Valkonauha2/2013

Valkonauha Suomessa: vastuuta sinusta ja minusta vuodesta 1896

Kylli Koski-Tuuri – uskollinen

valkonauhasisar s. 5

KOTI TYHJENEE – lapset lähtevät

maailmalle s. 18

Muuttunut parisuhde s. 22

2 Valkonauha Valkonauha 3

Äidit menevät pois meidän luotamme hiljaa,varpaillaan,me nukumme kylläisinä, rauhallisesti, emmekä huomaatätä pelottavaa hetkeä.He eivät lähde äkkiä,he menevät hitaastioudosti, lyhyin askelin pitkin vuosien askelmia.Hermostuneina me jonakin vuonna muistammesyntymäpäivät, järjestämme heille juhlatmutta tämä myöhästynyt intomme ei pelastaheidän sielujaaneikä meidän sielujamme; he etääntyvätetääntymistäänetääntyvät.Heräten unesta ojennamme kätemmeheidän jälkeensämutta ne osuvat ilmaan, ilmaan on kasvanut lasista seinä;on tullut se hetkikyyneleet salaten me katsomme:hiljaisina karuina rivistöinääidit kulkevat pois meidän luotamme.

(Runoni 1984)

Kevätaurinko valaisee ympäristömme. Säteet tunkeutuvat myös sielun sopukoihin. Kevätsunnuntai, äitienpäivä, herättää mo-nenlaisia ajatuksia ja tunteita. Se ei ole vain iloinen päivä, sillä

siihen voi sisältyä myös surua, kaipausta, pettymystä, syyllisyyttä, hä-peääkin. Parhaasta äitiyden toteuttamisestakin kilpaillaan.

Äidin osa on ristiriitainen. Se alkaa täydellisestä symbioosista lapsen kanssa. Seuraavana on arkipäivien ketju, jota pyhät katkaisevat. Taval-linen arki on kasvun paikka, yhdessä elämisen korkeakoulu, jossa saa käyttää kaikkia kykyjään. Heikkoudetkin tulevat näkyviin. Terveel-lä järjellä on jatkuvasti käyttöä, sillä päämääränä on lapsen itsenäinen elämä, joka samalla merkitsee luopumista.

Annan mielelläni meille äideille lahjaksi Jevgeni Jevtusenkon runon

Äidit lähtevät

Pääkirjoitus

SISÄLTÖ

Pääkirjoitus 3

Kylli Koski-Tuuri 5

Savi ja valaja 7

Jumalan lahja 8

Elämän taitekohta 11

Suomalaisen elokuvan merkkihenkilö Teuvo Tulio 12

Kolumni 17

Koti tyhjenee – lapset lähtevät maailmalle 18

Kirjaviisaat 20

Muuttunut parisuhde 22

Santa Maria sopra Minerva – gotiikan helmi Roomassa 26

Eläin työparina psykoterapiassa 28

Kuinka minusta tuli valkonauhasisar ja mitä sen jälkeen 31

Jäsenistö koolla 34

Eläviä sanoja 36

PuheenjohtajaHuK Anna-Mari LaineVarapuheenjohtajatTerveydenhoitaja Hannele JalkanenPankkivirkailija (eläk.) Tuulikki PerhoPääsihteeriPastori Irja EskelinenToimistosihteeriNina Hurtamo

Liiton ylläpitämätValkonauhan Kotipesä HelsingissäLiisankatu 27 A 3, 00170 Helsinkipuh. 091351 268Opiskelijakoti HelsingissäSnellmaninkatu 27 D 18, 00170 HelsinkiSuurHelsingin Valkonauha ry:n ylläpitämäLiisankoti Lepolantie 49, 00660 Helsinki

Suomen Valkonauhaliitto – Förbundet Vita Bandet i Finland r.y.Liitto on vuonna 1905 perustettu kristillisyhteiskunnallinen naisjärjestö, joka toimii yksilöiden, perheiden ja yhteiskunnan hyväksi. Liitto on jäsenenä World´s Woman´s Christian Temperance Unionissa. Liitto ottaa vastaan testamentteja ja lahjoituksia. Pankkiyhteys: Sampo IBAN:FI98 8000 1100 0623 23

Valkonauha 2/2013

Julkaisija: Suomen ValkonauhaliittoToimituksen osoite:Liisankatu 27 A 3, 00170 Helsinkipuh. 091351 268www.suomenvalkonauhaliitto.fietunimi.sukunimi@suomenvalkonauhaliitto.fiPäätoimittaja: Anna-Mari LaineToimitussihteeri: Irja EskelinenToimituskunta: Pirkko Laakso, Anna-Mari Laine, Marja Kariluoto, Tuulikki Perho, Helena SipiläTaitto: Anne Tervahauta / Kuvitella

Lehti ilmestyy 4 numeronaTilaushinta 15 euroa vskPainopaikka: Tammerprint Oy, Tampere

ISSN-L 0355-7219, ISSN 0355-7219 (painettu)ISSN 2242-0045 (verkkojulkaisu)Kannen kuvat: Kari Ehonsalo

Ajatuksia äitienpäivänä

TUULIKKI PERHOVarapuheenjohtaja

4 Valkonauha Valkonauha 5

l Airi Putkonen Helsingin Valkonauhasta vieraili Matinpuiston palvelutalossa Vantaalla vanhusten ulkoiluttaja-ystävänä. Anneli Klemetti ja Marita Saarela Helsingin Valkonauhasta toimivat ikäihmisten keskustelukerhon ohjaajina Kinaporin palvelukeskuk-sessa Helsingissä. Lappeenrannan Valkonauhan jäsenet vierailivat säännöllisesti Lauritsalan Selmankodissa ja Onnelantien palvelutalossa ja järjestivät niissä ohjel-maa. Hämeenlinnan Valkonauhan jäsenet vierailivat vanhusten palvelutaloissa.

l MuM, musiikkiterapeutti Taru Koivisto järjesti mu-siikkiterapeuttisia laulattamisohjelmia seuraavissa eri puolilla pääkaupunkiseutua sijaitsevissa hoitokodeissa ja vanhainkodeissa: Päiväkumpu, Matinpuisto, Jänis-mäki, Kukkaskartano, Kustaankartano, Liesitori, Pakila, Saga ja Iltala. Yhteensä tapahtumia oli 61 kertaa ja keskimäärin 20–30 vanhusta kerrallaan osallistui näihin tilaisuuksiin. Lisäksi mukana oli henkilökuntaa. Osas-sa paikoista yhteislauluhetket välitettiin päiväsalista keskusradion kautta myös huoneisiin.

YSTÄVYYDEN KÄPY -KONSERTIT JA -TYÖPAJAT

on otettu hyvin vastaanl Kevään aikana on viety eteenpäin sanomaa ystävyydes-tä, yksinäisyydestä, erilaisuu-desta, hyväksytyksi tulemisesta, kohtaamisesta ja ymmärtämi-sestä; elämän aarteista, joita on tärkeä muistaa vaalia. Tapahtu-mia on ollut yli kaksikymmentä ja niihin on osallistunut 506 lasta ja 128 aikuista. Toiminta jatkuu syyskaudella. Hank-keesta löytyy enemmän tietoa Valkonauha-lehden numerosta 1/2013. Lehti on luettavissa myös liiton sivuilla www.suomenvalkonauhaliitto.fi.

Ikäihmisille suunnattu ystävä- ja virkistystoiminta

Kuva otettu Helsingin Kukkaskartanosta, jossa mukana oli myös Viola-neiti ilahduttamassa asukkaita.

TARU

KOIV

ISTO

poimintoja vuoden 2012 vuosikertomuksestaKylli Koski-Tuuri – jämtti ja uskollinen valkonauhasisar

Aloittaessani vuonna 1986 Suomen Valko-nauhaliitossa tutustuin

saman tien turkulaisiin val-konauhasisariin. Kylli oli yk-si näistä Turun Valkonauhan keskeisistä vaikuttajista, oli-han hän yhdistyksen sihtee-ri. Ensimmäisenä syksynäni matkustin Turkuun, sillä siel-lä järjestettiin Raittiusmessut johon Valkonauhakin pystyt-ti omat näyttelypöytänsä. Kylli tuli osastollemme yhdeksi ”päivystäjäk-si” ja saatoimme jatkaa toisiimme tutustumis-ta pidemmän aikaa-kin, sillä olimme yh-dessä Raittiusviikon avajaisjuhlassa. Kylli vei minut myös ruokai-lemaan kodikkaaseen kahvilaan ja juttelimme monista asioista. Erityisesti minua kiinnostivat Kyllin ko-kemat elämänkohtalot: nuo-rena kahden pikkupojan äi-tinä sotaleskeksi jääminen ja sen jälkeinen itsellinen elämä poikia luotsaten ja omaa työ-elämää rakentaen.

Kylli Koski-Tuuri omaa suku-aan Järvinen syntyi Ikaali-sissa 16.2.1912. Hänen isän-sä, Juho Konrad, oli tarmokas ja yhteiskunnallisesti valveu-tunut Ahlströmin piirimies

ja uittopäällikkö ja äiti, San-ni omaa sukuaan Köppi, mo-nitaitoinen huushollin taita-ja, jolla oli takana hyvin käy-ty meijerikoulu ja vuosia mei-jerskana. Avioiduttuaan San-ni-äiti jäi kuitenkin kotiin hoitamaan viittä lasta ja laa-

jaa taloutta. Isän tehtävät oli-vat erityisen vastuullisia. Pii-rimies ja uittopäällikkö vasta-si metsien ostosta, hakkuus-ta ja myös vesiteitse kuljetta-misesta Ahlströmin tehtaalle. Isällä oli kuitenkin innostus-ta ja aikaa myös yhteiskun-nallisiin tehtäviin ja erityises-ti sanomalehden johtokunta ja osuusliike-aate tarjosivat yh-

teiskunnallisia näköalapaik-koja. Kyllin äiti oli aktiivi-nen Lotta Svärdissä ja kaik-ki kodin piiriin liittyvä oli äi-din sydäntä lähellä kuten kä-sityöt, säilöminen, leipominen ja puutarhanhoito.

Kyllistä huokui se, että hän sai varttua tasapainoisessa ja rakkaudellisessa kodissa vaikkakaan maailmanhistori-

an suuret mullistukset eivät menneet Kyllin perheen-

kään ohitse jälkiä jättä-mättä. Kyllin eno, ase-mamies Humppilassa, kaatui kansalaissodas-sa luoteihin ja lapsuu-den kodissa asui useita sotapakolaisia. Lapsil-

la oli läheiset välit myös sukulaisiin ja erityises-

ti Kyllin äidin Ida-sisar oli kuin toinen äiti, jonka luona

vietettiin usein kesiä Köyliös-sä. Myös Maria Kotlinilla, ve-näläisen upseerin leskellä, oli Kyllin maailmankuvalle suu-ri merkitys. Maria oli muut-tanut tyttärensä Annin, venä-jän kielen maisterin, mukana Ikaalisiin asettuen asumaan Kyllin kotitaloon ja sittemmin pihapiirissä sijainneeseen eril-lisrakennukseen. Tästä kodis-ta muodostui paikka, jossa sai kuunnella tarinoita toisenlai-sesta, suorastaan ihmeellisestä

Turun Valkonauha

Kylli 16.2.1912 – 19.5.2005

6 Valkonauha Valkonauha 7

Savi ja valaja

Apostoli Paavali kirjoittaa 2. Korint-tilaiskirjeensä 4. luvussa Kristuksen kirkkaudesta ja jatkaa sitten: ”Tämä

aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäi-siin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”

Jotain samaa on profeetta Jeremian saa-massa sanomassa. Ensin hän sai kehotuk-sen mennä savenvalajan työpajaan. Siellä katsellessaan saven muovaamista hän sai Jumalalta sanoman: ”Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kan-sa, olet minun kädessäni.”

Jokaisella kristityllä on lupa sovittaa näitä molempia kohtia itseensä. Us-komme kautta, sen vajavaisen ja heikonkin, meillä on omanamme aarre. Se aarre on osallisuus Jeesuk-sen sovitustyöhön ja sen kautta iankaikkiseen elämään ja enem-mänkin: se aarre on Jeesus itse.

Tuon aarteen rinnalla käy se, mitä me itse olemme, kovin vä-häiseksi, jossain mielessä aivan merkityksettömäksi. En tarkoita sitä, ettemme ihmisinä olisi arvok-kaita tai ettemme tekojemme kautta saisi aikaan hyviä ja tärkeitä asioita. Tar-koitan sitä, että olimmepa mitä hyvänsä, olemme sitä Jumalan antamien lahjojen tähden ja että Jumala on itse joka tapauk-sessa verrattomasti suurempi. Olemme to-dellakin kuin savi suuren valajan käsissä.

Luin kerran kuvauksen Raamatun mai-den savenvalajien työstä ja yllätyin mones-ta asiasta. Luonnosta löytyvä savi tarvitsee ensin puhdistamisen. Sen jälkeen tarvitaan useita kertoja vaivaamista ja muokkaamis-ta ja välillä saven on annettava olla ”tekey-

tymässä”. Vasta monien valmistelun jäl-keen päästään saven muovaamiseen, kuiva-tukseen ja polttamiseen, jotka kaikki vaa-tivat paljon kärsivällisyyttä, jos mielitään saada aikaan ensiluokkainen tulos.

Tällä kaikella on merkityksensä, kun ajattelemme, että Jumala tahtoi verrata suh-dettaan meihin savenvalajan ja saven suh-teeseen. Jumalalla on hyvä suunnitelman-sa meidänkin elämällemme. Kuinka paljon hän näkeekään vaivaa meidän vuoksem-me, jotta hänen hyvä tahtonsa voisi tapah-tua. Mekin tarvitsemme puhdistumista ja muovautumista ja monta kertaa se tapah-

tuu vain vaikeuksien kautta.Usein me olemme kärsimättö-

miä ja hylkäämme Jumalan tahdon. Usein pilaamme sen työn, jota hän

on tekemässä. Savenvalajan työtä katselemalla näemme kuitenkin, että aina voi aloittaa alusta. Jo-pa silloin, kun jo poltettu ja val-mis astia menee rikki! Sirpaleet täytyy tosin murskata kokonaan,

mutta sen jälkeen ne ovat entis-tä käyttökelpoisempia. Parhaat as-

tiat tulevat savesta, jossa on mukana jo ennestään muokattua ja poltettua savea.

