kannattaa vakavasti harkita. Ratkaisukeskeinen työ-tapa mm. pyrkii pois asiantuntijavaltaisuudesta ja koulutuksessa on ko-rostettu monimuotoisuutta ja ideoiden vapautta. Vaatii paljon pohdintaa,ettei esim. näitä hyvinä pidettyjä asoita menetetä, jos halutaan “virallista”tunnustusta.

Yhdistys pyrkii aloittamaan ja edistämään, yhdessä muiden kiinnostuneiden tahojenkanssa korkeatasoisen, ratkaisu-ja voimavarasuuntau-tuneita työtapoja esittelevän kir-jallisuuden käännöstyötä ja ideoita ja ha-lukkaita kääntäjiä etsitään.. Myös yhdistykseninternet-sivut ovat harkinnan ja kehittelyn alla.

Jäsenten toiveena on ollut saada lehden kautta tietoa toisistaan ja ihmi-sistä, jotkatekevät ratkaisukeskeistä terapiaa, kouluttavat, työnohjaavat, jne. Hallitus on aiemminjo miettinyt asiaa ja kokee vaikeaksi ainakaan toistaiseksi alkaa julkaista listaasuositelluista terapeuteista, tms, koska alalla ei ole selkeitä “pätevyysvaatimuksia”.Jäsenten välistä yhteistyötä haluamme toki kaikin voimin kannustaa. Ratkesin jäsen-määrä lähentelee nyt 200. Se on erittäin hyvin alle vuoden aktiivisen toiminnan jälkeen.Jäsenmäärä kasvaa koko ajan. Jäsenistä reilu puolet on pääkaupunkiseudulta. Useitajäseniä on mm. Turussa, Lohjalla, Oulussa, Porin-Rauman seudulla. Haluaisimme jul-kaista jäsenten nimet ja osoitteet seuraavan lehden liitteenä keskinäisiä yhteydenottojavarten. Tietosuojan vuoksi emme voi noin vain sitä tehdä. Useimmille asia varmaansopii, mutta voi olla jäseniä, jotka eivät halua nimeään julkisuuteen. Lehden välissä onkaavake, missä kysytään lupaasi laittaa nimesi julkaistavaan jäsenlistaan tai muussayhteydessä antaa tietosi toiselle jäsenelle. Kaavakkeen voit irrottaa ja faksata tai postittaaRiitta Huurrokselle Laitamme listaan nimesi, osoitteesi ja puhelinnumerosi.

Helsinkiläiset jäsenet ovat toivoneet jäsentapaamisia . Kaarina Jantunen ja ArtoGrönholm lupautuneet emännäksi ja isännäksi näille “teeilloille”. Syksylle on sovittualuksi pari iltaa. Ne pidetään: torstaina 26.9., klo 18.00 ja torstaina 21.11., klo 18.00.

6Lyhytterapiainstituutissa, Korppaanmäentie 28, Pikku-Huopalahdessa.Käynti suoraan kadulta, 1 krs. Iltojen ohjelma muotoutuu osallistujien ideoiden ja tar-peiden mukaan ja tilaisuudet voivat vapaasti poikia lisääkin toimintaa. (Esim. NLP-yhdistyksellä on erilaisia työnohjausryhmiä jne.). Tämä on hyvin helppo ja kiva tapatulla mukaan Ratkesin toimintaan. Kokeile! Kaarinan puhelinnumero on 90- 743990ja Arton 90- 233024 ja kännykkä 950 5222780, mikäli haluat kysellä lisää, mutta iltoihinei siis tarvitse erikseen ilmoittautua, vaan kaikki halukkaat, tervetuloa!.

Itse asiassa koko Ratkesin toiminta käynnistyi alunperin tämän tyyppisestä toiminnas-ta. Muutama vuosi sitten meitä oli muutamia yhdessä Mannerheimin Lastensuojelulii-ton järjestämällä ratkaisukeskeisen työtavan intensiivikurssilla ja jatkoimme kurssinloputtua tapaamisia keskustellen, tavaten yhdessä jonkun asiakkaankin, kertoen toisil-lemme uusiata jutuista jne. Mukaan liittyi pari uutta tuttavuutta, jotka etsivät samanhen-kisiä kumppaneita ja myöhemmin järjestimme itsellemme yhdessä työnohjausta mm.Beniltä. Sara Vatajalla oli tuolloin myös ollut ideana bulletiinityyppinen lehti, joka olisiyhdyssiteenä ratkaisukeskeisen lyhytterapian koulutukseen osallistuneiden välillä. Kokoajan mietimme, miten voisimme entistä paremmin toimia yhdessä, kunnes lopulta ajanollessa kypsä päädyimme siihen, että ei näin hyvää asiaa kannata vain pikku piirissähautoa ja Ratkes-yhdistys putkahti maailmaan. Siis antoisaa voi yhteistoiminta olla,ties mihin se johtaa!

Lopuksi vielä lyhyesti terveisiä Jyväskylän NLP- ja ratkaisukeskeisestä kongressista:Jyväskylä osoittautui kauniiksi kaupungiksi ja mukava kesäsää suosi osallistujia, joitaoli kaikkiaan parisen sataa. Ohjelmisto oli hyvin monipuolinen, koko ajan oli runsaudenpulaa, kun mielenkiintoista kuultavaa tuli samaan aikaan “monelta kanavalta”. NLP -puolella oli kiinnostava ohjelma, jota en juurikaan ehtinyt käydä läpi ja ratkaisukes-keisestäkin vain murto-osan. Toivotaan, että toisen kerran taas lisää!

(NLP-kouluttajat Jan Prince ja Shelle Rose Charvet näyttävät pitävän nyt elokuussakursseja Helsingin seudun kesäyliopistossa. Jatkossa kannattanee kysellä ajoissakesäyliopiston kursseja, siellä on runsaasti tarjontaa NLP:stä kiinnostuneille.) Mielen-kiintoinen, persoonallinen ja hyvin hauska esiintyjä oli mm. Scott Miller, psykologi, jokaon aiemmin toiminut BFTC:ssä ja nyttemmin jatkaa terapian tutkimista tehden työtämoniongelmaisten, syrjäytyneiden ihmisten kanssa. Hän on tutkinut mm. ratkaisu-keskeisen terapian tuloksellisuutta.

Vuosina -92-93 hänen tutkimusryhmästään, jossa oli 250 asiakasta, 45% saavutti ta-voitteensa ja 32% sai merkittävää parannusta aikaan. l. yhteensä n. 75% hyötyi tästäterapiamuodosta. Nimettyjen ongelmien välillä oli tuloksissa eroja. Esim. fyysisen väki-vallan kanssa painiskelevista 90% sai parannusta aikaan, kun taas paniikkihäiriössä n.50%. Sukupuolella tai iällä ei ollut vaikutusta.

Yleensä terapian tuloksellisuudesta Scott Miller sanoi seuraavaa: Kaikkiaan 40 v.tutkimus eri terapiasuunnista osoittaa, ettei tuloksissa ole juuri eroaja olipa suuntausmikä tahansa. Tärkeämpää kuin kehitellä yhä uusia terapiasuuntauksia olisi tutkia,mitä yhteistä, hyvää ja toimivaa on terapeuttien kliinisessä työssä....(Kaikkien maidenterapeutit liittykää siis yhteen!) Miller oli myös sitä mieltä, että ainakin ns “palveluidensuurkäyttäjillä” tehokas ja tuloksellinen terapiatyö koostuu vain 25%:sti terapeutinkliinisistä taidoista ja 75%:sti terapiaa tarjoavan systeemin käytännön järjestelyistä,

7jotka jouhevasti tukevat terapiaa. Hyvillä käytännön järjestelyillä (joustavatvastaanottoajat, nopea vastaanotolle pääsy, selkeä toimintamalli jne) pystytään toden-näköisesti paljon paremmin auttamaan sitä 10 % asiakkaista, joka kuluttaa 60% palve-luista, kuin kehittämällä terapian hienouksia. Jos taas terapia “toimitetaan asiakkaalle”tehottomasti, terapiatavalla ei ole merkitystä eikä vaikuttavuutta saavuteta.

Riippumatta terapiatavasta useimmat terapiat ovat “lyhyitä”, koska n.70 % asiakkaistakäy enintään 5 kertaa ja todennäköisesti suurin osa keskeyttäneistä tekee sen käytän-nöllisistä syistä. Ratkaisu suurkäyttäjien ongelmiin on siinä, että 1) kliinisen työn puo-lella ratkaisukeskeisesti selvitetään, mikä toimii ja lisätään sitä asiakkaan elämässä ja2) hallinnollisesti taas strukturoidaan hoidon käytännön toteutusta niin, että terapia pys-tytään “toimittamaan” helposti hyödynnettävässä muodossa. Scott Milleriltä on tulossakirja: “Escape from Babel, Toward a Unifying Language for Psychotherapy Practice”,missä hän varmasti esittelee laajemmin ajatuksiaan.

Toinen mielenkiintoinen tuttavuus oli Matthew Selekman. Hän on sosiaalityöntekijä jatoimii Chigacossa tehden työtä lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä kanssa.Fiksu, luova ja monipuolinen mies, joka on lähtenyt perinteisen terapian piiristä ja ensintutustunut BFTC:n ratkaisukeskeiseen lyhytterapiaan ja sitten laajentanut omassa työs-sään näkökulmia ottamalla aineksia mm. MRI:n ja Michael Whiten näkemyksistä jamenetelmistä. Hän on kirjoittanut pari kiitettyä kirjaa ratkaisukeskeisestä työtavasta“vaikeiden” nuorten kanssa työskenneltäessä ja uusin julkaistaan ensi talvena. Se kä-sittelee terapiatyötä lasten kanssa. Varmasti selkeää ja antoisaa luettavaa ja toiveissaon saada kirja ilmestyttyään pikimmiten käännettyä myös suomeksi.

8Benin palsta

Ben Furman

Ratkaisukeskeistä työtapaa kouluttavien ja käyttävien piirissä on jo pi-tempään keskusteltu mahdollisuudesta saada tarpeeksi monipuolisenratkaisukeskeisen lyhytterapian koulutuksen läpikäyneille oikeuspsykoterapeutin ammattinimikkeen käyttöön. Aiemmin on työtä asian hy-väksi jo tehnyt lyhytterapian asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluvat monettämän työtavan uranuurtajista Suomessa. Työryhmä on laatinut viime vuon-na luonnoksen soveltuvan koulutuksen laajuudesta ja kattavuudesta. Seon käynyt keskustelua ja kirjeenvaihtoa Terveydenhuollon Oikeusturva-keskuksen kanssa asiasta ja nyt Ratkes jatkaa kyseistä työtä.

Asiantuntijatyöryhmän esitykseen kyseiseen nimikkeeseenoikeuttavasta ratkaisukeskeisen lyhytterapian koulutuksesta TEOvastasi 31.1.-96 näin:

Terveydenhuollon ammattihenkilöstöstä annetun asetuksen mukaan onsäädetty psykoterapeutin ammattiin johtavasta koulutuksesta seuraavaa:Koulutuksen tulee olla TEO:n hyväksymää ja kysymykseen tulee tällöin1. vaativan erityistason psykoterapiakoulutus

2. vähintään kolmivuotinen yhtenäinen erityistason psykoterapiakoulutus,joka sisältää vähintään 200 tuntia teoreettista koulutusta ja riittävästi työn-ohjausta ja omakohtaista psykoterapiaa tai

3. muu vastaava koulutus

Uusien koulutusten osalta hyväksytään vain kohtien 1. ja 2. psykoterapia-koulutusohjelmia ja jatkossa kohta 3. koskee lähinnä vain ulkomaisiakoulutuksia. Stakesin julkaisun, Psykoterapia Suomessa (Oppaita 29)mukaan, psykoterapia on “mielen hoitoa, jonka tavoitteet ja keinot eroa-vat neuvonnasta ja ohjauksesta. Psykoterapia on psyykkisten ongelmienja terveen psykologisen kehityksen esteiden poistamista sekä yksilön omankehityksen tukemista psykoterapeuttisessa yhteistyösuhteessa.” TEO:nasiantuntijatyöryhmän mukaan ammattitoimintaa voidaan nimittääpsykoterapiaksi, jos se täyttää seuraavat ehdot:-sen tulisi olla terapiamuodosta riippumatta terveydenhuoltoalan määrä-tietoista ammatillista toimintaa.-kohteena ovat henkilöt, joilla on psyykkinen häiriö. Häiriöllä saattaa olla

9psyykkisiä, somaattisia tai sosiaalisia ilmenemismuotoja.-tavoite on tietoinen, määrätyllä terapiamuodolla psyykeen vaikuttaminen,eriasteisen psyykkisen tai somaattisen sairauden, häiriön tai kärsimyk-sen lieventäminen tai poistaminen.-terapiamuodon pitää perustua riittävän laajaan ja tutkittuun teoreettiseenpsykologiseen tarpeeksi yhtenäiseen viitekehykseen. Viitekehyksen tu-lee sisältää riittävä teoreettinen perusta eri psyykkisen häiriytyneisyydenmuotojen ymmärtämiselle ja vastaavasti voida osoittaa valitun terapia-muodon ja tekniikan soveltuvuus ja riittävä spesifisyys valitun sairaudentai häiriön hoitoon.-hoitoa toteuttavat edellä, asetuksen 564/94 määrittelemän psykoterapia-koulutuksen saaneet henkilöt. Muussa tapauksessa ammattitoiminta kat-sotaan TEO:n asiantuntijatyöryhmän mukaan epäspesifiseksi neuvontaanja ongelmien ratkaisuun viittaavaksi keskusteluhoidoksi.

TEO:n psykoterapia-asiantuntijatyöryhmän mielestä esitetty ”lyhytterapia-koulutus ei ole yhtenäistä eikä siinä vaadita omaa terapiaa” ja sen perus-teella työryhmä on katsonut, ettei “esittämäänne koulutusta voida pitääasetuksen 564/94 2§.:n tarkoittamana psykoterapiakoulutuksena”.

RATKES -yhdistys tiedusteli tämän jälkeen TEO:lta viime maalis-kuussa, hyväksyisikö TEO ratkaisukeskeisen lyhytterapian koulu-tuksen erityistason psykoterapiakoulutukseksi. Kirjeemme näyttitältä:Asia: Ilmoititte kirjeessänne, vastauksena lyhytterapian asiantuntijaryhmäntiedusteluun, että esitetty lyhytterapiakoulutus ei ole yhtenäistä eikä siinävaadita omaa terapiaa ja että sen perusteella TEO:n psykoterapia-asiantuntijatyöryhmä on katsonut, ettei esittämäämme koulutusta voidapitää asetuksen 564/94 2§:n tarkoittamana psykoterapiakoulutuksena.Ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneiden menetelmien edistä-misyhdistyksen hallitus tiedustelee nyt hyväksytäänkö ratkaisukeskeisenlyhytterapian koulutus erityistason psykoterapiakoulutukseksi ja niin ollenperiaatteessa psykoterapeutin ammattinimikkeen saamiseen oi-keuttavaksi koulutukseksi – jos koulutus on riittävän yhtenäistä, – joskoulutukseen liitetään koulutettavan omakohtainen ratkaisukeskeinenryhmäterapia ja – jos koulutus vastaa muiltakin osin Stakesin työryh-män (Oppaita 29, sivut 18-19) antamaa erityistason psykoterapia-koulutusta koskevaa suositusta. Samalla tiedustelemme, miten TEO:npsykoterapian asiantuntijaryhmä suhtautuu kysymykseen kouluttajien pä-tevyydestä? Ratkaisukeskeinen terapia on suhteellisen uusi terapiamuotoSuomessa, eikä sen alalta ole toistaiseksi järjestetty erityistason eikä

10vaativan erityistason koulutuksia. Näin ollen alan kouluttajilla ei voi ollavaativan erityistason koulutusta. Suomessa toimii kuitenkin joukko arvos-tettuja kouluttajia, jotka ovat saaneet oman koulutuksensa ulkomailla taiovat pätevöityneet kouluttajiksi omatoimisesti vuosien varrella kotimaas-sa.

RATKES - Ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneiden menetelmienedistämisyhdistys ehdottaa, että se ottaa tehtäväkseen ratkaisukeskeisenterapian kouluttajia koskevien pätevyyskriteeristön laatimisen ja yhdistyson valmis neuvottelemaan TEO:n kanssa kyseisistä kriteereistä. Sen jäl-keen kouluttajat voivat hakea yhdistykseltä kouluttajapätevyyttä ja yhdis-tyksen hallitus toimittaa TEO:lle luettelon henkilöistä, jotka täyttävät kysei-set kriteerit.

Liitteeksi olemme laatineet uuden ehdotuksen ratkaisukeskeisen lyhyt-terapian erityistason koulutuksen vähimmäisvaatimuksiksi. Tämä ehdo-tus noudattaa STAKES:n työryhmän kriteerejä.Ja tällainen liite oli:LUONNOS SUOSITUKSEKSI RATKAISUKESKEISEN TERAPIANERITYISTASON KOULUTUSOHJELMAN VAATIMUKSIKSI1. Riittävä terveydenhuollon alan ammatillinen peruskoulutus ja käytännönkokemus terveydenhuollossa: koulutettava on lääkäri, psykologi, sosiaali-työntekijä, erikoissairaanhoitaja tai vastaavan tutkinnon omaava henkilö,jolla on kokemusta työskentelystä sosiaali- ja terveydenhuollon alalla.2. Kouluttajayhteisön toteama henkilökohtainen soveltuvuus. Kouluttaja-yhteisö on koulutuksen aikana todennut koulutettavan soveltuvaksi työs-kentelemään psykoterapeuttina.3. Kouluttajapätevyys: Koska Suomessa ei ole ollut mahdollista saadavaativan erityistason pätevyyttä ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa onkouluttajien pätevyys ratkaistava muulla tavalla. Ehdotuksemme on, ettäratkaisu- ja voimavarakeskeisten menetelmien edistämisyhdistys määrit-telee ne henkilöt, jotka voivat toimia ratkaisukeskeisen terapian kouluttajina.4. Koulutuksen ajallinen kesto vähintään 3 vuotta, joka sisältää seuraavatmäärät opetusta:a) Systemaattista seminaariopetusta vähintään 200 tuntia teoreettista,sekä perehtyminen alan kirjallisuuteenb). Suoraa työnohjausta vähintään 50 tuntiac). Vertaisryhmätyönohjausta vähintään 150 tuntia5. Ratkaisukeskeinen omakohtainen ryhmäpsykoterapia, vähintään 16tuntia.6. Koulutuksen tuloksellisuuden seurantaa ja siihen liittyviä menetelmiäkehitetään.

