Ilmainen lukunäyte

helsingissä kustannusosakeyhtiö otava

Eräitä valoisia hetkiä merikapteeniVilhelm Huurnan synkässä elämässä

3

6. Liverpoolin redillä

Perillä Liverpoolissa heidän purjehdustaan ar­vostettiin. Satamapäälliköt sanoivat, että ku­kaan ei ollut koskaan saapunut näin myöhään syksyllä Arkangelista Englantiin. Huurna ru­pesi itsekin arvostamaan itseään, ja hän unohti Arkangelin epäonnistuneen kosintansa ja arveli että hänessä uinui piileviä voimia. Kaikkea tätä hyvää hän tunnusteli yksinäisyydessä; ihmisten seurassa hän ujosteli saamiaan ke huja ja salasi onnensa.

4

Parin päivän kuluttua, kun uusia kehuja ei enää kuulunut, onnen salailu alkoi kui­tenkin kaduttaa häntä ja hän päätti että tästä lähtien hän ottaisi kiitokset vastaan reippaas­ti hymyillen ja näyttäisi kaikki muutkin tun­teensa, ilot ja surut ja häpeät. Päätös ei pitä­nyt, mutta hänestä tuntui saavutukselta jo se, että hän oli saanut tunnustella tätä uutta pää­töstään.

Elettiin marraskuun loppua, heillä rupesi ole­maan kiire Suomeen ennen kuin satamat siel­lä jäätyisivät. Paluulastia ei kuitenkaan kuulu­nut, ja Reipas toinen seisoi Liverpoolin redillä aina vain.

Hän sähkötti isännille ja kertoi Arkangelin lastin tulot ja sai kahden päivän kuluttua vas­tauksen ja luvan lähteä painolastin kanssa tal­

5

veksi Suomeen. Paino lastiksi otettiin 40 lästiä hiekkaa.

Lähtöpäivänä ankkurikettingit sotkeentui­vat. Matkaan päästiin vasta iltahämärissä. Sillä samalla hetkellä kun purjeet nostettiin, pimey­destä ilmestyi höyrylaiva ja iskeytyi Reipas toi­sen keulaan sellaisella jysäyksellä, että hän pel­käsi koko laivan haljenneen. Perämies kiroili karjumalla ja huusi apua höyrylaivasta, mutta se katosi samaa vauhtia pimeyteen. Miehet sän­täilivät, ja tähystäjä laskeutui kiireesti köyden varassa keulan alle, ja soihtujen valossa he näki­vät kaikki, että kylki oli pirstaleina vesilinjaan asti ja sen alle. Ruvettiin varustamaan paatteja vesille.

Puolen tunnin kuluttua kahdentoista hen­gen miehistö oli kahdessa veneessä merellä sou­tamassa takaisin satamaan. Huurna istui jäl­

6

kimmäisen veneen perässä ja katseli taakseen. Uppoavan laivan takila erottui kuun valossa. Kun he pääsivät kauemmaksi, kuu meni pil­veen eikä hän millään enää nähnyt, oliko veden päällä jäljellä nähtävää. Kaksin käsin hän pu­risti pelastusveneen parrasta, paksulti lakattua jykevän tuntuista puuta. Koko pelastuspaatti tuntui uudelta ja käyttämättömältä ja hänen mieleensä tuli, että tällainen hyvin rakennettu venekin oli arvokas asia olemassa.

Liverpoolin satamassa Reipas toisen uppoamis­ta ihme teltiin. Satamaviranomaiset väittivät, ettei Liverpoolin redille ollut vuosikymmeniin uponnut laivaa. Joku höyryhinaajan päällikkö muisteli, että kolmekymmentä vuotta aiemmin olisi huonokuntoinen italialainen parkki upon­nut redin edustalle, mutta toiset keskeyttivät

7

hänet ja sanoivat, että se laiva tuotiin telakal­le ja että se purjehti maailman merillä edelleen toisin kuin tämä suomalaisen kapteenin alus, joka makasi nyt meren pohjassa.

Satamaviranomaiset rupesivat kyselemään, olivatko lyhdyt Huurnan laivassa ollenkaan palaneet vai olivatko ne kenties sammuneet; viran omaisia puistatti pelkkä ajatuskin siitä, että Huurna oli purjehtinut lyhdyttömällä lai­valla. Viranomaiset sanoivat myös, että heitä kauhistutti kuvitella sitä höyrylaivan kaptee­nin hämmästystä, kun täydestä pimeydestä il­mestyi eteen lyhdytön purjealus. Yksi miehistä muistutti vakavan näköisenä, että höyrylaivan matkustajille olisi voinut käydä onnettomuu­dessa paljon pahemminkin ja että siinä tapauk­sessa Huurnaa rangaistaisiin ankarasti mutta että nyt hänen hyväkseen voitiin laskea se seik­

8

ka, että höyrylaivalle ei ollut ilmeisesti käynyt kuinkaan.

Huurna katseli satamaviranomaisia ja va­kuutti sitten, että lyhdyt olivat palaneet ja että tähystäjä voisi sen vahvistaa. Kun satamaviran­omaiset eivät sanoneet siihen mitään, Huurna myönsi että muuta todistetta hänellä ei ollut sillä keulalyhdyt olivat törmäyksessä pirstoutu­neet ja lyhtyjen sirpaleet makasivat nyt meren pohjassa niin kuin koko hänen laivansa mut­ta että tästä lyhtyjen palamisesta hän oli yhtä varma kuin siitä että lyhdyt olivat nyt sammu­neet.