Meidän elämämme on Jumalan käsissä. Me voimme koettaa kieltää sen tai voimme unohtaa sen tai voimme suostua siihen ja jättäytyä turvallisesti hänen käsiinsä. Ju-malan käsissä jokaisella on tulevaisuuden toivo. Jumala voi aina luoda uutta. Myös rikkinäisestä elämästä.

JUHA HEIKKILÄ Kappalainen,

Lapinlahden seurakunta

maailmasta Marian kauniissa kodissa. Kyllistä oli mukava istua ja kuunnella mitä kaik-kea venäläistaustaisen upsee-riperheen elämään oli kuulu-nut.

Kylli asui lapsuuden kodis-sa parikymppiseksi ja samal-la työskenteli maanmitta-rin harjoittelijana Ikaalisis-sa. Vuonna 1932 hän huoma-si Uudessa Suomessa lehti-il-moituksen vapaana olevasta paikasta töysäläisessä maan-mittaustoimistossa. Sitä paik-kaa Kylli haki ja tuli valituksi. Tehtävään kuuluivat ruoka ja asunto palkan lisäksi. Asun-to oli Alvar Aallon suunnit-telemassa hienossa talossa, mutta ”toisen katon ja kont-rollin alla”. Ei se kuitenkaan Kylliä haitannut, sillä toimis-tossa työskenteli ”oikein lys-ti lauma” polyteknikkoja sun muita alalle aikovia. Tilanne kuitenkin muuttui kun Kyl-li tutustui Tuurista syntyisin olevaan Niilo Koski-Tuuriin, joka toimi Töysän ”mettäky-län” koululla opettajana. Saa-tuaan esimieheltään, insinöö-riltä, luvan saattoi Kylli aloit-taa seurustelun ja nuoret avi-oituivat vuonna 1938.

Maailma oli kuitenkin muut-tumassa. Niilo haki 1939 Il-majoelta virkaa, koska vauva oli tulossa ja nuori perhe mieli parempien yhteyksien varteen. Niinpä elokuussa lähti muut-tokuorma liikkeelle, kuorman päällimmäisenä koirankoppi.

Pieni poika syntyi syyskuussa ja jäi kastamattomana odotta-maan kun Niilo-isä kutsuttiin aseisiin. Kaikkiaan isän reis-su kesti lähes vuoden, mutta tästä ensimmäisestä reissusta Niilo sai palata rauhan töihin. Kylli odotti toista vauvaa ke-säkuussa 1941 kun liikekan-nallepano astui voimaan. Kylli kuvaa, että elämä oli sellaista ”kaihoelämää”. Niilo ehti käy-dä vain kerran kotona lomal-la ennen kuin tarkka-ampujan luoti haavoitti häntä vuoden 1942 puolella Karjalan Kan-naksella Valkeasaaren taiste-luissa. Luoti osui kaulaan ja Niilo kuljetettiin hevosen ve-tämällä reellä Viipuriin sota-sairaalaan, jossa hän eli vie-lä kymmenen päivää. Kyllillä ei ollut mahdollisuutta päästä Niiloa katsomaan, mutta täs-täkin Kylli saattoi löytää ”jo-tain hyvää”. Se hyvä on se, et-tä Niilo sai olla viimeiset päi-vät turvassa ja hoidossa.

Isku oli kuitenkin raskas ja jätti Kyllille ikuisen kaipuun menetetystä rakkaasta ihmi-sestä. Kaipauksen keskelle iloa ja onnea toivat pienet pojat, Paavo ja Risto, joiden kans-sa hän muutti Ikaalisiin ja sii-hen samaan sivurakennuk-seen, jossa oli lapsena kuun-nellut Marian kiehtovia tari-noita. Nyt olivat tarinat toiset ja arki vaati monenlaista pon-nistelua. Kun Kyllin äiti kuoli, jäi Kylli poikineen kahdestaan isänsä kanssa ja muutti takai-sin lapsuudenkotiinsa. He sai-

vat palkattua apua ja niin Kyl-li pääsi takaisin työelämään. Näin elämä meni eteenpäin kunnes työnantaja muutti Turkuun ja ehdotti, että Kyl-likin muuttaisi sinne ja ottaisi työn kartanpiirtäjänä Turus-ta. Niin Kyllistä ja pojista tu-li turkulaisia. Suunnitelma oli aika hyväkin, sillä näin pojat pääsivät parempiin kouluihin ja kaikki saattoivat viihtyä uu-dessa kotikaupungissaan.

Kyllille oli varsin luontevaa lähteä mukaan Valkonauhan kaltaiseen järjestötyöhön. Sii-hen häntä innostivat vanhem-pien antama esimerkki ja Val-konauhan arvomaailma. Toi-saalta Turun Valkonauhan silloisen puheenjohtajan Ani-ta Käärin pariksi Kylli oli oi-vallinen. Molemmat olivat toimissaan perusteellisia ja järjestötyölle omistautunei-ta. Nähdäkseni heidän yh-teispelinsä sujui mukavasti. Kylli eli pitkän elämän ja vie-lä yli 90-vuotiaana hän selke-ällä äänellä, hyvällä muistilla siunattuna, muisteli kasetil-le lapsuuttaan, nuoruuttaan ja aikuisikäänsä. Sain nuo Paa-vo-pojan äänittämät kasetit käyttööni ja istuessani Liisan-kadun pihanpuoleisessa huo-neessa ja kuunnellessani Kyl-lin tarinointia mieleeni nou-sivat monet kuvat: Kylli liiton kokouksessa aina asiallisena ja selkeästi mielipiteensä ker-

(Jatkuu sivulle 33)

8 Valkonauha Valkonauha 9

”Äiti, olet maailman ihanin äiti.

Rakastan sinua niiiiin paljon.”

Sydämeni lähes pakahtuu,

kun tulen jälleen kerran kotiin

matkoilta ja vastassa on oma ihana

pippurisilmäni, Leonoora, joka

tervehtii minua isolla halilla.

Äitiys ja vanhemmuus ovat asioi-ta, joita on vaikea harjoitella etu-käteen. Kuitenkin ne ovat meil-

le kaikille sisäänrakennettu ja uusi jäsen perheessä vain nostaa ne pintaan. Biolo-gisessa äitydessä raskauden aikana äiti varmaankin hiljalleen kypsyy vanhem-muuteen. Adoptiossa pitkän odotuksen jälkeen tilanne konkretisoituu hyvin no-peasti. Vaikka kuinka yrittäisi etukäteen pohtia ja miettiä, niin kuitenkin tilanne on uusi.

Olen aina uskonut Jumalan johdatuk-seen ja tiesin, että jos on tarkoitettu, niin mekin saamme rakastaaksemme lapsen. Adoptioprosessi oli pitkä ja se tuntui vä-lillä mekaaniselta. Sen jälkeen kun pa-perimme lähtivät Kiinaan, asia muuttui unenomaiseksi. Unelma omasta lapsesta oli läsnä koko ajan, mutta kuitenkin niin epätodellisena.

Olin heinäkuussa 2007 katselemassa pe-ruskorjauksessa olevaan kotiimme uu-nia, kun kännykkäni soi. Pelastakaa Lap-sista soitettiin ja kerrottiin, että he olivat saanet neljä ja puolivuotiaan Mao Huan Xiaon paperit Kantonista. Tyttöä ehdo-tettiin meille. Soittaja sanoi lähettävänsä sähköpostilla Huan Xiaon kuvan ja lähet-tävänsä paperit käännettynä meille, jot-ta voimme päättää hyväksymmekö hänet perheenjäseneksemme. Silloin tuntui ai-ka hassulta, että ikäänkuin päättäisimme huolimmeko hänet vai emme. Tietysti hä-net on meille tarkoitettu ja piste.

Tietokoneen kuvaruutuun ilmestyi pie-nen mustatukkaisen tytön vakavakatsei-nen kuva. Siinä hän oli, monen vuoden odotuksen jälkeen.

Emme olleet pohtineet yhdessä nimiky-symystä etukäteen. Mielessäni olin riimi-tellyt nimiä. Kysyin mieheltäni onko hä-nellä toiveita. ”Leonoora”; hän sanoi heti. Hän oli selvästi pohtinut asiaa ja suvus-sa periytyvästä Leonard-nimestä kehittä-nyt Leonooran. Tyttäremme kyseli usein nimensä alkuperää, koska se ei ole perin-teinen suomalainen nimi, mutta oli tyy-tyväinen kuullessaan, että Espanjan prin-sessa on nimeltään Leonoora.

Seuraavat pari kuukautta kuluivat haku-matkaa järjestellessä. Syyskuussa lensim-me Kantoniin hakemaan tytärtämme. Perhosia oli suunnattomasti vatsassa, kun toisena perilläolopäivänä lähdimme Kan-tonin viralliseen adoptiotoimistoon. Odo-

timme ulkona ja ennen Huan Xiaon saa-pumista toimistoon tuli useita ”lähetyk-siä”: pienen pieniä tyttövauvoja, joita jän-nittyneet eri puolelta maailmaa saapuneet tulevat vanhemmat odottivat. Sieltä hän sitten saapui hoitajiensa kanssa, dalma-tialaisaurinkolasit silmillään, laminoitua tulevan äitinsä kuvaa heiluttaen.

Menimme sisään ja meidät esiteltiin toi-sillemme. Meidän oli seuraavana päivä-nä määrä allekirjoittaa viralliset paperit, joten vaihdos tapahtui nopeasti. Huan Xiao annettiin syliini ja hoitajat vilkutti-vat hänelle. Hän ei itkenyt, puristi tiukasti kaulastani, kun astuimme sisään autoon. Olimme nyt vanhempia; isä ja äiti.

Ensimmäinen vuosi meni nopeasti. Ai-ka kultaa varmaankin muistot, kun mi-nusta tuntuu, että asiat sujuivat yllättävän hyvin. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mut-ta Leonoora oli päättänyt tulla toimeen ja uusi äidinkieli tarttui vauhdilla. Tarhan tädit tukivat sopeutumista ja Leonooral-la oli päiväkodissa hyvä olla.

Voi miten ylpeä olin hänestä joka päivä. Äitiys puhkesi kukkaan; se oli huolehti-mista, rakastamista, niin antamista kuin saamistakin. Haasteita riitti arjen pyörit-tämisessä. Työ vei viikoittain Helsinkiin. Ensimmäiset kaksi vuotta kävin keskel-lä viikkoa kotona peittelemässä Leonoo-ran unten maille ja saattamassa hänet aa-mulla päiväkotiin. Yhteistä arkea meillä ei oikein ollut. Isä sai nauttia vanhemmuu-desta yllin kyllin, kun äiti oli paljon pois. Siinäkin oli oma johdatuksensa; tyttären ja isän suhde on lämmin ja hyvin lähei-nen. Heillä on omat juttunsa ja Leonoo-ra muistaa aina rakkautta tunnustaessaan rakastaa myös isää.

Läheisten tuki on ollut tärkeä. Kega ja Oma (nykyisin vaari ja mummu) ovat ol-leet mukana luomassa onnistumisen edel-lytyksiä arjen hallinnalle. Työstäni johtu-

lahjaJumalan

10 Valkonauha Valkonauha 11

va kotoa poissaolo tuntui joskus ahdista-valta ja riittämättömyyden tunne kalvoi rintaa. Kuinka montaa kertaa toivoin, et-tä olisin voinut olla paikan päällä lohdu-tamassa eikä vain yrittänyt hokea, että vain pari yö-tä ja sitten äiti tu-lee kotiin. Mum-mulle on aina voinut soittaa ja pyytää apua.

En enää muista-kaaan millaista elämä oli en-nen Leonooraa; en halua muistaa. Sydä-meni sykähtää, kun Leonooran ääni he-lähtää ja hän pyörähtää iloisena ja on-nellisena pari tanssiaskelta. Tai matkoil-la ollessani yhtäkkiä kännykkä piippaa ja

näyttöruutuun ilmestyy Leonooralta pu-naisia sydämiä.

Haluan olla hyvä äiti ja opettaa tyttä-relleni asioita, joita oma äitini on mi-

nulle opettanut. Iloitsen, et-tä Leonoorasta on keh-keytymässä käsityöihmi-nen. Ompeluajokortti on

ajettu ja hänen haaveissa on oppia ompelemaan niin kuin äiti ja mummo. Halu-

an opettaa Leonooran välit-tämään lähimmäisistä ja ole-

maan suvaitsevainen. Toivon, että osaisin olla yhtä hyvä äiti hänelle kuin oma äitini on ol-

lut minulle.

Sitten, kun hetki on oikea haluan lukea Leonooralle seuraavan runon.

Olipa kerran kaksi naista, jotka eivät tunteneet toisiaan.Toista et voi muistaa, toista kutsut Äidiksi.

Kaksi erillistä elämää loi sinun elämäsi.Toisesta tuli johtava tähtesi, toisesta tuli aurinkosi.

Ensimmäinen antoi sinulle elämän, toinen opetti sinua elämään sitä.Ensimmäinen antoi sinulle rakkaudenkaipuun, toinen vastasi siihen.

Ensimmäinen antoi sinulle kansallisuuden, toinen antoi sinulle nimen.Toinen antoi sinulle taidon siemenen, toinen antoi sinulle tavoitteet.

Toinen antoi sinulle tunteet, toinen hyväili pois pelkosi.Ensimmäinen näki ensimmäisen suloisen hymysi, toinen pyyhki kyyneleesi.

Toinen luopui sinusta – hänellä ei ollut valinnanvaraa.Roinen rukoili lasta – ja Jumala johti hänet luoksesi.

Ja nyt kysyt kyynelten läpi kysymyksen, joka on vuosien läpi esitetty:perintö vaiko ympäristö – kumpi on tehnyt sinut juuri sinuksi?Ei kumpikaan, rakkaani – ei kumpikaan vaan kaksi erilaista rakkautta.

(Vapaa käännös runosta Legend of an adopted child, Adoptiolapsen tarina. Kirjoittaja tuntematon.)

SUVI LINDÉNOulu

ELÄMÄN TAITEKOHTA

Miten monenlaisia taitekohtia elämässä onkaan. Toi-sia me itse suunnittelemme, valmistelemmekin, eh-kä kauankin. Toiset tulevat eteen yllättäen, odotta-

matta. Jotkut ovat suurempia, jotkut pieniä, mutta merki-tyksellisiä.

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä lähdin asioille kaupungin keskustaan. Korttelin päässä kotoa vastaani tuli tuntematon nainen, joka halusi puhua minulle Kristuksen rakkaudesta, johdatuksesta.