11

Ja TEO vastasi 22.4.96 meille näin: TEO toteaa, ettei sille vielä tässävaiheessa ole mahdollista ottaa asiaan kantaa, koska asiantuntijatyöryhmäon laatimassa TEO:lle kriteerejä tulevalle psykoterapiakoulutukselle.Kriteerien arvioidaan valmistuvan v. 1996 loppuun mennessä.

Näin vastasi TEO samalla, kun se antaa kolmesta psykoanalyyttisen kou-lutuksen saaneesta asiantuntijasta koostuvan asiantuntijaryhmän päättää,miten uudet psykoterapiakoulutukset kelpuutetaan joukkoon. “Asiantunti-joita” ovat Jukka Aaltonen, Ritva Pölönen, Mikko Roine ja varajäseninäGustav Schulman, Raili Rinne ja Esa Chydenius. Kaikenlainen lobbauson nyt paikallaan. Jos tunnet asiantuntiryhmän jäseniä, tai vaikka ettuntisikaan heitä, koita vaikuttaa heihin suoraan. Kannattaa myös ottaayhteyttä suoraan joko puhelimitse tai kirjeitse TEO:on ja keskustella asi-asta. Erityisesti kannattaa kysyä, onko TEO sitä mieltä, ettäpsykoanalyyttisesti suuntautuneet kollegat ovat oikeita ihmisiä päättämäänsiitä, minkälaisia muiden koulukuntien koulutusten pitäisi olla ja kuka onopettajaksi pätevä. Tietääkö TEO, miten monia ihmisiä tämä asia kos-kee ja miten monet ihmiset hankkisivat itselleen mieluummin lyhytterapia-koulutuksen jos se toisi psykoterapeutin ammattinimikkeen käyttö-oikeuden? Kuinka pitkään TEO aikoo tätä asiaa vetkuttaa? Aikooko TEOkuulla tässä asiassa lyhytterapian edustajia, kouluttajia ja koulutusta tar-joavia instansseja kuten yliopistojen täydennyskoulutuskeskuksia, kesä-yliopistoja, VAKprojektia, Lyhytterapiainstituuttia jne. Nyt kannattaa tehdäasialle jotakin, muuten muut tekevät sen puolestasi! Sinä voit vaikuttaajos se on sinusta sen arvoista. Voit soittaa tai kirjoittaa! TEO:n puhelinnu-mero on 90-3967280 ja osoite on Siltasaarenkatu 18 C, 00530 Helsinki.

Ben FurmanE-mail ben.furman@helsinki.fi

12Rahaa ja ratkaisujakaarina jantunen, fil.lis

Suoritin Helsingin yliopiston Lahden täydennyskoulutuskeskuksen järjes-tämän Ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneen asiakastyön koulutukseenkuuluvan työharjoittelun Vallilan sosiaalipalvelutoimistossa.Ideani oli tar-jota sosiaalitoimiston toimeentulotuki- ja lastensuojeluasiakkaille ilmaisiakonsultaatiokeskusteluja. Sitä varten organisoin opiskelijoista työryhmän,jonka puitteissa otimme vapaaehtoisia asiakkaita vastaan siten, että asi-akkaan kanssa oli kerrallaan kaksi ratkaisukeskeistä opiskelijaa. Pari-työskentely osoittautui tehokkaaksi ja kehitimme ns. taustaryhmäläisenroolista kakkoshaastattelijan. Kokeilun tarkoitus oli ratkaisukeskeisenmenetelmän soveltaminen sosiaalitoimiston asiakkaiden kohdalla ja senhyödyllisyyden arvioiminen.

Tavoitteena oli siis asiakkaan aktivoiminen niin, että hän itse olisitavoitteellisesti oman elämänsä ohjaksissa eikä vaeltelisi ajopuuna elä-män virrassa. Kokeilun tarkoitus oli myös selvittää pienimuotoisesti,auttavatko keskustelut konsultaatioryhmän kanssa aktivoimaan sosiaali-toimen vakioasiakkaiden luovuutta oman elämänsä suhteen luomaan ta-voitteita, löytämään uusia tapoja ratkaista ongelmia ja tunnistamaan jaottamaan käyttöön voimavarojaan. Tätä varten suunnittelimme asiakkail-le kyselykaavakkeen, jonka perusteella saatoin arvioida tekemämme työntuloksellisuutta. Työ oli täysin erillään varsinaisesta sosiaalityöstä sekäluottamuksellista. Asiakkaat tulivat tekemämme mainoksen perusteellajoko suoraan tai sosiaalityöntekijöiden kerrottua heille „ekstra“ palvelusta.

Eräs sosiaalityön tavoitteeksi annettu määritelmä toteaa, että „Sosiaali-työn tavoitteena on ohjauksen, neuvonnan sekä muiden tukitoimien avullaylläpitää ja edistää alueen asukkaiden omatoimista suoriutumista ja tur-vallisuutta“. Toimeentulotuesta puolestaan sanotaan, että „se on viime-sijainen tukimuoto ja tarkoitettu auttamaan silloin, kun muita keinoja ei ole“.Tämä ei kuitenkaan nykyisessä tilanteessa pidä paikkaansa, vaan var-sinkin suurin avunsaajien ryhmä, yksin asuvat, pitkäaikaistyöttömät mie-het, jäävät pitkiksi ajoiksi nimenomaan toimeentulotukiasiakkaiksi. Use-at asiakkaistamme kertoivat kokevansa nöyryyttävänä tehdä selkoa me-noistaan ja suunnitella sosiaalityöntekijän kanssa varojensa käyttöä ja elä-mistään sekä olla ns. sossukierteessä vastikkeettoman toimeentulotuensaajina. Sosiaalityössä onkin vallalla työntekijälähtöinen ajatusmalli, jos-sa asiakas on toimenpiteiden kohde. Tämä lisännee asiakkaiden passii-visuutta ja syrjäytymistä. Vallilan sosiaalityöntekijöillä oli oman koulutuk-

13

sensa lisäksi myös lyhyt ratkaisukeskeinen koulutus ja paljon hyvää tah-toa ja motivaatiota asiakkaan resurssien tukemiseen, mutta käytännössäheidän aikansa kului raha- ym. asioiden hoitamiseen ja tapaamisiakin oliharvoin. Siten heillä ei ole aikaa asiakkaan omien tavoitteidenselkeyttämiseen ja huomioimiseen, kuten ei myöskään voimavarojen jaratkaisujen etsimiseen asiakkaan apuna, saati sitten liikkeelle lähtevienprosessien tukemiseen pienten askelten metodilla.

Vallilan alueen erityisongelmat olivat huonot asumisolot, mielenterveys-japäihdeongelmat, yksinäisyys, syrjäytyminen ja työttömyys, jotka näkyivät„ratkaisuryhmänkin“ asiakkaissa, joista suurin osa oli miehiä. Asiakkai-den joukossa oli myös lastensuojeluasiakas, konkurssin tehnyt burn-out -asiakas sekä vaikeasti kehitysvammaisen lapsen vanhempi. Suurelleosalle asiakkaistamme oli alussa tyypillistä näköalattomuus, joka ei ollutihme pitkään jatkuneen työttömyyden, syrjäytymisen ja muiden ongelmienkasauduttua samoille harteille jo pidemmän aikaa. Myös rahan puute asettielämiselle omat rajoituksensa. Kirjoitukseni on lyhennelmä projektityöstä

TYÖN TAVOITTEITA JA LÄHTÖKOHTIA

Sosiaalityöntekijöiltä kysyessäni, mikä olisi paras tulos heidän kannaltaanja miten tämä työ parhaiten hyödyttäisi heitä, sain erääksi vastaukseksi,että „asiakkaat tulisivat motivoiduimmiksi, käyttäisivät vähemmän päihteitäja että jotain liikahtaisi.“ Jotain liikahtaisi –jotain lähtisi liikkeelle Se olimyös omasta mielestäni oikea tavoite ja vielä niin, että se lähtisi asiak-kaan omista lähtökohdista ja tavoitteista ja voimavaroista käsin. Tavoit-teeni ja ryhmän tavoite olikin auttaa asiakasta sellaiseksi kuin hän olisiparhaimmillaan omana itsenään, löytää ne idut, lahjat ja voimavarat, jotkahän oli saanut jo syntyessään ja kannustaa häntä sillä tiellä, jossa on elä-mään kuuluvaa liikettä ja päämäärää. Lähtökohta oli nähdä jokainen ih-minen arvokkaana ja aavistamattomia mahdollisuuksia täynnä olevanamerkitysten lähteenä ja välttää kaikenlaista yläpuolelle asettumista tai val-lan käyttöä. Lähtökohtana oli myös ajatus, että jokainen on oman elämän-sä paras auktoriteetti. Halusimme myös nähdä asiakkaat mahdollisim-man „kauniina“ ja se olikin suhteellisen helppoa, sillä meillä ei ollutetukäteistietoja, ei leimoja, ei diagnooseja, oli vain meidän kaltaisemmeihminen, joka käveli ovesta sisään tuoden mukanaan sen osan elämään-sä, minkä halusi. Emme luonnollisestikaan kysymyksin lähteneet kartoit-tamaan asiakkaan koko elämänpiiriä, vaan lähdimme hänen tuomistaantavoitteista tai ongelmakentästä lähtien ja sitten ratkaisukeskeisten kysy-mysten ja elävän kiinnostuksen kautta asiakkaiden elämä luonnollisella

14tavalla avautui meille niin paljon kuin oli tarpeellista, samalla kun luotta-mus kasvoi. Sosiaalitoimiston asiakkaiden kohdalla joutuu kenties taval-lista enemmän mietiskelemään sitä, mikä on oikeaa, hyvää, tavoiteltavaaja normaalia elämää? Kenellä on oikeus määritellä se; mainonnallako jasen takana olevalla liike-elämällä, tilastotieteilijöilläkö vai taiteella ja kult-tuurilla - vai onko oikeus historiankirjoituksella, tai ovatko toimittajat ken-ties avainasemassa? Ettei se vaan joskus ole terapeuteilla, sosiaali-työntekijöillä tai muulla hoitohenkilökunnalla. Uskon,että ihmisellä on itsel-lään oikeus määritellä, mitä on hyvä elämä hänen kohdallaan - käsityssiitä voi tosin olla kalpea ja aneeminen, jos aiemmat kokemukset ovatolleet huonon puoleisia. Silti pidän mahdollisena, että jokaisen sisältä löy-tyy salainen kaipuu oman näköiseensä, realistiseen, hyvään elämään,vaikka omaa tahtoa ei olekaan aina helppo löytää mainonnan yms. luomi-en ihanteiden tai omien huonojen elämänkokemusten alta. Uskon myösihmisen mahdollisuuksiin toteuttaa tätä hyvää elämää ainakin jossainmäärin, vaikkakin siinä ihmisinä olemme aika usein eriarvoisissa ase-missa.

Yhtenä lähtökohtana siis oli usko, että ihmisellä on halu parempaan, kunsitä halua ravitaan. Jos uskomme asiakkaaseen, hän alkaa pikku hiljaaitsekin uskoa itseensä. Moralisointi, pakko, yläpuolelta käsin ohjaus taijopa neuvot saattavat estää ihmisen omaehtoisen ja oma-aloitteisen kas-vun. Hyvää tarkoittava neuvo tai tulkinta voi olla sitä paitsi aivan vääräänosunut ja siten loukkaava. Toisaalta olen myös ajatellut, että kaikilla ihmi-sillä ei tieto- ja taitopakki ole yhtä hyvin varustettu - ja ratkaisukeskeisetkysymykset eivät voi lisätä kenenkään pään sisälle sellaista, mitä siellä eijossain muodossa jo ennestään ole. Tästä johtuen on myös toisinaan tar-peen antaa sinne jotain uutta näkökulmaa, uudelleenmäärittelyä, kyseen-alaistamista, mielikuvaharjoituksia tai „tietoiskua“ jne., jotta asiakas saisijonkun uuden palikan, josta rakentaa uudenlaista tornia. Voihan olla ettävanhat palikat on jo kokeiltu kaikissa mahdollisissa järjestyksissäkin jamieleistä rakennelmaa ei vaan ole syntynyt. Jos joku ei toimi, tee jotainuutta ja toisenlaista - tämä on ratkaisukeskeisen ajattelutavan mukaista.

TULOKSIA JA NIIDEN TARKASTELUA

Eräs asiakas kirjoitti konsultaatiojakson lopussa kyselykaavakkeen tyh-jään tilaan seuraavaa: “Olen erittäin tyytyväinen konsultaatioryhmän työ-hön ja olen saanut paljon apua, henkistä tukea ja kannustusta. Löysi omiapiileviä voimavaroja ja lähti pois „kokonaisempana“ ihmisenä. Kun näkiitse oman tilanteensa, pystyi myös nopeasti muuttamaan omaa käytös-

15

tään parempaan suuntaan! Erinomainen mahdollisuus oman elämäntilan-teensa selkeyttämiseen! Tästä pitäisi tehdä pysyvä palvelu sosiaali-keskuksiin. Kiitos tästä ajasta!“ „Harjoittelujakson aikana meillä oli yhteensäkahdeksan noin 30-50 -vuotiasta asiakasta, joista viisi oli miestä ja kol-me naista. Käyntikertoja asiakasta kohden oli kahdesta neljään, keski-määrin kolme. Asiakkaille annettiin runsaasti aikaa käyntikertaa kohden,noin 1,5 - 2 tuntia. Kyselykaavakkeen myötä saamamme numeerisenasteikkopalautteen lisäksi saimme runsaasti suullista palautetta keskus-telujen aikana.

Palaute oli enimmiltään erittäin positiivista. Huomiotta ei voi myöskäänjättää sitä visuaalista palautetta, minkä näimme suoraan asiakkaan ulkoi-sen olemuksen muutoksena; kohentuneena ryhtinä, hymyilevinä kasvoinaja lisääntyneenä itsevarmuutena esiintymisessä. Keskustelujen aikanaesille tulleet, asiakkaiden elämässä tapahtuneet pienet ja suuret edistys-askeleet ja aktivoitumiset, olivat meille työntekijöinä vahvin vakuutus työntuloksellisuudesta. Kaikki nämä eri tyyppiset palautteet olivat hyvin yhden-suuntaisia ja vahvistivat käsitystämme, että työ oli tuloksellista, vaikkakinkäyntikertoja oli vähän henkilöä kohti. Kyselyn perusteella parhaan arvo-sanan asteikolla 0 - 10 sai yhteistyö ryhmän ja asiakkaan välillä (keskiar-vo 8.5), siis positiivinen vuorovaikutus, jossa olimme erittäin aktiivisia,läsnäolevia ja aidosti asiakkaasta kiinnostuneita. Vältimme asiakas - työn-tekijä - asetelmaa ja aktiivisesta roolistamme huolimatta olimme enem-mänkin hyviä kavereita ja kiinnostuneita ja myötätuntoisia lähimmäisiä.Annoimme jo keskustelun kuluessa runsaasti positiivista palautetta ja osoi-timme myös arvostusta asiakasta kohtaan, mikä jo sinällään auttaa häntäluomaan uuden ja paremman mielikuvan itsestään.

Vältimme suoria neuvoja ja tulkintoja parhaamme mukaan; asiakas saiolla oman elämänsä auktoriteetti, kun taas meidän roolimme oli auttaahäntä löytämään ja huomaamaan parhaat puolet itsestään sekä piilossaolevat mahdollisuudet, voimavarat ja tavoitteet. Toiseksi parhaan arvosa-nan kyselyssä asteikolla 0 - 10 sai palaute, jonka annoimme keskustelu-jen päätteeksi (keskiarvo 8.1). Työntekijöiden keskinäisen palaute-neuvottelun aikana asiakas istui käytävällä odottamassa mahdollisestikahvikupin kera. Asiakkaat vaikuttivat erittäin kiinnostuneilta nimenomaanpalautetta kohtaan ja uskonkin että palaute toimii parhaana mahdollisenapeilinä, josta voi katsella itseään uusin silmin. Huomioimme tarkkaan asi-akkaan hyviä ominaisuuksia, kykyjä, vahvuuksia ja edistymisiä, pieniäkin,mikä todennäköisesti rohkaisi heitä arvostamaan itseään ja jatkamaan.Palautteen yhteydessä annetuilla normalisoinneilla, uudelleenmäärittelyillä

16ja uusilla näkökulmilla oli todennäköisesti suuri merkitys asiakkaan aja-tuksiin ja asenteisiin itsestään. Halusimme myös antaa palautteessa kii-tosta ja myötätuntoa, jota niin perin harvoin elämässä saa, olipa sinnitellytkuinka raskaassa elämäntilanteessa tahansa. Myös mielikuvaharjoituksistasaatu hyöty sai hyvät arvosanat (keskiarvo 7.0 ).

Käytin joitakin oppimiani NLP- menetelmiä, kuten voimavara-swish,metapeili (neljän eri näkökulman metodi), testi arvoista, joita työssä taielämässä pitää tärkeinä ja mikä niiden pohjalla oleva motiivi on. Lisäksitein aika paljon ongelmien ulkoistamista ja Ratkes-lehdessä esitettyä LauriHeikkilän modifioimaa metodia, jossa ulkoistetulla ongelmalla on hyvätarkoitus jne. Lisäksi tein asiakkaille yleistä mielikuvantamista ja mieliku-vien käsittelyä. Myös mielikuva, jossa asiakkaassa oli yhtä aikaa esim.pikku-Matti, jonka tunteita ja tarpeita tunnistettiin, ja iso-Matti, jonka tehtä-vä oli huolehtia pikku-Matista, osoittautui hyväksi. Tarkemmin ajatellenkoko ratkaisukeskeinen lähestymistapa perustuu mielikuville; „kuvittele,että ihme on tapahtunut... millaista elämäsi silloin on?“ ja työntekijöinäpyrimme innostamaan asiakkaita haaveilemaan haluamaansa hyvää elä-mää. Aluksi oli hyvin yleistä,että asiakkaat olivat hyvin näköalattomia. Olikuitenkin ilo havaita, miten pian heidän päässään alkoi suorastaanraksuttaa, kun he oivalsivat mistä on kyse ja aloittivat työskentelyn,kuvittelun ja menneiden onnistumisten tai voimavarojen muistelun. Työn-tekijän tehtäväksi jäi auttaa konkreettisten yksityiskohtien esille kaivami-sessa toistuvilla kysymyksillään.