Huurna oli hyvillään, että löysi kiihtyneenä­kin oikeat englanninkielen sanat ja osasi pan­na ne järjestykseen, ja hänestä tuntui jo sii­nä puhuessaan, että lyhtyjen osalta asia oli nyt loppuunkäsitelty. Mutta kun hän vaikeni,

9

satama viranomaiset jatkoivat keskustelua sa­masta aiheesta ikään kuin hänen puheenvuo­ronsa olisi ollut vain yksi mielipide muiden joukossa. Se hämmästytti häntä, mutta kun hän ajatteli asiaa, hän joutui myöntämään, et­tei totuuden ker tominen vielä todistanut mi­tään. Sen tajuaminen veti hänet hiljaiseksi, ja hän näytti varmasti siltä kuin hän epäilisi it­sekin sanojaan ja keulalyhtyjen palamista, sil­lä satamaviranomaiset rupesivat katselemaan häntä pitkään. Mutta yhtä pitkään katseli hän satamaviranomaisia, sillä hän tiesi miten asiat olivat ja tunsi sen vuoksi lujaa kahdenkeskistä toveruutta totuuden kanssa.

Hän käveli joka päivä skandinaavisen meri­mies lähetyksen asuntolasta kaupungille. Kau­pungilla hän tapasi viranomaiset ja selvitti heil­

10

le laivansa uppoamista ja antoi lausuntoja Me­rivahinkoyhtiölle, jonka edustaja oli saapu­nut Turusta Liverpooliin. Kau pungille kävel­lessään ja sieltä palatessaan hän oli yksi kadun kulkijoista; hänen ei tarvinnut selitellä laivan­sa kohtaloa eikä seistä kapteenina kannella ei­kä neuvotella lasteista eikä purjehtia myrskyssä eikä varsinkaan upottaa laivojaan niin kuin lai­vat aina ennen pitkää näköjään upposivat, aina­kin hänen laivansa, kenties toistenkin. Hän oli vapaa kulkemaan ja heiluttelemaan käsiään.

Hän mietti monet kerrat, olisiko hän voinut tehdä vahinkoyönä jotakin toisin, ja kuinka hänen nyt kävisi ja mihin työhön hän ryhtyi­si. Menneisyys ja tulevaisuus vaikuttivat aivan hahmottomilta, hän oli jäänyt niiden väliin, tunnustelemaan katua ken kiensä alla. Häntä hymyilytti, kun hän huomasi, että hän sai kai­

11

kesta huolimatta ottaa askeleensa edelleen yh­den kerrallaan.

Merivahinkoyhtiön mies suhtautui Huurnan lausuntoihin tasapuolisesti ja punnitsi perin­pohjaisesti niiden oikeellisuutta. Huurna sai miehestä hyvän käsityksen. Mihinkään tove­ruuden kaltaiseen yhteistyö ei kuitenkaan joh­tanut, sillä mies oli vapaa­aikanaan yhtä pidät­tyväinen kuin työssään niin ettei Huurna voi­nut kuvitellakaan juttelevansa tämän kanssa asioista, joista päiväkausiksi Liverpooliin juut­tuneet miehet saattaisivat muuten jutella. Jois­takin ihmisistä aistii heti, ettei heidän kanssaan tule tutuiksi: itse on aito ja tavallinen mutta toinen outo ja etäinen.

Hän katseli höyrylaivojen keuloja tarkasti ja et­si niistä merkkejä, joita törmäyksestä oli täy­

12

tynyt rauta laivaankin jäädä. Niitä ei löytynyt. Merioikeuden viranomaiset rupesivat epäile­mään koko höyrylaivan olemassaoloa. Hän ky­syi heiltä, kuinka hän sitten oli upottanut lai­vansa. Viranomaiset sanoivat, että juuri sen he aikoivat selvittää.

Joillakin ihmisillä on oleellisen taju, ja kun tällaisia ihmisiä kohtaa, tulee tunne että hei­dät pitäisi valita vastuullisiin tehtäviin päät­tämään kokonaisten valtioiden asioista. Niin heidät ilmeisesti valitaankin, sillä Liverpoolin meri oikeudenvirastoon kykyä ei ollut riittänyt. Siellä ei selvitetty edes sitä, mitkä kaikki höy­rylaivat olivat olleet vahinkoiltana liikenteessä.

Huurnalta pidätettiin kapteenin oikeudet tutkimusten ajaksi. Ei hänellä toisaalta ollut päälliköimisen halujakaan eikä alusta jota pääl­liköidä.

13

Isännät lähettivät miehistölle Suomesta pal­kat, ja miehet matkustivat kuka kotiin, kuka etelän merille. Hän jäi, ja häntä rupesi raha­pula kiusaamaan ja rintakivut ja yskä. Hän myi kompassin ja kronometrin ja muita esineitä, joita hän oli kaapannut laivalta mukaansa.

Omaisuutta hänelle jäi vaatekerta ja kaptee­nin takki ja lokikirja, jonka viimeinen päiväys oli joulukuun 8. päivältä: ”Harmia ankkuriketjujen kanssa.” Edelliselle aukeamalle hän oli piirtänyt laivansa kuvan. Jälki oli hyvää, takilan yksityis­kohdat ja peräkansi erottuivat. Hänestä tuntui kummalliselta katsella piirrosta, olevaista, olevai­sinta mitä laivasta oli jäljellä.

Hän kävi lääkärillä, mutta ei saanut yskään­sä apua. Kortteerissa hän makasi kasvot seinään päin ja yski. Tunnit kävivät pitkiksi, mutta lo­pulta hän huomasi tilassaan sen lohdun, että jos

14

rintatauti nyt nujertaisi hänet, hän pääsisi kerta­heitolla laivansa uppoamisen selvittelystä ja ra­hahuolista ja rinta kivuistaan, ja tämä toivon aja­tus tuntui hänestä niin matala mieliseltä että hä­nelle tuli ryhdikkäämpi olo.