Kerroin, että johdatus on elämässäni arkipäiväinen, aina läsnä oleva asia, että luotan siihen. Kerroin, että se on autta-nut, suojellut ja varjellut minua, vienyt paikkoihin, jonne en olisi ikinä kuvitellut meneväni.

Että Jeesus on aina lähellä, nyt ja tässä. Se on ihmeellistä!

En enää muista vuosien jälkeen tarkkaan, mitä nainen sanoi, vain kohtaamisen tunnelman muistan.

Lähdimme kumpikin tahoillemme. Muutaman askelen päässä havahduin siihen, että suuni avautui ja kuulin sano-vani ääneen: ”Halleluja!” Hetkinen! Mitä minä sanoin! Kuu-liko joku? Jos kuuli, mitä ajatteli kuulemastaan ja ihmisestä, joka lausuu kadulla ääneen ”Halleluja!”? Oli pakko pysäh-tyä. Miksi minä noin reagoin?

En kai sentään hävennyt sitä, että sydämen kyllyydestä suu puhui, kiitollisuus halusi kohota ylistyksenä ilmoille, sa-naksi liikenteen metelin keskelle, ehkä jonkun korville kuul-tavaksi?

Siinä hetkessä kirkas ajatus täytti mielen:Hyvänen aika! Jos kaduille mahtuu niin monta kirousta, vi-haista ja rumaa sanaa eikä niihin juuri kukaan enää kiinnitä huomiota, kuinka ei sinne mahtuisi yksi Halleluja!

Ja minun sydämestäni se lähti! Ja minä toistin sen, kyy-neleet silmissä, kun otin seuraavan askeleen!

SIRKKU HEINÄLUOTOTamperelainen trubaduuri,

laulurunoilija ja säveltäjä

KARI

EHON

SALO

Valkonauha 11

12 Valkonauha Valkonauha 13

Olen lapsena kuullut nimet Teuvo Tulio ja Valentin Vaala. Muistan nimet, koska ihmettelin itsekse-

ni kuinka joillakin ihmisillä on oudot ni-met? Silloin en tiennyt, että ne olivatkin taiteilijanimiä. En ollut myöskään selvil-lä siitä, että kyseiset herrat olivat filmi-ih-misiä. Oman lapsuuteni elokuvamuistot ovat 1950-luvun puolivälistä, jolloin Tu-lion ohjaajan ura alkoi hiipua.

1920-luvulla ihmiset kävivät usein elo-kuvissa. Nuoriso kävi kaupungeissa luis-tinradoilla, joissa oli myös tanssia ja ban-dyn peluuta. Näissä riennoissa tapasivat toisensa Valentin Vaala ja Theodor Tu-gai. He päättivät tehdä yhdessä eloku-van. Filmin piti olla eksoottinen ja Suo-men oloihin sopiva, joten siinä täytyi olla mustalaisia. Elokuva oli tehtävä amatöö-rivoimin. Vaala keksi, että Theodor sopi-si erinomaisesti tämän ensimmäisen yri-tyksen päähenkilöksi. Otettiin koekuvia ja todettiin Tugaissa olevan jotakin va-lentinomaista. Rudolf Valentino oli tuol-loin naisten palvoma Hollywood-tähti. Tugain ystävien Tulenkantaja-lehti omis-ti kansikuvan tulevalle tähdelle elokuvas-sa Mustat silmät. Vaala ja Tugai uskoivat, että kaikki käy hyvin, vaikkei rahasta ei-kä muustakaan tarpeellisesta ollut tietoa. He tekivät käsikirjoituksen, jossa oli kol-miodraama.

Useat ihmiset auttoivat elokuvanteossa. Mesenaattina oli perhetuttava Armas Vil-lamo. Valokuvakauppias Lindelöf laina-si kameran ja tuli varmuuden vuoksi itse kuvaajaksi kesälomallaan. Lindelöf oli ku-vannut aikaisemmin joitakin dokument-tifilmejä. Heimopäällikkö Kalle Hager-tin suosiolla Malmin mustalaiset tulivat avustajiksi. Kuvauspaikka oli myös Mal-milla, jossa Vaalan ystävä ballerina Lu-cia Nifontova tanssi hurmaavasti suures-sa mustalaisten juhlassa. Sisäkuvat saa-tiin filmattua tuttavan kauppana ravintola Trocaderossa, joka juuri silloin oli suljet-tu kolmeksi kuukaudeksi kieltolain rikko-misen takia.

Tappiota ei tullut, mutta tekijöille jäi vain kunnia. Niinpä Vaala ja Tugai päättivät jatkaa samaan tyyliin. Syntyi toinen myk-käelokuva Mustalaishurmaaja, joka muis-tutti kovasti edeltäjäänsä. Nämä elokuvat tehtiin vuonna 1929. Theodor Tugai näyt-teli viidessä elokuvassa, jotka tehtiin vuo-sina 1929–1935. Viimeinen elokuva Fred-lös (Sortuneita) tehtiin Lapissa. Ohjaaja-na ja toisena käsikirjoittajana oli tanska-lainen George Schnéevoigt. Juoni kulkee eteenpäin troikalla ja pulkalla kohti hui-maavia tapahtumia lappalaisten ja poro-laumojen keskuudessa. Suomalainen mai-nos hehkutti, että elokuva tempaisee rau-taisella kädellä sydänjuurista. Kriitikko

Robin Hoodin silmissä armon sai vain lappalaispoika Paavoa esittänyt kuvan-kaunis mongolipoika Tugai, josta tuli ke-sällä 1936 Adams filmin elokuvaohjaaja Teuvo Tulio.

Teuvo Tulio ohjasi 16 elokuvaa reilun 30 vuoden aikana. 1930-luku oli kirjoihin pohjautuvien elokuvien kausi. Se alkoi Johannes Linnankosken teoksen Taiste-lu Heikkilän talosta filmatisoinnista. Kos-ka tämä menestyi hyvin, seuraavana oli vuorossa jonkin tunnetun romaanin fil-maus. Sillanpäästä odotettiin nobelis-tia, joten hänen Nuorena nukkuneen Silja Salmelus olisi sopiva elokuva-aihe. Koska Sillanpäätä luettiin myös Ruotsissa, Tulio arveli, että Nuorena nukkuneesta kannat-taisi tehdä kaksikielisessä Suomessa ver-siot molemmilla kielillä. Yrjö Kivimies ja Teuvo Tulio alkoivat tehdä käsikirjoitus-ta, koska olivat saaneet kirjan filmausoi-keudet kustantajalta. Regina Linnanhei-mo oli konekirjoittajana, jolle samalla sel-

visi mitä Tulio tahtoi ja mihin hän pyr-ki. Tämä oli tärkeää, sillä Regina näytte-lisi pääroolin.

Sillanpään romaanissa oli kaunista maa-lauksellista kieltä, josta piti karsia paljon ja lisätä repliikkejä. Kivimiehen taidol-la ja Tulion sisulla käsikirjoitus saatet-tiin loppuun. Oli aika neuvotella Sillan-pään kanssa. Kun Tulio seurueineen saa-pui, istui Sillanpää vuoteellaan jalat ris-tissä, vaalea yöpaita sievillä laskoksilla ja kaljapullo käden ulottuvilla. Kuullessaan, että vieraat aikoivat tehdä Siljasta filmin, kirjailija tuumi ettei hänen teoksiaan ole ennen filmattu. ”Sen minä sanon, että jos tuo nuori mies tekee huonon filmin, se on hänen häpeänsä eikä minun.” Lopulta Sil-lanpää suostui eri korvausta vastaan kor-jaamaan Tulion ja Kivimiehen tekemät uudet repliikit. Hän muutti niitä iskeväm-miksi ja paremmin filmiin sopiviksi. Tu-lio oli kiitollinen ja Sillanpää sai luvatun korvauksen kaksinkertaisena.

Teuvo TulioSuomalaisen elokuvan merkkihenkilö

14 Valkonauha Valkonauha 15

Elokuvan ensi-ilta pidettiin Bio Rexissä ja pari kolme viikkoa sujui oikein muka-vasti, mutta sitten joku närkästynyt ”val-konauhatätiyhdistys” nosti filmistä suu-ren hälyn. Tässä elokuvassa katsojat sai-vat ensi kerran nähdä valkokankaalla, mi-ten kaksi nuorta rakasteli heinäladossa. Se oli jotakin uutta, ennennäkemätöntä ja herätti huomiota. Elokuva sai hyvän vas-taanoton, mutta ”valkonauhatätien” alka-ma polemiikki levisi, ”nuoria tulee suojel-la, elokuva on kiellettävä”. ”Nuoriso käy sitä katsomassa ja turmeltuu”. Valtaosa katsojista oli puolustajia, jotka närkästyi-vät ”olette tekopyhiä saivartelijoita”. Hy-vä, hyvä Tulio, lisää vaan tällaista!

Polemiikki jatkui viikosta toiseen. Yleisö tuli uteliaaksi ja meni elokuviin, joten me-nestys oli normaalia parempi. Myöhem-min itse Sillanpää osallistui polemiik-kiin. Kynäsodan lisäksi hän kiitteli elo-kuvaa myös kahvikuppien ja grogilasien ääressä. Hän piti lyyrisestä Siljasta, sen kauniista rakkaudesta ja rakkauskohta-uksista. Nuorena nukkuneesta tuli myös Ruotsissa suosittu eikä siellä sensuuri lei-kannut sitä lainkaan. Tulion seuraava elo-kuva Kiusaus ei menestynyt, mutta tappio vältettiin. Adamsin kanssa yhteistyö lop-pui ja filmitkin tuhoutuivat Adamsin fil-mivaraston kolmessa tulipalossa.

1940-luvulla ensimmäinen elokuva oli Unelma karjamajalla, josta muistan kuul-leeni 50-luvulla, silloin viisikymppisen isoäitini suusta. Isoäitini oli jotenkin vai-kuttunut tuosta elokuvasta. En tiedä oli-ko syynä naiskohtalot vai naisnäyttelijät vaalea Miss Eurooppa 1937 Sirkka Salo-nen ja tumma näyttelijä Kirsti Hurme. Muita elokuvia olivat: Sellaisena kuin si-nä minut halusit, Rakkauden risti, Levo-ton veri, Intohimon vallassa ja Hornankos-ki. Kaiken kaikkiaan kuusi elokuvaa, jot-ka perustuivat novelleihin, näytelmään tai elokuvaan.

1950-luvulla tehtiin kolme elokuvaa: Ri-kollinen nainen 1952, Mustasukkaisuus

1953 ja Olet mennyt minun vereeni 1956. Linnanheimo ja Tulio tekivät kahta elo-kuvaa 1950-luvun alussa. Rakkaustarinaa Lapissa kuvattiin Kilpisjärvellä, mutta se jäi kesken. Niinpä he alkoivat työstää Lin-nanheimon kirjoittamaa Rikollista naista, joka on triangelidraama; kaksi miestä ja yksi nainen. Linnanheimon käsikirjoituk-sessa on kammottava kuva avioliitosta ja perinteisestä parisuhteesta.

Elokuva Olet mennyt vereeni, on tarina nuoren naisen tuhoutumisesta alkoho-lin ja onnettoman rakkauden takia. Teu-vo Tulio laati synopsiksen alkoholiin sor-tuvasta naisesta Pekka Kuusen johtamal-le Oy Alko Ab:n filmitoimikunnalle, joka suostuikin sponsoroimaan ”opetuseloku-vaa alkoholismin vaaroista”. Siinä on Lin-nanheimon suosikkiaihe: kertomus nuo-resta tytöstä, joka aikuistuu vaikeuksi-en kautta, mutta hän käänsi sen ylösalai-sin. Syntyi tarina naisen syöksykierteestä tuhoa ja kauhuja kohti. Taas on kyseessä kolmiodraama. Nainen, tehtaantyttö Rea rakastuu komeaan säveltäjään, joka osoit-tautuu hulttioksi. Hän rakastaa säveltä-jää, mutta avioituu merikapteenin kans-sa. Aviomies on matkoilla, Rea riutuu ikä-västä ja sortuu viinan pauloihin, menettää kaiken: elämänsä miehet, lapsensa, äitin-sä ja ystävänsä. Lopulta hän on yömajan asukki. Tarinassa on niin paljon varoituk-sia viinan kiroista, että Alko saattoi tukea elokuvaa.

Olet mennyt vereeni jäi Regina Linnan-heimon viimeiseksi elokuvaksi. Hän oli näytellyt suuria päärooleja kaksikym-mentä vuotta. Lisäksi hän oli ollut saman ajan Tulion ohjaamien elokuvien käsikir-joittajana. He täydensivät toisiaan ihan-teellisesti, koska toinen oli kuvan- ja toi-nen sanantaitaja. Myös Tulion ura hiipui 1950-luvun puolivälissä – hän oli vasta vähän yli 40-vuotias.

1970-luku: Elokuva Sensuela, toisinto Rakkauden rististä. Se on hyppy pinnal-lisuuden ja valheen maailmaan. Muoto ja

sisältö ovat yhtä. Keinotekoisuutta koros-taa värin käyttö, jota voimakkaat kont-rastit tehostavat. Elokuva rakentuu pin-nallisista stereotypioista: postikorttien ja matkailumainosten Lappi- ja Helsinki-kliseistä. Ne yhdistyvät muotimaailman pintaestetiikkaan, joka perustuu naisen riistoon. Samalla se on pinnallisuuden kritiikkiä. Seksuaalinen vapaus muuttuu irvikuvakseen kun se liitetään mainon-nan ja rahan valtaan. Syntyy entistä ra-jumpi riiston ja nöyryytysten maailma. Filmin ensi-ilta ja samalla ainoa näytös oli Kemissä toukokuussa 1973.

Oma kokemukseni Tulion elokuvista on vähäinen. Olen nähnyt televisioissa joi-takin niistä. Kerran ihmettelin yhtä kos-kenlaskukohtausta, minusta se oli aivan toisesta elokuvasta. Olin törmännyt Tu-lion kierrätykseen. Samat kohtaukset, sa-mat laulut kuten Viimeinen lautta, saatta-vat toistua eri elokuvissa. Tämän hän teki

sekä taiteellisista että taloudellisista syis-tä. Sensuelan näin viime vuonna elokuva-teatteri Orionissa. Itse ohjaajan olen näh-nyt kaksi kertaa. Ensin 80-luvulla Etelä-Helsingissä. Huomioni kiinnitti tyylikäs, ryhdikäs herrasmies. 1990-luvulla illan hämärtyessä Helsingin asematunnelissa ohitimme toisemme ja silloin tunnistin hänet Teuvo Tulioksi.