Kaiken kaikkiaan tuloksista voi sanoa, että ne olivat hyvät myös muidenparametrien suhteen. Tavoitteita oli löytynyt (keskiarvo 6.8), samoin rat-kaisuja ja voimavaroja (keskiarvo 6.3). Oli myös päästy lähemmäksi ta-voitetta (keskiarvo 6.3) ja ongelmanratkaisukyky oli parantunut (keskiarvo5.5). Asiakkaat tekivät myös annettuja kotitehtäviä harvinaisen tunnolli-sesti ja arvosanasta päätellen pitivät niitä myös tarpeellisina (keskiarvo6.8). Tehtävien kohdalla pyrimme kaikessa ottamaan huomioon myösasiakkaan voimavarat ja omat tarpeet, vaikka itse ongelma olisi ollutkinasiakkaan ulkopuolella. Tehtävillä kannustimme asiakasta löytämään rat-kaisujen ohella voimanlähteitä elämäänsä. Kyselykaavakkeen viimeinenkysymys, tarvitaanko tällaista palvelua sosiaalitoimistossa, sai myös hy-vät arvosanat. Tarvitaan!

JOHTOPÄÄTÖKSIÄ JA AJATUKSIA

Keskustelujen onnistuminen perustuu paitsi menetelmään, joka on tule-

17

vaisuuteen ja voimavaroihin suuntautunut, myös työntekijän persoonaanja asenteisiin sekä työntekijän ja asiakkaan väliseen suhteeseen. LainaanTerho Pursiaisen kirjaa „Syvyys syvyydelle“,, Kirjapaja 1994: „Martin Bubererottaa kaksi perussanaparia, jotka määrittelevät, miten suhtaudummemuihin ja muuhun. Toinen on Minä-Sinä, toinen Minä-Se(Hän); edellinenon henkilökohtaista suhdetta ilmaiseva, jälkimmäinen kohteellistava sana-pari. Taivuttelukulttuuri ei tunne kuin toisen perussanaparin: Minä-Se. Toi-nen ihminen on Se, häntä kohdellaan esineenä, omien pyrkimysten mah-dollisena välineenä. Perussanaparissa Minä-Se myös Minä joutuu heik-koon asemaan ja on vaarassa itsekin esineellistyä. Esineellistämme jaesineellistymme.“ Vaikka asiakassuhde ei voine täydellisesti olla Minä-Sinä suhde, niin ainakaan se ei saisi olla Minä-Se(Hän) suhde. Asiak-kaan tulisi voida olla subjekti, jonka tavoitteista käsin lähdetään liikkeelle,eikä pelkkä auttamisen kohde, objekti. Mutta miten olla Minä ja jaksaasuhtautua asiakkaaseen Sinuna? Pelkkä ratkaisukeskeinen menetelmäon muutenkin eräällä tavalla vastavirtaan uimista virrassa, jonka muodos-taa perinteinen ongelmakeskeinen ja syy-selitys -ajattelu.

Vaatii henkistä energiaa olla koko ajan aktiivinen ja pyrkiä „nostamaan“ajattelun tasoa. Lisäksi tarvitaan työntekijän uskoa ja luottamusta asiak-kaan mahdolisuuksiin, sillä niiden herätessä, alkavat ne pikkuhiljaa kas-vaa asiakkaassakin. Näitä kerran, pitkän työpäivän lopulla, hieman väsy-neenä pohtiessani, alkoi harjoittelijatoverini haastatella minua aiheesta.Löysin yhdeksi apuneuvoksi mielikuvan, jossa istun asiakkaan kanssa kuinrannalla vierekkäin. Kuuntelemme laineiden ääniä ja yhdessä katselem-me aavaa ulappaa, jossa ei ole rajoja ja samalla jutustelemme leppoisasti.Kaikki oma yrittäminen on pois - ja vaikka minä olenkin se, joka nyt näkeepidemmälle, niin ei minun tarvitse opettaa vierustoverilleni, miten juostarantaviivaa paljain jaloin tai miten soutaa ulapalla tai mihin satamaan suun-nata. Riittää kun autan häntä itseään näkemään ja tahtomaan, ajattele-maan ja uskomaan, hän kyllä sitten itse tekee, minkä parhaaksi näkee.Me vain istumme leppoisasti ja tuuli hyväilee hiljaa ja meri kohisee rau-hoittavasti. On todellakin syytä aina silloin tällöin tarkistaa, että kenenkästavoite nyt onkaan kyseessä, ainakin silloin, kun keskustelun alkaa kokeavähän raskaaksi! Oma lukunsa ovatkin sitten erittäin puheliaat asiakkaat,heitä kuunnellessa on vaara unohtaa välillä koko ratkaisukeskeisyys, josvain „meren rannalla istuskelee“. Tällaisten asiakkaiden kohdalla saa ollatarkkana, ettei kysymyksillään ja kommenteillaan liikaa kannusta lisä-puheeseen. Kuunneltava toki on, mutta jos jää pelkän kuuntelijan rooliin,ei asiakas saa kenties sitä, mitä tuli hakemaan -niinpä onkin kuunneltavatarkkaan ja tartuttava kohtiin, joissa voi keskeyttää asiakkaan positiivi-

18sesti hänen kertomuksestaan käsin, jotta ei tapahtuisi loukkaavaa kes-keytystä ja välinpitämättömyyden osoitusta, joka ei ainakaan vuorovaiku-tusta eikä tuloksia paranna. Joskus konsultaatioryhmän kesken (kaikkinaisia) heräsi myös kysymys siitä, mikä merkitys sukupuolellamme oli tu-loksiin, koska kaikki miehet olivat yksinäisiä ja itsetunnoltaan vähänkolhittuja. Mutta täytyy todeta, että emme kuitenkaan sortuneet sukupuoli-seen syrjintään ja kannustaneet miehiä enemmän kuin naisia, sillänaisasiakkailta saimme myös erittäin hyvää palautetta. Palautteesta pu-heen ollen työntekijä tarvitsee myös uskoa itseensä, sillä aina muutokseteivät näy nopeasti ja joskus voi saada negatiivistakin palautetta, vaikkaolisi pannut kaikkensa peliin asiakkaan avuksi ratkaisukeskeisillä jayleisinhimillisillä keinoilla. Toisin sanoen työntekijän pitää osata myös itsearvioida ja arvostaa työtään ja olla pitkäjänteinen ja kärsivällinen.

On selvää, että jos asiakkaan elämä on pahasti urautunut ja umpikujassaja ympäröivät ongelmat tuntuvat ylipääsemättömiltä, vie aikaa saada hä-net kohdistamaan katseensa pois ongelmista kohti ratkaisuja ja saadahänet ymmärtämään, että kaikesta huolimatta voi muuttaa vain itseään jasitä kautta avata elämäänsä uusia ovia ja mahdollisuuksia. Työntekijänolisikin jaksettava pitää yllä uskoa asiakkaan hyvään tulevaisuuteen,voimavaroihin ja piilossa oleviin ratkaisuihin ja lähteä kerta kerralta uudel-leen suuntaamaan eteenpäin kohti näitä, vaikka näyttäisi siltä, että mi-tään ei tapahdu ja että asiakas kiertää samaa kehää, eli terapiaslanginmukaan ei olisikaan oikea asiakas, vaan „valittaja“. Itse kallistun sille kan-nalle, että asiakkaat eivät tule vain valittamaan, vaan etsimään ratkaisujaja apua, vaikka heidän voikin olla vaikea uskoa sellaiseen, mitä ei näkö-piirissä eikä edes mielikuvissa vielä ole. Kestää aikansa ratkai-sukeskeisilläkin menetelmillä saada „valittava“ asiakas tajuamaan, ettäseinän läpi on turha yrittää ainakin jos vieressä on ovi.

Teimme asiakastyötä työparina, jossa päävastuu haastattelusta oli kui-tenkin toisella työntekijällä. Ryhmän keskuudessa kehittyi työn myötä myössysteemi, jossa annoimme toisillemme keskinäistä palautetta asiakkaanlähdettyä. Samassa yhteydessä pidimme myös eräänlaisen työnohjaus-keskustelun, mietimme mikä olisi voinut olla vielä paremmin jasuunnittelimme uusia ajatuksia ja ideoita seuraavaksi kerraksi. Tämä osoit-tautui erittäin hyväksi järjestelyksi, ja oli helppo lähteä kotiin, niin että työteivät juurikaan seuranneet perässä. Meillä oli harjoittelun puitteissa mah-dollisuus antaa vain muutama käyntikerta asiakasta kohti, mistä syystäemme sitten kitsastelleet ajassa. Uskon kuitenkin, että nämä ratkaisu-keskeiset ajattelumallit on nopeasti omaksuttavissa ainakin pinnallisesti

19

ja että asiakkaat voivat soveltaa oppimaansa myös myöhemmin elämäs-sään, vaikka konsultaatioryhmän palveluja ei enää ole saatavilla. Näki-sinkin, että tällaisen palvelun järjestäminen sosiaalitoimistojen yhteyteen,vaikkapa käyntikerrat asiakasta kohden olisi rajattu esim. viiteen, olisivaterittäin hyödyllisiä pitkälläkin tähtäimellä.

Nyt tosin on sosiaalikentällä odotettavissa mahdollisesti suuria muutok-sia mikäli raha-asiat ja niiden hoito siirtyvät pääasiassa Kelan hoidetta-viksi - Silloin voisivat sosiaalityöntekijät alkaa työskennellä enemmän al-kuperäisen tarkoituksensa mukaisesti, ja siinä vaiheessa he tarvinnevatpaljon koulutusta ja orientoitumista uusiin asiakas- ja voimavaralähtöisiinasenteisiin. Tällä hetkellä voi vain todeta, että tämänkin pienen kokemuk-sen perusteella todella tarvitaan paikkoja, jonne ihminen voi elämään nor-maalisti kuuluvien ongelmien, elämäntilanteiden ja kriisivaiheiden kanssamennä ilman lähetteitä ja diagnooseja tai ilman paksua lompakkoa taityöterveyshuoltoa.

Ratkaisukeskeinen menetelmä on tehokas siinäkin, että aika ja energiaei mene historian selvittelyyn - voidaan tarttua suoraan asiaan, eikä asi-akkaan tarvitse tuntea kuitenkaan olevansa nöyryyttävästi auttamisen koh-de, vaan että hän voi saada muutakin kuin pillereitä, ongelmien analysoin-tia ja kuuntelua. En sano, ettei näitäkin joskus tarvittaisi, mutta uskon, ettävaltaosa ihmisiä kaipaa enemmän juuri tämäntyyppistä tukea, kuin mitänyt Vallilassa hetken tarjosimme. Ettei vaan olisi niin, että ihminen kelpaa„viralliselle“ terapialle vasta, kun hänen ongelmansa on muotoiltu siten,että ne sopivat niihin vastauksiin, joita kyseisellä terapiasuunnalla on an-taa. Ratkaisukeskeinen työ on sitä paitsi myös tekijälleen haastavaa japalkitsevaa - joskus tuntuu, että se vaatii myös älyä, luovuutta ja kekseliäi-syyttä intensiivisen eläytymisen ja aidon kiinnostuksen lisäksi. Nopeitakintuloksia tapahtuu ja on palkitsevaa olla niitä seuraamassa - Kaiken kaik-kiaan menetelmää leimaa keveys ja usko tulevaisuuteen - mennyttähän eivoi kukaan muuttaa, joten siihen ei kannata liikaa keskittyä, paitsi, ettäsitäkin voi vähän kaunistella mielikuvilla ja uudelleenmäärittelyillä ja uusil-la näkökulmilla. Kaiken kaikkiaan hieno asia tämä ratkaisu- ja voimavara-suuntautunut menetelmä, vaikka ei sekään toki ole vastaus kaikkiin jakaikkeen. Ajattelenkin, että itse ratkaisukeskeisen metodin ja palautteenohella asiakastyössä, kuten koko elämässä, tärkein yksittäinen tekijä onhyvä vuorovaikutus; ihmisen kasvu ja syvempi elämä ei ole yksinään saa-vutettavissa. Ihminen voi toteuttaa hänessä piileviä mahdollisuuksia vainyhteydessä toiseen ihmiseen, ja siinä onkin jotain käsittämätöntä, jokamenee yli rationaalisen ajattelun. Yksi plus yksi onkin enemmänkuin kak-si, se onkin kenties kolme!

20

Ratkaisukeskeisyys työtavaksi- poikkeuksia ja myönteisiä muutoksiapaula peltola

Kokemuksestaan ratkaisukeskeisen työtavan käytössä kirjoittaa PaulaPeltola, joka työskentelee nuorille ja heidän läheisilleen neuvonta- jakeskusteluapua tarjoavassa työpisteessä. Teksti on alunperin kirjoitet-tu välityönä ratkaisukeskeisen työtavan kurssilla.

ENSIMMÄINEN TAPAAMINEN

Eräänä maanantaina saapuivat meitä tapaamaan Anna-Stina, äiti ja äi-din ystävä. Äiti oli soittanut pari päivää aiemmin kertoen perheessä ole-van “hankaluuksia 15-vuotiaan tyttären kanssa”. Nyt Anna-Stina oli ollutkadoksissa useamman päivän. Äiti oli ystävänsä kanssa kuitenkin löytä-nyt Anna-Stinan kaupungilta, josta reissulta he tulivat nyt luoksemme käy-tyään ensin pizzalla pohtimassa tilannetta. “Tässä tää meijän Anna- Stinanyt sitten on.”

Anna-Stinan perheeseen kuluu äiti, isosisko, isäpuoli ja kaksi pientä si-sarusta. Oman isänsä Anna-Stina on tavannut muutaman kerran vuodes-sa. Anna-Stina on seurustellut vähän aikaa muutamaa vuotta itseään van-hemman työttömän pojan kanssa. Äiti, Anna-Stina ja isäpuoli ovat käy-neet jonkun kerran nuorisoasemalla ja äiti on ollut yhteydessä myös kou-luun.

Minkä soisin olevan toisin?...

Äitiä huolestuttaa Anna-Stinan yöpoissaolot, lintsailut koulusta ja tytönhuoneesta löytynyt huumepiippu. Ilmenee että Anna-Stina on ollut välilläkadoksissa useampia päiviä, ja mm. edellisellä viikolla Anna-Stinastatehtiin katoamisilmoitus. Äidin mukaan ongelmia oli ollut vajaan kahdenkuukauden ajan.Anna-Stina kertoi, että jos asiat olisivat hyvin, äiti eipenkoisi hänen tavaroitaan, häntä ei haukuttaisi kotona, isäpuoli ja omaisä eivät olisi niskassa ja saisi lisää vapauksia. Keskustelussa ilmeneeluottamuspulaa; Äiti luottaa Anna-Stinaan 30%:sti ja Anna-Stina äitiin10%:sti. Äidin luottamusta lisäisi, jos Anna-Stina pitäisi sanansa. Anna-Stina ei osannut sanoa, mikä auttaisi häntä luottamaan äitiin enemmän.

21

Ja millä tavalla se on mahdollista?...

Koska Anna-Stina kokee itsensä perheessä ulkopuoliseksi, halusin lujit-taa Anna-Stinan ja äidin välistä suhdetta ja auttaa heitä löytämään uusiakeinoja kommunikoimiseen muutoinkin kuin oven läpi. Joten äiti saa teh-täväkseen puuttua asiaan, jos joku perheenjäsenistä aloittaa perheessävallitsevan tavan mukaisen Anna-Stinan haukkumisen. Anna-Stina taassaa tehtäväkseen tarkkailla äidin tilanteisiin puuttumista.

Anna-Stinan kanssa pohdittiin myös tapoja, joilla hän voisi auttaa äitiäolemaan vähemmän huolissaan. Tällöin äidin ei tarvitse hakea tukea isä-puolelta tai isältä, ja näin Anna-Stina välttää kiusalliseksi kokemansa näi-den asioihinsa puuttumisen. Riitelyn rutiinin rikkomiseksi ehdotin, että äitiilmoittaa Anna-Stinalle haluavansa keskustella, ja että Anna-Stina tuleehetken kuluttua verannalle (puolueettomaan paikkaan) kuulemaan mitäsanottavaa äidillä on. Äiti saa puhua keskeytyksettä 5 min, jonka jälkeenon Anna-Stinan vuoro. Ehdotus koettiin ensin hölmöksi, mutta myöhem-min äiti ja Anna-Stina neuvottelivat pitkään, olisikohan 5 minuuttia liianpitkä aika vai riittäisiköhän 3 minuuttia.

Tärkeimmäksi saavutukseksi koimme äidin ja Anna-Stinan kirjallisen so-pimuksen kotiintuloajoista. Äiti ja Anna-Stina keskustelivat pitkään ja kä-vivät kauppaa bussiaikatauluista ja kohtuullisista seuraamuksista. Jottahelpotetaan Anna-Stinan ehtimistä bussiin, Anna-Stina ja äiti tekivät treffitkellon ostoa varten. Huumepiipusta Anna-Stina kieltäytyi keskustelemas-ta. Äiti kehui oma-aloitteisesti Anna-Stinaa pystyväksi ja taitavaksi asi-oissa, jotka Anna-Stinalle ovat tärkeitä. Anna-Stina taas sanoi, ettei hänehdoin tahdoin halua kiusata äitiä ja myönsi, että jos hänellä itsellään olisihänenlaisensa tytär, äitinä hänellä olisi syytä olla huolissaan. Minä annoinpositiivista palautetta ja kehuin molempia sumeilematta.

Jatkosuunnitelma...

Sovimme että Anna-Stina ja Äiti saapuisivat kahden viikon kuluttua uudel-leen ottaen mukaan ne ihmiset, joiden he halusivat olevan läsnä. Perheenkiireitten takia aikaa ei saatu aiemmaksi. Äiti oli menossa vielä kuluvallaviikolla perheterapiaan Isäpuolen kanssa.

TOINEN TAPAAMINEN

Äiti saapui Anna-Stinan kanssa sovitusti. Tehty sopimus kotiintuloajoista

22piti kaksi päivää. Äiti oli pitänyt kirjaa kotiintuloajoista ja koulussa käymi-sestä: tiedot koulusta Äiti sai joko Anna-Stinalta tai soittamalla kouluun.Anna-Stina tiesi äidin pitämästä listasta ja oli itse kuitannut tiedot paik-kansa pitäviksi. Kuluneen kahden viikon aikana Anna-Stina oli ollut use-amman kerran poissa kotoa ilmoittamatta pari vuorokautta peräkkäin,kotiintuloajat eivät pitäneet alkuunkaan ja koulusta Anna-Stina oli lintsannutjonkin verran.

Mikä oli mennyt hyvin?...

Anna-Stinan ja Äidin välisiä riitoja ei ollut, koska Anna-Stina ei ollut kos-kaan kotona. Anna-Stina ei osannut sanoa syytä, miksi sopimuksen nou-dattaminen on vaikeaa; sopimusta tehdessään hän uskoi noudattavansasitä. Äiti ja Anna-Stina olivat käyneet ostamassa Anna-Stinalle kellon jakäyneet päälle jätskillä. Tämän toisen palaverin päätteeksi he menivätvaateostoksille ja “heillä oli ollut kivaa”. Vaikeudeksi nousi se, ettei Anna-Stina tahtonut ymmärtää, miksi hänen pitäisi olla kotona. Äiti oli sopinutajan sosiaalitoimistoon ylihuomiseksi, jotta keskusteltaisiin Anna-Stinanmahdollisesta sijoituksesta pois kotoa. Anna-Stina ei osannut sanoa asi-aan mitään mielipidettä.

Sain sellaisen vaikutelman, että kyse ei ollut Anna-Stinan kykenemättö-myydestä pitää lupauksia vaan jostain, mitä äiti ja minä emme tiedä. Enosannut muuta kun antaa kovasti palautetta varsinkin Anna-Stinalle, jokatietäen joutuvansa vastaamaan laiminlyönneistään, on silti valmis tulemaanneuvotteluihin. Sovimme, että äiti soittaa ja kertoo, miten asia edistyysosiaalitoimistossa.

SITTEN...

Äiti soitti ja kertoi olevansa tyytyväinen sosiaalitoimistossa käytyynpalaveriin, jossa sovittiin, että hän ja Anna-Stina menivät tutustumaanvastaanottavaan lastenkotiin seuraavalla viikolla. Kerroin äidille ajatelleeniasiaa paljon. Sanoin arvelevani,että Anna-Stina ehkä hakee äidin huo-miota; jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Anna-Stinahan toi esiin monta ker-taa kilpailutilanteen isosiskon kanssa. Ehdotin että he viettäisivät enem-män aikaa yhdessä tehden jotain kivaa. Äiti hyväksyi ajatuksenkäyttökelpoisena. Kerroin myös ajatelleeni kirjoittaa Anna-Stinalle kirjeen,josta ajatuksesta äiti oli hyvin kiitollinen! Sen teinkin. Annoin positiivistapalautetta äidille siitä, ettei hän viisaana naisena yritä väkisin erottaa Anna-Stinaa poikaystävästään, vaikka epäileekin tämän olevan Anna-Stinalle

23

suuri uhka. Äiti sanoi kokevansa, että nyt hänen huoltansa ei enää vähä-tellä vaan se otetaan vakavasti.

JÄLKIKIRJOITUS

ja kuinkas sitten kävikään? Olisin voinut toimia toki viisaammin. Olisi olluthyödyllistä heti alussa lähettää äiti ystävineen kahville ja jutella kahdenkesken Anna-Stinan kanssa. Olisin voinut kartoittaa paremmin perhe-rakennetta, mutta uskon sitä jauhetun jo sosiaalitoimistossa. Halusin “teh-dä Ericksonit” ja ottaa vastaan, mitä tarjottiin. Ensimmäisessäpalaverissahan äidillä ja Anna-Stinalla oli kummallakin selkeät tavoitteet,enkä nähnyt vältämättömäksi ruotia kaikkia perheen välisiä suhteita.Ajatuksenani oli, että jos äidin ja Anna-Stinan välit paranevat, vaikuttaaasia automaattisesti perheen muihinkin suhteisiin.

Toinen palaveri palautti minut euforisesta onnistumisen tunteesta takaisinmaan pinnalle: en olekaan vielä Ericksonin vertainen ihmeiden tekijä, jokaraitistaa juopot lähettämällä ne kerran kasvitieteelliseen puutarhaan taitekemällä jotain muuta näennäisen vaivatonta. Keskustelutvastaanottavassa lastenkodissa toimivat niin kuin odotimmekin eliennaltaehkäisevästi, ja mitään laitossijoitusta ei koskaan tarvittu. Anna-Stina, poikaystävä ja äiti poikkesivat jonkun kerran kertomassa kuulumi-sia ja solmimassa sotajuonia, joista tärkein lienee ollut epäluuloisen isä-puolen vakuuttaminen poikaystävän hyvästä vaikutuksesta Anna-Stinaan.

Suuri merkitys oli kiitoksella, jonka perhe sai sosiaalitoimistossa; sielläkun oli ääneen ihmetelty, mitä hyvää oikein on tapahtunut, kun koko perhenäytti niin hyvinvoivalta! Itse koin onnistuneeni positiivisten kytkyjen ja yh-teisten päämäärien luonnissa. Äidille oli kertomansa mukaan ollutkoskettavinta lausahdukseni, “ettei tässä käsittääkseni oikeastaan ongel-maa olekaan, on vain eri käsitys asiasta.“

24Milton Erickson terapeuttinaJay Haley

Kirjoitus pohjautuu vuonna -80 pidettyyn, Milton Ericksonin elämäntyö-tä käsittelevään kongressiesitelmään. Kerron henkilökohtaisiakokemuksiani tapaamisistani ja työstäni Milton Ericksonin kanssa jayritän ilmaista teille jotain siitä, miten ymmärrän tämän harvinaislaatui-sen miehen ja hänen työnsä. Olen julkaissut runsaasti kirjallisuuttanäkemyksistäni Ericksonin terapiatyöstä, mutta minulle hän säilyymysteerinä. Vaikka tapasin häntäsäännöllisesti monien vuosien ajan, en koskaan täysin ymmärtänythäntä. Vietin hänen kanssaan satoja tunteja, tutkin hänen elämäänsäja työtään ja kuitenkin tunnen häntä huonommin kuin monia muita ih-misiä, joita olen tavannut vähemmän aikaa. Tutkin lukuisien terapeuttientyötä vuosien kuluessa ja Ericksonia enemmän kuin ketään muuta.Koska olin oppinut monia hänen terapiatekniikoistaan, sovelsin niitäterapiatyössäni ja opetuksessa. Ei kulu päivääkään etten käyttäisi työs-säni jotain, mitä olen oppinut häneltä. Kuitenkin koen vain osittainkäsittäväni Ericksonin perusajatukset. Uskon, että jos ymmärtäisin pa-remmin, mitä hän yritti opettaa ihmisten muuttamisesta, se johtaisi mi-nut uusiin innovaatioihin terapiatyössäni.

Erickson ei millään muotoa yrittänyt olla salamyhkäinen. Todennäköisestihän oli maailman “näkyvin” terapeutti . Vuosia hän piti seminaareja jaworkshopeja laajoille kuulijajoukoille USA:ssa ja ulkomailla. Hän kirjoittiyli sata julkaisua. Tuhannet vierailijat kävivät tapaamassa häntä joko yksintai ryhmissä. Hänen luentojaan, demonstraatioitaan ja keskustelujaan ontallennettu ehkä enemmän kuin kenenkään muun kliinikon. Hän jakoianteliaasti itsestään ja tiedoistaan kaikille kiinnostuneille. Vaikka Ericksonmielellään osoitti ihmisille, että heillä vielä on paljon opittavaa, hän ei yrit-tänyt pitää tietojaan omana salaisuutenaan, vaan halusi vilpittömästi yk-sinkertaistaa ja selittää ideoitaan niin, että jokainen saattoi ne ymmärtää.Usein hän turhautui kun monet meistä ymmärsivät vain osittain hänen ide-ansa. En tiedä, montako kertaa kysyin vuosien mittaan, miksi hän tekijonkin tietyn asian terapiassa ja hän vastasi: “Sehän on ilmiselvää.” Minäsanoin siihen: “Milton, ei se ole ollenkaan selvää”, ja kärtin selitystä vainlöytääkseni uutta ja odottamatonta kompleksisuutta hänen ajattelussaan.

Ei johtunut vain Ericksonin ideoiden epätavallisesta luonteesta, että hän-tä oli vaikea täysin ymmärtää. Ongelmia aiheutti esimerkiksi tapa, jollahän puhui ihmisten kanssa. Hän etsi yhteyttä keskustelukumppaniinsa

25

käyttämällä tämän omaa kieltä. Hänen terapia- ja opetustyyliinsä kuuluikeskustella toisen kiellellä, ja hän käytti sitä viitekehyksenä ehdottaes-saan uusia ideoita. Hänen tapansa mukautua kuulijan kieleen keinona ollaparemmin yhteydessä tähän, sai hänen kanssaan keskustelevat tunte-maan, että hän jakoi heidän ajattelutapansa, vaikka heidän teoriansa oli-sivat ollet aivan vastakkaisia. Hän pystyi keskustelemaan käyttäen eri ide-ologioiden kielikuvia ja kollegoilla ja potilailla oli usein illuusio, että he oli-vat yhtä mieltä ja ymmärsivät hänen teoriansa, ja myöhemmin he yllättyi-vät kovin jostain odottamattomasta ideasta.

Ericksonin omat uskomukset ja perusteet koskien terapiaa eivät helpostiavautuneet muille. Kun häneltä kysyttiin jostain teoriasta, hän kertoi useinvastaukseksi tapausselostuksen, joka oli moniselitteinen metafora.Ericksonin tapa käyttää tarinoita keskusteluissaan antoi eri näkökantojaedustaville ihmisille metaforia, joissa he tunnistivat omia ideoitaan, Jo-kainen juttu rakentui siten, että aivan erilaiset ihmiset luulivat sen olleenjuuri heitä varten suunniteltu. Kun ryhmä oppilaitani kävi PhoenixissaEricksonia tapaamassa, he palattuaan kertoivat minulle kokemuksistaan.Eräs mainitsi tarinan, jonka Erickson oli kertonut hänestä. Toinen protes-toi, tarinahan kertoi oikeasti hänestä. Kolmas oli sitä mieltä, että toisetkaksi eivät ymmärtäneet mitään koko asiasta, vaan tarina koski yhtä hä-nen tiettyä kokemustaan. Paljastui, että kaikki ryhmäläiset ajattelivat, ettäolivat saaneet juuri heille henkilökohtaisesti suunnitellun metaforanEricksonilta. Jokainen koki, että Erickson oli ymmärtänyt häntä ja hän to-della ymmärsi Ericksonia. Kuitenkin heillä oli hyvin erilaiset taustat ja tule-vaisuudennäkymät ja nämä metaforat olivat tarinoita, joita Erickson olikertonut useita kertoja aiemminkin (vaikkakin hänen tapansa kertoa tari-na saattoi vaihdella). Joitakin tarinoista olin kuullut itse jo monta vuottaaiemmin ja tiesin, että ne oli suunnattu minulle henkilökohtaisesti!

Koska Erickson puhui monilla eri merkitystasoilla samanaikaisesti, oli hyvinvaikeaa saada selkeä käsitys hänen näkemyksistään. Kysyttäessä, mitätehdä jonkin tietyn terapiassa esiin nousseen ongelman kanssa, Ericksontarjosi neuvoja ja tavallisesti kertoi tapausselostuksen näyttääkseen, kuinkaoli toiminut samankaltaisesa tilanteessa. Kuitenkaan tuo tapausselostusei ollut pelkästään kuvaus tapauksesta. Se saattoi myös olla metafora,joka oli suunniteltu muuttamaan tai ratkaisemaan jokin kysyjän oma hen-kilökohtainen ongelma. Erickson kykeni siis samanaikaisesti juttelemaantapauksesta siten, että opetti toista esiin tulleen ongelman yleisestä luon-teesta, opetti käyttämään tiettyä terapiatekniikkaa ja rohkaisi keskustelu-kumppaniaan muutokseen omassa elämässään tai ajattelutavoissaan.

26

Eräs Ericksonin suurimmista taidoista oli kyky vaikuttaa ihmisiin epäsuo-rasti. Mm. tästä syystä monet kokivat olonsa tukalaksi hänen seurassaan.Kukaan, joka keskusteli Ericksonin kanssa, ei voinut olla aivan varmatarjosiko hän vain ammatillista apua vai ehdottiko hienovaraisesti muu-tosta piilevään henkilökohtaiseen ongelmaan. Tarina tai tapausselostuson analogia, jossa rinnastetaan yksi tilanne toiseen. Samanaikaisesti, kuntapausselostus vetää yhteyden tietyn terapiamenetelmän käytön ja tietynongelman välille, se myös rinnastaa kuulijan henkilöön, josta tarina ker-too. Erickson muutti mielellään ihmisiä heidän sitä tiedostamattaan. Joshe vastustivat Ericksonin vaikutusta ja hänen tarjoamaansa ideaa, hänitse asiassa halusikin tarjota jotain muuta ajatusta. Hän antoi mielelläänihmisille ainakin yhden idean torjuttavaksi ja toisen vaikuttamaan.

Hän kertoi samasta tapauksesta eri tavoilla erilaisille ihmisille. Vaikkatapauksen ydinkohdat pysyivät samoina, se mitä hän korosti kussakin mo-nimuotoisessa tarinassa vaihteli sen mukaan, minkä rinnastuksen hänhalusi välittää kullekin kuulijalle. Tämä monimutkainen prosessi, jossa ih-miseen vaikutettiin metaforan keinoin, saattoi tapahtua rutiinilla sillä ai-kaa, kun Erickson keskusteli ihmisten kanssa tai veti konsultaatiota. Olikuin pelkästään yhden asian tekeminen kerrallaan olisi ikävystyttänyt hän-tä ja hänellä olisi ollut tarve kommunikoida monimutkaisemmalla tavalla.Sillä mitä Erickson sanoi ja opetti oli monia eri tarkoitusperiä ja hän opettimonimutkaisilla vertauksilla. Siksi on vaikea osoittaa, että juuri joku tiettyidea tai menetelmä kertoi hänen mielipiteensä asiasta. Hän tarjosi teori-ansa vaihtelevin vertauskuvin, joissa oli viittauksia eri suuntiin, niitä koros-tettiin eri tavoin eri ihmisille ja ne vaihtelivat riippuen tilanteesta, jossa nekerrottiin. Kielen rajoittuneisuus aiheuttaa erään suurimmista vaikeuksis-ta Ericksonin teorioiden uraauurtavan luonteen ymmärtämisessä. Hän tar-josi uusia näkökantoja ihmisiin ja tapoihin muuttaa heitä, mutta psykologi-an kieli oli luotu ilmaisemaan menneisyyden näkemyksiä. (Mieleen tuleeHarry Stack Sullivan, joka pinnisteli kuvatakseen vuorovaikutussuhteitakielellä, joka oli luotu kuvaamaan yksilöitä.) Erickson halusi tarjotamaailmalle jotain uutta – tavan kuvata ihmisten välisen vuorovaikutuksenhienosyisyyttä. (Ainakin näin hän kuvaili minulle ideoitaan) Kuitenkin hä-nellä oli käytettävissään vain aivan toisenlaista ihmiskäsitystä varten ke-hitetty kieli.

Yksilön kuvaamiseen käytetty kieli ei kerta kaikkiaan riitä kuvaamaanEricksonin terapiaa. Myös hypnoosin ja hypnoterapian kieli on liianprimitiivistä ja rajoittunutta johtaakseen meitä ymmärtämään useiden

27

Ericksonin käyttämien transsi-induktioiden monimutkaisuutta ja hänenterapiassa hyödyntämäänsä hypnoosivaikutusta. Kuinka voi kuvatahypnoosi-induktiota puhuen “unen” kielikuvin, kun ihminen hypnotisoidaanhänen kävellessään ympäri huonetta. Tai kuinka voi puhua keskustelu-muotoisen transsiinduktion monimutkaisesta vuorovaikutuksesta “tiedos-tamattoman” kielellä. Esimerkiksi, Erickson yritti selittää, että jos ihminennoudatti ohjetta olla näkemättä jotain, hänen pitää nähdä objekti voidak-seen olla näkemättä sitä. Erickson joskus käytti termiä “tiedostamatontietoisuus” kuvatakseen tätä ilmiötä. Kuitenkin termi “tiedostamaton” onmääritelmältään sellaista, mikä on ulkopuolella tietoisuutemme. Selvästitällainen terminologia on liian kömpelö selittämään niitä hienovaraisiaprosesseja, jotka kiinnostivat Ericksonia. Hän kehitti uutta ajattelutapaakoskien ihmisisiä, hypnoosia ja terapiaa ilman kuvaavaa kieltä, jolla voisikunnolla ilmaista uusia näkökulmia. Oli kuin puhuisi kvanttiteoriasta pi-tuus- ja painokäsitteillä.

Uskon, että tästä syystä hän keskittyi yhä enemmän vertauskuviin, joilla eikylläkään voi selittää ideoita selkeästi, mutta niillä voi tuoda esiin sen mo-nimuotoisuuden, jota hän halusi ilmaista. Monet nykyihmiset eivät koskaantavanneet Ericksonia. Jotkut näkivät hänet vain vanhoilla päivillään. Ilmi-selvästi hän oli mies, joka vielä vanhana ja hauraana, pyörätuolissakin,herätti pelonsekaista kunnioitusta. Voisinpa kuvata teille, millainen hän oliparhaissa voimissaan keski-iässä! Uskon, että hänen menestyksensäterapeuttina johtui osittain siitä sielunvoimasta, joka hänestäsäteili.Vaikutus ei johtunut vain hänen persoonallisuudestaan, vaan hänenmahtiansa kasvatti myös hänen maineensa hypnotisoijana, joka vaikuttiihmisiin heidän tiedostamattaan. Monet kerta kaikkiaan pelkäsivät häntä.