KAVA, Kansallinen audiovisuaalinen ar-kisto julkaisi Theodor Antonius Tugain (23.8.1912 – 8.6.2000) näyttelijänä teke-mät filmit Mustalaishurmaaja ja Laveata tietä helmikuussa 2013. Arkisto oli aloit-tanut DVD-julkaisutoiminnan 2006 Teu-vo Tulion elokuvilla. Vaikka valovoimai-set Regina Linnanheimo ja Teuvo Tulio ovat poissa, elokuvat elävät.

TUULIKKI PERHO

THEODOR TUGAI syntyi omien sanojensa mukaan pölyiselle junan penkille kolme tuntia ennen Pietariin saapumista isoäidin ollessa kätilönä. Hän kertoo lyhyesti sukujuuristaan ja enemmän elokuvistaan Jaana-lehden useassa numerossa 1974. Tätä aineistoa on muokattu ja toimitettu uudelleen kirjassa Levottoman veren antologia. Sekä Theodorin oma isä että hänen äitinsä isä olivat turkkilaisia. Jossain sotien melskeissä joukko turkkilaisia oli ajau-tunut Latviaan, josta he olivat saaneet suuria läänityksiä. Äidin äiti oli tiettävästi Puolasta.

Theodorin äiti oli kolme kertaa naimisissa. Theodorin isä Aleksander Tugai oli siis turkki-lainen. Äidin toinen aviomies oli puolalainen upseeri Peter Derodzinsky, jota Theodor ei koskaan tavannut, mutta jonka nimisenä hän

10-vuotiaana tuli Suomeen. Tuosta nimestä johtui huhupuhe Tugain aatelisesta sukupuus-ta. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut sinive-rinen De Rodzinsky vaan Derodzinsky, jossa ei ole pisaraakaan aatelisverta. Äidin kolmas mies oli suomalainen Alarik Rönnqvist, jonka nimeä Theodor ei käyttänyt. Rippikouluaikoi-hin hän otti takaisin isänsä nimen Tugai.

Tugain vanhempien avioliitto oli järjestetty. Se ei kestänyt kauan. Äiti ei viihtynyt maaseudul-la vaan jätti Theodorin vanhempiensa hoitoon Latviaan ja muutti itse Pietariin balettitanssi-jaksi. Theodorille äiti merkitsi kaunista vierasta jostain kaukaisesta kaupungista. Tugai käytti isovanhemmistaan nimitystä pappa ja mam-ma ja kutsui muiden lailla äitiään Helenaksi.Aika Latvian maaseudulla isoisän lellikkinä oli onnellista, sillä elämä maatilalla oli täynnä tapahtumia. Isoisä halusi Theodorin pereh-tyvän kaikkiin tilan asioihin. Siellä oli suutari, räätäli ja seppä. Poika seurasi ammattimiesten

KUKA OLI TEUVO TULIO?

16 Valkonauha Valkonauha 17

töitä ja kokeili niitä itsekin. Taidoista oli hyötyä, kun Tugai ja Vaala köyhinä poikina ryhtyivät elokuvantekoon.

Ratkaiseva muutos Tugain elämässä tapahtui 10-vuotiaana. Kansakoulu oli käyty ja tuli aika siirtyä oppikouluun. Helena äiti oli mennyt naimisiin Alarik Rönnqvistin kanssa ja halusi poikansa luokseen. Theodorin vapaa elämä päättyi ja hänestä tuli helsinkiläinen. Roteva, maalaiselämän karaisema poika joutui sopeu-tumaan kaupunkielämään ja aivan uuteen kieliympäristöön. Elämä Suomessa oli aluksi vaikeaa, sillä pojan ulkonäkö oli poikkeava ja kieli erilainen. Theodor osasi monia kieliä, mutta suomea ja ruotsia hän ei osannut. Tuon ajan Helsingissä ainoa kansainvälinen koulu oli saksalainen koulu, Deutsche Schule, jonne poi-ka laitettiin. Koulussa oli diplomaattien lapsia. Siinä joukossa Theodor tuli hyvin toimeen.

Kotona Katajanokalla oli toista. Pojat muodos-tivat Skatan jengin, johon oli vaikea päästä, koska Tugain ulkomuoto oli huomiota herät-tävä eikä hän puhunut suomea eikä ruotsia. Häntä haukuttiin kirgiisiksi, kiinalaiseksi ja mongoliksi. Nämä ongelmat ratkesivat helpos-ti, koska Theodor oli roteva ja kovanyrkkinen ja hän osasi pitää puolensa myös ylivoimaa vastaan. Hänet hyväksyttiin jengiin.

Skatan ja Krunikan kundeilla oli tapana vie-railla toistensa luona voimia mittelöimässä. Vahvin ja taitavin nyrkinheiluttaja Tugai oli ensimmäisenä tulilinjalla. Katajanokalla riitti puuhaa pojille. Olivat rannat, satama, varasto-rakennukset ja laivat. Päivällä pojat seurasivat laivojen liikkeitä. Erityisen kiinnostavaa oli he-delmälaivojen lastin purkaminen, pahentunei-ta hedelmiä heitettiin pois. Roskakasasta löytyi banaaneja ja appelsiineja, harvinaisia herkkuja 1920-luvulla. Niitä pojat söivät, eivätkä saaneet vatsavaivoja. Luistelu kuului koululaisten harrastuksiin. Eri jengit luistelivat omilla ra-doillaan, vaikka välillä käytiin vierailulla toisten alueilla ja pienet kahinat kuuluivat asiaan.

Koulu sujui vallattomalta pojalta melko hyvin, vain suomen kieli tuotti vaikeuksia, siitä tuli ehdot. Silloin Theodorin piti jäädä kesälomalla Suomeen. Aikaisemmat kesät hän oli viettä-nyt Latviassa, jossa vähäinenkin kielitaito oli unohtunut. Niin alkoi satamatyö tiilenlaskijana. Perhetuttava Armas Villamo oli rakennusalalla ja tuotti ulkomailta tiiliä. Eri urakoitsijat nouti-vat ne aluksilta ja veivät suoraan rakennuksille. Tiilien myyjät ottivat tarkastajiksi koululaisia, jotka olivat rehellisiä ja ahkeria. Työ oli raskas-ta, sillä päivät olivat pitkiä eikä virheitä saanut tapahtua. Theodorin piti olla satamassa puoli tuntia ennen töiden alkua, silloin näki ja kuuli kaikenlaista. Satama oli teeskentelemätön ja salaperäinen maailma. Näistä kokemuksista oli kaikenlaista hyötyä, kun luistinradalla tutustu-neet Vaala ja Tulio aloittivat elokuvien teon.

Myöhemmin tuli mukaan Vaalan tuntema Regina Linnanheimo, jonka kanssa Tulio teki yhteistyötä parikymmentä vuotta. Annikki Suni oli Regina Linnanheimon työtoveri Yleisradiossa. Hän kertoo, että Linnanheimo ja Tulio olivat Suomen Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre. Heillä oli vankka ihmissuhde ja yhteinen tehtävä, mutta ei avioliittoa. Suni kävi katsomassa ystäväänsä Tuliota sairaalassa, jossa tämä vietti pari viimeistä vuottaan. Tuol-loin he puhuivat Annikin katsomista uusista elokuvista. Hän luki myös Theodorille tekstin, jossa Aki Kaurismäki sanoi kauniit sanat Tuli-osta esikuvanaan.

Lähteet: TULIO Levottoman veren antologia, Toiviainen Sakari (toim.) SKS, 2002Intohimon vallassa – Teuvo Tulion kuva-maailma, Marttila, Seitajärvi, Tykkyläi-nen ja Vase (toim.) SKS, 2003

TUULIKKI PERHO

Valkonauha 17

Viestintätaidot ovat järjestön jäsenille ja työntekijöille elintärkeitä. Hyvät sanomat

ja liikkeet ovat aina levinneet yksi-lötasolla, ihmiseltä ihmiselle. Siksi on yhtä tärkeää, millä tavoilla ja eleillä kohtaamme toisen ihmisen kuin se, mitä sanomme. Viestin-nän muotoa ja sisältöä ei voi kos-kaan erottaa toisistaan. Tekomme puhuvat puolestaan.

Järjestön on tärkeää arvioida viestintäänsä siitä näkökulmasta, näkyykö sen perustehtävä kaikes-sa toiminnassa ja puheessa. Onko järjestön missio kuvattu tavalla, jonka nykyihminen ymmärtää? Missä liikkuvat ne ihmiset, jotka meitä tarvitsevat? Tavoittaako sanomamme ja tukemme heidät?

Kun haluamme vaikuttaa muihin, ei riitä, että saatamme tietoa saa-taville. Se, mikä on meille selvää ja tärkeää, ei välttämättä ole sitä muille. Viestintää tapahtuu vasta silloin, kun ihmiset muodostavat henkilökohtaisen suhteen tiedot-tamaamme asiaan.

Järjestön viestin vastaanottami-nen liittyy aina muihin ihmisiin. Kun otamme vastaan tietoa, meitä kiinnostaa aluksi moni muu asia: Tuleeko tieto tutulta ja luotettavalta järjestöltä? Puhut-teleeko kutsu tai sanoma minua henkilökohtaisesti? Mitä ystäväni ajattelevat järjestöstä ja sen asiasta?

Jotta tieto tavoittaisi ihmisen, se on paketoitava ja ajoitettava

huolella. On luotava ihmisille mahdollisuuksia innostua asiasta ja suositella sitä ystävilleen. Tämä vaatii aikaa ja vaivannäköä.

Tiedottamisen sijaan on kehitet-tävä kaikkia viestinnän taitoja. Kun viestimme hyvin, kiinnitäm-me huomiota kokonaisuuteen: ovatko puhelinvastaajamme, kirjeemme ja sähköpostimme huomaavaisia ja informatiivisia? Käytämmekö viestinnässäm-me kuvia, joihin ihmiset voivat samastua? Kertovatko eleemme ja tilamme, että ihmiset ovat tervetulleita? Näemmekö vaivaa, että tavoitamme ihmisiä myös sellaisilla välineillä, joiden käyttö vaatii meiltä opettelua?

Viestintävälineiden kuten radion, television, puhelimen, sähköpos-tin ja nykyisin myös matkapuhe-linten ja internetin avulla voimme tavoittaa ihmiset, jotka tarvitsevat meitä. Ei ole syytä vieroksua mitään viestintävälinettä, joka voi auttaa meitä tavoittamaan uusia ihmisiä. Verkossa voimme tavoit-taa suomalaiset lähes ilmaiseksi. Voimme jakaa tietoa ja keskus-tella ihmisten kanssa heidän tilanteestaan ajasta ja paikasta riippumatta. Tämä on valtava mahdollisuus.

Kun viestintä järjestön sisällä toimii, ulkopuolisetkin aistivat sen. On tärkeää, että työntekijät ja vapaaehtoiset voivat helposti olla yhteydessä, osallistavat toisiaan suunnitteluun ja päätöksente-koon ja ovat ylpeitä työstään.

Järjestön viestintään kuuluvat yhteiset kokoukset ja tilaisuudet, kiittäminen ja palkitseminen. Nämä tavat ja eleet viestivät välittämistä, luovat yhteisöllistä tunnelmaa ja siirtävät hyvää perinnettä eteenpäin.

Järjestön hyvän viestinnän kulma-kiviä on siis kolme: tieto, tunnel-ma ja toiminta. Kun viestimme muiden kanssa, on hyvä tarkistaa, jaammeko tietoa oikealla tavalla oikeassa paikassa, välitämmekö viestinnällä sopivaa tunnelmaa, ja ovatko toimintamme ja puheem-me yhtäpitäviä. Aina, kun viestit järjestösi jäsenille tai sidosryhmil-le, pidä mielessäsi nämä kolme. Tee viestinnästä sydämen asia.

KAROLIINA MALMELINVTT, viestintäkouluttaja Koulutuskeskus Agricola

Viestintä on sydämen asia

Kolumni

18 Valkonauha Valkonauha 19

täyttyi, kun muutokseen sopeutui. Van-hempien ikävän lisäksi myös pienempien sisarusten ikävä oli ajoittain todella kovaa. Isoveljeä tai -siskoa kaivattiin monta ker-taa peli- ja leikkikaveriksi tai neuvomaan koulutehtävissä.

Vähitellen ikävä onneksi helpotti, ja ison lapsen vierailut ovat aina yhtä suuria ilon-aiheita.

Myös aivan konkreettisia muutoksia on tapahtunut perheen pienentyessä. Esimer-kiksi tilaa tuntuu olevan enemmän ja koti-töiden määrä on selvästi vähentynyt. Näin myös äidin vapaa-aika on lisääntynyt.

Sitä en vielä tiedä, kuinka tyhjältä koti sit-ten tuntuu, kun viimeinenkin lapsista on lähtenyt maailmalle. Jonkinlaista pohdis-kelua ja välitilinpäätöstä teen luultavas-ti jo nyt.

Mietin, mitä vielä ehdin ja haluan tehdä vapaa-ajallani. Mikä uusi asia odottaa to-teutumistaan tulevaisuudessa?

Olen saanut harjoitella mummina ole-mista jo kahdeksan vuoden ajan. Äitiys on ollut suuri ilo minulle elämässä, mutta mummius se vastaa hauskaa onkin.

Tämä mummina oleminen on ainakin yk-si tärkeä osa tulevaisuuttani.

Äitinä oleminen ei kuitenkaan pääty, vaik-ka lapset kasvavat isoiksi. Myös aikuiset lapset toivovat äidiltään huomioimista ja myötäelämistä, sitä lämpöä, minkä yleensä yhdistämme sanoihin lapsuuskoti ja äiti.

Pehmyt on lapsista aina vihtaäiti jos vihtomassa.Lämpöinen löyly on kotisaunan,toisin on vierahassa.Jospahan säilyis’ äidin lapsetkylmältä maailmassa!

PIRJO KIVELÄ-RISTEVIRTAHelsingin Valkonauha ry:n

puheenjohtaja, Helsingin PakilaKirjoittajalla on puolisonsa

kanssa neljä aikuista ja kaksi kouluikäistä lasta.

Mummi ja mummin mussukka

Pienet postinhakijat Koti tyhjenee

”Lapset kasvavat niin nopeasti.” ”Lapsuus on kovin lyhyt aika ihmi-sen elämässä.” Me kaikki tunnem-me nuo tutut lauseet nopeasti ohi-kiitävistä lapsuus-vuosista ja ajan kulumisesta.