Huomasin Ericksonin voiman, kun ensi kerran kuulin hänestä 1953. Kunolin mukana Gregory Batesonin kommunikaatiotutkimusprojektissa, ker-roin Batesonille halustani osallistua workshopiin, jonka järjestää eräs SanFransiscoon tuleva hypnoterapeutti. Halusin tutkia hypnoosiin liittyvää kom-munikaatiota. Bateson kysyi, kuka tilaisuuden pitää ja kerroin, että kyseessäon Milton H. Erickson. “Soitan hänelle ja kysyn voitko osallistua”, sanoiBateson. Siten sain selville, että Bateson tunsi Ericksonin, kuten näyttituntevan kaikki muutkin merkittävät ihmiset sosiaalitieteiden kentällä.Paljastui, että Bateson ja Margaret Mead olivat keskustelleet Ericksoninja tämän vaimon kanssa Balilla kuvaamistaan transsitanssijoita esittävis-tä filmeistä. He olivat kysyneet Ericksonin mielipidettä transsin aitoudes-ta. Bateson soitti Ericksonille tämän hotelliin ja kysyi pääsisinkö mukaanworkshopiin. Erickson toivotti minut tervetulleeksi. He juttelivat hetken ja

28Bateson lopetti puhelun sanoen: “Tuo mies aikoo manipuloida minut läh-temään San Fransiscoon päivälliselle.” Koska olin kiinnostunutmanipuloinnista, kysyin: “Mitä hän sanoi sinulle?” Bateson vastasi: “Hänsanoi, mikset tule San Fransiscoon, niin syödään päivällistä yhdessä!”

Gregory Bateson epäili jopa Ericksonin viattomimpia lausahduksiakin, jasamoin tekivät monet muut, jotka pelkäsivät hänen kykyjään. Ericksonselvästi nautti maineestaan voimallisena ihmisenä, joka kykeni vaikutta-maan muihin sekä heidän tieten että tiedostamattaan. Muistan, että ker-ran meillä oli Ericksonin pitämä seminaari ja Don D. Jackson oli paikalla.Keskustelimme hypnoosista ja Jackson piteli kynää kädessään pyöritel-len sitä ympäri, ympäri. Äkkiä Jackson sanoi: “En pysty lopettamaan tätäpyöritystä, Milton, ja luulenpa, että sinulla on sormesi pelissä.“ “No”, vasta-si Erickson, “voit jatkaa kynän pyörittämistä.” Hän antoi Jacksonille muu-taman lisäsuggestion ja sitten hän pani tämän lopettamaan. Myöhemminkysyin Ericksonilta kahden kesken, miten hän oli saanut Jacksonin sillätavalla pyörittämään kynää. Halusin lisää tietoa siitä, miten joku voidaansaada aloittamaan tietty käyttäytyminen, vaikka näennäisesti ainoastaanvaikuttaa siltä, että keskustellaan. “Ei minulla ollut siinä osaa eikä arpaa”,sanoi Erickson, “mutta Jackson näytti luulevan, että tein jotain, ja niinpäpäätin käyttää sitä hyväkseni.”

Kuvatakseni toista aspektia Ericksonin suuruudesta hypnoterapeuttina jahenkilönä, kerron tapauksen, joka kerrassaan hämmästytti minut ja JohnWeaklandin. Eräänä iltana veimme Ericksonit syömään meksikolaiseenravintolaan. Se oli aito meksikolainen paikka. Tämän huomasin heti, kunlaitoin ravintolan normaalia salsakastiketta ruokaani. Haukoin henkeä jasilmät vuotivat vettä. Erickson kiusoitteli minua sen takia. Jotenkin kes-kustelu juontui siihen, että Erickson väitti kestävänsä vaikka kuinka voi-makkaan kastikkeen. Osoittaakseen väitteensä todeksi, hän kutsui kokinpaikalle. Hän pyysi tätä meksikolasista tekemään niin tulisen kastikkeenkuin ikinä pystyi. Mies ilahtui silminnähden haasteesta. Hän tuli takaisinvähän ajan kuluttua, laittoi pienen kupin Ericksonin eteen ja jäi seuraa-maan tilanteen kehitystä. Erickson otti lusikallisen kastiketta, pisti sensuuhunsa ja pyöritteli sitä kielellään. Ilmekään ei värähtänyt eivätkä hänensilmänsä kostuneet pirauksenkaan vertaa. “Herkullista”, hän sanoi. Olinihmeissäni ja meksikolainen kokki oli kuin ällikällä lyöty.

Sen lisäksi, että Erickson oli taitava vaikuttamaan ihmisiin, jokin hänessäteki vastustamisen vaikeaksi. Muistan, kun eräs psykiatri kertoi minulletapaamisestaan Ericksonin kanssa. Psykiatri oli kypsässä iässä oleva,

29

järkevä mies, jolla oli merkittävä asema alallaan. Hän kertoi, että Ericksonvietti hänen kansaan kahdeksan tunnin päivän ja hän jäi ilman lounastasinä päivänä, koska Erickson ei syönyt välillä. Hänellä oli ollut kiljuva näl-kä. Kysyin, miksi hän ei maininnut Ericksonille olevansa lounaan tarpees-sa. Hän vastasi, ettei jotenkin vain saanut sanotuksi sitä Ericksonille, jokaniin antaumuksella opetti hänelle terapiaa.

Kuukausien päästäkin hän oli vielä vihainen siitä, että oli saanut olla nälis-sään. Sanoin, että Erickson mahtoi pitää häntä tärkeänä ja oikeastaankyseessä oli kohteliaisuus, koska Erickson ei juurikaan viettänyt kahdek-saa tuntia kenenkään vierailijan kanssa. Tämä miellytti psykiatria ja näyttiauttavan pääsemään yli menetetyn lounaan aiheuttaman mielipahan.Erickson tuntui olevan sinut valtansa kanssa. Hän otti mielellään vallan jakäytti sitä. Muistan hänen maininneen, että oli ollut mukana paneelikes-kustelussa, jossa ei ollut mitään vaikutusvaltaa, ja “siksi otin tilanteen hal-lintaan.” Kun hänellä oli tämä halu ottaa valta ja käyttää sitä, oli mielestänionni, että hän oli niin hyväntahtoinen mies. Jos sellainen vaikutus kuin hä-nellä oli, olisi suunnattu tuhoaviin tarkoitusperiin, se olisi ollut todella onne-tonta.

Erickson ei ainoastaan toivonut muille hyvää, vaan auttoi jatkuvasti ihmi-siä, sekä praktiikassaan että yksityiselämässään. Itse koetan opettaaterapeutteja pitämään kurissa avuliaisuuttaan. En usko, että terapeutintulisi hyvää hyvyyttään pyrkiä auttamaan tai terapoimaan ihmisiä, elleiväthe itse ole selvästi ilmaisseet sitä toivovansa. Kuitenkaan tämä asia eihuolettanut minua Ericksonin ollessa kyseessä. Hän lähti muuttamaan ketätahansa, joka hänen mielestään tarvitsi muutosta, olipa ihminen itse sitäpyytänyt tai ei. Koskaan minulla ei ollut epäilyjä hänen etiikkansa tai hyvi-en tarkoitusperiensä suhteen, enkä koskaan pelännyt hänen käyttävänketään hyväkseen henkilökohtaista hyötyä saadakseen.

Samoja kysymyksiä joutuu pohtimaan, kun on kyse julkisista potilas-demonstraatioista. Olen vastustanut ihmisten käyttämistä opetustarkoi-tuksiin, koska se on mielestäni hyväksikäyttöä. Kuitenkaan Ericksoninkohdalla ei tämäkään asia minua huolestuttanut. Hän käytti ihmisiädemonstraatioissa suurten katsojamäärien edessä opettaessaanhypnoosia, mutta antoi samalla heille yleisön edessä hyödyllistä terapiaa.Hän toimi aina niin, että kyseinen henkilö sai itselleen suurta hyötyä kor-vaukseksi siitä, että suostui käytettäväksi. Hän myös suojeli tätä niin, ettäne muutokset, joita hän sai aikaan, eivät edes tulleet yleisön tietoon. Kos-ka hän käytti kieltä merkillisen taitavasti, hän kykeni keskustelemaan hen-

30kilön kanssa yksityisellä tasolla, samalla kun käytti häntä julkisessa opetus-tilanteessa.

Vaikka Erickson tuomitsi lavahypnoosin, hän oli itse suurenmoinen esiinyjädemonstraatioissaan. Hän pystyi samanaikaisesti opettamaanhypnoositekniikkaa, antamaan terapiaa koehenkilölle, valaisemaan jotaintiettyä näkökantaansa kollegoille ja viihdyttämään kuulijakuntaansa. No-peus, jolla hän työskenteli, saattaisi kateelliseksi kenet tahansalavahypnotisoijan.

Muistan erään demonstraation suuren yleisön edessä. Hän pyysi vapaa-ehtoista ja nuori mies tuli ja istuutui Ericksonin kanssa lavalle. Ericksoninainoa transsi-induktio oli pyytää nuori mies laittamaan kätensä polvillensa.Sitten hän sanoi: “Voisitko jatkuvasti nähdä kätesi polvillasi?” Nuori mieslupasi tehdä niin. Kun Erickson puhui miehen kanssa, hän samallaviittauksella kehotti toisella puolella seisovaa kollegaansa nostamaan ylösmiehen toisen käsivarren, ja se jäi ilmaan. Erickson kysyi nuorelta miehel-tä: “Kuinka monta kättä sinulla on?” “Tietysti kaksi!” „Haluaisin sinun las-kevan käsien määrän, kun osoitan niitä”, sanoi Erickson. “Tottakai!” vas-tasi mies melko alentuvasti. Erickson osoitti ensin toisella polvella olevaakättä ja mies sanoi: ”Yksi”. Sitten Erickson osoitti paljasta polvea, jossamies oli luvannut nähdä kätensä.”Kaksi”. Sitten Erickson osoitti ilmassaolevaa kättä. Nuori mies tuijotti sitä tyrmistyneenä . “Kuinka selität tuonkäden?”, kysyi Erickson. “En tiedä”, sanoi mies, “luulenpa, että oikea paik-kani olisi sirkuksessa.” Tuo hypnoosi-induktio vei aikaa suunnilleen senverran kuin minulta kuluu kuvatessani tapahtumat tässä.

Oli aina ilo katsella Ericksonin lavaesiintymisiä. Usein mielenkiintoisim-pia olivat ne, joissa hän käsitteli hypnoosin vastustamista. Hän kutsui va-paaehtoisen yleisön joukosta ja pyysi häntä vastustamaan hypnoosia.Kuten aina, Erickson menetteli asiassa niin, että juuri vastustaessaan ih-minen ko-operoi. Erickson nautti voidessaan osoittaa, että transsi-induktiota ei voi kuvata yksinkertaisesti. Hän esitteli niitä monia tapoja,joilla se voidaan tehdä. Muistan demonstraation, jossa hän näytti, ettätranssi voidaan saada aikaan lausumatta sanaakaan. Hän pyysi koe-henkilöä tulemaan eteen, ja eräs nuori mies tuli. Erickson vain seisoi pai-kallaan mitään sanomatta tai tekemättä. Näin, että mies meni transsiin.Myöhemmin kysyin Ericksonilta, mitä hän teki transsin aikaansaamisek-si. Hän sanoi ettei tehnyt mitään. Tuo nuori mies tuli kakkien niiden ihmis-ten eteen tullakseen hypnotisoiduksi, eikä Erickson tehnyt mitään! “Jon-kunhan piti tehdä jotain”, sanoi Erickson, “ja siksi mies meni transsiin.”

31

Muistuu mieleeni ajat, jolloin olin vasta-alkaja ja opettelin hypnoosin käyt-töä terapiassa. Istutin asiakkaan alas ja kävin läpi induktion vaiheittain.Aloin huomata, että monet asiakkaat menivät transsiin jo istuutuessaanvastaanottohuoneeni tuoliin. Minun piti itse asiassa “herättää” heidät voi-dakseni hypnotisoida heidät “oikein”. Aloin oivaltaa, ja luulenpa, että setapahtui juuri tuon edellä kuvaamani Ericksonin demonstraation jälkeen,että kun ihmiset tulivat hypnotisoitaviksi, ei tarvinnut tehdä muuta kuin py-sytellä pois tieltä. Erickson käytti sosiaalista viitekehystä tehdessäänhypnoosia ja aina ajatteli laajempia kokonaisuuksia kuin vain itseään jahypnotisoitavaa. Koehenkilöt ovat usein vielä parempia hypnotisoitaviayleisön edessä kuin kahdestaan hypnotisoijan kanssa.

Sen lisäksi, että monet pelkäsivät hänen kykyään vaikuttaa heihin tiedos-tamattomasti, Ericksonilla oli toinenkin kyky, joka sai jotkut ihmisetvaivautuneiksi hänen seurassaan. Hän oli loistava havainnoija ja ja kykenilukemaan ihmisen mielentiloja tämän asennoista ja kehon liikkeistä. Hä-nestä oli tärkeää, että terapeutti on hyvä tekemään havaintoja ja hänestäihmisten asennot ja liikkeet muodostivat itsessään tärkeän kielen.

Erickson piti tärkeänä opettaa oppilaitaan kasvattamaan havainnointi-kykyjään. Kerran, kun vierailin John Weaklandin kanssa hänen luonaan,hän pyysi meitä pistäytymään vastaanottohuoneessaan katsomassa erästäasiakastaan. Nainen istui tuolissa silmät suljettuina. Myöhemmin, naisenlähdettyä, Erickson kysyi, mitä olimme huomanneet. Kysymys oli niin yleis-luontoinen, ettemme osanneet vastata juuri mitään. Esitimme fiksuja kom-mentteja; kuten, että kyseessä oli nainen ja hän oli transsissa. Ericksonjätti huomiotta havaintomme ja selitti, että naisen kasvojen toinen puoli olihieman isompi kuin toinen. Hän sanoi, että se oli ilmeiestikin hyvin tärkeäseikka asiakkaan tilannetta ajatellen ja olimme samaa mieltä.

Yleensä ihmiset eivät halua, että heitä tarkkaillaan tiiviisti, ja Ericksoninoppilaat kokivat itsensä usein vaivautuneiksi tästä hänenhavainnointitaidostaan. Kerran juttelin erään nuoren lääkärin kanssaEricksonista ja hän kertoi opiskelijoiden kunnioituksesta ja jopa pelostatätä kohtaan. Hänellä oli kovat odotukset opiskelijoiden suhteen. Hän ky-syi kysymyksen ja sitten suuntasi opiskelijaan haukankatseensa. Hänenhavainnoijankykynsä, joita hän vaati myös opiskelijoitaan kehittämään,olivat saamassa legendaarisen maineen. Esimerkiksi tämä tuleva psy-kiatri kertoi minulle, että hänen vaimonsa käveli eräänä päivänä sairaala-alueella, kun Erickson pysäytti tämän. “Olet raskaana, eikö totta!” Erickson

32totesi. “Kyllä”, nainen myönsi hämmästyneenä, koska oli juuri vasta itse-kin saanut varmistuksen asialle. “Kuinka tiesitte?”. “Ihosi on vaihtanutsävyä.”, vastasi Erickson.

Erickson vaati itseltään paljon kliinikkona, ja hän odotti samaaopiskelijoiltaan. Hänen mielestään terapeutin piti olla hyvä havainnoija,mutta sen lisäksi omata suuri joukko muita taitoja. Hän korosti, kuinkaterapeutin tulee käyttää omia liikeitään ja asentojaan vaikuttaakseen asi-akkaaseen. Usein hän havainnollisti pään tai vartalon liikkein, kuinkaterapeutin kannattaa korostaa sanojaan tarjotessaan tiettyä tärkeää ide-aa asiakkaalle. Hän myös korosti, että terapeutin on kyettävä kontrolloi-maan ääntään niin, että painottaa avainsanoja välittäessään ajatuksiaan.

Hänestä oli hauska sanoa joku lause siten, että painottaessaan tiettyjäsanoja, hän viestitti itse asiassa aivan muuta. Erickson piti tärkeänä sitä,että kliinikoilla on hyvä tietämys psykopatologiasta, laaja ihmistuntemusja elämäntilanteiden ymmärrys, maalaisjärkeä, tarkka havainnointikyky jataito käyttää itseään terapiatyössä monipuolisesti, ollen esim. tarpeenmukaan hyvinkin “avuton” tai hyvin auktoritatiivinen. Hänen mielestäänterapeuttien piti näyttelijän tavoin hallita äänensä ja kehonsa käyttö työka-luna. Kun tarkkailin Ericksonia aloin oivaltaa, mitkä kyvyt ovat tarpeenterapeutille, jos haluaa tulla mestariksi. Tuohon aikaan aloin ajatella uranvaihtoa hieman vähemmän vaativaan ammattiin.

Eräs tärkeimmistä piirteistä, joka näkyy läpi koko Ericksonin työn, oli hä-nen huumorintajunsa. Hän löysi huumoria kaikkialta ja nautti kepposista,arvoituksista ja sanaleikeistä. Uskoakseni juuri hänen huumorintajunsapelasti hänet tulemasta liian mahtavaksi voimissaan. Hän piti selviönä sitä,että ihmisissä ja heidän ongelmissaan oli aina jotain absurdia.

Annan esimerkin. Kerran kysyin häneltä neuvoa erään nuoren parin suh-teen. Nainen oli kurkkuaan myöten täynnä sitä, että nuori aviomies seura-si hänen kintereillään koko ajan, minne vain hän menikään. Se suututtivaimoa etenkin silloin, kun hän teki kotitöitä viikonloppuisin. Jos vaimomeni keittiöön, mies seurasi, ja samoin, jos vaimo meni ulos pihalle. Eni-ten häntä inhotti, kun mies seurasi hänen kannoillaan huoneesta toiseenhänen imuroidessaan taloa. Vaimo oli käskenyt miestä lopettamaan, jamies sanoi yrittäneensä, mutta ei kuitenkaan kyennyt. Hän vain jatkuvastilöysi itsensä seuraamasta ja katselemasta vaimonsa imurointia. KysyinEricsonilta, mitä voisin tehdä ratkaistakseni pariskunnan pulman.Ericksonin mielestä ratkaisu oli ilmiselvä. Minun kannattaisi keskustella

33

kahden vaimon kanssa ja saada häneltä lupaus noudattaa tarkkaanohjeitani. Seuraavana lauantaina hän imuroisi tavalliseen tapaan, ja kunmies seuraisi, ei hän saisi sanoa siitä sanaakaan. Lopetettuaan imuroinin,hän ottaisi pölypussin ja kulkisi läpi kaikkien imuroitujen huoneiden ja lait-taisi kauniin pienen pölykeon keskelle lattiaa. Sitten hänen pitäisi sanoa:“Se siitä sitten”, eikä koskea pölykasaan ennen seuraavan lauantainimurointia, niin että se olisi paikallaan koko viikon. Neuvoin naista teke-mään kuten Erickson kehotti, ja mies lopetti perässä kulkemisen.