Ollessani vielä nuo-ri, pienten lasten äi-ti, tuo ajatus ei oi-kein auennut mi-nulle. Minusta ai-ka kului tavallista vauhtia, ei erityi-sen nopeasti ei-kä hitaasti. Vuo-det kuluivat ai-van sopivasti. Arki oli tapahtumarikasta ja hauskaa monilapsi-sen perheen elämää.

Ensimmäisen aikuistuvan lapsen muutto pois lapsuuskodista olikin näin ollen pie-ni yllätys. Joko nyt, ei kai vielä, oli ensim-mäinen ajatukseni.

Nyt vasta huomasin itsekin, miten no-peasti vuodet olivat menneet ja aikuis-tuvat lapset alkoivat irtautua ja itsenäis-tyä monin eri tavoin: muutot opiskeli-ja-asuntoon, armeija-aika, vaihto-opis-keluvuodet sekä työt ulkomailla. Kaikki

nuo veivät nuoret pois lapsuusko-dista. Hel-

pottavaa oli kuitenkin seurata, kuinka he löysivät oman opiskelualansa ja paik-kansa maailmassa. Olihan toki mukana paljon myös haikeutta ja ikävää. Jokai-sen pois lähtevän lapsen jälkeen jäi aina kotiin tyhjä tila, joka vasta ajan kuluessa

– lapset lähtevät maailmalle

Hei Äiti! Terveisiä Amerikasta

Valkonauha 19

20 Valkonauha Valkonauha 21

S ilmäilin ennen jou-lua pariinkin otteeseen kirjakaupassa tätä kir-jaa, joka käy läpi suo-malaisen arkkitehtuu-rin kehittymistä kansal-lisromantiikan aikana, kunnes päätin hankkia sen itselleni joululahjak-si. Kirja houkutteli se-lailemaan ja tekee sitä edelleen, vaikka se on-kin tullut jo melko tu-tuksi. Kirjan syntyhistoria on mielenkiintoinen, kaksi ulko-maalaista tekee teoksen ajalta, jolloin suomalaista identiteet-tiä pyrittiin ilmentämään ark-kitehtuurissa. Yhdysvaltain suurlähettilään puoliso Co-dy Douglas Oreck oli ihaillut, uuteen kotikaupunkiinsa kä-vellen tutustuessaan, suoma-laista jugendtyylistä arkki-tehtuuria, tyyliä, jota nimitet-tiin suomalaiseksi kansallis-romantiikaksi ja yrittänyt tie-dustella teosta aiheesta, mutta sellaista ei ollut kirjakaupois-ta löytynyt. Tavattuaan lah-jakkaan romanialaisen valo-kuvaajan Octavian Bâlean, he tekivät yhdessä kolmen vuo-den aikana tämän kirjan, jo-hon Cody Douglas Oreck kir-joitti tekstin ja Octavian Bâlea otti kuvat.

Kirjan alussa taustoitetaan kansallisromantiikan syn-tyä. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa omaa kan-sallista ääntä alettiin etsiä mo-nissa maissa, syntyi mm. Yh-dysvalloissa suosittu Arts and Crafts -liike, Ranskasta ja Bel-giasta levinnyt art noveau ja Saksan jugend. Suomessa tä-tä uutta suuntausta alettiin kutsua kansallisromantiikak-si. Olimme Ruotsin vallan jäl-keen Venäjän vallan alla, mut-ta ajatus omasta identiteetis-tä suomalaisina alkoi syntyä. Elias Lönnrot oli kulkenut ja kerännyt runolauluja ja pe-

rimätietoa, jonka san-karit ja ihmiset olivat si-tä pohjimmiltaan suoma-laista kansaa, ja koonnut näistä v. 1835 Kalevalan, joka puolestaan innoitti taiteilijoita eri aloilta nä-kemään Suomen omana kansakuntana. Kalevalan sankarit ja muut henkilöt elävät itse kirjan lisäksi esim. Akseli Gallen-Kal-lelan tauluissa, joita on

nähtävissä mm. Ateneumissa, mutta myös mm. Vanhan yli-oppilastalon julkisivussa, siel-tä löytyvät Väinämöinen ja Il-marinen.

Arkkitehdit ja taiteilijat suun-tasivat Lönnrotin jalanjäljissä Karjalaan, josta löytyi oma-leimaiset puurakennukset, joissa vieraan vallan muka-naan tuomat tyylisuuntauk-set eivät juuri näkyneet. Ta-lojen muotoa, luonnonmu-kaisuutta ja käytännöllisyyttä ihailtiin. Näistä karjalaisvai-kutteisista rakennuksista ovat hyvänä esimerkkinä kirjas-sa esitellyt Emil Vikströmin erämaa-ateljee Visavuori Val-keakoskella ja Akseli Gallen-Kallelan Kalela Ruovedellä.

CODY DOUGLAS ORECK JA OCTAVIAN BÂLEA:

Storybook Helsinki and BeyondWSOY

Storybook Helsinki and Beyond

Kaupunkiympäristössä suo-malaisesta graniitista löy-tyi sopiva rakennusmateri-aali. Keisarilliset tunnusmer-kit syrjäytettiin, maan omasta eläimistöstä ja kasvistosta saa-tiin aiheita, joita tyyliteltiin ja yksinkertaistettiin ja arkielä-mä nostettiin uuteen arvoon. Eläimiä löytyy kirjan raken-nuksista paljon, mm. Pohjolan talosta Aleksanterinkadulla ja Kansallismuseon julkisivusta. Otavan talon sisäänkäyntiä koristavat ulkopuolella mehi-läiset, joilla on oma symboli-nen merkityksensä. Eläimien lisäksi mm. kasveja, peikko-ja ja haltioita käytettiin sekä ulko- että sisätiloissa. Varsin rohkeaa on ollut vakuutus-ten tarpeellisuuden mainosta-minen koristamalla Pohjolan pääkonttorin julkisivua eri-laisten kiusanhenkien ja on-nettomuutta kuvaavilla aiheil-la, Pohjolaa kun pidettiin Ka-levalassa pahan ja tautien val-takuntana.

Kaiken kaikkiaan rakennus-ten omintakeisuus lisääntyi. Torneja rakennettiin, taloil-le annettiin nimiä, symmetria rikottiin ja talot alkoivat ol-la yksilöitä, eivätkä muodos-taneet kadulle päin yhtenäis-tä julkisivua, mikä näkyy hy-vin mm. Kasarmintoria esitte-levässä kuvassa. Yllättävää on huomata kuinka leikkimieli-syys ja huumori ovat monis-sa kohteissa näkyvissä. Ei voi kuin ihmetellä vuosisadan vaihteen tekijöiden viitseliäi-syyttä ja taitavuutta, kun näi-

tä taloja on rakennettu ja ko-risteltu.

Kirjan mielenkiintoista antia ovat lukuisat kauniit sisään-käynnit , ulko-ovet ja eteistilat koristeluineen. Kirjan myö-tä pääsee kurkistamaan myös paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi, kuten esim. Villa Jo-hannaan, joka on mielenkiin-toisen näköinen talo ulkoa-päin ja yhtenäisen näköinen kokonaisuus sisältäpäin.

Helsingin ulkopuolelta esi-tellään lukuisin kuvin mm. Imatran valtionhotelli ja Ju-seliuksen mausoleumi Poris-sa. Herman Geselliuksen, Ar-mas Lindgrenin ja Eliel Saa-risen Hvitträsk on oiva esi-merkki kansallisromantiikan ajan kokonaistaideteoksesta myös huonekalujensa, teks-tiiliensä ja lasimaalauksiensa osalta, joita kirja ansiokkaas-ti esittelee.

Myös kirkollisissa tiloissa kansallisromantiikan kau-si näkyy. Kirjassa esitellään Lars Sonckin Turkuun suun-nittelema Mikaelinkirkko, jo-ka on puhutteleva ornament-teineen ja runsaine värityk-sineen, esimerkiksi kir-kon holvikaariin on maalattu mm. kasvi-en köynnöksiä. Niin ikään Lars Sonckin suunnittelema Tam-pereen tuomiokirk-ko Hugo Simbergin maalauksineen ja alttaritauluineen on

vaikuttava. Mielenkiintoista on nähdä kuitenkin selvä ero kirkon sisätilojen koristeluis-sa, vaikka nämä kirkot on ra-kennettu osittain päällekkäi-sinä aikoina, tunnelma niissä on erilainen.

Kirjan teksti on sekä englan-niksi ja suomeksi ja sitä on tä-mäntyyppiseen kirjaan sopi-vasti, koska kirjassa on pää-osassa upeat kuvat. Tekstissä valotetaan talojen ja kaunii-den interiöörien ja koristeluis-sa käytettyjen symbolien syn-tyä niin, että ainakin minulle syntyi halu tietää asiasta lisää. Olen itse mielelläni kuljeskel-lut vanhoissa kaupungeissa eri puolella Eurooppaa, ihaillut arkkitehtuuria, käynyt muse-oissa ja kirkoissa, mutta nyt on tämän kirjan myötä he-rännyt innostus tutkia vähän tarkemmin myös omaa perin-töämme. Olen monien näiden kirjassa mainittujen talojen ohi kävellyt monet kerrat Hel-singissä asuessani, mutta en ole niitä niin tarkkaan katso-nut, kuin mitä nämä talot oli-sivat ansainneet. Tämän” lai-minlyönnin” aion korjata ja tehdä muutaman kävelylen-kin kirjan viitoittamaa tietä,

heti kun siihen tulee mah-dollisuus.

TARJA HEINOHallituksen varajäsen

ja Oulun Valko-nauhan sihteeri

Palstalla lukijat esittelevät merkitykselliseksi kokemiaan

teoksia.

Kirjaviisaat

22 Valkonauha Valkonauha 23

Muuttunut parisuhde

Millaisessa parisuhteessa olen? Millaisessa perheessä elän? Tuntuu siltä, että näitä kysymyksiä uskalletaan pohtia yhä enemmän nykypäivänä myös ääneen. Monet lehdet ovat nykyään täynnä pohdintoja juuri pari- perhe- ja ihmissuhteista. Mikä niistä sitten tekee niin haastavia?

Pari- ja perhesuhteet muutoksessaPari- ja perhesuhteet ovat muuttuneet pe-rinteisestä ydinperheestä yhä monimut-kaisemmiksi kehittyviksi suhdekuvioik-si. Ihmissuhteissa 2010-luvulla yksilöil-lä on yhä enenevissä määrin erilaisia elä-mänkulkuja valittavanaan. Työssäni per-heterapeuttina olen huomannut valinnan mahdollisuuksien paljouden tuottavan myös tuskaa ihmisille parisuhteissa. Tera-piatyössä parisuhdetarinat ovat olleet eri-tyisenä kiinnostuksen kohteenani ja juu-ri ne vaikuttavat nyt tämän päivän Suo-messa haastavilta. Jotain erityistä yhteis-kunnassamme on tapahtunut sitoutumi-selle ja parisuhteelle. Parisuhdekäsitykset ovat muuttuneet. Muuttuneella parisuh-teella tarkoitan elämänmittaisten pari-suhteiden vaihtumista suuriin erolukui-hin, uusperheisiin, vaihtuviin suhteisiin, yksinhuoltajaperheisiin ja valittuun sekä ei-toivottuun sinkkuuteen. Yhä useam-pi elää yksin. Yhä useampi kotitalous on

yhden hengen talous. Haluaisin pysähtyä nyt hieman tarkastelemaan minkälaisia yhteiskunnallisia syitä tähän ilmiöön sit-ten löytyy.

Olen työssäni huomannut, että nuor-ten aikuisten kehitystehtävät ovat erityi-sen haastavia nyky-yhteiskunnassa, jos-sa individualismi, sinkkuus ja valinnan mahdollisuudet korostuvat. Enää ei yh-teiskunta edellytä tai odota kaikkia valit-semaan parisuhdetta ja perhettä. Toisaal-ta niitä ihmisiä, jotka valitsevat perintei-sen parisuhdemallin pidetään edelleen arvossa ja heidät hyväksytään ympäris-tössään paremmin. Toisaalta taas yksilö-keskeisyyttä, vapautta ja sinkkuutta ihan-noidaan. Mutta vapaudella on myös haas-tava puolensa. Mitä jos kumppanin halu-aisikin jo löytää, mutta ei siinä onnistu? Nämä ilmiöt, yksin jääminen tai valittu sinkkuus, näyttävät olevan yhä yleisem-piä yhteiskunnassamme, mutta niitä ei vielä ole paljoa tutkittu. Muutamia teok-sia aiheesta kuitenkin löytyy esimerkkinä Heli Vaarasen tekemä Parisuhdepalapeli. Nuorten aikuisten parisuhteet. Vaarasen tekemän tutkimuksen mukaan sitoutumi-nen ei kiinnosta nuoria. Yli puolet nuo-rista suomalaisista elää seksi- ja kevytsuh-teissa. Helposti katkaistavat suhteet eivät kuitenkaan tuo elämään onnea, vaan mo-ni nuori tuntee jopa toivottomuutta. Myös vanhempien parisuhdeongelmat ahdista-vat tutkimuksen mukaan useita.

Sopivan kumppanin löytämisen vaikeudestaNuoruuden pidentämisestä ja aikuisuu-den siirtämisestä puhutaan paljon. En-sisynnyttäjien keski-ikä on noussut kor-keasti koulutetuilla 30-vuoden tietämil-le. Tämä kuvaa yhteiskunnan individu-alistista ilmiötä. Nuoruutta halutaan to-della pidentää. Yhä useammasta tuntuu, ettei parikymppisenä ole valmis parisuh-teeseen eikä lapsien hankkimiseen. En-sin halutaan nähdä maailmaa, olla vapai-ta, opiskella, tehdä uraa ja yhtäkkiä huo-mataankin, että perheen perustamisessa tulee kiire. Kun ikä alkaa tulla vastaan ja

biologinen kello hälytellä, varsinkin nais-ten kanssa käymissäni keskusteluissa koe-taan kiireen tuntua löytää kumppani. Mo-ni kokee painetta siitä, että kumppaniin pitäisi ehtiä tutustua ja olla yhdessä, en-nen kuin aletaan yrittää lapsia. Kun sitten aletaan etsiä tätä tulevien lasten isää tai äitiä huomataankin, ettei se olekaan niin yksinkertaista. Ihmisten kohtaaminen on monesti yllättävän vaikeaa ja pinnallis-ta. Monesti luonnolliset tapaamispaikat puuttuvat. Tämän on huomannut myös Tommy Hellsten, joka on järjestänyt ta-pahtumia, joissa ihmiset voisivat kohda-ta. Kohtaamattomuus ja yksinäisyys aihe-uttavat paljon ahdistusta. Toisaalta usein tietyssä iässä aletaan kokea rauhoittumi-sen tarvetta, mutta kohdataan kuitenkin paljon myös ristiriitaisia tunteita siitä mi-hin ollaan valmiita. Parisuhde ja perheen perustaminen myös pelottavat.

Aikuisuudessa tarvittavista taidoistaAikuisuuteen kasvamiseen tarvitaan itse-tuntemusta. Itsetuntemuksen kehittymi-nen taas tarvitsee pysähtymistä. Parisuh-dekuvioiden rikkonaisuuden liitän osaksi yhteiskunnan hektisyyttä, joka tekee py-sähtymisestä haastavaa. Miten ehtisi tu-tustua itseensä ja olla ensin sinut itsensä kanssa, jos harteilla on ainaiset paineet eteenpäin menosta ja kiireestä. Perhete-rapeuttina olen havainnut myös itsetun-temuksen tärkeyden. Monesti avain hy-välle parisuhde- tai perheterapiaproses-sille on huolella käyty oma terapia. Toisen ihmisen arvostus vahvistuu oman henki-sen kasvun myötä.

Ne parisuhdetaidot, jotka tuodaan pa-rin yhteiseen kotiin, luovat osaltaan ko-din onnellisuuden. Kumpikin tuo suh-teeseen menneisyyden selvittämättömiä sotkuja, jotka haastavat suhdetta. Täs-sä kohtaa Vaarasen mukaan punnitaan kumppaneiden keskinäinen arvostus, jo-ka huokuu kodin tunnelmasta. Kun ko-tia sitoudutaan hoitamaan yhdessä, suh-de lujittuu. Omassa työssäni olen kokenut yhdeksi eniten pareja lujittavaksi tekijäk-si sen, miten pari osaa toimia tiiminä, yh-

yksinäisyyden ja individualismin aikakautena

22 Valkonauha

24 Valkonauha Valkonauha 25

millä lailla ihmisen pitää elää, ovat tuo-neet ihmisen elämään ennakoitavuutta. Jatkuvat valinnan mahdollisuudet saat-tavat ollakin voimia kuluttavia. Näyttäi-si siltä, että mahdollisuuksien lisääntyessä toiset ihmiset nähdään jopa vaihto/kerta-käyttötavarana. Jos tämä ei toimi voin ai-na vaihtaa parempaan. Yksilöille saattaa tulla ihmissuhdeviidakossa sellainen olo, että voin aina erota ja etsiä onnea uudel-leen. Tyytyminen parisuhteessa voidaan kokea negatiivisena – ei sinun tarvitse tyy-tyä – ansaitset jotain parempaa. Tyytymi-sessäkin on tietysti rajansa, jos parisuh-teessa on esimerkiksi liian suuria, jatku-via ristiriitoja eikä yhteistä halua selvittää niitä, voi ero olla myös järkevä vaihtoehto.

Näitä ajatuksia peilaten parisuhde on todella vaativa suhde nykyajan individu-alistisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnas-samme oppii helposti itseriittoiseksi, yk-sin asuessa huomaa, etten tarvitse välttä-mättä ketään. Pitkään sinkkuna vietetty-nä aikana saattaa syntyä isoja vaatimuk-sia toiselle ja parisuhteelle. Toisaalta myös yksin oleminen ja itseen tutustuminen voi tuntua sietämättömältä. Uusi parisuhde aloitetaan usein nopeasti eron jälkeen ja entistä käyttäytymistä aletaan pian toistaa uudelleen. Jos parisuhteissa kokee jatku-vasti epäonnistumisia, on hyvä pysähtyä ja elää hetki yksin. Tällöin on tärkeä miet-tiä, millaisia asioita elämältä ja parisuh-teelta haluaa, mitkä arvot ovat itselle tär-keitä. Tärkeimpinä tekijöinä parisuhteen onnistumiselle pidetään juuri yhteisiä ar-voja, jaettua ja elettyä elämänkokemusta sekä yhteisiä haaveita. On hyvä muistaa, että eletyt kokemukset opettavat aina kui-tenkin jotain omasta itsestä ja elämästä.

Parisuhde on siis muuttunut. Seurus-telusuhteita ei aina haluta ottaa liian va-kavasti. Sinkuille on tarjolla erilaisia pi-kadeittailutapahtumia, joissa voi tutus-tua suureen määrään sinkkuja kerralla. Toisaalta ihmisten aito kohtaaminen on vaikeaa, toisaalta halutaan tutustua suu-reen määrään uusia tuttavuuksia. Yhteen

ihmiseen tyytyminen tuntuu mones-ta haastavalta. Jos oikeasti osaa arvostaa toista lähellä, on parisuhde silloin kahden tasapainoisen ihmisen elämän jakamista. Näin parisuhde tuo elämään syvää mer-kityksellisyyden tunnetta. Kuitenkin jos parisuhde mahdollistaa niin paljon niin, miksi meillä on paljon yksinäisiä? Selittä-viä tekijöitä on monia. Odotuksemme toi-sia kohtaan ovat korkealla. Odotuksemme myös parisuhdetta kohtaan ovat mones-ti kohtuuttomat. Vaadimme paljon toisel-ta ja suhteelta, mutta unohdamme katsoa peiliin. Yhä enenevässä määrin odotam-me, että elämän pitäisi olla hauskaa, kivaa ja helppoa. Tällaisilla odotuksilla tulem-me varmasti aina uudestaan pettymään, jos emme kohtaa itseämme peilissä ja tar-kastele sitä, mikä elämässä on oikeasti mi-nulle ja muille tärkeää.

Yksi suuri syy ihmissuhdevaikeuksiin on mielestäni yhteisöllisyyden hukkaami-nen. Olemme vaihtaneet yhteisöllisyyden individualismiin ja sitä kautta lopulta yk-sinäisyyteen. Olemmeko hukanneet yh-teisöllisyyden myötä siis taitoa olla suh-teissa toisiin ihmisiin? Tuntuu myös siltä, että monet ovat yksinäisiä, vaikka olisivat parisuhteessa. Aito kohtaaminen parisuh-teessa on haastavaa.

SINA PASANENPsykoterapeutti

Perheterapeutti ETTM, sosionomi AMK

Lainaukset: Vaaranen, Heli. Parisuhdepalapeli. Nuorten aikuisten parisuhteet. 2007.Wahlbeck, Jan-Christer. Erityista-son perheterapia-koulutuksen luen-not. 2008.

dessä. Eri joukkueissa pelaaminen tuo jat-kuvaa hankausta ja kilpailua suhteeseen.

Tuntuu siis siltä, että parisuhteisiin liit-tyy nykyään hektisen elämäntyylin takia uudenlaisia paineita. Miten sitten saa-vuttaa onnellinen parisuhde 2010-luvul-la? Tärkeää olisi löytää joku, joka kuunte-lee aidosti ja jolle itse voi uskoutua. Puhu-malla kahdelle rakastuneelle syntyy yhtei-nen historia. Olennaista on myös pystyä olemaan rehellinen ja luottamaan toiseen. Parisuhde vaatii siis rohkeutta. Hanka-luuksia alkaakin ilmaantua, jos ei osata luottaa eikä pystytä olemaan luotettava.

Parisuhteen koetinkivistäJan-Christer Walhbeckin laatimat Pari-suhteen teesit ovat avanneet minulle uusia näkökulmia siitä, miksi parisuhteet ovat nykyään niin koetuksella. Hänen mieles-tään parisuhteessa ei olla nykyään kun-nolla lähellä eikä kunnolla etäällä. Esi-merkiksi suuri osa yhteisestä arjesta kö-kötetään television ääressä. Näin sanat unohtuvat ja vuorovaikutusta ei tapahdu. Ollaan yhdessä, muttei todella olla läsnä. Kuitenkin vain puhumalla syntyy yhteistä historiaa, joka tukee yhteenkuuluvuutta.

Television ääressä sitä on vaikea luoda. It-setuntemuksen lisäksi vuorovaikutustai-dot näyttelevät siis suurta roolia onnistu-neessa parisuhteessa. Lapsuudessa ja nuo-ruudessa opitut selviytymiskeinot sekä ta-vat ilmaista tunteita tulevat mukaan myös parisuhteeseen. Tämän tiedostaminen auttaa tekemään parisuhteesta rakenta-van ja kehittyvän. Vastuu omasta onnel-lisuudesta on vastuuta myös parisuhtees-ta. Television lisäksi internetin maailma tuo suhteisiin ja niiden kestävyyteen uu-sia haasteita. Internet tarjoaa yhä enem-män vaihtoehtoja tutustua toisiin. Hou-kutuksia riittää ja silloin parisuhde lai-tetaan puntariin. Esimerkiksi viimeisen vuoden aikana on keskusteltu vilkkaas-ti sivustosta, joka tarjoaa varatuille, pari-suhteessa oleville mahdollisuuden pettää kumppaniaan tarkoituksenmukaisesti ja anonyymisti.

Myös työelämän luomat paineet voivat tuoda nykyajassa parisuhteeseen omat painolastinsa. Elämä täyttyy varsinkin ruuhkavuosina hyvin monista tehtävis-tä ja vastuista, jolloin parisuhde jää usein enemmän taustalle. Kuitenkin kiireisinä ajanjaksoina ihminen tarvitsisi erityises-ti vankkoja tukijoukkoja, joista parisuhde on usein se tärkein. Hektisyyden keskellä ihminen on monenlaisten valintatilantei-den edessä. Moni valitsee uran eikä per-hettä. Ihminen voi valita nyt riippumat-tomammin oman elämänkulkunsa, kos-ka valinnan mahdollisuuksia on paljon enemmän kuin aikaisemmilla sukupol-villa, esimerkiksi puolisoiden taloudelli-sen riippuvuuden vähenemisen myötä. Kuitenkin nämä valintojen ja mahdolli-suuksien melkeinpä rajattomat polut tuo-vat ihmiselle myös vastuuta ja ahdistus-ta. Ajatuksen voisi kääntää myös niin että valinnan mahdollisuuksia on liian paljon, jolloin ihminen ei enää tiedä, mitä haluaa tai mitä pitäisi valita. Yksilöllistyminen tuo uudenlaisia riskejä ihmiselämään. Voisiko ajatella myös niin, että entisai-kojen yhteiskunnan luomat paineet siitä,

26 Valkonauha Valkonauha 27

malaisten jou-lumessu ja jo-ka vuosi Pyhän Henrikin eku-meeninen mes-su, jolloin Suo-mesta saapuu kirkkojen piis-pat ja suomalai-nen kuoro. Tä-nä vuonna siellä konsertoi mai-neikas Turun tuomiokirkon poikakuo-ro johtajanaan Heikki Rainio. Ekumee-nisen messuun saapuu useimmiten mah-dollisimman moni roomansuomalainen. Se on heille tammikuun talvessa kohtaa-mispaikka. Villa Lante, mikä on Rooman Suomen instituutti, esittää suurta roolia Henrikin päivän ohjelman järjestelyissä.

Kirkkoon on haudattu rakastamani var-haisen renessanssin maalari, Fra Angeli-co, jonka upeimmat työt voi nähdä San Marcon luostarissa Firenzessä. Hänen maalauksistaan huokuu rauha ja herk-kyys. Pyhä Katariina Sienalainen on saa-nut arvonsa mukaisen leposijan kirkos-ta. Hän oli sienalainen mystikko, joka jo nuorena näki uskonnollisia näkyjä ja liittyi nuoruudessaan dominikaanisisa-riin. Hän teki koko ikänsä laupeudentyö-tä köyhien ja sairaiden hyväksi, mutta hä-nellä oli myös vastustajia. Hän joutui in-kvisition kuulustelemaksi, mutta todettiin syyttömäksi. Katariina kutsuttiin Sienasta Roomaan tekemään työtä kirkon hyväk-si. Hän julkaisi myös kolme kirjaa, joihin on koottu hänen hengelliset opetuksensa. Katariina Sienalainen kuoli 33-vuotiaa-na ja sai lepopaikan sopra Minervan alt-tarilta.

Kirkon pääkappelissa on kuuluisan renes-sanssimaalari Filippo Lippin suuret fres-kot. Alttarin takaseinä avautuu tilaan ja maisemaan sekä Jumalan äidin ja Pyhän Tuomas Akvinolaisen ylistämiseen. Kat-sojana voi saada kontaktin jokaiseen maa-

lattuun henkilöön. Pääalttarin vierel-lä on myös Miche-langelon veistos Kuolleista nous-sut Kristus, missä Hän pitelee ristiä ja kidutusvälinei-tä molemmin kä-sin, mikä symbo-loi ristinkuoleman vapaaehtoisuutta.

Veistoksessa on voimakas häivähdys an-tiikin sankareita.

Joka kerta Roomassa käydessäni minun on päästävä istumaan tähän kirkkoon, jo-ta kutsun Rooman helmeksi. Jo ovelta as-tuttua koen saapuvani sisään kirkkotai-vaan alle, sinisen holviston alle. Kolmilai-vainen basilika henkii keskiajan gotiikan harmonista rauhaa, sen sininen kaune-us säväyttää. Muistan miten ensimmäis-tä kertaa käydessäni istuin penkillä tun-nelmaa ja kauneutta aistien ja puhkesin kyyneliin. Käytävällä kulkeva pappi tuli kysymään, onko jotain tapahtunut, mik-si itken. Selitin hänelle avuttomana, että kirkon kauneus tekee minuun valtavan vaikutuksen ja tulen alastomaksi sen kes-kellä. Harmaahapsinen pappi taputteli ol-kaani ja kertoi ymmärtävänsä, sillä vuo-sikymmeniä kirkossa palvelleena hänkin joka kerta hätkähtää kirkon hiljaista kau-neutta.

Olen vieraillut tässä kirkossa useita ker-toja ja aina istun pitkän hiljaisen hetken Regina SS. Rossariin muistomerkin edes-sä ihastellen häntä, lasta hänen käsivarrel-laan ja kynttilämerta heidän edessään. Sy-tytän kynttilän ja muistelen edesmennei-tä rakkaitani ja heitä, jotka eivät ole mu-kanani tässä ihastuttavassa Rooman sini-sessä kirkossa.