Ericksonin tapa tehdä terapiaa, enemmän kuin kenenkään muunterapeutin, näyttää pakottavan meidät miettimään, pystyykö logiikalla ol-lenkaan selittämään ihmisten käytöstä ja ristiriitoja. Hän oli kuin kala ve-dessä paradoksien kanssa, kun useimmat muut yrittävät välttää niitä. Josvain oli mahdollista, hän sovitti toimintansa paradokseiksi. Kerron esi-merkin eräästä Ericksonin kokeesta. Ainoalaatuinen piirre Ericksonissaoli hänen kiinnostuksensa kokeilla ihmisillä ja tilanteilla. Hän ei ainoas-taan tehnyt niitä ennalta suunnitelluissa olosuhteissa, vaan halusi tehdäniitä arkipäivän tilanteissa. Olipa hän tekemisissä minkä tahansa ryhmänkanssa, hän tyypilliseen tapaansa halusi tehdä jonkin kokeen nähdäkseen,miten joku mukanaolijoista reagoisi tähän tai tuohon. Hän kertoi kerran,että kutsuilla hän saattoi valita jonkun ihmisen, johon kokeili“haukankatsettaan”, vain nähdäkseen, miten tämä reagoi. Tai hän saattoiottaa itselleen tehtäväksi saada joku vaihtamaan tuolia pyytämättä sitäsuoraan. Joskus tuntui, että tämä oli tapa välttyä pitkästymästä tilanteis-sa, joissa hänen alati aktiivinen mielensä koki tapahtumat liianrutiininomaisiksi.

Joskus hän taas teki muodollisempia kokeita. Muistan kokeen, jollaErickson väitti pystyvänsä demonstroimaan, että ihminen saadaan unoh-tamaan jokin asia, kun häntä jatkuvasti muistutetaan siitä. Erickson olimestari hallitsemaan amnesiaa ja hän työskenteli sen avulla sekähypnoosissa että normaaleissa elämäntilanteissa. Koe oli seuraavanlai-nen. Hän piti seminaaria ja pöydän ympärillä oli ryhmä opiskelijoita. Hänjärjesti niin, että nuori mies, joka oli ketjupolttaja, joutui istumaan hänenoikealle puolelleen ilman tupakoitaan. Kun he juuri keskustelivat innollaseminaarin päivänpolttavasta aiheesta, Erickson kääntyi opiskelijaan päinja tarjosi hänelle savuketta. Kun nuori mies oli ottamassa tarjotun savuk-keen, joku vasemmalta kysyi Ericksonilta kysymyksen. Kääntyessään vas-taamaan Erickson samalla tahattomasti veti kätensä pois nuoren miehenulottuvilta ennen kuin hän ehti ottaa tupakan. Keskustelu jatkui jaEricksonille näytti juolahtavan mieleen, että hän oli tarjoamassa savuket-

34ta. Hän kääntyi, tarjosi savukkeita uudelleen, mutta taas hänet keskeytet-tiin kysymyksellä vasemmalta. Ja niin hän jälleen veti savukeaskin poismiehen ulottuvilta kääntyessään vastaamaan. Tietysti keskeytykset oliennalta sovitu. Muut opiskelijat olettivat, että tupakoiva opiskelija tajusikyseessä olevan koejärjestely. Kun tätä juttua oli toistettu useita kertoja,nuori mies menetti kiinnostuksen savukkeita kohtaan eikä yrittänyt enääottaa tupakkaa vaikka sitä tarjottiin. Seminaarin loputtua opiskelijat kysyi-vät toveriltaan, oliko hän saanut savukkeen Ericksonilta. Hän ei muistanutettä niitä oli tarjottukaan, koska hänellä oli amnesia tapahtumien suhteen.Erickson väitti, että tärkeää oli se, että tarjottiin ja sitten tahattomasti kään-nyttiin pois ja toive jäi tyydyttymättä. Nuori mies ei voinut moittia Ericksoniasiitä, ettei saanut haluaan tyydytettyä, koska asia ei selvästikään ollut tä-män syytä ja kuitenkin hänelle aiheutettiin deprivaatio. Tämän melko klas-sisen kaksoissidoksen nuori mies ratkaisi yksinkertaisesti unohtamallakoko jutun.

Tästä jatkuvasta kokeilusta Erickson mielestäni ammensi lisää viisauttainhimillisestä käyttäytymisestä ja ne johtivat häntä uusiin terapia-tekniikoihin. Esimerkiksi Ericksonilla oli menetelmä, jolla hän hoiti esim.riippuvuutta rauhoittavista lääkkeistä. Jos hän kieltäytyi antamastalääkitystä, potilas saattoi helposti mennä toisen lääkärin vastaanotolle,josta saisi reseptin. Siksi Erickson suostui kirjoittamaan pyydetyn resep-tin, ja hän alkoi etsiä reseptilomaketta pöydältään paperipinojen seasta.Etsiessään hän aloitti potilaan kanssa keskustelun, joka muuttui yhä mie-lenkiintoisemmaksi. Keskustelu jatkui, kunnes vastaanotto oli lopussa.Vasta lähdettyään potilas huomasi, että resepti unohtui. Hän ei mennyttoisen lääkärin luo, koska hoito Ericksonin luona oli vielä kesken. Hän eivoinut syyttää Ericksonia kielteisestä suhtautumisesta lääkitykseen, kos-ka hän selvästi oli halukas antamaan reseptin, jonka tahattomasti unohti.

Kuten savukejutussa, Erickson oli suopeasti tarjonnut sitä, mutta oli sittenollut hajamielinen. Hän väitti, että ihminen alkoi menettää kiinnostustaanlääkitykseen ja unohti vähitellen asian. Monilla meistä on vaikeuksiaEricksonin tekniikoiden käyttämisessä, koska meiltä puuttuu taidot nii-den läpi viemiseen. Vuorovaikutustaitojen opetus ei ole kuulunut tera-peuttien akateemiseen koulutukseen. Eräs arvokkaista asioistahypnoosissa on, että se opettaa kuinka annetaan ohjeita.Hypnoosikoulutuksessa oppii, kuinka motivoida ihmisiä, kuinka ohjataheidän käyttäytymistään, kuinka seurata vastetta, jne. Tämä oppi on tar-peen, jos tekee taitoon perustuvaa terapiaa.Ericksonin erotti muista hypnoterapeuteista se, että että hän välitti transsi-

35

induktion vuoro-vaikutusprosesseista, ei vain hypnotisoinnin rituaaleista.Hän oli sitä mieltä, että hypnoosi-induktion piti vaihdella se mukaan, mil-lainen hypnoterapeutti oli, millainen hypnotisoitava ja millaisessa tilantees-sa toimittiin. Hänestä kaikki hypnoosisuhteet olivat ainutlaatuisia kutenterapiasuhteetkin. Tämän päivän nuorten terapeuttien voi olla vaikeaaymmärtää, millaista oli kuunnella Ericksonia, kun yleinen ideologia oli tuo-hon aikaan niin erilainen. Esimerkiksi, 1950- luvulla olin mukana eräässäsotaveteraanien sairaalassa Gregory Batesonin tutkimusprojektissa.

Tutkin erästä 40 -vuotiasta, psykoottiseksi määriteltyä miestä. Tutkin hä-nen kommunikaatiotaan ja tein hänen kanssaan terapiaa. Hän mm. puhuisiitä, kuinka hänellä oli sementtiä mahassa ja ajoittain vaikutti todella us-kovan asiaan. Jatkuvasti hän valitteli ruoansulatusvaivoja ja kurjaa tunnet-ta vatsassa. Tuohon aikaan uraauurtavin psykologian kenttä oli ottanutaskelen eteenpäin, tai syvemmälle tiedostamattomaan. Genitaalivaiheestaja oidipaalikonfliktin tutkimuksesta painopiste oli siirtynyt oraalivaiheeseen.Tuohon aikaan rintaa pidettiin unien valkokankaana ja perimmäinen syyongelmiin juontui äidin elottomaan rintaan, mistä John Rosen puhui, sa-moin kuin äidin maidon myrkkyyn. Koska olin uutta polvea, tulkitsin tietystitämän miesparan tuntemukset liittyviksi äitisuhteeseen ja oraaliseenfiksaatioon jne, joiden katsoin olevan syynä tähän harhaluuloon, että vat-sassa oli sementtiä. Symbolismin logiikka oli kumoamaton.

Suunnilleen noihin aikoihin aloitin keskusteluni Ericksonin kanssa ja ky-syin mitä hän tekisi näiden harhaluulojen kanssa. Erickson vastasi: ”Meni-sin potilaan kanssa sairaalan ruokalaan ja testasin, millaista ruoka on.”Hämmästyin tätä pintapuolista lähestymistapaa ongelmaan. Erickson jat-koi, että hän opettaisi potilaalle ruoansulatuksen toimintaa, mitkä ruoatovat helposti sulavia, mitkä vaikeasti sulavia. Minusta vaikutti siltä, ettäErickson ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt ollenkaan, kuinka lähestytään täl-laista psykoottista harhaluuloa. Vasta jonkin aikaa myöhemmin meninsattumalta syömään sairaalan ruokalaan ja huomasin minkä laista ruo-kaa siellä tarjottiin!.

Siihen mennessä olin jo ottanut käytännönläheisemmän asenteen terapi-aan potilaani suhteen ja jopa olin sitä mieltä, että hän jakselisi paremmin,jos pääsisi pois sairaalasta oikeaan maailmaan sen sijaan, että istui osas-tolla tekemättä muuta kuin valittaa vatsaansa.

36Useita vuosia myöhemmin, kun projektimme oli poikinut suuria edistysas-kelia, Erickson oli silti niiden edellä. Muistan, että vuonna -58 olin työs-kennellyt avohoidossa olevien psykoosista kärsivien ihmisten kanssakäytännönläheisin menetelmin ja jopa otimme perheen mukaan terapi-aan. Olimme löytäneet vuorovaikutusta korostavan lähestymistavan, jaselvitimme lasten ja vanhempien välistä kommunikaatiota ja toimme esiinheidän ajatuksiaan ja tuntemuksiaan toisistaan. Päämääränämme olisaada aikaan läheisempi suhde ja harmonia perheenjäsenten välille. Pu-huin siihen aikaan Ericksonin kanssa lähestymistavastamme ja hän hänoli sitä mieltä, että oli erehdys yrittää lisätä läheisyyttä psykoottisen nuo-ren aikuisen ja vanhempien välille: “Se ei ole oikea aika läheisyydelle,vaan ikä, jolloin nuoren olisi irrottauduttava perheestä.”

Tietysti minusta tuntui siltä, että Erickson ei ymmärtänyt kommunikaatio-teorian merkitystä eikä ollut perehtynyt kehittämäämme ideaan, joka uu-della tapaa korosti perheen merkitystä. Vasta muutamaa vuotta myöhem-min tajusin, että psykoottisten nuorten aikuisten ongelma ei tosiaankaanollut se, miten lisätä yhteenkuuluvuutta perheeseen, vaan miten auttaavanhempia ja lapsia irtautumaan toisistaan ja selvitä muutoksen yli. Enhalua väittää, että Erickson aina olisi ollut edellä meitä näkemyksissääntai että hän aina tiesi kaiken tai ei koskaan olisi itse oppinut uutta. Hän saimyös vaikutteita meiltä, kuten kerran hämmästyksekseni huomasin. Noi-hin aikoihin Ericksonilla oli oma tapansa tehdä terapiaa potilaiden kans-sa, jotka oli luokiteltu skitsofreenikoiksi.

Esimerkiksi hän hoiti naista joka oli opettaja ja ajoittain melkoisen sekai-sin. Erickson suostutteli naisen pitämään harhaluulonsa lukittuina työhuo-neensa kaappiin. Siellä ne olisivat tallessa eivätkä häiritsisi opetustyötä.Nainen teki niin ja tapasi ajoittain Ericksonia. Sitten hän oli muuttamassatoiseen kaupunkiin ja pelkäsi, että saattaisi siellä tulla hulluksi eikäErickson olisi auttamassa. Hän oli neuvoton. Erickson sanoi: “Jos psykoosiiskee, laita se vahvaan kirjekuoreen ja lähetä minulle.“ Nainen lupasi teh-dä niin, ja muuttonsa jälkeenkin pärjäsi hyvin. Aika ajoin hän lähettiEricksonille psykoottisen episodin kirjekuoressa. Minua sykähdytti tässäjutussa erityisesti se, että Erickson, paitsi ajatteli ratkaisunapsykoosivaiheiden sulkemista kirjeeseen, myöskin säästi kaikki nuo kir-jeet. Hän tiesi, että jonain päivänä nainen tulisi käymään ja toivoisi näke-vänsä kirjeet, kuten tämä tekikin. Jos mietit tätä tapausta, vaikuttaa siltä,ettei Erickson olettanut voivansa muuttaa naista, vain stabiloida tilanteen.

Myöhemmin, kun kävin Ericksonin luona, hän esitteli minut nuorelle nai-

37

selle, joka oli tullut näyttämään hääkuviaan. Naisen lähdettyä Ericksonkertoi, että tämä oli kärsinyt skitsofreniasta ja oli toipunut hyvin. Huomau-tin, että aiemmin hän oli näyttänyt olettavan, että skitsofreniasta ei voi toi-pua, tilan voi vain saada vakaammaksi. Kysyin, eikö hän tässä suhteessanyt ollutkin muuttanut näkemystään verrattuna aikaisempaan,perinteisempään näkemykseen skitsofreniasta. Hän myönsi näin olevanja lisäsi: “Näes, olen oppinut jotain myös teiltä muilta.”

Ericksonin valmius muuttaa toimintatapojaan ja kokeilla uusia tekniikoitaoli hänen suurin voimavaransa. Hän oli pragmaatikko. Kun Ericksonia jahänen terapiatyötään katselee, on ilmiselvää, että käytyännön-läheisyydessään ja monissa muissa tavoissaan hän oli hyvin amerikka-lainen katsannoltaan. Hänen kertomansa tarinat ja esimerkit oli otettumaatilojen elämästä ja pikkukaupunkien arvomaailmasta. Puhuipa hänomenavarkaudesta, uintiretkestä tai college-elämän riemuista, hänen il-maisunsa olivat periamerikkalaisia. Hän tiesi, mitä oli kasvaa USA:ssa jase auttoi häntä tajuamaan amerikkalaista perhettä ja arkielämän ilmiöitä.Hän tunsi maan eri seudut, niiden erityispiirteet, elämäntyylin ja ihmistenennakkoluulot. Hän ymmärsi muita kulttuureja niin hyvin juuri siksi, että tun-si läpikotaisin omansa ja saattoi peilata siihen.

Erickson poikkesi siitä psykiatrian traditiosta, jolla oli juurensa Euroopas-sa ja joka keskittyi luokitteluun ja diagnoosin. Vaikka hän oli kiinnostunutmyös diagnoosista, hänen päällimmäisin kiinnostuksensa kohdistui muu-toksen aikaan saamiseen. Hän piti terapiaa taiteena ja korosti, että tera-pian tekeminen vaatii käytännön taitoja. Häntä kiinnostivat tulokset ja hänhylkäsi toimimattomat menetelmät, ottaen nopeasti käyttöön jonkun muuntavan sen sijaan, että olisi jatkanut epäonnistunutta tapaa vain kunnioituk-sesta perinnettä kohtaan. Häntä ei kiinnostanut filosofisten koulukuntienkädenvääntö, hän keskittyi hyvin selvästi todelliseen maailmaan ja todelli-siin ongelmiin.

Hän suositteli terapeutteja käyttämään tekniikoita, jotka toimivat, ja hyl-käämään ne, joista ei olut hyötyä, eikä pitäytymään traditioihin. Hän ke-hotti terapeutteja arvostamaan ja puolustamaan omaa työtään sen perus-teella, tuottaako se tulosta, eikä etsimään arvostettujen asiantuntijoidenhyväksyntää. Näitä ajatuksia pidetään luonteenomaisina amerikkalaistenpragmatismille ja samaa perua on Ericksonin näkemys, että kannatta ryh-tyä suoraan toimintaan eikä vain tarkkailla ja odottaa muutosta.

1950-luvulla USA:ssa syntyi nopeassa tahdissa innovatiivisia terapia-

38suuntauksia. Kysymys siitä, miten muuttaa ihmisiä, nousi pinnalle sen si-jaan, että huolehdittiin vain luokittelun ja diagnosoinnin kehittämisestä.Käyttäytymisterapiat ja perheterapiat kehittyivät. Kaikki rupesivat vähem-män filosofisiksi ja ennemmin arvioimaan asioita tulosten perusteella jakorostamaan sosiaalisessa elämässä tapahtuvia muutoksia. Erickson oli“ennenaikainen” terapian kentällä siinä mielessä, että kun nämä muutok-set toteuttuivat, hän oli jo kauan tehnyt niin. Olemalla täysin vastakkaistamieltä traditionaalisen terapiaideologian kanssa Erickson myötävaikutisuuresti nykyiseen vallankumoukseen terapiamaailmassa. On vaikea us-koa, että hän oli niin äärimmäinen poikkeus terapian valtavirroista. Onmyös vaikea uskoa, että terapian pääsuuntaus olisi ollut niin väärässä,että aivan vastakkainen toimintatapa oli oikeutettu. Kokoan yhteen joita-kin puolia hänen vaikutuksistaan ja vertaan niitä vielä muutama vuosi sit-ten hallinneisiin käsityksiin:

Hypnoosi:

1940- ja -50-luvuilla terapeutit yleensä kavahtivat käyttämästä hypnoosiatai sen kaltaisia ideoita. Psykiatrit eivät opiskelleet hypnoosia ja sosiaali-työntekijät olisivat menettäneet työlupansa, jos olisivat halunneethypnotisoida asiakkaan. Mahdollisuudet opiskella hypnoosia olivat niinolemattomat, että piti järjestää workshop-kiertueita, että halukkaat saivatyleensä minkäänlaista opetusta. Keskellä näitä hypnoosin tuomitseviaasenteita Erickson käytti sitä terapiassa, kehitti suuren joukon tekniikoita,ja markkinoi sitä perustaitona, jota oli tärkeä opettaa potilastyötä tekevil-le.

Oireet:

Tuohon aikaan terapeutit eivät kiinnittäneet huomiota oireisiin. Väitettiin,että oireet olivat merkityksettömiä ja varsinainen ongelma olivat juuret,jotka juontuivat luonteen rakenteista ja persoonallisuudesta. Tämän ajat-telutavan seurauksena terapeutit eivät ainoastaan ollet tietämättömiä sii-tä, kuinka hoitaa oireita, vaan väittivät, ettei niitä pidäkään hoitaa. Pelät-tiin, että siitä seuraisi jonkinasteinen katastrofi. Ericksonilla oli vastakkai-nen näkemys ja hän pohjasi terapiansa erityisesti oireiden hoitoon. Hänväitti, että persoonallisuuden rakenteita voidaan muuttaa, kun terapiassakeskitytään tiettyyn oireeseen. Hänen sanojaan lainatakseni: „Oire on kuinkattilan kahva. Jos olet ottanut hyvän otteen kahvasta, voit tehdä monen-laista kattilan kanssa.” Ericksonin mielestä oireita ei pitänyt jättää huo-miotta, vaan kysellä niistä yksityiskohtaisesti. Kun terapeutti tutki mm. kuin-

39

ka usein ja kuinka voimakkaana oire ilmeni, kunnon oire herätti oikeinihailua siinä, miten monipuolisesti se kytkeytyi asiakkaan elämän eri puo-liin. Terapeutti, joka jätti huomiotta oireet ja piti niiden hoitoa tuomittavana,ei koskaan oppinut arvostamaan oirekäyttäytymisen monimutkaisuutta.Hän ei myöskään koskaan oppinut muuttamaan juuri sitä, mihin potilashalusi muutosta.

Oivaltaminen ja tiedostamaton:

Erickson erosi eniten kollegoistaan käsityksissään oivaltamisen ja tiedos-tamattoman merkityksestä. 1940- ja ja -50-luvuilla oivallukseen pohjaavanterapian puolestapuhujat olivat mahtinsa huipulla. Tuohon aikaan terapeutitainoastaan tulkitsivat. Yleisesti hyväksytty tosiasia oli, että ihmisten on-gelmat syntyivät torjunnasta ja torjutut mielikuvat piti tehdä tietoiseksi.Erickson, joka oli tehnyt runsaasti kokeita tiedostamattomasta torjunnas-ta, muistoista ja unista, oli 1940-luvulla jo ilmiselvästi hylännyt tuon teorianterapialle mitään antamattomana. Ajateltiin, että jos terapeutti ei saa ai-kaan oivaltamista, hän tekee pinnallista terapiaa. Erickson edusti ajatus-ta, että oivallusterapia ei tuottanut muutosta ja jopa väitti, että tulkinnatsisäisestä dynamiikasta voisivat olla esteenä todelliselle muutokselle.

Ericksonin näkemys “tiedostamattomasta” oli vastakkainen psykody-naamiselle näkemykselle. Oivallukseen pohjaava terapia perustui ajatuk-selle, että tiedostamaton oli täynnä negatiivisia voimia ja mielikuvia, jotkapiti torjua liian epäsuotavina. Tämän näkemyksen mukaan ihmisen pitiolla varuillaan tiedostamattomien ideoidensa suhteen ja olla luottamattavihamielisiin ja aggressiivisiin impulsseihinsa, jotka pyrkivät etsimään il-maisua. Ericksonilla oli vastakkainen näkemys. Hänen mielestään tiedos-tamaton oli myönteinen voima ja sillä oli enemmän viisautta kuin “tietoi-sella”. Jos ihminen vain antaisi tiedostamattoman puolensa toimia, sehoitaisi asiat positiivisella tavalla. Erickson korosti luottamusta alitajuiseenja kehotti uskomaan siihen, että se toteuttaa hyviä tarkoitusperiä. Esimer-kiksi, jos hän oli laittanut jonkun tavaran väärään paikkaan ja unohtanut,minne oli sen pannut, hän ei yrittänyt väen väkisin löytää sitä, vaan uskoitiedostamattoman puolensa panneen merkille asian ja tuovan tavaran esiinsopivalla hetkellä. Tämän vuoksi et koskaan huomaa Ericksonin terapianyhteydessä sanovan: “Oletko huomannut, että mainitset miehesi aina vastaisäsi jälkeen?” Tai, “Oletko pohtinut, onko sinulla tiedostamaton halu vas-tustaa terapiaa?” Hän ei uskonut, että tukahdutettujen, tiedostamattomienideoiden oivaltaminen oli oleellista terapiassa. Siksi hänen terapiansavaikutti oivalluksen nimiin vannovasta terapeutista kummalliselta.

40

Miten sellainen terapeutti voisi ymmärtää, että Erickson hoiti depressioistakärsivää naista kehottaen häntä järjestämään joka viikko tietyn ajan, jol-loin oli masentunut. Tai kuinka oivaltamiseen uskova terapeutti saattoiymmärtää sitä, että paradoksaalisesti rohkaistiin oireen esiintymistä.Kuten aina, Erickson tarjosi vastakohtaa oivaltamiselle rohkaistessaanamnesian käyttöön ja muuttaessaan ihmisiä tietoisuuden ulkopuolella. Sensijaan, että olisi auttanut potilasta ymmärtämään unien ja mielikuvien sa-lattua merkitystä, hän muutti heitä niin, että he uneksivat ja fantasioivattoisella tapaa. Hänen mielestään “tulkinta” oli monimutkaisen kommuni-kaation absurdi pelkistys. Samaten hän teki terapiaa käyttäen analogioi-ta ja metaforia eri lailla kuin muut aikansa terapeutit. Hän esittti muuttumi-sesta uuden teorian tavalla, jolla käytti analogista kommunikaatiota. Van-han polven kliinikot työskentelivät potilaiden yhdenmukaisuuksien kanssasaadakseen informaatiota, esimerkiksi kysellessään potilailta fantasioistaja unista.

Ajateltiin, että tekemällä potilas tietoiseksi omien vertauskuvallistenilmaisujensa metaforisista merkityksistä, saataisiin aikaan muutos, kutenesimerkiksi keskusteltaessa yhtymäkohdista fantasian sisällön ja todelli-sen elämäntilanteen välillä. Erickson oli aivan vastakkaista mieltä. Vaikkasaataisiin ihmiset tietoisiksi analogioistaan, ei se saa aikaan muutosta javoi jopa estää sitä. Tietoisuus latistaisi muutettavien asioidenkompleksisúutta. Jos Erickson esimerkiksi puhui ruoasta ja syömisestävaikuttaakseen asiakkaaseensa niin, että hän nauttisi enemmän seksistäja estot vähenisivät, hän varoi, ettei antanut kuulijan tulla tietoiseksi yhtymä-kohdista syömisen ja seksin välillä. Hän ilmaisi asian näin; jos he alkavatuumoilla yhteyttä, terapeutin pitää nopeasti vaihtaa aihetta. Hän näytti sa-novan, että täällä tavoin tehdyllä terapialla oli kaksi vaatimusta: Ensiksikinpitää puhua jostain, mikä on samankaltaista asiakkaan sen pulman kans-sa, jota haluaa muuttaa. Siis puhutaan A:sta muuttaaksemme B:tä, kunniillä on samankaltaisuuksia. Kun analogia on vedetty, terapeutin pitäämyös ratkaista, kuinka A:n tulisi olla, jotta B muuttuisi. Vain puhuminenA:sta ja yhtäläisyyden vetäminen ei riitä ja yhtenevyyden tekeminen tietoi-seksi asiakkaalle tuhoaa muutosmahdollisuuden.

Esimerkiksi se, että puhutaan ruoasta analogiana seksille, ei sinänsä rii-tä. Terapeutin pitää myös ilmaista, että ruoasta on tarkoitus nauttia, kan-nattaa käyttää alkupaloja ruokahalun kiihottajana, jne. Muutoksen aiheut-taa se, että sanotaan samankaltaisesta asiasta puhuessa, kuinka jonkunasian pitäisi olla. Uskon että tästä syystä Erickson usein vaikutti hyvin

41

eettiseltä; hän korosti sitä, kuinka asioiden pitäisi olla tietyllä elämän-alueella, jotta toinen alue kokisi muutoksen.

Toinen esimerkki siitä, kuinka Erickson työskenteli tiedostamattoman kans-sa: Jos näet ihmisen, joka on juuttunut toistamaan tiettyä kaavaakäyttäytymisessään toisia ihmisiä kohtaan, traditionaalinen tapa lähestyäongelmaa on tehdä ihminen tietoiseksi kaavamaisuudesta olettaen, ettäasian tiedostaminen auttaa häntä lopettamaan haitallisen käyttäytymisen.Erickson ei ruvennut herättämään tietoisuutta, vaan yksinkertaisesti rupe-si muuttamaan kaavaa. Hän saattoi jopa indusoita amnesian muutettavankäyttäytymisen suhteen, niin että ihminen teki jotain, mutta unohti tehneen-sä. Siksi hän teki niin uudelleen ja tämä toistaminen pakotti muut sykliinosallistuvat reagoimaan eri lailla, jolloin kaavamaiset toimintamallit muut-tuivat.

Vaikka Erickson ei tarjonnut tavallista oivaltamisen ideaa, hän opetti omallatavallaan asiakkaitaan myös uusiin oivalluksiin. Hänellä oli tapana osoit-taa potilailleen, että elämä oli monimutkaisempaa kuin he luulivatkaan,käyttäen arvoituksia ja hämmentäviä tarinoita.Usein hän opetti hyvin suo-rasukaisesti lääketieteelisistä ja muistakin asioista. Hän saattoi opettaaihmisille sukupuolielinten toimintaa ja neuvoa heitä seksuaalitoiminnoissakauan ennen kuin seksuaaliterapia tuli hyväksytyksi ja muotiin. Se myösosaltaan aiheutti kiistoja hänen ympärillään.

Terapeutin asema:

Perinteisesti terapeutti piti itseään asiakkaan objektiivisena konsulttina.Hän oli havainnoija, joka heijasti takaisin asiakkaan kertomuksen ja aut-toi tätä ymmärtämään ongelmiaan ja tarkoitusperiään. Hän ei puuttunutihmisen elämään, vaan oli ennemminkin ulkopuolinen tarkkailija. Kysyttä-essä, kuuluiko hänen tehtäviinsä ihmisen muuttaminen, terapeutti vastasikieltävästi. Hänen tuli auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään niin, että hehalutessaan voivat valita muuttua. Terapeutti ei oikeastaan ollut vastuussamuutoksesta, ja jos terapia epäonnistui, se oli potilaan vika. Terapeutitottivat maksun potilailta muuttaakseen heitä, mutta kieltäytyivät ottamastavastuuta siitä, että muutos tapahtui. Merkillinen paradoksi. Jos kysymmemikä on vastakohta tälle traditionaalisen terapeutin asennoitumiselle, tör-määmme jälleen Ericksoniin. Hänen mielestään hänellä oli velvollisuusmuuttaa potilasta. Jos muutosta ei tapahtunut, hän oli epäonnistunut. Muis-tan hänen sanoneen, usein synkkään sävyyn, “tuo juttu yhä vieläkin tekeetyhjäksi kaikki ponnisteluni” Hän ei ollut objektiivinen tarkkailija tai kon-

42sultti, hän puuttui aktiivisesti potilaan elämään . Hän oletti, että se mitähän sanoi tai teki, aiheutti muutoksen. Syynä muutokseen ei ollut mikäänpotilaan saavuttama objektiivinen tietoisuus. Hän vieraili potilaan luona jasaattoi heidät paikkoihin, joihin he pelkäsivät mennä.

Jopa psykoanalyytikot, joiden ajateltiin olevan hyvin läheisessä suhtees-sa potilaisiinsa, kokivat että Erickson meni liikaa mukaan potilaidensaelämään. Muistan Frieda Fromm-Reichmannin kommentin. Hänellä olimaine, että hänen ja hänen potilaidensa suhde intensiivisessä terapiassaoli mitä läheisin. Kun kerroimme tutkivamme Ericksonin työtä, hän sanoi:“Ettekö voineet valita tutkittavaksenne terapeuttia, joka vähemmän se-kaantuisi potilaidensa elämään.” Vaikka Ericksonin suhde potilaisiinsaoli hyvin henkilökohtainen, hän ei ruvennut kaveeraamaan kuten monethumanistiset terapeutit. Hän piti ammatillisen välimatkan samalla kun oliystävä ja uskottu. Kuten monissa muissakin suhteissa, tässäkin hänenläheisyytensä ja etäisyytensä oli paradoksaalista. Kerran hän määrittelihypnoottisen transsin olevan luonteeltaan täydellistä keskittymistä huomi-oon ja hän väitti amnesian johtuvan tästä. Hän sanoi voivansa jutella poti-laan kanssa juuri jostain emotionaalisesti hyvin herkästä asiasta ja sa-malla potkiskella kenkiä jaloistaan. Hän laittaisi kengät takaisin jalkaan jamyöhemmin kysyisi potilaalta kengistä. Potilas ei muistaisi, että koko jut-tua oli tapahtunutkaan. Erickson pystyi olemaan tarpeeksi lähellä potilas-ta kyetäkseen tuomaan esiin voimakkaita emootioita, ja samanaikaisestihän oli tarpeeksi etäinen tehdäkseen koetta kengillään.

Lyhytterapia:

Tuohon aikaan oletettiin, että pitkäaikainen terapia oli tarpeen, mikäli ha-luttiin muutosta. Lyhytterapiassa vain tehtiin vähemmän samaa kuin pit-kässä terapiassa, ei päästy yhtä syvälle. Erickson työskenteli aivanvastakkaisesti tehden terapian niin lyhyeksi kuin mahdollista. Pitkää tera-piaa hän teki ainoastaan, jos ei pystynyt ratkaisemaan ongelmaalyhyemmässä ajassa. Sen sijaan että olisi tavannut asiakasta kaavamai-sesti useita kertoja viikossa, hän työskenteli jaksoittain ja eri pituisia ai-koja. Jopa tapa, jolla hän puhui lyhytterapiasta oli paradoksaalinen. Hänsanoi, että saadakseen aikaan nopean muutoksen, piti edetä pienin as-kelin. Hän sanoi esimerkiksi, että jos saat aikaan sekunnin muutoksenoireessa, joka esiintyy 24 tuntia päivässä, olet saanut aikaan suuren muu-toksen. Usein hypnoosissa hän kasvatti sekunnin muutosta potentoiden:yhdestä kahteen, sitten neljään, jne. Pieni muutos johti väistämättä isom-paan. Kuten Erickson asian ilmaisi: “Jos haluat isoa muutosta, pyydä pien-

43

tä!”Ericksonin lyhytterapia tapahtui myös arkipäivän tilanteissa. Hän teki käy-tännöllistä terapiaa niin, että käytti ympäröivän yhteisön jäsenten voima-varoja auttaakseen asiakkaitaan. Kyseessä saattoi olla kampaaja, vaate-kauppias, ravintolan tarjoilija tai kuka tahansa sopiva henkilö. Hänelle oli-vat tuttuja päivittäisen elämän toiminnot, hän tiesi millainen keskiverto-perhe on ja ymmärsi, mitä lapset tekivät eri kehitysvaiheissa. Hänelle oli-vat tuttuja ikääntymisen mukanaan tuomat ongelmat ja hyvin omakohtai-sesti hän tunsi vaikeudet, jotka liittyvät fyysiseen sairauteen ja kipuun.

Direktiivinen terapia:

perinteisesti terapeutti ei antanut ohjeita. Oli väärin sanoa jollekulle, kuin-ka tuli menetellä isoissa asioissa tai edes neuvoa, kuinka hakeutua tois-ten kanssa puheisiin kutsuilla. Oletettiin naiivisti, että terapeutti voisi pu-hua potilaansa kanssa kuukausia, jopa vuosia, ohjaamatta häntä milläänlailla. Ericksonin näkemys oli vastakkainen. Hän väitti, että muutos oli seu-rausta siitä, että terapeutti oli direktiivinen. Hän myös lähti siitä, että mitätahansa terapeutti sanoi tai teki asiakkaan läsnä ollen, oli ohjailevaa. Ky-symys oli siitä, kuinka tehdä se taitavasti, eikä olettaa, ettei sitä tapahtu-nut.

Perheenjäsenten mukaanottaminen:

Perinteisesti ei pidetty sopivana terapeutin tavata potilaan sukulaisia jamonet eivät edes puhuneet näiden kanssa puhelimessa pelätessään, ettäjotain kauheaa vahinkoa tapahtuisi terapialle. Kuten aina, täysinvastakkaisesti, Erickson oli hyvin halukas tapaamaan sukulaisia ja oli eräsensimmäisistä, jotka ottivat perheenjäseniä yhdessä mukaan haastatte-luun. Joskus hän tapasi vanhemmat ja lapsen yhdessä, joskus erikseen.Pariskuntia hän tapasi sekä yhdessä että erikseen.

Hän oli myös ensimmäisiä, jotka tekivät erityisjärjestelyjä houkutellakseenmukaan vastahakoisia perheenjäseniä. Esimerkiksi, kun eräs aviomieslähetti vaimonsa terapiaan, mutta ei itse tullut mukaan huolimatta kutsus-ta, Erickson alkoi suunnitella keinoa, jolla sai miehen mukaan. Keskustel-lessaan vaimon kanssa, Erickson aina sanoi jotain tämän tapaista:”Miehesi todennäköisesti ymmärtäisi asian näin.” Ja toisen kerran: ”Olenvarma, että miehesi olisi tätä mieltä.” Joka tapaamisella hän ehdotti nä-kökulmaa tai mielipidettä, jonka tiesi vääräksi. Kun vaimo meni kotiin,mies halusi tietää, mistä vastaanotolla oli puhuttu. Vaimo kertoi väärin-

44käsitykset, joita Ericksonilla oli aviomiehen ajatusten suhteen. Muutamankerran jälkeen mies vaati tavata Ericksonin korjatakseen virheet ja tulimukaan käynnille.