SAARA VAHERJOKI-HONKALAKulttuurihistorioitsija

SANTA MARIA SOPRA MINERVA – gotiikan helmi Roomassa

Keskellä vanhaa Roomaa, kuului-san Pantheon-pyhäkön takaa löy-tyy aukio, missä seisoo korkea obeliski, jota kannattelee valkoi-nen marmorinorsu. Kerrotaan, et-

tä Santa Marian sopra Minervan luosta-rin puutarhasta löytyi egyptiläinen obe-liski, jonka luostarin munkit halusivat pystyttää kirkon aukiolle. Norsu seisoo jalustalla päällään satulapeitteet. Veistos obeliskeineen edustaa hurskautta, viisaut-ta, voimaa ja hyveitä, kaikkia kristillisiä tukipylväitä. Veistoksen jalustassa lukee: documentum intellige robustae mentis es-se solidam sapientiam sustinere. (Vaatii paljon älyä pystyä kantamaan viisauden taakkaa.)

Veistos ei jää keltään huomaamatta toisin kuin sen takana oleva fasadiltaan melko huomaamaton kirkko, Santa Maria sopra Minerva. Kirkkoa alettiin rakentaa 1280

antiikin ajan Isiksen temppelin maalle. Kirkon suunnittelijasta ei ole jäänyt tieto-ja. Isiksen temppeli oli pyhitetty Miner-valle, mistä tulee kirkon nimi sopra Mi-nerva, Minervan yllä. Uusi pyhäkkö val-mistui 1453. Kirkko edustaa ensimmäise-nä ja ainoana Roomassa gotiikkaa.

Kirkko kuului alun alkaen dominikaani-veljeskunnalle. Se oli erittäin suosittu roo-malaisille ja siten kirkkoon lisättiin usei-ta sivukappeleita ja hautamuistomerkke-jä, sillä varakkaat roomalaiset varasivat it-selleen muistokappeleita ja hautapaikko-ja keskeisellä paikalla olevaan kirkkoon. Sinne on haudattu useita paaveja ja domi-nikaaneihin kuuluva taitelija Fra Angeli-co sekä Pyhä Katariina Sienalainen.

Santa Maria sopra Minervaa kutsutaan myös protestanttien kirkoksi, sillä siel-lä on monet kerrat vietetty roomansuo-

JEAN

-CHR

ISTO

PHE B

ENOI

ST

SAAR

A VAH

ERJO

KI-H

ONKA

LA

28 Valkonauha Valkonauha 29

nössä usein on niin, että koira on suhteen luomisen aikana apuna ja hevonen tulee mukaan työskentelyvaiheessa, jossa suh-de minun ja asiakkaan välillä on jo syn-tynyt.

Suhteen syntyminenUuden suhteen alussa, etenkin terapias-sa nuoren tai lapsen kanssa voi luotta-muksen saavuttaminen olla vaikeaa. Lap-si harvoin tulee omasta aloitteestaan ha-kemaan apua vaan hänet on siihen ohjat-tu. Usein myös lapsella on kokemus siitä, että hän on jotenkin ”tuhma”, ”osaama-ton” tai ”vääränlainen” ja terapia on seu-rausta siitä, ikään kuin rangaistus tai kil-tiksi opettamisen paikka. Terapiatilanne tuntuu alussa teennäiseltä ja ahdistavalta. Eläimen mukanaolo helpottaa, siitä ja sen tekemisistä voi jutella. Koira on aina ai-don innostunut kohdatessaan asiakkaan-sa. Se iloitsee ja näyttää miten paljon se on odottanut.

Esimerkiksi nuori nainen, joka ajatte-lee hyvin negatiivisesti, ettei kukaan vä-litä hänestä ja kaikki ajattelevat hänes-tä vain pahaa, oli hyvin ahdistunut kah-den kanssani vastaanotolla. Kun koira pyydettiin mukaan, hänen olemuksen-sa pehmeni, löytyi kaunis hymy. Hän oli kuin toinen nuori kun hän katsoi koi-raa ja jutteli sille. Alussa katseen siirtyes-sä minuun ahdistus ja jäykkyys palasivat olemukseen, nyttemmin rento-us kestää jo vuorovaikutuk-sen minunkin kanssani. Ja se mahdollistaa asioiden työstämisen.

TyöskentelyvaiheSuhteen luomisen ja tutustumisen jälkeen alkaa työskentelyvai-he. Tutkimme yhdes-sä asiakkaan ulkoista ja sisäistä todellisuutta: sitä mitä hän näkee, mitä hän sii-tä ajattelee ja miten se häneen vai-kuttaa. Ja toisaalta millaisia tuntemuksia

ja viestejä hän saa sisältä päin, omasta ke-hostaan, miltä mikäkin asia tuntuu. Täl-laisen psyykkisen työn pohjalta me kaik-ki teemme päätöksiä siitä miten toimim-me, miten ymmärrämme maailmaa ja it-seämme sen osana.

Psykoterapiaan kuuluu se, ettei tera-peutti kerro itsestään ja siten jättää ajan ja tilan vain asiakkaan asioille. Usein se loukkaa etenkin lapsia. Tai jos asiakkaan on hyvin vaikea löytää sanoja omille ko-kemuksilleen, on ahdistavaa odottaa hil-jaisuudessa mitä nyt sanoisin? Eläinavus-teisessa työssä voidaan kertoa koirasta tai hevosesta ja sen puuhista. Voidaan tut-kia miten lauma käyttäytyy ja miten sen säännöt muodostuvat. Usein lapsenkin maailma on täynnä sääntöjä ja niihin on haasteellista sopeutua. Eräs lapsi sanoikin ”tiedän tunteen” kun kerroin miten vai-keaa nuoren Peikko-koiran oli istua hil-jaa koirakoulussa. Tarinat valikoituvat jo-ko oikeasta elämästä tai käytän eläintari-noita, satuja jotka liittyvät teemoihin joi-ta lapsi sillä hetkellä käsittelee. Näin myös autan lasta sanoittamaan erilaisia tunne-tiloja sekä tapahtumia ja saan tietoa lap-sen tai nuoren kyvystä havainnoida ja ymmärtää sosiaalisia tapahtumia.

Poikasiaan hoivaavat eläimet tunte-vat samoja perustunteita ihmisten kans-sa: hämmästys, ilo, uteliaisuus, pelko, su-ru, inho ja suuttumus. Hevosten ja koiri-

en kaltaisten laumaeläinten so-siaalinen käyttäytyminen

tekee niiden tunteista tu-tunomaisia myös ihmi-

sille. Positiiviset tun-teet kuten ilo, vahvis-tavat sosiaalista vuo-rovaikutusta, leikkiä ja oppimista. Myös negatiiviset tunteet

ovat tarpeellisia. Pel-ko suojelee vaaroilta, vi-

ha auttaa puolustautumaan ja viestittämään omia tarpei-ta. Suru helpottaa sopeutu-

mista muuttuviin tilanteisiin

Eläin työparina

Psykoterapia

Työskentelen psy-koterapeutt ina yksityisvastaan-otollani lasten ja nuorten pa-rissa. Tärkein elementti psykote-rapeutin työssä on asettua suhteeseen toisen kanssa: ottaa vastaan, ajatella ja ym-märtää sitä, mitä lap-si tai nuori psykoterapi-atunnillaan tuottaa. Tä-mä tapahtuu leikkien tai käytännössä toimien. Lap-si ei tule terapiaan kuten aikui-nen, kertomaan pulmistaan tai ahdistuk-sestaan. Lapsen kasvun haasteet näkyvät toiminnassa ja leikissä tai muissa tuotok-sissa. Psykoterapeutin vastaus ei ole kas-vattamaan pyrkivä ohje tai neuvo, vaan ymmärtämään ja kuvaamaan pyrkivä palaute. Tavoitteena on, että lapsi tai nuo-ri itse havainnoi itseään ja omaa toimin-taansa. Sitten yhdessä psykoterapeutin kanssa miettien etsitään ymmärrystä jo-honkin, joka on painanut mieltä tai aihe-uttanut käytöstä, jonka kanssa on joutu-nut hankaluuksiin. Valmiita vastauksia ja harjoituksia ei ole, jokaisella on omat ky-

symyksensä ja vastauksia pyritään löytämään yhdessä. Auttava

ja muuttava tekijä hoidossa on ihmisen kokemus ym-

märretyksi tulosta. Mer-kityksen ja mielen löyty-minen ”mielettömään”

käytökseen on asiakkaalle hyvin helpottava kokemus.

Eläin psykoterapiaprosessin apuna

Eläimen läsnäolo tuo psykoterapi-atunnille rentoutta ja haastaa ajatte-

lemaan laajemmin. Terapeutin suhde eläimeen antaa mallin luottamukseen ja kunnioitukseen perustuvasta suhteesta. Uudet, joskus yllättävätkin tilanteet ak-tivoivat miettimään uusia ratkaisuja van-hoihin ongelmiin. Työpareina minulla on työhönsä koulutetut koira Peikko ja hevo-nen Keiju. Eläin voi olla mukana myöskin vain kuvina, tarinoina, satuina tai sym-boleina.

Koira ja hevonen herättävät asiakkaas-sa erilaisia ajatuksia. Pyrin aina suhteen alussa tavoittamaan asiakkaan tapaa aja-tella ja reagoida. Se tarkoittaa sitä, että te-rapian alussa on annettava aikaa tutus-tumiseen ja suhteen luomiseen. Alkuvai-heen aikana arvioin, tarvitaanko eläintä avuksi ja kumpi olisi sopivampi. Käytän-

psykoterapiassa

Yhteistä leikkiä vapaalla.

30 Valkonauha Valkonauha 31

Kuinka minusta tuli valkonauhasisar ja mitä sen jälkeen?

En ollut tiennyt valkonau-hatyöstä tai Hämeenlin-nan Valkonauhasta mi-

tään ennen vuotta 1978. Kä-vi niin, että avioeroni jälkeen vanhempi tyttäreni koki yk-sinäisyyttä muutettuani kah-den tyttären kanssa kaupun-gin keskustaan. Kerran hän istuskeli yksi-nään puistos-sa ja nuori mies tarjosi hänelle pienen kutsu-kortin ”Nuori-son neuvonta-asemalle”. Sin-ne tyttäreni me-nikin mitään sen toiminnasta tietämättä. Val-konauhasisaret pitivät asemaa vanhassa puu-talossa, jossa kokoontui suuri joukko paikal-lista kadun kansaa, joukos-sa myös narkomaaneja. Siellä tytär tutustui erääseen heistä ja alkoi seurustella. Olin jo ai-emmin saanut Jumalalta vih-jeen erään tyttäreni toisen ta-paamisen yhteydessä: ”Täs-sä on mukana Jumalan sor-mi”. Työpaikalleni apteekkiin ilmestyi korvakipua poteva

valkonauhasisar Anja Lehti ja hän kertoi minua järkyttä-neen asian, joka sai minut et-simään apua toden teolla, las-tenlääkäriä myöten.

Jumala johdatti minut sitten tammikuun 1978 lopulla neu-

vonta-asemalle, jossa tapasin teologiaa opiskelevan Kansan-lähetyksen kotimaan työn sih-teerin. Hän autteli sisaria mie-hisenä tukena ja sain hänestä hengellisen isän. Siellä Juma-la ”otti minut kiinni” moni-kymmenvuotisen vastustuk-seni jälkeen. Voin sanoa, että

”uusi elämäni” Jumalan yh-teydessä alkoi nuorison neu-vonta-asemal-ta. Monia vai-heita oli sen jälkeen hänen johdatukses-saan, myös va-kava sairastu-minen ja eläk-keelle jäämi-nen saman vuoden syk-syllä.

Valkonauhasi-saret kutsuivat minut uskoon-tuloni jälkeen mukaan toi-mintaan. Olin ensin muiden mukana neuvonta-asemalla-kin, mutta omista olosuhteis-tani johtuen en jaksanut pit-kää aikaa, vuosia olla muka-na siinä toiminnassa. Jäsenek-si minut pyydettiin 1979. En-sin seurailin eri työmuotoja ja

Anneli Kiuru (1.vas.)

ja vahvistaa laumaeläinten välistä tunne-sidosta.

Usein ihmisen tunteita värittää häpeä tai ajatus, ettei niin saisi tuntea. Tunne voi saada toimimaan niin, että siitä seu-raa vaikeuksia itselle tai ympäristölle. Eläimen kanssa tunteet viriävät ja nou-sevat helposti. Voit kokea yhteyden il-man arviointia, sinut hyväksytään ”kaik-kine karvoinesi”. Kunhan pelaat yhteisön sääntöjen mukaan ja arvostat eläinkump-paniasi, se rakastaa ja arvostaa, kysymättä vaatteitasi, harrastuksiasi, menneitä epä-onnistumisiasi tai muuta. Vain tämä het-ki on merkityksellinen. Eläin näkee hy-vän sinussa ja on helppo tutkailla tuntei-ta eläimessä. Ne ovat vähän irrallaan it-sestä, mutta samalla tutkittavissa ja pik-kuhiljaa avautuu tilaa miettiä, että miten minustakin joskus tuntuu vähän saman-kaltaiselta.

Terapiatunnilla koira ja hevonen työs-kentelevät ja ratkaisevat asioita myös itse-näisesti. Molemmat ovat työtilanteessa ai-na vapaana ja voivat valita työskentelevät-kö vai lähtevätkö pois. Näin taataan sekä asiakkaan että eläimen turvallisuus.

Vaikuttava esimerkki tällaisesta koiran omasta ratkaisusta oli erään nuoren kans-sa se, että se osasi järjestää oikealla hetkel-lä ”loppukevennyksen”. Tunnin lähestyes-sä loppuaan koira alkoi leikkiä itsekseen leluilla ja temppuilla muuten aivan hul-lunkurisesti. Tunti oli ollut raskas, täynnä vaikeita pelottavia muistoja. Koira omil-la touhuillaan toi meidät pehmeästi tähän päivään, nyt ei ole hätää, nyt olemme tur-vassa ja täällä voi leikkiä. Temput olivat niin hassuja, että tunti loppui nauruun ja yhdessä totesimme, että näin on helpompi lopettaa ja jatkaa sitten seuraavalla kerralla. Lähtötilan-teessa koira viestittää, että jään tänne odottamaan, nähdään taas!

Psykoterapiasuhde kestää usein pitkään ja meistä kolmesta tulee hyvinkin tuttuja. Koira tie-tää ketä odottaa kun laitan työ-huivin kaulaan merkiksi siitä, et-tä aloitamme työt ja kuka on tu-

lossa luoksemme. Koira on yleensä aina valmis yhteistyöhön ja tarjoaa erilaisia leikkejä tai itseään rapsutettavaksi.

Hevonen taas herättää asiakkaassa eri-laisia mielikuvia. Sen luo mennään eri ti-laan, sen ”kotiin”. Iso koko voi olla pe-lottava, mutta se herättää myös kunnioi-tusta. Hevosen olemus on uljas ja kaunis. On vaikuttavaa kun iso eläin haluaa olla yhdessä ja seurata, vaikka se voisi lähteä poiskin. Toisaalta se, että se joskus myös lähtee pois antaa mahdollisuuden käsitel-lä sitä, että joskus ”minutkin on jätetty”, tai muita merkityksiä, joita on sillä, että joku ei halua olla minun kanssani. Ulko-na eläinten kanssa tulee liikuttua eri lail-la, huomaa miten omassa kehossa tuntu-vat eri asiat. Millaisia asioita on luonnos-sa, kaunista ja ihmeellistä. Voi olla hetkes-sä ja nauttia, oppia uutta.

Työskentelyvaihe kestää useimmiten muutaman vuoden. Asioihin ei ole help-poja ratkaisuja ja uusien ratkaisujen har-joittelemiseen ja käyttöön ottoon menee aikaa. Lohduttavaa on se, että pikkuhiljaa tulleet muutokset yleensä ovat kestäviä.

LopetusvaiheLopetusvaihe on tärkeä luopumisen aika. Siinä tehdään inventaariota, niistä asiois-ta, joita olemme saaneet aikaan: mikä on jäänyt käyttökelpoiseksi mukaan otetta-vaksi ja minkä voi heittää pois. Se on se-kä iloista, että surullista aikaa. Luopumista ja suremista pitää myös harjoitella. Eläimet eivät sure tai huolehdi edeltäpäin mitään, mutta ystäviään nekin kaipaavat. Me ihmi-set voimme aina muistella ja niin säilym-me toistemme mielissä eron jälkeenkin.

MERJA TORNIAINENSairaanhoitaja (AMK),

lasten- ja nuorten psyko-terapeutti, EASEL®-coach

ja työnohjaaja STOry

”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: Me olemme arvottomia palve-lijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” (Luuk. 17:9-10)

Lisätietoa: www.merjatorniainen.fiposti@merjatorniainen.fiwww.easeltraining.fiwww.lastenjanuortenpsykoterapia.fi

32 Valkonauha Valkonauha 33

olin myös johtokunnan jäse-nenä miltei alusta asti. Paljon oli meillä toimintaa ja yleensä löysin itseni keittiöhommista.

Hengellisten tilaisuuksien järjestäminen oli alkuaan-kin työtämme. Pääsin jos-kus Anjan mukaan vankilan kirkkoonkin tai vankilan äi-ti–lapsi-osastolle äitienpäi-väjuhlaan. Järjestimme myös Holstilasssa toimineessa Pe-lastusarmeijan hoitokodissa tilaisuuksia, joissa pääsi har-joittelemaan myös uskosta to-distamista. Kuukausittain jär-jestimme Parolantie 30:n van-hustentalossa tilaisuuden ja monia, monia muita. Kesäisin oli säännöllisesti valkonauha-

tilaisuuksia siirtolapuutarhas-sa. Olimme myös muiden mu-kana järjestämässä Kansanlä-hetyspäiviä huolehtien päivien aikana aterian tarjoamisesta vierailijoille.

Yhdistyksellä oli oma huo-neistokin vuosia vanhassa puutalossa. Olin siihen aikaan rahastonhoitajana. Valitetta-vasti talo purettiin ja tilalle rakennettiin kerrostalo. Meil-lä ei ollut varaa huoneiston vuokraamiseen, joten ehdo-tukseni vuokrata asunnosta-ni huone Valkonauhan kalus-tolle ja tavaroille hyväksyttiin ja niin kodistani tuli vuosiksi Valkonauhakoti, jossa pidet-tiin johtokunnan kokoukset

ja muutkin tapaamiset. Olin tuohon aikaan sekä yhdistyk-sen sihteeri että rahastonhoi-taja. Tyttäret olivat jo muutta-neet tahoilleen ja vuoden 1992 hoidin myös yhdistyksen pu-heenjohtajan tehtävää.

Vanhempi tyttäreni oli pääs-syt ongelmistaan ja avioitu-nut. Hänelle syntyi kolme las-ta: kaksi poikaa ja tytär. Mi-nulla on jo kolme lastenlas-tenlasta tyttären tyttären avi-oiduttua. Nuorempi tyttäreni

Vas. Paula Laine, Anneli Kiuru, Eeva Lehtinen ja Irene Kumpulainen.

Kesä 1980, valkonauhasisa-ria. Vas. Anna-Kaisa Immo-nen. Oik. Alli Reinikainen, Aino Grönroos, Anja Lehti.

lähti 1986 kibbutsille Israeliin ja näin syntyi myös yhdistyk-sen side Pyhään maahan. Tyt-täreni aviomiehestä tuli mes-siaaninen juutalainen vuon-na 1988 ja yhdistys kannatti hänen evankelioimistyötään vuosia. Sielläkin minulla on kolme lastenlasta, kaksi tytär-tä ja poika.

Meillä oli Valkonauhassa jo-kakeväiset äitienpäivämyyjäi-set, joihin innolla osallistuim-me. Seurakunta tarjosi keitti-ön ja tilat valmisteluihin ja niinpä myyntipöydät notkui-vat leivonnaisista. Eräs yrittäjä lahjoitti paljon kukkia myytä-väksi ja näin meillä oli silmän iloakin. Osallistuin myös yh-distyksen järjestämiin semi-naareihin ja silloin olin autta-massa lähinnä tarjoilujen jär-jestämisessä. Myös kouluvie-railut päihdeluentoineen ovat jääneet mieleen ja erityises-ti erään äidin pitämät luen-not kahdesta pojastaan. Op-pilaat kouluissa kuuntelivat näitä luentoja hiiren hiljaa. It-se sain joskus tilaisuuden pi-

tää kirkollisten juhlien aikaan vanhustentaloilla pienen Raa-mattu-tutkielman.

Vakavien tilaisuuksien vasta-painona ovat mieleeni jääneet kesäretket. Alkuvuosina kä-vimme ”Lähdeahon” saunal-la Alajärven rannassa. Tehtä-väni oli mennä edeltä lämmit-tämään sauna ja kantaa vesi sisään. Muut tulivat määräai-kana tarjoilujen kanssa; saim-me olla yhdessä ilman ”asia-paineita”. Toinen retki tehtiin usein Paula Laineen ”Larol-le”; hänkin monivuotinen val-konauhasisar. Tämä kesäpaik-ka oli järven lähellä ja sijaitsi Rengossa. Sielläkin saunoim-me, nautimme ateriat, uimme ja olimme yhdessä sekä vie-timme myös monia rukous-hetkiä. Se oli siunattua aikaa! Viime vuosina on Anna-Mari Laine kutsunut meidät ranta-retkelle Perttulaan tai Vanaja-vedelle.

Mieleenpainuvia ovat olleet myös liiton kevät- ja syyspäi-vät, joihin sain mahdollisuu-

den osallistua aika monessa paikassa. Olin myös liittohal-lituksen jäsen ja kohokohdak-si muodostui liiton 100-vuo-tisjuhla. Nykyinen osallistu-miseni on jäänyt paikallista-son johtokuntaan kuulumi-seen ja siten mukana oloon. Aikanani on Hämeenlinnan Valkonauhassa ollut useita puheenjohtajia. Alkuinnos-tuksen aikaan Aino Grön-roos, myöh. Vanhatalo ja hän-tä seurasivat Alli Reinikainen ja Jaana Rusko-Laitinen.

Osalleni ovat tulleet enemmän käytännölliset asiat rahaston-hoitajana ja sihteerinä. Juma-la yksin tietää työmme vaiku-tukset. Kohdalleni sopivat tä-nä päivänä Johannes Kasta-jan sanat Jeesuksesta: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä”. Tätä koulua käyn edelleen, Ju-malan armosta.

ANNELI KIURUHämeenlinnan Valkonauha ry

Kuvat Anneli Kiurun kotiarkisto

toen, Kylli tyylikkäästi ja ryh-dikkäänä ottamassa vastaan Anita-puheenjohtajan rin-nalla tervehdyksiä Turun Val-konauhan täyttäessä vuosia. Mieleeni tulivat myös ne syk-syllä 1987 Kyllin kanssa käy-mäni keskustelut. Niistä jäi mieleeni kaunis rakkaustari-na, joka jatkui päättyessään-kin. Olin itse tuolloin juu-ri tutustunut mieheeni ja olin kovin rakastunut ja kuuntelin ”suurin korvin” Kyllin puhetta

avioliitosta ja rakkaasta, joka täytyi luovuttaa sodalle.

Rakkaus ei kuitenkaan hä-vinnyt vaan se jatkoi kasvu-aan Paavossa ja Ristossa ja sit-ten heidän lapsissaan. Kylli oli esimerkillinen uskollisuudes-saan, rakkaudessaan, työssään ja osoittaessaan ystävyyt-tä. Kylli Koski-Tuuri on yksi niistä henkilöistä, jotka sitoi-vat sukupolvia yhteen Turun Valkonauhassa. Hänen osoit-tamansa malli tuntuu meitä kohtaan siunaavana vuosien

takaa ja vielä silloinkin kun kukaan ei muista minua tai meitä nimeltä, silloin kun olen enää vain Taivaan Isän tiedos-sa. Kylli siirtyi Taivaan kotiin 19.5.2005 yli 93 vuoden iässä.

Tämän kirjoituksen mahdol-listivat Paavo Koski-Tuurin nauhoittamat Kyllin muis-telmat ja Mika Koski-Tuurin käyttööni antama materiaali.

IRJA ESKELINEN

(Jatkoa sivulta 6)

34 Valkonauha

JÄSENISTÖ KOOLLA

Suomen Valkonauhalii-ton kevätkokous järjes-tettiin 13.4. Lohjalla Vi-

vamon toimintakeskukses-sa. Koolla oli lähes 40 henkeä eri puolilta maata. Kokoukses-sa käsiteltiin kevätkokouksel-le kuuluvat sääntömääräiset asiat. Lisäksi tutustuttiin Vi-vamon historiaan ja nykypäi-vään ja erityisesti niihin yhtei-siin ”juuriin”, joita havaitsim-me olevan Vivamolla ja Suo-men Valkonauhaliitolla.

Vivamon johtaja, virsirunoili-ja Anna-Mari Kaskinen, ker-toi näistä yhteisistä taustois-tamme pukeutuneena roo-liasuun esittäen neiti Karin af Björkesteniä, joka vuonna 1916 osti maapaikan, joka sit-ten nimettiin Vivamoksi. Ka-rin toimi ylihoitajana Tall-backan sairaalassa, mutta haa-veili maaseutupaikasta ja niin hän sitten ikään kuin ”vahin-gossa” osti itselleen tuon ton-tin torppineen. Sittemmin hä-nen kanssaan Vivamoon aset-tuivat myös Evi Stråhle tyt-täriensä Karinin ja Maryn kanssa. Linkki, joka yhdistää Vivamon ja Valkonauhan on

tanskalainen valkonauhalä-hettiläs ja Raamattukodin pe-rustaja Elisabeth Selmer. Hän vieraili Suomessa useaan ot-teeseen ja ystävystyi tämän Vivamon ydinjoukon kans-sa ja muutti pysyvästi heidän luokseen 1919 viipyen siellä aina kuolemaansa asti, vuo-teen 1954.

Saimme paljon mielenkiin-toista tietoa Selmeristä ja muistakin Vivamon vaiheisiin

liittyvistä rohkeista naisista, jotka panivat kaiken turvan-sa Jumalaan. Tutustuimme myös Vivamon museoon, jos-sa Stråhlen tätien aika herää eloon. Heidän uskonsa kan-toi ja tänä päivänä sillä perus-talla on Kansan Raamattuseu-ran monipuolinen toiminta-keskus. Vivamo on ollut hyvä paikka antaa siementen itää, sillä pohja luotiin jo varhain. Vivamon historiaan ja henki-löihin voi tutustua Linda He-leniuksen ja Anja Järven kir-joittamasta teoksesta ”Vivamo ja sen asukkaiden vaiheita” se-kä teoksesta ”Käden kosketus – näkymiä Vivamon vaihei-siin”, jonka kirjoittajana Lin-dan ja Anjan lisäksi on Mar-ketta Vaismaa.

Kiitos Teille valkonauhasis-kot, että lähditte joukolla mu-kaan. Kiitoksia Anna-Mari Kaskiselle, Sirpa Snellmanil-le ja kaikille teille, jotka otitte meidät niin ystävällisesti vas-taan. Tulemme varmaan jat-kamaan yhteistyötä muissa-kin merkeissä.

IRJA ESKELINEN

Anna-Mari Kaskinen esitti roolihahmoaan, Vivamon en-simmäistä omistajaa, Karin af Björkesteniä.

Ajatelmia

Mistä tulee tämä sielun hiljaisuus, tämä rauha, joka saa hiljentämään

vauhtia ja olemaan läsnä omissa askelissa?

Olla matkalla jonnekin ja huomata, että tämä riittää – olla matkalla.

Eikö sitten koskaan ole aika, voi kysyä. Aika on aina, kunhan sitä ei kahmi itselleen, vaan antaa käsien levätä.

(Carl-Erik af Geijerstam ”Meneillään olevia ajatuksia”, Tankar under gång)

h

h

KARI

EHON

SALO

Eläv

iä s

anoj

aÄiti

Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar

sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria.

(Joh.19:25-27)

Jeesuksen kuoltua vain äiti ja muutamat nai-set jäivät Golgatalle. Opetuslapset olivat paen-neet ja muut ihmiset menneet menojaan.

Mutta äiti ei vetäydy. Vaikka lapset menisivät menojaan, äitiin voi aina luottaa. Useimpien kokemus on, että äidin arvo vain kasvaa vuo-sien kuluessa. Vahinko vain, että joskus tämän ymmärtää liian myöhään.

Kirjailija Bertolt Brechtillä oli tällainen äiti: ”Kun hän oli kuollut, laskettiin hänet maan si-sään. Hän oli niin kevyt, maa tuskin tunsi hä-nen painoaan. Miten paljon tuskaa tarvittiin, kunnes hän oli niin kevyt.”

Jumala, kiitän sinua äideistä, elämän kanta-jista ja sielun lääkäreistä. Kiitän sinua omas-ta äidistäni.

Jorma Laulaja teoksessa Tämän päivän matka (Kirjapaja 2002)

KARI

EHON

SALO

h