Ericksonin oli helppo kohdata perheitä. Kun Freud totesi, ettei tiennyt mitätehdä vanhemmille tai sukulaisille, Erickson puolestaan sanoi tietävänsä.Selkeämmin kuin kukaan muu terapeutti tuohon aikaan, Erickson määrit-teli oireiden olevan “sopimuksia” ihmisten välillä, ei ainoastaan yksilönilmaisutapoja. Hän oli myös halukas ottamaan terapiaan mukaan työtove-reita ja ystäviä. Koska hän ei pitänyt tärkeänä mystistä suhdetta potilaankanssa, hän saattoi tavata heitä sekä ammatillisesti että yhteiskunnalli-sen elämän kuvioissa.

Yhteenvetona;

Perinteiset terapeutit olivat epädirektiivisiä, yksittäisen potilaan konsult-teja. Aktiivisimmillaan he rohkaisivat potilaita puhumaan ja ilmaisemaanitseään. He eivät käyttäneet hypnoosia, eivät antaneet neuvoja, välttivätsukulaisia eivätkä haastatelleet potilaan perheenjäseniä, eivät hoitaneetoireita, ja luottivat lähes täysin siihen, että tulkinnat aiheuttavat muutoksensekä yksilö- että ryhmäterapiassa.

Erickson kehitti vastakkaisen lähestymistavan kaikissa näissä suhteissa.Hän meni aktiivisesti mukaan potilaidensa elämään, käytti hypnoosia, antoisekä paradoksaalisia että suoria ohjeita, otti sukulaiset mukaan terapi-aan, ei tehnyt syvällisiä tulkintoja eikä ryhmäterapiaa, käytti amnesiaa jakeskittyi erityisesti oireisiin. Jos katsomme tämän päivän moninaisia kou-lukuntia ja psykoterapian kentän yleistä kehitystä näyttää siltä, että valta-virta on suurelta osin kääntynyt kulkemaan kohti Ericksonin näkemystentunnustamista. Hänen lähestymistapansa on nyt arvostettu ja sitä opete-taan, kun taas vastustajat alkavat olla historiallinen kuriositeetti.

Jos Erickson olisi nyt 50-vuotias ja parhaissa voimissaan, hän hallitsisiterapiamaailmaa. Hänen peruslähestymistapansa hyväksytään, ja erikoulukunnat ovat omineet häneltä tekniikoita, aina edes antamatta kunni-aa Ericksonille. Joidenkin mielestä on ehkä surullista, että hän eli 20 vuot-ta edellä aikaansa eikä saanut täyttä arvostusta ennen kuin elämänsä lop-puvuosina. Kuitenkin, mielestäni on parempi ajatella, kuinka hän auttoiluomaan nykyisen. Ellei Erickson olisi tehnyt työtään ja opettanut niin laa-jalti, meillä ei olisi nykyisiä terapiaideoita ja mahdollisuuksia. Valitsipapuheenaiheekseen minkä tahansa aspektin Ericksonin työstä, niin väis-

45

tämättä joutuu laiminlyömään joitakin toisia. Monimuotoisuus, jota hän ar-vosti ihmisissä, tuli hyvin esiin hänessä itsessään. Kun korostaa hänenhuolenpitoaan ihmisten arkielämästä, täytyy muistaa, että juuri hän myöskehitti kukkaansa fantasian maailman. Ericksonille ihmismieli olimoniulotteinen tila lukuisine sisään- ja uloskäynteineen, jotka usein toimi-vat itsenäisesti, toisistaan erillään. Ihmisellä voi olla salaisuuksia muilta,mutta myös itseltään.

Erickson oli yhtä kotonaan ihmisten sisäisen maailman ja unitilojenkanssa kuin selvittäessään koululapsen vaikeuksia matematiikan oppi-misessa. Tässä esityksessäni olen yrittänyt kertoa sekä yleisiä että yksit-täisiä asioita Ericksonista. Samalla kuitenkin tiedän Ericksonin sanoneen,että ehdottoman varmat päätelmät ihmiselämästä merkitsevät monimut-kaisten asioiden yksinkertaistamista. Tämä pätee puhuttaessa tästä eri-koislaatuisesta miehestä ja hänen työstään. Aikanaan uskon ihmisten ym-märtävän häntä vielä paremmin kuin me nyt. Siksi lopettaessani toivon,että esitykseni ainoastaan onnistuu raottamaan salaisuuksien verhoa, jokapeittää ilmiötä nimeltä Milton Erickson

käännös: Merja Iso-Aho

46Hypnoosin perusteista

Antti Rimaaja

Edellisessä artikkelissa viitattiin paljon hypnoosiin. Se on ehkä monel-le melko vieras asia. Tässä Antti Rimaaja, joka on erityisopettaja jahypnoterapeutti sekä hypnoosikouluttaja, kertoo hypnoosin perusteis-ta.

˜Hypnoosi on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Sitä on käytetty kaikissa kulttuu-reissa kaikkina aikoina, ja se on käsitetty senhetkisen, kulttuurissa vallit-sevan ymmärryksen mukaan. Muinaisessa Egyptissä se oli temppeliunta,1700-luvun Euroopassa magnetismia, jonka itävaltalainen lääkäri Mesmerteki tunnetuksi.

Englantilainen silmälääkäri James Braid 1840-luvulla alkoi kutsua ilmiötähypnoosiksi Kreikan taruston unen jumalan mukaan. Ranskalaiset lääkä-rit Liebault ja Bernheim kehittivät hypnoosin nykyaikaiseksi terapiatyö-välineeksi. Myös Freud kokeili hypnoosia alkuaikoinaan, mutta paneutuisittemmin kehittämään analyysiään. Suuren sysäyksen hypnoosin kehitty-miselle antoi amerikkalainen Milton H. Erickson, joka kehitteli epäsuoratsuggestiot, kertomukset, tehtävät ja paradoksit terapiatyökaluiksi. Tätäpäivää ovat hypnoosin käyttö pedagogiikassa, esim. LozanovinSuggestopedia, Don Schusterin SALT ja Raimo Lindhin Mielikuva-oppiminen. Henkisessä valmennuksessa se on sovellettavissa niin urheilu-valmennukseen kuin henkilöstökoulutukseen jne, sekä valmennukseenkohdata elämän ongelmia sekä oikaista väärin opittuja tapoja reagoidaeri tilanteissa.

Näin hypnoosin käyttö on eriytymässä eri alueille. Käsitys mystisestä sala-tieteestä on väistymässä. Käsitys siitä, että hypnoosi olisi vain lääkärei-den työkalu sairauksien parantamisessa on saanut rinnalleen käsityksensen soveliaisuudesta muillekin inhimillisen elämän osa-alueille. Tämänäkemysero saa aikaan toisinaan turhankin voimakasta kädenvääntöä.

Mitä hypnoosi sitten on ?

Hypnoosi on tajunnan tila, joka on fysiologisesti tunnistettavissa. Aivosähkö-käyrää mitattaessa hypnoosin taajuus on 4-13 Hz. Samat taajuudet vallit-

47

sevat nukahtamisen ja heräämisen aikana. Tässä tilassa suggestioalttiuson suurimmillaan. Vasemman aivopuolen dominanssi on silloin vähenty-nyt ja oikea puoli tehostuu. Tila on luova ja piilotajunta on lähellä. Hypnoositilaei ole tiedoton, tajuton tai tahdoton. Hypnoosissa oleva ei luovu omastatahdostaan eikä tee mitään, mitä ei muutenkaan tekisi. Hypnoosissa eiole kenenkään vallassa.

Suggestio on suostutteleva vakuutus, joka ohittaa päivätajunnan - sitä eipohdita eikä kritisoida. Suggestio tavoittaa piilotajunnan, jossa on mm.käsitys siitä millainen kyseinen henkilö on. Piilotajunnassa on paljonväärinymmärrettyä informaatiota, joka saa aikaan epätarkoituksen mu-kaisia reaktioita ja asenteita. Näitä voidaan oikaista suggestioilla, ja näinkyseinen henkilö saa käyttöönsä omat mahdollisuutensa. Minäkuvan ke-hittyminen alkaa jo ainakin syntymästä.

Hypnoosityöskentely ei ole tahtojen taistelua vaan yhteistyötä yhdessäsovittujen päämäärien saavuttamiseksi. Hypnoosissa pyritään saamaanihmisen omat voimavarat käyttöön. Terapeutin tärkein tehtävä on tehdäitsensä tarpeettomaksi. Suorien ja epäsuorien suggestioiden lisäksi hyp-noosin työkaluina ovat regressio ja posthypnoottiset suggestiot sekä pa-remman vaihtoehdon visiointi. Regressiota käytetään, kun jäljitetään syy-tä epätarkoituksenmukaiseen reagointiin menneisyydestä. Tämä vaatiitarkkuutta, herkkyyttä ja hienotunteisuutta. Tämän edellytyksenä ovat mo-lemminpuolinen luottamus ja kunnioitus.

Posthypnoosilla luodaan uusi käyttäytymismalli tilanteisiin, joissa aikai-semmin on toimittu epätarkoituksenmukaisesti. „Kun ryhdyt pitämään esi-telmää, tunnet itsesi varmaksi ja rauhalliseksi...“ Stressin hallinnassa asi-akkaalle opetetaan rentoutuminen ja hermoston vireystilan säätely sekätietoisella puolella ajankäytön suunnittelu.

Kaiken aikaa elämme suggestioiden keskellä. Saamme niitä ja annam-me niitä. Tämä on hyvä tiedostaa. Näin voimme itse vaikuttaa oman elä-mämme laatuun. Positiivisen suggestion antamiseen kuluu yhtä vähänaikaa kuin negatiivisenkin. Eräs poika löysi kerran karkuteillä olevan he-vosen. Hän otti sen kiinni ja lähti matkaan. Saavutaan taloon. Isäntä ih-mettelee, mistä poika tiesi tuoda takaisin kotiin heidän hevosensa. „Entiennytkään, mutta hevonen tiesi. Minä pidin sen vain liikkeessä.“(Ericksonia mukaillen )

48Miten sosiaalityötä kannattaa kehittääPeter Sundman

Jäsenet ovat kyselleet tietoja henkilöistä, jotka kouluttavat, toimivat työn-ohjaajina ja tekevät ratkaisukeskeistä terapiatyötä. Pyysin PeterSundmania kertomaan hieman itsestään ja ajtuksistaan. Peter on pit-kään ja monipuolisesti toiminut alalla.

Olen toiminut 18 vuotta sosiaalityössä (ja vähän muuallakin). Tein aluksisosiaaltyöntekijän töitä ja sitten pari- ja perheterapiaa. Viimeiset kahdek-san vuotta olen toiminut kehittäjänä, työnohjaajana ja kouluttajana sosiaa-li- ja terveydenhuollon ihmisille. Toimin aluksi asiakastyöni ohella. Kolmevuotta sitten aloin täyspäiväisesti pyörittää omaa konsulttifirmaani toimi-en yhteistyössä eri yhteistyökumppanien kanssa. Viimeisen vuoden aika-na olen paneutunut organisaatioiden kehittämisvälineisiin. Erikoistuinratkaisukeskeiseen ajatteluun ja perheterapiaan Mental ResearchInstitutessa Palo Altossa 1980-luvun puolivälissä. Vuonna 1988 kävin myösBrief Family Therapy Centerissä Milwaukeessa. YhteydenpitoMilwaukeelaisiin jatkuu edelleen.

miten sosiaalityötä kannattaa kehittää?

Pyöriessäni sosiaalihuollossa ja muualla julkishallinnossa olen ollut mu-kana ja seurannut lukuisia yrityksiä kehittää työtä. Käytännön sosiaalityötäon perinteisesti kehitetty joko muuttamalla organisaatiota, koulutuksilla,työnohjauksilla, kehittämisprojekteilla tai käyttämällä ulkopuolisia konsult-teja. Kaikki nämä kehittämismuodot ovat hyödyllisiä. Silti tulokset ovatsatsauksiin nähden usein laihoja.

Organisaation kehittämistoimet ovat useimmiten johdon keksimiäparannuskeinoja. Niiden tavoitteena on parantaa fyysisiä toimintaedelly-tyksiä jossain tietyssä mielessä. Sosiaalityössä organisaatioita on viimevuosina kehitetty alueellistamalla työtä, tekemällä niin sanottua yhdennettyätyötä (~ yksi henkilö hoitaa sekä lastensuojelun että toimeentulotuenasiakkuuksia) sekä lyömällä hynttyyt yhteen kunnallisen terveydenhuollonkanssa. “Kentän” tekijät ja palvelujen käyttäjät eivät vain läheskään ainaole innostuneet, kun “muut” ovat sotkeneet heidän kuvioitaan. Työn sisältöei myöskään välttämättä ole parantunut toivotulla tavalla, vaan vanhat ar-vot ja asenteet ovat siirtyneet uusiin tiloihin ja välineisiin.

49

Henkilöstöä koulutetetaan jatkuvasti muunmuassa perhekeskeiseen,motivoivaan, lakia tuntevaan ja myös ratkaisukeskeskeisen ajatteluun.Koulutusta tarjotaan sekä omana että ostettuna palveluna. Ihmisten itsekeksimiä koulutuksiakin tuetaan taloudellisesti. Pääosa koulutuksestasyntyy erilaisista tarvekartoituksista. Ainakin äänekkäät ja fiksusti asiaansajunailevat ovat saanut uutta ajateltavaa. Valitettavasti toiset eivät ole.Työpaikkakoulutuksen ongelmana on lyhytjännitteisyys. Sen hyöty pitäisinäkyä heti ja sen pitäisi olla ajankohtaista. Ihmisten yleisen ammattitai-don kehittämiseen ja työn laaja-alaiseen kehittämiseen satsataan harvoin.

Työnohjaus alkaa jo olla perinteikäs tapa vaalia ja kehittää työn laatua.Työnohjaukset alkavat yleensä työntekijöiden aloitteesta ja tarpeista. Tar-peet voivat liittyä työporukan suhteisiin tai koulutuksen sisäistämiseen,mutta muuten työpaikan kysymykset ovat taka-alalla. Varsinkin ryhmätyön-ohjauksissa yksittäisten asioiden käsittely tuottaa kuitenkin aina joitainparannusehdotuksia. Hyvät ideat jäävät kuitenkin helposti ryhmään taiyhdelle henkilölle, sillä muutoksiin tarvittavat henkilöt ovat harvoin paikal-la. Työnohjauksen heikkona puolena työn kehittämisen kannalta on myösse, ettei henkilökohtaisista asioista haluta puhua kaikille. Lisäksi muutok-set kypsyvät hitaasti ja huomaamattomasti.

Kehittämisprojektit ovat innostuneiden ihmisten kunnianhimoisiasisällöllisiä ja rakenteellisia hankkeita. Jos organisaation muutoshankkeettulevat “ylhäältä”, niin aloite projektiin voi tulla mistä vain. Osa innostuumukaan, toiset eivät. Projekteille on tyypillistä, että alussa touhutaan val-tavasti ja sitten ne lopahtavat. Aikaisemmin saattoi olla melko varma, ettäosa projektityöstä siirtyi huomaamatta vanhan toiminnan osaksi. Tänäpäivänä “jatkoa” ei niin vain saakaan. Projekteilla on varmasti saatu lisäärahaa toimintaan, mutta tuotettua hyötyä on ollut hankala osoittaa. “Omia”projekteja halutaan nähdä positiivisessa valossa eikä niiden arvioimiseenole aikaa.

Tieteellisten projektien tulokset tulevat vasta vuosien kuluttua ja koskevatmitättömiltä tuntuvia yksityiskohtia tai maailmaa syleileviä totuuksia. Ul-kopuolisilta konsulteilta on haettu apua, kun kehittämisen tavoista tai ta-voitteista ei ole pystytty sopimaan tai on haettu jotain radikaalia ratkaisuatoiminnan järjestämiseksi.

Konsulttien valttina on ulkopuolisen kirkasnäköisyys ja se, että he voivattarkastella koko organisaatiota ja vasta sitten valita ratkaisuehdotukset.Yleensä konsultit tutustuvat organisaatioon ja henkilöstöön ja laativat joh-

50

don toiveita myötäilevän toimenpideohjelman. Ohjelmaa joko noudatetaantai sitten ei. Juuri tähän vaiheeseen monet ehdotukset taitavatkin kaatua.- Pitäisi soveltaa jotain, josta ei olla sovittu ja ehdotuksen tekijä tekee jolähtöä muualle.

Uusia kehittämiskuvioita

Tarjoavatko ratkaisukeskeiset jäsennykset jotain uutta toiminnan kehittä-miseen? Kyllä. Uskon, että niillä saadaan vanhoista kuvioista entistä pa-rempi kehittämiskuvio, koska: Ratkaisukeskeisissä jäsennyksissä ei oleennalta määrättyä kaavaa kehittämisen muodosta. Selvänäköisyys säilyysen vuoksi entistä pidempään. Kehittämisen muoto, eli muutoksen kei-not, ratkaistaan vasta, kun tavoite on selvä. Kehittämisen tavoitteeseenpaneudutaan huolella. Tavoitteen yksityiskohtaiseen määrittelyyn kaikki-en näkökulmasta on tarjolla paljon mielenkiintoisia työkaluja.

Ihmisten tiedot ja taidot nostetaan esille kuten koulutuksessa jatyönohjauksessakin. Toivottu tavoite kohdistaa huomion myönteiseen tu-levaisuuteen. Myönteiset tulevaisuudennäkymät innostavat ihmisiä mukaankuten projekteissakin. Pienet konkreettiset askeleet pitävät kehittäjien ja-lat maassa tehokkaasti. Lisäksi tartutaan jokapäiväisiin asioihin niinkuinorganisaation kehittämisessä parhaimmillaan. Alku viitoittuu nopeasti jakurssin korjauksetkin voidaan tehdä aikaisessa vaiheessa Olen kokeillutosia tästä kuviosta. Näyttää todella siltä, että jo tavoitteen muodostami-sessa syntyy uusia ajatuksia niin kehittämisen sisällöstä kuin sen muo-dosta.

Se mikä alussa näytti yhden ihmisen hätähuudolta, jota voisi hoitaa työn-ohjauksessa, muuttui esimerkiksi työyhteisön murrosiän muutosvaiheeksi,johon tarvittiin kaikkia työvaiheita koskevia uusia sopimuksia.